Tällaiselle "skeptiselle ajankohtaisantologialle" on epäilemättä tarvetta ja kysyntääkin esimerkiksi siitä päätellen, että esimerkiksi Helmet-kirjastossa kirjaa jonottaa tätä kirjoittaessani 410 innokasta lukijaa. Siksi on kurjaa joutua sanomaan, että Voiko se olla totta? oli itselleni pieni pettymys. Ongelma ei ole itse teksteissä, joiden aihepiirit ovat kaikki kommentin arvoisia. Saattaa olla, että itselläni oli liian kovat tai muulla tavalla väärät odotukset. Kun olen lukenut vuosikausia Skeptikko-lehteä, en voinut välttää tunnetta, että luin nytkin lehden erikoisnumeroa, johon oli koottu tavanomaista pidempiä tekstejä kuvaamaan skeptikkojen toimintakenttää ja sillä esiintyviä ilmiöitä.
Jo kirjan alaotsikko "Skeptisiä näkökulmia nykymenoon" on sen verran löysä, että olisin voinut kuulla hälytyskellojen vaimeaa kilinää. "Nykymeno" on sana, jota ei tarvita, jos aihepiirin voi ilmaista selkeästi ja täsmällisesti. Tästä myös kumpuaa se, mitä pidän kirjan selkeänä ongelmana. Sen punaisena lankana on skeptisyys elämänasenteena, mutta itse tekstit ovat enemmän yksittäisten aihepiirien asiantuntijoiden kommentteja näkökulmista, joita toimittaja Raevaara ei ehkä ole kovinkaan tiukasti määritellyt. Hän on antanut tuntemilleen kirjoittajille liean, jonka toisesta päästä ei ole taidettu paljon nykiä.
* * *
Kirjassa on erinomaisia tekstejä, joita voi suositella kenelle tahansa, joka on kiinnostunut kriittisestä ja rationaalisesta maailman tarkastelusta. Tiina Raevaara erittelee ansiokkaasti modernin tietämättömyyden nousua, Kari Enqvist puolestaan luennoi napakasti tieteellisen tiedon piirteistä. Tämän luennon voisi jakaa ensimmäiseksi Suomen eduskunnan jokaiselle jäsenelle ja istuntosaliin saisi tulla vasta, kun on tenttinyt tuon tekstin. Voisi lainsäädännön taso kummasti nousta. Minusta Enqvistin kiteytykset "tiede ei ole demokraattista" ja "tiede ei perustu kompromisseihin" ovat terveellistä toistettavaa vaikka joka päivä.
Pidin myös kovasti Arno Kotron palopuheesta kriittisen ajattelun asemasta kouluopetuksessa ja luin uteliaana Risto K. Järvisen katsauksen siihen, miten vähäistä ja heppoista on Skepsiksen 20 000 euron haasteen ottaminen vastaan ns. yliluonnollisissa piireissä. On hyvä lukea selkeästi kerrottu totuus: kukaan ei ole läpäissyt edes alustavia testejä ja kaikki ovat olleet kovin yllättyneitä huonosta menestymisestään. No, suomalaiset voivat lohduttautua sillä, ettei myöskään James Randin tunnettu miljoonan dollarin haaste ole saanut vipinää aikaan. Nyttemmin tarjouksesta on luovuttukin, kun vakavasti otettavia haastajia ei ole ilmaantunut.
Kirjassa käsitellään myös runsaasti suosittuihin "vaihtoehtoisiin" hoitoihin liittyviä aiheita (Raimo Puustinen, Markku Myllykangas, Anja Nystén, Vesa Linja-aho ja Hannu Lauerma). Tekstit ovat kuin suoraan Skeptikon sivuilta, enkä ainakaan minä juuri uutta näistä löytänyt, vaikka täyttä asiaa ovatkin. Heikki Nevalan, Jukka Häkkisen ja Marjaana Lindemanin tekstit puolestaan käsittelevät vähän tuoreemmin sitä, miksi ihmiset haluavat niin herkästi uskoa taikureihin ja yliluonnollisen selityksen tarjoajiin. Siltoja näitten juttujen väleihin ei kuitenkaan ole löytynyt, vaan ne lilluvat kirjan kansien välissä vähän yksinäisinä ja erillään, vaikka toisiinsa temaattisesti liittyvätkin.
* * *
Kirjan artikkeleiden välissä on tietoiskuja, joiden olemassaolo ja sisältö herättävät kysymyksen siitä, onko tätä kirjaa ollenkaan ajateltu niille, jotka jo ovat skeptikkoja tai soveltavat muuten kriittistä ajattelua. Tietoiskuissa ei ole sinänsä yhtään mitään vikaa, mutta ne tuntuvat aktiiviskeptikosta vähän turhilta. Mutta ehkä kirja tosiaan on ajateltu ihan eri yleisölle kuin sille, johon itse ilmeisesti kuulun. Edellä mainittujen kansanedustajien lisäksi tämän antologian soisi kuuluvan lukiolaisten oppimateriaaleihin jonkinlaisena läpäisevänä yleiskurssina. Sen olisi hyvä löytyä myös niitten kansalaisopistojen tarjonnasta, jotka niin herkästi tarttuvat milloin mihinkin huuhaa-pohjaiseen antiin.
Tiedän olevani edelle kirjoitetun kritiikin osalta tavallaan kohtuuton, mutta halusin olla rehellinen ja kertoa, miltä tämä paketti tällaisesta arkkiskeptikosta tuntui. Siitä riippumatta olen tietysti sitä mieltä, että näistä asioista täytyy kirjoittaa ja niistä täytyy herättää keskustelua. Kun yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut yhä useammin kaikkea älyllistä erittelyä karttavaksi vihavuoropuheluksi (kiitti vaan, Yhdysvaltain presidentti Donald Trump siitä, että olette huonolla esimerkillänne nostanut myös Suomessa ennennäkemättömän pahantapaisen julkisen puheen jotenkin oudosti hovikelpoiseksi), on väsymättä puolustettava kriittistä ajattelua ja osoitettava sen arvo niillekin, jotka eivät sitä itse ymmärrä arvostaa.
Yksilöltä ei saa riistää tai kiistää oikeutta valita järjen ja intuition välillä, mutta yhteiskuntaa ja sen palveluita ei pidä rakentaa muun kuin rationaalisin menetelmin koottujen johtopäätösten pohjalta. Se ei haittaa, jos yksittäinen ihminen uskoo enkeleihin, mutta jos laeista on päättämässä ihminen, joka ei tunnusta evoluutiota todelliseksi, ollaan todella huojuvalla perustalla. Tosiasiat eivät riipu mielipiteistä, eikä niitä varsinkaan saa korvata mielipiteillä, vaikka tarkoitus olisi kuinka vilpitön. Suomi on maailman mittarilla mitaten onnistunut varsin hyvin ratkaisemaan monia hyvinvointiin ja yhteiskunnalliseen vakauteen liittyviä haasteita. Siitä ei voi kuitenkaan kiittää uskontoja, vaihtoehtohoitoja tai kreationismia. Se kaikki on ollut mahdollista, koska kaiken poliittisen hölmöilyn rinnalla on kulkenut rationaaliseen maailmankuvaan nojaava, lopulta aina jaloilleen tömähtävä tiede. Sen hedelmien varaan rakentuu kaikki ns. hyvinvointimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.