Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Orjatsalo go go

En ole varsinaisesti teatterimiehiä (Ylioppilasteatteria 1969-1970 ja Sotkamon kansalaisopiston näytelmäpiiriä 1980-luvun alussa ei nyt lasketa), mutta tartuin uteliaana Jotaarkka Pennasen kirjaan Orjatsalo : Taiteilija politiikan kurimuksessa (Sanasato 2017). Kirjoittajan isoisä Aarne Orjatsalo kuuluu niihin ihmisiin, jotka vuonna 1918 valitsivat väärän värin ja saivat maksaa siitä koko loppuelämänsä ajan (tästä kirjan alaotsikko). Juuri mitään en ole Orjatsalosta tätä ennen tiennyt, vaikka hänestä on jokunen kirjakin ehditty kirjoittaa. Useimmat suomalaiset ovat samassa tilanteessa, koska 1900-luvun alun juhlitusta näyttelijästä tuli valkoisessa Suomessa vihattu, parjattu ja jahdattu. Mikään helppo ihminen ei Orjatsalo itsekään ollut, joten erikoinen elämäntarina oli sillä silattu.

Jotaarkka Pennanen on teatterialan ammattimies, mikä näkyy hienosti tilanteissa, joissa analysoidaan Orjatsalon teatterinäkemyksiä, aikalaiskritiikkiä ja muutenkin kuvataan teattereiden olosuhteita. Pennanen kykenee asettamaan myös kysymyksen "hyvästä" ja "huonosta" teatterista uskottavaan valoon, vaikka pääosin puhutaan sadan vuoden takaisista asioista. Teatteria vähemmän ymmärtävältä olisi moni asia mennyt ohi huomaamatta, lukijan tappioksi.

Toisaalta on sanottava suoraan, ettei Jotaarkka Pennanen ole tietokirjoittajana samanlainen ammattilainen, pikemminkin valistunut amatööri. Tekstiä vaivaa ajoittainen kömpelyys, kustannustoimittajankin silmän ohittaneet kirjoitusvirheet mm. yhdyssanoissa, epäjohdonmukainen nimien käyttö, epälooginen preesensin ja imperfektin sekoittelu ja ennen muuta se, ettei Pennanen ole osannut tai halunnut kirjoittaa ulkopuolisena vaan on valinnut Orjatsalon kronikoivan pojanpojan roolin. Vaikka ratkaisu synnyttää tiettyä dramaturgista jännitettä, ei se todellisuudessa tunnu lisäävän mitään olennaista. Jotaarkka Pennanen ei tuntenut Aarne Orjatsaloa, joten puhuminen "isoisästäni" on enemmän vaivaannuttavaa kuin antoisaa.

* * *

Pennanen ansaitsee joka tapauksessa suuren kiitoksen siitä, että on nostanut Aarne Orjatsalon ainakin hetkeksi siitä unohduksesta, jonka valkoisen Suomen kosto ja kuolema vuonna 1941 Yhdysvalloissa yhdessä tuottivat. On vaikeata ennustaa, voiko näyttämötaiteen edustaja ylipäätään tehdä varsinaista kuoleman jälkeistä uutta nousua, kun tallenteita ei ole (Orjatsalokin vältteli elokuvaa ilmeisen tehokkaasti) eikä sanallisesti kuvailtuihin asioihin päästä enää elämyksen tasolla käsiksi. Sama kohtalohan on ollut monella muullakin omana aikanaan ylistetyllä näyttelijällä ja muusikolla, joiden kultakausi osui aikaan ennen modernia tallennetekniikkaa.

Aarne Orjatsalon elämänvaiheet ja ura ovat pysyvästi kiinnostava asia jo sen takia, ettei sitä ole kunnolla tutkittu. Jotaarkka Pennanen on kyllä tehnyt töitä, mutta monen tarkempaa tutkimusta vaatineen asian kohdalla hän myöntää reilusti nostaneensa kätensä ja tavallaan rivien välistä antaa ymmärtää, että ammattitutkijalle riittää töitä. Jos ajatellaan, että Pennanen on analysoinut Orjatsalon teatteriuran varsin perusteellisesti, olisi tärkeää laatia kokonaisarvio myös Orjatsalon yhteiskunnallisesta roolista, joka on kuin jostain jännäristä: juhlittu näyttelijä, vakooja, legioonalaisten organisaattori, lehtimies, puhuja, levoton naistenmies mutta myös kielitaitoinen ja kohtelias maailmanmies.

Itseäni kiinnostaa ennen muuta se näennäisesti ylimitoitettu viha, jota valkoisen Suomen edustajat Orjatsaloa kohtaan tunsivat. Kun mies palasi 1920-luvun lopulla Yhdysvalloista Suomeen, hänen roolinsa vuoden 1918 tapahtumissa käytiin oikeudessa läpi ja hänet vapautettiin kaikista raskaista syytöksistä. Tästä huolimatta porvariston lehdet eivät kirjoittaneet riviäkään teatteriesityksistä, joissa Orjatsalo syytöksistä vapauduttuaan oli mukana. Edes "omat" eli sosialidemokraatit eivät loppuun asti seisseet Orjatsalon takana, vaikka tämän suuresta kansansuosiosta mielellään osansa ottivatkin.

* * *

Vaikuttaa siltä, että Aarne Orjatsalon suurin "rikos" oli se, että hän ei valinnut yläluokkaisen taustansa (sukunimikin oli vuoteen 1906 asti Riddelin) mukaista valkoista puolta vaan hylkäsi sosiaalisen omantuntonsa takia porvariston ja saavutti suuren suosion työväenliikkeen piirissä ja sen teatterityötä organisoiden. Tällaista luokkaretkeä ei nuoren valkoisen Suomen itsetunto kestänyt, vaan Orjatsaloa päätettiin rangaista viimeisen päälle siitä huolimatta, että hän oli aktiivinen antikommunisti ja näyttelijänä ja teatterinjohtajana suhteellisen epäpoliittinen. Todennäköisesti  ratkaisua helpotti Orjatsalon omanarvontuntoinen, kiihkeä ja impulsiivinen luonne, jonka takia hän riitautui helposti moneen suuntaan. Jotaarkka Pennanen pohdiskelee moneen kertaan alkoholin osuutta Orjatsalon kohtaloissa, mutta ei ristiriitaisten aikalaistodistusten keskellä rohkene tulkita viinaa Orjatsalon ongelmien syyksi, vaikka varmasti usein pahentajaksi.

Nykypäivän lukijaa mietityttää Orjatsalon värikkäässä elämässä erityisesti se, kuinka tavallinen/epätavallinen se loppujen lopuksi oli. Tähän ei Pennanenkaan varsinaisesti vastaa, koska hänelle Orjatsalo näyttäytyy viime kädessä originellina isoisänä, jonka suuruus teatteritaiteen alalla on kiistaton, mutta jonka muut roolit jäävät enemmän tai vähemmän arvoituksellisiksi. Saattaahan olla, että esimerkiksi Orjatsalon sotkeutuminen vakoiluun Ison-Britannian puolella (Pennanen valitettavasti lähinnä toteaa tapahtuneen) on tosiasia, joka vaikutti taustalla asioihin ilman että edes oman ajan omat teatteritoimijat sitä saattoivat hahmottaa. Vaikuttaa siltä, että Aarne Orjatsalossa riittää vielä tutkittavaa.

Kirjaan tähän loppuun pienen historiallisen tiedonjyväsen, johon Jotaarkka Pennanen ei ymmärrettävästi ole voinut törmätä. Nuori säveltäjä Erkki Melartin kirjoitti kirjeessään kotiväelle 15.4.1902 mm. näin: "Aarne Riddelius lausui suuren melodraamani 'Angelikan' eräässä 'privatsoireessa' suom. teatterissa. Melodraama valmistui viime jouluna." Kiehtova kuva: pitkä ja komea 18-vuotias näyttelijänalku lausuu ruotsalaisen kirjailijan Bernhard Malmströmin tunnettua runoelmaa ja häntä säestää pianolla charmantti karjalaispoika, tuolloin itsekin vasta 27-vuotias ja läpimurtoaan säveltäjänä vasta tekevä Erkki Melartin, oletettavasti ruotsinkielisen sivistyneistön yksityisjuhlilla Suomalaisessa oopperassa. Kaikki iso oli vielä edessä eikä kukaan olisi osannut arvata, miten asiat tulisivat etenemään.


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Millä todistan että minä olen minä?

Olen sitä ikäluokkaa, joka sai vielä hankkia kuvallisen Kela-kortin. Sen avulla olen pärjännyt parikymmentä vuotta, mitä nyt ulkomaanmatkoja varten piti hankkia passi. Ajokorttia ei ole koskaan ollut. Mutta maailma muuttuu ja kun halusin S-Pankin bonustililleni myös pankkitunnukset, sain tiukan määräyksen hankkia ensin poliisin myöntämä henkilöllisyystodistus, kun ei kerran passia tai ajokorttia ollut näyttää. No, minä kävin passikuvassa (lopputulos on aina yhtä karmea - tai ei, vuosi vuodelta karmeampi, ks. alla), joka siirtyi kätevästi kuvaamosta suoraan poliisin hoteisiin. Tässä vaiheessa ei onneksi tarvinnut todistaa, että se kuvassa oleva olen juuri minä. Riitti kun ilmoitti niin olevan.

Lunnaat maksettuani sain poliisilta ilmoituksen, että homma on muuten OK, mutta minun täytyy tulla Pasilan poliisitalolle antamaan nimikirjoitusnäyte. No, tuo talo sijaitsee tunnetusti paikassa, joka ei ole varsinaisesti lähellä mitään muuta kuin Ylen toimitiloja, mutta kerrankos sitä Pasilaan ja netistähän saa kätevästi ajankin varattua. Juu niin saa, tässä tapauksessa lähin vapaa kymmenminuuttinen oli kahden viikon päässä. Kun asialla ei ollut varsinaisesti kiire (en ollut passia hakemassa tulevan viikonlopun aurinkolomalle), lampsin kahden viikon kuluttua Pasilaan.

Minua kohdeltiin ystävällisesti, mutta samalla muistutettiin, että jos haluan saada todistuksen noudettua lähimmästä R-kioskista, minun täytyy siellä todistaa henkilöllisyyteni passilla, kuvallinen Kela-korttini ei ole enää minkään arvoinen. Kun sanoin passini vanhenneen vuosi sitten ja että muistaakseni olin sen tuhonnut jo, ainoaksi vaihtoehdoksi olisi jäänyt tulla hakemaan todistus viikon kuluttua samasta Pasilan poliisitalon toimipisteestä. Päätin kuitenkin pelata rohkeaa ja arvelin, että se passi kuitenkin olisi jossain tallessa (kuten olikin) ja pyysin toimittamaan henkkarini Ogelin R-kioskille.

* * *

Koska minulle varatusta 10-minuuttisesta oli vielä vähän käyttämättä, kysyin virkailijalta tunnistautumisen logiikasta. R-kioskilla minulta pyydetään passi, joka ei ole enää voimassa, mutta poliisitalolla riittää, että tuon henkkarissa näkyvää pärstää muistuttavan naamani tiskille. Kun kysyin, miten virkaililja siinä tilanteessa varmistaa, että juuri minä olen sitä henkkaria hakemassa, sain vastauksen, että kaikki tietoni ovat heillä ruudulla ja sitten he vertaavat näköisyyttä. Kun kysyin, käyttääkö poliisi missään tilanteessa henkilötunnistamiseen pankkitunnistautumista, kuten sadoilla miljardeilla kauppaa käyvät yritykset ympäri maailmaa tekevät, vastaus oli kielteinen. Poliisi ei käytä pankkitunnistautumista edes tilanteessa, jossa ihmisellä ei ole minkäänlaista henkilöllisyystodistusta.

Poistuin poliisitalosta mieli hiukan hämmentyneenä. Poliisi myöntää minulle henkilöllisyystodistuksen käytännössä sillä perusteella, että olen toimittanut heille kuvan, joka näyttää samalta kuin heidän kanssaan asioiva henkilö. Mistä he tietävät varmuudella, että kuvan toimitti heille oikea "Heikki Poroila" ja että sitä henkkaria tulee myöhemmin hakemaan se oikea eikä valeheikkiporoila? Miksi poliisi ei käytä missään prosessin vaiheessa pankkitunnistautumista, joka on kuitenkin poliisin ulkopuolisessa maailmassa de facto tunnistautumisen standardimenettely?

Todennäköisesti poliisilaitos on sekä teknis-hallinnollisesti jäykkä ja vanhoillinen että omaan toimintatapaansa jämähtänyt vallankäyttäjä. Silti minusta tuntuu, että tässä voisi olla päättäväisen huijarin kokoinen porsimisreikä. Sellaisen huijarin, joka haluaa itselleen kaikkialla toimivan henkilöllisyystodistuksen, joka ei kuitenkaan kerro mitään itse huijarin henkilöllisyydestä. Voisiko se onnistua?


* * *

Olen parikymppinen nuorukainen, joka käy valokuvaamossa ja lähetyttää kuvansa poliisille henkkaria varten. Naamakuva on aito, mutta henkilöllisyys ei ole (ei nyt juututa kysymykseen siitä, mistä nuori huijarimme saa pihistettyä henkilöllisyyden, jolla ei ole passia eikä ajokorttia, en ole tällaisten asioiden asiantuntija, mutta pidän sitä mahdollisena). Se on kuitenkin niin aito, ettei poliisilla ole mitään syytä epäillä. Varaan ajan Pasilasta, käyn tiskillä antamassa nimikirjoitusnäytteen uudella nimelläni ja ilmoitan tulevani hakemaan henkkarin henkilökohtaisesti, koska minulla ei ole mitään kelvollista muuta todistetta.

Viikon kuluttua tulen taas tiskille ja iloisesti hymyillen pyydän saada henkkarini. Virkailija vertailee ruudulla ja tiskin takana olevia naamoja ja ojentaa itsekin ystävällisesti hymyillen uuden henkilöllisyystodistukseni. Olen nyt virallisesti se, joksi ilmoittauduin. Voisiko se mennä näin yksinkertaisesti? Käyn läpi prosessin vaiheita, eikö siellä tosiaan missään pidä tunnistautua pankin kautta? No kyllä pitää siinä vaiheessa kun poliisi perii "toimitusmaksunsa", se pitää ainakin verkon kautta asiaa hoitaessa maksaa omalta tililtä, ellei satu olemaan käytössä jonkun toisen pankkitunnuksetkin. Mutta jos sanoo, ettei ole verkkopankkitiliä, kai sitä voi poliisille suoraan tiskillekin maksaa?

Tekninen identiteetti on modernissa maailmassa tärkeä asia. Ilman sitä ihmistä ei ole olemassa eikä monia asioita voi tehdä. Miksi meille ei luoda automaattisesti syntymän yhteydessä virallista henkilöllisyystodistusta, joka sopivin välein täytyy uusia, ensin vanhempien kanssa, sitten omin päin aina kun vaihtaa viiksi- tai hiusmallia ja viimeistään kun alkaa vanhentua? Jos tällaisen yhdistäisi pankkitunnistautumiseen, olisiko porsaalla reikää mistä mennä?  En ole ajatellut asiaa pohjiaan myöten, mutta silti tuntuu, että poliisin prosessissa voisi olla vielä kehittämisen varaa. Eihän siinä pankkitunnistautumisessa menisi R-kioskillakaan montaa sekuntia. Luovutan idean poliisille korvauksetta.




Päivitys 4.4.2018. 

Tietenkään asiat eivät menneet Ogelin R-kiskalla lyhimmän kaavan mukaan. Myyjä pahoitteli, mutta ei voinut antaa minulle poliisin lähettämää henkkaria, koska minulla oli näyttää vanhaksi menneestä passista vain se henkilötietosivu. Vasta ne tyhjät muut sivut olisivat tehneet tuon sivun kelvolliseksi. Mutta minulla oli onnea. Edelläni oli passia hakemassa tolkku ja ystävällinen naisihminen, joka ehdotti myyjän vinkistä ja minun kitkeristä kommenteistani piristyneenä, että voin kirjoittaa hänelle valtakirjan, jolla hän saa henkkarini. Näin sitten todella tehtiin, minulle ennalta täysin tuntematon ihminen luotti minuun (ja kasaan poliisille ei-kelpaavia muita dokumentteja) ja homma hoitui siinä mukavia jutellen. Kiitokseni tuskin täytä kautta menee perille, mutta kiitos kuitenkin, molemmille!

Mutta taas jouduin ihmettelemään poliisin toimintalogiikkaa.  Minulle sitä lähetystä ei voitu luovuttaa, mutta ventovieraalle kyllä valtakirjalla, jonka olisi voinut tekaista kuka tahansa asiaa sivusta seurannut ja selkäni takaa sotuni vilkaissut. OK, täytyi myös näyttää puhelimeen tullut noutokoodi, mutta silti tuntui jotenkin oudolta. Muodollinen henkilöllisyyden todistaminen oli tärkeämpää kuin käyttää normaalijärkeä ja todeta, että kyllä tuo henkilö varmaan on oikea, kun sillä on lompakko täynnä papereita, joista tuijottaa sama naamataulu.

Kaikki sujuu, kun on saanut pään auki eli kerran päässyt poliisin järjestelmän tunnistamaksi ja hyväksymäksi persoonaksi. Mutta se ensimmäinen kerta, se on vähän kafkamaista minun mielestäni. Edelleen olen sitä mieltä, että pankkitunnistautumistakin olisi syytä harkita yhdeksi keinoksi todistaa, kuka minä oikein olen.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Perintövero on hyvä vero

Perintöveron poistamista vaativa kansalaisaloite sai tarvittavat 50000 kannattajaa ja eduskunta joutuu asian käsittelemään. Asenteet ovat valmiiksi jyrkät, joten odotettavissa on kireää keskustelua, vaikka ilmeisesti enemmistö kansalaisista ei aloitteen takana olekaan. Perintövero on poikkeuksellinen asia senkin takia, että sitä puolustetaan poliittisen kartan eri laidoilta hyvinkin erilaisin perustein. Viimeksi Sixten Korkman, mm. ETLA:n ja EVA:n toimitusjohtajana kunnostautunut porvarillinen taloustieteilijä on saanut kuulla olevansa "kommunisti", koska kirjoitti Helsingin Sanomissa aiheesta otsikolla Perintöveron poistaminen on huono ajatus.

Korkmania kommunistiksi haukkuvien mielestä perintövero on yksityisomaisuuteen kohdistuvaa kohtuutonta ryöstöä, hiukan maltillisemmat moittivat nykyisen lain ilmeisiä epäkohtia (mm. sitä, että vero täytyy maksaa, vaikka perintöä ei olisi voinut realisoida eli verottaja ei odota) tai motkottavat "kaksinkertaisesta verotuksesta" (sillä perusteella, että perinnön jättäjä on muka maksanut aikanaan verot jo kertaalleen, vaikka perintö voi koostua asunnosta, jonka arvo on noussut moninkertaiseksi).

Korkmanille taputtavat jakautuvatkin sitten sosiaaliliberaaleihin oikeistolaisiin, joiden mielestä on järkevää hiukan tasata perityn rahan kulkua yhteiskuntarauhan nimissä ja vasemmistolaisiin, joiden mielestä tuota perittyä omaisuutta on syytä hiukan perata, koska se joka tapauksessa on ylimääräistä tuloa perijälle ja sellaisenaan rankaisee veronmaksajaa mahdollisimman vähän. En tiedä, puhunko kaikkien perintöveron kantamista kannattavien puolesta, mutta ihan yksinkertaisesti se on verotuksen potentiaalisista kohteista helpoin, koska perinnön kokoaja ei ole enää murehtimassa omaisuuden kohtaloa ja perinnön saajat jäävät eräitä erityistapauksia lukuun ottamatta aina voitolle.

* * *

Kuin luin Korkmanille raivostuneiden perintöveron vihaajien kirjoituksia, arvelen oivaltaneeni, kuinka syvällisesti ideologisesta ongelma on kysymys. Perintöveroa vihaavat samat ihmiset, joiden mielestä kaikki verotus on laillistettua ryöstämistä, "sosialisointia" jne. Näille ihmisille ei ole koskaan mennyt jakeluun, että elleivät he ole perinnöllisesti rikkaita, heidän nykyinen hyvinvointinsa johtuu ennen muuta siitä, että he ovat sattuneet syntymään maahan, jossa kerätään ja maksetaan suhteellisen kiltisti veroja ja joka sen takia pystyy tarjoamaan ns. hyvinvointivaltion peruspalvelut kaikille, myös veroja ideologisista syistä vihaaville.

Tämä verovihan ideologia on kiistatta oikeistolaista, vaikka osa itsensä oikeistolaisiksi mieltävistä - kuten Korkman - ymmärtää verotuksen syvimmän olemuksen välttämättömänä pahana. Ideologisesti veroja vihaavat ennen muuta ne, joiden mielestä eriarvoisuus on luonnollista, jokainen on oman onnensa seppä ja heikot sortukoot elon tiellä. Tällaiset ihmiset eivät suinkaan kaikki ole itse rikkaita, osa ei varmasti edes kuulu ns. eliittiin. Heitä vaan jurppii syvästi se, että "minun rahaani" käytetään kenenkään muun hyväksi - niinhän verojen kanssa aina käy, minun veroni eivät tule suoraan korvamerkittyinä minun hyväkseni.

Tämä ideologinen veroviha tuntuu pohjautuvan sekä silkkaan itsekkyyteen ja ahneuteen että yhteiskunnan olemuksen ja idean puutteelliseen ymmärtämiseen. Kukaan näistä ruikuttajista ei pärjäisi ilman haukkumansa veroja keräävän yhteiskunnan palveluja. Jopa rikkaimmat joutuvat myöntämään, että Suomen kaltaisessa yhteiskunnallisesti vakaassa maassa on helpoimpi asua kuin maassa, jossa jokainen pyssynomistaja arvelee olevansa sopiva maan johtajaksi. Rikkailla on tietysti mahdollisuus valita se järjestäytynyt ympäristö, jossa mieluiten elävät ja ymmärrettävistä syistä esimerkiksi Välimeren ilmasto voittaa monen mielestä Suomen kipakat kelit. Mutta eivät rikkaat asu romahtaneissa valtioissa (paitsi jos ovat kyseisen valtion yksinvaltiaita) ainakaan vapaaehtoisesti. 

* * *

Toivon itse, että tämä kansalaisaloite hylätään eduskunnassa. Toivon silti, että nykyisen lain ilmeisiin epäkohtiin puututaan aloitteen käsittelyn yhteydessä. Perintöveron alarajaa voitaisiin huoletta vähän nostaa (sitä aletaan nykyään maksaa 20000 euron perinnöstä), sillä näitä pienempiä perintöjä saavat eivät todennäköisiä ole erityisen varakkaita itsekään, eikä köyhän pientä perintöä kannata verottaa, koska se raha joudutaan kuitenkin pian palauttamaan erilaisten sosiaalisten tukien muodossa. En ole tämän asian tuntija, mutta minusta alaraja voisi olla 30000 tai vaikka 50000 euroa. Tällaisia summia saavat ne, joiden vanhemmilla ei ole asunnon kaltaista omaisuutta tai jakajia on paljon.

Toinen kiistaton epäkohta on verottajan kiire saada omansa pois perijän tilanteesta riippumatta. On ilmeisesti aivan tavallista, että verottajan armottoman aikataulun takia puolisonsa perinyt joutuu myymään kotinsa vain siksi, että pystyy rauhoittamaan perintöveroa vaativan karhun. Se ei kuulosta reilulta eikä sitä myöskään ole. Yhtä kohtuutonta on vaatia veron välitöntä maksua niissä tilanteissa, joissa perinnön realisointi on esimerkiksi perillisten erimielisyyksien takia hidasta tai jopa mahdotonta. Tämä ongelma on itse asiassa varsin helppo korjata sallimalla nykyistä pidempi maksuaikataulu tilanteissa, joissa todistetusti verotettava joutuu perinnön takia pahaan pulaan.

Ymmärrän sinänsä, ettei verojen maksaminen ole kivaa. Kukapa vähävarainen ei haluaisi pitää itsellään koko perintöä, kun kaikelle sille olisi hyvää käyttöä. Mutta miksi hyvätuloinen saati rikas kitisee siitä, ettei saa entisten miljoonien päälle lisää lyhentämättömänä? Perintö on heillekin ansiotonta lisätuloa, josta pitäisi olla kiitollinen, ei pelkästään ahne. Voin ymmärtää, ettei veroja ideologisista syistä vihaava rikas voi sietää lausetta "on järkevää rakastaa veroja". Mutta sitä en ymmärrä, että verojen kiistattomat hyvät puolet unohtuvat, jos on mahdollisuus omalla kohdalla maksuista laistaa. Se ei ole reilua. Lievästi progressiivinen perintöverotus on minusta reilua.


perjantai 16. maaliskuuta 2018

Netin nokkelat konnat

Luin äsken uutisen minulle aivan uudenlaisesta nettihuijauksesta, jossa aikuinen teeskenteli olevansa kuvankaunis varhaisteinityttö, tarjoili kuvien kera seuraansa ja kymmenet kiimaiset miehet tarttuivat syöttiin. Huijarin yksinkertainen idea oli kiristää näiltä kikkelinohjaamilta miehiltä rahaa. Kukapa sitä haluaa, että vaimo, tyttöystävä tai rikas mummo saa tietää tällaisista moraalisesti tai ainakin moralistisesti tuomituista haluista, jotka sitä paitsi olisivat johtaneet helposti rikoslain mainitsemaan kanssakäymiseen alaikäisen kanssa - jos siis olisi ollut tosi kyseessä, kuten nämä miehet tietenkin toivoivat tai olettivat olevan.

Rikollisen mieli on yllättävän kekseliäs. Tuon tuostakin saamme lukea tapauksista, joissa verkossa anonyymisti puuhailevat konnat ovat onnistuneet esiintymään milloin miljoonia jakelevina syöpäsairaina afrikkalaisen minivaltion ex-ministerin puolisoina, joiden uskonnollinen vakaumus käskee jakaa ties miten hankitut miljoonat satunnaisesti verkosta löydettyjen sähköpostiosoitteiden omistajille, milloin hurmaavina ex-upseereina, joilla valitettavasti aina on akuutteja rahoitusongelmia. Nämä temput menevät meidän ihmisten yleisen hyväuskoisuuden ja loputtoman pöljyyden tilille. Mutta koko ajan etsitään - ja näköjään myös löydetään - uusia tapoja muuttaa netin massa ja käytännössä ilmainen viestintä tavaksi ryöstää muiden ihmisten rahat.

Yksi takavuosien inhottavimpia keksintöjä oli ja on ransomeware, haittaohjelma, joka tekee tai uhkaaa tehdä jotain todella pahaa käyttäjän tiedostoille ja tietokoneelle ilman 200-300 dollarin lunnasrahan maksamista. Muistan kerran itsekin joutuneeni tällaisen viruksen armoille, tosin sillä kerralla onneksi koneella, jonka saatoin uhrata. Muistan vieläkin sen tunteen: sekoitus häpeää, raivoa ja avointa halua aiheuttaa haittaohjelman levittäjälle erittäin paljon kipua ja tuskaa mahdollisimman pitkän ajan. Nokkela konna oli saanut minut ansaan. Todella ravisteleva tunneryöppy, joka teki minusta hetken ajaksi potentiaalisen kiduttajan.

* * *

Nettirikollisuuden jatkuva kasvu (en tosin tiedä, pystyykö kukaan oikeasti tutkimaan saati todentamaan nettirikollisuuden määrää, mutta ainakin tuntuu siltä, että se lisääntyy) ei tietenkään voi olla varsinainen yllätys kenellekään, joka on tutustunut rikollisuuden maailmaan ennen nettiä. Fiksuimmat rikolliset ovat kautta aikojen etsineet jatkuvasti uusia toimintatapoja, sillä vaikka ehjää ei kannata korjata ja kultaisia munia tuottavaa hanhea syödä, varsin harvoin mikään rikolliskuvio voi jatkua loputtomiin. Jossain vaiheessa poliisit tulevat häiritsemään tai jokin muu ulkoinen tekijä tekee entisestä toimintamallista vähemmän tuottoisan (huumausaineiden laillistaminen on yksi tällainen potentiaalinen uhka siinä bisneksessä mukana oleville).

Tällaisessa tilanteessa ne fiksut etsivät uusia tapoja jatkaa rikollista elämäntapaa, mieluiten entistäkin paremmin tuottavalla idealla. On vaikea tietää, kuinka suuri osa perinteisistä ammattirikollisista on siirtynyt verkkoon, mutta itse arvelen, että pääosin nettirikollisuus on ihan uusien yrittäjien käsissä. Näillä uusilla konnilla täytyy nimittäin olla osaamista, josta ei aiemmin ollut mitään hyötyä, mutta jota ilman ei nyt pärjää. Haittaohjelmien tekeminen on osaksi koodaamista, osaksi konnuuden tapojen miettimistä uusiksi. Siitähän aloitukseni esimerkki juuri kertoo, kokonaan uudesta tavasta hyödyntää sinänsä ikivanhaa kiristysmallia.

Ymmärrettävistä syistä nettipoliisi ja tietoturvayhtiöt eivät pidä hirveää meteliä mahdollisista voitoistaan, mutta sitäkin enemmän he varoittavat kansalaisia herkkäuskoisuudesta. Jos ei itse ole nettirikollinen, voi silti olla todella vaikea tietää, mikä osa julkisista varoituksista täytyy ottaa erittäin vakavasti, mikä osa on tarkoitettu niille hyväuskoisille sinisilmille, jotka eivät kerralla usko, että se mikä tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, ei ole totta vaan nettihuijarin maalaama houkutteleva illuusio. Pekka ja susi -ilmiö uhkaa koko ajan varoitusten toimivuutta.

* * *

Kokonaiskuvaa sekoittaa edelleen - kiitos Wikileaksin ja Snowdenin - kasvanut tietoisuus eri maitten tiedustelupalveluiden, erityisesti Yhdysvaltain NSA:n kaikkialla tunkeutuvasta vakoilusta, jota täydentää verkkojättien (Amazon, Google, Apple, Facebook) käyttäjien hyväuskoisuuteen perustuva massiivinen henkilötietojen kerääminen ja hyödyntäminen. Minusta on aivan perusteltua pohtia, istuvatko ne kieroimmat nettimaailman konnat kämäisissä kämpissään hakkeroimassa Cokis-pullot kumollaan ja sipsipussit levällään vai ovatko he sittenkin hyväpalkkaisia valtion virkamiehiä tai suuryrityksen palkattuja työntekijöitä.

Tunnistan vielä jonkin eron teinityttönä esiintyvän kiristäjän ja yksityisyytemme mainostajille kauppaavien jättifirmojen välillä, mutta minusta ero pienenee koko ajan. En koe itse olevani varsinaisesti vaaravyöhykkeessä, koska verkkoaktiivisuuteni on kovin vähäistä, en reagoi mainoksiin eikä minua ole ainakaan helppo houkutella mukaan yhtään mihinkään. Mutta tämäkin voi olla tilapäistä itsensä huijaamista. Käytän Googlea, käytän YouTubea, käytän Twitteriä ja bloggeria, eiköhän se riitä kietomaan minutkin jonkinlaiseen hämähäkinverkkoon, josta pääsen teoriassa irti vain kumartamalla verkon uusia jumalia ja maksamalla kympin sinne, kympin tänne. Miten se eroaa mafian suojelurahoista?

Palaan vielä alkuun ja myönnän, että vaikka inhoan rikollisuutta (se edustaa minulle epäoikeudenmukaista elämäntapaa ja väkivaltaisena on yksinkertaisesti halveksittavaa), rikollisten nokkeluus herättää minussa myös jonkinlaista ihailua. Diggaan jollain lailla tällaisia Arsène Lupin -tyyppisiä rikollisia, jotka saalistavat rikkaita. Mutta peukku kyllä kääntyy nopeasti, kun nämä verkon robinhoodit eivät piittaa, onko uhrina lemmenkaipuusta sekaisin mennyt vähätuloinen vai lisämiljoonia kärkkyvä ahne paskiainen. Vähän avuton olo tässä kuitenkin on. Mitäpä tavallinen ihminen mahtaa, jos kimpussa ovat NSA, nettijätit ja vielä sen päälle fiksut netin määritelmärikolliset. Pitäisikö julistautua virallisesti vaarattomaksi ja varattomaksi? Uskoisivatko?

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Seppäsen säilä sivaltaa

Esko Seppäsen ura toimittajana, poliitikkona ja poliittisena tietokirjoittajana on suomalaisittain ainutlaatuinen, vaikka joitakin yhtymäkohtia esimerkiksi Esko-Juhani Tennilän vaiheisiin voisikin kirjata. Seppänen on kiistatta vasemmistolainen - ja on aina ollut -, mutta itsenäisesti, omaa linjaansa uskollisemmin kuin minkään puolueen noudattaen. Tämä oma linja on realisoitunut pitkässä ketjussa poliittisia pamfletteja, joita Seppänen on kirjoittanut ja julkaissut säännöllisesti vuodesta 1974 alkaen. Vuonna 2006 diagnosoitu Parkinsonin tauti ei näytä tahtia hidastaneen ja tuoreen kirjan Rauhan ja rahan geopolitiikka (Into 2018) kannessa Esko Seppänen näyttää  yhtä taistelunhaluiselta ja -kykyiseltä kuin ennenkin.

Tyylikin on ennallaan. Toimittajan nasevuudella Seppäsen säilä sivaltaa poikki ja pinoon asiat, joista hän on poliittisen eliitin kanssa eri mieltä. Näitä asioita riittää, eikä pahemmin haittaa, että monet uudenkin kirjan aiheet ovat moneen kertaan kierrätettyjä, kuten Suomen rikkaimpien ihmisten analyysi. Kyllä Seppäsessä on vähän jankuttamisen vikaa, mutta hän tekee sen niin sujuvasti, että lukijalle ei ehdi tulla tuskanhiki. Uuttakin tietoa on aina tarjolla, eikä Seppänen arkaile sitä jakaa. Kirjan tietty kollaasimaisuus ei pahemmin haittaa, jos on aihepiireistä periaatteessa kiinnostunut.

Seppäsen vastapuolikin on ennallaan, omin sanoin "finanssikapitalismi, federalismi, trumpismi, putinismi, banksterimafia, eurokraatit, Nato, USA, EU, media ja muuta saatanan tunarit, hybridit ja kyberit, Raisio Oyj, ulkomaiset terveyspalveluyritykset, koti, kirkko ja isänmaakin". Nuoremmat eivät sitä enää varmaan muista, mutta Seppänen toimi Suomessa uraauurtavana journalistina hankkimalla yritysten osakkeita, opiskelemalla yrityshallintoa ja osallistumalla sitten täysivaltaisena osakkeenomistajana yhtiökokouksiin, joiden sekunnintarkka rituaalinen nuijanpaukutus useinkin meni täysin sekaisin, kun Seppänen äänestytti vastustamiaan esityksiä, vaikka tiesi häviävänsä ne yleensä äänin 1 - 1 000 000. Rikkaat oppivat tuntemaan hänen nimensä. Osa ehkä jopa hiukan pelkäsi.

* * *

Seppänen on paitsi kiukkuinen, myös aika pessimistinen. Kun luvun otsikkona on "Demokratian loppu", se on hiukan lehtimiehen dramatisointia, mutta ei kokonaan. Niin moni asia on Seppäsen mielestä pielessä, että hymyä suupieleen on vaikea löytää ja vääntää. Kirjan lopussa on tiivistettynä kymmenen Suomen historian pahinta demokratian loukkausta. Tämä lista tiivistää hyvin myös Esko Seppäsen kirjan aihepiirit, joten lainataan ne myös tähän, kronologisessa järjestyksessä kuten alkuperäisessäkin.

1. Edvard Hjelt teki omin päin ja ilman valtuuksia valtiosopimuksia Saksan kanssa koko Suomen nimissä vuonna 1918. Suomen pelasti Saksan häviö maailmansodassa.
2. Kenraalit veivät Suomen toiseen maailmansotaan, ja taas Suomen pelasti vain Saksan sotilaallinen häviö.
3. Pääomamarkkinat liberalisoitiin Harri Holkerin, Esko Ahon ja Erkki Liikasen ratkaisuin.
4. Pankkien romahdus maksettiin kolmen virkamiehen (Jorma Aranko, Pekka Laajanen ja Esko Ollila) salaisin päätöksin, joita ei kukaan valvonut.
5. Suomi ujutettiin Naton "rauhankumppanuusohjelmaan" ilman eduskunnan käsittelyä Martti Ahtisaaren päätöksellä.
6. Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta Paavo Lipposen ykköshallituksen myötä. Vasemmistoliittokin oli siunaamassa ratkaisua.
7. EU:n lainsäädännön päästäminen kansallisten lakien yläpuolelle samalla kun EU:hun liityttiin. EU-lakien ensisijaisuudesta ei ole poliittista päätöstä, vain EU-tuomioistuimen ratkaisu.
8. EU:n rahaunioniin EMUun mentiin ilman kansanäänestystä ja ilman lainsäädäntöä pelkällä hallituksen ilmoituksella. Lipponen oli tässäkin asialla.
9. EU:n perustuslakia - jota ei virallisesti ole edes olemassa - rikotaan toistuvasti ja asialla ovat liittovaltiota ajavat federalistit.
10. Puolustusvoimien komentaja, kenraali Jarmo Lindberg allekirjoitti Naton kanssa ns. isäntämaasopimuksen, jonka seurauksena Suomesta on tullut de facto Venäjän potentiaalinen vihollinen ja Naton ah niin melkein jäsen.

Eikä tässä suinkaan kaikki. Seppäsen kaivausten jäljiltä kuritusta saavat sekä suunnitelmallisilla porovahinkokorvauksilla hyvää tiliä tekevät kuin Raision pörssikurssivedätykset Benemilkillä, Suomen malmirikkauksien luovuttaminen lähes ilmaiseksi ulkomaisille yrittäjille ja median yksimielisellä tuella toteutettava sotahulluuden lietsonta. Seppänen väittää myös suoraan, että kun kansaa ei millään saada painostettua kannattamaan Natoon liittymistä, asia hoidetaan tekemästä Suomesta suoraan Yhdysvaltain sotilaallinen liittolainen. Seppänen vertaa tätä kehitystä Edvard Hjeltin omavaltaisuuksiin Saksan kanssa 1918.

* * *

Esko Seppänen on 2010-luvun Suomessa kovin pieneksi kuivuneen vasemmistolaisten poliittisten toisinajattelijoiden ryhmän näkyvimpiä hahmoja. Seppäsessä on agitaattorin vikaa niin paljon, että jos hän ei olisi toisaalta niin tavattoman individualistinen, miehestä olisi väkisinkin tullut Vasemmistoliiton puheenjohtaja. Mutta ei tullut, vaan tuli pysyvä oppositioääni, jonka kanssa esimerkiksi Suvi-Anne Siimes ei tullut ollenkaan toimeen, vaan sai monessa kokouksessa sietää Seppäsen suusta kovaa kritiikkiä, jossa "natokiimainen" ei ollut edes jyrkin ilmaisu. Seppänen on kyennyt pitämään yhdenmiehen taisteluaan näkyvillä kirjoja kirjoittamalla, poliittista kotia hänellä ei enää ole eikä sellaista varmaan etsikään.

Parkinsonin tauti yhdisti poliittiset ja talousajattelulliset vastinkappaleet Esko Seppäsen ja Iiro Viinasen paitsi yhteiseen kirjaan (Vasen oikea, oikea vasen, Minerva 2012), myös toimintaan eutanasialainsäädännön puolesta. Sehän on tunnetusti aihe, jota useimmat kansanedustajat pelkäävät ajaa, mutta eläkeläisillä tätä pelkoa ei enää ole. Monelle on varmasti ollut hämmentävää nähdä entinen taistelupari puhumassa yhdessä järkeä ylivarovaisten, uskovaisten äänten menettämistä pelkäävien kansanedustajien kalloon. Mutta tällainen Seppänen on aina ollut, asia on tärkeämpi kuin muoto ja esitystapa.

On helppo sanoa, että Esko Seppänen on nykyajan Don Quixote ja hänen taistelunsa yhtä turhia ja tuloksettomia kuin vertailun kohteellakin. Olen eri mieltä. Vaikka Seppänen näyttää yksinäiseltä sudelta, kyllä häntä myös kuunnellaan. Poliittiset vastustajatkin myöntävät, että Seppänen on poikkeuksellisen perehtynyt asioihin, joista kirjoittaa ja räksyttää. Suurin ongelma taitaa olla, ettei Seppänen ole löytänyt - jos on edes etsinyt - oikein luontevaa siltaa itsensä ja nuorten aktivistien välille. Se on sääli, koska kummallakin olisi toisilleen annettavaa. Onneksi Seppänen kuitenkin näitä kirjoja tekee ja Into niitä julkaisee. Mahdollisuus on tarjottu.


sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Väärästä ja oikeasta matkailusta

Lapsena olin innokas mielikuvitusmatkailija, joka tutki herkeämättä ja väsymättä Maan ja avaruuden tutkimattomia nurkkia. Olen edelleen utelias ja haluaisin tutkia samoja nurkkia, mutta minusta on vanhemmiten tullut myös konkreettiseen matkailuun nuivasti suhtautuva kotonakyräilijä. Junamatka Helsingistä Kajaaniin on minulle teko, josta toipumiseen menee tovi. Kun kymmenen vuoden passini vanheni viime vuonna, siihen oli kertynyt yksi surkea Tallinnan leima. Olen siis mitä huonoin ihminen puhumaan väärästä ja oikeasta matkailusta, joten ei kun menoksi.

Heti kärkeen on tarkennettava. Kannatan mitä lämpimämmin tutustumista uusiin maihin, ihmisiin, kulttuureihin ja olosuhteisiin. En osaa arvostaa elämäntapaa, joka perustuu kaiken vieraan torjumiseen. Lyhyelläkin matkalla oppii asioita, joita ei kotona turvallisesti nyhjäillen voi oppia. Ongemana ei olekaan matkailu sinänsä, vaan sen toteuttamistavat. Hirvittävä määrä matkailua on sinänsä turhaa, koska se ei pinnallisuutensa takia opeta mitään ja ekologisesti rikollista, koska hiilijalanjälki on sekä vastuuttoman suuri että hallitsematon.

Ainoa täysin moitteeton tapa matkailla on kävellä paikasta toiseen kaikki välttämätön repussa mukana kulkien (roskia ei tietenkään saa reitille jättää). Hyvin lähelle tätä päästään polkupyörällä, soutu- ja purjeveneellä, suksilla ja luistimilla. Ekologisesti moitittavampia apuvälineitä, mutta ei pahimmasta päästä, ovat junat, moottoroidut laivat ja bussit. Viheliäisin kaikista on lentokone, joka kerosiinia ryystäen ja ympäristöä tuhoten kuljettaa laiskaa, ylipainoista lihaa maailman miljooniin turistikohteisiin tunnista toiseen. Tarvitaan reilu tulivuorenpurkaus ja tuhkapilvi edes hiukan rajoittamaan tätä hulluutta. Olen lapsesta lähtien rakastanut lentokoneita, mutta esteettinen ihailuni on nykyään salaista, koska inhoan lentokoneiden mahdollistamaa väärää matkailua.


* * *

Vääränlaisen matkailun edistämisen innovaatioiden joukossa on yksi, joka herättää minussa aivan erityistä inhoa: pyörillä varustetut matkalaukut. Arvostamani ajattelija Nassim Nicholas Taleb pitää matkalaukkupyöriä nerokkaana keksintönä, vaikka onkin kävelemällä ajattelun saarnamiehiä. Taleb on kuitenkin tässä asiassa väärässä. Mikään ei ole ekologisesti tuhoisalle matkailulle yhtä myrkyllistä kuin mahdollisuus lisätä mukana kuljetettavan turhan tavaran määrää. Kun matkalaukkuaan ei enää tarvitse edes jaksaa kantaa, sen kokoa ja painoa voidaan lisätä lähes rajattomasti. Sen seurauksena lentokoneitten kokoa on täytynyt lisätä, kerosiinia kuluu entistäkin enemmän ja kaiken lisäksi miljardien jättimäisten laukkujen halvalla tehtyjen pyörien meteli tekee kenet tahansa hulluksi jo Helsingin päärautatieaseman kaltaisessa paikassa.

Tilanne on aika selkeä. Toisella puolella on jalkaisin liikkuva, kaiken tarvittavan repussaan kantava utelias ja oppimiskykyinen ihminen, toisella puolella ylipainoinen, pyörillä varustettua vaatekaappirivistöä mukanaan kuljettava tuhlari, joka ei ehdi koskaan nähdä ja kokea mitään, koska siirtyy suljetussa metallituubissa tuhansia kilometrejä vain siksi, että se on mahdollista. Kävelijän aiheuttama ekologinen stressi maailmalle on olematon, matkalaukkuvuoren kanssa hiekkarannalle lojumaan lentävän suunnaton. Kävelijöitä on kourallinen, lentäjiä miljardeja.

Jokainen asiaan paneutuva ymmärtää, ettei nykyisenkaltainen lentämiseen perustuva massaturismi ole sovitettavissa Maan luonnonvarojen kestävän kehityksen tavoitteen kanssa. Jompikumpi loppuu ja jos se meistä laiskoista ihmisistä riippuu, kuten tietenkin riippuu, käytämme luonnonvarat ja Maan toimintakyvyn ensin loppuun ja sen jälkeen ihmettelemme suureen ääneen, miten ihmeessä tässä nyt näin kävi, eikös se Esko Valtaojakin luvannut, että kaikki menee aina vain parempaan suuntaan ja tiede ratkaisee kaikki ongelmat?


* * *

Mitä asialle voi tehdä? Eihän vauras ihminen vapaaehtoisesti luovu mahdollisuudesta lentää puoli-ilmaiseksi toiselle puolelle maapalloa, kunhan siellä voi lojua melanoomaa auringossa odotellen paikallisten köyhien kantaessa halpaa juotavaa mitätöntä tippiä vastaan. Osa lentävistä puolustautuu raivoisasti muistuttaen, että hehän ovat kaupunkilomailijoita, joiden aika ja voimat menevät kuljeskeluun maineikkaissa taidemuseoissa ja pittoreskeilla sivukujilla kohdemaan aitoon kulttuuriin henkilökohtaisesti tutustuen ja siitä vaikutteita imien. Ties vaikka seuraavassa mallistossa näkyisi vaikutteita. Siis silkkaa hyötymatkailua.

Oma ratkaisuehdotukseni on radikaali, eikä siksi saa kannatusta. Mielestäni lentomatkailu täytyy tehdä niin kalliiksi, että se pääosin loppuu riittävän varakkaiden ihmisen vähäisen lukumäärän takia. Kokouslentäminen on pääosin tarpeetonta, koska nykytekniikka sallii olla läsnä virtuaalisesti missä tahansa. Kulttuurimatkailu on nätti idea (joskin osin valheellinen), mutta senkin hintaa voidaan huoletta nostaa niin, että juna ja laiva alkavat houkutella. Halpalentoyhtiöt täytyy tietenkin lakiteitse lopettaa säätämällä pakolliseksi rittävä jalkatila sekä sujuvat lentokenttäpalvelut ja siedettävät lennon aikaiset olosuhteet. Lentäminen täytyy tehdä sietämättömän kalliksi. Muuta keinoa ei ole.

Ja tietenkin pyörillä varustetut matkalaukut on ehdottomasti kriminalisoitava samalla kun myös junissa ja laivoilla tulee voimaan ehdottomat ylärajat mukaan otettaville matkalaukuille (samalla loppuu se typerä ihmettely, kun ei se virtahevon poikasen kokoinen ja muotoinen pikku nyssykkä mahdukaan sinne VR:n ylähyllylle vaan se täytyy jättää käytävälle muitten riesaksi). Erikoisryhmille joitain erivapauksia, mutta lähtökohtana olkoon, että matkailija kantaa itse tavaransa. Ilman ekologisesti haitallista konevoimaa matkaileville tarjotaan verovaroin tuettuja hotelliseteleitä. Kun on kävellyt Helsingistä Porvooseen reppu selässä, on ihan kohtuullista päästä suihkuun ja nukkumaan kunnon sänkyyn. 

Näin helppoa on Maan pelastaminen väärältä matkailulta.