Kriittisyyden vaikeudesta

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun tamperelaisesta Janne Ahlbergista, joka harrastaa verkossa liikkuvien kuvahuijausten paljastamista. Vaikka Ahlberg itse muistuttaa siitä, että totuus on kaikissa sodissa ensimmäinen uhri, monet lukijat haluavat kiihkeästi tulkita Ahlbergin työn tukevan heidän ikiomaa päähänpinttymäänsä siitä, että Venäjä on syyllinen kaikkeen, että Venäjä huijaa aina ja kaikessa, ja että muitten mahdollinen huijaaminen ei ole mitään verrattuna Venäjän huijaamisiin. Ei olekaan vaikea olla kriittinen sitä kohtaan, mitä jo valmiiksi inhoaa tai vierastaa. Vaikeinta on olla kriittinen, kun viestiä kuljettaa joku, johon suuresti luottaa ja johon haluaa nyt ja tulevaisuudessakin luottaa. Haluamme niin kovasti, että johonkin voisi kaikissa olosuhteissa luottaa.

Minäkin halusin sitä, nuorempana ja viattomampana, silmät sinisestä hyväuskoisuudesta kosteina. Mutta valitettavasti näyttää olevan niin, että me kaikki olemme epäluotettavia viestittäjiä, joiden sanomiset, tekemiset ja väittämiset on aina syytä alistaa kriittiselle pohdinnalle. Luontaista hyväuskoisuuttamme käytetään nimittäin häikäilemättä hyväksi. Poliisi valehtelee, ihailtu poliittinen johtaja valehtelee, ylistetty elokuvatähti valehtelee, miljoonia levyjä myynyt laulaja valehtelee, äiti ja isäkin. Ei välttämättä pahalla tarkoituksella, mutta kuitenkin. Valitettavasti meillä ei ole perustetta uskoa kritiikittä ketään tai mitään. Siksi medialukutaitotunnin ensimmäisen oppitunnin pitäisi käsitellä vain yhtä iskulausetta: "ole kriittinen, epäile kaikkea". Ei siksi, että täytyisi muuttua nihilistiksi vaan jotta oppii suhtautumaan kaikkeen viestintään sillä oletuksella, että viestinnän tarkoituksena voi hyvinkin olla huijaaminen, tavalla tai toisella. Tämä koskee yhtä hyvin poliittista tiedonvälitystä kuin kaupallista mainontaa, joiden valheellisuus taitaa aika yleisen näkemyksen mukaan olla oletusarvoista.

Kriittisyyden ei ole pakko johtaa torjuntaan. Kriittisyys tarkoittaa väitteiden pohtimista tarjolla olevan todistusaineiston varassa. Ettei uskota vain siksi, että jotain väitetään. Torjunnan vuoro on vasta sitten, jos saatavilla oleva todistusaineisto ei ollenkaan tue väitettä. Siinä vaiheessa sen voi tunnonvaivoitta hylätä viestinkuljettajasta riippumatta. Juuri tätä arviointia ammattihuijarit ja -valehtelijat eivät halua meidän tekevän. Siksi on koko ajan niin kiire, kaikki pitää tehdä heti, millekään ei ole vaihtoehtoa. Ettei kriittiselle pohdinnalle jää aikaa. Ettemme lakkaa lankeamasta katteettomaan hyväuskoisuuteen, tuohon kaiken propagandan välttämättömään elatusalustaan.

* * *

Kriittinen suhtautuminen on usein helpommin luvattu kuin tehty. Eihän tavallisella kansalaisella ole mitään mahdollisuutta varmistua siitä, tapahtuiko Syyrian Douhassa kaasuisku, mitä ainetta siellä käytettiin tai kuka iskun suunnitteli ja toteutti. Yhtä vaikeaa on meidän erottaa aidosta taitavasti manipuloitu kuva, tunnistaa digitaalisesti luotu elokuva tai arvioida mestarikirjoittajan raportti syrjäisen heimon elintavoista. Olemme faktantarkistajien ja Janne Ahlbergin kaltaisten väärennöstenpaljastajien armoilla. Mutta millä perusteella voimme luottaa siihen, että nämäkään pysyvät aina totuudessa? Ihmisiähän hekin ovat ja siten huijattavissa, vaikka ehkä hankalamman kautta?

Olemme ehkä kulttuurisesti (tai kultturievolutionistisesti) jotenkin varautuneita kirjoitetun tekstin ja valokuvan kriittiseen tarkasteluun. Niillä on meille valehdeltu jo tuhansia vuosia. Mutta evoluutionsa tässä vaiheessa ihmisen on tavattoman vaikea olla uskomatta siihen, minkä näkee liikkuvan. Aivomme eivät hevin usko, että liikkuvaa kuvaa voi väärentää, vaikka modernin toimintaviihde-elokuvan myötä digitaalisen käsittelyn voiman pitäisi olla päivänselvää (muistatteha, miten uskomattomalta aikoinaan tuntui jo se, kun Tom Hanks kätteli jo kuolleita poliitikkoja elokuvassa Forrest Gump). Uudet tekniikat tarjoavat aika pelottavia mahdollisuuksia väärennöksiin, joiden tekijät eivät välttämättä edes piittaa siitä, että väärennökset paljastuvat. Väärennetään poliitikko sanomaan jotain itselleen epäedullista ja tavoite - mustamaalaus - on saavutettu, vaikka väärennös paljastettaisiinkin. Vastustajan maineen tuhoaminen valheella on ikivanha ilmiö, mutta moderni tekniikka antaa aseita, joita ei aiemmin ole osattu edes kuvitella.

On todennäköistä, että ajaudumme ihmiskuntana hyvinkin pian tilanteeseen, jossa ihan konkreettisesti joudumme jatkuvasti pohtimaan, mikä videonpätkä kuvaa todella tapahtunutta, mikä on vain rakennettu näyttämään siltä. Faktantarkistus on vaikeaa tai mahdotonta tilanteessa jossa vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ei kerta kaikkiaan ole. Jos rakennetaan fiktiivinen elokuva poliitikosta sanomassa yksityistilaisuus jotain kompromettoivaa, pitäisi olla rinnalle laittaa ei-fiktiivistä vaihtoehtoista kuvaa sekunti sekunnilta. Jos siitäkään mitään hyötyä enää olisi, sillä viestintä ei tavoittele totuutta vaan vaikutusta. Usein valhe on totuutta paljon tehokkaampi, ainakin valheen levittäjän kannalta.

* * *

On yksi asia, kun tavallinen kansalainen puhuu läpiä päähänsä ja levittää ties mitä vastuuttomia juttuja esimerkiksi mielipidepalstan anonyyminä kirjoittajana. Se on ikävää, mutta harvoin aidosti haitallista tai vaarallista. Ihan toinen asia on, kun valhetta levittää - harkiten tai vahingossa, se ei ole tässä tilanteessa olennaista - ihminen tai organisaatio, joka vastuullisen asemansa tai valtansa takia voi vaikuttaa päätöksentekoon ja sitä kautta lukemattomien ihmisten ja kokonaisten kansakuntien elämään. Oli kyseessä urheilijoiden puhtautta vannova Venäjän urheiluministeri tai Irakin joukkotuhoaseilla hyökkäyksen perusteleva Yhdysvaltain presidentti, valheilla voi olla kammottavat seuraukset, Irakin tapauksessa miljoonien ihmisten oikeudeton murhaaminen, dopingin kohdalla onneksi vain urheilijoiden maineen ja toimeentulon vaarantuminen.

Itseäni ahdistaa ehkä eniten tilanne, jossa ihmiset ovat sinisilmäisiä tai tietoisesti uskovat valheisiin siksi, että uskonto, ideologia tai silkka taloudellinen ahneus siihen kannustaa. Olen itse sulkenut kriittisyyteni 1970-luvun vimmaisen ideologisen kylmän sodan oloissa ja selitellyt parhain päin monia Neuvostoliitossa harrastettuja vääryyksiä ja valheita. Mutta en tunne myöskään vahingoniloa siitä, että tänä päivänä niin monet suomalaiset uskovat jopa presidentti Trumpin kaltaisen patologisen valehtelijan puheisiin samanlaisista ideologisista syistä. Tai siitä että sadat miljoonat ihmiset uskovat uskontojen tyrkyttämiin satuihin, joiden seurauksista kärsivät tuhannet miljoonat ihmiset mm. homofobian, aborttikiellon, hunnutuspakon ja lukemattomien muiden kieltojen ja mielivaltaisten määräysten kautta.

Joskus nuorena jaksoin kuvitella ja toivoa, että kaikkihan me totuutta haluamme ja siihen pyrimme. Siitä harhasta oli raskasta herätä toteamaan, että erittäin moni vihaa totuutta, jos se ei satu vastaamaan oman pään sisäistä tilaa. Vielä useampi suhtautuu totuuteen välinpitämättömästi, mikä on ammatikseen valehtelevalle se upein tilanne. Janne Ahlbergin kaltaisia totuutta aktiivisesti esiin kaivavia on valitettavasti paljon vähemmän kuin niitä, jotka kyllä ihailevat Ahlbergin aktiivisuutta, mutta eivät omassa elämässään vaivaudu edes yksinkertaiseen peruskriittisyyteen. Siksi huijarit jatkavat voittokulkuaan niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin. Totuus jää usein jalkoihin myös muuten kuin sodassa, koska totuus ei mielistele ihmisen mukavuudenhalua ja henkistä laiskuutta vaan saattaa lätkiä märällä suoraan kasvoille. Totuudenetsijää ei rakasteta, koska hän muistuttaa kiusallisesta asiasta. Viime kädessä kuitenkin jokainen meistä päättää itse, kuinka helppo meitä on huijata. Ei siihen pakko ole alistua, aina voi tapella vastaan ja harrastaa kriittisyyttä. Itsekriittisyyttä unohtamatta.