Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kun Hesarista maanpetturia väännettiin...

Tiedän hyvin, etteivät tätä tekstiä lue ne ihmiset, jotka ehkä eniten tarvitsisivat jonkinlaista sinisten silmien huuhtelua. Mutta kirjoitan, koska asia on vakava ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Puhun nyt Helsingin Sanomien 16.12.2017 julkaisemasta laajasta jutusta Salainen yksikkö saisi siepata sähköpostejasi, joka käsittelee Suomen armeijan salaisistakin salaisinta vakoiluyksikköä eli Tikkakoskella sijaitsevaa Viestikoekeskusta. Yksikkö syntyi, kun vuonna 2014 yhdistettiin vuonna 1960 perustettu "Viestikoelaitos" ja "Puolustusvoimien Tiedustelulaitos".

Toimittajien Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen nimissä julkaistu juttu on hiukan lapsekkaan tekojännittävä tarina siitä, että Viestikoekeskuksen toiminta on keskittynyt Venäjän toimien seurantaan ja että keskus vaihtaa informaatiota muiden vastaavien laitosten kanssa. Jutun perusteella keskus toimii kuten mikä tahansa tiedustelualan pienoistavaratalo. Dramaattisinta jutussa eivät ole sen mitään kertomattomat valokuvat tai ERITTÄIN SALAINEN -kyltit,  vaan lehden ilmoitus siitä, että jutun tekemisessä on käytetty julkisten lähteiden lisäksi noin 10 vuoden ikäistä salaiseksi julistettua aineistoa, jonka lehti on saanut haltuunsa lähdesuojan piirissä olevalta vuotajalta.

Jutusta on ehtinyt syntyä suuremman luokan rähinä, kun pelihousunsa ja kaikki muutkin mahdolliset tarvikkeensa repineet kiihtyneet patriootit ovat tuominneet lehden toiminnan maanpetturuudeksi ja - mikä on varmaan vielä pelottavampaa - uhanneet lopettavansa vuosikymmenten tilaussuhteensa. Keskusteluun ovat osallistuneet myös presidentti Sauli Niinistö, jonka vaalivankkureilta lausutut jämerät sanat varmasti lämmittävät hermonsa menettäneitä patriootteja sekä tietysti sotaministerimme Jussi Niinistö,  jonka vähemmän kiitolliseksi tehtäväksi jäänee vuotajan selvittäminen ja julkinen rankaiseminen, mieluiten tietysti ennen seuraavia vaaleja, ettei jää homma kesken. Niin kova on ollut paine lehteä kohtaan, että päätoimittaja Kaius Niemi on joutunut sekä selittämään että vielä anteeksipyytämään aiempia riittämättömiä selityksiään. Se on Helsingin Sanomien historiassa erittäin harvinaista.

* * *

Siihen nähden, miten vähäisiä "salaisuuksia" juttu todellisuudessa paljastaa, mekkala tuntuu aivan tolkuttomalta. Vaikka lehti kytkee artikkelin julkaisemisen otsikkoa myöten valmisteilla olevaan Viestintäkoekeskuksen laillisten valtuuksien roimaan lisäämiseen, useimmat raivosta karjuvat patriootit eivät kuuntele, koska heidän mielestään Suomen armeija on sataprosenttisen luotettava ja sen vakoiluosasto tietysti ainakin kaksisataaprosenttisen luotettava. Millä perusteella? No tietysti koska se on! Miten kukaan julkeaa edes epäillä!

Itse asiassa Hesarin jutussa on varsin vähän informaatiota, jota ei kuka tahansa voisi lukea suomenkielisen Wikipedian artikkelista, joka on napannut HS:n jutusta lähinnä tiedot Casa C-295 -lentokoneesta. Wikipedian mukaan korkein hallinto-oikeus on vuonna 2007 vahvistanut, etteivät keskuksen organisaatio, vahvuus, seurattavat kohteet ja toimintatavat ole julkista tietoa. Salailulle on hankittu oikeudesta vahvistus, pelkästä omankädenoikeudesta ei siis ole kyse. On kuitenkin selvää, että tämän tason salaamisesta seuraa, ettei mitään organisaatiosta esitettyjä väitteitä voida vahvistaa tai kiistää. Armeija on vakuuttanut, ettei se vakoile Suomen maaperällä olevia kohteita, mutta niinhän vakoilulaitokset aina vakuuttavat. Vakoileeko vai ei, sitähän ei voi kukaan ulkopuolinen tarkastaa.

On selvää, että nimimerkkipatriootit ja lehden tilauksen lopettajat ovat kiihdyksissä aivan eri asiasta kuin Niinistöt ja armeijan johto. Jälkimmäiset ymmärtävät, että Hesarin juttu ei paljasta mitään, mitä pääkohteen eli Venäjän omat tiedustelujärjestöt eivät jo hyvin tietäisi. Mutta heitä huolestuttaa se, että Viestikoelaitoksen salassapitovelvollisuutta on rikottu, olkoonkin että tavara on ikivanhaa (vakoiluaineisto tunnetusti happanee nopeasti). Niinistöt eivät uhkaile Helsingin Sanomia vaan sitä joka on vuotanut lehdelle dokumentteja, joita ei olisi saanut vuotaa. Reaktioiden nopeudesta päätellen Kaius Niemi oli varoittanut heitä etukäteen tulevasta jutusta.


* * *

Samalla kun oikeistolaiset patriootit meinaavat tikahtua raivoonsa, me muut voimme pohtia rationaalisesti kahta olennaisen tärkeää kysymystä: (1) onko järkevää ja vastuullista sallia nykyistä laajemmat vakoiluoikeudet laitokselle, joka ei ole millään lailla demokraattisen valvonnan piirissä (tämä on vallassaolevian vakaa aikomus samalla kun Supon valtuuksia lisätään) ja (2) onko tikahtumassa olevien patrioottien kaksisataaprosenttista luottamusta nauttiva Viestikoekeskus kyvykäs pitämään salaisuutensa turvassa? Jälkimmäinen kysymys nousee siitä tosiseikasta, että joku on vuotanut Hesarille salaiseksi leimattuja dokumentteja, eikä luovuttaja Kaius Niemen lausuntojen perusteella ole Venäjän sotilastiedustelupalvelu.

Itseäni kiinnostaa lähinnä kysymys yksi, joten jätän Niinistöt murehtimaan Viestikoelaitoksen sisäisen turvallisuuden ongelmia. En ole innostunut ajatuksesta, että poliittisen poliisin eli Supon urkintavaltuuksia merkittävästi lisätään. Supo on kuitenkin suhteellisen hyvin demokraattisen valvonnan piirissä, vaikka tietysti sielläkin on paljon toimintaa ja dokumentteja, jotka pidetään visusti salassa. Viestikoekeskus on aivan eri luokan tapaus. Vaikka Wikipedia ja Hesari kertovat, että kyseessä on 200-300 hengen yksikkö, joka vakoilee lähinnä Venäjää ja vaihtaa tietoja muiden vastaavien laitosten kanssa, laitoksen valvonta on kokonaan sen ylläpitäjän eli pääesikunnan näpeissä. Pääesikunta taas ei ole minkään demokraattisen valvonnan piirissä, vaikka teoriassa presidentti Sauli Niinistö on koko puljun eli Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö. Olisi mielenkiintoista nähdä pääesikunnan herrojen ilmeet, jos presidentti ilmoittaisi haluavansa vierailla Tikkakosken laitoksella.

Wikipedia nimeää kuusi viimeisintä Viestikoelaitoksen tai -keskuksen johtajaa: Yrjö Viitasaari, Keijo Kepsu, Hannu Hansen-Haug, Jari Kähärä, Juha Wihersaari ja Martti J. Kari. Nykyistä pomoa ei tiedetä, se lienee jo strateginen salaisuus. Kaikki mainitut taitavat olla suomalaisia everstejä tai kenraalimajureita. Heidän tuntemisensakaan ei silti vastaisi kysymyksistä tärkeimpään: millä perusteella meidän täytyisi luottaa tämän laitoksen toimintaan niin paljon, että (a) emme esitä kiusallisia kysymyksiä (kuten sitä, miksi armeija vakoilee vain Venäjää, vaikka Suomi on virallisesti liittoutumaton) ja (b) antaisimme laitokselle käytännössä vapaat kädet valvoa viestintäliikennettä, myös siviilien, meidän kaikkien.

* * *

Minusta Helsingin Sanomat perustelee aivan oikein sen, että juttu pyrkii edes hiukan hälventämään kestämättömän tiukkaa salailua, jolla Viestikoekeskuksen toiminta on ympäröity. Jos maan suurin lehti ei uskalla inahtaakaan asiasta lainmuutoksen valmistelun aikana, kuka sitten? Eduskunnan jäsenten on vaikea kuvitella lyövän nyrkkiä pöytään pääesikunnan kenraalien edessä, luultavasti kansanedustajat nyökyttelevät suu tiukkana viivana kaikelle, mitä kenraalit heille sanovat. Ja kuitenkin se, että sotilaat sanelevat siviileille, mitä oikeuksia heillä pitää olla, on diktatuurin, ei demokratian käytäntö.

Sotilaat eivät perinteisesti ole hallinneet hyvin siviileille suunnattua PR-toimintaa, koska sellaiseen ei ole yleensä tarvetta. Jos hallitsisivat, Tikkakosken yksiköstä ei kerrottaisi mitään toimintaa haittaavaa, mutta kaikki ei-salainen kerrottaisiin vapaaehtoisesti. Kukaan ei vaadi, että vakoilua täytyy harjoittaa niin, että kansanedustaja XPY voi milloin tahansa tulla selän taakse seuraamaan viestienpurkua. Vaihtoehtoina eivät ole täydellinen salailu (nykytilanne) tai täydellinen avoimuus (raivoonsa tikahtuvien patrioottien tulkinta siitä, mihin tilaan Hesarin juttu Tikkakosken salaisuudet on raastanut).

Todellinen vaihtoehto on riittävä määrä informaatiota, jonka perusteella eduskunta voi edes jotenkin harkiten päättää, tarvitseeko Viestikoekeskus sille vaaditut lisävaltuudet vai ei. Itse en usko, että vakoilua koskaan harjoitetaan tiukasti lakipykälien mukaan, sellainen olisi varmasti naurettavaa täydellisen salailun suojelemassa organisaatiossa (miten syyttää lakipykälien rikkomisesta, kun ei toiminnasta voi ja saa mitään tietää?). Mutta kun kansanedustajat päättävät vakoiluelinten valtuuksien lisäämisestä, ei se demokraattisessa yhteiskunnassa voi perustua vaatimukseen täydellisestä luottamuksesta täysin salaista toimintayksikköä kohtaan. Niin toimitaan vain diktatuureissa.


* * *

En odota useimpien kanssasuomalaisten jakavan omaa kriittistä perusasennettani. Ymmärrän hyvin, miksi ihminen haluaa luottaa edes johonkin. Ymmärrän kuitenkin myös, ettei ihmisten luja luottamus Suomen puolustusvoimiin perustu tietoon tai näyttöihin, vaan toivoon. Toivotaan nyt sitten yhdessä, että kaikki menee hyvin eikä Tikkakoskella tapahdu mitään sellaista, mitä eduskuntakaan ei haluaisi tapahtuvan. Tarkistamaanhan asiaa ei pääse, estämisestä puhumattakaan.



perjantai 15. joulukuuta 2017

Amatöörit asialla

Janne Könösen tuore kirja Punaisen leijonan maa (Otava 2017) on tietenkin ajankohtainen jo aiheensa ajallisen rajauksen (joulukuu 1917) takia. Toisaalta se on ajankohtainen pohtiessaan erityisesti sitä, miten sattumanvaraista ja epäammattimaista - siis lyhyesti sanoen amatöörimäistä suomalaisten ulkopoliittinen osaaminen oli jo sata vuotta sitten. Kun on seurannut 2010-luvun hallintojen ulkopoliittista kompurointia EU:n, Yhdysvaltain ja Venäjän muodostamassa kolmiossa, voi vain kysyä, onko siitä amatöörimäisyydestä päästy eroon sadan vuoden harjoittelullakaan.

Punaisen leijonan maa on rattoisaa lukemista sille, joka tuntee aikakauden poliittisen historian yleiset kuviot. Aloittelijalle sen hiukan näsäviisauden puolelle välillä menevä jälkiviisaus voi tuottaa hankaluuksia, koska Könönen olettaa lukijan olevan asianharrastaja. Varmasti myös hänen kirjoitustyylinsä jakaa lukijat ainakin kahteen ryhmään. Könönen on markkukuismansa ja teemukeskisarjansa lukenut ja se näkyy hyvässä ja ehkä hiukan pahassa. Itse viihdyn rennon ja ironis-sarkastisen jälkiviisastelun parissa hyvin, mutta kyllä Könösen jotkut sanavalinnat - kuten "Suurlähetystön kaara vilisti pitkin Berliinin vilkkaita katuja..." tai "Hjeltin viestimies rimputti summeria senaatintalon alaovella" - tuntuvat yksinkertaisesti tyylirikoilta.

Könösen tyylin keveys ei onneksi tarkoita, että asiat eivät olisi isoja ja tärkeitä. Kirjan kantavana ideana on käydä läpi sekä johtavien että toimenpanevien toimijoiden ratkaisuja jouluun 1917 aikana läpi siinä tarkoituksessa, että toimien vaikutus vuoden 1918 tapahtumiin saavat kunnolla valotusta. Ehkä suurin kysymys, jonka perusteellisen ristiinvalottamisen Könönen on itselleen tehtäväksi antanut, on Svinhufvudin senaatin itsenäisyysratkaisuiden kiireisen aikataulun tausta. Asia on merkityksellinen, koska voittaja on jo sata vuotta tuntenut tarvetta vähätellä Saksan osuutta suuressa isänmaallisessa urotyössä.

* * *

Könönen on tehnyt mielestäni fiksun ratkaisun kuljettamalla tarinaa sekä ylätasolla (Svinhufvudin porukka) että aseita venäläisten sotavoimien ohi muiluttamaan pyrkineiden aktivistien ja itsekin yllättävää paikallista valtaansa testailleiden punakaartien pikkupomojen näkökulmasta. Jälkimmäisillä ei varsinaisesti ollut suuriin ratkaisuihin vaikutusta, mutta kuvaukset nykypäivän ihmiselle oudoista olosuhteista ilman liikenne- ja viestiliikennepalveluita ovat opettavaisia ja pakottavat myös hiukan ymmärtämään joitakin hätiköityjä, olemattoman tiedon varassa tehtyjä typeriä päätöksiä.

Itsenäistymisjulistus ei kuitenkaan näihin päätöksiin kuulunut. Könönen kronikoi huolellisesti tapahtumia, joiden seurauksena Svinhufvudin senaatti - kyyninen nykyhetken ulkopuolinen voisi puhua myös epäparlamentaarisesta juntasta - kiirehti antamaan joulukuun alussa itsenäisyysjulistuksen yllätyksenä sekä useimmille eduskunnan porvareille että varsinkin sosialisteille, jotka olivat lähes yhtä suuri ryhmä kuin porvarit. Itse asiasta - itsenäisyydestä - ei paradoksaalista kyllä vallinnut juuri minkäänlaista erimielisyyttä, sitä kannatettiin varsin yksimielisesti. Aikataulu ja menettelytavat olivat sitten kokonaan eri asia ja yllätetty edustakunta joutui lopulta vähin puhein äänestämään asiasta, josta oltiin molemmilla laidoilla periaatteessa yhtä mieltä.

Aivan erityisen tarkkaan Könönen on tutkinut ja kirjassaan raportoinut kysymystä siitä, vaikuttivatko ja missä määrin Svinhufvudin toimiin Saksan voimamiehen Erich Ludendorffin lupaukset Saksan tuesta tai suoranainen kehoitus antaa itsenäisyysjulistus pikaisesti. Könönen pyrkii kirjassaan kaikin keinoin korostamaan omaa ulkopuolisuuttaan pilkkaamalla tasapuolisesti niin valkoisten kuin punaistenkin amatöörimäisiä liikkeitä. Sen hän tulee kuitenkin osoittaneeksi, että vaikka tietyt ratkaisevan tärkeät sähkeet ovat kadonneet, näyttää selvältä, että Svinhufvudin jääräpäinen haluttomuus varmistaa itsenäisyysjulistus kyselemällä etukäteen johtavien valtioiden kantaa johtui siitä, että Svinhufvud toimi Saksan määrittämien nuottien mukaan. Svinhufvud itse kuten hänen myöhemmät hovikirjurinsakin ovat tämän halunneet unohtaa, mutta Könösen rekonstruktio tekee kyllä rimpuilun turhaksi.

* * *

Kuten edellä totean, Janne Könönen suhtautuu sadan vuoden takaisiin toimijoihin tasapuolisella sarkasmilla. Hänen arvionsa mukaan Suomessa oli äärimmäisen vähän ulkopolitiikan ja diplomatian osaajia - eräänä harvoista saa Carl Enckell myös Könöseltä puhtaat paperit -, eikä varsinaisten vallankäyttäjien joukossa ainuttakaan, kummallakaan puolella. Könönen kyllä muistuttaa siitä, että esimerkiksi Santeri Alkio, Karl Harald Wiik ja Kaarlo Juho Ståhlberg vastustivat Svinhufvudin jyrkkää epäparlamentarismia ja Saksaan tukeutumista. Porvariston halu pysytellä yhdessä kuitenkin johti siihen, että Svinhufvud pystyi sanelemaan toteutuneen linjan. Vastentahtoinen tunnustuksen hakeminen Leniniltä ei johtunut siitä, että Svinhufvud olisi kuunnellut maltillisempia suomalaisia, vaan Ludendorffin käskystä.

Janne Könönen ei tietenkään ole ensimmäinen tai ainoa, joka korostaa joulukuun merkitystä sisällissodan puhkeamisessa. Molemmilla puolilla tehtiin ratkaisevia virheitä, joiden ansiosta saksalaismielinen jyrkkä linja voitti porvariston puolella ja Leninin yllyttämät radikaalit saivat sosialistien joukossa yliotteen, mutta eivät tarttuneet valtaan marraskuussa, jolloin vallan valtaaminen olisi voinut onnistuakin. Kaikki olisi voinut mennä toisin, jos eduskunta olisi tehnyt itsenäisyydestä yksimielisen päätöksen ja elintarvikepula olisi ajoissa ratkaistu. Toisaalta erityisesti oikeiston aktivistien ja radikaaleimpien punakaartilaisten näkökulmasta joulukuun tapahtumat olivat pelkästään isojen kysymysten viivyttelyä. Heille poliittista sopua tärkeämpää oli saada oma iso asia ratkaistuksi, tunnetuin seurauksin.

Kun totean, että Suomessa olivat joulukuussa 1917 amatöörit asialla, ilmaisen mielestäni tosiasian, en arvoarvostelmaa. Eihän edes Svinhufvud, jonka kuvaa on jälkikäteen kaunisteltu vielä enemmän kuin Mannerheimin, tietenkään halunnut aiheuttaa veristä sisällissotaa, vaikka muuten jyrkästi ja tylysti työväenluokkaan ja sen edustajiin suhtautuikin. Joulukuu 1917 ei vielä ollut laajan väkivallan aikaa, mutta tärkeimpien toimijoiden kyvyttömyys pohjusti sen. Saksalaismieliset itsenäisyyden puuhailijat eivät kuitenkaan välty historian tuomiolta yhtään sen enempää kuin radikaaleimmat punaisetkaan: kyllä se itsenäisyys olisi jäänyt tulematta, jos Saksa ei olisi hävinnyt maailmansotaa tai jos Leninin hallinto olisi kaatunut nopeasti. Saksalle ja Venäjälle Suomen kaltaisen pienen rajamaan itsenäisyydellä on aina ollut vain välinearvoa. Tämä ei ole sadassa vuodessakaan muuttunut.


tiistai 12. joulukuuta 2017

... kuten Erich Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjassaan kertoo...

Seuraava teksti ei mitenkään liitty Erich Maria Remarquen kirjaan, joka toimii otsikossa vain esimerkkinä tavasta käyttää suomen kieltä, jota en millään pysty ymmärtämään ja vielä vähemmän sietämään. Kysymys on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että jopa kirjoittamisen ammattilaiset, kirjailijat ja toimittajat ovat subjektiivisten havaintojeni perusteella lähes kokonaan lopettaneet käyttämästä rakkaan äidinkielemme tarjoamaa eleganttia tapaa viitata erisnimiseen teokseen osana elävää tekstiä.

Melkein kaikki kirjoittavat "... kuten Erich Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjassaan kertoo..". Äärimmäisen harva valitsee sen elegantimman tavan ja kirjoittaa "kuten Erich Remarque kertoo kirjassaan Länsirintamalta ei mitään uutta". Jos et usko minua, haastan sinut, arvoisa lukijani, silmäilemään pari seuraavaa viikkoa erilaisia tekstejä minun laseillani eli kiinnittämään huomiota siihen, kumpaa ratkaisua enemmistö kirjoittajista suosii. Olen iloinen, jos päädyt erilaiseen tulokseen kuin mihin itse olen päätynyt. En kuitenkaan siihen usko, niin pitkään olen sisäisesti kiehunut kiukusta tämän asian äärellä.

Ehdottomasti ärsyttävintä on se, etten ole keksinyt järjellistä syytä siihen, että jopa suomen kielen ja tekstintuoton ammattilaiset valitsevat kahdesta vaihtoehdosta sen kankeamman. Kaiken järjen mukaan kirjoittajalle pitäisi olla jotain hyötyä siitä, että rakentaa ketjun "-kirjassa"-tekniikalla sen sijaan että käyttäisi teoksen nimeä sellaisenaan. Otan mieluusti vastaan valistuneita arvauksia siitä, mistä tässä voisi olla kysymys. Enemmistön tarjoama huono esimerkki tietysti vaikuttaa, mutta se ei ole voinut käytäntöä synnyttää ja aloittaa.


* * *

Ihmettelen tässä samaan hengenvetoon ja blogitekstieni keskimääräisen mitan tavoittaakseni paria muutakin kirjoittamiseen ja asioiden hahmottamiseen liittyvää asiaa. Tarkoitukseni ei ole tässä kuten edelläkään osoittaa syyttävällä sormella ketään yksilöä, vaan pohtia kirjoittamisen ja suomen kielen ilmaisemisen käytäntöjä. Vähän tässä tietenkin on itse nimitetyn kielipoliisin korskuntaa, mutta ei pelkästään sitä.

Suomessa ei yksinkertaisten typografisten korostuskeinojen käyttö ole erityisen johdonmukaista. Useimmat eivät harrasta niitä lainkaan, vaan jättämät mahdollisuudet yksinkertaisesti käyttämättä. Tuossa Remarque-esimerkissä käyttämäni erisnimisen teoksen nimen kirjoittaminen kursiivilla on tyypillinen huonosti hyödynnetty tehokeino. Useimmille kursiivi on varattu tilanteisiin, joissa vieraskielinen sana on upotettu suomenkieliseen teksti, esimerkiksi  "hän totesi olevansa pakolainen de facto, vaikka...".

Kursiivi soveltuu kuitenkin erinomaisesti nostamaan kevyesti esiin tekstistä teoksen nimen siinä missä tummennus olisi turhan vahva tehoste. Varsinkin lauseissa, joissa luetellaan useita eri teoksia niiden erisnimillä, tarjoaa kursiivi hyvän mahdollisuuden nostaa nämä nimet muusta tekstistä, esimerkiksi näin: "Sibeliuksen tunnettuja sävelrunoja ovat esimerkiksi Aallottaret, Bardi ja Tapiola." Jos teoksen nimi on lyhyen lauseen kaltainen, sen erottaminen muusta tekstistä kursiivilla on suoranainen palvelus lukijalle, esimerkiksi "Romaanissa Keskellä kesää on kirjailijalla teemana suomalainen yötön yö...".


* * *

Kelpaako tekstin tummennus mihinkään järkevään käyttöön? Mielestäni se on paikallaan varsinkin sellaisessa tietopuolisessa tekstissä, joka vilisee merkityksellisiä nimiä. Kun asian kannalta keskeiset nimet on tummennettu ainakin ensimmäisellä esiintymiskerrallaan, voi lukija nopealla silmäykselläkin hahmottaa, mitä kaikkea - tai keitä kaikkia - teksti käsittelee ja myös sen, mitä tai keitä se ei käsittele.

En silti kannata tai suosittele typografisten havainnollistamiskeinojen ryöstöviljelyä. Jo kursiivi ja tummennus samassa tekstissä ovat jotenkin ylenpalttisen tuntuinen ratkaisu, vaikka erikseen toimisivat aivan hyvin. Olen siis hyvin altis myöntämään, että myös makuasioista tässä puhutaan, ja tyylistä. Silti uskon, että niin lukija kuin tekstin tuottajakin hyötyvät siitä, jos asiatekstissä hyödynnetään yksinkertaisia keinoja, joilla ihmisaivojen huomion saa kiinnitetyksi ainakin kirjoittajan mielestä tärkeisiin asioihin.

Lopuksi harras ja varmasti aivan turha toive: jätetään se englanninkielisten iskusanojen viljely suomenkielisessä tekstissä niin vähäiseen rooliin kuin mahdollista. Syyllistyn tähän kansallisen alemmuudentunteen synnyttämään nuoleskeluun usein itsekin, ja tunnen siitä häpeää. On varmaan asioita, jotka voi nasevasti ilmaista vain englanniksi. Ei se suomikaan silti pelkistä pitkistä ja hankalista sanoista rakennu. Kirjakieltä nasevamman ilmaisun voi sitä paitsi tarvittaessa lainata suomen murteista, jotka tarjoavat ehtymättömän varaston maailmalla huonosti tunnettua luovuutta. Kuten vaikka turkulaisen "kuinpal", porilaisen "tiäksää" tai savolaisen "piätuska".

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Madonlukuja huumeidenvastaiselle sodalle

Kieltämättä Huumeparonin käsikirja on kirjan nimenä juuri niin kohtuuton ja liioitteleva kuin voi etukäteen kuvitella. Tom Wainwright ei ole kirjoittanut huumekauppiaan käsikirjaa, eikä Docendo ole sellaista kustantanut. Sen sijaan tarjolla on mielenkiintoisen erilainen näkökulma ns. länsimaitten vuosikymmeniä harjoittamaan "huumeidenvastaiseen sotaan", tarkemmin sanottuna sen täydelliseen epäonnistumiseen ja vaihtoehtoisiin ratkaisuihin. Wainwrightin suuri idea on ollut tarkastella huumemarkkinoita osana muuta taloutta. Häkellyttävän usein toimintakuviot ovat aivan samanlaiset huumeiden kuin laillistenkin aineiden markkinoilla. Rikos on tässäkin määrittelykysymys.

The Economist -lehden toimituspäällikkö Tom Wainwright kirjoittaa pääosin pohjoisamerikkalaisesta näkökulmasta, jossa toisella puolella on Yhdysvaltain jääräpäinen, presidenteistä ja puolueista näennäisesti täysin riippumaton huumepolitiikka, jonka kulmakivinä ovat valtava resurssien keskittäminen poliisitoimintaan ("rangaistus" on tärkeintä, ongelman poistaminen toissijaista) sekä ilmeisten tosiasioiden kiistäminen. Toisella puolella ovat meksikolaiset ja väliamerikkalaiset rikolliset, joiden häikäilemätön ja brutaalin väkivaltainen vallankäyttö on mahdollista alueen heikon ja korruptoituneen hallinnon ja kansalaisten ankean köyhyyden oloissa.

Wainwright kuvailee kiinnostavalla tavalla sitä, miten vähän Yhdysvaltain edustamalla huumesodalla on ollut todellista vähentävää vaikutusta maanosan huumaavien aineiden laittomilla markkinoilla. Wainwright myös toteaa suoraan sen, että ongelmana ei ole tarjonta, Meksiko ja muut latinalaisen Amerikan huumeita tuottavat maat, vaan Yhdysvallat ja sen huumeita janoava ja kuluttava vauras väestö. Yksinkertaistaen: huumeparoneilla menee hyvin niin kauan kuin varakkaat yhdysvaltalaiset joutuvat hankkimaan nautintoaineensa laittomasti. (Wainwright ei kiistä ongelman globaalia luonnetta, mutta hän keskittyy Pohjois-Amerikkaan).

* * *

Wainwrightin kuvaukset rikollisten kartellien toimintaperiaatteista ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta eivät tuo varsinaisesti mitään uutta asiasta kiinnostuneille. Uutta on ainakin suomalaiselle lukijalle sen sijaan Yhdysvaltain laillisten kannabismarkkinoiden laaja esittely. Kirjoittaja on halunnut tutkia, miten laillistettu huumekauppa vaikuttaa yhteisöön ja ennen muuta, miten se vaikuttaa laittomaan kauppaan eli kartellien hallitsemaan rikollisuuteen. Kokemukset ovat pääosin yhdensuuntaisia, laillistamisen tiellä on saatu ensimmäisen kerran tuloksia.

Konservatiivisten ihmisen on ehkä vaikea hyväksyä Wainwrightin havaintoja ja johtopäätöksiä, koska ne tukevat sitä liberaalipiireissä yleistä näkemystä, että huumeiden vastainen väkivaltainen sota on täydellisesti epäonnistunut ja käytännössä ainoa tie pois loputtomasta, kalliista ja vallankäyttöä militarisoivasta politiikasta on ottaa huumaavien aineiden kauppa yhteiskunnallisen sääntelyn piiriin ja poistaa siitä laittomuuden polttoleima ja siitä suoraan seuraava riippuvuus rikollisuudesta.

Wainwrightin logiikka on selkeä: latinalaisen Amerikan huumekartellit köyhtyvät, jos varakkaat norte americanos siirtyvät ostamaan huumeensa laillisista paikallisista kaupoista, jotka eivät käy tukkukauppaa rikollisten, vaan laillisten maatalousyritysten kanssa. Ironista sinänsä, että esimerkiksi Coloradon kokemusten mukaan laillisesti tuotettu kannabis (marijuana) on sekä vahvempaa että puhtaampaa kuin kartellien kautta hankittu. Kun kartelleilla on suuria vaikeuksia kilpailla edes hinnalla, kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä.

* * *

Konservatiiveja on aina pelottanut hyväksyä ajatusta, että muutkin huumeet kuin ne, joita he itse käyttävät, saavat laillistetun aseman. Kallista sikariaan poltteleva pohatta on voinut katsoa ylen hippiä, joka polttelee kämäistä kannabisjointtiaan. Tuo pohatta haluaa Yhdysvaltain konservatiivisen hallinnon jääräpäisyyden perusteella jatkaa ylenkatsomisensa perinnettä myös jatkossa. Rikkaitten ja köyhien ero huumausaineiden käyttäjinä on kuitenkin kapenemassa, sillä varsinkin kannabistuotteiden dekriminalisoinnilla on vahva tuki kokonaisista valtioista (Uruguay, Kanadassa valmisteilla) yksittäisiin liittotasavaltoihin (Alaska, Colorado, Kalifornia, Maine, Massachusetts, Nevada, Oregon), jotka jo sallivat kannabiksen myynnin myös "viihdekäyttöön". Huumeet eivät ole Yhdysvalloissa myöskään enää mikään "etnisten vähemmistöjen ongelma", vaan suurimmat markkinat ovat keskiluokassa.

Laillinen huumemarkkina on jo valtava (2016 Yhdysvalloissa 7,2 miljardia dollaria) ja ehkä jopa 17 %:n vuotuisessa kasvussa. Joidenkin ennusteiden mukaan kannabismarkkinat työllistävät vuonna 2020 yli 300 000 ihmistä. Tällaiset luvut ovat huumeparoneille äärimmäisen uhkaavia, mutta - kuten liberaalit poliitikot Yhdysvalloissakin ovat muistuttaneet -, omilla alueillaan mahtavilla kartelleilla on varsin vähän mahdollisuuksia estää tätä kehitystä, joka suoraan köyhdyttää rikollisia. Näiden ainoa toivo on siinä, että vanhoilliset poliitikot jatkavat rikollisille edullista politiikkaansa ja satsaavat voimavarat aseisiin ja niitä käyttäviin miehiin.

Tom Wainwright ei peittele liberaaleja lähtökohtiaan (käytän termiä tekstissä sen yhdysvaltalaisessa merkityksessä), mutta haluaa myös muistuttaa siitä, etteivät huumekaupan laillistaminen ja huumeidenkäytön hyväksyminen ole sama asia. Vaikka kannabiksen ongelmat ovat vähäisempiä kuin vahvempien aineiden, olisi typerää synnyttää mielikuva, että huumekaupan kontrolloitu laillisuus hävittää kaikki ongelmat. Wainwright on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että lupaavia tuloksia huumeidenkäytön vastaisessa työssä on saatu vain kahdella tavalla: viemällä rikollisilta markkinat laillistetulla kaupalla ja poistamalla rikollisilta mahdollisuus rekrytoida työntekijöitä auttamalla köyhyydessä eläviä kansalaisia, joille huumekartellien orjaksi ryhtyminen on edelleen liian usein ainoa vaihtoehto. Minusta Wainwright perustelee näkemyksensä hyvin. Tätä kaikkea olisi syytä pohtia myös Suomessa, jossa viinan ja tupakan kuluttajien ikäluokat ovat hiljalleen katoamassa historian horisonttiin.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Sadan vuoden henkinen epäonnistuminen

Suomi-niminen tasavalta juhlii 100 vuotta sitten omin päin julistettua valtiollista itsenäisyyttä, joka muuttui kansainvälisesti tunnustetuksi tosiasiaksi, kun Saksa, Ranska ja Iso-Britannia pakottivat perin haluttoman Pehr Evind Svinhufvudin hankkimaan tunnustuksen ensin Venäjältä. Svinhufvudin ja muiden porvareiden arkkivihollinen Lenin allekirjoitti Suomen itsenäisyyden joulukuun lopussa - miltään muulta venäläiseltä valtaryhmältä sitä allekirjoitusta ei todennäköisesti olisi herunutkaan - ja sen jälkeen alkoi tunnustuksia tulvia muiltakin mailta. Kaikki eivät tosin pitäneet kauheata kiirettä: sekä Iso-Britannia että Yhdysvallat lähettivät virallisen tunnustuksensa vasta toukokuussa 1919.

Koko vuoden 2017 ajan on ollut käynnissä kouristuksenomainen juhlinta milloin milläkin teemalla. Oletan, että Suomi100-tunnus herättää muissakin kuin minussa lähinnä väsynyttä tympääntymistä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan marista satavuotismarkkinoista, sillä mitäpä muuta voisi odottaa maassa, jota johtaa Sipilän-Bernerin uusliberalistinen hallitus. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota niihin arvoihin, joilla valtiollista itsenäisyyttä halutaan eri kansalaispiireissä symboloida. Kuten hyvin tiedetään, näistä asioista ollaan hyvinkin eri mieltä.

Moni asia on maailmassa muuttunut, mutta ei se porvarillisen Suomen eliitin näkemys, että itsenäisyys on ennen muuta yhtä kuin urhea sotiminen (sitäkin parempi tietysti olisivat voitokkaat sotimiset, mutta kun sellaisia ei nyt ole tarjolla, täytyy tyytyä urheuteen). On itse asiassa aika häkellyttävää, että sadassa vuodessa ei kansakunnan johdossa ole oivallettu, että kaikki näkemämme ja kokemamme hyvinvointi on rakennettu rauhan oloissa, sotimisista huolimatta, ei niiden ansiosta. Valkoiselle Suomelle itsenäisyys on sotimisen toinen nimi, sivistys ja kulttuurikin esitetään jotenkin sotatoimien saavutuksena.


* * * 

Tunnen tietenkin porvarillisen Suomen tavanomaiset perustelut sotien loputtomalle muistamiselle, ylistämiselle ja suitsuttamiselle. Vuoden 1918 sisällissodassa Suomi vapautettiin punaisista, joiden käsitys itsenäisyydestä oli väärä (tosin kuningasmielisetkin jäivät tappiolle, mutta vastineeksi presidentille annettiin tuimat valtaoikeudet). Talvisodassa torjuttiin Neuvostoliiton pyrkimys lopettaa Suomen itsenäisyys, vaikka tosiasiat puhuvat sen puolesta, että sodalla suurvalta otti vain sen, mitä neuvotteluissa olivat vaatineetkin, mutta Suomi jäi vaille niitä alueellisia hyvityksiä, joita olisi ollut tarjolla.

Jatkosota on porvarilliselle sotajuhlinnalle hankalin tapaus, koska kaikki jotenkin säälliset tekosyyt vallata itäisiä alueita Hitlerin Saksan liittolaisena on vuosikymmenien mittaan osoitettu perättömiksi. Ainoaksi jotenkin kestäväksi juhlinnan kohteeksi on pelkistynyt "torjuntataistelu", jonka ansiosta Neuvostoliitto ei napannut koko Suomea ja tehnyt siitä satelliittivaltiota muiden itäisen Euroopan maiden tavoin. Talin-Ihantalan uhrien urheutta tosin hiukan himmentää se, että Stalinin ratkaisu jättää Suomi valloittamatta oli viime kädessä sotilaspoliittinen, strateginen päätös, jolla oli korkeintaan marginaalinen yhteys Karjalankannaksella vuodatetun ihmisveren määrään tai urheuteen.

Masentavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että vuonna 2017 sataa itsenäisyyden vuotta juhlitaan sotimisen kautta, vaikka Suomella olisi paljon enemmän juhlimisen aihetta rauhanomaisten töitten saralla kuin sotatantereilla. Historian arviointi ja arvottaminen sotien kautta on yhteistä sekä hallitsevalle maltilliselle oikeistolle että jälleen elpyneelle radikaalille äärioikeistolle, jonka 612-marssin uutisoitiin juuri syrjäyttäneen poliisin tarveharkinnassa paikallisen töölöläisen lastenjuhlan.


* * * 

Onko porvarillisen Suomen ihan pakko edelleen juhlia itsenäisyyttä sotimisen kautta? Siltä pahasti näyttää, vaikka periaatteessa riittäisi varmaan, jos pääministeri Juha Sipilä ilmoittaisi hallituksensa haluavan profiloitua rauhaa rakastavana ja sivistystä edistävänä valtioneuvostona. Mahtaisiko Kokoomuskaan panna hanttiin, jos pääministeri laittaisi koko arvovaltansa peliin ja määräisi valtiolliset menot militarismista vapaiksi kulttuurikarkeloiksi? No, tällainen on tietysti joutavaa haaveilua. Sipilän-Bernerin hallitus ei ehkä ole ideologisesti sotien juoksuhaudoissa, mutta koska tuo militaristinen uho ei ole ristiriidassa hallituksen uusliberalistisen talouspolitiikan kanssa, ei motiivia sen haastamiseen ole.

Ei pidä myöskään unohtaa, että hallitus pysyy pystyssä lähinnä Perussuomalaisista loikanneiden "sinisten" avulla ja siltä suunnaltahan on tarjolla runsaasti sotaministeri Jussi Niinistön kaltaisia menneitten sotavuosikymmenten ihailijoita, vaikka ne uusnatsit taisivat pääosin jäädä Jussi Halla-ahon suojiin. Kuinka todennäköistä on, että Juha Sipilä riskeeraisi hallituksen vallan, kun on tähänkin asti antanut sotaministerin touhuta vapaasti tasavallan presidentti ainoana päällekatsojanaan?

Karu tosiasia on, että Suomen virallinen valtio on sadan vuoden henkinen epäonnistuminen, hävittyjen sotien poteroihin jämähtänyt mölliskö. Onneksi se ei ole koko kuva ja virallisen kouhottamisen takana me suomalaiset voimme olla ylpeitä kaikesta siitä, mitä olemme rauhassa ja yhteistyössä muitten valtioitten asukkaitten kanssa kyenneet rakentamaan. Siitä ei virallisesti puhuta, mutta juuri sen ansiosta Suomen 100-vuotisjuhlat noteerataan ympäri maailmaa. Tuolle maailmalle olemme rauhanomainen, pohjoismainen hyvinvointivaltio, emme urhea sotilaskansa. Hyvä niin.


En halua osallistua porvarillisen Suomen sotakeskeiseen itsenäisyyden juhlintaan. Lupaan tulla mukaan vasta kun juhlilla puhutaan vain sivistyksestä, kulttuurista, luonnosta ja muista ihmiselle oikeasti arvokkaista asioista. Sitä odotellessa juhlin Jean Sibeliuksen syntymäpäivää 8.12.2017. 


tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvällä on hintansa

Viime aikoina on kirjoitettu paljon huumaavien kemikaalien uusista ongelmista, jotka eivät liity suoraan perinteiseen "viihdekäyttöön" vaan kivunlievityksen riistäytymiseen käsistä. Varsinkin Yhdysvalloissa puhutaan suoraan uudesta huumeongelmasta, jonka uhrit eivät vastaa perinteistä kuvaa syrjäytyneestä narkkarista. Taustalla on ollut erilaisia opioideja sisältävien lääkkeiden aiempaa helpompi saatavuus, kun lääkärit ovat - ainakin osittain lääketeollisuuden houkuttelun ja painostuksen tuloksena - alkaneet määrätä aiemmin lähinnä syöpäpotilaisen kivunlievitykseen tarkoitettuja lääkkeitä kaikenlaisten kipujen torjuntaan.

Huumaavien aineiden "viihdekäyttö" ei ole koskaan sivunnut omaa elämääni, koska syystä tai toisesta en ole tuntenut houkutusta saati pakkoa käyttää tällaisia aineita. Minulle kahvikin on aivan liian vahvaa ainetta, vaikka olen jonkin kerran käyttänyt kofeiinitablettia (vastaa yhtä kahvikupillista) tilapäiseen pirteänä pysymisen tarpeeseen. Olen nyt kuitenkin sattumien summana tullut kokeilleeksi yhtä alussa mainitsemaani opioidia. Kokemukseni ovat olleet sen verran vahvat, että haluan avata tätä lääkeriippuvuusasiaa myös tällaisen muuten raivoraittiin tallaajan näkökulmasta.

Kokeilemani Tramadol kuuluu ns. heikompiin opioideihin, mutta uskoakseni se ei ole tässä suhteessa olennaista. Mikä tahansa kemiallinen aine, joka tuottaa käyttäjälleen mielihyvää tai muita myönteisiä tuntemuksia, on samassa roolissa. Aineen vahvuus heijastuu lähinnä riippuvuuden syntymisen nopeuteen, euforian määrään ja kestoon. Olennaista on se, että minkä tahansa tällaisen elimistöä huijaavan kemiallisen yhdisteen käytöllä on hinta, jota kipua pelkäävä ihminen ei jaksa eikä halua liikaa miettiä.

* * *

Olen itse kärsinyt vajaat 10 vuotta sitkeästä jalkaterien "neuropaattisesta" kivusta (lainausmerkit siksi, että se on lähinnä työnimi asialle, jota on ollut vaikea todentaa saati nimetä), joka kiusaa lähinnä iltaisin ja aamuisin, kun ruumis on vaakatasossa. Kun hyvin tuntemani ihminen on käyttänyt omiin melko samanlaisiin oireisiin Tramadolia, kysyin sitä myös terveyskeskuslääkäriltäni. Hän ei ollut ollenkaan innostunut, vaan ensin kokeiltiin paria muuta lääkettä. Niillä ei ollut kipuun mitään vaikutusta, ei tosin mihinkään muuhunkaan. Lopulta lääkärini kirjoitti minulle pienen Tramadol-reseptin, mutta korosti, ettei lääke ole tarkoitettu jokapäiväiseen käyttöön.

Osoittautui, että Tramadol tosiaan osui tähän jalkakipuuni ja leikkasi siitä kovimman terän pois. Olin ilahtunut ja ajattelin, että voisin aina silloin tällöin suoda itselleni kivuttoman illan ja aamun ottamalla annoksen Tramadolia. Se oli kuitenkin ennenaikaista iloa. Kun huomioni siirtyi pois itse kivusta, oli pakko huomata ja todeta ääneen kaksi muutakin seurausta. En kutsuisi tuntemusta kohdallani euforiaksi, mutta huomasin, että Tramadol tuotti jalkakivun poistamisen lisäksi yleistä mielialan kohennusta, jonkinlaisen "positiivisuuden piikin" seuraavalle päivälle.

Olin tietysti ensin ilahtunut, vaikka skeptinen ääni sisälläni muistuttikin vanhasta periaatteesta, jonka mukaan "kaikella on hintansa". Niinpä rupesin kiinnittämään huomiota myös myöhempiin tuntemuksiin. Pian oli pakko todeta ja myöntää, ettei se "positiivisuuden piikki" todellakaan tullut ilmaiseksi. Myönteistä päivää seuraa vääjäämättä laskunmaksupäivä, jolloin ainakin omalla kohdallani mieliala oli todella alhaalla, vähäisetkin elämän takaiskut tuntuivat merkittäviltä ja yleinen olo oli todella vaisu. Kivunlievityksestä tällaisella "heikollakin" opioidilla olisi hinta, jota en itse ole halukas maksamaan.


* * *


En kuulune varsinaiseen riskiryhmään, koska tällainen lyhytaikainen kokeilukin sai minut nopeasti vetäytymään. On kivaa olla kemiallisesti positiivisella päällä, mutta ei todellakaan millä hinnalla hyvänsä. Silti kysyn mielessäni, miten asia on yleisemmällä tasolla. Kuinka moni kivuista kärsivä huitaisee kädellään ja toteaa, että laskunmaksupäivältä välttyy, kun sen hyvän napin ottaa päivittäin. Niinhän se tietysti on, mutta sittenpä sitä onkin opioidiriippuvainen ihan tietoisesti ja omasta tahdosta. Elimistö tottuu, vaatii koko ajan vahvempia annoksia ja umpikuja on valmis.

Varsinainen ongelma eivät ole nämä lääkkeet sinänsä, vaan se ikävä tosiasia, ettei meillä - ja luultavasti ei missään muuallakaan - osata suhtautua kroonisiin kipuihin pitkäjänteisesti. On helpompaa kirjoittaa heikkoa tai vahvaa opioidia ja antaa potilaalle illuusio kivun hallinnasta kuin ruveta ajan kanssa tutkimaan kivun syitä. Se on kallista (yhteisölle tai potilaalle) ja lopputulosta ei voi edes taata. Osa kivuista jää edelleen selittämättä ja selättämättä. Silloin voi olla houkutus tehdä "edes jotain". Invalidisoivan kivun kohdalla tämän jotenkin vielä ymmärtää, mutta ilmeisesti opioideja määrätään nykyään myös varsin kevyin perustein (itse sain reseptin tosin vain jankuttamalla ja vakuuttamalla, etten ole kiinnostunut "viihdekäytöstä").

En osaa sanoa, miten tilanne pitäisi ratkaista. Uskallan kuitenkin väittää, ettei tilapäistä kivunlievitystä tarjoavien opioidien ja muiden vastaavien määrällinen lisääminen poista itse ongelmaa, mutta luo aivan varmasti uusia. Useimmat ihmisten kiusana olevat kovat, krooniset kivut ovat totta ja niille olisi tärkeää yrittää tehdä jotain. Tilapäinen kemiallinen unohdus on kuitenkin vaarallinen houkutus, koska se ei puutu syihin ja synnyttää muita ongelmia. Ehkä juuri tässä tarvitaan kovaa säännöstelyä, sillä ihmisen liha on heikko, niin potilaan kuin lääkärinkin.