Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 21. toukokuuta 2018

Saksa - Mannerheim, 5-0

Tutkija Touko Perko puhuu kirjassaan Haastaja Saksasta 1918 : von der Goltz ja Mannerheim (Docendo 2018) "vapaussotakirjallisuudesta" tarkoittaen ilmaisulla mm. vuoden 1918 tapahtumien kuvailua Mannerheim-myytin näkökulmasta ja saksalaisten panosta väheksyen. Perko haluaa puhdistaa saksalaisten mainetta, erityisesti sen takia, että Seppo ja Marjaliisa Hentilä ehtivät julkaista kirjansa Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) jo pari vuotta sitten ja viedä samalla tulkintoja faktallisesti oikeaan suuntaan, mutta johtopäätösten osalta liian "vasemmistolaiseen" tulkintaan. Perkon kirja pyrkii ennen muuta nostamaan Rüdiger von der Goltzin sekä persoonana että Saksan sotilaskunnian edustajana uudelleen kunniaan. Hintana on ennen muuta Gustaf Mannerheimista luodun myyttisen kuvan toistuva runtelu.

Touko Perkon kirja on vähän outo yhdistelmä elämäkertaa, vakavaa historiallista ajankuvaa ja poleemista väittelyä sekä muiden tutkijoiden että vallitsevien näkemysten kanssa. Perko lienee aivan oikein laskenut, että von der Goltzin elämäkerta ei olisi ollut suomalaisittain riittävän kiinnostava hanke, mutta nostamalla samaan kehään Mannerheimin ja keskittymällä ajankohtaiseen vuoteen 1918 saadaan aikaan uteliaisuutta herättävä valtataistelun kuvio. Perko suhtautuu Mannerheimiin korostuneen nihkeästi, koska ei edes yritä esiintyä neutraalina tutkijana, vaan aika vahvastikin tähtää historian tulkitsemiseen totutusta poikkeavalla tavalla.

Edellisestä asetelmasta ei pidä kuitenkaan olettaa, että Touko Perko olisi jotenkin lipeämässä valkoisen Suomen tukijoiden joukosta. Hän tunnustaa väriä ja puolta varsin suorasukaisesti, ilman vähäisintäkään myönnytystä modernin riippumattoman historiantutkimuksen suuntaan: "Tämän prosessin [pitkän itsenäistymisen - HP] tärkein vaihe oli Saksan tuella voitettu vapaussota, jolla kukistettiin kotoinen vallankumous, tehtiin selvä irtiotto Venäjästä ja estettiin bolsevismin leviäminen Suomeen. Olivat hyviä saavutuksia suursodan paineissa." (s. 401) Perkolle porvarillinen antikommunismi on luonnollinen asia, jota ei tarvitse erikseen perustella. Se sijoittaa hänet vääjäämättä tiettyyn jatkumoon.

* * *

Haastaja Saksasta 1918 ei ole mielestäni erityisen onnistunut kokonaisuutena. Touko Perkon kirjoitustyyli on jotenkin virkamiesmäistä, mitä harmittavampaa on kuitenkin lievä viimeistelemättömyys. Vaikuttaa siltä, kuin tavoitteena olisi ollut paksu, kovakantinen opus siitä piittaamatta, onko aineistoa riittävästi ja kestääkö sisäinen jäntevyys. Aineistoa tavallaan on, mutta sen yhdistely, jäsentely ja rytmittely ontuvat, koska Perko ei ole pystynyt päättämään, mistä näkökulmasta hän kirjoittaa. Lopputuloksena on, että Perko yrittää kirjoittaa samaan aikaan kronologista sotahistoriaa, yhden kenraalin elämäkertaa ja kahden poliittisen juonittelun hallitsevan aatelissotilaan monikymmenvuotista shakkipeliä. Minusta olisi ollut järkevää karsia esimerkiksi von der Goltzin ja häntä ihailleiden suomalaisten kanssakäymisen kuvailua, joka on kulttuurihistoriallisesti kiintoisaa, mutta jää isompien asioiden jalkoihin ja jotenkin puolitiehen, vaikka viekin paljon sivuja.

Minusta Perko on onnistunut parhaiten kuvaillessaan Mannerheimin ja saksalaisten pyrkimyksiä julkisuuden ja sitä kautta vallan hallitsemiseen. Perko ei kiistä Saksan itsekkäitä motiiveja Suomen tukemisessa, mutta pyrkii rakentamaan kuvaa von der Goltzin ja Suomen rakkaussuhteesta, joka nousi moisten ikävien suurvaltanäkökohtien yläpuolelle. Kovin imeläksi muuten kehkeytyvän kuvauksen jatkuvana häirikkönä ja vastavoimana on entente-mielinen, Venäjän keisarin paluuta kaipaileva Mannerheim, joka arvostaa Saksan tarjoamaa rautaa, mutta inhoaa sen hintana olevaa kukkoilua. Kenraaleja yhdisti kuitenkin - kuten niin monia muitakin valkoisen puolen toimijoita - sammumaton viha kommunisteja kohtaan. Se ja aatelisten käytöstavat pitivät huolen siitä, etteivät kilpailijat juuri törmäilleet ja jos tapaamista ei kerta kaikkiaan voinut välttää, muodollinen kohteliaisuus piti kutinsa.

Perko joutuu selvästi hiukan harmitellen toteamaan, että historia on ironian mestari. Sekä Mannerheim että von der Goltz kuolivat näennäisesti epäonnistuneina. Saksa hävisi kaksi maailmansotaa, eikä von der Goltz onnistunut nujertamaan Venäjän bolsevikkeja. Stalinkin onnistui elämään pidempään kuin kumpikaan häntä vastaan taistelleista aateliskenraaleista. Mannerheim onnistui tekemään monta paluuta ja rakentamaan itsestään erittäin kestävän myytin, mutta bolsevikkeja hänkään ei onnistunut nujertamaan ja rakas keisari jäi nostamatta valtaistuimelle. Touko Perkon mukaan von der Goltzin ja Mannerheimin nokittelu lieveni vuosikymmenten kuluessa, mutta ei kadonnut. Mannerheim ei voinut koskaan myöntää, että kevään 1918 taisteluiden lopputuloksen ratkaisi Saksan meri- ja maavoimien ammattimainen ja oikea-aikainen maihinnousu. Saksalaisten merkityksen vähättely on Perkon tulkinnan mukaan edelleen olennainen osa ns. vapaussotakirjallisuuden kaanonia. Hän itse tuntuu olevan sitä mieltä, että ilman saksalaisia valkoisille olisi käynyt kehnosti.

* * *

Pyrkimyksessään kiillottaa Rüdiger von der Goltzin kuvaa Touko Perko purkaa siis omalta osaltaan Mannerheim-myyttiä, mutta osallistuu samalla ajankohtaiseen keskusteluun siitä, mitkä asiat ratkaisivat historian kulun vuonna 1918. Perkoa selvästi kenkuttaa Hentilöiden ja aiemmin mm. brittitutkija Anthony F. Uptonin väite siitä, että Suomesta tuli käytännössä Saksan vasallivaltio, josta pelastuimme vain maailmansodan lopputuloksen ansiosta. Perko haluaa Saksan väkevän roolin tunnustamista, mutta toivoo samalla, että se rooli nähtäisiin jotenkin todellisuutta ruusuisempana. Perkon tulkinta on, ettei Suomella ollut vaihtoehtoja, Saksan tuki oli välttämätöntä (siis valkoisten voiton kannalta), eikä lahjahevosen hampaita pitäisi liian ankarin silmin tutkia.

On kuitenkin helppo nähdä, että sortumatta anakronistiseen jälkiviisauteen vuosien 1917 ja 1918 monet ratkaisevat päätökset olisivat aivan hyvin voineet mennä toisinkin. Punaiset olisivat voineet uskoa Leniniä ja yrittäneet vallan kaappaamista jo marraskuussa 1917 (äänestäjäthän olivat jo kerran antaneet vasemmistolle enemmistön eduskuntaan) ja onnistua. Mannerheimin paluu Suomeen olisi voinut epäonnistua ja Suomi jäädä vaille valkoista ryssänkenraaliaan. Mannerheim olisi voinut kertoa Svinhufvudille Trotskin lupauksesta, että Venäjän joukot Suomessa eivät ryhdy taistelemaan ja valkoisen armeijan operaatiot olisivat voineet pysähtyä alkuunsa. Ludendorff olisi voinut hylätä arvionsa Suomesta hyödyllisenä tukialueena Saksan armeijalle ja kieltää von der Goltzin maihinnousun. Maailmansota olisi voinut päättyä ilman Saksan romahdusta, jolloin Suomesta ehkä olisi tullut kuningaskunta. Historialla on aina tuhansia reittejä kuljettavana. Jälkikäteen "väistämätön" ei tietenkään todellisuudessa ole sitä juuri koskaan.

Touko Perko ei mitenkään peittele sitä pitkää prosessia, jossa Suomen ja Saksan sotilaallinen liittolaisuus 1941-1944 oli vain luonnollinen jatke vuoden 1918 päätökselle pyytää Saksalta valkoisia tukeva maihinnousu ja pyytää Saksan armeijaa organisoimaan Suomen sotilasvoimat. Samaan jatkumoon kuuluu myös osassa upseeristoa ja tietyssä ns. sivistyneistön osassa vuonna 1918 kukkaansa puhjennut rakkaus Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan. Mannerheimista ei tullut koskaan Saksan ihailijaa, mutta hänkin ymmärsi hyödyntää vuonna 1918 alkanutta aseveljeyttä, jonka rakentamisessa Rüdiger von der Goltzilla ja hänen karismallaan oli ollut merkittävä rooli. Ihan tämänkin teeman varaan olisi mielestäni voinut kokonaisen tutkimuksen rakentaa. Saksan, Venäjän, Englannin ja Ranskan ikuisessa valtakilpailussa Suomi pysyy statistina, mutta ainahan historiasta voi se statisti yrittää jotain oppiakin, ettei ihan alvariinsa varpaille poljeta.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kuolema on uni josta ei enää herää

Juha Hänninen on Terhokodin entinen johtaja ja luultavasti Suomen tunnetuin kuolevien hoidon asiantuntija. Hän on vastikään julkaissut eräänlaisen kirjallisen testamenttinsa, johon on koottu sekä tuoreita että vanhempia kirjoituksia kuoleman eri näkökulmista. Kuolemme vain kerran (Otava 2018) on kooltaan pieni, mutta sisällöltään painava (joku voisi sanoa "kuolemanraskas"). Hänninen käsittelee jokseenkin kaikkea, mikä kuolemaan lääkärin ja kuolevan itsensä näkökulmasta liittyy, mutta lähestymistapa on pohdiskeleva, esseemäinen, ei systemaattinen. Kirjan voi avata mistä luvusta hyvänsä ongelmitta. Ihmiselle, joka haluaa lukea Hännisen kokemuksen jalostamia pohdintoja, tämä on todennäköisesti hyvä lähestymistapa. Itseäni kirjan sisältöjen synty pitkän ajan kuluessa hitusen vaivaa, koska osien keskinäinen suhde jää osittain rakentamatta. Varsinaisena tietoteoksenakaan Hännisen kirjaa ei oikein voi pitää. Vahvasta konkretiasta huolimatta sen perussävy on filosofinen, kyselevä.

Itse arvostan suuresti sitä rehellisyyttä, jolla Hänninen kertoo niin omasta kuin muidenkin asianosaisten hämmennyksestä monen kuolemaan liittyvän yllätyksen äärellä. Hännisellä olisi perusteet lyödä perustukset ja käskeä astumaan valmiiseen taloon. Sellaiseen hän on kuitenkin aivan liian kokenut ja nöyrä. Kuolema ei puhumalla tyhjene eikä mikään määrä siihen liittyvää tietoa poista epävarmuutta, jonka kuoleman subjektiivisuus aiheuttaa. Lääkärit voivat sopia keskenään siitä, millä perusteella ihminen arvioidaan pysyvästi kuolleeksi. Siinä on kuitenkin kysymys jo tapahtuneen toteamisesta, millä ei kuolevalle tai omaisillekaan ole suurta merkitystä. Meillä voi olla tietoa vain elävistä, kuolleet vaikenevat pysyvästi.

Tekstini otsikko ei ole Juha Hännisen lausuma, vaan yksi niistä monista ajatuksista, joita Hännisen esseiden lukeminen minussa on synnyttänyt. En kykene käymään enkä halua käydä läpi koko kuolemisen kirjoa, vaan suosittelen Hännisen kirjan lukemista jokaiselle, jota kuolemaan liittyvät ajatukset vaivaavat tai ainakin liikuttavat. Kuten sanoin, se ei ole käsikirja, josta etsitään oikea reagointitapa eri tilanteisiin. Juha Hänninen kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät pelkää sanoa "minä en tiedä". Monistakin syistä Kuolemme vain kerran sisältää paljon tätä ei-tietämistä. Se voi tuntua valmiita ratkaisuja etsivästä pettymykseltä. Uskon kuitenkin itse, että kun Hänninen pohdintoihin paneutuu, hänen varovaisuutensa viisaus käy ymmärrettäväksi.

* * *

Saatan kuulua ihmisten joukossa vähemmistöön, kun totean ääneen, että elämän ja kuoleman vertailussa ei ehkä olekaan niin ilmeistä voittajaa kun automaattisesti ajattelemme. Ajatus iankaikkisesta elämästä on minusta kauhistuttava, ja jo paljon vähemmänkin, vaikka vain sata vuotta, herättää minussa jonkinlaisen kuoleman kaipuun. Tai on se kaipuu liian vahva sana, enemmän on kysymys siitä, että minun on helppo tuntea kuoleman olevan tervetullut loppu olemassa olemiselle. En löydä itsestäni raivoisaa elämään tarrautumista, en edes halua elää "mahdollisimman pitkään". Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos elän toimintakykyisenä vaikka muutaman vuosikymmenen vielä. Mutta en sitä vaadi tai toivo. Minua lohduttaa ajatella, että jonain päivänä voin vaipua uneen, josta en enää herää.

Juha Hänninen kirjoittaa paljon siitä, miten tärkeää on erottaa toisistaan kuolema ja kuoleminen. Ajattelen itse samalla tavalla. Kuolemaa ei voi paeta, joten sitä on turha pelätä (en paneudu nyt ollenkaan sellaisiin ajatuksiin, jotka sisältävät uskon kuoleman jälkeiseen, "sielulliseen" elämään, minulle sellaiset ajatukset ovat ajan tuhlaamista). Mutta kuoleminen on eri asia. On aivan luonnollista, että ihminen pohtii oman kuolemisensa eri puolia. Juha Hänninen keskittyy paljolti kuolemisen ikäviin puoliin, mutta vaistoan hänenkin ajattelevan, että kun kuolemisesta pääsee yli, kuolema onkin jo selkeä ja rauhoittava ajatus.

Kun kuolemaa tai kuolemista ei voi käytännössä harjoitella, ainoa mahdollisuus valmistautua siihen on ajattelu. Siltä osin ajatukseni ovat paljon yksinkertaisemmat kuin tuhansia potilaita ja omaisia työssään kohdanneella Juha Hännisellä. Hyväksyn kuoleman biologisena väistämättömyytenä. En näe oman minän kuolemassa mitään erityistä dramatiikka, vaikka tiedän hyvin, että asia muuttuu, kun kuoleva on lapsi, nuori tai ylipäätään ihminen, jonka "aika ei ole tullut" minkään kohtuullisen mittarin mukaan. Kaikki huoleni liittyvät kuolemiseen ja siihen tapaan, millä kuoleminen käytännössä tapahtuu.

* * *

En voi olla ihailematta sitä kärsivällisyyttä, jolla Juha Hänninen jaksaa suhtautua ihmisiin, jotka esimerkiksi vastustavat eutanasialain säätämistä. Hänninen ei ilku, vaikka hänellä olisi tiedollisesti siihen mahdollisuus. Silloin tällöin hän kuvailee sarkastisella ironialla esimerkiksi päättäjien poukkoilua. Erityisen herkullisesti hän kuvailee sitä intoa, jolla aiemmin täysin passiivisesti saattohoitoon suhtautuneet kansanedustajat torjuvat eutanasialakia vetoamalla "pannaan ensin kuntoon saattohoito", vaikka mitään toimia ei ole tähänkään asti ollut eikä todennäköisesti ole tulevaisuudessakaan. Omaa ammattikuntaansakin Hänninen suomii varsin pehmein ilmaisuin, vaikka ilmaiseekin erimielisyytensä avoimesti.

Juha Hännisellä on missio, mutta se ei ole niin konkreettinen kuin äkkiseltään voisi odottaa. Hän korostaa uudestaan ja uudestaan sitä, että "hyvä kuolema", määriteltiin se miten tahansa, ei viime kädessä ole lääketieteellinen tai edes hoidollinen asia, vaan siinä on kysymys ihmisyksilön arvostamisesta myötä- ja vastamäissä. Tukehtumiskuolemaa kauhulla pelkäävälle (kuten minulle) on lohduttavin ajatus Terhokodissa tarjolla olevasta syvänukutuksesta, mutta Hänninen nostaa koko ajan rinnalle potilaan puolelle asettuvan lääkärin, hoitajan ja muun ihmisen tärkeyden. Mikään teknologinen toimi ei korvaa sitä, että kuoleman edessä ihmisellä on vierellään toinen ihminen, johon voi luottaa ja tukeutua.

On vaikea arvioida, puhutaanko kuolemasta liikaa vai liian vähän. Ainakin julkiset keskustelut muistuttavat ikävästi paikalleen jämähtynyttä levysoitinta eli määrästä riippumatta laatu ei oikein innosta. Näkemykset ovat etäällä toisistaan, eikä ole mitään erityistä perustetta odottaa, että ne noin vain lähestyisivät. Juha Hänninen sitä tuntuu toivovan, mutta ei hänkään hirveän optimistiselta vaikuta. Kuolema tuntuu liian isolta asialta, jotta siitä voisi päästä sopuun edes itsensä kanssa. Ei ehkä tarvitsekaan. Mutta kyllä sitä sekä filosofisena että käytännöllisenä asiana on hyvä miettiä, ennen kuin on liian myöhäistä. Juha Hännisen elämänkokemuksesta saa tukea, kun asiaan sitten tarttuu.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Kuinka päästä eroon "etnisistä"

Perussuomalaisuuden pelkistyminen "maahanmuuttokriittisten" viralliseksi edustajaksi Suomessa edellytti opportunisti Timo Soinin korvautumista päähänpinttyneellä Jussi Halla-aholla. Puolueen "ajatuspaja" (Suomen Perusta kutsuu itseään tällä nimellä, eiväthän he mitään "hautomoita" varmaan halua olla) on julkaissut pienikokoisen pamfletin Maahanmuutto : Kriitikon käsikirja. Kirjoittajiksi on merkitty Simo Grönroos ja Marko Hamilo. Grönroos on ansioitunut puolueen työntekijä, Soinin lailla maisterismiehiä ja valtuutettu Espoossa, mutta myös Suomen Sisun kirjuri 2000-2001 ja Suomalaisuuden liiton jäsen. Hamilolta puuttuvat arvosanat, mutta hän oli vuoteen 2015 asti aktiivinen tiedetoimittaja, josta sitten kuoriutui maahanmuuton, islamin ja "vihervasemmiston" aktiivinen kriitikko ja arvokonservatiivi.

Maahanmuutto on tehty näyttämään kiihkottomalta ja täysin asiapohjaiselta ajankohtaisteokselta - epäilemättä pyrkimyksenä on ollut saada se näyttämään joltain muulta kuin Perussuomalaisten halla-aholaisen porukan julistukselta. Se on kuitenkin vain pintaa. Kirjan ja kirjoittajien mielenmaisemaa kuvastaa hyvin  sivulta 135 löytyvä aatteellinen loppuhenkonen: "On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtämään [sic!] myös se, että maahanmuuttopolitiikka ei ole mikään politiikan osa-alue, vaan tämän sukupolven tärkein kysymys. Sen kestävä ratkaiseminen on koko suomalaisen yhteiskunnan säilymisen edellytys.

Maahanmuuton nostaminen politiikan yläpuolelle jonkinlaiseksi hengissäselviämistaisteluksi ei sinänsä ole uusi idea. Monen kriitikon mielestä Perussuomalaisissa on aina ollut yhden asian sisäinen klikki, joka on muodostunut Halla-ahon ympärille. Grönroos & Hamilo ovat jalostaneet kuitenkin ideaa siten, että he eivät ollenkaan siteeraa Halla-ahoa, vaan pyrkivät luomaan mielikuvaa tilastojen vääjäämättömästi todistamasta katastrofista, joka uhkaa "suomalaisen yhteiskunnan" (todellisuudessa ahdaskatseisen, kansallishenkisen oikeiston mielen mukaisen yhteiskuntajärjestyksen) säilymistä. Pikalukemisen perusteella saattaa jäädä tunne, että maahanmuutto on isokin ongelma. Tarkempaa lukemista tämä pamfletti ei kuitenkaan kestä.

* * *

Itselläni ei ole kiinnostusta esitellä Grönroosin & Hamilon "todistusaineistoa", siihen voi jokainen tutustua kirjasen sivuilta. Haluan kuitenkin kiinnittää potentiaalisen lukijan huomiota kirjoittajien lukkiutuneeseen arvomaailmaan, joka tilastoja seuraavien tulkintojen ja johtopäätösten kautta käy hyvin ilmi. Grönroos & Hamilo tuskin herjaavat kauppakeskuksessa ohikulkevia erivärisiä ihmisiä, mutta heidän muuttoliikkeeseensä kohdistama kritiikki pohjautuu kuitenkin johdonmukaisesti "etnisyyden" torjuntaan ja sellaiseen minun mielestäni rasistiseen ideaan, että "suomalainen" on lähtökohtaisesti tärkeämpi ja parempi kuin "etninen maahanmuuttaja".

Grönroos & Hamilo eivät ilmaise torjuttavan etnisyyden ideaa karkeasti. He eivät käytä päällekäyviä iskusanoja eivätkä näytä keskisormeaan. Heidän maailmansa on kuitenkin ehdoton: hyvään tulevaisuuteen ei kuulu etnisesti ei-suomalaisia muslimeja. "Islamisaatio" on kirjoittajille täysin validi ja neutraali "fakta" aivan kuten monikulttuurisuus on epäonnistumisen synonyymi. Kirjoittajat eivät ole impivaaralaisia, sillä he hyväksyvät kyllä hallitun, lähinnä valkoihoisista tai ainakin uskonnollisesti turvallisista piireistä koostuvan työperäisen muuttoliikkeen, joka tosin tällä hetkellä suuntautuu enemmän Suomesta pois.

Keskeinen ongelma on maahanmuuttoon liittyvän keskustelu. Se ei noudata "maahanmuuttokriittisten" agendaa vaan siinä jopa asetetaan monet Grönroosin & Hamilon keskeiset väitteet ja ajatukset kritiikin kohteiksi. Kirjoittajat haluaisivat Suomeen yhden ison keskustelun, jossa käsiteltäisiin vain maahanmuuton ongelmista halla-aholaisen agendan pohjalta. Mielellään paljon muusta ei sitten tarvitsisikaan keskustella, koska se on tärkeintä. Ongelmana on kuitenkin, että varsin pieni suomalaisten joukko on asettunut halla-aholaisen agendan taakse. Enemmistö ei pidä maahanmuuttoa ykkösluokan puheenaiheena ja vielä vähemmän halla-aholaisesta näkökulmasta. Tällainen tietenkin turhauttaa ja kiukuttaa.

* * *

Minustakin meillä on keskusteluongelma. Näkemykset ovat ääriytyneet, eikä halla-aholaisten ja ns. "vihervasemmistolaisen suvaitsevaiston" (siis niiden, jotka haluavat auttaa ja tukea jopa laittomasti maahan tulleita) välillä ole todellista keskusteluyhteyttä. Olen myös sitä mieltä, että meillä pelätään turhaan keskustelua halla-aholaisten kanssa. Eivät ne ajatukset eristämällä katoa, ne pitäisi haastaa julkiseen väittelyyn. Ainakin Grönroosin & Hamilon pamfletin perusteella ainoita kiistattoman vahvoja "todisteita" ovat raiskaustilastot. Tosin kyllä kiistaa syntyy jo heti siitä, onko maahanmuuttajataustaisten miesten yliedustus raiskaustilastoissa maahanmuuttokeskustelun kannalta relevantti asia vai ei. Halla-aholaisen ajattelun mukaan tietysti on, toisen äärinäkemyksen mukaan ei ollenkaan.

Keskustelu on vaikeaa, koska halla-aholaisilla on ideologinen tavoite päästä eroon mieluiten kaikista vääränvärisistä ja väärää uskontoa harrastavista ihmisistä. Sille pyrkimykselle ei ole vaihtoehtoa. Olkoot olemassa, mutta jossain muualla, ei Suomessa. Tässä vimmaisessa puhdistusideologiassa on myös halla-aholaisten suurin ongelma. Kiihkoilijan silmin epäkohtia ja torjuttavaa on paljon sielläkin, missä ei-kiihkoilija ei huomaa mitään erityistä. Kukaan ei halua Suomeen rikollisia maahanmuuttajia, tietenkään. Mutta varsin harva jakaa halla-aholaisten pelon siitä, että maahanmuutto johtaa Suomen muuttumiseen sharia-lain hallitsemaksi muslimivaltioksi.

Vaikka Grönroos & Hamilo kirjoittavat pinnalta hillitysti, heidän maailmankuvansa on jyrkkä, pelokas, pelotteleva ja sisäänpäin käpertävä. Suurelle enemmistölle maahanmuutto ei ole "tämän sukupolven tärkein kysymys". Globaali muuttoliike on iso haaste ja siitä voi tulla logistinen ja humanitäärinen ongelma (osittain se on jo sitä). Mutta ajatus siitä, että "suomalaisen yhteiskunnan säilyminen", mitä sillä itse kukin sitten tarkoittaakin, riippuisi enemmän maahanmuutosta kuin esimerkiksi Sipilän hallituksen vähäosaisia kurittavasta politiikasta, ei yksinkertaisesti puhuttele useimpia. Voin itse johonkin rajaan asti ymmärtää Grönroosin & Hamilon heijastamia huolia ja pelkoja, vaikka pidänkin heidän etnis-uskonnollisia fobioitaan kiihkoiluna. On kuitenkin iso ero siinä, että tunnistetaan konkreettisia ongelmia (esimerkiksi kulttuurisista syistä alentunut kynnys raiskaukseen on aito ongelma) ja siinä, että nähdään kaikki etnofobisten lasien läpi. Raiskaava Mohamed ei todellakaan ole tervetullut, mutta useimmat maahanmuuttajat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin me täällä Suomessa entuudestaan asuvat, etnisesti sekalaisista aineksista koostuvat. Eivät parempia, eivät huonompia, vain ihmisiä.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Aatos Erkosta myötäsukaan

Myönnän heti alkuun, etten odottanut Lauri Karénin kirjalta Aatos Erkko : Yksityinen valtiomies (Otava 2018) erityisen paljon. Lähtöasetelma on jo hankala: uskotun luottotoimittajan yli 10 vuotta sitten kirjoittama kirja, jonka kohde on määritellyt ainoaksi viralliseksi elämäkerrakseen, jota ei saanut julkaista ennen kohdehenkilön kuolemaa ja joka julkaistiin lesken toivomuksesta vasta kuuden vuoden odottelun jälkeen. Jane Erkon lykkäyshalun syitä en osaa edes kuvitella, koska kirja on pelkkää myötäsukaa eikä yksityistä Aatos Erkkoa käsitellä ollenkaan. Miksi Aatos Erkko itse halusi ensin kuolla? Oliko hän niin fiksu, että ymmärsi noloksi ottaa elävänä vastaan tällainen ylistyslaulu? Toivotaan näin.

Lauri Karén on voinut olla erinomainen ulkomaantoimittaja, mutta ei hän mikään rutinoitunut elämäkertakirjoittaja ole, ei myöskään armoitettu historian elävöittäjä. Teksti on sinänsä sujuvaa, mutta kyllä senkin näkee, että jopa näin suppean lopputuloksen (249 sivua myös maksaa enemmän kuin saman kustantajan Elina Lepomäen 714 sivua) aineiston hallitseminen on ollut haastavaa; monet asiat toistuvat lyhyissä luvuissa ikään kuin kirjoittaja ei olisi enää muistanut maininneensa asian jo hetkeä aikaisemmin. Kirja on myös rakenteellisesti lähempänä esseekokoelmaa kuin jäntevää muistelmateosta. Väljän kronologian mukaan edetään, mutta kun käsitellään vain kohdehenkilön julkista roolia sitä kiillottaen, on lukijalla koko ajan sellainen tunne, että kovin paljon jää kertomatta.

Aivan oma lukunsa on kirjan vanhahtava tyyli, joka muistuttaa enemmän jotain 1950- tai 1960-luvun pönöttävää ylöspäinkatsomista kuin 2000-luvun objektiivisuuteen tähtäävää tietokirjallisuutta. Lauri Karénilla lienee ollut vain yksi tavoite eli kirjoittaa kirja, jonka Aatos Erkko hyväksyy. Tällä en tarkoita, että Erkko olisi vaatinut Karénia kirjoittamaan kritiikitöntä ja paikoin vähän ällöttävän puolella menevää mielistelyä. Arvelen, että Erkko on lähinnä halunnut varmistaa, että tietyt asiat ovat mukana, tiettyjä asioita ei varmasti käsitellä ja että epäsevyyttä kirjan alaotsikon paikkansapitävyydestä ei jää. Otava on tietenkin laskelmoinut, että Aatos Erkon hyväksymää muistelusta voi myydä hyvin. Mitään erityistä kunniaa kustantajan historiankirjoitukseen ei tästä kirjasta kuitenkaan seuraa.

* * *

Olen itse aina pitänyt Aatos Erkon ratkaisusta kieltäytyä julkisen eläimen roolista. Velvollisuudentunnon nousemista yli oman tahdon voi tietenkin pohtia myös kriittisesti, mutta kokonaisuudessaan Erkon ratkaisu toisaalta alistua jatkamaan isänsä ja isoisänsä työtä ja toisaalta elää muuten aivan toisin vaikuttaa ulkopuolisesta onnistuneen kohtalaisen hyvin. Vaikka Aatos Erkko joutui aika pitkään odottamaan henkilökohtaista vapauttaan (joka koitti 2003, kun hän luopui viimeisistä muodollisista tehtävistään Helsingin Sanomissa), hän lienee silti ollut suhteellisen tyytyväinen kokonaissaldoon. Hänen aikanaan lehti nousi paitsi teknisesti nykyaikaan, myös taloudellisesti ja journalistisesti Suomen kiistattomaksi ykköseksi ja siinä sivussa Erkko saattoi tehdä tärkeäksi kokemiaan asioita niin politiikan, talouden kuin kulttuurin ja urheilun alueella.

Aatos Erkon salaperäisyys tuntuu hänen vaikutusvaltaansa nähden ehkä suuremmalta ja tärkeämmältä kuin se onkaan. Hän ei halunnut jakaa yksityiselämäänsä ollenkaan, mikä on täysin sallittua ja itse asiassa varsin terve asenne. Hän ei myöskään halunnut tulla julkiseksi poliitikoksi tai kirjailijaksi, ja voiko sellaisestakaan ihmistä moittia? Aatos Erkko kiisti pontevasti olevansa vallankäyttäjä, ja riittävän muodollisesti asiaa tarkastellen tällekin näkemykselle löytyy perusteita. On silti kiistatonta, että Erkolla oli tavattoman paljon vaikutusvaltaa, josta osa kumpusi suoraan hänen asemastaan vaikutusvaltaisen median omistajana ja johtajana. Erkon valtaan kohdistunut tietoinen vähättely kätkee taakseen sen tosiasian, että hänellä oli todennäköisesti parempi henkilökohtainen kansallinen ja kansainvälinen verkosto käytössään kuin kellään muulla tässä maassa. Itse uskon, että hän päihitti tässä jopa Urho Kekkosen, joka luotti Erkkoa enemmän pelolla hallitsemiseen.

Suurimmilla vallankäyttäjillä on joskus taipumus hillittömään valtansa näyttämiseen, joskus taas sen huolelliseen kätkemiseen. Aatos Erkko oli jälkimmäisessä aivan omaa luokkaansa, mikä käy myös Karénin kirjan sivuilta ilmeiseksi. Toisaalta on selvää, että näitä sivuja on Erkko käyttänyt myös vahvistaakseen mielikuvaa itsestään Helsingin Sanomien toimituksesta riippumattomana toimijana. Moneen kertaan mainittu "ongelma", ettei HS:n toimitus halunnut julkaista riittävästi Aatos Erkon tekstejä, on tietenkin teatteria. Hiukan kriittisemmin Erkkoa eritelleet kirjoittajat ovat antaneet ymmärtää, että vaikka hän ei halunnut sanoa mielipidettään aina suoraan, kävi hänen tahtonsa ainakin lähimmille luotetuille aina riittävän selväksi. Tietenkään häntä ei omassa lehdessään sensuroitu, mutta sellaisen mielikuvan elättely jotenkin viehätti Erkkoa.

* * *

Lauri Karénin Aatos Erkko on tarkkaan rajattu facsimile siitä toimijasta, jonka Aatos Erkko itse halusi jäävän historiaan. Meille muille pitäisi olla selvää, ettei tällainen myötäsukainen tilausteos kovin isoa aukkoa historiallisen tiedon tarpeissa peitä. Ongelmana ei ole yksityisyyden jättäminen rauhaan. Sen penkominen voisi toki tyydyttää kansalaisten tirkistelynhalua ja tuottaa kustantajalle muhkean rahapotin. Yleiseltä kannalta se olisi kuitenkin täysin toissijaista sen rinnalla, että kyettäisiin avaamaan Aatos Erkon roolia muutenkin kuin julkisten onnistumisten alueella. Ristiriitoja Aatos Erkon ja Helsingin Sanomien linjan välillä voisi luetella paljonkin. Lehti edustaa tiukasti oikeistolaista, porvarillista maailmankuvaa, vaikka Erkko itse lienee ollut lähinnä tannerilainen demari. Erityisesti Erkon rooli lehden erittäin pitkäaikaisessa ja toistaiseksi epäonnistuneessa Nato-kampanjoinnissa jää edelleen epäselväksi. Erkko oli anglofiili maailmankansalainen, mutta suhtautui esimerkiksi Neuvostoliittoon ja Venäjään avarakatseisemmin kuin lehtensä (tai Lauri Karén, joka maailmanpoliittisessa yksisilmäisyydessään tuntuu välillä kirjoittavan maailmasta mitään tietämättömille yhdysvaltalaisille antikommunisteille ja russofobeille).

On vaikea tietää, löytyykö vielä pitkään aikaan tutkijaa, joka uskaltaisi haastaa Aatos Erkon näin paaluttaman kuvan. On vaikea tietää, kuinka pitkään ja kuinka tehokkaasti Aatos Erkon haluamaa kuvaa varjellaan Helsingin Sanomien arkistotoimen tasolla tai avautuvatko Erkon henkilökohtaiset arkistot koskaan. Oma veikkaukseni on, että joudumme odottamaan vielä suhteellisen pitkään. Toisaalta on selvää, ettei kukaan tunnu haluavan kysyä ääneen, kuka tai ketkä edustavat tällä hetkellä Aatos Erkon ääntä tai perintöä Helsingin Sanomissa. Minusta on perusteltua jopa ihmetellä, ettei asia tunnu kiinnostavan ketään, vaikka HS on Erkon kuoleman jälkeenkin kiistaton mediavaltias Ylen rinnalla. Oma tulkintani on, että joko Erkolla oli omat keinonsa jatkaa vaikuttamista kuolemansa jälkeenkin tai sitten lehden taustavoimissa on tapahtunut muutos, josta ei PR-syistä haluta mitään sanoa.

Kun HS tässä taannoin yritti tehdä journalistisesti rohkeaa ja lakihankkeiden takia myös ajankohtaista juttusarjaa Suomen omasta vakoilusta (Viestikoekeskus), toimittaja joutui kovaan ryöpytykseen ja poliisitoimien kohteeksi, päätoimittaja joutui selittelemään ja pyytämään varmuuden vuoksi vielä anteeksi. Sarja typistyi myös ensimmäiseen julkaistuun juttuun. Joku ilmoitti toimitukselle, että tätä ei jatketa. Oliko se joku lehden ulkopuolelta vai lehden nykyinen, ei-julkinen aatoserkko, sitä emme tiedä. Se on kuitenkin selvää, että lehti on Erkon kuoleman jälkeen muuttunut oikeistolaisemmaksi ja kovemmaksi, vaikka samalla flirttaileekin tilaajia "vihervasemmistolaisesta kuplasta", jolla on paljon voimaa lehden perinteisellä ydinalueella. Lehti suhtautuu erittäin torjuvasti Putinin Venäjään ja erittäin myönteisesti Yhdysvaltoihin (ei välttämättä nykyiseen presidenttiin, mutta nehän menevät ja tulevat). Itselläni on sellainen tunne, että jos Aatos Erkko yhtäkkiä palaisi elävien kirjoihin, hän ei erityisemmin pitäisi näkemästään ja kuulemastaan. Aatos Erkko etsi koko elämänsä rauhaa ja sopua, ei rähinää ja vastakkainasetteluja.


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Marvelin puolilinkola kierteellä ja kerien

Kävin katsomassa sarjakuvaimperiumi Marvelin tuoreimman elokuvatuotteen Avengers: Infinity War (2018), koska arvelin sen toimivan elokuvateatterin isolla ruudulla paremmin kuin jälkikäteen pikkuruudulta. Olin unohtanut vakituiset leffaystäväni eli korvatulpat kotiin, joten jouduin improvisoimaan korvikkeet paperinenäliinan tupoista. Mainitsen asian, koska elokuva oli järkyttävän kovaääninen (muutamissa kohdissa tosin myös perustellusti, yleensä vähemmän). Elokuva tarjosi loputtoman räiskeen lisäksi normaalin annoksen äijähuumoria, joka hetkittäin nauratti myös minua (yleisön enemmistönä olleet teinit nauroivat osittain eri asioille ja kyllä minäkin huomasin ajoittain odottavani Deadpool 2:n näkemistä) ja yllättävän ison annoksen synkkyyttä ja surumielisyyttä.

Jos et halua spoilauksia, lopeta tähän ja palaa asiaan, kun olet itse nähnyt elokuvan. Toisin kuin tällaisissa elokuvissa yleensä, "hyvikset" kyllä yrittävät kovasti, mutta loppujen lopuksi huonolla menestyksellä. Elokuvan pääpahis Thanos antaa toistuvasti ärhäkän hyvisjoukon melkein voittaa eli draaman kaari taipuu kuten pitääkin. Paitsi että tilanteet, jossa Thanos melkein kukistetaan, ovat niin naurettavaa sähläystä, että käsikirjoituksen jokainen mutka paistaa läpi. Miksi ihmeessä kukaan ei posauta isokokoista pahista päähän esimerkiksi singolla tilanteessa, jossa maalitaulu on paikallaan ja hyvisten ympäröimänä voimattomana? Miksi hyvikset keskittyvät kiskomaan Thanoksen mahtavuuden takaavaa rukkasta tämän kädestä sen sijaan että yksinkertaisesti leikkaisivat käden poikki? Thanos itse ihmettelee Thorin typeryyttä, kun tämä iskee moukarinsa ikävästi, mutta turvallisesti Thanoksen rintakehään, ei päähän tai siihen rukkaskäteen. Ja miksi ylipäätään tuhovoimaiset päähenkilöt aina vain viskelevät toisiaan päin kalusteita?

Tiedämme tietenkin, miksi Hollywood harrastaa tällaisia typeryyksiä. Thanosta ei voi kukistaa, koska tässä elokuvassa hyvikset jäävätkin tappiolle ja pahis istuskelee elokuvan lopussa tyytyväisenä kesämökkinsä kuistilla ja nauttii ilta-auringosta muutettuaan puolet eliöistä - ja Avengereista - hiutaleiksi (sivumennen sanoen tämä Thanosin tekniikka näytti erittäin viehättävältä tavalta kuolla ja tuloksena näytti olevan kätevästi suoraan maahan sekoitettavaa lannoitetta). Valitettavasti Hollywood ei voi lopettaa oikeasti pahiksen voittoon. Jo vuonna 2019 on luvassa jatko-osa, jossa Thanos - nyt ilman rukkastaan, joka temput tehtyään katosi ties minne - jatkanee kavereitaan kaipaavien kostajien kanssa nahinointiaan.

* * *

Yllätin itseni pohdiskelemasta jälkeenpäin elokuvan moraalisia kysymyksiä. Thanos, jonka historia Marvel-maailmassa on huomattavasti tätä elokuvaa monimutkaisempi ja erilaisten ylösnousemusten kirjoma, käyttäytyy kuten muutkin psykopaattiset pahikset eli hävittää ja tuhoaa tunnonvaivoitta, mutta osoittaa pakko-ottotyttäriään kohtaan vahvoja isukin tunteita ja perustelee maailmankaikkeuden toisen elollisen puoliskon tuhoamisen puolittaisella linkolalaisuuteen taipuvalla malthusilaisuudella. Puolittaisella siksi, että vaikka Thanos haluaa laittaa ylikansoituksen avaruudessa kuriin (epäselväksi jää, kuinka objektiivinen tämä Thanosin arvio on vai onko kyseessä pelkästään sairaalloinen pakkomielle), hän tekee sen jotta se toinen puolisko voisi kukoistaa. Siinä missä aito Linkola toivottaa koko ihmislajin kadotukseen, jotta ihanat linnut saisivat vapaasti olla, Thanos jää puolitiehen ja sallii pienemmän määrän ihmisiä ja kaikenlaisia muitakin olioita jatkaa eloaan avaruuden eri nurkissa.

Marvelin elokuvan Thanos on tunnoton massamurhaaja, maailmojentuhoaja ja sadistinen narsisti, mutta myös ylikansoituksen kaltaista todellista ongelmaa pohtiva ajattelija. Thanoksen tapa ratkaista asia - hankkiutua omnipotentiksi jumalaksi ja panna toimeksi - on tietysti epämiellyttävä, mutta ainakin se on tehokas. Näin ajattelee myös Thanos itse, jolla ei varmaan tunnonvaivoja sinänsä ole, mutta joka silti tietää tekevänsä asioita, jotka eivät ole mukavia muitten mielestä. Tässä suhteessa Thanos näytetään elokuvassa päätä muita pidempänä filosofina (sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti). Avengerit ovat pikkusieluisia, pompöösejä ja vanhanaikaisen herrasmiesmäisiä (Dr. Strange luovuttaa Thanokselle ratkaisevan, aikaa hallitsevan vihreän kiven vain saadakseen pidettyä Tony Starkin hengissä, vaikka oli vähää aikaisemmin julistanut, että kiven suojelu menee kaiken muun edellen). Katsojan sympatia valuu Thanosin puolelle - tai ainakaan sitä ei Avengereillekaan oikein riitä, niin typerästi siellä toimitaan.

Moni Hollywood-elokuvien tuntija varmaan hymähtelee tällaiselle pohdiskelulle. Kannattaako ottaa vakavasti käsikirjoitukseen upotettua kyökkifilosofointia, kun kuitenkin jo seuraavassa leffassa kaikki voi kääntyä toisinpäin. Tämä on hyvä kysymys, johon vastaan toteamalla, että minä reagoin vain tämän yhden elokuvan synnyttämiin ajatuksiin, kun en tiedä, miten tuottajat haluavat tarinan jatkuvan. Tyhmempikin ymmärtää, että taistelu jatkuu, kun Thanos jättää kohteliaasti henkiin keskeiset Avenger-hahmot, vaikka muutamat jo tutuksi tulleet hahmot muuttuvatkin maanparannusaineeksi. Mutta minkäs ajatuksilleen voi. Thanos on kirjoitettu ristiriitaiseksi hahmoksi ja se on hyvä asia. Mikään ei Hollywood-tuotantojen tylsyyttä kuvaa paremmin kuin hahmojen mustavalkoisuus tai henkinen yksiuloitteisuus.

* * *

En ole jaksanut ottaa selvää, onko Thanosin malthusilaisuus ollut maailmalla laajemmin pohdinnan kohteena. Ainakin Robert Malthusista kertovassa Wikipedian artikkelissa on selvä toteamus tästä yhteydestä: "In Marvel's film Avengers: Infinity War, the main villain called Thanos appears to be motivated by Malthusian views about population growth". Ajatusta hillitsemättömän väestönkasvun seurauksista on hyödynnetty paljon populaarikulttuurissa, mutta onhan se edelleen yksi keskeinen Maan kestokykyä oikeasti uhkaavista ilmiöistä, vaikka näyttää myös siltä, että elintason nousu ja koulutustason kasvu yhdessä johtavat väestönkasvun pysähtymiseen. Ongelma on siinä, että vaikka väkiluku ei ns. kehittyneissä maissa enää kasva, muutos ei ole ulottunut kaikkialle maailmaan ja esimerkiksi Afrikka tuottaa edelleen valtavasti uusia ihmisiä, joille ei ole kunnolla elinmahdollisuuksia. Globaaliin siirtolaisuuteen on muitakin syitä, mutta esimerkiksi Afrikasta Eurooppaan kulkeva virta on pääosin taloudellisen epätoivon synnyttämä (epätoivon synnyttää kolonialistinen perintö, jonka takia rikkaat maat kohtelevat edelleen köyhempiä epäreilusti ja julmasti).

Avengeres : Infinity War jättää loppukuvissaan auki kysymyksen siitä, onko Thanoksen sormiennapsautuksella toteuttama väkiluvun puolitus aito ratkaisu ja huono vain tuottamansa suunnattoman surun määrän takia. Thanos itse on silmin nähden tyytyväinen, suorastaan euforisen onnellinen, vaikka elokuva näyttää varmuuden vuoksi hänen rukkasettoman kätensä eikä päästä meitä Thanoksen päähän tutkimaan, ikävöikö hän edelleen pakolla adoptoimaa tytärtään Gamoraa. Oletettavasti jatko-osan tapahtuvat sijoittuvat maailmaan, josta toinen puoli porukasta on kadonnut ja ehkä dramatiikkaa saadaan aikaan siitä, ketkä kuolivat ja ketkä säästyivät. Ihmissuhdeongelmiinhan ei tarvita kauhean montaa eloonjäänyttä. Jäi myös sellainen mielikuva, että Thanos ei tuhonnut tässä vaiheessa enää kokonaisia planeettoja (hän oli saanut haluamansa kivet), vaan tyytyi elollisten olioiden määrän puolittamiseen (hiukan epäselväksi tosin jäi, koskiko tämä myös torakoita, tiikereitä ja kaskelotteja).

Voisin kuvitella, että todellisen elämän Pentti Linkola pitäisi Thanoksen toimia - vaikka ei ehkä menetelmiä - kannatettavina, ainakin jos se puolitus ei koskenut lintuja, mutta mahdollisesti myös puolitiehen jääneinä. Väkiluvun puolitus kun on vain tilapäinen ratkaisu. Eikö Thanos tullut ajatelleeksi, ettei olemassaolevien yksilöiden kansanmurha estä malthusilaisen ongelman rakentumista uudelleen? Jos se omnipotenttisuuden takaava rukkanen katosi pysyvästi, millä Thanos ratkaisee tilanteen, kun väkiluku palaa inhottavan ylikansoitetulle tasolleen? (Tässä oletan, että Thanos on pitkäikäinen, muutamassa vuodessahan ylikansoitus ei synny, vaikka ei se loputtomiinkaan kestä). Voisiko olla, että Thanos-jumala oli loppujen lopuksi yhtä lyhytnäköinen kuin muutkin ihmisen kuvittelemat jumalat, joiden luomistyön punainen lanka näyttää olevan harmien ja ratkaisemattomien ongelmien tuottaminen, vaikka vaihtoehtona olisi tietysti kaikkivaltiaalle myös paratiisi saman tien?


PS. Tässä poseeraa Thanos yksin, koska karu totuus on, että kaikki muut hahmot ovat elokuvassa ryntäileviä statisteja, joille on varattu muutama hetki keskiössä ja sitten tylysti syrjään. Yksikään apukonnista ei ehdi kasvaa persoonaksi, ei edes kiehtovasti mateleva Maw, jonka kohtaloksi koituu viittaus populaarikulttuuriin (jätän tämän löydettäväksi niille, jotka eivät elokuvaa ole vielä nähneet ja jostain syystä ovat silti tulleet tänne asti).

torstai 3. toukokuuta 2018

Parafiliat evoluution puntarissa

Perversio - eli modernilla kielellä parafilia - tarkoittaa meille tavallisille ihmisille mitä tahansa ärsyttävää käytöstä, jota emme itse harrasta. Useimmiten herja heitetään seksuaalisesti erilaisen suuntaan ja niskaan siinä toivossa, että toinen tekee parannuksen tai ainakin lupaa tehdä - vähintäänkin häipyy näkyvistä. Vähemmän dramaattisessa puheessa ilmaisua voidaan käyttää "sairaalloisen" synonyyminä, vaikka Wikipediakin muistuttaa, ettei "yhteisymmärrystä ole siitä, miten rajanveto erikoisten seksuaalisten ja parafiilisten kiinnostusten välillä tehdään".Voidaan siis jatkaa kuten ennenkin eli "pervo!" on yhtä hillitön yleisherja kuin aikaisemmin - ainakin siihen saakka, kunnes tutkijat löytävät yhteisymmärryksen rajapyykin paikasta. Veikkaan, että odotuksesta voi tulla pitkä.

Tarkoitukseni ei tässä ole pohdiskella sinänsä tärkeää asiaa siitä, milloin jos koskaan jotain seksuaalista taipumusta on mielekästä tarkastella "sairautena". Aivoni rupesivat nimittäin lupaa kysymättä pohtimaan selitystä siihen, että ihmisellä esiintyy näitä parafilian eri muotoja ekshibitionismista zoofiliaan (aakkosilla rajaten), vaikka ne järjestään ovat lisääntymisen näkökulmasta hyödyttömiä tai suorastaan haitallisia (jos ryhmän fiksuin ja vahvin uros ei halua paritella naaraiden kanssa, onhan siitä haittaa koko porukalle). Yksinkertaistaen pitäisi evoluution aikojen kuluessa siivota geenipoolista jokainen parafilia, joka edes rajoittaa jälkeläisten saamista (fetisismi ei välttämättä haittaa, jos arvoisa parafiili kuitenkin suostuu ns. normaaliin seksuaaliseen kanssakäymiseen kumin, muovin tms. haistelun ohessa).

Tiedämme, että evoluutio ei tällaista siivousta ole tehnyt, elleivät sitten kaikki parafilian muodot ole niin uusia, ettei evoluutio ole vielä edes herännyt toimimaan. Vaikka oletettavasti useimmat parafilian muodot ovat ainakin osittain geneettisiä, kokonaan ei ympäristön vaikutusta voi kiistää. On selvää, ettei mekafiliaa, seksuaalista kiihottumista autoista, ole voinut olla olemassa reilua sataa vuotta kauemmin. Mutta tutkijaparat eivät tässäkään ole päässeet hedelmälliseen yhteisymmärrykseen, vaan koulukuntia on ainakin kolme (fysiologiset, hormonaaliset ja aivokemialliset selitykset - kognitiivis-behavioraaliset selitykset - monietiologinen prosessi). Kaikki tutkijatkaan eivät siis ole sitä mieltä, että parafilia on välttämättä "sairaus" siinä mielessä kuin jokainen itseään ei-parafiilina pitävä asioiden toivoo olevan.


* * *

Vaikka hyväksymme työoletuksena näkemyksen, että seksuaalisen taipumuksen taustalla on sekä geneettisiä, fysiologisia että käyttäytymiseen liittyviä psykologisia syitä, on mielestäni yllättävän vaikeata selittää sitä kiistatonta tosiasiaa, että parafilioita esiintyy ja niitä jopa syntyy tekniikan kehityksen tuloksena lisää (mekafilia voidaan tietysti tulkita myös yhdeksi fetisismin alalajiksi). Miten evoluution tylyltä kohtelulta säästyvät yksilöt, joita ei kiinnosta lisääntymisseksi? Miten ihmeessä joku koprofilia (ulosteet) tai nekrofilia (kuolleet) ovat jääneet karsiutumatta?

Ilmeinen selitys on, että parafiliat ovat määrällisesti merkityksetön ilmiö, johon kohdistuva evoluutiopaine on käytännössä hyvin heikko. Jos 95 % yksilöistä harrastaa lisääntymiseen johtavaa seksiä, on yhdentekevää, mitä se 5 % tekee tai ei tee. Toinen looginen selitys olisi, että parafilioista on yhteisölle jotain muuta etua tai hyötyä kuin lisääntyminen. Oma mielikuvitukseni ei tässä vaan toimi ollenkaan, en osaa kuvitella, mitä hyötyä ihmisyhteisölle voisi olla esimerkiksi frotteristista, joka haluaa hinkkautua muita ihmisiä vasten.

Voisiko parafilia olla evoluution näkökulmasta aivan uusi ilmiö? Ettei sitä siis olisi esiintynyt "muinaisina" aikoina? Tätä vastaan puhuu ainakin se, että joitakin parafilian muotoja on havaittu myös eläimillä (ainakin homoseksuaalisuutta), joskin voi olla perusteetonta arvioida tilannetta sulkemalla pois sellainen vaihtoehto, että ihminen olisi eläinlajina seksuaalisesti kaikista muista poikkeava. Tuntuisi myös oudolta, että ihminen lajina olisi tuottanut sellaisia käyttäytymismuotoja, joista moniin liittyy yhteisön hyvin kielteisiä näkemyksiä, jopa vihaa ja murhanhimoa. Vaikka jotkut "pervot" ovat lähinnä huvittavia, moniin liittyy niin raskaita leimoja, että on vaikea kuvitella kenenkään leikittelevän olevansa esimerkiksi zoo- tai pedofiili. Eläimeensekaantuminen oli Ruotsin vallan aikana pitkään kuolemantuomion arvoinen synti. Ei sellaiseen ihan kevyesti ryhdytty.

* * *


Pidän itse todennäköisimpänä selityksenä, että parafiliat ovat evoluution näkökulmasta satunnainen, mutta marginaalinen ilmiö, jonka poistumiseen geenipoolista ei ole painavaa tarvetta. Vaikka homo- ja pedofiilisistä suhteista ei suurella todennäköisyydellä seuraa jälkeläisiä (sukukypsät nuoret ja aikuiset ovat eri asia),  heidän taipumuksensa ei mitenkään vähennä lisääntymiskykyisten ja -haluisten mahdollisuuksia. Parafiiliset ihmiset eivät kilpaile pariutumismarkkinoilla, joten he eivät vaikuta suuntaan eivätkä toiseen.

Silti sitä miettii, miksi niin monenlaisia parafiilisiksi tulkittuja seksuaalisen taipumuksen muotoja on olemassa. Jos ihminen syntyy parafiiliseksi, kyseessä on puhtaasti satunnainen geneettinen vaihtelu. Mutta jos ainakin jotkin parafilian muodot ovat enemmän opittuja kuin perittyjä, pitäisikö asialle tehdä jotain? Tiedämme, että monet ihmiset ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuudesta voi ja täytyisi "parantua". Mutta vaikka aina löytyy ihmisiä, jotka kärsivät taipumuksestaan ja haluaisivat päästä siitä eroon, useimmat tuskin haluavat. Jos jokin toiminta tuottaa mielihyvää, miksi siitä haluaisi eroon? Ihminen voidaan riittävän kovilla rangaistuksen uhilla pakottaa pidättäytymään mielihalujensa toteuttamisesta (näin tapahtunee useimpien pedo- ja zoofiilien kohdalla, koska teot on kriminalisoitu). Seurausten pelko ei kuitenkaan muuta perustavia tuntemuksia, ne vain tukahdutetaan tai kanavoidaan vaarattomasti.

Yhteisöjen suhtautuminen parafilioihin vaihtelee ja vaihtelua on myös historiallisesti ja alueellisesti, kulttuurisesti ja ideologisesti. Vehkeitään vilautteleva itsensäpaljastaja voi tietysti olla kohteelleen ahdistava kokemus, mutta yleisesti ottaen asialle enemmän naureskellaan (Fingerporin hahmokaartissakin on yksi yleispervo eli Asko). Pedofiililla on teoista riippumatta ankarin mahdollinen leima otsassaan ja giljotiini niskassaan. Homot ovat Euroopassa, mutta eivät erityisen laajasti muuten, päässeet pannasta ja lähinnä vanhoillisimmat enää jaksavat paheksua ja inhota. Useimpiin parafilioihin ei keskivertokansalainen varmaan törmääkään, jos ei lasketa Tom of Finland -lakanoita ja vastaavia. Ehkä juuri siinä se selityskin piilee; parafiliat ovat pääosin yksityisasia, joka ei muita liikuta eikä kauheasti muille kuulukaa. Ne rikokset ovat eri asia, mutta muuten - jokainen tykätköön mistä tykkää, kunhan ei aiheuta muille sillä harmia. Ok?