Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Yksin tai yksinäinen

Helsingin Sanomien kesäjuttu yksinäisyydestä ei minusta ollut erityisen onnistunut. Eräs verkkokommentaattori muistuttikin aiheellisesti siitä, ettei suomen kieli tee samaa eroa kuin englannin kieli, joka tarjoaa käytettäväksi sanat LONELINESS ja SOLITUDE. Onhan selvää, että on aivan eri asia pohtia subjektiivista tunnetta yksinäisyydestä kuin objektiivista asioiden tilaa, jossa joku ihminen on yksin, siis vailla ystäviä. Ne eivät ole sama asia, vaikka sukua ovatkin.

Oletan, että useimmat meistä ovat kokeneet ja tulevat myöhemminkin kokemaan yksinäisyyttä tunteena, jonka sisältö voi olla melkein mitä vaan tyytyväisyydestä lamaannuttamaan pelkoon ja ahdistukseen. Vaikka me ihmisinä tarvitsemme ja kaipaamme ryhmän tukea ja arvostusta, yksinäisyyden tunne ei välttämättä ole kielteisesti varautunut. On hetkiä, jolloin melkein kuka tahansa haluaa olla yksin sanan molemmissa merkityksissä.

Omaehtoista yksinäisyyttä ei erityisen paljon käsitellä julkisesti. Ne, joille se on arvokas ja haluttua asia, eivät ymmärrettävästi välitä tuntemustensa jakamisesta. Sellaiselle, joka karttaa ja pelkää yksinäisyyttä, lienee puolestaan jokseenkin mahdotonta kuvitella, miksi joku haluaakin olla yksin. Pidän itseäni tässä suhteessa hyvin keskivertona ihmisenä: viihdyn hyvin myös yksin, mutta en halua edes ajatella tilannetta, jossa kaikki ihmissuhteet katkeaisivat.

* * *

Itseäni kiinnostaa pakotettua yksinäisyyttä enemmän tilanne, jossa ihminen vapaaehtoisesti hakeutuu syrjään ystävien ja läheisten tarjoamasta lämmöstä. On melko helppoa eläytyä esimerkiksi maanpakolaisen tai pitkää vankeustuomiota kärsivän tuntemuksiin, mutta ehdottomasti vaikeampaa silloin, kun ihminen valitsee ainakin ulkopuolisen silmissä sekä yksinäisyyden että yksin olemisen.

Epäonnistuneet, turhauttaneet ja surua aiheuttaneet ihmissuhteet lienevät tavallisin syy siihen, että ihminen kääntää muille selkänsä. Jos teko on määräaikainen ja terapeuttinen, sille on helppo nyökätä ymmärtäväisesti. Kukapa ei olisi joskus ajatellut, miten ihanaa olisi, jos ei tarvitsisi piitata kenestäkään muusta. Mutta jos ihminen haluaa olla pysyvästi yksin ilman muille ilmeistä syytä, alkaa helposti epäluuloinen raksutus: Onkohan tuolla mennyt pää sekaisin?  Ei kai se suunnittele mitään kauheaa? Pitäisikö jonkun puuttua asiaan?

Meidän on yksinkertaisesti vaikea hyväksyä sitä, että joku ei pidä yksinäisyyttä huonona olotilana. Tai ainakin tuo joku on sitten kovin erilainen kuin me, tuskin ainakaan parempi. Reaktio on sinänsä luonnollinen. Evoluution kautta ihmisestä on tullut ryhmäeläin. Mutta evoluutio on tuottanut myös lukuisia eläinlajeja, joiden yksilöt kohtaavat toisensa vain suvunjatkamisen tarkoituksessa, muuten jokainen elelee yksikseen. Vaikka ratkaisu useimmiten on arkinen (ravintoa ei riitä kuin hajallaan oleville yksiöille), meillä on houkutus ajatella, että ihminen ei ole ahma.

* * *

Itse uskon, että osa meistä viihtyy eri syistä paremmin yksinään kuin ryhmässä. Absoluuttiset erakot lienevät useimmiten jotenkin henkisesti vinksallaan, mutta aktiivista seuranpitoa karttava ei välttämättä ole hullumpi kuin sinä tai minä. Osa sosiaalisesta kanssakäymisestä on tunnetusti sekä ajanhukkaa että tylsää. Ehkä jotkut meistä kokevat, ettei maksa vaivaa edes yrittää, hyötysuhde on niin heikko. Tunnustan itse usein ajattelevani näin: en ole aktiivinen tutustumaan uusiin ihmisiin, koska kokemuksen mukaan on kovin epätodennäköistä, että uusi tuttavuus on vaivan arvoinen.

Silti tunnistan ja tunnustan tällaiseen laskelmointiin sisältyvän riskin. Kun laskelmoi tarpeeksi paljon, ei kohtaa edes niitä, jotka haluaisi kohdata. Tämä lieneekin yksinäisyyden inhimillinen paradoksi: on paljon ihmisiä, jotka kärsivät ystävien puutteesta ja paljon niitä, joiden aika ja tarmo eivät riitä edes kaikkiin nykyisiin. Yksinäisyyden torjunnassa on sattumalla sietämättömän suuri osuus, vaikka sekin on totta, ettei kotona päätteen äärellä kaiken aikansa käyttävä tietenkään ole täysin syytön siihen, jos ystäviä ei ole.

Eniten minua mietityttää juuri tämä yksinäisyyden yleinen tasapaino, onko sitä ollenkaan. Yksin olemista aktiivisesti kaipaavan on helpompi toteuttaa haluansa kuin sillä, joka kaipaa ystäviä, mutta ei syystä tai toisesta (esimerkiksi silkkaa ujouttaan tai rujouttaan) niitä onnistu löytämään. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon ei-toivottua yksinäisyyttä on, mutta kaikki se on liikaa. On hienoa, jos aina välillä voi valita yksin olemisen. Mutta ihmisen on paha olla, jos yksinololle ei ole vaihtoehtoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.