Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Mikä olisi se paras biodiversiteetin tila?

Luin Torill Kornfeldtin kirjan Mammutin paluu (Minerva 2017) ja jäin miettimään. Kirja on sinällään kiinnostava silmäys biotekniikan uusiin keinoihin, jotka ovat joiltakin osin niin uskomattomia, ettei asiaa tarkemmin tuntematon osaa edes arvioida, miten niihin pitäisi suhtautua. Kirjan tekotapa - joka muistuttaa enemmän angloamerikkalaisen luontosarjan käsikirjoitus kuin tietokirjaa - on minusta vähän rasittava, mutta kuten todettu, kyllä kirja sai mietteliääksi. Ei niinkään varsinainen biotekniikka, jonka harppaukset ovat yksinkertaisesti huikeita, vaan toiminnan taustalla olevat filosofiset ja eettiset kysymykset.

Kornfeldt kuuluu itse niihin ihmisiin, jotka ovat innostuneita ajatuksesta palauttaa sukupuuttoon kuollut eläin, kuten mammutti, takaisin nykyiseen lajistoon. Kornfeldt myös marssittaa kirjassaan lukijan tapaamaan lukuisia vielä intohimoisempia tutkijoita (kirjoittaja on itse tiedetoimittaja ja -kirjailija, ei tutkija), vaikka ei pysty ihan jokaisen optimismia suoraan jakamaan. Tapaamiset antavat kuitenkin ymmärtää, että yrittäjiä on ympäri maailmaa ja usko biotekniikan ihmeisiin on lujaa.

Kaikki eivät tavoittele mammuttien ja muiden kadonneiden lajien palauttamista sinänsä, vaan enemmänkin keinona tutkia menetelmiä, joiden avulla uhanalaisuutta voidaan vähentää ja puuttua siten siihen huolestuttavan vauhdiin saaneeseen sukupuuttojen aaltoon, joka tutkijoiden todistuksen mukaan on jo kovassa vauhdissa. Tuo aalto on suoraan sidoksissa ihmisen toimintaan ja siksi on perusteltua pohtia, millä tavoilla ihmisen tuhoava vaikutus voitaisiin toisaalta minimoida, toisaalta korjata jo aiheutettuja tuhoja.

* * *

Kaksi suurta periaatteellista kysymystä liittyy aiheeseen vääjäämättä. Useimmille tavallisillekin ihmisille tuttu geneettisen muuntelun haaste on näistä helpompi. Biotieteiden viesti geenimuuntelusta huolestuneille kansalaisille on jokseenkin selkeä: se kuuluu evoluution keskeisiin työkaluihin joka tapauksessa eikä ihmisen tietoisesti aiheuttama muuntelu poikkea pohjimmiltaan siitä, mitä tapahtuu luonnossa joka tapauksessa. Tarkemmin sanoen tekniikka toki on erilainen, koska ihminen joutuu turvautumaan teknisiin tarkkuuslaitteisiin siinä missä aito evoluutio luottaa sattumaan, mutaatioihin ja aikaan.

Vaikka myös biologit myöntävät, ettei geenimuunneltujen lajien käyttäminen ole täysin ongelmatonta (suurin ongelma on siinä, ettemme tiedä, mitä geneettisesti muokatun ja laajassa mittakaavassa käytetyn lajin leviäminen vapaaseen luontoon voisi merkitä koko ekosysteemin kannalta), arkiset pelot tuntuvat tutkijoista katteettomilta. Geeniviljeltyyn maissiin voi liittyä ympäristönsuojelullisia ja taloudellis-yhteiskunnallisia ongelmia (kuten liittyykin), mutta itse lopputuote ei ole mikään geneettinen hirviö, vaan ihan samalla lailla maissi kuin muuntelematonkin.

Ihmisen tekemän muuntelun suurimmat pelot liittyvätkin siihen tosiasiaan, ettei ihminen itse tietenkään jää biotekniikan tarjoamien mahdollisuuksien ulkopuolelle. Kloonaus, geneettisesti suunniteltu lapsi ja geneettisesti estetty vanheneminen ovat kaikki eettisesti monimutkaisia asioita, koska biotekniikkaa käyttävät eivät voi taata, että tekniikka pysyy ns. hanskassa tai että se tulee olemaan kaikkien ulottuvilla varallisuudesta riippumatta. Pikemminkin on todennäköistä, että ihmiseen kohdistuvat biotekniset välineet tulevat olemaan mitä suurin tasa-arvokysymys.

* * *

Muuntelun etiikkaa vaikeampana ongelmana pidän itse kysymystä siitä, mistä kumpuaa ihmisen halu tai moraalinen oikeus puuttua evoluutioon, jonka erottamaton osa sukupuutotkin ovat ja tulevat aina olemaan. Riittääkö oikeutetuksi se tosiasia, että monet lajit ovat hävinneet ja tulevat kiihtyvällä tahdilla häviämään ihmislajin itsekkään ja lyhytnäköisen toiminnan seurauksena? Onko biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden vaaliminen enemmän huonon omantunnon hoitamista kuin järkevä tapa suhtautua luonnonympäristöön? Mikä olisi se ideaalinen monimuotoisuuden tila?

Lienee biologinen fakta, että monimuotoisuus hyötyy monimuotoisuudesta. Kun lajisto on runsas, ympäristön nopeat muutokset eivät ole yhtä dramaattisia kuin ne voivat muutaman lajin dominoimassa tilanteessa olla. Yksi sieni voi tappaa kaikki samaan lajiin kuuluvat puut, mutta metsässä kasvaa sekaisin monenlaisia puita, uhka on pienempi. Ihmisettömässä ekosysteemissä tätä ongelmaa ei ole, evoluutio tuottaa juuri sellaisen monimuotoisuuden kuin se tuottaa. Mutta kun ihmisen toimet säätelevät monimuotoisuuden yksityiskohtiakin, asia muuttuu moraalis-käytännölliseksi valinnaksi. 

Millä perusteella jokin tietty monimuotoisuus olisi juuri se tavoiteltava tila? Miksi juuri mammutin tai zairenleveäkuonosarvikuonon pitäisi tallustella maan kamaralla? Millä perusteella jokin miljoonista kadonneista lajeista ei olisi yhtä arvokas biodiversiteetin osanen? Kaikkia sukupuuton kokeneita lajeja ei ole edes biotekniikan keinoin mahdollista haaveilla takaisin lajistoon, koska tarvittavaa dataa ei yksinkertaisesti ole. Mammutti tai dodo voidaan ehkä synnyttää, mutta tuskin 3 miljardin vuoden takaisia bakteereja.Itse en haikailisi jo kadonneiden lajien perään, vaan keskittäisin voimat niihin lajeihin, jotka uhkaavat kadota ihan vain siksi, etteivät ne pärjää ihmiselle. Pelkästään ihmisperäisen sukupuuttoaallon taltuttaminen voi osoittautua ylivoimaiseksi tehtäväksi. Siitä pitäisi ehkä kuitenkin aloittaa ja palata mammutteihin sitten joskus myöhemmin.



tiistai 24. lokakuuta 2017

Meidän jälkeemme parempi algoritmi?

Yuval Noah Harari on kirjoittanut kirjan, joka todennäköisesti herättäisi suurta huolestuneisuutta, jos ihmiset noin laajasti ottaen lukisivat näin paksuja tietokirjoja tai niistä kirjoitettuja esittelyjä. Homo Deus : Huomisen lyhyt historia (Bazar 2017) on yhteenveto biotieteiden ja tekniikan tällä hetkellä avaamista tulevaisuuden näkymistä ihmiselle lajina. Harari epäilee vahvasti, että meidät korvaa ylivoimainen algoritmi, jolla ei ole tarvetta ihmisen kaltaiselle hitaasti kehittyvälle reliikille yhtään sen enempää kuin homo sapiensilla oli tarvetta kuljettaa mukanaan Neandertalin ihmistä.

Mehän olemme ehkä jo tottuneet ajatukseen, että perinteiset teolliset työpaikat katoavat. Hararin mukaan ei ole mitään painavaa syytä uskoa, että ei-tietoisen älyn kehittäminen hidastuisi tai pysähtyisi odottamaan ihmiskunnan työelämän järjestäytymistä. Pikemminkin käy niin, että käytännössä myös erikoistuneet ammattilaiset saavat kenkää - ja itse asiassa juuri he, koska on helpompi korvata kehittyneellä älyrobotiikalla kapeaa erikoisaluetta, kuten silmäkirurgiaan, hoitava ammattilainen kuin talonmies Jantunen (jos nyt sellaisen jostain vielä löytää).

Hararin piirtämässä kuvassa on traaginen paradoksi: ei-tietoista älyä kehitetään vimmalla, koska rikkaat ihmiset haluavat päästä eroon vaivoista, sairauksista ja viime kädessä kuolemasta. Kehitys ei kuitenkaan pysähdy siihen, että ihmisen elimistö pystytään pitämään ikuisesti tuoreena ja saadaan luoduksi homo deus. Miksi vaivautua pitämään yllä biologisen eläimen heikkoa järjestelmää, jos sen voi korvata kehittyneemmällä algoritmilla? Miksi tekninen ja älyn kehitys pysähtyisi kuolemattomaan ihmiseen?

* * *

Harari kirjoittaa kaupallisille markkinoille, joten hänen tekstinsä on pelkistävää, kärjistävää ja minun mielestäni paikoitellen myös kohtuuttomasti asioita yksinkertaistavaa. On kuitenkin hankalampaa osoittaa, missä kohdassa hänen logiikkansa pettäisi ratkaisevalla tavalla, varsinkin kun hän korostaa jatkuvasti, ettei esitä ennusteita vaan pohtii mahdollisia kehityskulkuja. Siksi en tässä lyhyessä esittelyssä rupea ruotimaan esimerkiksi Hararin intoa nimittää "uskonnoksi" mitä tahansa yleiseksi kehittyvää ajattelutapaa tai sitä, että hän käyttää termiä "humanismi" kattokäsitteenä kaikille uskontojenjälkeisille ideologioille.

Hararin perusajatuksia on väite, että kaikki organismit, myös ihminen, ovat pohjimmiltaan algoritmeja ja "elämä" on pohjimmiltaan datankäsittelyä. Kun olemme tottuneet käyttämään algoritmia lähinnä tietokoneiden ohjelmoinnin yhteydessä, vaatii Hararin algoritmi-puhe totuttelemista. Kirjoittaja itsekin haluaa meidän pohtivan, onko tämä puhe organismeista algoritmeina kestävällä pohjalla. Kovin paljon vastaväitteitä Harari ei itselleen ole koonnut, joten oletan hänen ajatukseen pohjimmiltaan kyllä luottavan.

Toinen kirjan perusajatus on hylätä ajatus älyn ja tietoisuuden vääjäämättömästä yhteydestä. Harari tuntuu uskovan siihen, ettei älykkään algoritmin tarvitse olla tietoinen, jotta se voi ensin nousta ihmisen veroiseksi ja sen jälkeen pyyhältää ohi. Harari tuntuu ajattelevan, että tietoisuus on yliarvioitu elementti, jota ilmankin pärjätään oikein hyvin. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin muistuttaa, ettei meillä ole eikä loogisesti voi olla mitään käsitystä siitä, millaista tietoisuudesta irtautunut äly voisi olla. Se kun menee ns. yli ymmärryksemme.

* * *

Ehkä ajankohtaisimman mietinnän kohteen Harari löytää, kun hän arvelee älykkäiden algoritmien (Google, Facebook & Co) piankin tuntevan meidät paremmin kuin itsekään tunnemme. Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, politiikalle ja arkiselle elämälle, jos annamme ei-tietoisten, mutta älyllisesti ja taidollisesti ylivoimaisille algoritmeille oikeuden tietää meistä ihmisistä kaiken mahdollisen? Harari ei näe tässä uhkana niinkään koneiden ylivaltaa Terminaattori-elokuvien tapaan, vaan hän ilmaisee huolen siitä, että ihmisen yhteiskunta muuttuu (on jo itse asiassa monilta osiltaan muuttunut) niin monimutkaiseksi, että vain meitä älykkäämmät algoritmit pystyvät prosessoimaan koko ajan kasvavan datan määrän ja sitä kautta "valta" siirtyy pois ihmisorganismien käsistä ilman että asiasta täytyy tehdä mitään päätöksiä.

Ei tarvitse edes rivien välistä lukea, että Hararin mielestä tämä muutos on jo tapahtunut. Kun algoritmit käyvät osakekauppaa, miksi ihmeessä niitten ei annettaisi tehdä päätöksiä myös muissa nopeaa älyä ja järisyttävän suurta datankäsittelykykyä edellyttävissä pulmissa - joita ihmiskunnalla riittää. Samalla kun Harari myöntää ns. vapaan markkinakapitalismin historiallisen voiman, hän kysyy melko suoraan, kuinka todennäköistä on, että päätösvallan siirtäminen superälykkäille algoritmeille ei johda nopeasti ihmisen syrjäyttämiseen.

Harari vie tulevaisuuden pohdiskelut niin pitkälle, että kirjan nimikin on itse asiassa harhaanjohtava ja todempi on kirjan alaotsikko. Vaikka "homo deus", kuolematon sapiens, on suhteellisen lyhyelläkin aikavälillä mahdollinen tai jopa todennäköinen, ei se samoilla oletuksilla ole muuta kuin ohikiitävä välivaihe. Harari uskaltaa kysyä, miksi nykyisen homo sapiensin pitäisikään säilyä, jos sen itsensä istuttama siemen kehittyy ylivertaiseksi datankäsittelijäksi. Minusta nämä kysymykset ihmisen itseisarvosta ovat olennaisen tärkeitä. Ehkä vain vastaamalla niihin "oikein" ei-tietoisten, mutta älykkäiden algoritmien aikakausi ei hävitä ihmiskuntaa kokonaan. Tosin onhan meillä edelleen mahdollisuus tehdä se ihan ominkin voimin väheksymällä ilmastonmuutosta ja suhtautumalla ydinaseisiin innostuneesti. Ei Hararikaan väitä, että tietoinen algoritmiorganismi on edes välttävän älykäs.

torstai 19. lokakuuta 2017

Päivä bonobona

"Heräsin aamulla naapurin murheelliseen huokailuun ja kävin pikaisesti lohduttamassa häntä maukkaan orgasmin verran. Sitten tulikin niin kiire töihinlähdön kanssa, että ehdin oman puolisoni kanssa touhuilla vain hätäisesti. Bussissa olin ilmeisesti vähän nyreän näköinen, koska yksi nuori pariskunta tuli minua lohduttamaan ja rapsuttelimme toisiamme loppumatkan sieltä ja täältä.

Aamupalaveri oli tavanomainen. Pomo puhui kymmenisen minuuttia päivän ohjelmasta, paneskeli hetken sihteerinsä kanssa ja jakoi sitten meille kaikille työtehtävät. Tylsä päivä tiedossa, enkä ollut ainoa niin ajatteleva. Pian meitä oli puolen tusinaa kahviossa hieromassa toisiamme rauhoittavasti. Mutta tylsätkin työpäivät päättyvät aikanaan, joten heilautin eväsrepun selkääni ja kiirehdin muitten kanssa lepohuoneeseen lyhyttä mutta nautinnollista ryhmäorgiaa varten. Sellainen kohottaa kummasti työmoraalia.

Kotimatkalla olin niin hyvällä tuulella, että liityin jonkun koululaisporukan villiin hinkkauskerhoon ja sain mahtavat kicksit! Ruokakaupassa kiistelin kauppiaan kanssa tuoreitten raviolien kohtuullisesta hinnasta, mutta pääsimme sopuun takahuoneessa käytyjen petineuvottelujen jälkeen. Hilpeänä talsin kotiin reppu herkkuja täynnä ja posket edelleen punaisina tinkimisseksin rasituksista.

Kotona oli täysi mellakka päällä. Lapset - kaikki kolme - lojuivat telkkarin äärellä epämääräisenä joukkona ja katselivat toisiaan hyväillen jotain epämääräistä japanilaista seksianimaatiota. Minä en niistä perusta, liian omituista ja kaukaa haettua. Kakarat tykkäävät, minkäs sille voi. Rupesin kokkaamaan kaupasta tuomiana herkkuja ja sain kohta nuortenkin huomion joka nurkkaan leviävän pastakastikkeen tuoksun avulla.

Puolisolla oli edelleen menossa joku liikeneuvottelu kotimme mukavasti pehmustetussa kirjastossa. Oli vaikea olla kuulematta neuvottelijoiden ähinää ja kikattelua, ja se kyllä pani epäilemään itse neuvotteluiden olevan vähemmän tärkeä juttu. Koputin kohteliaasti ovelle ja käskin tulla syömään, molempien jos on nälkä. 'Neuvottelijat' tulivatkin edelleen kikatellen ja posket punaisina ruokapöydän ääreen nauttimaan raviolia ja sitä erityisen maukasta pastakastikketta, jota teen itse lisäämällä vähän tylsään peruskastikkeeseen paljon parmesaania, ripauksen galangal-jauhetta ja tietenkin limettimehua.

Vieraamme ja lapset ryntäsivät heti jälkiruoan - marsipaanilla terästettyä uuniomenapiirakkaa kermajäätelön kanssa - jälkeen ulos, joten saimme jäädä puolisoni kanssa lopultakin kahden. Eihän sitä ruoan päälle ihmeemmin jaksa, mutta aina se on vaivan arvoista, siksi kai olemme edelleen yhdessä ja samassa taloudessa. Viilennämme itseämme parvekkeella illan hiljaa tummetessa ja vilkuilemme välinpitämätöntä teeskennellen, mitä naapurien petipuuhissa tänä iltana tapahtuu. Eipä ihmeitä, mutta ilokseni huomaan aamulla lohduttamani naapurin kisailevan hyväntuulisena kolmen porukassa. Niin sitä pitää!

Vähän huolestuneena pohdiskelin sängyssä pomon aamusekstailua. Olisikohan se uusi sihteeri kyennyt panemaan vanhan ketun pään niin pyörälle, että meillä uutisosastolla voi käynnistyä työnkierto? En mistään hinnasta haluaisi luopua tutusta porukasta ja ryhmäseksistä juuri sen kanssa. Mutta ei pomosta koskaan tiedä, se osaa hallitsemisen konstit, kepit ja porkkanat paremmin kuin kukaan meistä muista. Siksi se pomoksi on ylennytkin. Painaudun puolison selkää vasten ja ehdotan vielä yhtä kertaa."

* * *

Edellä oleva fiktiivinen ajatusleikki sai alkunsa keskustelusta, jossa pohdimme ihmislajin seksuaalisten ahdistusten vaikutusta yksilöiden elämään ja koko lajin kehitykseen. Tiedän, ettei edes bonobojen elämä ole vain auvoista sopua seksin ansiosta. Ehkä siinä silti olisi jotain opiksi otettavaa. Ainakin kaikki ne "kasvattajat", joiden mielestä on kohtuullista pelotella lapsiparat pienestä pitäen pitämään seksiä jotenkin "likaisena", voisivat katsoa mallia bonobojen yhteisöstä. Ai niin, bonoboilla ei ole uskontoja.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Spotifyn surkea tietopalvelu versus kirjastojen tietokannat

Helsingin Sanomat uutisoi eilen otsikolla "Muusikot haluavat tekijöiden nimet suoratoistokappaleisiin, striimausyhtiöiden mukaan se ei onnistu" tekijänoikeusneuvoston näkemyksestä, jonka mukaan suoratoistopalveluiden surkea tietopalvelu on tekijänoikeuslain vastaista. Uutisessa kerrottu palveluntarjoajan (oletettavasti Spotify) perustelu nimien puuttumiseen on sekä naurettava että valheellinen. Voi olla, että asiaan suhtaudutaan "myönteisesti", mitä se sitten tarkoittaakin. Pötyä on sen sijaan väittää, että perustietojen tarjoaminen olisi "mahdotonta". Viittaus "vanhempien äänitteiden" tekijätietojen puuttumiseen osoittaa, että valheeseen ei ole edes tarjota kunnon tekosyytä. 

Oletan seuraavassa, että Spotifyn & Co:n ylläpitäjät kyllä tuntevat käsitteen "diskografia" ja että ainakin joku heistä on joskus tutustunut kansallisdiskografian kaltaiseen peruspalveluun. Jos eivät tunne tai eivät ole tutustuneet, ylläpitäjät ovat sivistymättömiä pölkkypäitä, jotka ansaitsevat kaiken mahdollisen ylenkatseen ja pilkan. Mutta kun siis oletan, että diskografian käsite on tuttu suoratoistajille, heidän väitteensä tekijätietojen puuttumisesta vanhemmissa äänitteissä on tietoinen valhe.

Valheeseen turvaudutaan arvioni mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät Spotify & Co halua imagosyistä myöntää, että niiden ala-arvoisen surkea tietopalvelu johtuu pyrkimyksestä maksimoida palvelusta kertyvä tuotto. Kun suoratoistopalvelut elvistelevät ennen muuta miljoonien raitojen tarjonnalla, ne eivät halua samaan hengenvetoon myöntää, että tämä jättimäinen tarjonta on mahdollista siksi, etteivät firmat satsaa rahaa tietopalveluun. En tietenkään voi tietää, satsaavatko ehkä jokusen euron, mutta aivan pikainenkin vertailu musiikkikirjastojen rutiininomaisesti tarjoamaan tietopalveluun täsmälleen samasta aineistosta todistaa, että kyse ei ole "mahdottomuudesta" vaan tietoisesta valinnasta.

* * *

Kirjastopalvelut tuottavat verovaroilla korkeatasoisia tiedostoja musiikkiäänitteistä (kuten kaikista muistakin lainattavista nimekkeistä), jotta tietokantaa tutkiva kansalainen voi tehdä valintojaan nimekkeisiin liittyvän perusinformaation varassa. Kirjastot eivät voi tarjota kuultavia näytteitä, joten tarjonta täytyy pyrkiä avaamaan mahdollisimman monipuolisesti sekä musiikin sisällön että tekijöiden osalta. Tämä avaustyö on monipuolista ammattitaitoa vaativaa erikoisosaamista, josta maksetaan kirjastojen yleiseen tapaan pientä palkkaa, mutta tulos - kirjaston tietokanta - on kaikkien halukkaiden vapaassa ja maksuttomassa käytössä. Kunnolla luetteloitu tietokanta on samalla myös pysyvä musiikkiäänitteiden esittelysivusto, joka ei maksa levy-yhtiöille mitään.

Kansallisdiskografia on erityinen Kansalliskirjaston tuottama tietokanta, joka sisältää perustiedot kaikista Suomessa julkaistuista äänitteistä. Sellaista "vanhempaa" äänitettä ei ole, jota ei olisi kunnolla analysoitu sekä sisällön että tekijöiden osalta Viola-tietokantaan. Suoratoistopalveluiden väite diskografisten tietojen olemattomuudesta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Viola-tietokannassa oleva diskografinen informaatio ei ole tekijänoikeuden suojaamaa sisältöä ainakaan yksittäisen äänitteen tietojen osalta (koko tietokanta on hämärämpi asia, mutta siitä ei nyt olekaan kyse). Periaatteessa mikään ei estäisi suoratoistofirmaa kopioimasta kirjaston tarjoamaan MARC-tietuetta ja siirtämästä sen informaatiota omaan järjestelmään.

Miksi Spotify & Co eivät sitten hyödynnä Suomen ja muiden maiden kansalliskirjastojen tuottamaa diskografista informaatiota? Siksi, ettei tuo sinänsä maksuton informaatio siirry taikasauvan heilatutuksella kaupallisen yrityksen tietokantaan, vaan tiedon siirtämisen teknisistä yksityiskohdista pitäisi sopia, rakentaa ja maksaa datan siirtämisen ja käsittelyn kustannukset ja joissakin tapauksissa ehkä myös maksaa informaation/datan tuottajalle jotain taloudellista hyvitystä (ei todennäköisesti Suomessa, mutta ehkä joissain muissa maissa).

* * *

Levy-yhtiöitä ja suoratoistopalveluita toki periaatteessa kiinnostaa nykyistä parempi tietopalvelu. Mutta ei samasta syystä kuin minkä takia kirjastot tekevät luettelointityötään, vaan mahdollisena keinona lisätä myyntiä. Tähän motiiviin sen into sitten lopahtaakin. Kaupalliset jakelijat eivät sijoita rahaa toimintaan, joka ei varmuudella tuota takaisin enemmän rahaa. Tällä hetkellä jakelijat ovat ilmeisesti arvioineet, ettei tietopalvelun laadun nostaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Kun todellinen ja ainoa tavoite on kasvattaa viimeisen tiliviivan alle jäävän plusmerkkisen summan määrää, vetoaminen kulttuurisiin hyötyihin tai tekijänoikeuden moraalisiin käskyihin on täysin tehotonta.

Oma arvioni on, että ainoa keino parantaa suoratoistopalveluiden tarjoaman diskografisen informaation laatua on pakko. EU on syytänyt tekijänoikeudellisia direktiivejä kuin liukuhihnalta, mutta sieltä on turha etsiä mitään moraalisiin oikeuksiin liittyvää. EU:ssa kiinnostaa vain raha, kulttuuripoliittinen puhe on tyhjää ja merkityksetöntä. Asiahan hoituisi yksinkertaisesti direktiivillä, joka velvoittaisi suoratoistopalvelun tarjoajan tarjoamaan itse musiikin lisäksi tekijänoikeuslainsäädännössä tarkoitetut perustiedot musiikin tekijöistä. Se ei vielä riittäisi kirjastojen tarjoaman informaation laatutasolle, mutta olisi valtava parannus nykyiseen alennustilaan.

En itse uskalla olla optimistinen, vaikka Suomessa tekijänoikeusneuvostosta on tiristetty periaatteessa suoratoistofirman kannalta velvoittava kannanotto. Puuttuu riittävä poliittinen tahto toimia asiassa, jossa kukaan ei ole ansaitsemassa lisää rahaa vaan jossa yrittäjän täytyisi satsata vähän omistaan. Sellainen ei tietenkään ole suosiossa EU:ssa, jonka tarkoitus on kasvattaa eurooppalaisten suuryritysten voittoja. On selvää, etteivät suoratoistopalvelut ole EU-komission erityisessä suojeluksessa, mutta levy-yhtiöiden taloudelliset edut todistetusti ovat (ns. Lex Beatles eli äänitteiden suoja-ajan pidennys 70 vuoteen on näkyvin todiste tästä).

* * *

Ikävä sanoa tätä ääneen, mutta valitettavasti pallo on kokonaan tekijöiden itsensä näpeissä. Elleivät tekijät pysty pakottamaan levy-yhtiöitä ja suoratoistofirmoja satsaamaan nykyistä enemmän tekijätietojen tarjoamiseen, ei sitä kukaan muukaan tule tekemään. Olisin itse valmis tarjoamaan tekijäpuolelle houkuttimeksi lupauksen täysin maksuttomasta diskografisesta datasta, jos firmat vastaavat sen siirtämisen ja käsittelyn kustannuksista. Mutta en rehellisesti sanoen usko, että tämä ilmainen datakaan riitä. Kun pakottavaa lainsäädäntöä ei ole luvassa (mielellään olen tässä kyllä täysin väärässä), ainoaksi ratkaisuksi tuntuu jäävän se, että tekijäpuoli - säveltäjät, sanoittajat, sovittajat ja esittäjät, siis Suomessa Teosto ja Gramex - pakottaa levy-yhtiöt ja suoratoistopalvelufirmat muuttamaan passiivista suhtautumistaan.

Se voi edellyttää kompromissia äänitetuotannon tulokakun jakamisessa eli että myös tekijät osallistuvat diskografisen datan hyödyntämisen kustannusten kattamiseen. Mutta se lienee selvää, etteivät tekijänoikeusneuvoston suositukset ja lempeä pyytäminen tuo haluttua muutosta. Kysymys on rahasta ja sen jakamisesta. Verovaroin toimivilla kirjastoilla on Spotifyn & Co tarvitsema data, mutta on kohtuutonta edellyttää niiden kustantavan kaupallisten yrittäjien voiton maksimointia.

Jos Teosto ja Gramex eivät ole valmiita koviin otteisiin - ja eivät välttämättä ole, kun levy-yhtiöt ovat tekijänoikeusteollisen maailman merkillisen logiikan mukaan mukana Gramexissa siinä missä esiintyjätkin -, suoratoistopalveluiden tietopalvelu tulee pysymään sillä alkeellistakin alkeellisemmalla tasolla, johon ne taloudellisista syistä ovat jämähtäneet. Se on kulttuurisesti äärimmäisen älytöntä, mutta niin tämä talousjärjestelmä toimii.



PS Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että yleinen musiikkikirjasto tarjoaa sinulle myös sellaista musiikkia, mitä suoratoistopalvelut eivät tekijöiden boikotin takia voi tarjota? Check it out babe!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kulinaristisäveltäjiä ja muita

Myönnän painostuksetta, että sellaiset kirjat kuten Syötävät sävelet : Vieraana säveltäjien pöydissä (Kirjapaja 2017) ovat silkkaa ajankulua ilman syvällisempää merkitystä. Sillä, miten säveltäjä suhtautuu ruokaan ja syömiseen on tietenkin yhteys hänen persoonaansa, mutta ei Susanna Välimäkikään yritä väittää, että kukaan olisi parempi säveltäjä siksi, että on myös kulinaristi - tai siksi, että tyytyy yksinkertaiseen ruokavalioon.

On kuitenkin jossain määrin hupaisaa uppoutua tunnettujen säveltäjien (tuntemattomien keittiöpuuhat eivät kiinnosta ymmärrettävästi ketään) ruokasuhteeseen, vaikka Välimäki on tietysti valikoinut rajusti löytääkseen sopivat esimerkiksi edustamaan kolmea pääryhmää (kirjoittajan termein "Taiturilliset kokit", "Herkuttelevat syömärit" ja "Askeettiset tankkaajat"). Olettaa voi, että useimpien säveltäjien syömäpuuhat ovat niin tavanomaisia, ettei niistä yrittämälläkään saa kiinnostavaa tekstiä. Itse joudun myöntämään, että kirjaan valitut askeetikot (Hildegard von Bingen, Beethoven, Liszt, Clara Schumann ja Gustav Mahler) eivät jaksaneet uteliaisuutta pitämään yllä, joten keskityn kahteen ruokaan myönteisesti suhtautuneeseen ryhmään.

Ymmärrettävää, mutta silti harmillista lukijan kannalta on se, ettei kirjaan ole löytynyt yhtään elossa edelleen olevaa säveltäjää, kuten ei myöskään ketään suomalaista. Olisiko se ollut liian tungettelevaa? Ei minusta, sillä eihän kenenkään pakko ole mukaan lähteä, kun elävänä voi vielä kieltäytyä. Ainakin juomakulttuurista olisi luullut löytyvän herkullisia esimerkkejä myös kotimaasta Jean Sibeliuksesta lähtien - tai ainakin hänet mainiten.

* * *

Ykkösryhmän herkuttelijoiden (Paganini,  Rossini, Verdi, Debussy ja Satie) seura miellyttää jokaista, joka on edes joskus hairahtunut gastronomisen herkuttelun suuntaan. Vaikka ei olisi lähelläkään Rossinin kaltaista intohimoa, joka pääsi valloilleen heti kun musiikilla oli turvattu herkullinen loppuelämä, on helppo tunnistaa herkuttelijan ulkopuolisesta omituiset päähänpinttymät. Juuri lapsuudessa maistetut maut ovat yleensä myöhemminkin niitä ainoita oikeita. On toisaalta helppo ymmärtää niitäkin, joiden mielestä herkuttelijoiden ruokaan, sen ainesten hankintaan ja valmistamiseen käyttämä aika ja vaiva ovat hirveää tuhlausta ja varakkaiden ihmisten elvistelyä. Asiasta ei kuitenkaan kannata kiistellä, sillä myös vähävarainen saattaa olla herkuttelija, ei sitä oikein itse voi valita, onko vai ei ole. Vain herkkujen määrä ja laatu riippuvat kukkarosta (Satie oli aina rahaton).

Kakkosryhmän syömärit (Bach, Mozart, Brahms, Ravel ja Alma Mahler) eivät synnytä yhtä samanlaista kulinaristista mielihyvää kuin Rossini & Co, koska heidän suhteensa ruokaan on selvästi yksipuolisempi ja sanoisinko vääristyneen hedonistinen (määrä on laatua tärkeämpää). Mutta kieltämättä kuvaus Maurice Ravelin kummallisesta vimmasta raakaan lihaan ja menun sisältämien "kauden kasvisten" systemaattinen syömättä jättäminen avaavat ehkä jonkinlaisen tirkistysreiän säveltäjän erikoiseen persoonallisuuteen. Tai sitten vain kuvittelemme, että avaa. Itse en Ravelin ruokatapoja hänen musiikissaan kuule.

Mistä päästäänkiin yleisempään kysymykseen siitä, miksi tuttujen säveltäjien sairaudet, ruokatottumukset tai seksuaaliset mieltymykset kiinnostavat joskus enemmän kuin itse musiikki. Helppo selitys on tietysti se, että vaikkei itse pystyisi musiikkia luomaan, jokainen on joskus sairas, jokainen syö päivittäin ja jokaisella on oma seksuaalinen käytösmallinsa. Ne ovat tuttuja ja helppoja vertailun tai kulmienkohottelun lähtökohtia. Ehkä tällainen kolmijakoinen tyypittely tarjoaa myös mahdollisuuden saada pienoinen elämys siitä, että tunnetulla säveltäjällä on "ihan samanlainen suhde ruokaan kuin minulla!".


* * *

Minusta on kiva juttu, että tällainenkin kirja on meille yleisuteliaille koottu. Vaikka olisin omasta puolestani ollut tyytyväinen pelkästään ruoan aitojen ystävien esittelyyn, ehkä on kokonaisuuden kannalta hyvä, että monen tunnetun säveltäjän askeettinen suhde ruokaan tulee sekin mainituksi. Ettei synny sellaista harhakäsitystä, että kaikki säveltäjät ovat olleet pakkomielteisiä herkuttelijoita tai vastenmielisiä suursyömäreitä (kirjan kuvaus Beethovenin rasvaisista tavoista tyydyttää varmasti kulinarismiin kriittisesti suhtautuvia).

Kirjan teknis-kirjallisesta toteutuksesta pari sanaa. Tiina Ripatin graafinen taitto on miellyttävä, vaikka itse olisin toivonut enemmän selkeitä kuvia itse ruokalajeista ja vähemmän elokuvista napattuja fiktiivisiä kuvituskuvia. Susanna Välimäki kirjoittaa sujuvasti, joskin kyllä sitä oikolukua olisi vielä hieman enemmän voinut tehdä. Paikoitellen on esimerkiksi saksan substantiiveja kirjoitettu pienellä alkukirjaimella (kiusaa tietysti vain saksankielen käyttäjiä), mikä voi olla taittajankin jäljiltä jäänyttä. 

Välimäen kirjoitustapaan kuuluu myös ajoittainen tyylittely ironisella ja ronskilla tekstillä. Sellainen sopii kirjaan, jota lueskellaan vapaa-ajan viihdykkeeksi, mutta jakaa tietysti lukijat tykkääviin ja ei-tykkääviin. Itselleni sopii, että Hildegard teki "hermopipareita" ja että Ravelin Pernod-ryyppy aiheuttaa hengityselimiin "kertalaakisen aistijysäyksen". Mutta kun Alma Mahlerin ryyppyporukan mietteitä kuvataan supisuomalaisin sanankääntein ("Kaik o mänt. Mikkää ei oo niinko enne. Paitsi tää penetiktiiniputel!"), vähän sitä vilkuilee hämillään ympärilleen. Mutta - makuasioita nämä kuten kirjan muutkin aiheet!

maanantai 2. lokakuuta 2017

Kolme vuotta käytännön apartheidia

Paljon asiakirjoja katosi liekkien kitaan, kun Suomen armeija vetäytyi pois kesällä 1941 valtaamaltaan alueelta Itä-Karjalassa. Yhtä ja toista jäi silti polttamattakin, joten FT Helena Pilke on voinut koota kirjan Propagandaa Itä-Karjalaan : Heimokansan suomalaistajat 1941-1944 (SKS 2017) täydentämään pala palalta syntyvää kokonaiskuvaa toisen maailmansodan tapahtumista Suomen näkökulmasta. Tämän päivän sotaisia ja kiihkokansallisia äänenpainoja kuunnellessa voisi lisätä myös lauseen "opiksi ja ojennukseksi jokaiselle, joka haaveilee Suur-Suomesta".

Propagandaa aiemminkin tutkinut Pilke on nähnyt suuren vaivan ja käynyt läpi ilmeisesti käytännöllisesti kaiken arkistoaineiston, mitä miehitysarmeijan jäljiltä on säilynyt. Syntynyt kuva tuskin on koko totuus, mutta niin uskottava kuitenkin, että toivoisi kirjaa käytettävän esimerkkinä siitä, mihin kansalliskiihkoilu voi johtaa. Itä-Karjalan tapauksessa toisaalta ei mihinkään, koska Saksa ei voittanutkaan sotaa, toisaalta traumaattisiin kokemuksiin niin miehittäjien kuin miehitettyjen puolella. 

Pilke kuvaa jatkosodan sitä rintamaa, joka ei sovi perinteiseen uhrikuvaan pienestä Suomesta brutaalin bolshevikkikarhun kynsissä. Tällä rintamalla suomalaiset olivat miehittäjiä, keskitysleirien ja rasistisen apartheid-politiikan toteuttajia. Pilke itse ei tätä myöhempien aikojen termiä käytä, mutta se kuvaa niin hyvin suomalaisten toimia, että käytän sitä tässä lyhyessä kirjoituksessa tiivistämään koko Itä-Karjalan miehityksen suurimman häpeän synnyttäjän. Suomi ei pelkästään sotilasstrategisista syistä valloittanut vierasta maata, vaan pyrki pontevasti rakentamaan valloittamalleen alueelle rodullisesti ja ideologisesti puhdistetun siirtomaan.

* * *

Helena Pilke suhtautuu aiheeseensa maltillisesti syyllistymättä ylenpalttiseen jälkiviisauteen tai anakronistiseen syyllistämiseen. Kokonaan hän ei kuitenkaan ole välttänyt siitä muistuttamista, että miehittäjän puheet ja lupaukset olivat jatkuvasti, alusta loppuun asti tekoja suuremmat. Pilke suhtautuu kaikkein kiihkeimpiin Itä-Karjalan suomalaistajiin nihkeästi, mutta asettaa silti ylilyönnitkin aikakauden yleisempiin asenteisiin. Erityisesti kirjassa hiljaisena päähenkilönä esiintyvä aluepäällikkö Miika Simojoki saa tulkita kolmessa vuodessa innostuksesta masennukseen vaihtuvat toimijoiden tunnelmat kaikessa rauhassa ja omalla äänellään.

Pilke tarjoilee kirjassa paljon autenttisia sitaatteja vuosien 1941-1944 toimijoiden säilyneistä asiakirjoista. Niitä on kiintoisa lukea, vaikka osa edustaa tympeän korskeaa suursuomalaisuutta ja häkellyttävän suorasanaista rasistista alentuvuutta. Koska sotasensuuri esti äärimmäisten näkemysten aktiivisen levittämisen, voi lukijalle tulla yllätyksenä se, miten avoimesti suomalaisista miehittäjistä jotkut käyttäytyivät perinteisen siirtomaaisännän ottein. Toisaalta on terveellistä lukea siitä ristiriitaisuudesta, jonka eteen miehittäjät joutuivat esimerkiksi uskontokysymyksissä. Kuvaus keskenään rähinöivistä luterilaisista ja ortodoksisista papeista on herkullista luettavaa.

Pilke kuvaa myös hyvin miehittäjän armoille jääneen väestön kaksijakoista suhtautumista. Juhlapuheitten valheellisuus ei rehellisiltä toimijoilta peitä sitä tosiasiaa, että pääosa siviileistä suhtautui suomalaisiin alusta loppuun pidättyväisesti tai jopa epäluuloisesti. Syyt olivat tietysti moninaiset, mutta kieli- ja kulttuurimuurin ylittämisen vaikeuden lisäksi valloitettujen alueiden ihmiset suhtautuivat suomalaisia paljon kriittisemmin lupauksiin Saksan voitosta. Monet näyttävät ajatelleen koko ajan, että suomalaiset ovat vain käymässä, joten suursuomi-intoilijoitten kelkkaan ei kannata istahtaa edes hetkeksi.

* * *

Vaikka tutkimuksen painopiste on suomalaisten miehittäjien ja "kansallisten" eli ei-venäläisten toimissa, kirja antaa melkoisen koruttoman kuvan siitä rasistisesta ylimielisyydestä, jolla venäläisiin siviileihin suhtauduttiin. Kyse ei ollut yksittäisten kuumapäitten ylilyönneistä, vaan koko miehityshallinto rakentui jaottelulle "kansalliset  - ei-kansalliset". Edellisille annettiin enemmän ruokaa ja muita etuja, jälkimmäiset kasattiin pahimmillaan keskitysleireille. Kyse ei ollut saksalaistyyppisistä tuhoamisleireistä, mutta on vaikea tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos Saksa olisi selvinnyt sodassa voittajana. Etnisen puhdistuksen välineet ja asenteet olivat olemassa, puuttui vain poliittinen lupa.

Suomalaiset saivat kolmisen vuotta kokeilla, miten vaikeaa rasistiselle kansalaisten erottelulle rakentavan yhteisön rakentaminen voi olla. Tulokset olivat järjestään kehnoja tai olemattomia. Sotilashallinnon johdossa ei ymmärretty edes alkeellisia psykologisia periaatteita, minkä seurauksena paikallisten kanssa toiminut henkilökunta joutui usein voimattomana seuraamaan, kuinka ponnistelut kuluivat hukkaan joko resurssien vähyyden tai tökeröiden aloitteiden takia. Miehityshallinto ei yksinkertaisesti ollut asetettujen kunnianhimoisten tavoitteiden tasolla sen paremmin henkisesti kuin aineellisestikaan.

Pilke kuvaa usein tilanteita, joissa miehittäjä joutuu raportoimaan eteenpäin, että alkuperäisväestöstä ei aiheudu ongelmia, mutta sitäkin enemmän kurittomista sotilaista ja muista miehitysjoukon työntekijöistä. Toimettomuus yhdistyneenä sallittuun rasistiseen erotteluun synnytti ikäviä ilmiöitä, joissa suomalainen sotilas oli niin kaukana propagandan luomista kiiltokuvista, että asiat oli pakko vaiketa kokonaisuudessaan. Tilinpäätös, jonka Miika Simojoen kaltaiset asialliset toimijat joutuivat tekemään, oli suoraan sanoen masentava. Kolmen vuoden apartheid-miehitys ei tuottanut Suomelle haluttua goodwilliä vaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miehittäjäarmeijaa ei jääty kaipaamaan. Propaganda ei missään vaiheessa muuttanut katteettomia lupauksia todeksi. Kun kaikesta pahasta syytetty bolshevikkiarmeija sitten ajoi miehittäjän tiehensä, rehelliset propagandistit myönsivät epäonnistuneensa. Virallisesti ja ääneen tätä ei tietysti myönnetty, mistä syystä Helena Pilke on tehnyt arvokkaan palveluksen sotahistorian harrastajille. Tämän jälkeen on aiempaa vaikeampaa pitää kiinni jatkosotaan ja sen ehkä häpeällisimpään osaan liittyvistä kestämättömistä myyteistä.