Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kriittisyyden vaikeudesta

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun tamperelaisesta Janne Ahlbergista, joka harrastaa verkossa liikkuvien kuvahuijausten paljastamista. Vaikka Ahlberg itse muistuttaa siitä, että totuus on kaikissa sodissa ensimmäinen uhri, monet lukijat haluavat kiihkeästi tulkita Ahlbergin työn tukevan heidän ikiomaa päähänpinttymäänsä siitä, että Venäjä on syyllinen kaikkeen, että Venäjä huijaa aina ja kaikessa, ja että muitten mahdollinen huijaaminen ei ole mitään verrattuna Venäjän huijaamisiin. Ei olekaan vaikea olla kriittinen sitä kohtaan, mitä jo valmiiksi inhoaa tai vierastaa. Vaikeinta on olla kriittinen, kun viestiä kuljettaa joku, johon suuresti luottaa ja johon haluaa nyt ja tulevaisuudessakin luottaa. Haluamme niin kovasti, että johonkin voisi kaikissa olosuhteissa luottaa.

Minäkin halusin sitä, nuorempana ja viattomampana, silmät sinisestä hyväuskoisuudesta kosteina. Mutta valitettavasti näyttää olevan niin, että me kaikki olemme epäluotettavia viestittäjiä, joiden sanomiset, tekemiset ja väittämiset on aina syytä alistaa kriittiselle pohdinnalle. Luontaista hyväuskoisuuttamme käytetään nimittäin häikäilemättä hyväksi. Poliisi valehtelee, ihailtu poliittinen johtaja valehtelee, ylistetty elokuvatähti valehtelee, miljoonia levyjä myynyt laulaja valehtelee, äiti ja isäkin. Ei välttämättä pahalla tarkoituksella, mutta kuitenkin. Valitettavasti meillä ei ole perustetta uskoa kritiikittä ketään tai mitään. Siksi medialukutaitotunnin ensimmäisen oppitunnin pitäisi käsitellä vain yhtä iskulausetta: "ole kriittinen, epäile kaikkea". Ei siksi, että täytyisi muuttua nihilistiksi vaan jotta oppii suhtautumaan kaikkeen viestintään sillä oletuksella, että viestinnän tarkoituksena voi hyvinkin olla huijaaminen, tavalla tai toisella. Tämä koskee yhtä hyvin poliittista tiedonvälitystä kuin kaupallista mainontaa, joiden valheellisuus taitaa aika yleisen näkemyksen mukaan olla oletusarvoista.

Kriittisyyden ei ole pakko johtaa torjuntaan. Kriittisyys tarkoittaa väitteiden pohtimista tarjolla olevan todistusaineiston varassa. Ettei uskota vain siksi, että jotain väitetään. Torjunnan vuoro on vasta sitten, jos saatavilla oleva todistusaineisto ei ollenkaan tue väitettä. Siinä vaiheessa sen voi tunnonvaivoitta hylätä viestinkuljettajasta riippumatta. Juuri tätä arviointia ammattihuijarit ja -valehtelijat eivät halua meidän tekevän. Siksi on koko ajan niin kiire, kaikki pitää tehdä heti, millekään ei ole vaihtoehtoa. Ettei kriittiselle pohdinnalle jää aikaa. Ettemme lakkaa lankeamasta katteettomaan hyväuskoisuuteen, tuohon kaiken propagandan välttämättömään elatusalustaan.

* * *

Kriittinen suhtautuminen on usein helpommin luvattu kuin tehty. Eihän tavallisella kansalaisella ole mitään mahdollisuutta varmistua siitä, tapahtuiko Syyrian Douhassa kaasuisku, mitä ainetta siellä käytettiin tai kuka iskun suunnitteli ja toteutti. Yhtä vaikeaa on meidän erottaa aidosta taitavasti manipuloitu kuva, tunnistaa digitaalisesti luotu elokuva tai arvioida mestarikirjoittajan raportti syrjäisen heimon elintavoista. Olemme faktantarkistajien ja Janne Ahlbergin kaltaisten väärennöstenpaljastajien armoilla. Mutta millä perusteella voimme luottaa siihen, että nämäkään pysyvät aina totuudessa? Ihmisiähän hekin ovat ja siten huijattavissa, vaikka ehkä hankalamman kautta?

Olemme ehkä kulttuurisesti (tai kultturievolutionistisesti) jotenkin varautuneita kirjoitetun tekstin ja valokuvan kriittiseen tarkasteluun. Niillä on meille valehdeltu jo tuhansia vuosia. Mutta evoluutionsa tässä vaiheessa ihmisen on tavattoman vaikea olla uskomatta siihen, minkä näkee liikkuvan. Aivomme eivät hevin usko, että liikkuvaa kuvaa voi väärentää, vaikka modernin toimintaviihde-elokuvan myötä digitaalisen käsittelyn voiman pitäisi olla päivänselvää (muistatteha, miten uskomattomalta aikoinaan tuntui jo se, kun Tom Hanks kätteli jo kuolleita poliitikkoja elokuvassa Forrest Gump). Uudet tekniikat tarjoavat aika pelottavia mahdollisuuksia väärennöksiin, joiden tekijät eivät välttämättä edes piittaa siitä, että väärennökset paljastuvat. Väärennetään poliitikko sanomaan jotain itselleen epäedullista ja tavoite - mustamaalaus - on saavutettu, vaikka väärennös paljastettaisiinkin. Vastustajan maineen tuhoaminen valheella on ikivanha ilmiö, mutta moderni tekniikka antaa aseita, joita ei aiemmin ole osattu edes kuvitella.

On todennäköistä, että ajaudumme ihmiskuntana hyvinkin pian tilanteeseen, jossa ihan konkreettisesti joudumme jatkuvasti pohtimaan, mikä videonpätkä kuvaa todella tapahtunutta, mikä on vain rakennettu näyttämään siltä. Faktantarkistus on vaikeaa tai mahdotonta tilanteessa jossa vaihtoehtoisia tiedonlähteitä ei kerta kaikkiaan ole. Jos rakennetaan fiktiivinen elokuva poliitikosta sanomassa yksityistilaisuus jotain kompromettoivaa, pitäisi olla rinnalle laittaa ei-fiktiivistä vaihtoehtoista kuvaa sekunti sekunnilta. Jos siitäkään mitään hyötyä enää olisi, sillä viestintä ei tavoittele totuutta vaan vaikutusta. Usein valhe on totuutta paljon tehokkaampi, ainakin valheen levittäjän kannalta.

* * *

On yksi asia, kun tavallinen kansalainen puhuu läpiä päähänsä ja levittää ties mitä vastuuttomia juttuja esimerkiksi mielipidepalstan anonyyminä kirjoittajana. Se on ikävää, mutta harvoin aidosti haitallista tai vaarallista. Ihan toinen asia on, kun valhetta levittää - harkiten tai vahingossa, se ei ole tässä tilanteessa olennaista - ihminen tai organisaatio, joka vastuullisen asemansa tai valtansa takia voi vaikuttaa päätöksentekoon ja sitä kautta lukemattomien ihmisten ja kokonaisten kansakuntien elämään. Oli kyseessä urheilijoiden puhtautta vannova Venäjän urheiluministeri tai Irakin joukkotuhoaseilla hyökkäyksen perusteleva Yhdysvaltain presidentti, valheilla voi olla kammottavat seuraukset, Irakin tapauksessa miljoonien ihmisten oikeudeton murhaaminen, dopingin kohdalla onneksi vain urheilijoiden maineen ja toimeentulon vaarantuminen.

Itseäni ahdistaa ehkä eniten tilanne, jossa ihmiset ovat sinisilmäisiä tai tietoisesti uskovat valheisiin siksi, että uskonto, ideologia tai silkka taloudellinen ahneus siihen kannustaa. Olen itse sulkenut kriittisyyteni 1970-luvun vimmaisen ideologisen kylmän sodan oloissa ja selitellyt parhain päin monia Neuvostoliitossa harrastettuja vääryyksiä ja valheita. Mutta en tunne myöskään vahingoniloa siitä, että tänä päivänä niin monet suomalaiset uskovat jopa presidentti Trumpin kaltaisen patologisen valehtelijan puheisiin samanlaisista ideologisista syistä. Tai siitä että sadat miljoonat ihmiset uskovat uskontojen tyrkyttämiin satuihin, joiden seurauksista kärsivät tuhannet miljoonat ihmiset mm. homofobian, aborttikiellon, hunnutuspakon ja lukemattomien muiden kieltojen ja mielivaltaisten määräysten kautta.

Joskus nuorena jaksoin kuvitella ja toivoa, että kaikkihan me totuutta haluamme ja siihen pyrimme. Siitä harhasta oli raskasta herätä toteamaan, että erittäin moni vihaa totuutta, jos se ei satu vastaamaan oman pään sisäistä tilaa. Vielä useampi suhtautuu totuuteen välinpitämättömästi, mikä on ammatikseen valehtelevalle se upein tilanne. Janne Ahlbergin kaltaisia totuutta aktiivisesti esiin kaivavia on valitettavasti paljon vähemmän kuin niitä, jotka kyllä ihailevat Ahlbergin aktiivisuutta, mutta eivät omassa elämässään vaivaudu edes yksinkertaiseen peruskriittisyyteen. Siksi huijarit jatkavat voittokulkuaan niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin. Totuus jää usein jalkoihin myös muuten kuin sodassa, koska totuus ei mielistele ihmisen mukavuudenhalua ja henkistä laiskuutta vaan saattaa lätkiä märällä suoraan kasvoille. Totuudenetsijää ei rakasteta, koska hän muistuttaa kiusallisesta asiasta. Viime kädessä kuitenkin jokainen meistä päättää itse, kuinka helppo meitä on huijata. Ei siihen pakko ole alistua, aina voi tapella vastaan ja harrastaa kriittisyyttä. Itsekriittisyyttä unohtamatta.


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Maailma Erkon näkökulmasta

Tartuin melko uteliaana Aleksi Mainion kirjaan Erkon kylmä sota : Helsingin Sanomat Moskovan varjossa (Siltala 2018). Helsingin Sanomien vallalle Suomessa ei ole vertailukohtaa, ja siihen nähden tiedämme lukuisista vuosikymmenten varrella lehdestä kirjoitetuista kirjoista huolimatta häkellyttävän vähän siitä, millä tavalla lehden linja on käytännössä syntynyt. Toki yleinen käsitys on ollut, että Päivälehti/Helsingin Sanomat on aina ollut kulloisenkin pääomistaja-Erkon näkemysten tulkki. Siinä missä Eero Erkko (1860-1927) oli vielä ensisijaisesti lehtimies ja nuorsuomalainen poliitikko, hänen poikansa Eljas Erkko (1895-1965) oli ideologisesti kiivas antikommunisti, liikemies ja poliitikko, jolle lehti oli aktiivisen ja usein varsin tylyn vallankäytön väline. Tämän teki mahdolliseksi se, että hänestä tuli myös lehden suurin omistaja.

Isänsä ja isoisänsä rinnalla Aatos Erkko (1932-2012) näyttäytyi vastentahtoisesti sekä lehtimiehen ja kustantajan uralle että vallankäyttäjäksi joutuneelta ulkopuoliselta, joka ei oikein koskaan oppinut suhtautumaan luontevasti siihen taloudelliseen ja lehden kautta viestinnälliseen yhteiskunnalliseen valtaan, jota ulkopuoliset pitivät Erkon keskeisenä piirteenä. Aatos Erkko itse oli kiinnostunut enemmän höyrylaivoista ja taitoluistelusta, mutta alistui jatkamaan Erkkojen vuosisataista perintöä. Taloudellisesti hänen uransa oli loistelias, mutta aika harvoin Aatos Erkkoa silti tyytyväisenä nähtiin. Pikemminkin huolestuneena joka tapauksessa.

Aleksi Mainio onpäässyt kertomaan Erkkojen ja Helsingin Sanomien poliittista historiaa osittain sisältäpäin. Helsingin Sanomain Säätiö on tukenut työtä, myös taloudellisesti ja Päivälehden arkisto, joka oli vielä 1990-luvulla aukeni harvoille, on ollut täysillä Mainion käytettävissä. Kirja on syntynyt osana Helsingin yliopiston tutkimusprojektia "Päivälehti - Helsingin Sanomat 1889 - 2019", jota johtaa Markku Kuisma.  Ei siis voida puhua lehden itsensä tilaamasta historiikista, mutta toisaalta lehden tuella on voinut olla myös ehtoja, joita ei välttämättä ole kirjattu ja allekirjoitettu, mutta jotka silti ovat vaikuttaneet aiheiden ja tutkimusajan rajaukseen. Itseäni esimerkiksi ihmetyttää, miksi takarajaksi on valikoitunut vuosi 1994, ei esimerkiksi Aatos Erkon kuolinvuosi 2012, jonka myötä olisi tullut käsitellyksi kolmen presidentin kaudet. Onko syynä ollut esimerkiksi se, että vuosi 2012 olisi pakottanut käsittelemään myös lehden pitkäaikaista Nato-kampanjaa, josta kirja nyt vaikenee käytännössä kokonaan? Se kampanjahan ei ole päättynyt ainakaan vielä lehden vallankäyttäjien haluamalla tavalla. Se on epäilemättä vaikea tosiasia kohdata ja sietää.

* * *

Mainion kirjalla on ansionsa, vaikka henkilökohtaisella listallani se ei aivan tekijänsä sukunimen veroiseksi nousekaan. Mainio kronikoi perusteellisesti - ajoittain ehkä turhankin yksityiskohtaisesti toimituksen miesten toilailuja selostaen - ja lähteensä varsin hyvin halliten. Valtavan lähdeaineiston ansiosta kirjan melkein 500 sivua ovat täynnä Suomen 1900-luvun poliittisen historian käänteitä valaisevaa informaatiota, joka parhaimmillaan avaa uusiakin näkökulmia asioihin, joita tähän asti on lähinnä arvailtu ja päätelty (itselleni oli Seppo Heikinheimon innostus vakoilumaailmaan uutta tietoa). Erityisen kiinnostava on sekä Eljas että Aatos Erkon Neuvostoliitto-suhteen kehityksen kuvaus, joka toki on myös kirjan pääjuonteita. Aaros Erkkohan "kääntyi" vanhemmiten vahvaksi Urho Kekkosen tukijaksi, usein lehden toimituskunnan näkemysten vastaisesti. Mainio perustelee tämän prosessin uskottavaksi, vaikka monet muut "viimeiseen Erkkoon" liittyvät kysymykset jäävät edelleen vastaamatta.

En itse kuitenkaan koko kirjan aikana päässyt tunteesta, että Aleksi Mainio ei ole täysin onnistunut pitämään historiantutkijalle ja -tulkitsijalle tärkeää etäisyyttä kohteidensa ajattelun taustalla oleviin näkemyksiin. Kysymys ei ole siitä, etteikä kirjoittaja tarpeen mukaan kritisoisi jokaista Erkkoa näiden jääräpäisyydestä, omavaltaisuudesta tai muista huonoista ominaisuuksista. Mutta aina käsitellessään vasemmistoa, vasemmistolaisuutta ja Neuvostoliittoa tai Venäjää, Mainio tuntuu ottavan itsestään selvänä ja luonnollisena hyväksyttävänä eräänlaisen yleisen antipatian molempia kohtaan. Kun Mainio määrittelee vanhan Aatos Erkon lähinnä sosialidemokraatiksi, se ei ole kirjassa mitenkään positiivinen asia. En usko, että Aleksi Mainio itse kokee olevansa millään puolella, mutta minun mielestäni hän on tavalla, joka paikoitellen alkaa muistuttaa yksisilmäisyyttä. Voin lukea hiukan turhan epäluuloisena, mutta ei Mainio tunnu olevan yhtään tuohtunut siitä, että jopa lehden omat toimittajat toimittivat maanpetoksellisesti tietoja Yhdysvaltain lähetystölle ja CIA:n agenteille. Niin teki toki moni poliittinen toimijakin ilman moitteita tai rangaistuksia, kun Neuvostoliiton ja KGB:n silmä vältti.

Kysymys ei ole siitä, mitä mieltä kirjoittaja on jostain Neuvostoliiton kaltaisesta historiallisesta ilmiöstä vaan siitä, miten hän tulkitsee Erkkojen antikommunistisuutta - josta Mainio toistuvasti muistuttaa selkein sanoin - ja länsisuuntautuneisuutta asiana, jota ei tarvitse pohtia saati kyseenalaistaa. Voi olla, että ilman tätä asennetta Säätiön rahahanat ja arkiston ovet eivät olisi suopeasti auenneet, sillä vaikka Erkot ovat kuolleet sukupuuttoon, se ei tarkoita, ettei lehdessä valtaa nyt käyttävillä (jotka ovat kovin näkymättömiä) olisi vahvaa näkemystä siitä, mitä asioista on soveliasta ajatella, mitä ajaa ja puolustaa, mitä torjua ja haukkua. Tästä emme kuitenkaan saa tietää mitään, koska kirja tosiaan päättyy oudosti vuoteen 1994 ja myös hyvin konkreettisesti se loppuu jotenkin yllättäen ilman draaman kaaren perinteistä muotoa. En tiedä, onko syynä suunnitelmissa oleva osa 2, joka kattaisi Tarja Halosen, Martti Ahtisaaren, Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin kauden. Jos ei ole, rajaukseen ja lopetukseen voi suhtautua hyvin oudoksuen.


* * *

On vaikea sanoa, onko Aleksi Mainion kirjan tavoitteena ollut enemmän kirkastaa kuvaamme kolmesta Erkosta, joilla kaikilla oli hankala suhde Venäjään, vai osoittaa, että Helsingin Sanomat on ja on aina ollut merkittävä yhteiskunnallinen valtatekijä, sanoivat Erkot itse mitä hyvänsä. Kirja kuvaa EU-kansanäänestystä edeltänyttä tilannetta, jossa lehden toimitus pelkäsi leimautumista KYLLÄ-puolueen äänenkannattajaksi (vaikka äänestyksen tulos on numeroissa kiistaton, ero ei ollut niin suuri kuin suurimmat EU-intoilijat olivat toivoneet) ja samaan aikaan Aatos Erkko vaati raivoisasti lehteä varmistamaan Kyllä-äänten voitto. Loppujen lopuksi Aatos Erkko käytti yhden numeron etusivun KYLLÄ-puolen mainoksena tavalla, joka suututti lehden toimituksen pahemman kerran. Jossittelu on jälkiviisastelua, mutta voihan sitä miettiä, millainen äänestyksen tulos olisi voinut olla, jos Ruotsi olisi äänestänyt ennen Suomea ja Helsingin Sanomat olisi ollut täysin neutraali tai liputtanut varovaisesti EI-puolen hyväksi.

Mainion kirja kuvaa varsin onnistuneesti sitä loputonta kapealla polulla vaeltamista, jota lehden ja myös omistajien perinne liberaalina koko kansan lehtenä, mutta samalla tinkimättömän antikommunistisena angloamerikkalaisen elämäntavan puolestapuhujana on ollut. Jonkinlaisina ääripäinä Mainio esittelee laajasti pilapiirtäjä Kari Suomalaista ja Jukka Rislakkia, joista kummastakaan lehti ei olisi halunnut luopua, mutta joiden oli vaikea mahtua samaan lehteen ja "Karin" loppujen lopuksi lehteen ollenkaan, kun hänen rasistinen ja ylimielinen maailmankatsomus alkoi olla yhtä pahemmassa ristiriidassa ns. yleisen ajattelun kanssa. Sen sijaan aika epäuskottavaa on mielikuva, jonka mukaan Helsingin Sanomien toimitusta olisi jossain vaiheessa uhannut äärivasemmistolaisten nuorten toimittajien invaasio. Lehdellä on ollut tunnetusti palveluksessaan aina muutama "kiintiövasemmistolainen", mutta väite siitä, että toimitukseen olisi päässyt jotenkin soluttautumaan merkittävä määrä hyvin vasemmalla demareista olevia toimittajia, ei kirjan todistusaineiston perusteella ole uskottava.

Erkon kylmä sota miellyttänee eniten niitä porvallisen maailmankatsomuksen pohjalta toimivia poliittisen historian harrastajia, joita on harmittanut Helsingin Sanomien ja Erkkojen perinteeseen kuulunut sulkeutuneisuus. Sellaiseen on yleensä varaa vain riittävän rikkailla ja eliitin ylimmässä rivissä elelevillä. Myös kirjan illuusioton ja paikoin aika epäkohteliaskin asenne Urho Kekkosta kohtaan jakanee lukijoita, mutta kyllä niitä taputtavia käsiäkin löytyy. Kirjan läpi kulkeva yleisporvarillinen antivasemmistolaisuus ja antivenäläisyys ei ole räikeätä, mutta kun ei kummastakaan ole löytynyt oikein mitään myönteistä kerrottavaa sadan vuoden rupeamalta, kyllä siinä voi jo hiukan kirjoittajan asenteitakin pohdiskella. Ei kai se maailma - edes Ludviginkadun ikkunoista katsottuna - ihan niin mustavalkoinen voi olla?


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Merkillisen myrkyllistä

Jos ns. läntisen median uutisoinnin ottaisi ihan todesta, olisi Vladimir Putinin Venäjä päättänyt jostain syystä ryhtyä terrorisoimaan sekä entisiä kaksoisvakoilijoita että syyrialaisia siviilejä mahdollisimman epäkäytännöllisellä, tehottomalla ja propagandistisesti typerällä tekniikalla eli myrkyillä. Koska en pidä Putinia typeryksenä, oli hän muuten mikä inhotus hyvänsä, näen nämä tuoreet myrkkyepisodit kansainvälisen politiikan ikiaikaisen ja varsin tehokkaaksi osoittautuneen kysymyksen kautta: cui bono? kuka tällaisesta hyötyy?

On helppo sanoa, miksi ainakaan Venäjä tai Syyrian tapauksessa Bashar al-Assad eivät ainakaan hyödy siitä, että niitä päästään syyttämään myrkkyjen käytöstä. Vaikka myrkkyjä on kautta historian käytetty vastustajien raivaamiseen elävien kirjoista, moderni aikamme suhtautuu niihin dramaattisesti, koska ne on laitettu samaan kammottavaan laatikkoon ydin- ja biologisten aseiden kanssa. Murhatun näkökulmasta on toisarvoista, johtuiko kuolema myrkystä vai jostain "inhimillisemmästä" aseesta. Aseen käyttäjälle tilanne on toinen. Täytyy olla jokin aivan erityisen painava syy siihen, että kukaan tavoittelisi tuloksia käyttämällä kaasu-, ydin- tai biologista asetta. Puheet "eläin-Assadista" eivät ole erityisen uskottavia eivätkä eläimet tiettävästi harrasta sodankäyntiä millään aseilla.

Kun pohtii näitä kahta tapausta, kaksoisagentti Skripalin (oheisvahinkona hänen tyttärensä, joka on jo päässyt sairaalasta) olisi varmasti saanut helposti hengiltä anonyymisti ja ilman suoraan neuvostoliittolaisiin sotilaslaboratorioihin osoittavaa myrkkyä (itse asiassa meillä ei ole vielä edes riippumattomia todisteita siitä, mitä myrkkyä Skripalien tapauksessa käytettiin saati siitä, kuka myrkkyä käytti, on vain poliittista propagandaa). Yleensähän entiset vakoojat joutuvat "auto-onnettomuuteen". Mitä Syyrian väitettyihin kaasuiskuihin tulee (niittenkin riippumaton todistusaineisto on varsin epämääräistä, kaikki käyttäjään liittyvät väitteet ovat poliittisia lausumia, eivät faktoja), on pakko kysyä, miksi al-Assad pyrkisi nujertamaan kapinalliset jihadistiryhmät surmaamalla satunnaisen pikkykylän siviilejä myrkyllä, jota ei pitäisi edes olla olemassa? Miksi al-Assad ei yksinkertaisesti lähettäisi paikalle lentokonetta ja tavallisia pommeja? Kyllä niilläkin siviilin henki helposti lähtee, jos sitä tavoittelee.

* * *

Edelliset kysymykset ovat retorisia, mutta läntisen propagandan näkökulmasta ne vain todistavat, että moisia kysyvä on "putinisti", todennäköisesti myös "assaidisti". Molemmille tapauksille on nimittäin yhteistä myös se, ettei minkäänlaista malttia ole esiintynyt syyttäjien puolella. Skripalien tapauksessa Theresa May oikein kiirehti ilmoittamaan syyllisen ja vaatimaan tuen, jonka hövelisti ja yhtä nopeasti saikin, myös Suomelta, vaikka myrkytys ei edes onnistunut. May myös "tiesi" tarkkaan käytetyn myrkyn Venäjää syyllistävän nimen siinä vaiheessa kun poliisi ja kemistit vasta ryhtyivät tutkimaan asiaa. Nopeasti ilmaantui myös myrkkyasiantuntijoita, joiden tehtävänä oli demonisoida Mayn nimeämä myrkky, josta ei voi mitenkään selvitä. Tämä varmaan ilahduttaa sairaalasta päässyttä Julija Skripalia.

Syyrian tapauksessa tuore myrkkypommi ei ollut ensimmäinen, vaan niitä on esiintynyt ennenkin - ja jostain syystä aina sellaisissa syrjäisissä kylissä, jossa kapinalliset ovat olleet niskan päällä mutta häviämässä. Aina on syytetty al-Assadia, vaikka vain kapinallisilla on aitoa intressiä tällaisia puhtaisiin terroritekoihin: saahan niillä aina luotua painetta hallituksen joukkoja kohtaan ja parhaassa tapauksessa eli Donald Trumpin hermostuttamalla myös tilattua ohjusiskun hallituksen joukkojen niskaan. Se kiire, jolla länsimedia alkoi toitottaa Venäjän ja Syyrian hallituksen sotarikoksesta, selittyy ehkä sillä, että Skripalien tapauksen paine oli jo vähenemässä, tarvittiin lisää sotilaallista painetta.

Siis kuka tarvitsi? Kun Skripalien myrkytystapaus tuli julki, kovimmassa nosteen tarpeessa oli Theresa May, jonka surkeasti etenevät brexit-neuvottelut olivat vetäneet syvään kannatuksen laskuun. Angela Merkelillä oli tulossa tulevaisuuden ratkaisevat vaalit, joissa ei ollut oikein mitään vahvaa asetta. Emmanuel Macron puolestaan oli valmistautumassa taisteluun Ranskan vahvaa ammattiyhdistysliikettä. Sellainen sujuu paremmin sotasankarilta kuin työpöydän takana viihtyvältä poliittiselta untuvikolta. Kaikilla näillä poliitikoilla oli vahva henkilökohtainen intressi, mitä ei häirinnyt se, että Trumpia ei koko asia näyttänyt pahemmin kiinnostavan. Riitti että hän oli "solidaarinen".

* * *

Syyrian tapaus on monimutkaisempi ja isompi. Vaikka niin May kuin Macron pyrkivät tässäkin tapauksessa nostamaan sotasankarin mainettaan (pääsivät Ranskan ja Ison-Britannian sotilaatkin pitkästä aikaa tositoimiin), tämä oli ennen muuta Donald Trumpin teatteriesitys. Trump on ollut sisäpoliittisesti ahdingossa, koska entiset pornomallit, FBI ja osa mediasta on koko ajan niskassa, eivätkä Meksikon vastaisen muurin kaltaiset hankkeet ole edenneet. Vaikka Trump tuskin osaa näyttää kartalta, missä Syyria sijaitsee, hänet oli varmasti helppo puhua iskemään "maailman paras ohjusisku, ikinä" väitettyihin kemiallisten aseiden tukikohtiin. Todennäköisesti hän on saanut Benjamin Netanjahulta valmiin kartan iskukohteista, joihin Israel ei vielä ole ehtinyt kohdistaa sotatoimia (joista media täysin vaikenee).

Trump ei iskenyt Venäjän tukikohtiin. Putinin Venäjällä on selvästikin jotain sellaista aineistoa, jota Trump ei missään olosuhteissa halua julkisuuteen. Hän uhoaa julkisuudessa, mutta varoo ärsyttämästä Putinia liikaa. Tämä ärsyttää liittolaisia, mutta minkäs teet. Yhdysvaltojahan ei kukaan pysty pakottamaan, kukaan ei uskalla edes yrittää, vaikka Trumpin hallinto suorastaan yllyttää keikutushaluisia. Voi olla, että Putinilla on ollut Yhdysvalloissa jotain ei-julkisia kuvioita, mutta niistä luemme sitten joskus myöhemmin, jos militarismilla leikittely ei muutu äkisti todeksi.

Kahden sinänsä vähäisen (ei inhimillisesti, mutta kansainvälispoliittisella asteikolla) myrkytysjutun saama valtaisa näkyvyys on kahden muun käynnissä olevan, asiallisesti ottaen paljon vakavamman ja vaarallisemman sotatoimen saamaan julkisuuteen nähden täysin käänteinen. Samat lehdet, jotka julkaisevat katkeamattomana virtana Putinin Venäjää ja al-Assadin Syyriaa demonisoivia uutisia, eivät näe moraalisesti mitään tuomittavaa Saudi-Arabian Jemeniin kohdistamassa brutaalissa, lähinnä siviilejä tappavassa sodassa, jotka jatkuu ja jatkuu. Samoille lehdille on myös ihan OK, että Israelin miehitysarmeijan tarkka-ampujat teloittavat aseettomia mielenosoittajia, eikä haittaa yhtään, vaikka murhattujen joukossa on PRESS-liiveissä liikkuneita journalisteja. Sehän oli vain palestiinalainen, ei "yksi meistä".

* * *

Kemiallinen sodankäynti on ikivanha keksintö, sillä sitähän jo tulinuoletkin tavallaan ovat. Laajamittaiseen käyttöön kemialliset aseet tulivat vasta ensimmäisessä maailmasodassa - Saksa teki ensimmäisenä kloorihyökkäyksen huhtikuussa 1915 ja Ranska vastasi samana vuonna fosgeenilla - , jonka kauhuissa niillä oli merkittävä rooli. Kaasuase osoittautui kuitenkin erittäin vaikeaksi pitää kurissa, koska ihminen ei hallitse säätä eikä varsinkaan tuulia. Molemmin puolin rintamaa taisi kuolla omia melkein yhtä paljon kuin vihollisia. Siksi ei toisesta maailmansodasta tullutkaan kemiallisin asein käytyä sotaa, vaikka Zyklon B:n kaltaiset myrkyt muuten olivatkin aktiivisessa käytössä - mutta vain tarkoin valvotuissa ja hallituissa tiloissa eli keskitysleireillä.

Kemiallisten aseiden kiellosta ei ollut vaikea sopia, koska ne olivat osoittautuneet yhtä hankaliksi käyttää kuin ydinase, jonka tuhovoimaa on vaikea "kanavoida" hallitusti. Käytännössä näitä aseita on käytetty toisen maailmansodan jälkeen laajamittaisesti vain Japanissa 1945 (Yhdysvallat), Vietnamissa 1965-1975 (Yhdysvallat, napalm ja Agent Orange), Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980-1988 (Irak) ja ilmeisesti myös Afganistanissa 1979-1989 (Neuvostoliitto). Virallisesti kemialliset ja biologiset aseet on kielletty ja tuhottu, mutta todellisuudessa niitä lienee vähäisiä määriä edelleen kaikilla usein sotivilla mailla. Joitakin sotilaalliseen käyttöön soveltuvia kaasua kuten klooria on helppo kenen tahansa valmistaa laillisista ainesosista. Kemialliset aseet on helppo kieltää, mutta niiden käyttöä on vaikea valvoa.

Vielä vaikeampaa on estää myrkyillä tehtävää kansainvälistä politiikkaa. Ennen kevättä 2018 mikään myrkkyjuttu ei ole eskaloitunut, ei edes Irakin ja Iranin välisessä sodassa (varmaan siksi, että "lännen" näkökulmasta siellä vaan erimieliset muslimit surmasivat toisiaan). Myrkky ja demonisointi ovat ilmeisesti kuitenkin olleet niin houkutteleva yhdistelmä, että siihen on nyt innolla tartuttu. Emme tiedä, oliko Skripalien myrkytys Ison-Britannian oman tiedustelupalvelun organisoima (Iso-Britannia kehitti 1952 siihenastisista myrkyistä tappavimman eli VX-kaasun ja Skripalit myrkytettiin lähellä nykyisiä tutkimuslaitoksia), mutta Maylla olisi ainakin ollut selkeä motiivi. Ei ole perusteita arvella, etteivät Putin tai al-Assad moraalisista syistä voisi käyttää myös kemiallisia aseita. Se on kuitenkin eri asia kuin että heidän olisi tarkoituksenmukaista niin tehdä ja he että he olisivat niin tehneet. Aidot todisteet puuttuvat - ja tulevat epäilemättä puuttumaan jatkossakin -, mutta sillä ei ole merkitystä. Myrkyt ovat palvelleet hyvin niitä, jotka ovat myrkkypropagandaa halunneet käyttää.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Oman onnensa sepät ja muita valheita

Lapsena luulin, että sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" tarkoittaa, että sepät ovat työssään erityisen onnellisia. Sittemmin olen saanut oppia, että kun joku käyttää tuota sanontaa, hän ei hyväntahtoisesti muistuta, että ihmisen omat valinnat vaikuttavat myöhempään onnellisuuteen vaan haluaa itse asiassa väittää, että menestyminen ja sen vastakohta, yhteiskunnallinen luuserius, ovat vain omasta tahdosta ja tahdonvoimasta kiinni. Tämähän on "amerikkalaisen unelman" peruseetos: mikä tahansa on mahdollista, jos vain yrittää tarpeeksi ja on peräänantamaton - tai itse asiassa mikä tahansa menestys on mahdollista vain jos yrittää tarpeeksi.

Onkin totta, että Yhdysvalloissa on mahdollista "nousta ryysyistä rikkauteen" ja moni sen muutoksen on toteuttanutkin. Eivät siellä kaikki rikkaat ole omaisuuttaan perineet, vaikka useimmat varmaan ovatkin. Ongelma on siinä, että Yhdysvalloissa ihmiset tuntuvat ihan aidosti uskovan siihen, että kenellä hyvänsä on mahdollisuus suorittaa loikka ryysyistä miljonääriksi ja mikä pahinta, jokaisen pitää sitä myös yrittää eli olla "oman onnensa seppä". Jos ei edes yritä, on luuseri, loinen, toisen luokan kansalainen, trumpilaisessa maailmassa myös jonkinlainen petturi, epäisänmaallinen kommunisti tai - mikäli mahdollista - jotain vielä pahempaa eli "ei-amerikkalainen".

Euroopasta katsoen näyttää helposti siltä, että kokonainen kansakunta on menettänyt järkensä. Yksinkertainen arkilogiikka riittää vakuuttamaan siitä, että vaikka jotkut voivat pärjätä köyhistä lähtökohdista, on täysin mahdotonta, että kaikki sitä yrittävät pärjäisivät, koska yhden rikkaus edellyttää monien suhteellista köyhyyttä. Tuo "amerikkalainen unelma" sitä paitsi perustuu myös eriarvoisuuden kokemukseen, vain joittenkin rikastumiseen. Mitä iloa niistä miljoonista olisi, jos kaikki muutkin olisivat miljonäärejä? Donald Trump esimerkiksi ei voi nauttia aidosti omista miljoonistaan, koska Jeff Bezos on häntä ainakin sata kertaa rikkaampi. Sellainen vie rikkaalta elämänilon.


* * *

Lukija arvannee tai tietää aiempien tekstieni perusteella, etten arvosta "oman onnensa seppä" -ajattelua ja vielä vähemmän pidän mielekkäänä uskoa "amerikkalaiseen unelmaan". Edellinen on ideologinen moukari, jälkimmäinen sillä moukarilla taottu jättimäinen valhe. Me emme synny yhtäläisin kyvyin tai yhtäläisiin olosuhteisiin. Geneettisen sattuman lisäksi kohtaamme jatkuvasti ympäristövaikutusten ruletin iskuja, joiden vaikutuksesta mahdolliset geneettisesti tasaveroiset mahdollisuudet muuttuvat hyvin erilaisiksi. Tiedämme, että älykkyys ja ahkeruus eivät suinkaan aina saa palkkaansa ja toisaalta rikkaiden ja muuten näennäisesti menestyneiden joukossa on kognitiivisesti heikosti varustettuja laiskureita. Esimerkkejä ei varmaan tarvitse ruveta nimeämään.

Sekin on totta, että jotkin luonteenpiirteet ja fyysiset ominaisuudet lisäävät pärjäämisen todennäköisyyttä myös olosuhteissa, jotka muuten eivät suosi sosiaalista tai taloudellista nousua. Yhdysvalloissa tällaisen oikotien konkreettisesti ryysyistä rikkauteen tarjoavat erityisesti urheilu ja viihdeteollisuus. Mustaihoinen nuorukainen voi pärjätä aivoillaankin, mutta kaikki muuttuu helpommin ja nopeammin, jos sattuu olemaan lahjakas koripalloilija tai laulaja. Euroopassakin näin voi käydä, mutta koska lähtökohdat ovat yhteiskunnan toimien takia usein paremmin tasoitetut kuin Yhdysvalloissa, meillä näitä "tuhkimotarinoita" harvemmin kerrotaan tai korostetaan. Hyvää kilpa-autoilijaa tai hiihtäjää ei Suomessa hirveästi ylennä työväenluokkainen tausta tai kuuluminen etniseen vähemmistöön eikä varakkuus vastaavasti alenna. Kaikki formulakuskit ja parhaat kiekkoilijat ovat miljonäärejä.

Nämä poikkeuksellisen lahjakkaille - ja tietenkin myös ahkerille - avautuvat oikotiet ovat kuitenkin poikkeuksia, jotka eivät ole useimmille mahdollisia. Kun vartta on 165 senttiä ja Cooperin testin tulos reilusti alle kilometri, ei juuri ole mahdollisuuksia uudeksi laurimarkkaseksi tai edes kimiräikköseksi. Useimmat meistä maailmaan syntyvistä ihmisistä joutuvat tyytymään siihen, että vähäisenkin menestymisen eteen täytyy tehdä kovasti töitä. Unelmoida aina voi, mutta se on käytännössä melkein aina katteetonta. Alasintaan saa takoa hullun lailla vaikka koko ikänsä, mutta mikään ei silti muutu. Lottovoiton todennäköisyys on kierros kierrokselta yksi kahdestatoista miljoonasta eikä lottokone tunne sääliä tai tavoittele oikeudenmukaisuutta. Eikä Björn Wahlroos jaa omastaan kuin perillisilleen.


* * *

"Oman onnensa seppä" -puhe on perinteisen oikeistolaisen ajattelun kulmakiviä. Mutta onko se enää modernin uusliberalistisen aynrandilaisen itsekkyyden eetosta? Eikö ajatus siitä, että kuka tahansa voi nousta ryysyistä rikkauteen sisällä ideologisesti vaarallista ideaa siitä, että olisimme kaikki lähtökohtaisesti samanarvoisia? Hengittäkää taas ihan vapaasti ja vapautuneesti, ei se sisällä. Myös käsky olla oman onnensa seppä on todellisuudessa raakaa huijausta, jonka tarkoitus on lähinnä pitää ihmiset tuottamassa lisäarvoa etuoikeutetuille eli valmiiksi rikkaille ja luoda illuusio, jonka takana pysyvää jakoa rikkaisiin ja muihin voidaan vahvistaa. Se ei ole rikastumisen resepti kaikille, vaan vain harvoille.

Nämä seppätarinat kuuluvat samaan valheiden joukkoon kuin puheet rikkaiden pöydältä köyhille varisevista murusista (trickle down effect). Toki joku rikas omantuntonsa rippeet säilyttänyt saattaa näin ajatella ja hoivata siten mieltään, mutta tämän maailman rikkaat tietävät oikein hyvin, että muruset pysyvät murusina ja niitä varisee vain siksi, että ei-rikkaat pysyvät hengissä ja jatkavat lisäarvon tuottamista rikkaille. On tietysti liioittelua väittää, että Yhdysvaltain koko väestö eläisi näitten valheitten luoman illuusion varassa. Aika moni näyttää kuitenkin elävän, muuten on vaikeata selittää esimerkiksi sitä, että kaikki Yhdysvaltain vapaissa vaaleissa valitut kansanedustajat ovat miljonäärejä. Jos joku miljonääri jää rötöksistään kiinni ja saa potkut, hänen tilalleen ei valita rehellistä köyhää vaan joku toinen miljonääri, jonka valheisiin on kiva taas uskoa seuraavat neljä vuotta.

Olenko nihilistinen ja kohtuuton? Eikö kuitenkin ole tärkeätä kannustaa ihmisiä yrittämään, kouluttautumaan ja tulemaan jossain muita taitavammaksi? Kyllä, mutta sen voi tehdä ja se myös täytyy tehdä valehtelematta. Me emme saa jaossa yhtäläisiä kortteja ja siksi on tärkeätä, että yhteiskunta tukee erityisesti kourallisen mustiapekkoja saaneita, perii perintöveroa ja edes jotain veroa rikkailta, tarjoaa maksuttoman peruskoulutuksen ja julkisen kirjaston, lahjomattoman poliisin ja siviilien komennossa pysyvän armeijan eikä jätä paikasta toiseen liikkumista yksityisautoilun varaan. Ei ole oikeasti mitään pakkoa pyrkiä ryysyistä rikkauksiin. Useimmille meistä riittää mainiosti kohtuullinen elämä. Se voidaan takoa kaikille yhteisin voimin, mutta silloin täytyy valheista ja itsekkyydestä luopua. Ilmankos ottaakin niin koville.


tiistai 10. huhtikuuta 2018

Eiväthän romanit paapottavia lapsia ole?

Katju Aro, Feministisen puolueen puheenjohtaja ja valtuutettu Helsingissä, myös Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja, toivotti Twitterissä hyvää romanien kansallispäivää 8.4. näin: "Vahvistetaan romanien asemaa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa, jossa romanit ovat maanosan syrjityin vähemmistö. Suomessa keinoja mm. anonyymi työnhaku, koulupolkujen tukeminen sekä tietysti valtaväestön asenteiden radikaali muuttaminen!" Kommentoin Aron tviittiä näin: "Ei ole rehellistä eikä realistista ehdottaa vain "valtaväestön" asenteiden radikaalia muuttamista. Muutoksen täytyy romanienkin kohdalla lähteä myös itsestä, eivät he mitään avuttomia lapsia ole eikä sellaisina pidä heitä kohdella ja kohdata."

En tunne Katju Aroa millään tavalla, mutta hänen tviitissään tiivistyvä asenne on ollut olemassa jo pitkään. Tarkoitan epä-älyllistä suhtautumista syrjintäongelmiin, joihin liittyy monimutkaisia kulttuurisia tekijöitä, mutta jotka voidaan propagandan tasolla tiivistää potentiaalisiin syrjijiin kohdistuvaksi vaatimukseksi muuttaa omia asenteita. Tarkoitan myös sitä paapovaa "huolehtivan äidin/isän asennetta", jolla omasta mielestään syvällisellä tavalla syrjinnän tiedostanut kohtelee syrjittyjä kuin toistaitoisia lapsia, joilla ei ole mitään osaa eikä vastuuta omassa asiassaan.

Todennäköisesti Katju Arokin ymmärtää, etteivät romanien kaikkialla maailmassa kohtaamat ongelmat voi johtua pelkästään valtaväestön asenteista ja ennakkoluuloista (ja ettei anonyymi työnhaku ole realistinen vaihtoehto maassa, jossa on paljon työttömiä). Mutta miten syrjijien puolustajaksi profiloituva ihminen voi puhua syrjittyjen omasta vastuusta ilman että puhe leimataan syrjiväksi, ennakkoluuloiseksi tai peräti rasistiseksi? Arvelen, että useimmat valitsevat vaikenemisen.  Se on helppoa ja jos asiasta laillani huomauttaa, aina voi väittää, että meidän valtaväestöön kuuluvien on keskityttävä hoitamaan se oma osamme ja antaa syrjittyjen/vähemmistön hoitaa mahdollinen osansa itse.

* * *

Mikä tahansa etninen yleistäminen on aina vaarallista. Hyvääkin tarkoittava voi siihen syyllistyä pyrkiessään tekemään edes jotain. Minäkin puhun tässä romaneista ryhmänä, vaikka omasta kokemuksestani kirjastossa oikein hyvin tiedän, että romanit ovat yksilöitä ja sellaisina jokainen erilaisia kuten me kaikki muutkin. Onkin ehkä parempi, että puhumme romanikulttuurista ja sen piirteistä, emme yksilöistä. Yleinen käsitys lienee, että useimmat romanit ovat omasta kulttuuristaan ja perinnetavoistaan ylpeitä eli pitävät niitä arvossa. Jos kuitenkin esittää kysymyksen, ovatko kaikki romanit ylpeitä myös verikoston kaltaisesta perinteestä, vastauksia tuskin tulee helposti. Asia on varmasti monisyinen myös romaneille. Eihän kukaan halua tulla tapetuksia ihan muitten tekemien rötösten takia.

Kun ei ole itse romani, on tietysti helppo unohtaa, miten vaikeata on itselleen omaksuman kulttuurin tavoista poiketa, vaikkei niitä olisi koskaan henkilökohtaisesti arvostanut. Vimmaisinkaan saksalainen nudisti ei mene ravintolaan alasti. Kiihkeinkään musiikin rakastaja ei ala huutaa bravoa tai bravaa kesken aarian. Vannoutuneelle saunalenkkimakkaran ystävälle ei tulisi mieleenkään popsia koiranlihasta tehtyä ruokaa. Valtaväestön näkökulmasta kummalliset romanikulttuurin tavat ovat pohjimmiltaan samanlaisia asioita kuin ravintolapukeutuminen, aarian kuunteleminen häiritsemättä loppuun ja koiranlihan inho.

Vieraan kulttuurin tapoja voi oppia ymmärtämään niihin ennakkoluulottomasti tutustumalla. Ymmärtäminenhän ei ole sama asia kuin hyväksyminen, eikä ole realistista odottaa että valtaväestö Euroopassa koskaan hyväksyy verikostoa, sukuelinten silpomisia tai muita brutaaleja perinnäistapoja. Toisaalta asetelma voidaan aina kääntää nurin ja pohtia, kuinka helppoa vähemmistöön kuuluvan (syrjityn tai ei) on ymmärtää saati hyväksyä itselleen vieraita tapoja. Pitäisikö tässä soveltaa erilaisia vaatimuksia valtaväestölle ja vähemmistölle? Minun mielestäni ei pidä.

* * *

Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen eli kysymykseen (syrjityn) vähemmistön omasta vastuusta. Minua nolostutti lukea Katju Aron tviitti, koska se - epäilemättä sitä kuitenkaan tarkoittamatta - tulee kohdelleeksi romaneja kuin holhouksenalaisia lapsia, joilta ei voi edellyttää tai vaatia vastuunkantoa edes omasta elämästään. Minusta tämä asenne - joka ei siis ole Katju Aron keksimä - on eräs syy siihen, että moni romani myös ajattelee ja käyttäytyy kuin olisi ikuisesti lapsen asemassa. Tällainen aikuisten paapominen ei ole hyväksi kenellekään, eikä se missään tapauksessa johda syrjivien asenteiden katoamiseen, saattaapa niitä pikemminkin vahvistaa.

Otan esimerkiksi koulutuksen, koska sen kohdalla tuskin kukaan uskaltaa puhua syrjivistä lähtökohdista tai käytännöistä. Kun Katju Aro puhuu "koulupolkujen tukemisesta", taustalla on todellisuudessa romanien koulutuskielteisen perinteen synnyttämä ongelma, ei valtaväestön asennevinoutuma. Ei romanien koulutustasossa tapahdu muutosta, jos romanien omat asenteet eivät muutu, eihän ketään voi pakottaa kouluttumaan. Tilanne on aivan sama kuin monissa ns. kehittyvissä maissa, joissa varsinkaan tyttöjen koulunkäyntiä ei ole perinteisesti nähty hyvänä asiana. Romanien kouluttautumissa on samat yksilötason ongelmat kuin muillakin, mutta lisänä oman kulttuurin painolasti. Se ei muuksi muutu millään valtaväestön asennemuutoksella.

En tiedä, kokevatko romanit itse tämän paapovan asenteen loukkaavana. Jotkut eivät ilmeisesti ollenkaan, osa varsinkin nuoremmista on löytänyt yhteiskunnallisen lokeron, jossa on vain oikeuksia, mutta ei mitään velvollisuuksia. Tiedän tämän omasta työkokemuksesta. Itse ajattelen, että vaikka myös syrjinnänvastaista työtä tarvitaan, suurin pula on meillä tuesta niille romaneille, jotka omassa yhteisössään ovat kulttuurisia toisinajattelijoita eli ottavat riskin tulla suljetuksi ulos omiensa joukosta. Jotkut - kuten laulaja Rainer Friman - ovat tästä avoimesti puhuneetkin. Aivan kuten valtaväestölläkin, myös romanien yhteisöissä valta tuppaa olemaan vanhoillisilla, niillä jotka eivät halua asioiden muuttuvan. Heille Katju Aron tviitit ovat mannaa korville. Ei siksi, että he olisivat samaa mieltä vaan siksi, että he tietävät, ettei sillä tiellä mikään uhkaa heidän perinteisiä arvojaan ja asemaa, jonka he ovat hankkineet. Romanit tarvitsevat Suomessa ennen muuta kulttuurivallankumouksen.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Ei sotaa vaan vakautta

Vakaus vaakalaudalla : Ajatuksia turvallisuuspolitiikkamme suunnasta (Into 2017) on demarivetoinen, mutta puoluepoliittisen kirjon aika hyvin kattavan kirjoittajajoukon panos ajankohtaiseen väittelyyn Natosta, Venäjästä ja turvallisuuspolitiikasta. Kustantajaa ja toimittaja Timo Hakkaraista voi onnitella nimekkään, joskin ehkä turhankin yksituumaisen kirjoittajajoukon keräämisestä. Ehkä muutama kiiluvasilmäinen Nato-haukka olisi piristänyt kekkereitä? Nyt on kuitenkin valittu se tie, että perusteluita Nato-jäsenyyden torjumiselle ja Venäjän demonisoinnin vastustamiselle etsitään hyvin erilaisista näkökulmista. En tiedä, ovatko kirjoittajat saaneet vapaasti valita aiheensa, mutta hiukan päällekkäisyyttä pamfletin teksteissä esiintyy, ei kuitenkaan kiusallisessa määrin.

Osa teksteistä on korostuneesti ns. asiantuntijanäkemyksiä, kuten Matti Klingen Venäjä-artikkeli ja Heikki Talvitien vastaava Ruotsista.  Myös Esko Seppäsen paneutuminen sopimuksiin, jotka kuljettavat Suomea Yhdysvaltain liittolaiseksi, tarjoaa hyvää läpivalaisua huonosti julkisuudessa käsiteltyyn asiaan. Yllättävän mielenkiintoinen on kenraaliluutnantti (evp) Markku Nikkilän kuvaus Natosta otsikolla "Helkkarin poliittinen ja kankea". Yleensähän Naton ihailijat puhuvat siitä hyvin yleisellä ja teoreettisella tavalla, kun taas Nikkilä on tylyn realistinen, vaikka ei mitään salaisuuksia paljastakaan eikä ole mitenkään Nato-vastainen.

Myönteisen yllätyksen tarjoaa mielestäni myös toinen kenraali eli Gustav Hägglund, joka toimi puolustusvoimain komentajana koko sen 1990-luvun, jolloin Suomi oli EU:n jäsenä.  Hägglund on profiloitunut aiemminkin keskustelijana, joka ei arastele sanoa näkemyksiään kiertelemättä. Tässä tapauksessa hänen suorapuheisuutensa varmasti kylmää niitä, joiden mielestäni ammattisotilaat ovat automaattisesti Naton kannattajia, joita siviilien on syytä kuunnella. Eivät ole ja Hägglund perustelee kantansa varsin hyvin, suorastaan "epäsotilaallisen" hyvin. Kukaan poliitikko ei nykypäivänä uskalla sanoa Hägglundin tavoin, että "Naton laajentuminen oli virhe". 

* * *

Yhtä vähän kuin kenraali Hägglundia voidaan vasemmistolaisuudesta syyttää Kokoomuksen pitkäaikaista toimihenkilöä Jarmo Virmavirtaa, jonka kirjoitus "Herää Eurooppa, sota on jo ovella!" on ihan muuta kuin mitä ennakkoluuloisesti voisi kokoomuslaiselta odottaa. Virmavirtaa voi ehkä parhaiten kuvailla inhorealistiksi, joka uskaltaa todeta suoraan, että Suomen valtamedia - "se on Yle ja HS" - on luopunut krittisyydestä (suhteessa vallankäyttäjiin). Virmavirta ei myöskään ujostele julistautua Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajaksi myös vuonna 2017. Sitähän ei kukaan aktiivipoliitikkomme tohtisi tehdä.

Tässä suhteessa ainakin itselleni tuotti tämän kirjoituskokoelman suurimman pettymyksen Erkki Tuomioja, joka on saanut kunnian päättää kirja "kokeneen ja viisaan demarin" roolissa. En toki ole kaikista Tuomiojan näkemyksistä ja johtopäätöksistä eri mieltä, mutta kyllä nyt on äänessä varovainen EU-poliitikko, ei se idealistinen nuorisopoliitikko, jonka kanssa minulla on ollut kunnia jakaa poliisin pidätystoimiin liittyviä kokemuksia Persian shaahin vastaisissa mielenosoituksissa vuonna 1970. Tuomioja pyrkii olemaan niin valtiomiesmäinen (etten sanoisi "valtiosetämäinen"), että hänen Nato-kielteinen kantansakin alkaa muistuttaa komiteamietintöä, eikä sitä oikein jaksa keskittyneesti lukea. Tuntuu kuin Tuomiojalle olisi tärkeintä, ettei kukaan vaan pääse syyttämään häntä EU-vastaisuudesta tai Venäjän myötäilystä.

Jotkut valikoiman tekstit ovat valitettavasti vähän pakkopullaa, mutta otan esimerkiksi vain ehkä kiintiökepulaisena mukana olevan Seppo Kääriäisen tekstin "Puolustus tukee ulkopolitiikkaa". Kun tietää, miten lupsakasti Kääriäinen osaa puhua, tämä itsenäisen puolustuksen puolustuspuheenvuoro on tylsän särmätön ja ennalta-arvattava. Ei tietenkään ole vain kirjoittajan vika, jos ei ole mitään uutta ja mielenkiintoista sanottavaa. Mutta ei sellainen lukijaakaan innosta. Kuten sanoin, Kääriäinen ei ollut edes ainoa lajissaan, mutta ei nyt mennä siihen, jokainen lukee ja arvioi itse.

* * *

Tällaisten yksituumaisten kirjoituskokoelmien julkaiseminen on aina vähän mietityttävä juttu. Asia on tärkeä, kirjan teemoista on äärimmäisen tärkeää saada aikaan aitoa keskustelua nykyisen kuurokorvaisen räksytyksen sijaan. Vaikka mukaan on saatu monipuolinen kattaus erilaisia kirjoittajia, voi silti kysyä, kuinka moni Nato-intoilija tällaiseen valikoimaan tarttuu? Kun ei siellä mukana ole ketään aitoa toisinajattelijaa (tässä tapauksessa atlanttisten suhteiden ja Naton ystävää), kirjan on helppo ohittaa yksipuolisena propagandana (ei se oikeasti ihan yksituumainen ole, mutta päälinjaltaan kuitenkin).

Epäilemättä on haluttu välttää tylsä inttäminen, joka Naton kannattajien puolella on valitettavasti aika yleistä, vaikka vastassa on selkeä kansan enemmistö, joka ei jaksaisi kuunnella niitä yksiä ja samoja perusteluita uudestaan ja uudestaan. Silti houkuttaisi kirja, jossa 2-3 ei-kiihkoilevaa asiantuntijaa esittäisi keskeisistä väittämistä oman näkemyksensä niin että muitten on kuunneltava vastaväitteitä omaan puheenvuoroonsa asti. Televisiossa tällaista pidättyvyyttä ei juuri esiinny, mutta kirjamuodossa se olisi teknisesti helppo toteuttaa.

Nihilisti tietenkin kysyy , mahtavatko kaikki edes aidosti haluta asiapitoista keskustelua? Sellaiselle, joka näkee Nato-jäsenyyden isänmaallisena missiona, joka pitää sujauttaa Suomi-neidon kurkusta alas vaikka lupaa kysymättä (kuten Suomesta tehtiin euromaa), aito keskustelu, joka saattaisi jopa lisätä kansalaisten Nato-vastaisuutta, on tietenkin vastenmielinen ajatus. Ei kukaan Nato-missiota vuosikausia toteuttanut, esimerkiksi Helsingin Sanomien omistaja, halua istua pöytään jonkun Gustav Hägglundin tai Esko Seppäsen kanssa väittelemään, koska turpaanhan siinä tulee. Juuri siksi jokainen tilaisuus argumentoida kunnolla tulee käyttää, vaikkapa sitten näin. Tästä Erkki Tuomiojakin viisaasti muistuttaa: olemme aivan uudella tavalla riippuvaisia toisistamme ja kyvystämme ratkaista ongelmia yhdessä. Sotilaallista ratkaisua ei enää ole, joten sitä ei kannata etsiäkään.



 

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Empatia on väline, ei olotila

Empatia on monimutkainen asia, paljon monimutkaisempi kuin sanan arkisesta käytöstä voisi päätellä. Filosofi Elisa Aaltola ja ekologi, vapaa kirjoittaja Sami Keto ovat julkaisseet kirjan Empatia : Myötäelämisen tiede (Into 2017), joka pakottaa tarkistamaan kaikkea sitä, mitä aiemmin on arvellut empatiasta ymmärtävänsä. Mutta toisaalta myös Aaltolan ja Kedon ajattelussa on mielestäni puute, joka ehkä heikentää viestin perillemenoa. Aloitan tästä huomiosta, koska se on perustavalaatuinen, vaikka ei välttämättä käytännössä erityisen vaikuttava.

Aaltola & Keto erittelevät empatiaan liittyviä piirteitä ja näkemyksiä monipuolisesti ja ajatuksia herättävällä tavalla. He eivät kuitenkin erityisemmin pohdi kysymystä siitä, mihin asioiden lajiin empatia loppujen lopuksi kuuluu. He lähtevät melko yksiviivaisesti siitä, että empatia on monimutkainen eliöiden ominaisuus tai ominaisuuksista seuraava kyky. Minusta tämä lähestymistapa ei ole paras mahdollinen, koska kirjoittajat joutuvat tuon tuostakin toteamaan, että erilaiset empatian muodot voivat ihmisen toiminnassa johtaa sekä myönteisiin että kielteisiin tuloksiin. Näin ei pitäisi joutua sanomaan ominaisuuksista tai kyvyistä.

Minusta ei ole perusteltua käsitellä empatiaa olotilana, ominaisuutena tai kykynä. Minusta empatia on väline, työkalu, jota voi käyttää hyvän ja pahan tekemiseen ja jota toiset osaavat käyttää paremmin kuin toiset. Meillä ihmisillä on tuo työkalu geneettisesti ulottuvillamme, mutta niin on monilla eläimilläkin. Kun väitämme, ettei psykopaatilla ole kykyä empatiaan eli hän on empatiakyvytön, todellisuudessa puhumme siitä, ettei psykopaatti osaa käyttää tuota ihmisen perimän tuottamaa biologista työkalua. Emme tosin tiedä, miksi näin on.

* * *

En halua, että arvoisat lukijani ohittavat Aaltolan & Kedon kirjan sitä itse lukematta, joten en rupea tekemään perusteellista ruumiinavausta. Aina on parempi tarttua asiaan omin aistein ja tässä kirjassa on paljon löydettävää. Ihan omaksi huviksi avaan kuitenkin vähän Elisa Aaltolan erilaisten empatioiden ensyklopediaa, koska se mielestäni virittää parhaiten ymmärtämään, miten monesta näkökulmasta empatiaa täytyy ja voi lähestyä siitä riippumatta, mieltääkö sen kyvyksi vai välineeksi.

Ensin täytyy muistaa, että empatia ei ole sama kuin sympatia muuten kuin oikein vanhoissa teksteissä ennen empatian keksimistä. Jonkin asian kokeminen myönteisenä synnyttää helposti sympatiaa, mutta ei välttämättä empatiaa. Sokea katusoittaja saa varmasti osakseen yllin kyllin sympatiaa, mutta kuinka moni kokee tai haluaa kokea aitoa empatiaa eli asettautumista sokean katusoittajan asemaan, olla hän? Aaltola myös korostaa toistuvasti, että empatialla voi tehdä hyvää ja pahaa, se ei ole yksiselitteisesti ja aina "myönteinen" asia. Kun empatiaa tarkastelee välineenä, tämä tuntuukin jo itsestään selvältä.

Projektiivinen empatia = oman itsensä projisointi toisen asemaan ilman todellisia toimia ("Miltä minusta tuntuisi istua assan nurkalla kahvimuki kädessä lantteja kerjäämässä? No ei varmaan kivalta, ihmisparat!")

Simuloiva empatia = sen ymmärtämistä, miltä toisesta tuntuu (kun Günter Walraff naamioitui turkkilaiseksi maahanmuuttajaksi ja teki kokemuksistaan myöhemmin kirjan, hän harrasti simuloivaa empatiaa)

Kognitiivinen empatia = toisen mielen ymmärtämistä ilman osallistumista toisen tunteisiin (tätä empatian lajia voivat harrastaa valitettavasti myös manipuloivat sosiopaatit)

Affektiivinen empatia = toisen tunteiden siirtyminen itseen eli resonoivuus (aktiivista eläytymistä ja tuntemusten jakamista niin että resonaatio on todellista ja aitoa)

Ruumiillinen empatia = kehollinen reagointi toisen tunteisiin (automaattista kuten haukottelun leviäminen tai tietoista asettumista fyysisesti samaan asemaan toisen kanssa esimerkiksi asumalla gorillojen kanssa ja heidän ehdoillaan)

Reflektiivinen empatia = Elisa Aaltolan rakentama muitten empatian lajien ongelmallisuudet kumoamaan pyrkivä empatian laji, joka on kaksivaiheinen prosessi. Ensimmäisessä vaiheessa tunnistamme toisen tuntemuksia, toisessa vaiheessa arvioimme sitä, miten ennakkokäsityksemme ja oletuksemme vaikuttavat siihen empatiaan, jota lopulta sovellamme. Reflektiivinen empatia on siis eräänlaista tutkijan empatiaa, joka pyrkii yhdistämään tunteet ja rationaalisen erittelyn.

Näitä kannattaa kunnolla pohtia, ei pelkästään nopeasti ohittaa. Asia on monisyinen ja varsinkin se on syytä tiedostaa ja hyväksyä heti kärkeen.


* * *

Aaltolan "tieteellisen" lähestymistavan rinnalla Sami Keto on eräänlainen yhteiskunnallinen testaaja, joka välillä lähes tajunnanvirran tekniikalla pohdiskelee empatian roolia yhteiskunnallisissa ratkaisuissa ja vallankäytössä. Keto ottaa vahvasti kantaa analysoimalla esimerkiksi uusliberalismin ideologioitten uhkaa käytännössä kaikille empatian lajeille. Ehkä vielä enemmän Keto on huolissaan vaikeudesta ulottaa empatian hyvää tekevä valo muihin eläimiin. Keto muistuttaa jatkuvasti sekä lemmikkien (myös eläintarhoissa olevien) että tuotantoeläinten kurjasta kohtalosta, jolle liian harvalta ihmiseltä riittää empatiaa.

Keto myös korostaa toistuvasti sitä, miten niin ihmisen kuin eläintenkin maailmassa myönteinen empatia ohjaa asioita paljon enemmän kuin aggressiivinen kilpailu ja väkivalta. Keto sanoo suoraan, että puhe eliöitten itsekkyydestä on pitkälti myytti, joka on murtumassa, kun koko ajan saadaan esimerkkejä tilanteista, joissa niin ihmiset kuin eläimetkin valitsevat yhteistyön ja toisten auttamisen sen sijaan että olisivat itsekkäitä ja ahneita. Se on ihmisen todellinen luonto, jonka maanviljelyyn siirtyminen aikoinaan peitti alleen. 

Empatia on yhteiskunnallisesti vaikea aihe, koska se ulottuu keskenään kiistelevien ideologioitten ytimeen. Kautta ns. läntisen maailman vallalla ja vallassa oleva individualismin ja itsekkyyden ideologia ei halua kuulla empatiasta yhtään mitään, se on milloin luusereitten pehmeyttä, rikollista sosialismia tai biologian vastaista typeryyttä. Paradoksaalista tai ei, myös kaikkein jyrkimmin empatian torjuvat ovat riippuvaisia siitä, että ihmisten suuri enemmistö elää sovussa ja yhteistyötä rakentaen, myös muista välittäen. Maailman rikkainta prosenttia ei olisi, jos me 99% emme koko ajan käyttäisi empatiaa sen eri muodoissa pitämään ihmiskunta koossa. Empatia on eräänlaista sosiaalisen entropian vastalääkettä. Ilman sitä olemme hukassa.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Media ja vastuu

Seuraavaa tekstiä ei ole lähettänyt liikkeelle mikään yksittäinen tapahtuma, asia tai lausuma. Huomasin vaan pohtineeni pitkään sellaisia lauseita kuten "media on vastuussa siitä että" ja tulleeni siihen tulokseen, että moiset lauseet ovat enemmän tai vähemmän onttoja ja perusteettomia. Olen sitä mieltä, että joukkotiedotusvälineitä hallitsevien ja käyttävien tulisi kantaa vastuuta, mutta olen hyvin skeptinen sen suhteen, kantaako loppujen lopuksi kukaan muuten kuin kalpean teknisessä tai juridisessa mielessä.

Ajatusta "median vastuusta" hellitään erityisesti mediatyöläisten eli toimittajien puheessa. En tohdi epäillä toimittajakunnan enemmistön hyvää tarkoitusta ja vilpitöntä tavoitetta. Pelkään kuitenkin pahoin, että se mitä tavoitellaan ei useinkaan ole sama kuin se mikä toteutuu. Varsinkin Yleisradion ja Helsingin Sanomien kaltaisissa suuren kokoluokan toimijoissa yksittäisellä toimittajalla on käytännön syistä varsin alisteinen rooli, jollei satu olemaan omistajien ja toimeenpanevan johdon suosiossa.

Mitä itse asiassa tarkoittaa ilmaisu "kantaa vastuuta"? Mistä kaikesta oletamme median kantavan vastuuta, kun asiasta puhutaan? Yksityisillä medialan toimijoilla ei Lex Wahlroosin mukaan ole muuta vastuuta kuin tehdä maksimaalista taloudellista tuloa osakkeenomistajille. Paljonko osakkeenomistajat ovat valmiita maksamaan jonkin muun vastuun kantamisesta? Julkisen palvelun toimijoilla tilanne on hiukan toinen, ainakin teoriassa. Poliitikot voivat silti asettaa Yleisradiolle vastuita, joilla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa, kuten esimerkiksi pitää turpa kiinni erinäisistä pääministeriin liittyvistä asioista.

* * *

Se vastuunkanto, josta niin kauniisti puhutaan esimerkiksi laatujournalismin yhteydessä, on käytännössä aika suhteellinen käsite. Kun Helsingin Sanomat julkaisi taannoin jutun armeijan vakoilusta eli Viestikoekeskuksesta, lehden päätoimittaja joutui julkisesti puolustelemaan ja pahoittelemaan ratkaisuaan, ja loppujen lopuksi luvattu juttusarja typistyi yhdeksi jutuksi. Voidaan ehkä sanoa, että lehti yritti kantaa journalistista vastuutaan vakoilijoiden valtuuksien roimaa lisäämistä tarkoittavan lain valmistelutilanteessa, mutta joutui sitten toteamaan, että lehden omistaja päättää viime kädessä siitä, onko julkinen keskustelu tiedustelulaeista sellaista vastuunkantoa, johon Helsingin Sanomien on syytä osallistua. Omistajan mielestä ei ollut.

Aina silloin tällöin toimittajan henkilökohtainen moraali joutuu niin kovalle koetukselle, että ainoaksi vaihtoehdoksi osoittautuu eroaminen sen median palveluksesta, jolle toimittajan perustelluksi arvioiman vastuun kantaminen ei ole kelvannut. Emme tiedä, missä tapauksissa eroilmoitukset ovat osa journalistista prosessia, milloin henkilökohtaisen rajan julkisia piirtoja. On silti selvää, että ero- ja erottamistilanteissa on median sisällä syntynyt vakava erimielisyys siitä, pitääkö jossain kysymyksessä "kantaa vastuuta" ja mitä se käytännössä tarkoittaa.

Tässä tullaankin olennaiseen kysymykseen siitä, mikä tai kuka määrittelee, mistä median pitäisi sitä vastuuta kantaa ja vielä enemmän, millä tavalla. Vastuunkantohan ei ole ensisijaisesti määrällistä puuhailua vaan periaatteellista moraalisesti oikeaksi koetun puolustamista ja ajamista myös sellaisessa tilanteessa, jossa seurauksena voi olla medialle itselleenkin hankaluuksia tai jotain vielä pahempaa. Kun Hesari yhden yrityksen jälkeen vaikenee Viestikoekeskuksesta, määrittelyn lehden tehtävistä ja vastuista on selvästikin tehty toimituksen ulkopuolella, vaikka virallisesti sisällöstä päättää vain päätoimittaja.

* * *

Kannattaako median vastuista edes puhua tilanteessa, jossa valta on omistajalla tai esimerkiksi Yleisradion tapauksessa eduskunnan enemmistön kannatusta nauttivilla poliittisilla toimijoilla? Saahan toimittaja yrittää kantaa mitä vastuuta tahansa, mutta hänellä ei ole lopullista valtaa päättää asiasta. Eettisesti kritiikin kestävä vastuullisuus on tietysti arvokasta jo yrityksenä. Mutta jotain jää uupumaan, jos mielikuva median vastuusta on kovin ruusunpunainen tai kesätaivaansininen sen sijaan, että se olisi realistinen.

Minusta medialle ei pidä asettaa kuin yksi yleinen vastuullisuuden vaatimus: puhukaa ja puhukaa totta, älkää valehdelko, älkää vaietko. Näinkin yksinkertainen ja yksityishenkilöiden tasolla täysin realistinen toive on tietysti epärealistinen medialle osoitettuna. Osa viestimistä valehtelee systemaattisesti ja harkiten, koska ne ovat olemassa juuri sitä varten. Kaikki mediat valehtelevat joskus, kun niiden omistajan intressissä on valita valhe totuuden sijasta. Tähän syyllistyvät ainakin kaikki mediat, joilla on vähänkin valtaa. Myös vaikeneminen kiusallisista totuuksista on valehtelua, vaikka moni journalisti ei tätä myönnä vaan selittelee sen kuuluvan journalistisen valinnan piiriin. Vaikenemalla voi valehdella usein enemmän kuin aktiivisten ei-tosien väittämien julkaisemisella.

Eikö sitten ole yhteiskunnallisesti neutraaleja joukkoviestimiä, joiden toiminta perustuu aitoon vastuunkantoon eli asioiden kuvaamiseen sellaisena kuin ne ovat mielipiteistä riippumatta? En tiedä, vahvasti epäilen ettei ole. Esimerkiksi monet ns. yhden asian edistämiseen keskittyneet viestimet ovat usein varsin haluttomia välittämään vastustamansa kannan mukaisia näkemyksiä, vaikka se olisi journalistisesti vastuullista (jos tavoitteena ei ole "voitto" hinnalla millä hyvänsä). Turkistarhausta vastustava aviisi ei esittele turkistarhaajien näkemyksiä yhtään innokkaammin kuin ydinvoimateollisuuden äänenkannattaja ydinvoiman vastustajien ajatuksia.

* * *

Jos puhe median yleisestä vastuunkannosta on katteetonta, kuten edellä olevasta voi päätellä, onko parempi lopettaa valheelliset vakuuttelut vai yrittää lisätä mediatoimijoiden vastuullisuutta? Minusta pitäisi valita molemmat. On ainakin totuuden tavoittelulle vahingollista pitää yllä mielikuvaa vastuullisesta mediasta, jos ja kun sen toimintaa ohjaa omistajan, ei yleinen etu. Minusta olisi järkevää opettaa jo peruskoulussa suhtautumaan kriittisesti kaikkeen median välittämään sisältöön, julkaisijasta riippumatta. Mitä vaikutusvaltaisempi media, sitä kriittisempi täytyy tietysti olla, koska Hesarin valhe tai vaikeneminen kantaa kauemmas kuin Tiedonantajan tai Animalia-lehden.

Mediakriittisyyden rinnalla on silti yritettävä taistella yksittäisiä valheita ja varsinkin vaikenemisia vastaan. Isot viestittäjät voivat jättää suoran valehtelemisen vähemmälle, koska niitten toiminnassa kertomatta jättäminen on paljon tehokkaampaa, eikä siitä joudu käytännössä koskaan vastuuseen. Poliittisesti epämieluisan uutisen voi haudata pieneen laatikkoon sisäsivuille, jättää vain verkkoversion uumeniin tai sitten jättää kokonaan julkaisematta. Ei sitä ratkaisua koska tulla isosti ihmettelemään ja ketään vastuuseen saattamaan. Siksi on tärkeätä, että joukkoviestimien kuorossa on mukana toistensa ankaria vastustajia ja kilpailijoita (juuri tästä syystä Turkissa on tällä hetkellä tavoitteena sulkea kaikki yksinvaltiutta kritisoivat äänet).

Täysin neutraalia vastuunkantoa ei median maailmassa ole, jokainen viestin korostaa taustallaan olevien sanomaa ja heikentää eri mieltä olevien kuuluvuutta. Me viestejä lukevat rakastamme yleisesti ottaen mieluista valhetta ja ikävistä tosiasioista vaikenemista enemmän kuin totuutta. Sen varassa media teeskentelee yleistä vastuullisuutta jota se ei todellisuudessa toteuta. Ikävä tilanne, mutta ehkä silti parempi nähdä ja tunnustaa se kuin elää valheellisissa kuvitelmissa siitä, että media valvoo puolestamme. Sitäkin tapahtuu, mutta ei koskaan yli omistajan tahdon ja etujen. Ei ainakaan toista kertaa.