Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vapaaksi sankareista

Helsingin Sanomat yllätti myönteisesti jutullaan sananvapaudesta EU-maa Liettuan malliin. Antti Majanderin artikkeli kertoo kirjailija Rūta Vanagaitėn kokemuksista sen jälkeen, kun hän erehtyi kertomaan julkisesti tutkineensa arkistossa metsäveli Adolfas Ramanauskasin papereita ja törmänneensä dokumentteihin, jotka viittaavat yhteistyöhön KGB:n kanssa (pakotettuun vai vapaaehtoiseen, tätä ei vielä tiedetä). Tämän lausunnon jälkeen maan entinen presidentti, jyrkkä antikommunisti Vytautas Landsbergis haukkui kirjailijan erittäin alatyylisesti ja kehotti "Juudasta" hoitamaan itsensä hengiltä. Vielä yllättävämmin reagoi Vanagaitėn kustantaja, HS:n tietojen mukaan Liettuan suurin, Alma littera. Se ilmoitti vetävänsä markkinoilta ja tuhoavansa kaikki Vanagaitėn kirjojen loput painokset, yhteensä 27000 nidettä. Tähän ilmeisesti sisältyi myös aivan tuore omaelämäkerrallinen teos, josta oli otettu 15000 kappaleen painos, Liettuan oloissa poikkeuksellisen suuri. Alma littera oli siis valmis uhraamaan tärkeimmän eli taloudellisen voittonsa Ramanauskasin myytin turvaamiseksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kirjailijaan kohdistui julkisuudessa niin voimakas reaktio, että hänelle kävi mahdottomaksi liikkua ulkona. "Patrioottien" järjestö vaati kirjailijaa käräjille Ramanauskasin kunnian loukkaamisesta ja Vanagaitė katsoi turvallisimmaksi poistua maasta. Arvostettu ja luettu kirjailija joutui siis väkivallan pelossa pakenemaan EU-maasta vain siksi, että oli julkisesti kertonut arkistolöydöistään, jotka olivat ainakin potentiaalisesti kiusallisia kiihkokansallismielisen oikeiston hellimän sankarimyytin kanssa.

Joku voi tähän tuhahtaa, että mitä muuta voi odottaa entiseltä neuvostotasavallalta, jossa katolisella kirkolla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli kuten naapurimaa Puolassa. En minäkään ole pitänyt Liettuaa minään vapaamielisyyden loistavana soihtuna, mutta se on kuitenkin ollut itsenäinen valtio jo 27 vuotta ja EU:n täysivaltainen jäsen 13 vuotta. Mistä kertoo Majanderin kuvaama raivoisa reaktio? Kirjailija Vanagaitė ei esittänyt mielipidettä vaan kertoi arkistolöydöstään. Häntä ei siis haluttu tuomita mielipiteen takia, vaan koska hän oli löytänyt dokumentteja, joita ei olisi saanut olla olemassa tai joitten olemassaolosta olisi pitänyt ymmärtää vaieta.

* * *

Halua uskoa sankareihin, halu vaalia sankareiden muistoa ja puolustaa raivoisasti heidän väitettyä kunniaansa löytyy kaikkialta maailmasta. Thaimaassa kuninkaan vähäinenkin kritisointi johtaa syytteisiin ja absurdeihin vankilatuomioihin. Suomessa Mannerheimiin kohdistuva pilkka oli aiemmin käytännössä mahdotonta ja herättää edelleen tuohtuneen vastareaktion. Leninin nimeä ei Neuvostoliitossa voinut rangaistuksetta pilkata. Adolfas Ramanauskas ei siis ole mikään poikkeus, onpahan vain liettualainen versio hyvin kansainvälisestä ilmiöstä.

Millä pääsee valtiolliseksi sankariksi, jonka kunniaa varjellaan tarvittaessa vaikka väkisin? Oman, todistamattoman näkemykseni mukaan tällaiseksi sankariksi tullaan lähinnä sattumalta, olemalla sopivaan aikaan sopivassa paikassa ja ennen muuta sopimalla vallanpitäjien tarpeeseen löytää symbolisia edustajia ideologialle, jota halutaan pönkittää. Harvemmin nämä sankarit ovat sankareita kaikille, kyllä aito valtiollinen sankari on aina puolensa selkeästi valinnut eikä hoipertele. Eikä edes puolueellisesti katsoen merkittäviä urotekojakaan tarvitse oikeasti olla, kunhan tyyppinä soveltuu niitä edustamaan kuolemansa jälkeen.

Sankarin kuolema onkin olennainen osa myytin rakentamista. Kun symboli paketoidaan ikuisuutta varten, ei haluta, että se sankari osoittautuukin ihmiseksi vikoineen päivineen. Elävät sankarit ovat siitä kiusallisia, että saattavat sortua inhimillisiin heikkouksiin. Kuollut ei sorru eikä väitä vastaan niille, jotka hänet myytin mukaiseen asuun pukevat. Juuri tästähän Liettuassakin on kyse: Ramanauskas on itse turvallisesti kuollut, mutta jos jossain on dokumentteja, jotka voisivat sankaruutta jälkikäteen nakertaa, niistä täytyy ainakin ymmärtää vaieta. Sankarimyytti on ylläpitäjilleen aina tärkeämpi kuin historiallinen totuus. Aina.

* * *

Sankarit ja sankarimyytit ovat vaarallinen tapa. Ne liittyvät järjestään ahdasmielisyyteen, vanhoillisuuteen, kiihkoilevaan kansallismielisyyteen ja autoritaariseen mielenlaatuun. Sankarimyyttejä on rakennettu poliittisen janan molemmissa päissä yhtä innokkaasti, aina yhtä kyseenalaisin perusteluin. Monet virallisesti nimetyt sankarit ovat olleet pahimman luokan tuholaisia, ideologian sokaisemia väkivallan apostoleja, kuten monen edelleen ihailema Lauri Törni. Poliittiset sankarit ovat sitä yleensä vain voittajan silmissä, kuten meillä Mannerheim, Svinhufvud tai itsensä poliittisesti pettyneenä surmannut Bobi Sivén. Oliko Ramanauskas toiminnallisesti jotenkin oleellisesti erilainen kuin Ernesto Che Guevara Boliviassa 1966-1967?

Todelliset sankarit eivät koskaan pääse patsaisiin, heitä ei muistella juhlapuheissa eikä heidän kunniaansa kukaan raivoisasti puolusta. Todelliset sankarit eivät edes itse ajattele olevansa tai olleensa mitään sankareita, tehtiin se mikä piti tehdä, siinä kaikki. Kuka tahansa yksinhuoltaja on tässä suhteessa eettisesti paljon sankarillisempi kuin komppania ramanauskaseja. Kuka tahansa palomies ansaitsee sankarin tittelin paremmin kuin yksikään poliittinen johtaja. Opettajat, lastenhoitajat, lääkärit ja muut ihmiskunnalle hyödylliset tekevät sankaritekoja joka päivä. Mutta he eivät päädy patsaisiin eivätkä juhlapuheisiin.

Eikö sankarimyyteissä siis ole mitään myönteistä? Ei ole, ei mitään myönteistä. Sankarimyytti on konservatiivisen, vallan säilyttämiseen tähtäävän maailmankuvan symboli. Edes aito sankariteko tällaisen symbolin takana ei muuta sitä myönteiseksi asiaksi. Sankarimyytit sokeuttavat ja kuurouttavat, ne estävät näkemästä ja kuulemasta totuutta. Vaikka liettualaiset näyttävät nyt typerehtivän oikein urakalla, ei se tee meistä yhtään parempia. Myös Suomi on täynnä pöhöttynyttä ja sisäisesti tyhjää sankarimyyttien ylläpitoa. Sellaiseen ei ole tarvetta henkisesti tolkussa kansalaisyhteiskunnassa. Sankarimyyttejä tarvitsevat vain vallankahvaa nahka valkoisena puristavat tyypit. Heissä itsessään ei sitä sankaruutta ole ollenkaan, ei ole ollut eikä tule olemaan. Vain sankarimyyteistä vapaa kansalainen voi olla aidosti vapaa.


torstai 4. tammikuuta 2018

Sanaa sanaa vastassa

Ei tietenkään pitäisi olla yllätys, että moni suomalainen on enemmän kuin valmis käymään kevään 1918 sotatoimet läpi uudelleen - ainakin sanallisella tasolla. Kansallinen sovintotyö on jäänyt puolitiehen, jos siihenkään asti on päästy sadassa vuodessa. Nuoremman polven historiantutkijat ovat tehneet paljon hyvää työtä ilman jyrkkiä ennakkoehtoja ja pakollisia tulosvaatimuksia, mutta lukijoiden puolella tätä ei ole suinkaan aina otettu vastaan myönteisenä asiana. Toisten mielestä vanhoja asioita ei pitäisi enää kaivella. Yleensä näin ajattelevat ja ääneen sanovat voittajapuoleen itsensä asemoivat, joita huolestuttaa pitkään vaalitun valkoisen voiton jatkuva tuhraantuminen milloin punaisten vereen, milloin saksalaisten hännystelyyn tai kuningasmielisyyteen.

Punaisten puolella ei välttämättä pidetä siitä, että nuoremmat tutkijat eivät jätä ääneen toteamatta myöskään työväestön edustajien hölmöilyjä, väkivaltaisuuksia ja osaamattomuutta. Tuntuu silti siltä, että useimmat huonosti selvitetyt asiat liittyvät valkoisten puolen poliittisiin manöövereihin ennen sotatoimien alkamista tai sitten siihen jokaisen vuoden 1918 asioihin perehtyneen tuntemaan huutavaan vääryyteen, jolla valkoisten puolella hirmutöihin syyllistyneet joko tuomittiin erittäin lievästi ja armahdettiin pian tai Svinhufvudin uran häpeällisimmällä päätöksellä vapautettiin 12.12.1918 kokonaan rikosoikeudellisesta vastuusta.

Tämä viimeksi mainittu asia ei ole salaisuus, mutta se kuuluu niihin vuoden 1918 ilmiöihin, joista voittaja on halunnut visusti vaieta ja vastaavasti hävinnyt osapuoli on halunnut jatkuvasti muistuttaa. Vaikka tuon kurjan vuoden tapahtumista on jo vuosisata, viisi sukupolvea, ja elossa on enää toimijoiden jälkeläisiä, häpeän ja vihan tunteet, haavat ja traumat eivät ole lakanneet jomottamasta. Myös tämän päivän poliitikoista osa hyppää mielellään sadan vuoden takaisiin poteroihin, kuten sotaministeri Jussi Niinistö, joka heti presidentti Sauli Niinistön valtiomiesmäisen, rakentavan uudenvuodenpuheen jälkeen kiiruhti heiluttamaan vapaussodan lippua.

* * *

Kuulun itse niihin poliittisen historian harrastajiin, joita kiinnostaa ennen kaikkea muuta tietää, mitä todellisuudessa tapahtui. Näin siitä huolimatta, että olen ilman muuta ja ehdoitta kurmootetun, köyhän kansanosan puolella. Kansalla oli eettisesti kestävä syy nousta puolustamaan omia etujaan, omien lastensa tulevaisuutta. Ilman tuota puolustustaistelua ei Suomessa olisi saavutettu kahdeksantuntista työpäivää tai modernia hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa. Porvariston vaalima laillisen hallinnon perustelu on monin tavoin ontuva, omavaltaisuuksien ja löyhien tulkintojen täyttämä suo, jota nykytutkijat pyrkivät kuivattamaan jotenkin kuljettavaksi. Täyttä kuvaa emme vielä tunne.

Kansan oikeus nousta puolustamaan itseään synnyttää aina kysymyksen keinojen hyväksyttävyydestä, eivätkä vastaukset ole helppoja. Pelkistetysti sanottuna tammikuun 1918 kapina pääsi valloilleen, koska työväestö näki nälkää ja uskoi porvariston mieluummin antavan työläisen nälkään kuollakin kuin jakavan omastaan hädänalaisille. Tähän uskoon oli myös painavia perusteita, vaikka se ei koko kuva olekaan. Esimerkiksi Turussa porvariston jääräpäisyys antoi ratkaisun avaimet väkivaltaan taipuvaisille äärimmäisyysvoimille, vaikka ei sitä tarkoittanut tai tahtonut.

Ei ole pelkkää jälkiviisastelua todeta, että molemmilla puolilla tehtiin karmaisevia arviointivirheitä, jotka kirittivät joulukuun 1917 suhteellisen väkivallattoman, vaikka kiihtyneen ja kiristyneen tunnelman aseelliseksi kansalaissodaksi, sisällissodaksi, luokkasodaksi, vapaussodaksi, joka tapauksessa väkivaltaiseksi verilöylyksi, joka päästi pahimmat irti kummallakin puolella. Ei kysymys silti ollut pelkistä arviointivirheistä, kyllä molemmilla puolilla oli voimia, joilla oli viimeistään syksystä 1917 lähtien vahva pyrkimys nujertaa vastapuoli, päästä valtaan yksin. Me tiedämme, kumpi puoli sai tahtonsa toteutettua, mutta ei sitä lopputulosta kukaan tammikuussa 1918 vielä tiennyt. Riskejä otettiin molemmin puolin, hyvin isoja riskejä.

* * *

Olen itse sitä mieltä, että sisällissota ja kansalaissota ovat vuoden 1918 tapahtumista neutraaleimmat ja eniten todellisuutta vastaavia ilmaisuja. Luokkasota on ollut lähinnä punaisten puolella käytössä, mutta kyllä moni suurtilallinenkin koki taistelut samalla tavalla eli oman yhteiskuntaluokan tulevaisuutta koskeviksi. Punaiset kuitenkin omivat termin, aivan kuten valkoisten puoli omi termin vapaussota. Siitä tuli niin nopeasti niin valkoiseksi värittynyt termi, ettei edes moderni tutkimus ole liikaa pohtinut sitä tosiasiaa, että taistelut olivat molemmille osapuolille vapaussotaa, vaikkakin aivan eri asioista. Kun sotaministeri Jussi Niinistö puhuu vapaussodasta, hän tarkoittaa virallisesti Suomen vapautumista Venäjän vallasta, vaikka Neuvosto-Venäjä oli jo 1917 tunnustanut Suomen itsenäisyyden, eikä osallistunut millään lailla sotatoimiin (yksittäiset sotilaat osallistuivat, mutta eivät armeijana). Jussi Niinistö tarkoittaa myös suurtilallisten vapautumista pelosta joutua työläisten johtaman valtion armoille. Tätä hän ei kuitenkaan sano ääneen, koska se ei kuulu valkoisten viralliseen totuuteen.

Työväestölle kevään 1918 sota oli yritys vapautua riistetyn ja kaltoin kohdellun väestönosan asemasta. Historian ironiaa on, että vaikka voittaja jälkikäteen leimasi punaiset myös isänmaanpettureiksi, todellisuudessa he olivat paljon yhtenäisemmin itsenäisen Suomen tasavallan puolella kuin valkoisten puoli, jolla vallasta taisteli monta eri ryhmää (saksalais- ja kuningasmieliset kuten Svinhufvud, tsaarin valtaan takaisin kaihonneet kuten Mannerheim, tasavaltalaiset ja ehkä vielä ruotsinkielinen yläluokka, joka olisi varmaan mieluiten palannut Ruotsin yhteyteen). Kun punaisten vapaussota päättyi surkeasti, sana siirtyi yksipuolisesti valkoisten käyttöön. Siinä tilanteessa ollaan edelleen, eikä sanasodassa taatusti anneta periksi, kun ei ole hengenmenosta pelkoa (katso esimerkiksi vapaussota.com).

Itse asiassa vielä tänä päivänä voi keskustelijan poliittisen profiilin piirtää sillä perusteella, minkä sanan hän mieluiten valitsee vuoden 1918 sotimiselle julkisessa puheessa. Siinä missä vain kaikkein jyrkimmät punaisten puolella puhuvat aktiivisesti luokkasodasta, valkoisella puolella "vapaussota" on tavallaan tunnussana, jonka perusteella ihminen luokitellaan omaksi, luotettavaksi. Sanan valinta ei perustu historialliseen osuvuuteen vaan poliittiseen kannan valintaan. Juuri se tekee asiasta vakavan ja valitettavan. Vaikka tarjolla olisi kaksi neutraalia, kokonaisuutta hyvin kuvaavaa käsitettä, luokkakantaisimmat molemmin puolin hylkäävät ne ja pysyvät sadan vuoden takaisissa asemissaan. Ainoa edistysaskel on kai ollut siinä, että nyt on vain sana sanaa vastassa, ei suoraan tappava ase.