Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 26. tammikuuta 2018

Vapaata riistaa sensuurille

Severi Nygårdin tuore kirja Sarjakuvasensuuri (Jalava 2017) on karu kertomus moraalinvartoinnin hellittämättömästä jahdista, joka on kohdistunut erityisen pontevasti vajavaisesti, jos ollenkaan ymmärrettyyn kuvataiteellisen ilmaisun genreen. Sarjakuvan historia alkoi massailmiönä vasta toisen maailmansodan jälkeen, ja käytännössä saman tien alkoi sen systemaattinen väärinymmärtäminen. Moni sensuurihanke käynnistyi yksinkertaisesti siksi, että setien ja tätien mielissä "sarjakuva" oli lapsille tarkoittu julkaisu eikä siksi saanut sisältää mitään, mikä voisi vaarantaa pilttien suoraviivaisen kasvun uusiksi sediksi ja tädeiksi.

Nygårdin massiivisen työn tärkeimpiä anteja on osoittaa, että epäilevä ja herkästi torjuva asenne sarjakuviin on ollut sama käytännössä kaikissa maailman maissa vastakkaisista ideologeista riippumatta, vaikka joissakin tapauksissa kuten Japanissa hyvinkin poikkeavista lähtökohdista. Vaikka sarjakuvasensuurin voidaan perustellusti todeta käynnistyneen Yhdysvalloissa, mistään "edistyksellisestä" Euroopastakaan ei voida puhua. Itselleni oli aivan uutta esimerkiksi ranskalaisen sarjakuvasensuurin ankaruus ja vahvuus 1900-luvun loppuun asti. Oikeastaan mikään maa ei voi kehuskella poikkeavalla suvaitsevaisuudella sarjakuvaa kohtaan, joskin Japanin kohdalla ehkä täytyy tehdä poikkeus. Kaikkien maiden sedät ja tädit ovat sarjakuvan kohdalla yhdistyneet ideologioista ja uskonnoista riippumattomaksi vanhoilliseksi rintamaksi.

Nygård on kartoittanut sensuroinnin eri muodot perusteellisesti ja monet hänen esimerkeistään ovat nykypäivän näkökulmasta lähinnä koomisia, vaikka omana aikanaan varmasti tuikean totisiksi tarkoitettuja yrityksiä häivyttää maailmasta naisten povi, paukahtavat pyssyt ja tietenkin myös seksuaalisen himon vähäisetkin merkit. Huomiota saavat ulkopuolisen sensuroinnin lisäksi myös itsesensuurin kirjavat menetelmät, joita ei aina tulla ajatelleeksi, kun ne eivät valmiista julkaisuista käy mitenkään ilmi. Moni piirtäjä ja käsikirjoittaja on joutunut alistumaan rajuun itsesensuuriin pysyäkseen ammatissa ja leivässä. On vaikea arvioida, onko sensuurilla ollut pysyviä vaikutuksia. Monet aikoinaan sensuroidut sarjakuvat on myöhemmin julkaistu alkuperäisessä muodossa. Mutta vahvan itsesensuurin jälkiä ei noin vain korjatakaan.

* * *

Severi Nygårdin kirja ansaitsee kiitokset perusteellisuudestaan ja useimmille lukijoille epäilemättä aivan uusien tietojen keräämisestä ja julkaisemisesta. Nygård hallitsee alan tietomassan kadehdittavan hyvin ja mahdollisten asiavirheiden havaitsemiseen tarvittaisiin osaamista, jota useimmilla  meistä lukijoista ei ole eikä tule olemaan. Täysin ongelmaton Nygårdin kulttuuriteko ei silti ole.

Nygårdilla on ollut kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen liittyy materiaalin määrään ja sen karsintaan. Varsinkin Yhdysvaltain ensimmäisiä sensuuriaaltoja käsitellään niin perusteellisesti, että lukijan silmät alkavat ajoittain harittaa hitaan etenemisen ja yksityiskohtiin uppoamisen takia. Tämä on tietenkin osittain näkökulmakysymys ja voi hyvinkin olla, että joku itseäni kiihkeämmin sarjakuviin tai sensuuriin - tai molempiin - suhtautuva on kokenut kirjan käsittelytavan aivan toisin.

Toinen ongelma tai "ongelma" liittyy kirjan aihepiiriin. Nygård ei välillä tunnu muistaneen, että hänen kirjansa otsikkona on sarjakuvasensuuri, ei sarjakuvan historia. Tätäkään ei varmaan moni koe aidoksi ongelmaksi, koska Nygårdin tietomäärä esimerkiksi eurooppalaisen sarjakuvan vaiheista on niin mittava ja kilpailevia esityksiä ei oikein ole. Itse kuitenkin olisin kaivannut hiukan selkeämpää keskittymistä pääaiheeseen; Nygårdilla olisi epäilemättä eväät myös sarjakuvan yleisen historiankin kirjoittamiseen. Kuten useimpien nykyään julkaistavien tietokirjojen kohdalla, myös tässä tapauksessa kirjan kieliasu ja luettavuus olisivat parantuneet ammattitaitoisen kustannustoimittajan avulla. Hakemisto sarjakuvien nimistä onneksi on muistettu tehdä, mutta kyllä sellainen olisi kirjassa esiintyvistä sadoista henkilöistäkin pitänyt olla.


* * *

Severi Nygård erittelee (sarjakuva)sensuurin muotoja ansiokkaasti, mutta muuten hän suhtautuu asiaan tutkijan viileydellä, mitä nyt silloin tällöin ilmaisee henkilökohtaista tyrmistystä huutomerkillä. Tämä ei ole huono asenne ollenkaan, kun sensuroijilla itsellään on yleensä ollut sitä moraalista tuohtumusta turhankin paljon. Olisi ehkä silti ollut hyvä hiukan pohtia yleisemmin sitä, missä määrin sensurointipyrkimyksissä on mitään yleisempää mieltä. Nygård kyllä viittaa siihen, että yritykset todistaa sarjakuvat nuorisorikollisuuden syypäiksi ovat järjestään olleet ponnettomia. Mutta onko sarjakuvasensuurin käyttövoimana yleinen moralismi vai myös jokin muu, se jää kirjassa monelta osin auki. Erityisesti poliittinen sensuuri jää vähän seksin ja väkivallan varjoon.

Itse olen ollut huomaavinani, että moralistinen kauhistelu on aina kohdistunut jyrkimmin niihin esitystapoihin, jotka tarjoavat mahdollisuudet visuaalisten yksityiskohtien tarjoamiseen. Kirjallisuudessa on perinteisesti siedetty varsin hyvin yksityiskohtainenkin kuvailu, koska "nehän ovat vain kirjaimia". Valo- ja elokuvien mahdollisuudet ovat tietenkin tässä suhteessa valtavat, mutta piirrettyjen kuvien ja animaatioiden puolella voidaan näyttää myös sellaisia asioita, joista ei todellista kuvaa ole. Ehkä sarjakuvaa on pelätty juuri siksi, että se on pahimmillaan (tai parhaimmillaan) visuaalisesti tehokkaampi kuin todellisuus.

Sarjakuvienkin sensurointi on maailmassa ehkä absoluuttisesti vähentynyt, mutta ei suinkaan loppunut. Nygård viivähtää lyhyesti myös aivan tuoreissakin aiheissa kuten islamin suhteessa pilapiirroksiin, ja näistä ilmiöistä olisi lukenut enemmänkin (piirros ja sarjapiirros ovat aika lähellä toisiaan). On tärkeää ymmärtää, että vaikka moralistisesti kauhistelevan sensuurin rooli on heikentynyt, kadonnut se ei ole missään vaiheessa tai missään maassa. Suomessa nousi vielä 2003 eduskuntatason kohu sarjakuvan Dragon Ball väitetystä "pedofilian normalisoinnista", oletettavasti sen takia, että meillä tunnettiin niin huonosti japanilaista manga-kulttuuria ja sikäläistä kristillisestä perinteestä vapaata suhtautumista seksuaalisuuteen. Japanissahan ns. suojaikärajatkin ovat paljon alhaisemmat kuin Suomessa.


* * *

Yhdysvaltalainen underground-sarjakuvan keskeinen hahmo Robert Crumb on kiteyttänyt sarjakuvasensuurin pohjimmaisen turhuuden lauseeseen "it's only lines on paper, folks!". Sensuurin puolustajat taas korostavat, että sarjakuvat eivät ole ollenkaan pelkästään viivoja tai mustepisaroita paperilla, vaan että piirretyt kuvat ovat mahtava vallankäytön väline. Mielestäni molemmat ovat oikeassa. Sarjakuvia pelätään, koska ne ovat aidosti tehokas viestinnän muoto. Toisaalta sarjakuvia pelätään suhteettoman paljon vain niiden graafisen ilmaisukyvyn takia, kyllä ne sanatkin ovat usein ihan yhtä tehokkaita.

Ratkaisematon kysymys kaikkialla maailmassa on se, miten sarjankuvantekijän sananvapaus voi toteutua ilman että on ainakin riski että alaikäiset lukevat, näkevät ja kuulevat asioita, jotka voivat vaikuttaa ahdistavasti tai suorastaan traumatisoivasti. Historia lienee osoittanut, että ilmaisunvapauden rajoitukset eli sensuuri ei ole ratkaisu, alaikäisten uteliaisuus tyydyttyy aina jotain kautta. Toisaalta on selvää, ettei kaikki aikuisille tarkoitettu viestintä ole mitenkään hyväksi lapsille, joilla ei ole keinoja käsitellä esimerkiksi raakaa väkivaltaa. Ei niitä keinoja ole aina aikuisillakaan. Itse olen lopettanut realististen sotaelokuvien katsomisen kokonaan. Kuvia kärsivistä lapsista ja eläimistä en kestä enää ollenkaan. Minä osaan aikuisena aika hyvin välttää ahdistavia aiheita. Lapsi ei välttämättä osaa eikä kaikilla ole turvallista aikuista tukena.

Ainakin pitäisi aikuisten ymmärrystä eri ilmaisumuotojen keinoista ja historiasta lisätä. Siksi tällaiset Severi Nygårdin kirjan kaltaiset julkaisut ovat erittäin tärkeitä. Sensurointipyrkimys ei aina ole pahantahtoista, mutta jos ja kun se perustuu tietämättömyyteen, jälki on yleensä epäonnistunutta, pahimmillaan kaikkien kannalta. Torjuntaa parempi keino on asiaan perehtyminen ja ymmärtäminen, ainakin sen yrittäminen. Sarjakuva on edelleen niin huonosti ymmärretty, että valtaosa aikuisista tarvitsee sen suhteen koulutusta ja ohjausta. Vain siten oppii tekemään eron laskelmoidun kaupallisen viihteen ja sarjakuvataiteen välillä. Jos ei opi, sensorin kirves uhkaa milloin mitäkin.


keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Juutalainenkin voi olla fasisti

Myönnän kiertelemättä, että olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista vuosikausia. Aivoni ovat niin toisen maailmansodan kauhujen valtaamat ja muovaamat, etten kerta kaikkiaan ole pystynyt tuota otsikkoa aikaisemmin kirjoittamaan. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua siltä, etten voi enää vaieta ja lykätä asiaa. Ei vain siksi, että Israelin kansallis-oikeistolainen apartheid-hallinto vangitsee Ahed Tamimin kaltaisia aseettomia lapsia ja uhkaa heitä pitkillä vankilatuomioilla siksi, että he uskaltavat vastustaa miehitysarmeijaa omalla ruumiillaan ja esimerkillään. Muitakin syitä on, mutta ehkä tämä sitten oli se joka räjäytti lukon, jonka luulin pitävän.

Kun olen syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen, en tunne monien vanhempien sukupolvien kokemaa häpeää siitä, että fasistien sallittiin nousta valtaan ja kaiken muun pahan lisäksi murhata miljoonia juutalaisia vain siksi, että he olivat juutalaisia. Holokaustin jälkihehku on silti myös minussa synnyttänyt jonkinlaisen "ylimääräisen myötätuntoannoksen" syrjittyjä juutalaisia kohtaan. Kun juutalainen Isak Jacobi pelastaa Ingmar Bergmanin elokuvassa Fanny och Alexander (1982) lapset pahan piispan talosta piittaamatta velkaantuneen piispan törkeän rasistisista vuodatuksista, kukaan ei nostanut meteliä siitä, että ohjaaja antoi näin myönteisen roolin kalvinistisen kauhupiispan kukistajana juuri juutalaiselle. Olen saman eetoksen kasvattama, enkä voi kauhistelematta lukea sitä arjen juutalaisvastaisuutta, johon vielä 1900-luvun alussa syyllistyivät myös suomalaiset henget jättiläiset Edelfeltistä Sibeliukseen.

Olemme myös tottuneet ajattelemaan, että Israelin valtiolla on jokin outo "historiallinen oikeus" erilaisiin ylilyönteihin, koska se on niin pahasti juutalaisten henkeä uhkaavien arabikansojen ympäröimä ja ahdistama. Tällainen mielikuva ei ole syntynyt vahingossa, vaan se on ollut juutalaisuuden tärkeimmän poliittisen ideologisen liikkeen eli sionismin harkittu tavoite, jossa on myös onnistuttu hämmästyttävän hyvin. Israelin hallinto ja sen myötäilijät ovat vuosikymmenien ajan heilutelleet välillä holokausti-, välillä arabi- ja ennen muuta antisemitismi-korttia. On pakko myöntää, että Israelin hallinto on aina osannut tämän korttipelin paremmin kuin muut. Täysin käsittämättömällä tavalla jossain Ranskan kaltaisessa sivistysmaassa voi saada antisemiitin leiman vain siksi, että vastustaa julkisesti Israelin oikeistohallituksen politiikkaa.

* * *

Kun riisutaan Israelin hallintoon kohdistuvasta kritiikistä kaikki erinimiset kortit, joutuu toteamaan, että nykyisen hallinnon ytimessä on brutaalin rasistinen, rotuerotteluun turvautuva ja aseellisen väkivallan avulla oman tahdon mukaiset maananastukset ja vastaavat laittomuudet mahdollistava hallintatapa. Israelin ministerit ovat toistuvasti jääneet kiinni lausunnoista, jotka kenen tahansa eurooppalaisen sanomana olisivat rikollisina jyrkästi tuomittuja (kysymys on sekä rasismista että väkivaltaan yllyttämisestä tai sen hyväksymisestä, kun tekijä on juutalainen). Mutta Israelin hallintoa suojelee näkymätön suojakupla, joka on koostettu holokaustin synnyttämästä häpeästä ja huonosta omastatunnosta, juutalaista syntyperää olevien ihmisten kansainvälisesti merkittävästä verkostoituneisuudesta ja Yhdysvaltain käytännössä vastikkeettomasta taloudellisesta ja sotilaallisesta suojelusta. (Tämä ei ole oikea hetki ja paikka pohtia sitä, onko ja kuinka paljon Yhdysvaltain juutalaistaustaisella väestöllä vaikutusvaltaa, joka selittäisi vuosikymmenestä ja presidentistä toiseen jatkuvan sokean tuen.)

Israelin hallintoa suojeleva teflonkupla ei ole historiallisesti ollut täysin särötön, mutta kyllä se on vuodesta 1948 lähtien - aivan oikein, Israel juhlii tänä vuonna 70-vuotista olemassaoloaan eli se on vain 30 vuotta Suomea nuorempi - pysynyt koossa hämmästyttävän hyvin ja monia todennäköisyyksiä uhmaten. Nykypäivän ihmisten on vaikea muistaa, että kun britit käytännössä päättivät perustaa Israelin valtion Palestiinan alueelle eikä esimerkiksi Madagaskarille, joka oli Hitlerin Saksan eräs vaihtoehto, Lähi-Idän öljyvarat olivat pääosin vielä löytymättä eikä kukaan osannut kuvitella siirtomaaherran sormen heilautuksen kaikkia seurauksia.

Tai ehkä sionistisen liikkeen ideologit osasivat. Ainakin asiat ovat menneet suunnilleen kuten he suunnittelivat, nykyinen Israel on korostuneesti sionistinen. Kaikkihan olisi voinut mennä toisin, jos Hitler ei olisi typerehtinyt kahden rintaman sotimisella vaan keskittynyt läntisen Euroopan alistamiseen ja Japani jättänyt Pearl Harbourin pommittamatta. Moni muukin asia olisi nyt toisin, mutta ainakaan mitään Israelin kaltaista ei tuossa vaihtoehtoisessa historiassa olisi koskaan perustettu eikä Israelin hallinto voisi nyt ruveta muistuttamaan saksalaisten kansallissosialistien komentoa. Israel saattoi syntyä, koska Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen yhdistyneet voimat (ihmiset idästä, koneet lännestä) tuhosivat Hitlerin pelottavan pitkälle koko yhteiskunnan alistamisessa ehtineen hallinnon.

* * *

Kun otsikoin tämän tekstin "Juutalainenkin voi olla fasisti", en tietenkään paljasta mitään salaisuutta. Totta kai juutalainen voi olla fasisti, ei se ole koskaan kansallisuudesta tai etnisestä taustasta ollut kiinni. Mutta kynnys verrata Israelin hallintoa, joka koostuu pelkästään juutalaisista (virallisestikin Israel on juutalaisten valtio) Hitlerin kansallissosialistiseen järjestelmään on uskomattoman korkea. Se kynnys on niin korkea, että on paljon helpompi hyväksyä ajatus Israelista rotuerotteluun perustuvana yhteiskuntana, vaikka sekin Etelä-Afrikan rotusortopolitiikan ollessa vahvimmillaan olisi varmasti kuulostanut hyvin "juutalaisvastaiselta".

Miksi on perusteltua kuvata Israelin nykyhallintoa fasistiseksi? Yksinkertaisesti siksi, että Netanjahun & Co tavoite on häätää Israelin sodalla valtaamilta alueilta niiden palestiinalainen väestö ja siirtää tilalle juutalaisia. Juuri näin toimi myös Hitlerin Saksa, vaikka loppujen lopuksi paljon huonommalla menestyksellä kuin Israel. Siinä missä Saksan juutalaisia vainosivat SA:n ruskeapaidat, ovat palestiinalaisten kimpussa sekä varastettua maata itselleen kärkkyvät uudisasukkaat että heitä suojelevat poliisit ja armeija. Se mitä Ahed Tamimi teki, oli sitä mitä Saksan juutalaiset eivät uskaltaneet tehdä riehuville SA:n joukoille. Varakkaimmat tai ripeimmät poistuivat maasta. Näin on ehkä tapahtunut Palestiinassakin, en tiedä.

Israelin hallinnon apartheid- ja ryöstöpolitiikka nauttivat maassa asuvien juutalaisten enemmistön tukea. Se ei tietenkään tee heistä kaikista fasisteja. Mutta kyllä enemmistö tukee Netanjahun rasistista apartheid-hallintoa aivan samalla tavalla kuin äänestäjien enemmistö Hitleriä 1930-luvulla ja kantaa siitä ainakin moraalisen vastuun (teoriassa; kun ollaan Yhdysvaltain kainalossa, moraalisista ongelmista ei tarvitse piitata). En suhtaudu juutalaisuuteen tunteellisesti, he ovat samoja ihmisiä kuin me kaikki muutkin, vaikka heillä on paljon omia omituisia tapojaan; kenelläpä ei olisi, kun kauempaa katsoo. Huomaan kuitenkin, että holokaustin synnyttämä empatiavuori on kulunut loppuun, vaikka kuinka ihailen lukemattomia juutalaissyntyisiä säveltäjiä, kirjailijoita, esiintyviä taiteilijoita ja tutkijoita. Juutalaisuus ei poista tai oikeuta sitä hirvittävää tosiasiaa, että Israelin hallinnon suhtautuminen palestiinalaisiin on pohjimmiltaan fasistista. Systemaattinen kansanmurha puuttuu, mutta puuttuuko enää mitään muuta olennaista?

Hallinto, joka kokee raskaasti aseistautunutta miehittäjäsotilasta potkivan ja läpsivän teinitytön uhkaksi legitimiteetilleen, tietää oman fasistisuutensa itsekin. Olen elänyt aikoja, jolloin Israel pyrki pitämään julkisivunsa "demokraattisena". Ne ajat ovat selvästikin ohi. Israelin hallinto ei enää piittaa, vaan se käyttäytyy kuten brutaalit siirtomaahallinnot ovat aina ja kaikkialla käyttäytyneet. Yhdysvaltain maailmanpoliisin luvalla Israelin hallinto tekee mitä lystää, pommittaa ja murhaa keitä haluaa, kohtelee palestiinalaisia ö-luokan ihmisinä ja halveksii avoimesti maailman yleistä mielipidettä. Ei sen toiminnalle ole moraalisesti kestäviä perusteita. Siksi Israelin hallintoa on jatkuvasti syytettävä siitä, mihin se syyllistyy: palestiinalaisten systemaattisesti rasistiseen kohteluun. Samaan hengenvetoon on muistettava, että apartheid-Israel on mahdollinen, koska Yhdysvallat, EU ja monet muut katselevat muualle ja viheltelevät, kun maansiirtokone tuhoaa taas yhden palestiinalaisen kodin, kun miehittäjän edustaja murhaa satunnaisen palestiinalaisen (ja joutuu minkäänlaiseen vastuuseen vain, jos murhasta on yksiselitteinen videotodiste), kun juutalainen fasisti on vauhdissa.

Myös juutalainen fasisti on ennen muuta fasisti.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Kriittisellä ajattelulla valheita vastaan

Daniel Levitinin tuore suomennos Valheiden käsikirja : Miten ajatella kriittisesti totuudenjälkeisenä ainana (Terra Cognita, 2017) on sujuvasti kirjoitettu - ja käännetty, virheitä on ilahduttavan vähän - käsikirja kriittisen ajattelun perusteista. Se lienee tuotettu Yhdysvaltain markkinoille ainakin osittain Donald Trumpin vaalikampanjassa keskeisellä sijalla olleen julkisen valehtelun takia. Oxford Dictionaries valitsi 2016 ilmaisun post-truth politics vuoden sanaksi sekä brexit-äänestyksen että Yhdysvaltain vaalikampanjan ansiosta. Vuonna 2017 sen korvasi käytännössä ilmaisu fake news, jolla Trump tarkoittaa kaikkea mitä häneen kriittisesti suhtautuvat sanovat tai väittävät.

Ilmiö on valunut tietenkin myös Suomeen, missä sivistynyttä poliittista keskustelua on aina ollut niukasti ja internetin - ja varsinkin somen - keskustelukulttuurin alkeellisuuden takia se tuntuu nykyään lähes kokonaan kadonneen. Tilalle on tullut naama punaisena vihaisia valheita levittävä "todellisen kansan edustaja" tai jonkun MV-lehden kaltainen "vaihtoehtoista totuutta" mukamas edustava 2010-luvun Hymy-lehti. Suomalaiset trumpistit ovat iloisesti ottaneet opiksi kaiken huonotapaisuuden, jota Donald Trump ikinä on ehtinyt edustaa. Totuudella ja faktalla on tässä käsittelyssä korkeintaan vessapaperin arvo - yleensä ei sitäkään.

Tässä henkisessä ilmastossa Daniel Levitinin viesti kaikuu tietenkin täysin kuuroille korville. On itse asiassa vaikeaa kuvitella suurempaa ilonpilaajaa kuin vaatimus kriittisestä ajattelusta, vaatimus kriittisestä suhtautumisesta paitsi hölöttäviin mielipiteisiin, myös johtavien poliitikkojen väitteisiin, tilastoihin, suurten tiedotusvälineitten uutisiin - niin, siis käytännössä ihan kaikkeen. Kriittinen ajattelu on tässä ajassa kitkerä ajatus, koska se on itse asiassa ainoa tehokas ase sekä typeryyttä että tietoista, pahantahtoista valehtelua vastaan - mutta vaatii ponnisteluja laiskalta minältä.

* * *

Levitin ei kirjassaan oikeastaan esitä mitään uutta ja mullistavaa, mutta hän esittelee kritiikittömän asenteen vahingollisuuden niin käytännöllisesti, että kirjaa voi hyvin suositella esimerkiksi lukioikäisten pakolliseksi perusoppaaksi. En tiedä, opetetaanko suomalaisissa kouluissa kriittistä ajattelua, mutta kaiken varalta arvelen, että ei opeteta, ei ainakaan tällä nimellä. Kuitenkaan koulussa ei itse asiassa ole mitään tärkeämpää ainetta, koska kyky suhtautua kriittisesti kaikenlaiseen informaatioon tekee ihmisestä tehokkaan opiskelijan aineesta riippumatta - ehkä taideaineita lukuun ottamatta.

Levitinin tyyli ei ole erityisen räväkkä, eikä hän viittaa esimerkiksi suoraan nimellä Donald Trumpin huonoon esimerkkiin. Kohteliaan yliopistomiehen uralla on kuitenkin myös musiikkiin ja rockin äänentoistoon liittyvä sivujuonne. Moni tunteekin Levitinin paremmin hänen aivojen ja musiikin suhdetta esittelevien kirjojensa takia (mm. Musiikki ja aivot). Kirjassa onkin yllättävän paljon hiljaista, ehkä brittiläisperäistä sarkasmia ja huumoria (Levitin on puoliksi kanadalainen). Se raikastaa välillä aika kivikkoista tylyyden autiomaata.

Aivotutkijana Levitin ei tunne armoa, kun hän osoittaa, kuinka huonosti aivomme hallitsevat lukuja, todennäköisyyksiä ja keskiarvon kaltaisia käsitteitä. Levitin suorastaan murskaa kuvitelmamme siitä, että erilaiset käyrät, graafit ja muut havainnollistajat olisivat sitä mitä ne näyttävät olevan. Yleensä ne ovat sitä, mitä graafin käyttäjä haluaa niitten olevan, tosiasioista piittaamatta. Tältä osin kirja ansaitsee suomenkielisen otsikkonsa, vaikka se ei tarkasti vastaa englanninkielistä (Weaponzied Lies eli "Valheet aseena").

* * *

Daniel Levitin jaksaa olla optimisti, vaikka hänen kirjansa sivut ovat täynnä esimerkkejä arkisista tilanteista, joissa kykymme kriittiseen ajatteluun yleensä pettää. Levitinin optimismin ytimessä on muistutus siitä, ettei mikään määrä trumpilaista tsunamia muuta sitä, että "totuus" on edelleen täysin mielekäs käsite. Kaikista maailman asioista ei "totuutta" tietenkään tunneta, mutta se ei tarkoita, ettei sitä tunneta minkään yhteydessä. Levitin kannustaa jokaista lukijaa ryhtymään kriittiseksi ajattelijaksi, se kun ei edellytä mitään yli-inhimillistä älyä tai muita erityislahjoja. Pikemminkin kysymys on tiettyjen perustaitojen oppimisesta ja systemaattisesta soveltamisesta: tärkeintä on kysyä uudelleen ja uudelleen, mihin tämä tai tuo väite perustuu, kuinka uskottavana sitä voimme pitää tai millä perusteella joka muu sen esittää.

Trumpilainen post-truth politics on tietenkin kylmästi harkittu väline taistelussa poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Donald Trump itse saattaa elää kuplassa, mutta hänen politiikkansa kautta valtaa tai taloudellisia etuja saaville on tietenkin väliä sillä, miten hyvin fake news -jankutus uppoaa kuulijoihin tai uppoaako se ollenkaan. Vaikka Trumpin kannatus on historiallisen alhainen (tätä kirjoittaessani 39 % äänestäjistä hyväksyy hänen toimensa), on vaikea tietää, missä määrin kyse on kyllästymisestä hänen valheisiinsa, missä määrin jostakin muusta. Yhdysvalloissa on useita verkkosivustoja, jotka tekevät koko ajan ns. faktantarkastusta hölöttävien päättäjien puheista. Se on tärkeää ja välttämätöntä, mutta suurin kysymys loppujen lopuksi on, piittaako kansalaisten enemmistö totuudesta.

Suomessakaan ei tilanne tässä suhteessa ole kehuttava, vaikka kansalaisten yleinen koulutustaso on paljon korkeampi kuin Yhdysvalloissa. Meillä ei ole faktojentarkastamisen perinnettä, eikä kukaan ole vaivautunut perustamaan esimerkiksi MV-lehden valheita systemaattisesti oikovaa sivustoa (eikä poliisi saa vastuutaan pakoilevaa Ilja Janitskinia oikeuden eteen, vaikka tämä on ollut koko ajan EU:n alueella). Ministeri voi kyllä jäädä kiinni valehtelemisesta ja joissakin harvinaisissa tapauksissa (Alexander Stubb) joutua myös maksamaan välinpitämättömyydestä totuuden suhteen. Olemme kuitenkin kaukana siitä, että keskimääräinen kansalainen suhtautuisi kriittisesti kaikkeen vallankäyttäjien ja kauppiaitten puheeseen. Syytä kuitenkin olisi, sillä vaikka Suomi ei ole ehkä yhtä pahassa jamassa kuin Yhdysvallat, myös meillä yhä useammin tiede ja totuus saavat väistyä, kun ideologinen "vaihtoehtoinen totuus" määritellään ainoaksi vaihtoehdoksi. Levitinin opeilla tätä vastaan voi vaikka tapella.

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vapaaksi sankareista

Helsingin Sanomat yllätti myönteisesti jutullaan sananvapaudesta EU-maa Liettuan malliin. Antti Majanderin artikkeli kertoo kirjailija Rūta Vanagaitėn kokemuksista sen jälkeen, kun hän erehtyi kertomaan julkisesti tutkineensa arkistossa metsäveli Adolfas Ramanauskasin papereita ja törmänneensä dokumentteihin, jotka viittaavat yhteistyöhön KGB:n kanssa (pakotettuun vai vapaaehtoiseen, tätä ei vielä tiedetä). Tämän lausunnon jälkeen maan entinen presidentti, jyrkkä antikommunisti Vytautas Landsbergis haukkui kirjailijan erittäin alatyylisesti ja kehotti "Juudasta" hoitamaan itsensä hengiltä. Vielä yllättävämmin reagoi Vanagaitėn kustantaja, HS:n tietojen mukaan Liettuan suurin, Alma littera. Se ilmoitti vetävänsä markkinoilta ja tuhoavansa kaikki Vanagaitėn kirjojen loput painokset, yhteensä 27000 nidettä. Tähän ilmeisesti sisältyi myös aivan tuore omaelämäkerrallinen teos, josta oli otettu 15000 kappaleen painos, Liettuan oloissa poikkeuksellisen suuri. Alma littera oli siis valmis uhraamaan tärkeimmän eli taloudellisen voittonsa Ramanauskasin myytin turvaamiseksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kirjailijaan kohdistui julkisuudessa niin voimakas reaktio, että hänelle kävi mahdottomaksi liikkua ulkona. "Patrioottien" järjestö vaati kirjailijaa käräjille Ramanauskasin kunnian loukkaamisesta ja Vanagaitė katsoi turvallisimmaksi poistua maasta. Arvostettu ja luettu kirjailija joutui siis väkivallan pelossa pakenemaan EU-maasta vain siksi, että oli julkisesti kertonut arkistolöydöistään, jotka olivat ainakin potentiaalisesti kiusallisia kiihkokansallismielisen oikeiston hellimän sankarimyytin kanssa.

Joku voi tähän tuhahtaa, että mitä muuta voi odottaa entiseltä neuvostotasavallalta, jossa katolisella kirkolla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli kuten naapurimaa Puolassa. En minäkään ole pitänyt Liettuaa minään vapaamielisyyden loistavana soihtuna, mutta se on kuitenkin ollut itsenäinen valtio jo 27 vuotta ja EU:n täysivaltainen jäsen 13 vuotta. Mistä kertoo Majanderin kuvaama raivoisa reaktio? Kirjailija Vanagaitė ei esittänyt mielipidettä vaan kertoi arkistolöydöstään. Häntä ei siis haluttu tuomita mielipiteen takia, vaan koska hän oli löytänyt dokumentteja, joita ei olisi saanut olla olemassa tai joitten olemassaolosta olisi pitänyt ymmärtää vaieta.

* * *

Halua uskoa sankareihin, halu vaalia sankareiden muistoa ja puolustaa raivoisasti heidän väitettyä kunniaansa löytyy kaikkialta maailmasta. Thaimaassa kuninkaan vähäinenkin kritisointi johtaa syytteisiin ja absurdeihin vankilatuomioihin. Suomessa Mannerheimiin kohdistuva pilkka oli aiemmin käytännössä mahdotonta ja herättää edelleen tuohtuneen vastareaktion. Leninin nimeä ei Neuvostoliitossa voinut rangaistuksetta pilkata. Adolfas Ramanauskas ei siis ole mikään poikkeus, onpahan vain liettualainen versio hyvin kansainvälisestä ilmiöstä.

Millä pääsee valtiolliseksi sankariksi, jonka kunniaa varjellaan tarvittaessa vaikka väkisin? Oman, todistamattoman näkemykseni mukaan tällaiseksi sankariksi tullaan lähinnä sattumalta, olemalla sopivaan aikaan sopivassa paikassa ja ennen muuta sopimalla vallanpitäjien tarpeeseen löytää symbolisia edustajia ideologialle, jota halutaan pönkittää. Harvemmin nämä sankarit ovat sankareita kaikille, kyllä aito valtiollinen sankari on aina puolensa selkeästi valinnut eikä hoipertele. Eikä edes puolueellisesti katsoen merkittäviä urotekojakaan tarvitse oikeasti olla, kunhan tyyppinä soveltuu niitä edustamaan kuolemansa jälkeen.

Sankarin kuolema onkin olennainen osa myytin rakentamista. Kun symboli paketoidaan ikuisuutta varten, ei haluta, että se sankari osoittautuukin ihmiseksi vikoineen päivineen. Elävät sankarit ovat siitä kiusallisia, että saattavat sortua inhimillisiin heikkouksiin. Kuollut ei sorru eikä väitä vastaan niille, jotka hänet myytin mukaiseen asuun pukevat. Juuri tästähän Liettuassakin on kyse: Ramanauskas on itse turvallisesti kuollut, mutta jos jossain on dokumentteja, jotka voisivat sankaruutta jälkikäteen nakertaa, niistä täytyy ainakin ymmärtää vaieta. Sankarimyytti on ylläpitäjilleen aina tärkeämpi kuin historiallinen totuus. Aina.

* * *

Sankarit ja sankarimyytit ovat vaarallinen tapa. Ne liittyvät järjestään ahdasmielisyyteen, vanhoillisuuteen, kiihkoilevaan kansallismielisyyteen ja autoritaariseen mielenlaatuun. Sankarimyyttejä on rakennettu poliittisen janan molemmissa päissä yhtä innokkaasti, aina yhtä kyseenalaisin perusteluin. Monet virallisesti nimetyt sankarit ovat olleet pahimman luokan tuholaisia, ideologian sokaisemia väkivallan apostoleja, kuten monen edelleen ihailema Lauri Törni. Poliittiset sankarit ovat sitä yleensä vain voittajan silmissä, kuten meillä Mannerheim, Svinhufvud tai itsensä poliittisesti pettyneenä surmannut Bobi Sivén. Oliko Ramanauskas toiminnallisesti jotenkin oleellisesti erilainen kuin Ernesto Che Guevara Boliviassa 1966-1967?

Todelliset sankarit eivät koskaan pääse patsaisiin, heitä ei muistella juhlapuheissa eikä heidän kunniaansa kukaan raivoisasti puolusta. Todelliset sankarit eivät edes itse ajattele olevansa tai olleensa mitään sankareita, tehtiin se mikä piti tehdä, siinä kaikki. Kuka tahansa yksinhuoltaja on tässä suhteessa eettisesti paljon sankarillisempi kuin komppania ramanauskaseja. Kuka tahansa palomies ansaitsee sankarin tittelin paremmin kuin yksikään poliittinen johtaja. Opettajat, lastenhoitajat, lääkärit ja muut ihmiskunnalle hyödylliset tekevät sankaritekoja joka päivä. Mutta he eivät päädy patsaisiin eivätkä juhlapuheisiin.

Eikö sankarimyyteissä siis ole mitään myönteistä? Ei ole, ei mitään myönteistä. Sankarimyytti on konservatiivisen, vallan säilyttämiseen tähtäävän maailmankuvan symboli. Edes aito sankariteko tällaisen symbolin takana ei muuta sitä myönteiseksi asiaksi. Sankarimyytit sokeuttavat ja kuurouttavat, ne estävät näkemästä ja kuulemasta totuutta. Vaikka liettualaiset näyttävät nyt typerehtivän oikein urakalla, ei se tee meistä yhtään parempia. Myös Suomi on täynnä pöhöttynyttä ja sisäisesti tyhjää sankarimyyttien ylläpitoa. Sellaiseen ei ole tarvetta henkisesti tolkussa kansalaisyhteiskunnassa. Sankarimyyttejä tarvitsevat vain vallankahvaa nahka valkoisena puristavat tyypit. Heissä itsessään ei sitä sankaruutta ole ollenkaan, ei ole ollut eikä tule olemaan. Vain sankarimyyteistä vapaa kansalainen voi olla aidosti vapaa.


torstai 4. tammikuuta 2018

Sanaa sanaa vastassa

Ei tietenkään pitäisi olla yllätys, että moni suomalainen on enemmän kuin valmis käymään kevään 1918 sotatoimet läpi uudelleen - ainakin sanallisella tasolla. Kansallinen sovintotyö on jäänyt puolitiehen, jos siihenkään asti on päästy sadassa vuodessa. Nuoremman polven historiantutkijat ovat tehneet paljon hyvää työtä ilman jyrkkiä ennakkoehtoja ja pakollisia tulosvaatimuksia, mutta lukijoiden puolella tätä ei ole suinkaan aina otettu vastaan myönteisenä asiana. Toisten mielestä vanhoja asioita ei pitäisi enää kaivella. Yleensä näin ajattelevat ja ääneen sanovat voittajapuoleen itsensä asemoivat, joita huolestuttaa pitkään vaalitun valkoisen voiton jatkuva tuhraantuminen milloin punaisten vereen, milloin saksalaisten hännystelyyn tai kuningasmielisyyteen.

Punaisten puolella ei välttämättä pidetä siitä, että nuoremmat tutkijat eivät jätä ääneen toteamatta myöskään työväestön edustajien hölmöilyjä, väkivaltaisuuksia ja osaamattomuutta. Tuntuu silti siltä, että useimmat huonosti selvitetyt asiat liittyvät valkoisten puolen poliittisiin manöövereihin ennen sotatoimien alkamista tai sitten siihen jokaisen vuoden 1918 asioihin perehtyneen tuntemaan huutavaan vääryyteen, jolla valkoisten puolella hirmutöihin syyllistyneet joko tuomittiin erittäin lievästi ja armahdettiin pian tai Svinhufvudin uran häpeällisimmällä päätöksellä vapautettiin 12.12.1918 kokonaan rikosoikeudellisesta vastuusta.

Tämä viimeksi mainittu asia ei ole salaisuus, mutta se kuuluu niihin vuoden 1918 ilmiöihin, joista voittaja on halunnut visusti vaieta ja vastaavasti hävinnyt osapuoli on halunnut jatkuvasti muistuttaa. Vaikka tuon kurjan vuoden tapahtumista on jo vuosisata, viisi sukupolvea, ja elossa on enää toimijoiden jälkeläisiä, häpeän ja vihan tunteet, haavat ja traumat eivät ole lakanneet jomottamasta. Myös tämän päivän poliitikoista osa hyppää mielellään sadan vuoden takaisiin poteroihin, kuten sotaministeri Jussi Niinistö, joka heti presidentti Sauli Niinistön valtiomiesmäisen, rakentavan uudenvuodenpuheen jälkeen kiiruhti heiluttamaan vapaussodan lippua.

* * *

Kuulun itse niihin poliittisen historian harrastajiin, joita kiinnostaa ennen kaikkea muuta tietää, mitä todellisuudessa tapahtui. Näin siitä huolimatta, että olen ilman muuta ja ehdoitta kurmootetun, köyhän kansanosan puolella. Kansalla oli eettisesti kestävä syy nousta puolustamaan omia etujaan, omien lastensa tulevaisuutta. Ilman tuota puolustustaistelua ei Suomessa olisi saavutettu kahdeksantuntista työpäivää tai modernia hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa. Porvariston vaalima laillisen hallinnon perustelu on monin tavoin ontuva, omavaltaisuuksien ja löyhien tulkintojen täyttämä suo, jota nykytutkijat pyrkivät kuivattamaan jotenkin kuljettavaksi. Täyttä kuvaa emme vielä tunne.

Kansan oikeus nousta puolustamaan itseään synnyttää aina kysymyksen keinojen hyväksyttävyydestä, eivätkä vastaukset ole helppoja. Pelkistetysti sanottuna tammikuun 1918 kapina pääsi valloilleen, koska työväestö näki nälkää ja uskoi porvariston mieluummin antavan työläisen nälkään kuollakin kuin jakavan omastaan hädänalaisille. Tähän uskoon oli myös painavia perusteita, vaikka se ei koko kuva olekaan. Esimerkiksi Turussa porvariston jääräpäisyys antoi ratkaisun avaimet väkivaltaan taipuvaisille äärimmäisyysvoimille, vaikka ei sitä tarkoittanut tai tahtonut.

Ei ole pelkkää jälkiviisastelua todeta, että molemmilla puolilla tehtiin karmaisevia arviointivirheitä, jotka kirittivät joulukuun 1917 suhteellisen väkivallattoman, vaikka kiihtyneen ja kiristyneen tunnelman aseelliseksi kansalaissodaksi, sisällissodaksi, luokkasodaksi, vapaussodaksi, joka tapauksessa väkivaltaiseksi verilöylyksi, joka päästi pahimmat irti kummallakin puolella. Ei kysymys silti ollut pelkistä arviointivirheistä, kyllä molemmilla puolilla oli voimia, joilla oli viimeistään syksystä 1917 lähtien vahva pyrkimys nujertaa vastapuoli, päästä valtaan yksin. Me tiedämme, kumpi puoli sai tahtonsa toteutettua, mutta ei sitä lopputulosta kukaan tammikuussa 1918 vielä tiennyt. Riskejä otettiin molemmin puolin, hyvin isoja riskejä.

* * *

Olen itse sitä mieltä, että sisällissota ja kansalaissota ovat vuoden 1918 tapahtumista neutraaleimmat ja eniten todellisuutta vastaavia ilmaisuja. Luokkasota on ollut lähinnä punaisten puolella käytössä, mutta kyllä moni suurtilallinenkin koki taistelut samalla tavalla eli oman yhteiskuntaluokan tulevaisuutta koskeviksi. Punaiset kuitenkin omivat termin, aivan kuten valkoisten puoli omi termin vapaussota. Siitä tuli niin nopeasti niin valkoiseksi värittynyt termi, ettei edes moderni tutkimus ole liikaa pohtinut sitä tosiasiaa, että taistelut olivat molemmille osapuolille vapaussotaa, vaikkakin aivan eri asioista. Kun sotaministeri Jussi Niinistö puhuu vapaussodasta, hän tarkoittaa virallisesti Suomen vapautumista Venäjän vallasta, vaikka Neuvosto-Venäjä oli jo 1917 tunnustanut Suomen itsenäisyyden, eikä osallistunut millään lailla sotatoimiin (yksittäiset sotilaat osallistuivat, mutta eivät armeijana). Jussi Niinistö tarkoittaa myös suurtilallisten vapautumista pelosta joutua työläisten johtaman valtion armoille. Tätä hän ei kuitenkaan sano ääneen, koska se ei kuulu valkoisten viralliseen totuuteen.

Työväestölle kevään 1918 sota oli yritys vapautua riistetyn ja kaltoin kohdellun väestönosan asemasta. Historian ironiaa on, että vaikka voittaja jälkikäteen leimasi punaiset myös isänmaanpettureiksi, todellisuudessa he olivat paljon yhtenäisemmin itsenäisen Suomen tasavallan puolella kuin valkoisten puoli, jolla vallasta taisteli monta eri ryhmää (saksalais- ja kuningasmieliset kuten Svinhufvud, tsaarin valtaan takaisin kaihonneet kuten Mannerheim, tasavaltalaiset ja ehkä vielä ruotsinkielinen yläluokka, joka olisi varmaan mieluiten palannut Ruotsin yhteyteen). Kun punaisten vapaussota päättyi surkeasti, sana siirtyi yksipuolisesti valkoisten käyttöön. Siinä tilanteessa ollaan edelleen, eikä sanasodassa taatusti anneta periksi, kun ei ole hengenmenosta pelkoa (katso esimerkiksi vapaussota.com).

Itse asiassa vielä tänä päivänä voi keskustelijan poliittisen profiilin piirtää sillä perusteella, minkä sanan hän mieluiten valitsee vuoden 1918 sotimiselle julkisessa puheessa. Siinä missä vain kaikkein jyrkimmät punaisten puolella puhuvat aktiivisesti luokkasodasta, valkoisella puolella "vapaussota" on tavallaan tunnussana, jonka perusteella ihminen luokitellaan omaksi, luotettavaksi. Sanan valinta ei perustu historialliseen osuvuuteen vaan poliittiseen kannan valintaan. Juuri se tekee asiasta vakavan ja valitettavan. Vaikka tarjolla olisi kaksi neutraalia, kokonaisuutta hyvin kuvaavaa käsitettä, luokkakantaisimmat molemmin puolin hylkäävät ne ja pysyvät sadan vuoden takaisissa asemissaan. Ainoa edistysaskel on kai ollut siinä, että nyt on vain sana sanaa vastassa, ei suoraan tappava ase.