Aatos Erkosta myötäsukaan

Myönnän heti alkuun, etten odottanut Lauri Karénin kirjalta Aatos Erkko : Yksityinen valtiomies (Otava 2018) erityisen paljon. Lähtöasetelma on jo hankala: uskotun luottotoimittajan yli 10 vuotta sitten kirjoittama kirja, jonka kohde on määritellyt ainoaksi viralliseksi elämäkerrakseen, jota ei saanut julkaista ennen kohdehenkilön kuolemaa ja joka julkaistiin lesken toivomuksesta vasta kuuden vuoden odottelun jälkeen. Jane Erkon lykkäyshalun syitä en osaa edes kuvitella, koska kirja on pelkkää myötäsukaa eikä yksityistä Aatos Erkkoa käsitellä ollenkaan. Miksi Aatos Erkko itse halusi ensin kuolla? Oliko hän niin fiksu, että ymmärsi noloksi ottaa elävänä vastaan tällainen ylistyslaulu? Toivotaan näin.

Lauri Karén on voinut olla erinomainen ulkomaantoimittaja, mutta ei hän mikään rutinoitunut elämäkertakirjoittaja ole, ei myöskään armoitettu historian elävöittäjä. Teksti on sinänsä sujuvaa, mutta kyllä senkin näkee, että jopa näin suppean lopputuloksen (249 sivua myös maksaa enemmän kuin saman kustantajan Elina Lepomäen 714 sivua) aineiston hallitseminen on ollut haastavaa; monet asiat toistuvat lyhyissä luvuissa ikään kuin kirjoittaja ei olisi enää muistanut maininneensa asian jo hetkeä aikaisemmin. Kirja on myös rakenteellisesti lähempänä esseekokoelmaa kuin jäntevää muistelmateosta. Väljän kronologian mukaan edetään, mutta kun käsitellään vain kohdehenkilön julkista roolia sitä kiillottaen, on lukijalla koko ajan sellainen tunne, että kovin paljon jää kertomatta.

Aivan oma lukunsa on kirjan vanhahtava tyyli, joka muistuttaa enemmän jotain 1950- tai 1960-luvun pönöttävää ylöspäinkatsomista kuin 2000-luvun objektiivisuuteen tähtäävää tietokirjallisuutta. Lauri Karénilla lienee ollut vain yksi tavoite eli kirjoittaa kirja, jonka Aatos Erkko hyväksyy. Tällä en tarkoita, että Erkko olisi vaatinut Karénia kirjoittamaan kritiikitöntä ja paikoin vähän ällöttävän puolella menevää mielistelyä. Arvelen, että Erkko on lähinnä halunnut varmistaa, että tietyt asiat ovat mukana, tiettyjä asioita ei varmasti käsitellä ja että epäsevyyttä kirjan alaotsikon paikkansapitävyydestä ei jää. Otava on tietenkin laskelmoinut, että Aatos Erkon hyväksymää muistelusta voi myydä hyvin. Mitään erityistä kunniaa kustantajan historiankirjoitukseen ei tästä kirjasta kuitenkaan seuraa.

* * *

Olen itse aina pitänyt Aatos Erkon ratkaisusta kieltäytyä julkisen eläimen roolista. Velvollisuudentunnon nousemista yli oman tahdon voi tietenkin pohtia myös kriittisesti, mutta kokonaisuudessaan Erkon ratkaisu toisaalta alistua jatkamaan isänsä ja isoisänsä työtä ja toisaalta elää muuten aivan toisin vaikuttaa ulkopuolisesta onnistuneen kohtalaisen hyvin. Vaikka Aatos Erkko joutui aika pitkään odottamaan henkilökohtaista vapauttaan (joka koitti 2003, kun hän luopui viimeisistä muodollisista tehtävistään Helsingin Sanomissa), hän lienee silti ollut suhteellisen tyytyväinen kokonaissaldoon. Hänen aikanaan lehti nousi paitsi teknisesti nykyaikaan, myös taloudellisesti ja journalistisesti Suomen kiistattomaksi ykköseksi ja siinä sivussa Erkko saattoi tehdä tärkeäksi kokemiaan asioita niin politiikan, talouden kuin kulttuurin ja urheilun alueella.

Aatos Erkon salaperäisyys tuntuu hänen vaikutusvaltaansa nähden ehkä suuremmalta ja tärkeämmältä kuin se onkaan. Hän ei halunnut jakaa yksityiselämäänsä ollenkaan, mikä on täysin sallittua ja itse asiassa varsin terve asenne. Hän ei myöskään halunnut tulla julkiseksi poliitikoksi tai kirjailijaksi, ja voiko sellaisestakaan ihmistä moittia? Aatos Erkko kiisti pontevasti olevansa vallankäyttäjä, ja riittävän muodollisesti asiaa tarkastellen tällekin näkemykselle löytyy perusteita. On silti kiistatonta, että Erkolla oli tavattoman paljon vaikutusvaltaa, josta osa kumpusi suoraan hänen asemastaan vaikutusvaltaisen median omistajana ja johtajana. Erkon valtaan kohdistunut tietoinen vähättely kätkee taakseen sen tosiasian, että hänellä oli todennäköisesti parempi henkilökohtainen kansallinen ja kansainvälinen verkosto käytössään kuin kellään muulla tässä maassa. Itse uskon, että hän päihitti tässä jopa Urho Kekkosen, joka luotti Erkkoa enemmän pelolla hallitsemiseen.

Suurimmilla vallankäyttäjillä on joskus taipumus hillittömään valtansa näyttämiseen, joskus taas sen huolelliseen kätkemiseen. Aatos Erkko oli jälkimmäisessä aivan omaa luokkaansa, mikä käy myös Karénin kirjan sivuilta ilmeiseksi. Toisaalta on selvää, että näitä sivuja on Erkko käyttänyt myös vahvistaakseen mielikuvaa itsestään Helsingin Sanomien toimituksesta riippumattomana toimijana. Moneen kertaan mainittu "ongelma", ettei HS:n toimitus halunnut julkaista riittävästi Aatos Erkon tekstejä, on tietenkin teatteria. Hiukan kriittisemmin Erkkoa eritelleet kirjoittajat ovat antaneet ymmärtää, että vaikka hän ei halunnut sanoa mielipidettään aina suoraan, kävi hänen tahtonsa ainakin lähimmille luotetuille aina riittävän selväksi. Tietenkään häntä ei omassa lehdessään sensuroitu, mutta sellaisen mielikuvan elättely jotenkin viehätti Erkkoa.

* * *

Lauri Karénin Aatos Erkko on tarkkaan rajattu facsimile siitä toimijasta, jonka Aatos Erkko itse halusi jäävän historiaan. Meille muille pitäisi olla selvää, ettei tällainen myötäsukainen tilausteos kovin isoa aukkoa historiallisen tiedon tarpeissa peitä. Ongelmana ei ole yksityisyyden jättäminen rauhaan. Sen penkominen voisi toki tyydyttää kansalaisten tirkistelynhalua ja tuottaa kustantajalle muhkean rahapotin. Yleiseltä kannalta se olisi kuitenkin täysin toissijaista sen rinnalla, että kyettäisiin avaamaan Aatos Erkon roolia muutenkin kuin julkisten onnistumisten alueella. Ristiriitoja Aatos Erkon ja Helsingin Sanomien linjan välillä voisi luetella paljonkin. Lehti edustaa tiukasti oikeistolaista, porvarillista maailmankuvaa, vaikka Erkko itse lienee ollut lähinnä tannerilainen demari. Erityisesti Erkon rooli lehden erittäin pitkäaikaisessa ja toistaiseksi epäonnistuneessa Nato-kampanjoinnissa jää edelleen epäselväksi. Erkko oli anglofiili maailmankansalainen, mutta suhtautui esimerkiksi Neuvostoliittoon ja Venäjään avarakatseisemmin kuin lehtensä (tai Lauri Karén, joka maailmanpoliittisessa yksisilmäisyydessään tuntuu välillä kirjoittavan maailmasta mitään tietämättömille yhdysvaltalaisille antikommunisteille ja russofobeille).

On vaikea tietää, löytyykö vielä pitkään aikaan tutkijaa, joka uskaltaisi haastaa Aatos Erkon näin paaluttaman kuvan. On vaikea tietää, kuinka pitkään ja kuinka tehokkaasti Aatos Erkon haluamaa kuvaa varjellaan Helsingin Sanomien arkistotoimen tasolla tai avautuvatko Erkon henkilökohtaiset arkistot koskaan. Oma veikkaukseni on, että joudumme odottamaan vielä suhteellisen pitkään. Toisaalta on selvää, ettei kukaan tunnu haluavan kysyä ääneen, kuka tai ketkä edustavat tällä hetkellä Aatos Erkon ääntä tai perintöä Helsingin Sanomissa. Minusta on perusteltua jopa ihmetellä, ettei asia tunnu kiinnostavan ketään, vaikka HS on Erkon kuoleman jälkeenkin kiistaton mediavaltias Ylen rinnalla. Oma tulkintani on, että joko Erkolla oli omat keinonsa jatkaa vaikuttamista kuolemansa jälkeenkin tai sitten lehden taustavoimissa on tapahtunut muutos, josta ei PR-syistä haluta mitään sanoa.

Kun HS tässä taannoin yritti tehdä journalistisesti rohkeaa ja lakihankkeiden takia myös ajankohtaista juttusarjaa Suomen omasta vakoilusta (Viestikoekeskus), toimittaja joutui kovaan ryöpytykseen ja poliisitoimien kohteeksi, päätoimittaja joutui selittelemään ja pyytämään varmuuden vuoksi vielä anteeksi. Sarja typistyi myös ensimmäiseen julkaistuun juttuun. Joku ilmoitti toimitukselle, että tätä ei jatketa. Oliko se joku lehden ulkopuolelta vai lehden nykyinen, ei-julkinen aatoserkko, sitä emme tiedä. Se on kuitenkin selvää, että lehti on Erkon kuoleman jälkeen muuttunut oikeistolaisemmaksi ja kovemmaksi, vaikka samalla flirttaileekin tilaajia "vihervasemmistolaisesta kuplasta", jolla on paljon voimaa lehden perinteisellä ydinalueella. Lehti suhtautuu erittäin torjuvasti Putinin Venäjään ja erittäin myönteisesti Yhdysvaltoihin (ei välttämättä nykyiseen presidenttiin, mutta nehän menevät ja tulevat). Itselläni on sellainen tunne, että jos Aatos Erkko yhtäkkiä palaisi elävien kirjoihin, hän ei erityisemmin pitäisi näkemästään ja kuulemastaan. Aatos Erkko etsi koko elämänsä rauhaa ja sopua, ei rähinää ja vastakkainasetteluja.