Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 31. joulukuuta 2018

Kun vastaajalta ei kysytä

Isäni oli harvoin läsnä kotona, eikä silloinkaan käyttänyt aikaansa lasten valistamiseen keskustellen. Äiti oli aina lähellä, mutta äidin kanssa ei voinut keskustella esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa avaruuden äärettömyys (häntä moinen ahdisti). En tarkoita, etteikö hyviä käytöstapoja olisi opetettu. Niin hyvin opetettiin, että nykymaailmassa vanhemmat rouvat suorastaan säikähtävät, kun heille pitää kohteliaasti ovea auki tai tarjoaa apua raskaan laukun nostamisessa. Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin käytöstavat, joita ei voi tietää, ennen kuin joku muu niistä kertoo.

Tiedämme yleisellä tasolla, että suuret ikäluokat siittänyt ja synnyttänyt sukupolvi paiski töitä, kärsi sotien kauhut ja ainaisen puutteen. Mutta se sukupolvi ei kunnostautunut lastensa kanssa keskustelijoina. Ei ainakaan hankalista asioista, kuten seksistä ja ihmissuhteista, eksistentiaalisesta ahdistuksesta tai siitä, keitä vastaan suomalaiset siinä "vapaussodassa" oikein taistelivat ja vielä keskellä Tamperetta. Minulla oli jo lapsena paljon kysymyksiä, joita en edes ääneen lausunut, koska kukaan ei olisi kuitenkaan vastannut. Siis muitakin kuin kosmologisia.

Päätin joskus nuorena aikuisena, että minä tulen tekemään asiat aivan toisella tavalla. Päätin, että minun lapseni voivat kysyä minulta mitä tahansa ihan mistä tahansa aiheesta. Ei voinut luvata osaavani vastata kaikkeen, mutta halusin viestittää, että tabuaiheita ei minun puoleltani ole, ainakin yritän vastata kaikkiin, vaikeimpiinkin kysymyksiin. Tunsin itseni moraalisesti vahvaksi, suorastaan rohkeaksi ja yleväksi, ainakin verrattuna omien vanhempieni ikäpolveen. Paitsi ettei niitä vaikeita, haastavia kysymyksiä koskaan kuulunut. Vastaamaan halukkaalta ei ole oltu halukkaita kysymään.

* * *

Tietysti hiukan liioittelen. Kaikilla kolmella tyttärelläni on ollut kyselykausi, jolloin minäkin olen päässyt posket innosta hehkuen selittämään luonnonihmeitä ja kertomaan, millaisista paikoista kannattaa kantarellia tai herkkutattia toivoa löytävänsä. Pääsin siis kiitävän hetken ajan vastaamaan "lasten tiedekysymyksiin", jotka Helsingin Sanomien palstoille siirrettynä kuuluvat ehdottomasti lehden journalistisesti mielenkiintoisimpaan ja antoisimpaan kymmenykseen. Lasten usein nerokkaat kysymykset laittavat meidät besservisseraikuiset niin hienosti seinää vasten, että tekisi mieli palkintoja jakaa.

Mutta viimeistään kun koulu alkoi, loppuivat ainakin minun kohdallani toivotut kysymykset. Enhän ollut enää minkään asian auktoriteetti, koska ensinnäkin oli olemassa OPE ja toisekseen satuin olemaan miesoletettu isä, jonka kanssa ei tietenkään voinut keskustella mistään intiimistä, ei tunteista, ei mistään tärkeästä. Myönnän olleeni pettynyt, hyvin pettynyt. Totta kai minua ilahdutti saada edes pienten korjaushommien hoitajan ja erinäisten hankintojen maksajan rooli. Mutta niitä samoja kysymyksiä, joita itse olin ollut pullollani, niitä ei koskaan kuulunut.

Jos joskus erehdyin pyytämättä selostamaan, luennoimaan ja opettamaan, vastaanotto oli yleensä kohteliasta tyyliin "isä, nykyään näistä asioista puhutaan jo koulussa" tai vähemmän kohteliasta tyyliin "isä, sä et nyt vaan ymmärrä tästä asiasta yhtään mitään" tai "me nyt emme todellakaan tarvitse noita jurakautisia neuvoja". Oikeassahan he olivat, koska siltä heistä tuntui - aivan kuten minusta oli lapsena tuntunut siltä, etteivät aikuiset koskaan halua vastata hankaliin kysymyksiin ja jouduin yksin sängyssä pohtimaan, miksi kolmiosainen Jumala joutuu uhraamaan yhden osan itsestään lepyttääkseen itse itsensä.

* * *

Kuten valistunut lukija ymmärtää, asia kaihertaa minua edelleen. Nuorin tyttäristäni täytti juuri 20 ja elää omaa elämäänsä. Yritän edelleen hienovaraisesti muistuttaa aikuisia lapsiani siitä, että minun kanssani voi keskustella mistä tahansa. Tulos ei ole juuri parantunut, vaikka kaikki yrittävät vuorollaan kohteliaasti sietää isän säälittäviä yrityksiä olla hyödyllinen ja helposti kohdattava vanhempi. Ilahduttavasti lastenlasten sukupolvesta erehdytään aina silloin tällöin heittämään ääneen haastavia kysymyksiä, joihin onnellisena tartun kuin varpushaukka saaliiseensa.

Ymmärrän toki, että monia asioita välittyy lapsille puhumatta, esimerkin ja asenteiden kautta. Lapsistani on tullut kyselytunneittakin vastuuntuntoisia, luontoa rakastavia kansalaisia, joiden päihittäminen Trivial Pursuitin tai Alfapetin rintamilla vaatii suurten ikäluokkien edustajalta keskittymistä ja hyvää onnea (paitsi maantieteen kysymyksissä, sillä Googlen kasvattamat riiviöt eivät enää ole maantieteellisesti yleissivistyneitä, eivätkä osaa sijoittaa maailmankartalle edes Malakan niemimaan, Surinamin tai Bornholmin kaltaisia olennaisia kohteita, eivät nämä kymppikalletkaan).

Joten ei tässä jää kuin nöyrtymisen ja itsetutkiskelun paikka. Kai se into ja valmius vastata sille joka ei halua kysyä on lähinnä yritystä päteä, olla tarpeellinen tai suorastaan tärkeä niille joista eniten välittää. Opinhan minä itsekin, vaikkei vastaajia ollut. Vai opinko? En tiedä, ehkä opin ihan vääriä asioita. En oppinut ajamaan autoa, metsästämään, tekemään osakesijoituksia, keräämään rahaa tai rakentamaan omaa taloa. Jos intohimona on tositiedon organisointi, ei kai voi odottaa kenenkään muun sitä korkealle noteeraavan. Silti, kaikesta huolimatta, viimeiseen hengenvetoon asti odotan sitä lapsenääntä, joka kysyy haastavasti "Pappa, mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?"

torstai 27. joulukuuta 2018

Virtuaalivallankumousta tekemässä

Lähihistoriasta kirjoittaminen on aina haastavaa. Liian vanhat ovat asianosaisina jäävejä, liian nuoret taas sen varassa, mitä ovat sattuneet saamaan tai halunneet saada selville. Anton Montin ja Pontus Purokurun kirja 1968 : Vallankumouksen vuosi (S&S 2018) on tehty jälkimmäisen menetelmän varassa. Tämä kirja ei ole tutkimusta vaan enemmänkin valmiin "uuden näkemyksen" vahvistukseksi koottu valikoima kirjoittajien maailmankuvaa tukevia aikalaismuistoja. Kirjan alanimeke on paradoksi, jonka avulla kirjoittajat haluavat antaa "vallankumouksen" glooriaa 1960-luvun radikalismille, vaikka toisaalta ilmoittautuvat selkein sanoin perinteisen työväenluokan vallankumouksen vastustajiksi.

Montin ja Purokurun kirjaa historian tutkimuksena vaivaavat voimakkaat ja säästelemättä esillä pidetyt arvoarvostelmat. En tiedä kirjoittajien puoluekantaa, mutta eivät he ainakaan jätä arvailujen varaan sitä, että kirjan sankareita ovat viisaat, kauaskatseiset demarit, kaikki "uusvasemmistolaiset" ja ainakin jotkut SKDL:n sosialistit. Konnien rintama on tuttuakin tutumpi, Neuvostoliitto, kommunismi ja varsinkin taistolaisuus (jota kirjoittajat inhoaan alleviivatakseen kutsuvat jatkuvasti myös stalinismiksi, vaikka hyvin tiedetään, ettei Stalin ollut ns. taistolaisten suosiossa ollenkaan, vaan ykköstyyppi oli Lenin), joka Montin ja Purokurun todistuksen mukaan käytännössä tuhosivat sen vallankumouksen, jonka hyvikset olivat 1960-luvulla käynnistäneet.

Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että kirjoittajat ovat halunneet rajata käsittelynsä päättymään vuoteen 1968 ja Vanhan valtaukseen, ettei heidän tarvitsisi koskea taistolaisuuden saastuttamaan 1970-lukuun, mutta silti he käyttävät kirjan sivuista paljon muistuttaakseen lukijaa "stalinistien" lukuisista synneistä ja 1970-luvun ikävistä puolista (muut toimijat saavat niistä kuitenkin käytännössä synninpäästön; asioita huonosti tunteva voi jäädä käsitykseen, ettei 1970-luvulla muita poliittisia voimia Suomessa ollutkaan). Tämä ratkaisu - joka ei välttämättä ole edes hyvin tiedostettu - muuttaa kirjan vahvasti pamflettimaiseksi. 

* * *

Ehkä häkellyttävintä kirjassa on, etteivät Monti ja Purokuru ole edes muodon vuoksi ottaneet kirjaansa mukaan saati todistajaksi ketään, joka edustaisi selkeästi toisenlaista tulkintaa. Esimerkiksi kaikki lähdeluettelossa esiintyvät "taistolaiset" ovat ns. takinkääntäjiä eli julkisen pesäeron tehneitä toimijoita. Tämän ratkaisun kautta teoriassa moniääninen pamfletti on muuttunut samanmielisten hyminäksi, jota kuka tahansa Vasemmistoliitosta oikealle itsensä poliittisesti asemoiva voi kuunnella nirvanaa tavoitellen. 

Kirjan henkilögalleria koostuu pääosin tutuista nimistä, mutta kirjoittajat ovat halunneet kirjalleen myös uuden löytämisen ja esittelyn auraa nostamalla kaksi suurelle yleisölle tuntemattomampaa nimeä kantamaan 1960-luvun vallankumouksen soihtua (tai jotain sen sosialidemokraattista vastinetta). Antti Kuusi oli nuorena syöpään kuollut Alkon pääjohtaja Pekka Kuusen poika, jonka Monti ja Purokuru esittelevät suurena ja perusteetta unohdettuna visionäärinä. Liisa Liimatainen puolestaan oli käytännön aktivisti ja toimija, eräänlainen Suomen Jean d'Arc, joka kuitenkin on pysynyt hengissä ja jatkanut näihin päiviin asti yhteiskunnallisena kirjoittajana.

1960-luvun aktivismia huonosti tuntevalle tämä kirja on muutenkin antoisa toimijoiden, liikkeiden ja julkaisuiden yleisesittely, jota kirjoittajien tendenssimäisyys ei pahemmin häiritse. Ongelmallisempia ovat monet jälkiviisaat väitteet tapahtumien todellisesta luonteesta, kun kirjoittajat pyrkivät näkemään johdonmukaisuutta ja suunnitelmaa sielläkin, missä useimmat ne vuodet itse eläneistä ehkä näkee lähinnä sattumanvaraisia tapahtumia. Kirjoittajat mm. kiistävät kokonaan ajatuksen, että 1960-luvun liikehdintä olisi ollut sukupolvikapinaa. Ei, heidän mielestään "kyse oli itsetietoisesta poliittisten projektien sarjasta", joka johti "mellakoihin, uudenlaisiin mielenosoituksiin ja kulttuurin vapautumiseen". Vai niin, sanoisin minä.

* * *

Kumpikaan kirjoittajista ei ole tutkija, ja sen valitettavasti myös lukija huomaa varsin nopeasti, vaikka alaviitteitä riittää. Minusta 1968 ei ole tiedekirja, eikä sen sitä tietysti tarvitsekaan olla. Mutta kun se ei ole myöskään tietokirja siinä mielessä, että se tarkastelisi käsittelemiään ilmiöitä eri näkökulmista ja erilaisia ääniä esitellen. 1968 on sosialidemokraattinen mielipidekirja. Toki sellaisellekin on Suomen kirjamarkkinoilla tilaa ja tarvetta, vaikka kuluttajansuojan näkökulmasta katsoen kirjaa muilla mielikuvilla markkinoidaankin.

Kirjan suurin ongelma ei silti ole sen poliittinen yksisilmäisyys vaan kirjoittajien vahvojen väitteiden todistelun keveys. Mitä esimerkiksi tarkoittaa takakannessa oleva lause "1960-luvun liikkeet tekivät aidosti vallankumouksellisen avauksen."? En löytänyt kirjasta oikein mitään tämän tueksi. Kirjoittajat joutuvat itsekin toteamaan loppuluvussaan "Miksi uusvasemmistolaisuus ajautui kriisiin?", ettei sitä vallankumousta oikeasti tapahtunut, vaan "vanhat liikkeet" imivät radikalismin itseensä ja neutraloivat sen tai - kuten taistolaisuuden tapauksessa tapahtui - päästivät pahan irti pullosta. Monti ja Purokuru menevät jossittelussaan niin pitkälle, että vihjaavat Antti Kuusen varhaisen kuoleman olleen osasyy uusvasemmistolaisuuden uuvahtamiseen. Tällainen tuntuu vähän epätoivoiselta.

1968 olisi voinut olla toteutunutta paljon onnistuneempi katsaus 1960-luvun radikalismiin. Vähän etäisyyttä demareihin, ripaus itseironiaa ja edes hiukan moniäänisyyttä haastatteluihin olisi voinut tuottaa ansiokkaan tietoteoksen. Nyt tätä kirjaa ei voi suositella varauksetta kuin vasemmistodemarieläkeläisten kirjallisuuskerhon lukemisiksi. Ei maailma ole niin yksioikoinen kuin Monti ja Purokuru yrittävät väittää. Ei varsinkaan 1960-luku, jonka käänteet onnistuivat yllättämään omana aikanaan meistä jokaisen monella eri tavalla.


PS. Olen itse syntynyt 1949, joten olen kyllä Beatles-nuori, mutta varusmiespalveluksessa kesän 1968 ja seuraavan talven, joten ehdin mukaan vasta Iranin shaahin vastaisiin mielenosoituksiin kesäkuussa 1970. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että osallistuin viimeiseen "vapaaseen" poliittiseen mielenosoitukseen Suomessa. Mutta onnistuin tulemaan raahatuksi polvet alfaltti-ihottumaisina poliisin maijaan siinä missä Erkki Tuomiojakin. Sittemmin ajauduimme vähän eri suuntiin.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Ajasta

Olen lukenut Carlo Rovellin kirjaa Ajan luonne (Ursa 2018) ja joudun myöntämään, että se on älyllisesti niin haastavaa tekstiä, etten pysty edes arvioimaan, olenko ehkä ymmärtänyt siitä jotain. Samasta syystä en tiedä, kenelle uskaltaisin sitä suositella. Rovelli kuitenkin sivuaa monia aiemminkin pohtimiani kysymyksiä ja tarjoaa siten tekosyyn niiden esittelyyn. Olen ainakin sisäistämässä Rovellin toteamusta, että todellisuus on tapahtumien, ei esineiden verkosto ja että aikaan on suhtauduttava suurella varauksella. En uskalla arvioida, miten tulen onnistumaan.

Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 8/2018 on varattu paljon tilaa erilaisille maailmanlopun mahdollisuuksille. Jutuissa ei pohdita Maan vaan koko maailmankaikkeuden tuhoutumisen vaihtoehtoja (repeytyminen, jäätyminen, romahtaminen, räjähtäminen). Huomasin juttua vilkaistessani ärtyväni. Pohdinnot liittyvät toki mielekkäällä tavalla pyrkimykseen ymmärtää maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita. Mukana oli kuitenkin jonkinlainen "huolen" ulottuvuus, jota pidän itse aivan älyttömänä.

Rovelli muistuttaa toistuvasti, ettei mitään yhteistä aikaa ole olemassa eikä meistä etäällä olevan galaksin "ajasta" ole mitään mieltä puhua, mehän näemme miljardeja vuosia vanhan heijastuksen. Yhtä vähän kiinnostavaa on mielestäni pohtia sitä, koittaako maailmankaikkeudelle loppu triljoonan vai sadan triljoonan vuoden kuluttua. Ihmisen aivoille sata vuotta on jokseenkin maksimaalinen "ikä" jotenkin hahmottaa, koska joukossamme on tuon ikäisiä ihmisiä. Kun sanotaan, että joku puu on 4000 vuoden ikäinen, saatamme juuri ja juuri kuvitella neljäkymmentä peräkkäistä sadan vuoden ikää. Siitä eteenpäin kaikki on toivotonta. Maapallon arvioitu ikä, noin 4,5 miljardia vuotta, on täysin käsittämätön, konkreettisesti.

* * *

Kun Carlo Rovelli toteaa, ettei aikaa oikeastaan ole olemassakaan tai että siitä pitäisi puhua hyvin täsmällisin ehdoin, puhuu hän vahvaa intuitiotamme vastaan. Olemme niin tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu ajan janalla, ettemme hevin anna houkutella itseämme tarkastelemaan asiaa "ulkopuolisena". Näin on siitä huolimatta, että arkemme on täynnä esimerkkejä ajan ja sen tajuamisen suhteellisuudesta. Kaikilla meillä on hetkiä, jolloin aika tuntuu matavan (meillä on tylsää) ja hetkiä, jolloin aika tuntuu kiitävän ja karkaavan käsistä (kun meillä on mukavaa). Jokainen aikuinen muistelee, että lapsena kesät olivat pidempiä kuin aikuisena (eikä lapsi tietenkään muista sadepäiviä tai muitakaan pieniä vastoinkäymisiä).

Pääsyyllinen kuvitelmaamme ajan absoluuttisuudesta on epäilemättä kello. Tekninen laite, jonka uskotaan ilmoittavan meille jotain absoluuttisesti uskottavaa ja varmaa. Rovellin näkökulmasta kellot ovat lähinnä leluja, jotain likimääräistä hahmottavia apuvälineitä. Mitä merkitystä on mekaanisesti nykyttävällä aikalaskurilla, jos ajan kulku hidastuu pelkästään nousemalla vuorelle? llluusio säilyy kuitenkin vahvana sen takia, että ihmisaivot eivät kykene mittaamaan aikaa kovinkaan tarkasti. Rovellin tarkoittamassa mielessä "kun aurinko on keskitaivaalla" on paljon täsmällisempi ilmaisu kuin "klo 12.00", koska kyseessä on todellinen tapahtuma.

Ajan "henkilökohtaisuus" ja "paikallisuus" on itse asiassa häkellyttävän totta. Olemme oppineet ajattelemaan, että ns. aikavyöhykkeet heijastavat jotain objektiivisesti olemassa olevaa, vaikka kysymys on sopimuksesta, vieläpä varsin karkeasta sellaisesta. Todellisuudessa ajassa ei tapahdu radikaalia loikkaa, kun siirrymme Ruotsin tai Englannin aikavyöhykkeelle. Jo matka Itäkeskuksesta bussilla 550 Westendiin siirtää meidät toiselle aikavyöhykkeelle. Sitä ei vaan mitata ja noteerata, vaikka tarkoilla laitteilla siirtymä olisi helppo havaita.

* * *

Carlo Rovelli toteaa, ettei fysiikka varsinaisesti tarvitse ajan käsitettä, se on enemmän "inhimillinen" tapa suhtautua fysikaalisten ilmiöiden joihin piirteisiin. Ennen muuta se auttaa meitä jotenkin hahmottamaan kausaalisuutta, tapahtumien järjestystä. Tämäkin on silti totta vain makroilmiöiden maailmassa. Kun katse ja ajatus siirtyvät kvanttitason ilmiöihin, ajan käsitteelle ei ole enää tarvetta. Mutta koska kaikki ihmisen ajattelu ja aistiminen tapahtuu (tiettävästi) makroilmiöiden maailmassa, meillä on ajan käsite ja sen mittaamiseen soveltuvia välineitä.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että kaikki maailman kulttuurit suhtautuvat aikaan ja kelloon yhtä orjamaisesti kuin teollistuneen, vauraan maan kansalainen, joka haluaa olla ajoissa, kyetä ennakoimaan ja hallita edes osaa lähiympäristöstään hallitsemalla "ajankäyttöään". Mieleeni on painunut ties kenen kertoma esimerkki siitä, miten esimerkiksi afrikkalaiset suhtautuvat aikaan. Eurooppalaiset ajattelevat, että kokous alkaa kello 12, johon mennessä kaikkien syytä olla paikalla. Afrikkalaiset taas ajattelevat, että kokouksen on syytä alkaa, kun kaikki ovat saapuneet paikalle.

Olen itse rajoittuneen aikakäsityksen kulttuurinen vanki. Inhoan myöhästymistä sovitusta, omaa ja muiden. Inhoan bussia, joka tulee etuajassa eikä noudata aikataulua. Inhoan sitä tunnetta, joka iskee usein alkuillasta, kun tajuaa taas yhden päivän melkein menneen ja työsaldon olevan kovin kevyt. Toisaalta olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei bussille tarvitse juosta ja että aikaa on elämän loppuun asti. En ole kovin hyvä rennossa suhtautumisessa aikaan. Ehkä Rovellin lukeminen saa aikaan isomman ajatustavan muutoksen, ehkä ei. En kuitenkaan aio odottaa kellon tai kalenterin kanssa. Tapahtuu jos tapahtuu, tapahtuu kun tapahtuu. Samoin suhtaudun Maapallon ja maailmankaikkeuden päättymiseen. En murehdi vähääkään.





 

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Tulitikuilta säästynyt totuus Suomen SS-natseista

Oletan, että André Swanström tiesi ennalta, minkälaisen raivon oikeistopiireissä synnyttää pienikin yritys avata sitä valheellista myyttiä, johon suomalaisten SS-miesten toiminta onnistuttiin sodan jälkeen käärimään. Hakaristin ritarit : Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena 2018) ansaitsee lukijan kiitokset sekä rohkeutensa että vähäisestä aineistosta tekemiensä uusien johtopäätösten takia. Aineistoa on vähän, koska merkittävä määrä aihepiiriin liittyvää dokumenttiaineistoa tuhottiin tietoisesti ennen sodan päättymistä. Ei tarvita mitään erityisosaamista sen päättelemiseen, että tulitikkujen uhriksi ovat joutuneet juuri ne dokumentit, jotka olisivat sisältäneet kaikkein raskauttavinta todistusaineistoa miehistä, joita yhdisti usko Hitlerin aatteisiin, Suur-Suomeen ja herrakansan suureen tulevaisuuteen.

Vaikka kirja käsittelee näennäisesti yksittäisten SS-miesten vaiheita ja tarjoaa yleistämiseen riittäviä aineksia henkilökuvien kautta, Swanströmin kirjan pääkohteena on epäilemättä se valheellinen kuva, joka SS-miesten oman järjestön Veljesapu ry:n tuella ja valvonnassa rakennettiin tutkijaksi valitun Mauno Jokipiin avulla. Swanström ei syytä Jokipiitä tutkimuksellisista virheistä, mutta kylläkin siitä, että tämä on ohittanut raskauttavat todisteet eli kirjan Panttipataljoona (1968) lopputulema oli kirjoitettu ensin ja tutkimus sovitettiin SS-miesten itsensä hyväksymään näkemykseen. Todistusaineisto on aika vakuuttava, enkä itsekään ole ollut aiemmin tietoinen kirjan tilausteosluonteesta ja Jokiin sidonnaisuuksista.

Tosin ilman Swanströmin työtäkin olisi ilmeistä, ettei Jokipii tarjoa koko totuutta. Ristiriita suomalaisten ja muitten ei-saksalaisten SS-joukkojen toiminnan välillä on niin räikeä, että se selittyy vain totuuden valikoidulla käsittelyllä. Swanströmin mukaan Jokipiin tehtäväksi annettiin ennen muuta paaluttaa "oikea" kuva suomalaisista SS-miehistä. Tuohon kuvaan kuuluivat "epäpoliittisuus", täydellinen tietämättömyys keskitysleireistä ja muista natsien synnyttämistä kauhuista sekä ehkä tärkeimpänä mielikuva kurinalaisista ammattisotilaista, jotka eivät syylistyneet sen paremmin sotarikoksiin kuin mihinkään muuhunkaan kielteiseen. Puhtoinen sankariporukka siis oli tavoitteena ja tuon kuvan Jokipii myös rakensi.

* * *

Swanström murskaa kaikki SS-miesten "kunnollisuutta" todistelleet väittämät. Tutkija muistuttaa tuon tuostakin, etteivät kaikki SS-miehet olleet samasta muotista, mutta kova ydin ja selkein enemmistö oli todistetusti aatteellisia natseja, joko suoraan IKL:n jäseniä tai muuten äärioikeistoon orientoituneita, minkä Jokipii pyrki pontevasti peittämään. Swanström myös osoittaa, että IKL:n tulkitseminen vain "fasismia myötäileväksi" puolueeksi on kaunistelua. IKL:n viesti oli kaikissa olennaisissa asioissa yhteneväinen Saksan natsien politiikin kanssa. Merkittävä joukko SS-miehistä värväytyi Saksan ihailijoina, vaikka myös Suur-Suomen rakentaminen oli useimmille olennainen elementti.

Julkisuudessa eniten esillä ollut kysymys suomalaisten SS-miesten osallistumisesta selkeisiin sotarikoksiin jää vähäiselle käsittelylle, koska oletettavasti jokseenkin kaikki siihen viittaavat dokumentit on tuhottu ensimmäisten joukossa, kun Saksan häviö alkoi olla selkeä kiihkeimmällekin natsille. Swanström onnistuu kuitenkin osoittamaan loogisin perustein, että tässä tapauksessa suorien sotarikostodisteiden puuttuminen ei vapauta SS-miehiä vastuusta, vaan olisi päinvastoin äärimmäisen epäuskottavaa olettaa, etteivät pitkin raiskattua Ukrainaa liikkuneet suomalaiset olisi joutuneet käsiään siviilien ja juutalaisten vereen tuhrimaan. Saksalaiset eivät olisi suoneet suomalaisille sellaista ylellisyyttä ja valitusoikeutta ei ollut.

Ehkä hiukan yllättäen Swanström valaisee myös SS-miesten ulospäin yksimielisen rintaman takana todellisuudessa vallinneita ristiriitoja ja erimielisyyksiä. Suhtautuminen uskontoon oli yksi iso vedenjakaja - monella suomalaisella natsilla oli körttiläinen tausta ja Saksan puolueen tyly suhtautuminen uskontoihin oli järkytys -, toinen oli saksalaisten ylimielisyyden ja alentuvan brutaalin käyttäytymisen sietäminen. Moni innolla Saksaan lähtenyt pettyi melkein kaikkeen, mutta ehkä eniten siihen, ettei perillä odottanutkaan tasa-arvoinen paikka saksalaisten rinnalla. Kuvaava esimerkki on, että suomalaiset upseerit joutuivat SS-joukoissa useimmiten aliupseerin asemaan ja vain pieni valittu eliitti koulutettiin ja päästettiin suhteellisen tasa-arvoisesti saksalaisen upseeriston rinnalle.


* * *

Kun pääosa arkistodokumenteista on tuhottu, jää yleensä ainoaksi mahdollisuudeksi eloonjääneiden haastatteleminen. SS-miehet ovat tässä suhteessa olleet hankala tapaus. Monin rituaalein vahvistettu vaikeneminen on pätenyt niittenkin osalta, jotka pettyivät koko touhuun. Sodan jälkeen valittu vaikenemisen ja hiljaisen paluun politiikka on onnistunut käsittämättömän hyvin. Osa SS-miehistä tietysti jäi pohjalle esimerkiksi vammautuneina ja osa pakeni Ruotsiin ja sieltä Etelä-Amerikkaan saksalaisten natsien tapaan. Mutta merkittävä osa palasi siviilimaailmaan kuin eivät olisi koskaan SS-joukoissa palvelleetkaan. Jyrkän antisemitistinen toimittaja Mauno Alhainen yksinkertaisesti vaihtoi sukunimensä: nimellä Mauno Alsta hän toimi sekä Lallissa että Helsingin Sanomissa ja lopulta Yhtyneitten Kuvalehtien piiripäällikkönä. Jyrkän linjan fasisti Karl-Erik Ladau oli vakuutusyhtiö Varman pitkäaikainen toimitusjohtaja, kokoomuslainen valtuutettu Tampereella ja presidentin valitsijamies 1968. Kaksi SS-miestä nousi peräti ministeriksi: Pekka Malinen 1957 ja Sulo Suorttanen 1966-1970. En muista, että Suorttasen SS-taustasta olisi puhuttu tai siinä nähty mitään raskauttavaa.

Swanström on itse sitä mieltä, että väitteet SS-miesten kaltoinkohtelusta ovat vailla perää. Pahimpien annettiin livahtaa tai suorastaan autettiin Ruotsiin ja oikeastaan vain yksi keskeinen aktivisti eli Unto Boman pidätettiin ja luovutettiin valvontakomission kautta Neuvostoliittoon vankileirille, eikä siinä auttanut sukunimen vaihto Parvilahdeksi. Jollain ihmeellä Unto Parvilahti kuitenkin selvisi vankileiriltä takaisin ja kirjoitti natsiaatteestaan juuri lainkaan tinkimättä hyvin myyneen kirjan Berijan tarhat (Otava 1957 ja 2004). Kuvaavaa on, ettei Otavan kaltaisella kustantamolla ollut silloin eikä 2000-luvulla estoja levittää aatteellisen natsin palopuheita. Swanströmin kirjaa Otava ei ole kuitenkaan ilmeisesti halunnut kustantaa.

Swanströmin kirja paneekin miettimään ennen muuta sitä, kuinka paljon näkymätöntä fasismia ja sen tukemista Suomesta on löytynyt ja löytyy edelleen. Tiedämme. että kun valvontakomissio oli poistunut Suomesta ja muodolliset sotasyyllisyystuomiot oli annettu (ja tuomitut pian jo armahdettu), minkäänlaista todellista suomalaisen fasismin pesänselvitystä ei tehty. Vasta 2000-luvulla on ruvettu, kokonaan uusin tutkijavoimin, ylipäätään miettimään, miten isosta liikkeestä voidaan suomalaisesta fasismista osana äärioikeistoa puhua. Swanströmin kirja saa ajattelemaan, että SS-miehiä suojeltiin, sodanaikaisia natsihenkisiä sivistyneistön jäseniä (kuten V. A. Koskenniemi tai Rolf Nevanlinna) ei pelkästään suvaittu vaan suorastaan ihailtiin ja tilinteko jätettiin tietoisesti ja harkitusti tekemättä. Kansallinen valkopesuohjelma oli päällä pysyvästi, eivätkä viime vuosien ilmiöt anna syytä olettaa, että isoa muutosta olisi tapahtunut. Pahoin pelkään, että vuoden 2018 Suomesta olisi vaivatta kerättävissä uusi suomalainen SS-pataljoona. Eduskuntapuolueistakin voisi löytyä innokkaita lähtijöitä.

torstai 6. joulukuuta 2018

Ajatuksia julkisista tiloista ja palveluista

Olen vastustanut ns. keskustakirjastohanketta alusta alkaen. Intuitiivisesti päättelin, että kyseessä ei ole aito sivistyshanke, vaan erilaisia hallintokerrostumien pätemisen tarpeita tyydyttävän muistomerkin rakentaminen. Kun kuulin perustelut sille, miksi uutta kirjastoa ei missään tapauksessa haluta sijoittaa aidosti keskustassa sijaitsevaan ja arkkitehtonisesti upeaan Postitaloon (jossa Kirjasto 10 toimi menestyksekkäästi vuosien ajan), tiesin sekä häviäväni sodan että joutuvani palaamaan asiaan ties kuinka synkeissä merkeissä. Nyt on se hetki ja tilanne on vielä synkempi kuin olin uskaltanut pelätä.

Aloitan nimestä. Kansa äänesti rakennukselle vuosia sitten kauniin ja kirjallisesti kutkuttavan nimen Lastu. Koska rakennuksella ei kuitenkaan ollut tarkoitus lisätä kansalaisten kuvitelmia vallasta, kaupungin ja kirjaston päättäjät ottivat nimeämisoikeuden itselleen ja päätyivät tuohon käsittämättömään "Oodiin", jota en itse suostu käyttämään sen aiheuttaman mielipahan takia. Jos on pakko lyhyesti viitata, käytän ilmaisua "Odin". Kun päätös järkyttävän kalliista (100 miljoonaa euroa) hankkeesta tehtiin, kaupungin ja kirjaston päättäjät vakuuttivat maireasti, ettei hanke tule vaikuttamaan muuhun kirjastoverkkoon. Todellisuus on tietenkin ollut aivan muuta ja "Odin" on vaikuttanut ihan kaikkeen, vaikka ei tietenkään myönteisesti. Resurssit kerätään verkosta, kuten henkilökunta osasi arvata.

Pahin pettymys oli tietenkin se, että kirjaston johdon kiukuspäissä tekemää päätöstä jättää musiikkiäänitekokoelma kokonaan palveluvalikoimasta ei ole peruttu, vaikka ratkaisua on kritisoitu julkisesti ja jopa muuten hankkeeseen yksipuolisen ylistävästi suhtautuva Helsingin Sanomat antoi Vesa Sirénin julkisesti ihmetellä, miksi musiikkiäänitteille ei löytynyt sijaa. Se lienee sentään tullut selväksi kaikille, että ratkaisua tehtäessä ei todellakaan kysytty sen paremmin henkilökunnan kuin asiakkaidenkaan mielipidettä, koska johto tiesi, että se olisi ollut väärä.

* * *

Olen edelleen sitä mieltä, että Helsingin keskustan alueella on liian vähän julkista tilaa, joten tästä näkökulmasta "Odin" paikkaa kiistatta yhtä puutetta. Mutta rakennuksen kutsuminen kirjastoksi on sitten toinen asia. On selvää, että hanketta lähdettiin ajamaan kirjaston kunniakas nimi edellä, koska kukapa olisi halunnut pistää sataa milliä keskustan oleskelijoiden monitoimitilaan. Kun rakennuksen toiminnot nyt ovat selvillä, täytyy kuitenkin sokeimmankin myöntää, ettei kyseessä ole kirjasto vaan monitoimitila, jonka yhdessä kerroksessa on myös keskikokoinen kirjasto. Keskikokoinen kirjasto, joka ei tarjoa musiikkiäänitteitä, kuten käytännössä kaikki muut Suomen yleiset kirjastot.

Hankkeen propagandassa on puhuttu jopa "Lippulaivasta". "Odinin" sisällä olevalle kirjastolla ei kuitenkaan ole mitään sellaista ominaisuutta, joka perustelisi tuollaisen ilmaisun käytön. Itse asiassa moista militaarista kielikuvaa voi mielekkäästi käyttää korkeintaan rakennuksen arkkitehtuurista, joka ainakin Erkon lasipalatsin suunnalta katsottuna tuo mieleen valtavan laivan. Jos rakennuksen palvelukonseptia pitäisi jotenkin määritellä, kai se olisi lähinnä kauppakeskus ilman kauppoja. Kun ei sitä julkista saunaakaan sitten rakennettu. Voi toki olla, että siellä verstaskerroksessa kehittyy jotain, mitä muualla ei ole, mutta ei sitä ainakaan vielä ole helppo arvailla.

Uskon itse, että kun Kirjasto 10:n perinteiset käyttäjät tajuavat, mitä heiltä on viety ja siirretty Pasilaan, puheet keskustakirjastosta haalistuvat ja talosta tulee aidosti se mikä se onkin eli hiukan keskustasta sivussa oleva julkinen oleskelutila. Käyttäjiä tai ainakin oleskelijoita tulee tietysti riittämään, onhan siitä hienot näköalat suoraan Eduskuntatalon portaille - tai ainakin Pikkuparlamentin sivurakennukseen.

* * *

Vaikka edellä lähinnä kritisoin, voin kertoa kuitenkin edes yrittäneeni saada talon avajaisiin originellin sisäänvetotuotteen. Jo vuosia sitten tein ehdotuksen, että uusi talo juhlistaisi avajaisiaan myös yhdistämällä vanhat sisällöt ja uuden tekniikan tarjoamalla jotain, mikä olisi tarjolla vain kirjaston omissa tiloissa. Ideani oli, että Helsingin kaupunginkirjasto digitoi kaikki vanhat Suosikki-lehden vuosikerrat ja tarjoaa ne kirjaston asiakkaiden luettavaksi ja katsottavaksi tekijänoikeuslain pykälien 16 ja 16b alakohta 2:n tarjoamalla oikeutuksella.

Tämä mahdollisuus on eräillä kirjastoillamme ollut vuosikymmeniä, mutta minulle käsittämättömistä (teko)syistä sitä ei ole käytännössä ollenkaan käytetty. Eikä ilmeisesti käytetty nytkään, vaikka ehdin saada viestiä siitä, että kirjaston sisällä ideaa oli pidetty ainakin mielenkiintoisena. Mahdollisesti asia hautautui tärkeämpien tavoitteiden kuten musiikkiäänitteiden torjumisen alle. Tai sitten se vain unohtui, kuten usein tapahtuu ideoille, jotka tulevat jostain "ulkopuolelta".

Rohkenen silti heittää tämän idean laajemminkin pohdittavaksi. Kirjastot eivät voi vapaasti digitoida ja levittää tekijänoikeuden kahlitsemia sisältöjä. Mutta laissa on edellä mainittu poikkeus, joka sallisi minkä tahansa uhanalaisen (käytännössä sellaisen, jota ei voi ostaa) digitoinnin ja käytön kirjaston tiloissa erityisen päätteen kautta. Minulle on täysi arvoitus, miksi kirjastopäättäjämme eivät halua tätä mahdollisuutta hyödyntää. Toki se jotain maksaisi, mutta jos oli varaa sadan millin palatsiin, miksi ei tällaisiin paljon pienemmän luokan satsauksiin? Ei kai se siitä voi kiinni olla, kuka ehdottaa?


sunnuntai 18. marraskuuta 2018

1918 - vielä kerran

En tunne tämän kirjan pohjimmaista ideaa - paitsi että se on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle 1917 -, mutta kaiken 1918-kirjallisuuden joukossa se on jonkinlainen erikoisuus. Kolmen tunnetun ja tunnustetun tutkijan ja tietokirjoittajan pitkät esseet on sommiteltu kuvatoimittaja Jukka Kukkosen esiin kaivamien, suurelta osalta ennen julkistamattomien kuvien lomaan. Sekä kuvat että tekstit ovat poimintoja valtavasta aineistosta, ymmärrettävänä tavoitteena sanoa jotain sellaista, mitä ei aiemmin ole sanottu. Kova haaste siis. Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma eivät ihmeempiä esittelyjä kaipaa, joten ytimekkäästi nimetty 1918 (WSOY 2018) ei ainakaan lähtösuoralle pysähdy.

Juha Kukkosen kuvateos - se 1918 ilman muuta on - avaa häkellyttävän monia ainakin minulle kokonaan uusia näkymiä maailmaan, jonka luulin jo olevan puhki kuvattu. Kukkonen on vältellyt virallisen propagandakuvaston tuttuja näkyjä ja onnistunut näyttämään kaikessa karuudessaan sodan, nälän, koston ja sekasorron, joiden vallassa Suomi oli. Kukkonen ei säästä katsojaa, kuvat muistuttavat siitä, miten vähän riemuun oli aihetta. Toisaalta Kukkonen ei ruumiita ja nälkiintyneitä punaisia kuvatessaankaan sorru minkäänlaiseen sensaatiokuvastoon. Näistä kuvista välittyy lähinnä väkivallan järjettömyys ja luokkavihan tuhoisuus. Muuten liki täyden kympin suoritusta häiritsee vain se, ettei tekstin lomaan sijoitetuille kuvilla ja teksteillä ole mitään suoraa yhteyttä.

Teemu Keskisarjan kirjoitus Verenpunainen, kalmanvalkoinen on jotenkin ylimielinen analyysi siitä, kuinka vähillä eväillä punaisten joukot kapineen lähtivät, kuinka olemattomalla osaamisella luokkasotaa käytiin ja kuinka arvottomasti - tietenkin - punaisten vastuulliset luikkivat Neuvosto-Venäjälle varmaa kuolemantuomiota pakoon. Ei Keskisarja valkoisiakaan kauheasti kehu, mutta hän tyytyy nostamaan tikunnokkaan vankileirien surkean ja suurelta osalta harkitusti epäonnistuneen hoitamisen. Mannerheimin hän päästää hyvin vähällä, eihän kenraalin rasistinen armottomuus ja luokkaviha hänen aatetaustaansa ajatellen muka  mitenkään poikkeuksellista ollut. 

* * *

Ehkä oudoin elementti Keskisarjan tekstissä on vahva halua sanoutua irti keskustelusta vuoden 1918 sodan nimestä ja kutsua sitä "pakkomielleväittelyksi". Keskisarjan mielestä "vapaussota" on kielellisesti kaunein nimi ja sitä on siksi syytä käyttää historiallisesta painolastista piittaamatta. Keskisarja myös kehuu suomalaisia maailman parhaiksi sisällissodasta "eli vapaussodasta" toipujiksi eikä malta olla heittämättä aika siirtomaaherramaista kommenttia "Tätä osaamista lienee mahdotonta viedä Syyriaan, Afganistaniin, Irakiin ja Somaliaan, missä sotiminen on elämäntapa ja elinkeino ja jatkuu vuosikymmenestä toiseen." Pohdinnat suomalaisten äitymisestä uudelleen toistensa kimppuun Keskisarja kuittaa halveksivalla itsevarmuudella: "Vuonna 1918 oli vihaisilla miehillä ja naisilla kädessään kiväärit, tänään selfie-kepit." Historioitsija ei selvästikään ole lukenut uutisia suomalaisten uusnatsien aktiivisuudesta muuna kuin hurttina huumorina.

Kai Häggman tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia kirjoituksessaan Tämä pitkä- ja salavihainen kansa antamalla valkoisten puolen erilaisten äänten rakentaa propadandamyyttien näkökulmasta tuntematon "toinen valkoinen Suomi", jossa oltiin hyvin erimielisiä sekä tavoitteista, keinoista että "tarpeellisen" väkivallan määrästä. Erityisen kiinnostava on hämeenlinnalaisen kustantajan, Arvi A. Kariston päiväkirja, josta en muista aiemmin lukeneeni. Toisin kuin Keskisarja, Häggman esittelee myös sodan nimeen liittyvän ristiriitaisen historian ja muistuttaa suoraan siitä, kuinka termi "vapaussota" tietoisesti juntattiin kansakunnan tajuntaan sen jälkeen, kun kevään kestäessä joutui vimmaisinkin ryssänvihaaja toteamaan, että ei niitä ryssiä ole missään, rintamalla suomalainen vaan surmaa toista suomalaista.

Häggman tuo taitavasti esiin sen, miten huonosti punaisten toimia ankarasti suomineet sivistyneistön jäsenet kuten Juhani Aho tai Arvi A. Karisto loppujen lopuksi tunsivat sitä maailmaa, josta niin tietävästi olivat kertovinaan. Nälkäkään ei koskettanut valkoista eliittiä millään tavalla, joten sen vaikutus punaisten toimintaan jäi käsittämättä niiltäkin, jotka muuten korostivat punaistenkin olevan samoja ihmisiä kuin valkoisten. Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen riehunut valkoinen terrori, joka kohdistui samalla raivolla syyllisiin kuin viattomiin, kauhistutti esimerkiksi Karistoa, jolle Hennalan kasarmien epäinhimilliset olosuhteet eivät olleet tuntemattomat. Myös Juhani Aholla oli näköyhteys Suomenlinnan vankileirille. Häggman muistuttaa asenteiden jyrkkyydestä; Suomen rikkaimmaksi arvioitu Hjalmar Linder, Mustion patruuna, vastusti julkisesti valkoista terroria - ja joutui lähtemään maanpakoon Ruotsiin.


* * *

Häggmanin tekstiosuus on erinomainen, mutta ei hänkään mahda mitään sille, että Markku Kuisman napakasti otsikoitu Firmojen vapaussota nousee kolmikon ykköseksi valottaessaan edelleen kovin hämärää aluetta eli valkoisen Suomen taistelun rahoittajien ajattelua ja tekoja. Ylivertainen taloushistorian tuntemus antaa Kuismalle mahdollisuuden puhua kiertelemättä talouseliitin vastavallankumouksesta ja suorasta Mannerheimin rahoituksesta. Siinä, että tehtaanomistajat tukivat varauksetta valkoisia ei tietenkään ole mitään uutta saati yllättävää. Kuisma onnistuu kuitenkin kertomaan asian niin konkreettisesti ja samalla rikkaitten tosiasialliset erimielisyydet analysoiden, että lukija on äärimmäisen pettynyt siitä, että tarjolla on vain lyhyt essee, ei kokonainen kirja.

Valkoisten rahoittajien jako kahteen on sekin tuttu asia yleisellä tasolla. Nyt tämä saksalaismielisten monarkistien ja anglofiilien tasavaltalaisten rintama näyttäytyy kuitenkin suorassa suhteessa vuoden 1918 vaiheisiin sidottuna. Svinhufvudin senaatin taakse ryhmityttiin yksissä tuumin, olihan vaakalaudalla koko talousjärjestelmän perusta. Myös kansainvälinen rikkaiden solidaarisuus oli vahvaa, joskaan Norjan kapitalistit eivät suostuneet rahoittamaan Suomea enää siinä vaiheessa, kun Saksan kuristusote Suomen taloudesta kävi ilmeiseksi. Mutta tuskin oli Mannerheim astunut toukokuisen voitonmarssinsa jälkeen ratsailta, kun jo saksalaismielinen puoli antoi liian länsimieliselle kenraalille potkut.

Kuisma ei emmi kuvata Suomea Saksan vasallivaltioksi vuonna 1918. Se oli looginen seuraus siitä, että saksalaismieliset valkoiset olivat päässeet niskan päälle ja Englantia diganneet teollisuusjohtajat olivat nielleet pakon edessä ajatuksen saksalaisesta Suomen kuninkaana. Vasta Saksan sotilaallinen romahdus herättivät suomalaiset teollisuusmiehet uusiin realiteetteihin, joihin nopsasti tasavaltalaiseksi kääntynyt Juho Kusti Paasikivi heidät tunnetulla taidollaan opasti. Johtavien länsimaitten tunnustus itsenäisyydellekin tuli vasta, kun kurssi oli uskottavasti käännetty ja rakkaus Saksaa kohtaan painettu vähäksi aikaa pinnan alle. Se mikä myöhemmin näytettiin johdonmukaisena kehityksenä, oli todellisuudessa enimmäkseen sattumaa ja historian oikkua. Ei tietysti ensimmäistä eikä viimeistä kertaaa.



PS. Kustantaja WSOY ansaitsee ankarat moitteet siitä, että se on kitsastellut väärässä paikassa eli näyttävän kuvateoksen kustannuksissa jättämällä taas kerran henkilöhakemiston pois. Noloa ja typerää! Miten nyt kukaan kirjaa lukematon voi näppärästi löytää sivulla 143 olevan korskean kuvan kirjailija Bertel Gripenbergistä hevosen selässä, valkoisessa turkissa ja lierihattu päässä?

torstai 15. marraskuuta 2018

Vihollisesta ihmiseksi

Voin kuvitella, kuinka suomalaista juoksuhautaihmistä ärsyttää, kun markkinoille ilmestyy tällaisia kirjoja. Eikö edes pyhää ryssävihaa saa enää harrastaa häiritsemättä? Jos se riippuu Ira Vihreälehdon kaltaisista mikrohistorian selvittäjistä, ei kyllä saa. Kunnes rauha heidät erotti (Atena 2018) nostaa kansalliselle tutkimuspöydälle ja yksityisen lukijan mielenmaisemaan yhden tehokkaasti unohdetun viime sotien ulottuvuuden eli ne Neuvostoliiton armeijan sotilaat, jotka joutuivat suomalaisten vangeiksi. Perinteisessä propagandassa nämä sotilaat on näytetty mieluummin juuri vangittuina, kädet ylhäällä, pöllämystyneinä siitä että ovatkin edelleen hengissä. Mitä kuvan oton jälkeen tapahtui, siitä on puhuttu vähemmän.

Ira Vihreälehdon näkökulma on sikäli poikkeuksellinen, että hän on itse tuntemattomaksi jääneen sotavangin jälkeläinen ja siis asianosainen. Hänen näkökulmansa on empaattinen, nostalginen ja ehkä hiukan "puolueellinen". Mutta koska kirjoittaja on ehdottomasti ennen muuta inhimillisyyden ja totuuden perässä, lopputulos on yllättävän tehokas ja paljastava. Vihreälehto kuvailee sitkeää tutkimustyötään sympaattisesti ja pystyy hyvin perustelemaan, miksi näinkin vanhoja asioita kannattaa ehdottomasti tutkia edelleen.

Vihreälehto on siviiliammatiltaan historian opettaja. Sen voi huomata kirjassa kuvatuista tutkimusmenetelmistä, jotka muistuttavat välillä salapoliisin työtä. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten viime hetkilläkin kannattaa muistitietoa kerätä ja tallettaa. Se on kateissa vasta kun viimeinenkin muistaja on kuollut. 

* * *

Ehkä suurin Vihreälehdon kirjan tuottama yllätys on kotirintaman inhimillisyyden kuvaus. Ehkä kirjoittaja on korostanut myönteisiä ilmiöitä, mutta on suorastaan häkellyttävää, kuinka hyvin vangit otettiin varsinaisten leirien ulkopuolella eli siviilimaailmassa vastaan. Osa selitystä piilee siinä, että sotavangit olivat arvokas työvoimalisä. Mutta tuskin pelkkä käytännön hyöty selittää sitä inhimillisyyttä ja ystävällisyyttä, jolla vankeja pääasiassa kohdeltiin. On sinänsä tunnettua lukemattomista vankileirikuvauksista, kuinka herkästi siviilit tuntevat myötätuntoa leirille koottuja kohtaan, tuovat ruokaa ja muuta pientä. Silti yllätti lukea siitä, kuinka lämpimiksi monissa tapauksissa vankien ja isäntäväen suhde kehittyi.

Yllätyksen tunne johtuu tietysti ainakin osittain siitä propagandan luomasta harhasta, että kaikki suomalaiset olisivat olleet kiivailijoita, joille "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Todellisuudessa viimeistään ensikankeuden hävittyä niin aikuiset suomalaiset kuin lapset ovat huomanneet, että heidän elämäänsä tupsahtaneet Nikolait, Andreit ja Tihonit ovat samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Monissa tapauksissa sotavangeista ei tullut vain isäntäperheissä siedettyjä työntekijöitä vaan läheisiä ja kaivattuja ystäviä, joiden lähtö sodan päätyttyä oli yhtä surullista kuin erot aina.

Ira Vihreälehdon eräs erityishuomion kohde ovat ymmärrettävästi suomalaisten naisten ja sotavankien välille syttyneet rakkaus- ja ihastussuhteet, jollaisen seuraus hän itsekin on. Tässä suhteessa kirjoittaja kuvailee laveasti ja vivahteikkaasti sitä tunteiden kirjoa, joka todellisuudessa Suomen kotirintamalla koettiin suomalaisten miesten ollessa rintamalla ja sotavankien jouduttua rooliin, johon kaikki eivät olleet varautuneita. Suorastaan huvittavalta tuntuu sekä jyrkkä ristiriita, joka vallitsi virallisten määräysten ja arjen käytäntöjen välillä. Jos asia olisi ollut kiinni sotilasviranomaisista, Vihreälehdolla ei olisi nyt mitään kirjoitettavaa.

* * *

Liikuttavan ja sinänsä mielenkiintoisen mikrohistorian suhde perinteiseen "viralliseen" poliittiseen ja sotahistoriaan on aina mutkikas. Vihreälehdon kuvaamat ihmissuhteet olivat virallisesti kiellettyjä, eikä sodanaikaiseen propagandaan olisi mitenkään mahtunut edes pienikokoinen kuva vangitusta vihollisesta tavallisena ihmisenä, joskus huonosti sopeutuvana, joskus isäntäperheen rakastamana ja kaipaamana ystävänä. Kertomukset vihollissotilaisiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti suhtautuneista siviileistä olisivat auttamatta jääneet sotasensuurin kynsiin. Siksikin on tärkeää, että asiasta puhutaan edes nyt.

Vihreälehden kirjaa ei varmaan ole kirjoitettu ajankohtaiseksi puheenvuoroksi, onhan se vanhojen asioiden muistelua ja unohdetun, kadonneen historian rekonstruktiota. Mutta on se myös kannanotto sitä vihapuheen kulttuuria vastaan, joka Suomessa venäläisyyttä ja jopa venäläisiä ihmisiä vastaan on taas vaihteeksi täysin sallittua ja Ilta-Sanomien kaltaisten "riippumattomien" tiedotusvälineitten jokapäiväistä kauraa. Vihreäluodon humaania perusasennetta kuvaa hyvin se, kuinka ongelmitta hän liikkuu eri puolilta Neuvostoliittoa sotilaiksi ja vangeiksi joutuneiden kohtaloissa. Kansallisella taustalla ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, vain ihmisyydellä on.

Viholliskuva syntyy aina tietämättömyyden ja ennakkoluulojen pohjalle. Viholliskuvia puretaan tehokkaimmin tutustumalla väitettyyn viholliseen. Sotavangit olivat - tietysti viranomaisten sitä tarkoittamatta - tehokasta ryssävihan vastaista työtä. Vankeja oli paljon ympäri Suomea, mutta loppujen lopuksi kuitenkin turhan pieni osa siviileistä pääsi henkilökohtaisesti toteamaan, että se propagandan "julma idän punainen paholainen" olikin tosiasiassa ihan tavallinen, samanlainen ihminen kuin kuka tahansa suomalainen. Ehkä vähän tunteellisempi ja taipuvaisempi alakuloiseen ääneenlaulamiseen, mutta muuten ihan samanlainen, ihminen.

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Päivitän, olen siis olemassa?

Muistan hämärästi ajan, jolloin tietokoneen käyttöjärjestelmän tai yksittäisen hyötyohjelman päivitys oli sekä harvinainen että jotenkin ylevä hetki. Päivitys tarkoitti vähemmän ongelmia ja ehkä jopa parempaa ohjelmaa. Hienointa tietysti oli, jos joku peli päivitettiin, jolloin se saattoi näyttää paremmalta ja toimia ripeämmin. Jokainen muistaa, miten isoja askelia kohti tolkkua (ei toki perille asti) merkitsivät W95, W98, W XP (upea!) ja vielä W7.

Noista hämäristä ajoista on kauan. Tänä päivänä päivitys on tietokonetta käyttävän puolivapaan kansalaisen liki pahin uhka. Kehityksen kärjessä on perinteiseen tapaan Microsoft, jonka megalomaanisen monimutkaisen ja kiireellä suttuiseksi tehdyn koodin korjaaminen jatkuvilla pienillä ja isoilla päivityksillä on se todellinen Iisakin kirkko. Ilmeisesti varovaiseksi oppineet käyttäjät ovat jättäneet niin suuren määrän Microsoftin päivityksistä asentamassa, että firmassa on päätetty lopettaa nynnyily ja näyttää lypsykarjalle niiden todellinen paikka tottelevaisena orjana.

Jokainen Windows 10:n käyttäjä - ja meitähän on valitettavasti valtavasti -, on päässyt tutustumaan päivitysideologiaan, jonka mukaan MS päättää, milloin W10 sulkeutuu, päivittyy ja käynnistyy taas uudelleen. Totta kai asiaan voi vaikuttaa, kun on ensin käyttänyt varttitunnin elämästään selvittämällä, missä kätköissä päivitysasetukset ovat. Menetin useammankin keskeneräisen työn ennen kuin tajusin, että kyseessä ei ole normaali bugi vaan harkittu taktiikka. Jo ennestään pysyvään ylössojotukseen jäykistyneelle keskisormelle tuli taas lisää hommia.

* * *

Mitä Microsoft edellä, sitä muut softafirmat perässä. Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa puolet valveillaoloajasta kuluu päivitysilmoitusten kuittaamiseen, torjumiseen tai lykkäämiseen - ja tietysti koneen käynnistämiseen uudelleen aina kun joku on lopultakin päässyt maaliin asti. Versionumerot ovat pidempiä kuin formula ykkösten ajanoton desimaaliketjut ja kaikkein älyttömintä on, ettei lähes päivittäin tuleva päivitys näytä koskaan vaikuttavan yhtään mihinkään. Ohjelmat on ohjelmoitu nostamaan hirveä äläkkä vanhentuneesta ohjelmistoversiosta, vaikka todellisuudessa sillä pärjäsi ja pärjää useimmiten aivan hyvin (en nyt puhu porsaanreikäbugien korjaamisesta).

Mitättömien pikkupäivitysten tulvaan liittyy myös ärsyttävä lisäpiirre. Jos käyttää jotain maksutonta ohjelmistoa, voi olla aivan varma siitä, että jokaisen päivityksen yhteydessä yritetään käyttäjä saada houkuteltua ohjelman maksullisen version käyttäjäksi tai - mikä vielä raivostuttavampaa - asentamaan vahingossa joku itseään tyrkyttävä maksullinen viruksentorjuntaohjelma, joka on maksanut rabiaattiselle päivittäjälle siitä, että se sujauttaa puolihuolimattoman "lisäasennuksen" mukaan siinä perustellussa toiveessa, ettei tympiintynyt kuluttaja huomaa vedätystä.

Ovatko koodarit nykyään ihan oikeasti paljon huonompia kuin aikaisemmin? Vai johtuuko vimmainen päivitystahti ilkeistä rikollisista, jotka hakkeroivat suosittuja ohjelmistoja koko ajan ja pakottavat korjauspäivityksiin? Vai onko kuitenkin kysymys vain siitä, että vimmaisella päivitystahdilla halutaan luoda mielikuva ohjelmistofirmasta, joka sekä ottaa todella vakavasti tietoturvan että tuottaa kuin liukuhihnalta parempia ominaisuuksia, jotka vain päivittävä asiakas saa ilokseen?

* * *

Epäilen jonkin sorttista salaliittoa, mutta en ole keksinyt uskottavaa syytä moiselle liitolle. En keksi mitään hyvää syytä niskassa huohottavalle päivitysvimmalle, joten miksi sen takana olisi salaliittoakaan? Intuitiivisesti kuitenkin uumoilee, että tällaisen kiusan takana täytyy olla ilkeä salaliitto, nehän ovat populaarikulttuurin todistuksen mukaan yleensä vastuussa kaikkein ällöttävimmistä asioista (esimerkiksi naisten ylläpitämä rahka-salaliitto tai hammaslääkäreiden salainen miljardituki cola-juomien valmistajille).

Mittani tuli jotenkin täyteen, kun uutiset alkoivat kertoa Windowsin tuoreimman Ison Päivityksen aiheuttaneen kaikenlaista sotkua ja jopa tiedostojen pysyvää tuhoutumista. Antakaa jo olla! Lopettakaa riehuminen, istukaa alas, ei yhtään päivitystä ennen kuin minä annan luvan! Palataan Windows 7:n Pro-versioon, se riittää meille kaikille, monipuolinen ja vakaa (ja Vapaakenttä oletusarvona). CCleanerin versio v5.49.6856 ei tee mitään sellaista, mitä ei tehnyt jo versio v5.49.1074 tuhat vuotta sitten. Käytännön kokemus on, että aniharvoin päivitys tuottaa havaittavaa etua, mutta aivan liian usein sotkua, kun kaikki tuttu on mainostoimiston kivojen poikien neuvosta siirretty aivan uuteen, jännään paikkaan, jota ei sitten millään opi muistamaan! Voi juku!

Jatkossa haluaisin jokaisen päivitystyrkytyksen yhteydessä kuulla ilman kapulakieltä, minkä rikkinäisen asian päivitys korjaa ja minkä hyödyllisen asian se tekee paremmin tai edes nopeammin kuin aikaisemmin. Nykyään joutuu jopa sen kerran kun television äärelle erehtyy, vastaamaan erilaisiin ohjelmistopäivityspyyntöihin klikkaamalla OK noin miljardi kertaa ja unohtamalla jo, mitä oli ajatellut siinä ruudun äärellä tehdä. Herätys! Päivitys onnistui! No voi kun kiva! Nyt varmaan minunkin surkea elämäni sujuu paremmin kuin ennen, kiitos tuon vaatimattoman, pyytämättä toimitetun korjatun koodinpätkän.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Jos Bernie Sanders olisi...

... ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi, antaisin hänelle hyvin mielelläni ääneni. Bernie Sandersin vaalikampanjastaan kirjoittama Mahdollisuuksien maa (Into 2018) ei yllättäen ole niin vanhentunut kuin voisi kuvitella. Itse asiassa se on harvinaisen hyvin ajan tasalla kuvatessaan Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän painajaista ja ainoata tietä siitä ulos. Kun sitoutumaton Sanders melkein kampitti Hillary Clintonin valmiiksi kivetyn tien ehdokkaaksi (kuvitellun punaisen maton kulun presidentiksi mokasi puolue ihan itse), tuloksena oli muodollisesti katkera tappio. Mutta kuten Sanders itse muistuttaa, missään vaiheessa ei ollutkaan kysymys hänestä vaan poliittisesta vallankumouksesta.

Tämän kirjan suomentaminen oli tarpeen, koska aivan kuten Yhdysvalloissa, myöskään meillä valtamedia ei ole vaivautunut pitämään esillä Sandersin esiintymisten myötä keskusteluun tarjottuja aiheita. Toki Yhdysvalloista kirjoitetaan myös kriittisiä tekstejä ja Sandersin vallankumous saa Suomessa ilman mitään ponnistelua paljon kannatusta ihan siitä syystä, että täällä monet hänen vaatimansa uudistukset ovat toteutuneet jo aikaa sitten. Mutta vaikka Yhdysvaltain ongelmat kaikki ongelmat eivät ole Suomen ongelmia, välillisesti ne koskettavat meitä. Sen lisäksi moni asia on myös Suomessa menossa samaan huonoon suuntaan kuin Yhdysvalloissa.

Sandersin kirja on suomalaiselle tarpeellinen tietopaketti, koska se kuvailee asiat alistetun kansan näkökulmasta, joka ei juuri koskaan saa todellista sanansijaa meilläkään. Sandersin analyysi perustuu pitkäaikaiseen työhön paikallisella (Burlington, Vermont) ja kansallisella poliittisella tasolla edustajainhuoneessa. Sandersin pitäisi ikänsä puolesta olla jo reilusti eläkkeellä, mutta minkäs teet kun taistelu on kesken ja Yhdysvaltain "edistykselliset" (progressive) voimat tarvitsevat hänen kokemustaan ja ällistyttävän kärsivällistä, maltillista ja samalla vallankumouksellista esiintymistään. Sandersilla on karismaa ja viesti juuri niille ihmisille, joiden äänillä Donald Trump luikerteli Valkoiseen Taloon (hän sai 3 miljoonaa ääntä vähemmän kuin Clinton). Sanders olisi epäilemättä lyönyt Trumpin selvästi, mutta sitä ei valitettavasti päästy kokemaan.

* * *

Vaikka Sandersin kirja kattaa koko hänen poliittisen ohjelmansa, hän palaa uudelleen ja uudelleen muutamiin teemoihin, joiden hän näkee tuhoavan sen demokraattisen yhteiskunnan, johon moni edelleen uskoo. Ykkösuhkana Sanders näkee ja nimeää ne superrikkaat, jotka ovat halukkaita ostamaan sen poliittisen vallan, jota niille ei demokratian pelisääntöjen mukaan koskaan voisi eikä pitäisi olla. Sandersin kuvaus läpikotaisin korruptoituneesta järjestelmästä on puistattava. Päättäjät ovat miljonäärejä, jotka tottelevat isäntiään eli miljardöörejä, jotta voisivat tavoitella samaa asemaa. Toki järjestelmään mahtuu muutama Sandersin kaltainen sitoutumaton ja lahjomaton kansan edustaja, mutta ei riittävästi. Superrikkaiden ylivallan kumoamista Sanders pitää kaikkien muitten askelten ehtona, koska juuri rikkaimmat estävät päättäjänukkearmeijansa kanssa köyhempien aseman parantamisen.

Muita keskeisiä esteitä hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä - siitähän Sandersin vallankumouksessa on pohjimmiltaan kysymys - ovat vaalirahoituksen lisäksi mm. vapaakauppa, joka hyödyttää vain suuryritysten omistajia, eriarvoistava koulutusjärjestelmä, rakenteellinen rasismi, muutamiin käsiin kasautunut mediavalta ja saman superrikkaiden porukan piittaamattomuus ilmastonmuutoksen torjunnassa. Sanders korostaa uudestaan ja uudestaan, etteivät Yhdysvaltain valtavat ongelmat köyhyyden ja syrjäytymisen alueella ole seurausta epäonnistumisista vaan ne ovat harkiten rakennettuja seurauksia prosessissa, jossa pääoma etsii koko ajan onnettomia, joilla työn voi teettää vielä vähän halvemmalla.

Sanders puhuu ja kirjoittaa kohteliaasti, mutta hänen viestinsä on äärimmäisen paljas, avoin ja raaka. Yhdysvalloissa on käynnissä yhden rikkaan prosentin sota loppuja 99 prosenttia vastaan. Arkinen esimerkki tästä sodasta ovat ne mielikuvitukselliset keinot, joilla republikaanipuolue kaikkialla missä vain siihen kykenee, etsii ja keksii keinoja, joilla vähennettäisiin äänestäjien määrää ja erityisesti estettäisiin muitten kuin hyvätuloisten valkoihoisten ihmisten äänestäminen. Suomessa äänestäjän täytyy vain käydä äänestämässä, valtio hoitaa kaiken muun. Yhdysvalloissa äänestämään haluava joutuu ponnistelemaan päästäkseen ensin rekisteröitymään äänestäjäksi. Se voi olla vaikeaa, kun rekisteröintipalvelua järjestetään vain virka-aikana yhdessä etäisessä palvelupisteessä. Sandersin kuvaukset ovat painajaismaisia. Yhdysvallat ei todellakaan ole sivistysvaltio.

* * *

Sanders on saavuttanut valtavan suosion erityisesti nuorten keskuudessa (- ja taisimme tuoreitten välivaalien tuloksissa nähdän jo tämän suosion seurauksia). Mutta miten hän kykenee pitämään yllä optimismia oloissa, joissa vastassa ovat kaikki superrikkaiden varat, rasistinen poliisi, täysin puolueellinen media ja kaksi valtapuoluetta, joista kumpikaan ei oikeasti aja tavallisen ihmisen asioita? Sandersin menetelmä on sinänsä ikiaikainen eli toiminta perustasolla, siellä missä ihmiset elävät. Hän korostaa ihmisten vilpittömän yhteistoiminnan arvoa ja voimaa. Hän on vanhanaikainen, mutta ainakin Yhdysvalloissa se näyttää olevan juuri oikea tapa puhua. Varsin niukka häviö demokraattipuolueen varakkaalle koneistolle nollasta lähteneellä kampanjalla on Sandersilta todella vahva näyttö.

Euroopasta katsoen Sandersin armeijan tehtävä näyttää toki mahdottomalta. Kysymys ei ole edes Davidista ja Goljatista, niin suunnaton on superrikkaiden valta yhteiskunnassa, jossa rikastumista on perinteisesti pidetty tavoitelistan kiistattomana ykkösenä. Myös sikäläisen median olematon kiinnostus kansalaisille tärkeitä asioita kohtaan tuntuu lähes toivottomalta vastustajalta. Kysymys ei ole siitä, että media puhuisi yhdellä - tällä hetkellä Trumpin - äänellä vaan siitä, että kun se tekee jotain muuta kuin kerää klikkauksia merkityksettömillä henkilöuutisilla, sen yhteinen tavoite on varmistaa superrikkaiden vallan pysyminen superrikkailla. Kochin 200 miljardin veljekset voivat halveksia Trumpia, mutta kyllä he tukevat myös Trumpin toimia, jotka kasvattavat heidän omistuksiaan entisestään.

Sandersin muodostaman uhan tajunneet oikeistovoimat yrittävät luonnollisesti leimata Sandersin eurooppalaisittain täysin kohtuulliset tavoitteet (kuten yksityisvankiloiden sulkeminen tai kuolemanrangaistuksen poistaminen) "kommunismiksi", mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä vuodesta 1945 täysin rutiininomaisesti heilutettu leimakirves on pahasti tylsynyt. Monissa kyselyissä vastaajien enemmistö on iloisesti kannattanut Sandersin "sosialismia", huusi laitaoikeisto mitä tahansa. Raaka rasismi ja muukalaisvihamielisyys eivät ole estäneet Yhdysvaltain demografista kehitystä kohti hetkeä, jolloin ns. valkoihoiset muodostavat alle puolet maan väestöstä. Ihonväri ei ihmisen näkemyksiä tietenkään säätele, mutta superrikkaat tietävät, että jos afroamerikkalaiset, latinotaustaiset, naiset ja nuoret saadaan äänestämään, Sandersin vallankumous tulee tapahtumaan vääjäämättä.


 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Etelärannan ja Hakaniemen välissä

Kun kuulin Anders Blomin kirjasta, en oikein tiennyt, mitä kannattaisi odottaa. Blomilla on taustaa sekä toimittajana, Eurofacts-viestintäfirman perustajana ja Perheyritysten liiton toiminnanjohtajana. Mitä ammattilobbari haluaa kertoa ja mitä ehkä ei? Veljeskunta : Lobbaus Suomen poliittisessa järjestelmässä (Gummerus 2018) perustuu Blomin tuoreeseen väitöskirjaan, mikä on perehtyneidyyden ja paneutumisen näkökulmasta hyvä juttu, mutta luettavuuden kannalta välttämättä ei. Ehdottomasti kirja on otsikoitu herättämään vääriä odotuksia jonkinlaisesta paljastuskirjasta, joka laittaa Suomen superlobbarit sekä framille että armottoman läpivalaisun kohteeksi. Todellisuudessa kyseessä on tieteellinen tutkimus Suomen korporatiivisesta kolmikantajärjestelmästä (hallitus - elinkeinoelää - ay-liike) ja sen puitteissa harjoitetun lobbaamisen roolista ratkaisuissa.

Blom on jättänyt monia kiinnostavia näkökulmia pois (Natosta ei puhuta ollenkaan, ei myöskään presidentin roolista), mutta silti kirja on pikavoittoja hakevalle tuskallisen paksu. Kulkua hidastaa edelleen se, ettei Blom ole joko halunnut tai osannut tehdä eroa väitöskirjan ja sen pohjalta tehtävän suuren yleisön tietokirjan välillä. Kirjoittaja ei anna lukijalle mitään vinkkiä siitä, milloin pitäisi kohotella kulmia tai hämmentyä aivan uudesta paljastuksesta. Veljeskunta on kuin täyslihasta tehty makkara; ehtaa tavaraa mutta samaa pötköä alusta loppuun. Blom tietää valtavasti, mutta ei hän tarinaa kyllä pahemmin osaa kertoa. Lukemista ei auta sekään, että kiireen tai välinpitämättömyyden takia tekstiin on jäänyt aika paljon turhia kirjoitus- ja kielivirheitä.

Jos kuitenkin unohdamme odotukset ja otamme Veljeskunnan sellaisena kuin meille tarjotaan, lukija voi ainakin todeta tietämyksensä lisääntyneen melkoisesti. Kuvaamansa veljeskunnan sisäpiiriläisenä Blom kertoo - ja uskaltaa kertoa - paljon sellaista, mikä on tähän asti pidetty tietoisesti tai luonnostaan poissa julkisuudesta. Osa tästä tiedosta on vähämerkityksistä, osa taas kytkeytyy vallankäytön ydinkysymyksiin. Lukijalta edellytetään kyllä melkoista Suomen poliittisen historian hallintaa, jotta sivu sivulta putoavat nimet ja tapahtumat pysyvät hallinnassa. Myönnän, että välillä on itsellä tässä suhteessa tiukka paikka ja Wikipediasta piti tarkistaa taustatietoja.

* * *

Vaikka Blom ei harrasta tietoisia paljastuksia, löytyy kirjasta paljon sellaista, mitä ei perinteisesti ole ääneen sanottu tai myönnetty. Tällainen on esimerkiksi kaikkien muiden liittoutuminen kommunisteja vastaan niin pitkälle, että vuori- ja kauppaneuvokset intoutuivat rahoittamaan demareita, jotta nämä varmasti onnistuisivat torjumaan kommunistien pääsyn ay-liikkeessä päättäviin asemiin. Blom toteaa varsin suoraan, että TUPO-järjestelmä luotiin kommunistien toiminnan patoamiseksi. Tämä "salainen sisällissota" muuttui eräässä mielessä julkiseksi vasta siinä vaiheessa, kun Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA perustettiin 1975 ajamaan avoimesti ja häpeilemättä omistajien etua.

Blom kuvaa myös raadollisesti sitä liittoa, joka tosiasiallisesti syntyi SDP:n ja elinkeinoelämän välillä viimeistään siinä vaiheessa, kun Kalevi Sorsa ohjasi demarit EVA:n linjoille ja hyväksytti kolmikantakorporatismin vallitsevaksi ajattelutavaksi myös ay-liikkeen ja maltillisen vasemmiston keskuudessa. Kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK perustettiin vuonna 2005, suomalainen järjestelmä asemoitui myös maantieteellisesti Etelärannan ja Hakaniemen varaan. Samalla se poliittinen lobbaustoiminta, jota puolin ja toisin oli pitkään harjoitettu, muuttui enemmän tai vähemmän systemaattiseksi.

Veljeskunta on ollut nimensä veroinen. Anders Blom joutuu kirjoittamaan naisen nimen ensimmäisen kerran vasta sivulla 184, eikä tahti siitä juuri muutu. Lobbaus on Blomin mukaan aina ollut miesten maailmaa, aivan kuten elinkeinoelämä on ollut miesten hallitsemaa. Tuntuu myös siltä, että Blom syyllistyy harvojen toimissa keskeisesti mukana olleiden naisten jonkinasteiseen unohdukseen, heille ei yksinkertaisesti riitä minkäänlaista huomiota.

* * *

Muutamia suuria tarinoita Blom käy systemaattisesti läpi kuten Suomen liittämisen EU:hun ja rahaliittoon sekä hiukan yllättäen myös lähinnä alueellisesti tärkeän telakkateollisuuden kohtalonhetkiä. Se kyllä kertoo enemmän teollisuuden korruptiosta kuin korruptiosta, mutta omalla tavallaan kiinnostavaa, erityisesti siksi, että eräänä keskushenkilö on nykyinen Helsingin pomo Jan Vapaavuori. Meitä kaikkia koskettavat EU- ja emu-ratkaisut Blom selostaa koruttomasti, ollenkaan peittelemättä siten, miten päätökset tehtiin ensin pienessä sisäpiirissä ja sitten ruvettiin miettimään, miten ne saadaan tungettua kansalaisten kurkusta alas (Nato-kampanjan poisjättö selittyy ehkä sillä, että sen kohdalla kansalaisten lobbaus ei ole ainakaan vielä onnistunut).

Blom kuvaa kiehtovasti sitä, miten elinkeinoelämä sai EU-jäsenyyttä vastaan hangoitelleet poliittiset voimat, ennen muuta keskustan, puolelleen. Kansanäänestykseen päätettiin turvautua, koska oli vähän pakko ja kun äänestykset pystyttiin pohjoismaissa junailemaan niin, ettei dominoefektiä syntynyt (Norja äänesti arvatun ein viimeisenä). Paljon karumpaa oli rahaliiton läpirunnominen. Poliittinen eliitti totesi, että kansalta ei voi kysyä, koska se ei luovu markasta. Edes eduskuntaa ei päästetty varsinaisesti päättämään, vaan homma hoidettiin eräänlaisella ilmoitusmenettelyllä. Eliitti ajoi kansalaismielipiteen yli törkeästi, mutta Blomin mukaan kukaan sisäpiirissä ei empinyt tai tuntenut katumusta. Demokratiahan on eliitille harkinnanvarainen väline.


Anders Blom ei pahemmin moralisoi muutenkaan lobbareitten työhön liittyvää ilmeistä demokratiavajetta, se kuuluu ns. asiaan. Blom on kuitenkin päätynyt pitämään suomalaista korporaatiojärjestelmää jollain lailla epäilyttävänä ja haluaisi heikentää sen valtaa suhteessa eduskunnan vallankäyttöön. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Blom moittii melko suoraan ns. pyöröovi-ilmiötä eli liian nopeata ja helppoa puolenvaihtoa korporaation sisällä. Sen Blom haluaisi tiukemmin säännellyksi ja karenssiajat pidemmiksi. Myös Nokian huippuvuosina saamaa valtaa Blom tuntuu kritisoivan ja varoittavan moisen seurauksista. Mutta kovin syvälle veljeskunnan luuhun ei Blomin hammas pureudu, hän ei halua keikuttaa venettä liikaa. Ammattilobbari on silti sitä mieltä, että eettisiä menettelytapasääntöjä olisi meillä syytä kehittää. Suomi kun on edelleen jonkinlainen lobbareitten Villi Länsi.




 

lauantai 27. lokakuuta 2018

Ovellaseisoskelijat + Redi for exit

Jos et halua lukea marinaa toisten elämää hankaloittavista tyypeistä, lopeta alkuunsa. Tämä tuplateksti valittaa nimittäin sekä ihmisistä että ihmisten tekeleistä.

Me kaikki tunnemme tämän ärsyttävän tyypin. Hyvin usein hän on nuori tai nuorehko mies, usein reppu selässä, joka tapauksessa vähää tilaa muilta vievä. Hän ei liikennevälineeseen tultuaan siirry käytävällä pidemmälle tai mene kiltisti istumaan, vaan jää rennosti notkumaan juuri siihen kohtaan, mistä poisjäävien ja sisääntulevien pitäisi kulkea. Ehkä hitusen yllättyneenä hän sitten koko matkan ajan väistelee ohi tunkevia ihmisiä eikä ole näkevinään kiukkuisia ilmeitä. Usein tuntuu siltä, että näiltä tyypeiltä puuttuu sekä tilannetaju että muitten ihmisten huomioon ottamisen kyky (tai halu, tai molemmat).

Samat tyypit pysähtyvät liikennevälineestä poistuessaan heti oven ulkopuolella, sytyttääkseen kuvottavan savukääryleen tai tehdäkseen jotain muuta vain itselle tärkeää. Ja taas tungetaan ohi ja kiristellään hampaita. Siinä missä nämä tyypit ovat sietämättömän itsekeskeisiä, mutta ohi tunkevat olemme sietämättömän tuppisuisia. Meidän pitäisi kailottaa kovalla äänellä "voisitko ystävällisesti siirtyä pois siitä ovelta, haittaat muiden liikkumista!" mutta sen sijaan tyydymme mulkoilemaan. Minäkin useimmiten, vaikka en aina. Kun sanon ääneen, mikä olisi järkevää ja muut huomioon ottavaa, saan osakseni "katseita". Minusta tulee häirikkö, koska vaikka tuo ovellaseisoskelija on ärsyttävä, hän ei sentään riko suomalaisen joukkoliikenteen pyhintä määräystä: älä koskaan sano mitään ääneen.

* * * 

Tein ystäväni Karin kanssa tutkimusretken Kalasatamaan sijoitettuun kauppakeskus Rediin. Meillä oli etukäteen kielteinen, epäilevä asenne, joka palkittiin runsain vahvistuksin. Käynti oli tympeä kokemus logon muotokielestä keinotekoiseen "vanhan eurooppalaisen kantakaupungin ihmisen kokoiseen tunnelmaan". Seikkailumme alkoi bussin 58 pysäkiltä, josta johtaa sisuksiin yksi ovi, päällään iso numero 3. Sisällä ainoa reitti ei kuitenkaan vie kerrokseen 3, vaan on ensin mentävä kerrokseen 2 ja sieltä kerrokseen 3, jos sinne on menossa. Tämä näyttääkin olevan Redin suunnittelijoiden perusidea: mikään ei noudata arkilogiikkaa, ihmisen intuitiota, vaan kaikki on täytynyt tehdä jotenkin toisin.

Redi on ikävän keskeneräinen. Sisältöä odottavat tyhjät myymälätilat ovat aina masentavia, oltiin sitten Itiksen Eastonissa tai Redissä. Nämä paikathan ovat sataprosenttisesti kaupallisia tiloja, jotka ilman sitä kaupallista yrittäjää ovat sataprosenttisesti kuolleita tiloja. Käydessämme perjantai-iltapäivänä oli myyjiä luultavasti enemmän kuin ostajia, mutta sehän ei ole meidän murheemme. Kaikkien kauppakeskusten sisältähän löytää nykyään samat ketjuyrittäjät, joten jos ei kiinnitä huomiota Redin pyöreisiin kulmiin, voisi suurimman osan ajasta kuvitella olevansa Espoon Sellossa.

Jossain Redin liepeillä on myös alueen asukkaille tarkoitettu terveysasema. Sattumalta heti kärkeen törmäsimme asukkaaseen, joka epätoivoisesti etsi kulkua tähän ei-kaupalliseen palveluun. Mekin kiinnostuimme tästä pahamaiseisen vaikeasta tehtävästä, mutta kylttejä aikamme seurattuamme jouduimme toteamaan, että tekniikan tohtorin ja filosofian maisterin yhteisillä kyvyillä emme saaneet muuta selville, kuin että ilmeisesti - asiaa ei missään suoraan kerrottu - se terveysasema ei sijaitsekaan itse Redissä vaan jossain sen liepeillä. Viimeiseksi vihjeeksi jäi nuoli oikealle, missä suunnassa ei ollut mitään lisävihjeitä. Toivottavasti terveysasemaa tarvinneella oli parempi onni ja vahvempi motivaatio. Meidän puolestamme opasteiden suunnittelijat ja toteuttajat voisi saman tien siirtää muihin tehtäviin.

* * *

Ovillaseisoskelijat ja muut muista piittaamattomat persoonat sentään joskus poistuvat liikennevälineestä, mutta Redi tuskin ihan nopeasti on purkukunnossa. Siihen on satsattu valtavasti rahaa - arkkitehditkin ovat tiettävästi olleet italialaisia, joille Suomen puolivuotinen kaamosräntävuodenaika ei ehkä ole ollut päällimmäisenä mielessä. Redin katolle kasattu Bryga eli kattopuutarha sekä reitti yli liikennevirran tuntui kauniina syyspäivänäkin aika kalsalta. Luultavasti sen käyttö tuleekin rajoittumaan noin 3-4:ään lämpimimpään kuukauteen. Sieltä sitä voi tiirailla, valmistuvatko viereisen pilvenpiirtäjän ylimmät kerrokset koskaan.

Iskulause "ihmisen kokoinen" on tietenkin puhdasta kaupallista hölynpölyä. Mikään Redissä ei ole "ihmisen kokoista" vaan kaupallisen toiminnan ehdoilla rakennettua keinotekoista "tunnelmaa". Redi on jo sinällään aivan liian suuri ihmiselle, eikä mainosmiesten idea antaa kaupallisen megaliitin osille Helsingin slangista pöllittyjä "meriaiheisia" nimiä kuten "Stadi", "Sköne" ja "Bryga" taida ihan nykynuorisoa puhutella. Mekin 1949 syntyneet jouduimme kaivamaan sköneä aika syvältä. Ainakaan vanhan slangin käyttö ei mitenkään helpota suunnattoman, sekavan ja suljettujen näkymien hahmottamista. Ainoat paikat, joissa selkeästi tietää missä on, ovat rakennukset yhdistävät kulkusillat. Heti kun solahtaa jommallekummalle puolelle, on nopeasti ei-missään.

Edellä oleva hapan kommentti ei ole objektiivinen. En pidä kauppakeskuksista, en ylipäätään pidä kaupallisesta toiminnasta. Mutta kun sinänsä tympeään ostotyrkyttämiseen yhdistyy todella huonosti onnistunut opastus ja liikkumisen logiikka (onnistuneessa ihminen löytää intuitiivisesti sinne minne pitää mennä), mieliala laskee väistämättä. I Sicilianon annokset olivat maistuvia, mutta kun porcini-annoksessa on hädin tuskin muutama herkkutatin osaksi tunnistettava hiutale, oikein mitään ei ole tehtävissä. Redin purkaminen tuskin tulee kysymykseen, joten omalta kohdaltani ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pysyä jatkossa poissa. Saman päätöksen olen tehnyt myös Itiksen Eastonin kohdalla. En taida kuulua modernin kaupallisen ajattelun kohdeyleisöön.

 

maanantai 22. lokakuuta 2018

Hossan luonto on hiljaisuus

Kainuun pohjoisimmassa nurkassa sijaitseva Hossan erämainen alue on tärkeä paikka. Olen kokenut siellä ainutlaatuisia elämyksiä 1970-luvulta lähtien, mm. elämäni ensimmäiset revontulet ja muhkeat korvasienisaaliit. Suhtauduin uutisiin Hossan saamasta kansallispuiston asemasta ristiriitaisesti. Päätös tietysti varmisti alueen pysymisen meidän kaikkien käytössä. Toisaalta se sisältää kohtuuttoman suuren turismin siemenen, jonka kasvun mitoista kukaan ei vielä tiedä. 

Nyt on luontokuvaaja ja matkailuyrittäjä Lassi Rautiainen kustantanut Rautiaisen omiin valokuviin perustuvan pienikokoisen kirjan Hossa (Arcticmedia 2018). Se edustaa valitettavasti juuri sitä maailmaa, jonka en itse haluaisi koskaan Hossaan asettuvan. Täyteen pakattua matkailuyrittämisen hösötystä, joka ei anna Hossan erämaaluonnon puhua itse puolestaan, vaan jonka täytyy käyttää kymmeniä sivuja valokuviin avajaisiin osallistuneesta presidenttiparista ja muista silmäätekevistä. Ikään kuin heillä olisi Hossan kanssa yhtään mitään tekemistä.

Kirjojen taitto on pitkälle makuasia, mutta kun tämä on minun blogini, voin yksinkertaisesti todeta, että nyt on onnistuttu tekemään kirja, jota ei voi lukea (kaksikielinen, surkean pieni fontti ja sekin pääosin vaalennettujen kuvien päällä niin ettei kummastakaan saa selvää) eikä juuri mielihyvällä katsoa (paljon pienikokoisia kuvia painopinta-ala tarkkaan hyödynnettynä ja liian pienessä formaatissa). Kyllähän Rautiaisella on hienoja kuvia ja jotkut niistä ovat päässeet kunnolla esillekin. Mutta vain muutamat. Kun on pitänyt saada tilaa loputtomille kuville turisteista kirjavissa asuissaan tekemässä sitä ja tätä aktiviteettia Hossan kulisseissa.

* * *

Edelliseen voi joku todeta, että miksi marista yhdestä kirjasta, kyllähän niitä maailmaan mahtuu. Tässä tapauksessa ongelmana on kuitenkin se, että Rautiaisen kirja on ainoa markkinoilla oleva Hossaa muuten kuin karttoina esittelevä julkaisu. Ihmisellä, joka ei alueesta mitään tiedä,  ei ole vaihtoehtona ottaa käteensä katsottavaksi tai luettavaksi jotain toista Hossaa vähemmän matkailuelinkeinon näkökulmasta tarkastelevaa opusta. Sellaista ei ole olemassa.

Voisin huitaista koko ajatukselle Hossan kaltaisen kohteen esittelemisestä kirjamuodossa. Eihän se ole edes mahdollista. Hossan luonnon hiljaisuus, karu pienimuotoisuus ja henkeä salpaava kauneus eivät koskaan voi siirtyä paperin pinnalle, kansien väliin. Onnistuneinkaan runo ei korvaa sitä, että itse menee sinne ja antaa luonnon kirjoittaa runot suoraan ihmisen mieleen. Parhaatkin kuvat antavat vain kalpean aavistuksen Hossan luonnon olennaisista puolista. Värikallion tunnelman voi kokea vain Värikallion tuntumassa, esi-isien työn luona.

En voi olla piittaamatta, koska niin moni ei vielä tiedä Hossasta yhtään mitään. Se on aina ollut meille kaikille, mutta varsinkin nyt kansallispuistona se tarjoutuu jokaiselle uteliaalle. Mutta herätteen täytyy tulla jostain ja kirjastossa on nyt vain tämä Rautiaisen kirja houkuttelemassa. Toivon tietysti olevani väärässä, mutta pahoin pelkään, että se houkuttelee Kainuun Disneylandistä kiinnostuneita enemmän kuin niitä, jotka vain haluavat olla luonnossa. Rautiaisen kirja pyrkii puhuttelemaan niitä, joille Hossakin olisi touhua, aktiviteettia, elämysten bongausta. Se on vähän surullinen ajatus.

* * *

Voi tietysti olla, että Metsähallitus teettää tai on jo teettämässä Hossasta "virallista" esittelyjulkaisua, jonka ei tarvitse tyrkyttää itseään Sauli Niinistön ja Jenni Haukion kuvilla vaan jossa luonto ja ihmisen rakentamat palvelut ovat neutraalisti paikoillaan antamassa lukijalle tilaa kiinnostua. Vaan eipä saatu tällaista julkaisua aikaiseksi kansallispuiston avajaisiin, mahdetaanko siis saada myöhemminkään. Kirjojen tuottaminen ei ole Metsähallituksen vahvinta aluetta.

Vaikka Värikallio ja Julma-Ölkky ovat ilmeisiä nähtävyyksiä, ne eivät ole tyypillistä Hossaa ollenkaan. Pääosin alue on pienimuotoista, vesien ihmiselle määrittelemää ja rajaamaa maisemaa, jossa kuikan laulu tai poron hiljainen liike näkökentän rajamailla ovat jo isoja tapahtumia. Enimmäkseen Hossan luonnossa ei tapahdu paljon mitään ja juuri siksi se on niin ainutlaatuinen. Muistutus kiireiselle ihmiselle siitä, miksi se kiire on itse aiheutettua, melkein aina tarpeetonta.

Olen varmasti lapsellinen, kun toivon Hossan pysyvän omana itsenään, hiljaisena ja tyhjänä. Itsekkyyttä se ei kuitenkaan ole. En käytännön syistä pysty olemaan Hossan vakituinen kävijä ja oleskelija, ja todella toivon suomalaisen luonnon ystävien löytävän sen maiseman ainutlaatuiset piirteet ja tunnelmat. Mutta ei turisteina, kiireisinä elämysmatkailijoina vaan ajan kanssa, hiljalleen. Hossan luonto on ajatonta, ja sellaisena se kannattaa myös nauttia.


torstai 18. lokakuuta 2018

Paljon puhetta propagandasta


Tartuin Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaan Propagandan historia : Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (Into 2018) uteliaana - ja laskin sen käsistäni hiukan hämmentyneenä ja vähän pettyneenä. Pitkänen ja Sutinen ovat ehtineet saada kaikenlaista aikaan kirjallisen luovuuden ja tietokirjoittamisen alalla, mutta kummallakaan ei ilmeisesti ole poliittisen historian tai viestinnän koulutusta eikä kokemusta näistä aihepiireistä kirjoittamisesta. Sen valitettavasti huomaa sekä kirjan rakenteesta että kirjoitustavasta. Kirjaa varten ei ole tehty omaa tutkimusta, vaan on luettu alan kirjallisuutta, josta erityisesti Philip M. Taylorin kirja Munitions of the Mind : A History of Propaganda from the Ancient World to the Present Day vuodelta 1995 tuntuu olleen keskeinen esikuva ja lukuisten sitaattien lähde. Ajoittain onkin sellainen tunne, että lukee opinnäytettä, jonka tarkoitus on osoittaa, että tekijät hallitsevat lähteiden ja lähdeviittausten moitteettoman käytön.

Ongelma ei ole varsinaisesti siinä, mistä Pitkänen & Sutinen kirjoittavat vaan siinä, miten he aihettaan käsittelevät ja mihin johtopäätöksiin tai yleistäviin kiteytyksiin he ovat päätyneet. Jälkimmäisistä voi lyhyesti todeta, että eivät juuri minkäänlaisiin, vaikka kirjan nimenä on rohkeasti ”Propagandan historia”. Kirjoittajien tarkoituksena on oman ilmoituksen mukaan ollut tarjota ”kokonaiskuva mielipidevaikuttamisesta” ”historiallista reittiä” pitkin kulkien. Lukijan kannalta kirjan kronologia on kuitenkin hämmentävä, koska yleisen etenemisen keskeyttävät tuon tuostakin piipahdukset yksittäisiin ilmiöihin ja monesti kronologiasta suuremmin piittaamatta. Itse en luvattua kokonaiskuvaa saanut aivoissani syntymään.

Vaikka kirjoittajat jättävät propagandan määritelmän osittain avoimeksi - sinänsä järkevää kirjoittajien koulutustaustaa ajatellen - he ovat jakaneet propagandan historian karkeasti kolmeen vaiheeseen I. Retoriikan aika (30-vuotiseen sotaan asti), II Propagandan aika ja III Mainonnan aika. Jaottelu on aika kiistanalainen, eikä mielestäni kirjoittajilla riitä argumentteja perustella sitä väkevästi. Vaikuttaakin siltä, että juuri tähän ajalliseen jaotteluun on päädytty vain siksi, että näyttää "hyvältä", vaikka Pitkänen & Sutinen muistuttavat toistuvasti siitä, miten vaikeaa rajanveto propagandan ja ei-propagandan välillä on.

* * *

Näkemykseni olisi paljon vähemmän kriittinen, jos Into olisi julkaissut kirjan, jonka nimenä olisi ollut vaikkapa "Esseita propagandan historiasta". Esseistinen lähestymistapa sallii jättää langat irralleen ja singahdella mieleen juolahtavien perään. Essee-tyyppiseltä kirjoittamiselta ei myöskään odoteta systemaattista lähestymistapaa. Propagandan historia on minusta opinnäytteen ja esseekokoelman välimuoto, mutta tuskin "historia" siinä mielessä, että se toimisi systemaattisena johdatuksena propagandan monisyiseen maailmaan. Kirja tarjoaa kyllä monenlaista pohdittavaa ja ajalteltavaa, osittain juuri sen takia, ettei se ole  perinteinen ilmiön historiikki.

Kysymys propagandan määrittelystä ei ole vähäpätöinen, koska sen myötä pitkälle päätetään, mistä puhutaan, mistä ei. Kirjoittajat ovat piilottaneet oman määritelmänsä melko hyvin, mutta sivulta 20 voi löytää seuraavan muotoilun: "Propaganda on siis kommunikaatiota, joka manipuloi mahdollisimman tehokkain keinoin sille enemmän tai vähemmän suosiollisia massoja ja tekee sen tarkoituksellisesti, johonkin päämäärään pyrkien." Minusta näin voidaan sanoa kaikesta yhteiskunnallisesta viestinnästä, eikä määritelmä tarjoa käytännön välinettä jaotella yksittäisiä ilmiöitä, vaikka siihen kytkettäisiin kirjoittajienkin mainitsemia lisäedellytyksiä kuten propagandaa harjoittavan tietoisuus pyrkimyksestään tai propagandan näkeminen pyrkimyksenä toiminnan, ei niinkään mielipiteiden muutokseen.

Minusta Pitkänen & Sutinen eivät hahmota propagandan olemusta tyydyttävällä tavalla siksi, että he eivät tarkastele sitä yhtenä vallankäytön menetelmänä, vaan lähinnä viestinnällisenä innovaationa, jonka historia on sidoksissa teknisten ja yhteiskunnallisten keksintöjen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kun propagandaa ei sidota yhteiskunnallisen vallan analyysiin, siitä tulee jonkinlainen muuntelevan kielipelin kohde, humanistinen näyttelyesine. Minusta se on vakava virhe, jonka myötä Propagandan historia jää lukemistoksi, joka ei suoranaisesti johdattele ymmärtämään propagandan kovaa ydintä eli sen valtapoliittista käyttöliittymää.

* * *

Vaikka on periaatteessa mahdollista kutsua propagandaksi mitä ja kenen tahansa harjoittamaa manipulatiivista viestintää, on melko selvää, ettei tällaisella viestinnällä ole merkitystä, ellei sen takana ole vallankäytön motiivia, pyrkimystä päästä valtaan tai säilyttää haltuun jo saatu yhteiskunnallinen (poliittinen, taloudellinen, sivistyksellinen) valta ja hegemonia. Vallan ulkopuolella esiintyy kyllä propagandistista toimintaa, mutta sillä ei ole lähellekään samaa vaikutusta kuin vallankäyttöön kykenevien poliitikkojen, suuryritysten toimitusjohtajien, uskonnollisten johtajien tai kulttuuristen mielipidevaikuttajien toimilla.

Itse ajattelen, että propagandaan turvaudutaan, kun valtaan ei päästä käsiksi tai siitä ei pystytä pitämään kiinni suoraviivaisemmilla toimilla. Propaganda on suostuttelua tilanteessa, jossa suora pakottaminen arvioidaan tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta joko vaaralliseksi tai tehottomaksi - tai yksinkertaisesti riittämättömäksi. Propaganda on aina vallankäytön väline, joka edellyttää jonkinasteista sananvapauden käyttöoikeutta. Vahvinta propagandaa voi harjoittaa se, jolla on sananvapauden monopoli. Yksinvaltiaat, paavit ja sotapäälliköt voivat väittää ja tehdä mitä haluavat, propagandan tuella tai ilman sitä. Propaganda ei ole köyhän ja vallattoman ulottuvilla.

Kun propagandaa lähestytään vallan näkökulmasta, tulee tarpeettomaksi pohtia, harrastiko valtakunta X vai Y historian hurjinta propagandaa tai onko tämä tai tuo vaikuttaminen aitoa propagandaa vai ei. Propaganda ei ole itseisarvoista, sillä on vain välinearvoa. Siksi mikään moralistinen lähestymistapa - johon kyllä myöskään Pitkänen & Sutinen eivät sorru - ei vie pitkälle. Propagandaa on loppujen lopuksi vain kahta lajia, tehokasta ja tehotonta. Kysymys propagandan totuudellisuuden määrästä on toisarvoinen, koska propagandan arvon määrittelee sen harjoittaja tulosten perusteella, eikä ulkopuolisten arvioilla ole merkitystä, elleivät ne suoraan vähennä propagandan tehoa, kuten toki usein tapahtuu.

* * *

Propagandan keinovalikoiman muuntuminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde, joka kuitenkin edellyttäisi syvempää paneutumista harvempiin asioihin, kuin mitä Propagandan historia tarjoaa. Propaganda on tekemistä, ei teoriaa. Sen historia on tekojen historiaa, jossa lopullinen arvio voidaan usein tehdä vasta pitkän ajan kuluttua, joskus ei silloinkaan. Esimerkiksi uskonnollisen propagandan vaikutukset ovat hankalia tutkimuskohteita, koska uskomusten muutoksiin vaikuttavat muutkin asiat kuin pelkkä propaganda. Saattaisikin olla järkevää lähestyä asiaa kapeammista näkökulmista kuin Propagandan historiassa tehdään. Propagandan sisäisen logiikan ymmärtämistä edistäisi syventyminen, ei pintaliitoa tapahtumasta toiseen.

Poliittisen propagandan kohdalla eräs suurimpia ongelmia on riittävän neutraalin tutkimusotteen tavoittaminen. Jos lähtee siitä oletuksesta, että propaganda on tyypillistä vain yksinvaltiaille tai vastaaville, voi joutua nopeasti tutkimustradition kuplaan, jonka sisälle mahtuvat vain tarkkaan rajatut ilmiöt. Esimerkiksi koululaitosten rooli valtiollisen propagandan välittäjä on erittäin puutteellisesti tutkittu aihepiiri, samoin vaikkapa sanomalehdistön harjoittaman pitkän tähtäimen propagandan riippuvuus omistajien intresseistä. Monet aihepiirit ovat yksinkertaisesti perinteisen tabun suojaamia.

Edellä oleva melko ankara kritiikki Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaa kohtaan on syytä nähdä enemmän moitteena kirjan nimen valintaa ja siitä seuraavia mielikuvia kohtaan kuin tekijöiden haukkumisena. Uskon tekijöiden tehneen paljon töitä, mutta urakka on vaan ollut kohtuuttoman iso. Kokeneen kustantajan olisi pitänyt malttaa mielensä ja otsikoida Propagandan historia vähemmän vaativalla tavalla. Parhaassa tapauksessa tämä julkaisu ehkä silti muistuttaa siitä, miten vähän syvällistä tutkimusta propagandasta on ainakin Suomessa tehty ja miten pinnallisia monet propagandaan liittyvät ennakkokäsitykset ovat. Propaganda on läsnä meidän kaikkien elämässä aamusta iltaan, joten kyllä asiaan on syytä paneutua kunnolla ja riittävän monesta näkökulmasta.


PS Kirjassa on kaksi värikuvaliitettä, jotka tarjoavat värikkään näkymän joihinkin historiallisiin propagandakuviin. Mielestäni olisi kuitenkin ollut parempi sijoittaa kuvat mustavalkoisina tekstin yhteyteen havainnollistamaan sanottua. Ymmärrän tekniset ja kustannussyyt koota kuvat liitteeksi, mutta viestin välittymisen kannalta ratkaisu on onneton. Propadanga ei tietenkään ole vain kuvallista viestintää, mutta niin paljon se sitä on, että viestiä on vaikea kuljettaa kuvatonna.