Seppäsen säilä sivaltaa

Esko Seppäsen ura toimittajana, poliitikkona ja poliittisena tietokirjoittajana on suomalaisittain ainutlaatuinen, vaikka joitakin yhtymäkohtia esimerkiksi Esko-Juhani Tennilän vaiheisiin voisikin kirjata. Seppänen on kiistatta vasemmistolainen - ja on aina ollut -, mutta itsenäisesti, omaa linjaansa uskollisemmin kuin minkään puolueen noudattaen. Tämä oma linja on realisoitunut pitkässä ketjussa poliittisia pamfletteja, joita Seppänen on kirjoittanut ja julkaissut säännöllisesti vuodesta 1974 alkaen. Vuonna 2006 diagnosoitu Parkinsonin tauti ei näytä tahtia hidastaneen ja tuoreen kirjan Rauhan ja rahan geopolitiikka (Into 2018) kannessa Esko Seppänen näyttää  yhtä taistelunhaluiselta ja -kykyiseltä kuin ennenkin.

Tyylikin on ennallaan. Toimittajan nasevuudella Seppäsen säilä sivaltaa poikki ja pinoon asiat, joista hän on poliittisen eliitin kanssa eri mieltä. Näitä asioita riittää, eikä pahemmin haittaa, että monet uudenkin kirjan aiheet ovat moneen kertaan kierrätettyjä, kuten Suomen rikkaimpien ihmisten analyysi. Kyllä Seppäsessä on vähän jankuttamisen vikaa, mutta hän tekee sen niin sujuvasti, että lukijalle ei ehdi tulla tuskanhiki. Uuttakin tietoa on aina tarjolla, eikä Seppänen arkaile sitä jakaa. Kirjan tietty kollaasimaisuus ei pahemmin haittaa, jos on aihepiireistä periaatteessa kiinnostunut.

Seppäsen vastapuolikin on ennallaan, omin sanoin "finanssikapitalismi, federalismi, trumpismi, putinismi, banksterimafia, eurokraatit, Nato, USA, EU, media ja muuta saatanan tunarit, hybridit ja kyberit, Raisio Oyj, ulkomaiset terveyspalveluyritykset, koti, kirkko ja isänmaakin". Nuoremmat eivät sitä enää varmaan muista, mutta Seppänen toimi Suomessa uraauurtavana journalistina hankkimalla yritysten osakkeita, opiskelemalla yrityshallintoa ja osallistumalla sitten täysivaltaisena osakkeenomistajana yhtiökokouksiin, joiden sekunnintarkka rituaalinen nuijanpaukutus useinkin meni täysin sekaisin, kun Seppänen äänestytti vastustamiaan esityksiä, vaikka tiesi häviävänsä ne yleensä äänin 1 - 1 000 000. Rikkaat oppivat tuntemaan hänen nimensä. Osa ehkä jopa hiukan pelkäsi.

* * *

Seppänen on paitsi kiukkuinen, myös aika pessimistinen. Kun luvun otsikkona on "Demokratian loppu", se on hiukan lehtimiehen dramatisointia, mutta ei kokonaan. Niin moni asia on Seppäsen mielestä pielessä, että hymyä suupieleen on vaikea löytää ja vääntää. Kirjan lopussa on tiivistettynä kymmenen Suomen historian pahinta demokratian loukkausta. Tämä lista tiivistää hyvin myös Esko Seppäsen kirjan aihepiirit, joten lainataan ne myös tähän, kronologisessa järjestyksessä kuten alkuperäisessäkin.

1. Edvard Hjelt teki omin päin ja ilman valtuuksia valtiosopimuksia Saksan kanssa koko Suomen nimissä vuonna 1918. Suomen pelasti Saksan häviö maailmansodassa.
2. Kenraalit veivät Suomen toiseen maailmansotaan, ja taas Suomen pelasti vain Saksan sotilaallinen häviö.
3. Pääomamarkkinat liberalisoitiin Harri Holkerin, Esko Ahon ja Erkki Liikasen ratkaisuin.
4. Pankkien romahdus maksettiin kolmen virkamiehen (Jorma Aranko, Pekka Laajanen ja Esko Ollila) salaisin päätöksin, joita ei kukaan valvonut.
5. Suomi ujutettiin Naton "rauhankumppanuusohjelmaan" ilman eduskunnan käsittelyä Martti Ahtisaaren päätöksellä.
6. Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta Paavo Lipposen ykköshallituksen myötä. Vasemmistoliittokin oli siunaamassa ratkaisua.
7. EU:n lainsäädännön päästäminen kansallisten lakien yläpuolelle samalla kun EU:hun liityttiin. EU-lakien ensisijaisuudesta ei ole poliittista päätöstä, vain EU-tuomioistuimen ratkaisu.
8. EU:n rahaunioniin EMUun mentiin ilman kansanäänestystä ja ilman lainsäädäntöä pelkällä hallituksen ilmoituksella. Lipponen oli tässäkin asialla.
9. EU:n perustuslakia - jota ei virallisesti ole edes olemassa - rikotaan toistuvasti ja asialla ovat liittovaltiota ajavat federalistit.
10. Puolustusvoimien komentaja, kenraali Jarmo Lindberg allekirjoitti Naton kanssa ns. isäntämaasopimuksen, jonka seurauksena Suomesta on tullut de facto Venäjän potentiaalinen vihollinen ja Naton ah niin melkein jäsen.

Eikä tässä suinkaan kaikki. Seppäsen kaivausten jäljiltä kuritusta saavat sekä suunnitelmallisilla porovahinkokorvauksilla hyvää tiliä tekevät kuin Raision pörssikurssivedätykset Benemilkillä, Suomen malmirikkauksien luovuttaminen lähes ilmaiseksi ulkomaisille yrittäjille ja median yksimielisellä tuella toteutettava sotahulluuden lietsonta. Seppänen väittää myös suoraan, että kun kansaa ei millään saada painostettua kannattamaan Natoon liittymistä, asia hoidetaan tekemästä Suomesta suoraan Yhdysvaltain sotilaallinen liittolainen. Seppänen vertaa tätä kehitystä Edvard Hjeltin omavaltaisuuksiin Saksan kanssa 1918.

* * *

Esko Seppänen on 2010-luvun Suomessa kovin pieneksi kuivuneen vasemmistolaisten poliittisten toisinajattelijoiden ryhmän näkyvimpiä hahmoja. Seppäsessä on agitaattorin vikaa niin paljon, että jos hän ei olisi toisaalta niin tavattoman individualistinen, miehestä olisi väkisinkin tullut Vasemmistoliiton puheenjohtaja. Mutta ei tullut, vaan tuli pysyvä oppositioääni, jonka kanssa esimerkiksi Suvi-Anne Siimes ei tullut ollenkaan toimeen, vaan sai monessa kokouksessa sietää Seppäsen suusta kovaa kritiikkiä, jossa "natokiimainen" ei ollut edes jyrkin ilmaisu. Seppänen on kyennyt pitämään yhdenmiehen taisteluaan näkyvillä kirjoja kirjoittamalla, poliittista kotia hänellä ei enää ole eikä sellaista varmaan etsikään.

Parkinsonin tauti yhdisti poliittiset ja talousajattelulliset vastinkappaleet Esko Seppäsen ja Iiro Viinasen paitsi yhteiseen kirjaan (Vasen oikea, oikea vasen, Minerva 2012), myös toimintaan eutanasialainsäädännön puolesta. Sehän on tunnetusti aihe, jota useimmat kansanedustajat pelkäävät ajaa, mutta eläkeläisillä tätä pelkoa ei enää ole. Monelle on varmasti ollut hämmentävää nähdä entinen taistelupari puhumassa yhdessä järkeä ylivarovaisten, uskovaisten äänten menettämistä pelkäävien kansanedustajien kalloon. Mutta tällainen Seppänen on aina ollut, asia on tärkeämpi kuin muoto ja esitystapa.

On helppo sanoa, että Esko Seppänen on nykyajan Don Quixote ja hänen taistelunsa yhtä turhia ja tuloksettomia kuin vertailun kohteellakin. Olen eri mieltä. Vaikka Seppänen näyttää yksinäiseltä sudelta, kyllä häntä myös kuunnellaan. Poliittiset vastustajatkin myöntävät, että Seppänen on poikkeuksellisen perehtynyt asioihin, joista kirjoittaa ja räksyttää. Suurin ongelma taitaa olla, ettei Seppänen ole löytänyt - jos on edes etsinyt - oikein luontevaa siltaa itsensä ja nuorten aktivistien välille. Se on sääli, koska kummallakin olisi toisilleen annettavaa. Onneksi Seppänen kuitenkin näitä kirjoja tekee ja Into niitä julkaisee. Mahdollisuus on tarjottu.