Spotifyn surkea tietopalvelu versus kirjastojen tietokannat

Helsingin Sanomat uutisoi eilen otsikolla "Muusikot haluavat tekijöiden nimet suoratoistokappaleisiin, striimausyhtiöiden mukaan se ei onnistu" tekijänoikeusneuvoston näkemyksestä, jonka mukaan suoratoistopalveluiden surkea tietopalvelu on tekijänoikeuslain vastaista. Uutisessa kerrottu palveluntarjoajan (oletettavasti Spotify) perustelu nimien puuttumiseen on sekä naurettava että valheellinen. Voi olla, että asiaan suhtaudutaan "myönteisesti", mitä se sitten tarkoittaakin. Pötyä on sen sijaan väittää, että perustietojen tarjoaminen olisi "mahdotonta". Viittaus "vanhempien äänitteiden" tekijätietojen puuttumiseen osoittaa, että valheeseen ei ole edes tarjota kunnon tekosyytä. 

Oletan seuraavassa, että Spotifyn & Co:n ylläpitäjät kyllä tuntevat käsitteen "diskografia" ja että ainakin joku heistä on joskus tutustunut kansallisdiskografian kaltaiseen peruspalveluun. Jos eivät tunne tai eivät ole tutustuneet, ylläpitäjät ovat sivistymättömiä pölkkypäitä, jotka ansaitsevat kaiken mahdollisen ylenkatseen ja pilkan. Mutta kun siis oletan, että diskografian käsite on tuttu suoratoistajille, heidän väitteensä tekijätietojen puuttumisesta vanhemmissa äänitteissä on tietoinen valhe.

Valheeseen turvaudutaan arvioni mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät Spotify & Co halua imagosyistä myöntää, että niiden ala-arvoisen surkea tietopalvelu johtuu pyrkimyksestä maksimoida palvelusta kertyvä tuotto. Kun suoratoistopalvelut elvistelevät ennen muuta miljoonien raitojen tarjonnalla, ne eivät halua samaan hengenvetoon myöntää, että tämä jättimäinen tarjonta on mahdollista siksi, etteivät firmat satsaa rahaa tietopalveluun. En tietenkään voi tietää, satsaavatko ehkä jokusen euron, mutta aivan pikainenkin vertailu musiikkikirjastojen rutiininomaisesti tarjoamaan tietopalveluun täsmälleen samasta aineistosta todistaa, että kyse ei ole "mahdottomuudesta" vaan tietoisesta valinnasta.

* * *

Kirjastopalvelut tuottavat verovaroilla korkeatasoisia tiedostoja musiikkiäänitteistä (kuten kaikista muistakin lainattavista nimekkeistä), jotta tietokantaa tutkiva kansalainen voi tehdä valintojaan nimekkeisiin liittyvän perusinformaation varassa. Kirjastot eivät voi tarjota kuultavia näytteitä, joten tarjonta täytyy pyrkiä avaamaan mahdollisimman monipuolisesti sekä musiikin sisällön että tekijöiden osalta. Tämä avaustyö on monipuolista ammattitaitoa vaativaa erikoisosaamista, josta maksetaan kirjastojen yleiseen tapaan pientä palkkaa, mutta tulos - kirjaston tietokanta - on kaikkien halukkaiden vapaassa ja maksuttomassa käytössä. Kunnolla luetteloitu tietokanta on samalla myös pysyvä musiikkiäänitteiden esittelysivusto, joka ei maksa levy-yhtiöille mitään.

Kansallisdiskografia on erityinen Kansalliskirjaston tuottama tietokanta, joka sisältää perustiedot kaikista Suomessa julkaistuista äänitteistä. Sellaista "vanhempaa" äänitettä ei ole, jota ei olisi kunnolla analysoitu sekä sisällön että tekijöiden osalta Viola-tietokantaan. Suoratoistopalveluiden väite diskografisten tietojen olemattomuudesta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Viola-tietokannassa oleva diskografinen informaatio ei ole tekijänoikeuden suojaamaa sisältöä ainakaan yksittäisen äänitteen tietojen osalta (koko tietokanta on hämärämpi asia, mutta siitä ei nyt olekaan kyse). Periaatteessa mikään ei estäisi suoratoistofirmaa kopioimasta kirjaston tarjoamaan MARC-tietuetta ja siirtämästä sen informaatiota omaan järjestelmään.

Miksi Spotify & Co eivät sitten hyödynnä Suomen ja muiden maiden kansalliskirjastojen tuottamaa diskografista informaatiota? Siksi, ettei tuo sinänsä maksuton informaatio siirry taikasauvan heilatutuksella kaupallisen yrityksen tietokantaan, vaan tiedon siirtämisen teknisistä yksityiskohdista pitäisi sopia, rakentaa ja maksaa datan siirtämisen ja käsittelyn kustannukset ja joissakin tapauksissa ehkä myös maksaa informaation/datan tuottajalle jotain taloudellista hyvitystä (ei todennäköisesti Suomessa, mutta ehkä joissain muissa maissa).

* * *

Levy-yhtiöitä ja suoratoistopalveluita toki periaatteessa kiinnostaa nykyistä parempi tietopalvelu. Mutta ei samasta syystä kuin minkä takia kirjastot tekevät luettelointityötään, vaan mahdollisena keinona lisätä myyntiä. Tähän motiiviin sen into sitten lopahtaakin. Kaupalliset jakelijat eivät sijoita rahaa toimintaan, joka ei varmuudella tuota takaisin enemmän rahaa. Tällä hetkellä jakelijat ovat ilmeisesti arvioineet, ettei tietopalvelun laadun nostaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Kun todellinen ja ainoa tavoite on kasvattaa viimeisen tiliviivan alle jäävän plusmerkkisen summan määrää, vetoaminen kulttuurisiin hyötyihin tai tekijänoikeuden moraalisiin käskyihin on täysin tehotonta.

Oma arvioni on, että ainoa keino parantaa suoratoistopalveluiden tarjoaman diskografisen informaation laatua on pakko. EU on syytänyt tekijänoikeudellisia direktiivejä kuin liukuhihnalta, mutta sieltä on turha etsiä mitään moraalisiin oikeuksiin liittyvää. EU:ssa kiinnostaa vain raha, kulttuuripoliittinen puhe on tyhjää ja merkityksetöntä. Asiahan hoituisi yksinkertaisesti direktiivillä, joka velvoittaisi suoratoistopalvelun tarjoajan tarjoamaan itse musiikin lisäksi tekijänoikeuslainsäädännössä tarkoitetut perustiedot musiikin tekijöistä. Se ei vielä riittäisi kirjastojen tarjoaman informaation laatutasolle, mutta olisi valtava parannus nykyiseen alennustilaan.

En itse uskalla olla optimistinen, vaikka Suomessa tekijänoikeusneuvostosta on tiristetty periaatteessa suoratoistofirman kannalta velvoittava kannanotto. Puuttuu riittävä poliittinen tahto toimia asiassa, jossa kukaan ei ole ansaitsemassa lisää rahaa vaan jossa yrittäjän täytyisi satsata vähän omistaan. Sellainen ei tietenkään ole suosiossa EU:ssa, jonka tarkoitus on kasvattaa eurooppalaisten suuryritysten voittoja. On selvää, etteivät suoratoistopalvelut ole EU-komission erityisessä suojeluksessa, mutta levy-yhtiöiden taloudelliset edut todistetusti ovat (ns. Lex Beatles eli äänitteiden suoja-ajan pidennys 70 vuoteen on näkyvin todiste tästä).

* * *

Ikävä sanoa tätä ääneen, mutta valitettavasti pallo on kokonaan tekijöiden itsensä näpeissä. Elleivät tekijät pysty pakottamaan levy-yhtiöitä ja suoratoistofirmoja satsaamaan nykyistä enemmän tekijätietojen tarjoamiseen, ei sitä kukaan muukaan tule tekemään. Olisin itse valmis tarjoamaan tekijäpuolelle houkuttimeksi lupauksen täysin maksuttomasta diskografisesta datasta, jos firmat vastaavat sen siirtämisen ja käsittelyn kustannuksista. Mutta en rehellisesti sanoen usko, että tämä ilmainen datakaan riitä. Kun pakottavaa lainsäädäntöä ei ole luvassa (mielellään olen tässä kyllä täysin väärässä), ainoaksi ratkaisuksi tuntuu jäävän se, että tekijäpuoli - säveltäjät, sanoittajat, sovittajat ja esittäjät, siis Suomessa Teosto ja Gramex - pakottaa levy-yhtiöt ja suoratoistopalvelufirmat muuttamaan passiivista suhtautumistaan.

Se voi edellyttää kompromissia äänitetuotannon tulokakun jakamisessa eli että myös tekijät osallistuvat diskografisen datan hyödyntämisen kustannusten kattamiseen. Mutta se lienee selvää, etteivät tekijänoikeusneuvoston suositukset ja lempeä pyytäminen tuo haluttua muutosta. Kysymys on rahasta ja sen jakamisesta. Verovaroin toimivilla kirjastoilla on Spotifyn & Co tarvitsema data, mutta on kohtuutonta edellyttää niiden kustantavan kaupallisten yrittäjien voiton maksimointia.

Jos Teosto ja Gramex eivät ole valmiita koviin otteisiin - ja eivät välttämättä ole, kun levy-yhtiöt ovat tekijänoikeusteollisen maailman merkillisen logiikan mukaan mukana Gramexissa siinä missä esiintyjätkin -, suoratoistopalveluiden tietopalvelu tulee pysymään sillä alkeellistakin alkeellisemmalla tasolla, johon ne taloudellisista syistä ovat jämähtäneet. Se on kulttuurisesti äärimmäisen älytöntä, mutta niin tämä talousjärjestelmä toimii.

PS Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että yleinen musiikkikirjasto tarjoaa sinulle myös sellaista musiikkia, mitä suoratoistopalvelut eivät tekijöiden boikotin takia voi tarjota? Check it out babe!