Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Orjatsalo go go

En ole varsinaisesti teatterimiehiä (Ylioppilasteatteria 1969-1970 ja Sotkamon kansalaisopiston näytelmäpiiriä 1980-luvun alussa ei nyt lasketa), mutta tartuin uteliaana Jotaarkka Pennasen kirjaan Orjatsalo : Taiteilija politiikan kurimuksessa (Sanasato 2017). Kirjoittajan isoisä Aarne Orjatsalo kuuluu niihin ihmisiin, jotka vuonna 1918 valitsivat väärän värin ja saivat maksaa siitä koko loppuelämänsä ajan (tästä kirjan alaotsikko). Juuri mitään en ole Orjatsalosta tätä ennen tiennyt, vaikka hänestä on jokunen kirjakin ehditty kirjoittaa. Useimmat suomalaiset ovat samassa tilanteessa, koska 1900-luvun alun juhlitusta näyttelijästä tuli valkoisessa Suomessa vihattu, parjattu ja jahdattu. Mikään helppo ihminen ei Orjatsalo itsekään ollut, joten erikoinen elämäntarina oli sillä silattu.

Jotaarkka Pennanen on teatterialan ammattimies, mikä näkyy hienosti tilanteissa, joissa analysoidaan Orjatsalon teatterinäkemyksiä, aikalaiskritiikkiä ja muutenkin kuvataan teattereiden olosuhteita. Pennanen kykenee asettamaan myös kysymyksen "hyvästä" ja "huonosta" teatterista uskottavaan valoon, vaikka pääosin puhutaan sadan vuoden takaisista asioista. Teatteria vähemmän ymmärtävältä olisi moni asia mennyt ohi huomaamatta, lukijan tappioksi.

Toisaalta on sanottava suoraan, ettei Jotaarkka Pennanen ole tietokirjoittajana samanlainen ammattilainen, pikemminkin valistunut amatööri. Tekstiä vaivaa ajoittainen kömpelyys, kustannustoimittajankin silmän ohittaneet kirjoitusvirheet mm. yhdyssanoissa, epäjohdonmukainen nimien käyttö, epälooginen preesensin ja imperfektin sekoittelu ja ennen muuta se, ettei Pennanen ole osannut tai halunnut kirjoittaa ulkopuolisena vaan on valinnut Orjatsalon kronikoivan pojanpojan roolin. Vaikka ratkaisu synnyttää tiettyä dramaturgista jännitettä, ei se todellisuudessa tunnu lisäävän mitään olennaista. Jotaarkka Pennanen ei tuntenut Aarne Orjatsaloa, joten puhuminen "isoisästäni" on enemmän vaivaannuttavaa kuin antoisaa.

* * *

Pennanen ansaitsee joka tapauksessa suuren kiitoksen siitä, että on nostanut Aarne Orjatsalon ainakin hetkeksi siitä unohduksesta, jonka valkoisen Suomen kosto ja kuolema vuonna 1941 Yhdysvalloissa yhdessä tuottivat. On vaikeata ennustaa, voiko näyttämötaiteen edustaja ylipäätään tehdä varsinaista kuoleman jälkeistä uutta nousua, kun tallenteita ei ole (Orjatsalokin vältteli elokuvaa ilmeisen tehokkaasti) eikä sanallisesti kuvailtuihin asioihin päästä enää elämyksen tasolla käsiksi. Sama kohtalohan on ollut monella muullakin omana aikanaan ylistetyllä näyttelijällä ja muusikolla, joiden kultakausi osui aikaan ennen modernia tallennetekniikkaa.

Aarne Orjatsalon elämänvaiheet ja ura ovat pysyvästi kiinnostava asia jo sen takia, ettei sitä ole kunnolla tutkittu. Jotaarkka Pennanen on kyllä tehnyt töitä, mutta monen tarkempaa tutkimusta vaatineen asian kohdalla hän myöntää reilusti nostaneensa kätensä ja tavallaan rivien välistä antaa ymmärtää, että ammattitutkijalle riittää töitä. Jos ajatellaan, että Pennanen on analysoinut Orjatsalon teatteriuran varsin perusteellisesti, olisi tärkeää laatia kokonaisarvio myös Orjatsalon yhteiskunnallisesta roolista, joka on kuin jostain jännäristä: juhlittu näyttelijä, vakooja, legioonalaisten organisaattori, lehtimies, puhuja, levoton naistenmies mutta myös kielitaitoinen ja kohtelias maailmanmies.

Itseäni kiinnostaa ennen muuta se näennäisesti ylimitoitettu viha, jota valkoisen Suomen edustajat Orjatsaloa kohtaan tunsivat. Kun mies palasi 1920-luvun lopulla Yhdysvalloista Suomeen, hänen roolinsa vuoden 1918 tapahtumissa käytiin oikeudessa läpi ja hänet vapautettiin kaikista raskaista syytöksistä. Tästä huolimatta porvariston lehdet eivät kirjoittaneet riviäkään teatteriesityksistä, joissa Orjatsalo syytöksistä vapauduttuaan oli mukana. Edes "omat" eli sosialidemokraatit eivät loppuun asti seisseet Orjatsalon takana, vaikka tämän suuresta kansansuosiosta mielellään osansa ottivatkin.

* * *

Vaikuttaa siltä, että Aarne Orjatsalon suurin "rikos" oli se, että hän ei valinnut yläluokkaisen taustansa (sukunimikin oli vuoteen 1906 asti Riddelin) mukaista valkoista puolta vaan hylkäsi sosiaalisen omantuntonsa takia porvariston ja saavutti suuren suosion työväenliikkeen piirissä ja sen teatterityötä organisoiden. Tällaista luokkaretkeä ei nuoren valkoisen Suomen itsetunto kestänyt, vaan Orjatsaloa päätettiin rangaista viimeisen päälle siitä huolimatta, että hän oli aktiivinen antikommunisti ja näyttelijänä ja teatterinjohtajana suhteellisen epäpoliittinen. Todennäköisesti  ratkaisua helpotti Orjatsalon omanarvontuntoinen, kiihkeä ja impulsiivinen luonne, jonka takia hän riitautui helposti moneen suuntaan. Jotaarkka Pennanen pohdiskelee moneen kertaan alkoholin osuutta Orjatsalon kohtaloissa, mutta ei ristiriitaisten aikalaistodistusten keskellä rohkene tulkita viinaa Orjatsalon ongelmien syyksi, vaikka varmasti usein pahentajaksi.

Nykypäivän lukijaa mietityttää Orjatsalon värikkäässä elämässä erityisesti se, kuinka tavallinen/epätavallinen se loppujen lopuksi oli. Tähän ei Pennanenkaan varsinaisesti vastaa, koska hänelle Orjatsalo näyttäytyy viime kädessä originellina isoisänä, jonka suuruus teatteritaiteen alalla on kiistaton, mutta jonka muut roolit jäävät enemmän tai vähemmän arvoituksellisiksi. Saattaahan olla, että esimerkiksi Orjatsalon sotkeutuminen vakoiluun Ison-Britannian puolella (Pennanen valitettavasti lähinnä toteaa tapahtuneen) on tosiasia, joka vaikutti taustalla asioihin ilman että edes oman ajan omat teatteritoimijat sitä saattoivat hahmottaa. Vaikuttaa siltä, että Aarne Orjatsalossa riittää vielä tutkittavaa.

Kirjaan tähän loppuun pienen historiallisen tiedonjyväsen, johon Jotaarkka Pennanen ei ymmärrettävästi ole voinut törmätä. Nuori säveltäjä Erkki Melartin kirjoitti kirjeessään kotiväelle 15.4.1902 mm. näin: "Aarne Riddelius lausui suuren melodraamani 'Angelikan' eräässä 'privatsoireessa' suom. teatterissa. Melodraama valmistui viime jouluna." Kiehtova kuva: pitkä ja komea 18-vuotias näyttelijänalku lausuu ruotsalaisen kirjailijan Bernhard Malmströmin tunnettua runoelmaa ja häntä säestää pianolla charmantti karjalaispoika, tuolloin itsekin vasta 27-vuotias ja läpimurtoaan säveltäjänä vasta tekevä Erkki Melartin, oletettavasti ruotsinkielisen sivistyneistön yksityisjuhlilla Suomalaisessa oopperassa. Kaikki iso oli vielä edessä eikä kukaan olisi osannut arvata, miten asiat tulisivat etenemään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.