Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Ajatusten NSA

Pekka Vahvanen kirjoittaa tänään Hesarissa erinomaisesti yksityisyyden kaventumisesta, "ajatushygienian" uhkasta ja ajatuspoliisista. Useimmat kommentaattorit ovat olleet samaa mieltä: yksityisviestit eivät kuulu julkisen valvonnan saati paheksunnan ja sanktioiden piiriin. Kannattaa kuitenkin huomata, että kommentoijien joukossa ei ole esimerkiksi suojelupoliisin tai armeijan tiedustelupalvelun edustajia. Se mikä närkästyttää tavallista kansalaista, näyttäytyy valtaa palvelevassa väkivaltakoneistossa aivan toiselta.

Tiedustelupalvelun näkökulmasta ihannetilanne on, että tekemisten ja sanomisten lisäksi myös jokaisen ihmisen jokainen ajatus voidaan monitoroida, tallettaa ja käyttää tarpeen mukaan tämän ihmisen kurittamiseksi ja hallitsemiseksi. Ajatukset ovat toistaiseksi turvassa, mutta sitä hanakammin tartutaan ajatusten ääneen lausumisiin, joista uuden tekniikan ansiosta jää helposti kumittamaton jälki. Vaikka askel vakoilla tekojen lisäksi myös ajatuksia tuntuu isolta, ei se sitä väkivaltaorganisaation näkökulmasta tietenkään ole. Jokaisen teon takana on ajatus ja jos vallanpitäjän kannalta kiusallinen tai vaarallinen toimi voidaan estää jo ajatusten tasolla, mikäpä sen parempaa.

On myös turha kuvitella, ettei tällainen voisi saada suuren yleisön tukea. "Ei minulla ole mitään salattavaa" on se kulunut fraasi, jonka aivan liian moni ottaa todesta. Kysymyshän ei ole siitä, että vain suunnitelmat räjäyttää parlamentti täytyy pitää salassa. Kysymys on siitä, saammeko tai voimmeko itse määritellä, mitkä kaikki ajatuksistamme ja näkemyksistämme jaamme muiden kanssa. Vaikka ns. länsimaissa yksilön suojaa mielellään korostetaan, ei se paljon arvoinen ole tilanteessa, jossa pyritään suojaamaan suuria omaisuuksia ja itse vallan hallintaa. Siksi jokaisen maan "NSA" pyrkii samaan eli tietämään kaiken mahdollisen, varmuuden vuoksi.


* * *

Länsimaisen sananvapauden ytimessä on näkemys siitä, että jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja näkemyksensä ilman että kukaan sitä etukäteen rajoittaa (jälkikäteinen sensurointi on eri asia, sitä soveltavat kaikki yhteiskunnat). Sananvapauden näkökulmasta mahdollisuus puuttua ei vain sanomisiin, vaan myös ajatuksiin, on pöyristyttävä ja kauhistuttava. Asiaa on fiktiivisesti kuviteltu jo pitkään, vaikka todellisuudessa millään gestapolla tai stasilla ei voi olla ajatuksiin ulottuvaa urkintajärjestelmää. Vai onko tämäkin pelkkää toiveajattelua? Jos ääneenlausumattomiin ajatuksiin on jollain tekniikalla päästy käsiksi, eikö se olisi äärimmäisen tarkasti varjeltu salaisuus?

Henkilökohtaisesti pidän aivopoliisin muodostamaa uhkaa toistaiseksi epätodennäköisenä. Ymmärrämme aivojen toimintaa vielä niin puutteellisesti, ettei toimiva ulkoinen urkintatekniikka kuulosta uskottavalta visiolta. Toisaalta voidaan kysyä, onko se modernin some-kulttuurin oloissa edes tarpeen. Huomattavan monilla ihmisillä tuntuu olevan pakottava tarve kailottaa synkeimmätkin ajatuksensa julki heti, kun joku nörtti puhuu "suljetusta piiristä" tai "yksityisestä ympäristöstä" (kaikkein villeimpien kohdalla ei ole edes tällaista ehtoa). Tietoteknisesti sellainen on toki teoriassa mahdollinen käsite, mutta somen näkökulmasta tuskin. Jokainen "suljettu piiri" on juuri niin suljettu kuin sen leväperäisin osanottaja on.

Tiedämme, että ainakin Yhdysvalloissa urkintajärjestöt ovat olleet erittäin voimakkaasti estämässä tekniikkaa ja lainsäädäntöä, joka parantaisi yksittäisen kansalaisen yksityisyyden suojaa. Urkkijoiden näkökulmasta kansalaisen etu on uhka, koska yksityisyyden suoja olisi sama "viattomille" kuin pahoissa aikeissa olevillekin. Urkkijoiden näkökulmasta jokainen kansalainen on aina potentiaalinen pahis, joten pysyvä ja kattava valvonta on ainoa järkevä tavoite, oli se kansalaisoikeuksien näkökulmasta kuinka tuohduttavaa tahansa. Vallanpitäjät eivät myöskään halua ihmisten pohtivan tällaisia, kuten sammumaton viha Snowdenin tai Assangen kaltaisia tietovuotajia kohtaan osoittaa.


* * *

Mielenkiintoisella tavalla täydellisen kontrollin idea kukoistaa samassa yhteiskunnassa, josta poliittisen korrektiuden kulttuuri on levinnyt ympäri maailmaa. Tarkemmin ajatellen niillä on paljonkin yhteisiä tavoitteita, vaikka urkkijat eivät tietenkään halua vaientaa puheita liian aikaisin, kun taas PK-intoilijat mieluiten kieltävät kaiken ajattelun ja puheen, joka millään tavalla voi johtaa ilmaisuihin, jotka PK-porukka on määritellyt ei-sopiviksi. Yhteistä on ajatus siitä, etteivät kenenkään ajatukset ole yksityisasia. Siinä missä "vääriä" näkemyksiä edustava pyritään urkintajärjestelmän avulla paljastamaan ajoissa ja sen jälkeen neutraloimaan, pyrkii PK-maailma painostamaan ihmiset harrastamaan niin vahvaa itsesensuuria, että loppujen lopuksi mitään ei voi riskittä sanoa ääneen, vaikka kuinka aivoissa kuplisi.

Täysin absurdeja piirteitä saanut poliittisesti epäkorrektin jahtaaminen sopii urkintajärjestelmille oikein hyvin, koska sellainen juurruttaa kansalaisiin ajatuksen siitä, että voi olla ja itse asiassa onkin olemassa vain yksi sallittu ajattelutapa. Siis se, joka ei saa karvaa värähtämään sen paremmin NSA:n kuuntelijoissa kuin muiden ihmisten mielipiteitä vahvivassa PK-aktivistissa. Mitään ongelmiahan ei ole, kun kaikki ajattelevat samalla tavalla eikä kukaan potki koko ajan aisan yli tai ohi. Maassa on rauha ja kukaan ei pahoita mieltään. Ei ainakaan se, jolla vallan välineet sattuvat olemaan hallussa.


Vaikka en pelkää aktiivisesti ajatuspoliisia, sellaisen olemassaolon salliva tai sellaista jopa kaipaava ajattelu puistattaa. Hyväksyn sen, että jotkin teot määritellään kielletyiksi ja rangaistaviksi, koska osa teoistamme on yksinkertaisesti sietämättömiä. On kuitenkin täysin mahdotonta hyväksyä, että mikään ajatus olisi kiellettyä saati rangaistavaa. Ajatusten julkistamistakin on syytä säädellä vain siltä osin, kuin kyse on toisten ihmisten loukkaamisesta. Asioita täytyy saada vapaasti pohtia ja kommentoida. Siksi on tärkeää torjua pyrkimykset kaventaa kansalaisten yksityisyyden suojaa siitä riippumatta, onko asialla suojelupoliisi vain ahdasmielinen PK-porukka. Torjumisen voi aloittaa itsestään. Ihan kaikkea mieleen juolahtavaa ei kannata somettaa. Henkilökohtaiset salaisuudet ovat tärkeitä, niitä voi arvostaa myös pitämällä ne salaisuuksina.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Rikokselle rakennettu valtio

Kun toimittaja Sami Sillanpää esittelee Helsingin Sanomissa Syksy Räsäsen uraauurtavan teoksen Israelin apartheid (Into 2017), tuskin kukaan yllättyy siitä, että Sillanpää vähättelee, mitätöi ja julistaa kirjan "yhden tulkinnan julistajaksi". Hänellä ei tavallaan ole vaihtoehtoa. Työnantajan maailmankuvaan ei kerta kaikkiaan mahdu sen myöntäminen, että Israelin apartheid on mahdollinen myös Helsingin Sanomien pitkäaikaisen ja vankkumattoman tuen ansiosta. Niinpä tuloksena on onneton teksti, joka ei edes yritä kumota Räsäsen pääväittämiä, vaan jonka ainoa tehtävä on yrittää vakuuttaa lukija siitä, että tämä nyt on taas tällaista yksisilmäistä propagandaa.

Juuri sitä Räsäsen kirja ei ole. Se on perusteellisesti dokumentoitu (numeroituja viitteitä on 915 kappaletta), tiedemiehen viileydellä koottu yhteenveto tosiasioista, joista mm. Helsingin Sanomat on systemaattisesti vaiennut "yleisistä syistä" eli siksi, että Israel on EU:n ja Yhdysvaltain virallinen kamu ja hyvä tyyppi, syyllistyi se miten tahansa hirveisiin tekoihin palestiinalaisia kohtaan. Räsänen ei toki peittele sitä, että hän myös tutkijana on ihmisarvon, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puolella. Israelin apartheid ei kuitenkaan ole pamfletti, joillaista olisi toki voinut Räsäseltä myös odottaa.

Räsänen on rakentanut kirjansa Israelin ja Etelä-Afrikan jatkuvalle vertaamiselle. Jälkimmäisen apartheid on kaikille tuttu, kansainvälisesti tuomittu ja historiaan jo jäänyt tragedia. Israelin systemaattinen apartheid sen sijaan on "kiistanalainen", koska EU ja Yhdysvallat eivät suostu hylkäämään liittolaistaan, jonka tärkein rooli on pitää jöötä öljyrikkaalla seudulla. Räsänen luottaa siihen, että myös Israelin apartheid-järjestelmä luhistuu ajan mittaan. Se tulee kuitenkin vielä kestämään, koska maailmanlaajuinen tietämättömyys palestiinalaisten kärsimyksistä on vielä vallalla.

* * *

Räsänen käyttää runsaasti tilaa Israelin ja sen rasistisen yhteiskunnan synnyttäneiden ilmiöiden, ennen muuta sionismin ja kolonialismin esittelylle. Tämä on tarpeen, koska Israelin synnyttäjien yhteiskunnalliset aatteet ovat jääneet toisaalta holokaustin savujen, toisaalta systemaattisen valheen levittämisen alle. Viimeksi Ranskan tuore presidentti on mennyt typerehtimään julkisesti julistamalla antisionismin antisemitismiksi, vaikka faktojen pohjalta asiaa punniten juuri sionismi on suurin uhka juutalaisille, koska se kieltää ihmisoikeudet Israelin alueella asuvilta ei-juutalaisilta.

Räsänen tekee valistuneellekin lukijalle palveluksen muistuttamalla mieliin sen, kuin vahvasti historiallinen ja nykyinen sionismi - joka on siis Israelin vallitseva yhteiskunnallinen ideologia oikealla ja vasemmalla - nojautuu eurooppalaisiin siirtomaaoppeihin. Kyse ei ole ollut mistään vahingosta, vaan tietoisesta kolonialististen alistamismenetelmien soveltamisesta alueeseen, jonka sionistinen liike onnistui saamaan suhdanteiden avulla haltuunsa ja jonka se tuttuun siirtomaaisäntätyyliin on julistanut "Israelille historiallisesti kuuluvaksi", täysin piittaamatta siitä, että alueella asui siirtomaaisäntien saapuessa miljoonia palestiinalaisia ja muita kansallisuuksia.

Tässä on mahdotonta käydä edes kursorisesti läpi Räsäsen kuljettamaa todistusaineistoa, siihen kannattaa tutustua kirja lukemalla. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, ettei Räsänen ole pelkästään palestiinalaisten asialla vaan osoittaa, että vaikka sionistinen apartheid ja systemaattinen väkivalta nauttivat tällä hetkellä laajaa kannatusta israelinjuutalaisten keskuudessa, kyse on enemmän tietämättömyydestä ja empatiakyvyttömyydestä kuin suoranaisesta pahuudesta. Toki niitä brutaaleja raakalaisia on molemmin puolin, toisilla vain on takanaan maailman mahtavimpien sotilaallisten joukkojen tuki. Mutta kuten vuosikymmenet ovat osoittaneet, sotilaallista ratkaisua ei ole ja sen kiistäminen on sionismin suurimpia antisemitistisiä rikoksia.

* * *

Israel on rikoksille rakennettu valtio. Ei siksi, etteikö juutalaisilla olisi oikeus elää rauhassa vaan siksi, että tuo näennäinen rauha on toteutettu häikäilemättä toisten ihmisten, sionistien alemmiksi määrittämien palestiinalaisten ("arabien") kustannuksella. Israelia ei perustettu tyhjään autiomaahan, vaan sen tieltä ajettiin kodeistaan miljoonia palestiinalaisia jo 1948. Rikokset jatkuivat 1967, kun Israel hyökkäsi naapurimaidensa kimppuun, valtasi ja miehitti valtavat alueet vastoin kansainvälistä oikeutta. Joka vuosi YK äänestää sen puolesta, että Israelin on vetäydyttävä miehittämiltään alueilta, mutta joka vuosi päätös on merkityksetön, koska toisaalta Israel, toisaalta Yhdysvallat kieltäytyvät panemasta sitä täytäntöön.

Israel on rakennettu rikoksille historiallisesti, mutta myös tällä hetkellä. Israel rikkoo kansainvälistä oikeutta ilman seuraamuksia vuodesta toiseen, pommittaa, murhaa, tappaa, tuhoaa ja hävittää vahvemman oikeudella. Pieni toisinajattelijoiden joukko Israelin sisällä on huolestunut siitä, kuinka syvällisesti yhteiskunta on jo raaistunut vuosikymmenestä toiseen jatkuvan miehityksen ja apartheid-hallinnon takia. Kaikki sellainen, mitä esimerkiksi Euroopassa (paitsi hallintojen johdossa) pidetään sietämättömänä väkivaltaisuutena ja rasismina, on israelinjuutalaisten suuren enemmistön mielestä joko hieno juttu tai ainakin ihan sama. Sionistinen propaganda on saanut israelinjuutalaisten enemmistön uskomaan, että palestiinalaisilla ei pidäkään olla ihmisoikeuksia, ne kuuluvat vain juutalaisille. Siksi mikään ei muutu vaaleissa.

En voi olla ihailematta Syksy Räsäsen kykyä kirjoittaa kylmän rauhallisesti asioista, jotka saavat kenet tahansa raivon valtaan. Israelin sionistihallintojen systemaattinen rasistisuus ja väkivaltaisuus ylittävät käsityskyvyn, on kuin lukisi Hitlerin Saksan historiaa, vaikka asialla ovat juuri ne, jotka eniten saivan Hitlerin käsissä kärsiä. On äärimmäisen vaikeaa ymmärtää, miten holokaustiin jatkuvasti vetoava Israelin hallinto kykenee maan sisällä säilyttämään legitimiteettinsä käyttämällä samoja menetelmiä kuin natsien hallitseman Saksan rasistinen hallinto. Sen ei pidä antaa hämätä, ettei Israelissa ole tuhoamisleirejä. Sellainen sijaitsee kuitenkin kätevästi Gazassa, jota Israel hallitsee ja terrorisoi, mutta josta se ei ota mitään vastuuta.

* * *

Kuten Hesarin arvion vähättelevästä sävystä voi arvata ja päätellä, kyseessä on vuoden 2017 tärkeimpiin kuuluva julkaisu. Ei Israelin apartheid suinkaan kaikesta aihepiiriin kuuluvasta kerro, mutta se iskeytyy kansainvälisen solidaarisuuden, boikottiliikkeen ja Israelin häpeämättömien tukijoiden (EU, Yhdysvallat, Saudi-Arabia jne.) ajankohtaisiin kysymyksiin niin, ettei kukaan kirjan luettuaan voi teeskennellä, ettei oikein ymmärrä, millä puolella pitäisi olla. Israelin hallinto on rasistinen, kolonialistinen apartheid-hallinto, joka kohdistaa alistuista brutaalia väkivaltaa alempiarvoisiksi julistamiaan palestiinalaisia kohtaa.

Räsänen tuntuu sanovan, että muutos ei lähde Israelin sisältä, toisin kuin Etelä-Afrikassa. Sen sijaan muutos lähtee siitä, että Israelin hallinnon nauttima poliittinen tuki ja suojelu saadaan murenemaan. Tässä suhteessa tilanne on paljolti sama kuin Etelä-Afrikassa. Ilman maailmanlaajuista apartheidin hylkäämistä muutos tuskin olisi tapahtunut ainakaan niin nopeasti kuin se tapahtui. Sama tilanne on Israelissa. Kaikille ihmisille tasa-arvoinen, demokraattinen ja avoin Israel voi syntyä vain sen kautta, että tuki apartheid-hallinnolle ja taustalla olevalle kansalliskiihkoiselle sionismille lopetetaan.

Räsänen on lievästi optimistinen, koska mikään sortojärjestelmä ei ole historiallisesti katsottuna ollut ikuinen. Hän kuitenkin vetoaa kansainvälisen toiminnan puolesta, koska passiivinen odottaminen tarkoittaa aivan turhia inhimillisiä kärsimyksiä. Räsänen tulee myös osoittaneeksi, kuinka propagandistinen ja ontto Israelin hallinnon ja sen tukijoiden antisemitismi-kortti loppujen lopuksi on. Juutalaisten suurin uhka on juuri kiihkoileva sionismi ja sitä omista syistään tukeva kansanvälinen rintama EU-USA. Jos sitä antisemitismiä aidosti haluaa löytää, kannattaa äärioikeistolaisten natsien lisäksi tutkia kiihkoilevien sionistien linjauksia. Ne ovat suurin uhka israelinjuutalaisten hyvinvoinnille ja toiveelle saada joskus elää rauhassa.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Kipu

Meillä kaikilla on kokemusta kivusta. Emme kuitenkaan tiedä, koemmeko samoja asioita. Kivulle ei ole objektiivista mittaria. Siksi siitä on helppo puhua, mutta sitä on vaikea ymmärtää toisen kokemuksena. Kun läheinen valittaa kipua, emme tiedä, onko kysymys pienestä vaivasta vai sietämättömästä asioiden tilasta, jolle on pikaisesti tehtävä jotain. Itse inhoan puuduttamista hammaslääkärissä enemmän kuin tilapäistä kipua, mutta olen silti uskonut lääkäriä tilanteissa, joissa hän tietää kokemuksesta minunkin todennäköisesti tarvitsevan puudutusta.

Vielä vaikeammaksi tilanne menee, kun joutuu kohtaamaan eläimen kivun. Emme osaa tulkita sitä edes yhtä hyvin kuin oletamme osaavamme tulkita esimerkiksi oman lapsen tai puolison kivusta kertovia viestejä. Pitkään luultiin, etteivät monet eläimet - kuten aina samalla ilmeellä meitä tuijottavat kalat - tunne lainkaan tai ainakaan merkittävästi kipua. Tiede on osoittanut tämän toiveen turhaksi. Kaikki elollinen tuntee kipua, koska kipu on evoluution myötä kehittynyt hälytysmekanismi, elimistön välttämätön apuväline.

On yksi asia ymmärtää, mikä tarkoitus eliön kipuaistimuksilla on (ota käsi pois kuumalta liedeltä, älä enää koskaan syö tätä myrkkyä, hakeudu lääkäriin, elimistössä on jokin paha vika). Aivan toinen asia on ymmärtää, miten itse kukin kivun kokee. Itseäni tämä kivun subjektiivinen kokemus on kiinnostanut lapsesta alkaen. Kun jossain vaiheessa tajusin, etten pysty tarkalleen kuvailemaan kokemaani kipua kenellekään ilman että tämä joutuu itse kokemaan saman kivun, olin jotenkin pettynyt. Kipu pakenee mittaria ja yhteistä kokemusta. Se on ongelma.

* * *

Ihmisen subjektiivinen kivun kokemus on myös vallan väline. Koska melkein kaikki eliöt välttelevät kipua (en nyt ulota pohdiskeluani masokismiksi nimitetyn kivusta nauttimisen alueelle, tila ei riitä), kivun uhkakin on tehokas keino painostaa toista ihmistä. Vielä tehokkaampi tapa alistaa ihminen on kohdistaa häneen kidutusta, jonka tarkoituksena on tuottaa fyysistä ja henkistä kipua, josta pääsemiseksi ihminen on valmis kertomaan salaisuuksia, pettämään lähimmäisensä ja kieltämään ihmisarvonsa.

Modernissa yhteiskunnassa vallankäyttö kivun avulla on suhteellisen harvinaista tai ainakin piiloteltua. Kansainväliset sopimukset kieltävät kidutuksen, mutta kivulla uhkaaminen ja uhkauksen toteuttaminen on silti arkipäivää kaikessa poliisitoimessa. Vaikka pidämme kivun hallinnollista tuottamista brutaalina, kuuluu se kaikkein demokraattisimpienkin yhteiskuntien keinovalikoimaan. Poliisilla on aina jotain kättä pidempää, jolla takoa kivun kautta kuuliaisuutta kansalaiseen, johon puhe ei tehoa. 

Yksilön kyky kokea kipua ja kyvyttömyys sietää henkilökohtaisen kynnyksen ylittävää kipua on ylivoimaisen houkutteleva väline sille, joka haluaa muiden alistuvan tahtoonsa. Kynnys kivun käyttöön ei ole ollenkaan niin korkea kuin tahtoisimme ehkä ajatella. Kiukuttelevan ja karjuvan lapsen rakastava hoitajakin voi käyttää kipua kasvatuskeinona. Lasten fyysinen kurittaminen on virallisesti kiellettyä, mutta tukistamista ja läpsimistä varmasti tapahtuu, koska turvaudumme tiukan paikan tullen niin herkästi kipua tuottavaan väkivaltaan. Se on valitettavan tehokasta ainakin hetkellisesti.

* * *

Luin lapsena jotenkin ihaillen ja kadehtien Yhdysvaltain intiaaneista, jotka tarinoiden mukaan kykenivät kestämään kipua aivan toisin kuin Euroopasta tulleet valloittajat. Ajattelin suunnilleen niin, että korkea kipukynnys on hieno asia, jota kannattaa tavoitella, ettei kidutettavaksi jouduttaessa petä ystäviään. Todellisuudessa jokaisen ihmisen subjektiivisella kivulla on raja, jonka yli ei missään olosuhteissa halua mennä. Vain ihminen itse tietää, missä se raja kulkee. Siksi on asiantuntijankin eli lääkärin joskus paha sanoa, tarvitaanko kipuun lääkitystä vai ei.

Julkisen eutanasiakeskustelun eräs juonne on ollut väittely "riittävän kivunlievityksen" määrittelystä. Yhdessä ääripäässä ovat uskonnolliset kiihkoilijat, joiden mielestä kipu ja kärsimys ovat Jumalan rangaistusta tai jotain muuta yhtä typerää. Toisen äärinäkemyksen mukaan on tärkeämpää varjella kuolevaa huumeriippuvuudelta kuin armahtaa heidät subjektiivisesti riittävällä annoksella morfiinia. Onneksi useimmat ammattilaiset eivät sentään kuulu näihin ryhmiin, vaikka olen kuullut myös kauhutarinoita kipulääkitystä pihtaavista hoitolaitoksista ja lääkäreistä.

Kohtaamme kivun yksin ja vain me itse voimme sanoa, milloin se on sietämätöntä. Vaikka kivulla on eloonjäämisen kannalta tärkeitä tehtäviä, on olemassa myös täysin hyödytöntä kipua, joka piinaa ihmistä onnettomuuden tai sairauden seurauksena. On vaikea ymmärtää sitä, että sietämättömän kivun lievittämisestä kieltäydytään tai sitä lykätään, jotta kipu voisi äityä vielä sietämättömämmäksi. Kokeneinkaan lääkäri ei voi tietää, mitä kivusta kärsivä potilas kokee. Viimeistään kova kipu tekee ihmisestä kyvyttömän ajattelemaan ja toimimaan. Jos tuo subjektiivinen kipu on lievitettävissä, kaikki empiminen on armotonta julmuutta. Omaa kipuaan saa yrittää sietää, toisen kipua ei.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Snowden

Olen seurannut Edward Snowdenin vaiheita siitä lähtien, kun hänen paljastuksensa Yhdysvaltain valvontayhteiskunnasta järisytti poliittisia suhdanteita Atlantin molemmin puolin. Näin vasta nyt Oliver Stonen jo vuonna 2016 valmistuneen elokuvan, joka kuvaa Snowdenin vaiheita uskottavasti ja avoimen puolueellisesti. Stonelle Snowden, joka ilmestyy aivan elokuvan lopussa pääosaa näyttelevän Joseph Gordon Levittin paikalle, on sankari. Samaa mieltä on moni muukin Yhdysvaltain ulkopuolella. Kotimaassa vastaanotto olisi tylympi, mutta sitä Snowden ei jäänyt kokemaan. Se oli varmasti viisas ratkaisu, vaikka henkilökohtaisen uhrauksen määrä ja laatu jää sen takia avoimeksi.

Elokuva perustuu kirjoihin, mutta ei vain niihin. Stone on haastatellut Snowdenia Moskovassa, jonne tämä lähinnä Yhdysvaltain ankarien painostustoimien takia sattumalta päätyi (maailmanpoliisi pakotti mm. Itävallan estämään Bolivian presidentin lennon tarkistaakseen, ettei Snowden ollut kyydissä). Se on toki tiedettykin, ettei Snowden Venäjälle pyrkinyt, vaan lähinnä johonkin latinalaisen Amerikan maahan. Vain Venäjä uskalsi myöntää Snowdenille poliittisen turvapaikan. Historian ironialla ei ole määrää eikä rajaa.

Elokuva on ehkä hiukan tapahtumaköyhä, jollei osaa tempautua tutun tarinan jännittäviin vaiheisiin. Sen tärkein viesti on kuitenkin yksiselitteinen: isänmaallisen Edward Snowdenin teko ei ollut suunnattu Yhdysvaltoja, vaan sen rikollista hallintoa kohtaan. Stone kuvaa varsin uskottavasti prosessin, joka tekee intomielisestä tiedustelupalvelun työntekijästä epäilijän ja lopulta omaatuntoaan kuuntelevan isänmaanystävän. Mielenkiintoisella tavalla Stone jättää jotenkin ilmaan kysymyksen siitä, ohjaako NSA:n ja kumppaneiden häikäilemätöntä valvontaa poliittinen agenda vai jokin ihan muu.

* * *

Vaikka pidin myös elokuvasta, pidän tärkeämpänä pohtia sitä, mitä Snowdenin paljastukset yhteiselle maailmallemme tekivät. Pinnalta katsoenhan kyse oli "vain" Yhdysvaltain hallinnon nolanneesta tapahtumasarjasta, jonka synnyttämistä laineista tiedusteluyhteisöjen sisällä emme tietenkään saa tietää mitään vielä pitkään aikaan. Hallinnon kostonhimo on kuitenkin ollut niin vahvaa, että tyhmempikin ymmärtää Snowdenin tietojen vetäneen maton alta hyvin kunnianhimoisilta ja kauaskatseisilta hankkeita. Vai vetikö?

Yhdysvaltain hallinto pyrki nopeasti toisaalta vähättelemään Snowdenin tietojen merkitystä, toisaalta selittämään, että kysymys oli joistakin ylilyönneistä, ei tietoisesta ja systemaattisesta politiikasta. Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, ettei pyrkimyksestä valvoa kaikkia Yhdysvaltain omiakin kansalaisia ole suinkaan luovuttu. Itse pidän todennäköisenä, että todellisuudessa tiedustelu on vähintään yhtä massiivista kuin ennenkin, jäljet vain osataan peittää aiempaa paremmin ja uusia tekniikoita soveltaa huomaamattomammin.

Kaikki vallanpitäjät haluavat kontrolloida kansalaisia, varsinkin niitä, jotka asettavat hallinnon legitimiteetin kyseenalaiseksi tai suoraan toimivat sen kumoamiseksi. Suurvalloissa kontrollinen tarve on keskimääräistäkin suurempi, koska illuusio koko maailman hallitsemisesta on ainakin teoriassa mahdollinen. On vaikea tietää, pyrkivätkö Kiina ja Venäjä aidosti samaan kuin Yhdysvallat eli yksiselitteiseen maailmanhegemoniaan. Tuskin niillä sellaista vastaankaan mitään olisi. Ikuisesti paranoidisen Yhdysvaltain hallinnon voimavaroja niille ei kuitenkaan ole.

* * *

Suhtautuminen arkaluontoisten tietojen paljastajiin on hyvin kärjistynyttä. Osa yhdysvaltalaisista pitää Snowdenia suurena hyväntekijänä ja itsensä uhranneena sankarina, toisille hän on isänmaanpetturi, jolle sata vuotta linnaa olisi mitätön rangaistus, nirri vähintään pitäisi ottaa pois. Yhdysvaltain ulkopuolella sympatiat taitavat olla pääosin Snowdenin puolella, koska yhden suurvallan hegemoniaa vierastetaan vaistomaisesti, vaikka epäilemättä melkoinen joukko eurooppalaisistakin on mieluummin Yhdysvaltain kuin Kiinan tai Venäjän juoksupojan roolissa.

On vaikea sanoa, muuttiko Snowdenin teko maailmaa aiempaa paremmaksi tai turvallisemmaksi. Jos entiset käytännöt jatkuvat, voidaan perustellusti kysyä, kannattiko? Minusta Snowdenin teon arvo ja tärkeys on siinä, että hän toimi omantuntonsa mukaan siitä riippumatta, mitä hänelle itselleen tapahtuu. Hän otti ison riskin paljastaakseen merkittävän yhteiskunnallisen epäkohdan. Vaikka tuota epäkohtaa ei näin vähällä saataisikaan korjatuksi, tuskin se sitä missiota vaikeuttikaan. Jo ennen Snowdenia esitettiin vakavia epäilyjä Yhdysvaltain tiedustelujärjestöjen toiminnan laillisuudesta. Snowden todisti pahimmat epäilyt tosiksi, ja ehkä vielä enemmänkin.

Halusi tai ei, Snowden tuli todistaneeksi, että muodollisesti demokraattisessa yhteiskunnassa voi syntyä näkymätön vallankäytön muoto, joka on hyvin pitkälle riippumaton siitä, kuka on kulloinkin julkisesti vallassa. Emme tiedä, kerrottiinko presidentti Obamalle koko totuutta. Itse en usko, että kerrottiin. Salainen valta on vaarallista, koska siitä varoittavat on helppo leimata salaliittohörhöiksi. Snowden todisti, että kaikki salaliitot eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Hän ei varmastikaan nujertanut NSA:ta tai sen takana olevia voimia, mutta hän muistutti siitä, että salaisinkin epädemokraattinen toiminta voi joutua julkiseen läpivalaisuun. Se ei riitä, mutta se on hyvä alku ja esimerkki.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hävetkää, korkeimman oikeuden jäsenet!

Kirjoitin tammikuussa 2016 vihaisen ja huolestuneen tekstin, kun hovioikeus oli uskonut irakilaisen miehen rakastaneen tytärtään niin paljon, että antoi pojalleen määräyksen murhata tämä. Nyt on KKO vahvistanut, että raakalaismaiseen "häpeäkulttuuriin" liittyvä väkivallalla uhkaaminen on Suomessakin sallittua, ei vain Irakissa tai Pakistanissa. KKO:n mukaan viesteissä oli nähtävissä myös "huolestuneisuus perheenjäsenistään". Toisin sanoen KKO:n jäsenet ottivat täydestä syytetyn teeskentelyn. Jokainen näihin asioihin tutustunut tietää, että kysymys on pelkästään miehen "kunniasta", joka jostain merkillisestä syystä ei perustu miehen tekoihin vaan naispuolisten perheenjäsenten seksuaaliseen käyttäytymiseen.

KKO:n päätös on hirvittävän väärä ja vaarallinen. Se antaa toisaalta väkivaltaisessa klaanikulttuurissa henkisesti eläville miehille luvan jatkaa entiseen malliin. Tai oikeastaan enemmänkin; päätöshän tarkoittaa, että pahimmatkin uhkaukset muuttuvat maidoksi ja hunajaksi, kun niihin liittää tekopyhiä ja valheellisia väitteitä "huolestuneisuudesta". KKO:n nyt vapauttaman miehen viestit puhuvat omaa kieltään: "Jos saan hänet kiinni, tapan saman tien. Voi Jumala, jos en tapa häntä. Jos äiti on tappamista vastaan, tapan äidinkin." Onko tuossa äänessä perheenjäsenistään huolissaan oleva veli vai sairaan miesvaltaisen kulttuurin vastenmielinen edustaja?

KKO:n päätös on verkkokeskustelussa saanut hyvin yksimielisen tuomion. Se ei vastaa ilmeisesti kenenkään muun kuin KKO:n tuomareiden oikeudentajua. Me tiedämme, että juristit pystyvät selittämään ratkaisun omasta mielestään "hyvin". Toisaalta me tiedämme, että KKO:n tuomaritkin ovat ihmisiä, joilla saattaa esimerkiksi olla pelko tulla rasistikortilla lyödyiksi, jos kielletään yhteen etniseen tai uskonnolliseen kulttuuriin liittyvä perinteinen tapa. 

* * *

KKO:n tuomarit iskivät vyön alle ennen muuta naisten kohtaaman väkivallan vastaista työtä. On todella turhauttavaa ajatella, että jatkossa jokainen uhkailija voi vedota siihen, ettei aikomus ole ollut vakava tai ainakaan sitä ei voi riittävän luotettavasti sellaiseksi arvioida. Naisten kokema väkivalta ei ala fyysisestä iskusta. Se alkaa sanoilla, uhkauksilla, alistamisella ja henkisellä nujertamisella. KKO epäilemättä vahvistaa jatkossakin sisarensa "kulttuurisyistä" tappaneen miehen vankilatuomion, mutta käytännössä sallii fyysistä hakkaamista lievemmän uhkailun.

KKO ei uskaltanut puuttua ongelmien ytimeen eli kulttuuriseen (ja uskonnolliseen) näkemykseen, jonka mukaan nainen ei ole yhdenvertainen yhdenkään miehen kanssa. KKO ei uskaltanut tuomita irakilaista miestä siitä, että tämä julkeaa asettaa oman mitättömyytensä naispuolisen lähisukulaisen yläpuolelle. Mutta juuri siihen olisi pitänyt ottaa kantaa ja ilmaista selkeästi, että myös sanallinen uhkailu on väkivaltaa. Sukulaisnaisen tappaminen miehen "kunnian" puolustamiseksi lopettaa tämän yhden naisen kärsimykset ja nöyryytykset, mutta ei itse kulttuurista rikosta.

Minusta on aivan turhaa yrittää "ymmärtää" miestä, jonka mielestä hänellä on oikeus määräillä tytärtä, sisarta, vaimoa tai ketä tahansa muuta vain siksi, että tämä on nainen. Naisten kokeman moninaisen väkivallan ytimessä on aina miehen vääristynyt kuvitelma naisen alemmuudesta. Kun KKO:n vapauttama irakilaismies väitti olevansa huolestunut sisarestaan, muistiko kukaan tuomareista kysyä, minkälaista huolta hän tuntee miespuolisten sukulaistensa toimien takia? Tai muistiko kukaan kysyä, onko koskaan ketään naista syytetty vastaavista "rikoksista" sukulaismiehiään kohtaan?

* * *

En ole tutustunut KKO:n päätöksen yksityiskohtiin, mutta uutistekstin pohjalta tunnen voimakasta tarvetta sanoa: "Hävetkää, korkeimman oikeuden jäsenet!". Yhdellä ylivarovaiselta haisevalla ratkaisulla olette tuhonneet valtavan määrän siitä työstä, jota naisten kokeman väkivallan torjumiseksi on tehty. Jos Irakista tullut nainen ei edes Suomessa ole turvassa maanmiestensä väkivaltakulttuurilta, vika ei ole tässä naisessa vaan niissä maanmiehissä ja KKO:n tuomareissa, jotka uskovat vankilatuomiota välttelevän miehen makeita sanoja ja pelkäävät kutsua väkivaltakulttuuria sen oikealla nimellä.

KKO:n päätöksen yksi seuraus on ilmeinen: Suomessa elävät "häpeäkulttuurin" piiristä tulleet naiset ovat myös jatkossa alistettuja ja nöyryytettyjä. Siksi toivon eniten sitä, että näistä naisista jotkut uskaltaisivat tulla omalla nimellään ja kasvoillaan puhumaan julkisuuteen siitä, millaista on elää väkivaltaisten miesten vahtivien katseiden alaisuudessa. Osa on varmasti siihen alistunut, eikä halua muutosta. Mutta minä en ainakaan halua, että tällainen alistuminen yleistyy ja normalisoituu. KKO:n päätös antaa sellaisen viestin, että on ihan OK uhata sisarta kuolemalla, jos tämä ei alistu veljen säätämiin moraalisääntöihin. Minusta se ei ole normaalia tai hyväksyttävää, vaan sitä vastaan täytyy toimia.

KKO:n päätöksistä ei voi valittaa Suomessa, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen asian voi viedä. Jos ei viedä, olemme antautuneet ja raakalaiset ovat voittaneet. Oli kyseessä naisten brutaali silpominen tai hapolla uhkaaminen, antautuminen on rikollinen vaihtoehto. En usko, että tämä "häpeäkulttuuri" katoaa sitä ylläpitävien misogynististen miesten itsetutkiskelun ja -kritiikin kautta. Se nojaa vahvasti sekä uskonnon että tapakulttuurin tarjoamaan tukeen, eikä mitään merkkejä kummankaan harrastamasta itsekriittisestä kehittymisestä ole näkyvissä. KKO:n vapauttamaa irakilaismiestä voi jotenkin yrittää yksilönä ymmärtää, mutta hänen toimintaansa ei saa hyväksyä, koskaan.


maanantai 3. heinäkuuta 2017

Yksin tai yksinäinen

Helsingin Sanomien kesäjuttu yksinäisyydestä ei minusta ollut erityisen onnistunut. Eräs verkkokommentaattori muistuttikin aiheellisesti siitä, ettei suomen kieli tee samaa eroa kuin englannin kieli, joka tarjoaa käytettäväksi sanat LONELINESS ja SOLITUDE. Onhan selvää, että on aivan eri asia pohtia subjektiivista tunnetta yksinäisyydestä kuin objektiivista asioiden tilaa, jossa joku ihminen on yksin, siis vailla ystäviä. Ne eivät ole sama asia, vaikka sukua ovatkin.

Oletan, että useimmat meistä ovat kokeneet ja tulevat myöhemminkin kokemaan yksinäisyyttä tunteena, jonka sisältö voi olla melkein mitä vaan tyytyväisyydestä lamaannuttamaan pelkoon ja ahdistukseen. Vaikka me ihmisinä tarvitsemme ja kaipaamme ryhmän tukea ja arvostusta, yksinäisyyden tunne ei välttämättä ole kielteisesti varautunut. On hetkiä, jolloin melkein kuka tahansa haluaa olla yksin sanan molemmissa merkityksissä.

Omaehtoista yksinäisyyttä ei erityisen paljon käsitellä julkisesti. Ne, joille se on arvokas ja haluttua asia, eivät ymmärrettävästi välitä tuntemustensa jakamisesta. Sellaiselle, joka karttaa ja pelkää yksinäisyyttä, lienee puolestaan jokseenkin mahdotonta kuvitella, miksi joku haluaakin olla yksin. Pidän itseäni tässä suhteessa hyvin keskivertona ihmisenä: viihdyn hyvin myös yksin, mutta en halua edes ajatella tilannetta, jossa kaikki ihmissuhteet katkeaisivat.

* * *

Itseäni kiinnostaa pakotettua yksinäisyyttä enemmän tilanne, jossa ihminen vapaaehtoisesti hakeutuu syrjään ystävien ja läheisten tarjoamasta lämmöstä. On melko helppoa eläytyä esimerkiksi maanpakolaisen tai pitkää vankeustuomiota kärsivän tuntemuksiin, mutta ehdottomasti vaikeampaa silloin, kun ihminen valitsee ainakin ulkopuolisen silmissä sekä yksinäisyyden että yksin olemisen.

Epäonnistuneet, turhauttaneet ja surua aiheuttaneet ihmissuhteet lienevät tavallisin syy siihen, että ihminen kääntää muille selkänsä. Jos teko on määräaikainen ja terapeuttinen, sille on helppo nyökätä ymmärtäväisesti. Kukapa ei olisi joskus ajatellut, miten ihanaa olisi, jos ei tarvitsisi piitata kenestäkään muusta. Mutta jos ihminen haluaa olla pysyvästi yksin ilman muille ilmeistä syytä, alkaa helposti epäluuloinen raksutus: Onkohan tuolla mennyt pää sekaisin?  Ei kai se suunnittele mitään kauheaa? Pitäisikö jonkun puuttua asiaan?

Meidän on yksinkertaisesti vaikea hyväksyä sitä, että joku ei pidä yksinäisyyttä huonona olotilana. Tai ainakin tuo joku on sitten kovin erilainen kuin me, tuskin ainakaan parempi. Reaktio on sinänsä luonnollinen. Evoluution kautta ihmisestä on tullut ryhmäeläin. Mutta evoluutio on tuottanut myös lukuisia eläinlajeja, joiden yksilöt kohtaavat toisensa vain suvunjatkamisen tarkoituksessa, muuten jokainen elelee yksikseen. Vaikka ratkaisu useimmiten on arkinen (ravintoa ei riitä kuin hajallaan oleville yksiöille), meillä on houkutus ajatella, että ihminen ei ole ahma.

* * *

Itse uskon, että osa meistä viihtyy eri syistä paremmin yksinään kuin ryhmässä. Absoluuttiset erakot lienevät useimmiten jotenkin henkisesti vinksallaan, mutta aktiivista seuranpitoa karttava ei välttämättä ole hullumpi kuin sinä tai minä. Osa sosiaalisesta kanssakäymisestä on tunnetusti sekä ajanhukkaa että tylsää. Ehkä jotkut meistä kokevat, ettei maksa vaivaa edes yrittää, hyötysuhde on niin heikko. Tunnustan itse usein ajattelevani näin: en ole aktiivinen tutustumaan uusiin ihmisiin, koska kokemuksen mukaan on kovin epätodennäköistä, että uusi tuttavuus on vaivan arvoinen.

Silti tunnistan ja tunnustan tällaiseen laskelmointiin sisältyvän riskin. Kun laskelmoi tarpeeksi paljon, ei kohtaa edes niitä, jotka haluaisi kohdata. Tämä lieneekin yksinäisyyden inhimillinen paradoksi: on paljon ihmisiä, jotka kärsivät ystävien puutteesta ja paljon niitä, joiden aika ja tarmo eivät riitä edes kaikkiin nykyisiin. Yksinäisyyden torjunnassa on sattumalla sietämättömän suuri osuus, vaikka sekin on totta, ettei kotona päätteen äärellä kaiken aikansa käyttävä tietenkään ole täysin syytön siihen, jos ystäviä ei ole.

Eniten minua mietityttää juuri tämä yksinäisyyden yleinen tasapaino, onko sitä ollenkaan. Yksin olemista aktiivisesti kaipaavan on helpompi toteuttaa haluansa kuin sillä, joka kaipaa ystäviä, mutta ei syystä tai toisesta (esimerkiksi silkkaa ujouttaan tai rujouttaan) niitä onnistu löytämään. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon ei-toivottua yksinäisyyttä on, mutta kaikki se on liikaa. On hienoa, jos aina välillä voi valita yksin olemisen. Mutta ihmisen on paha olla, jos yksinololle ei ole vaihtoehtoa.