Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Tavataanko enää hiekkakuopan reunalla?

Satavuotista itsenäisyyttä juhlivalla Suomella on ikävä ongelma. Luuranko, jota pian sata vuotta on yritetty piilottaa ja hävittää, huojuu kalisten voittajan kaapissa. Tuo kalina nostaa nopeasti pintaan voimakkaita tunteita, jotka näyttävät olevan yhdistelmä häpeää, raivoa, katkeruutta ja sammumatonta vihaa. Tuoreen näytön kalinan voimasta tarjoaa kiihtynyt keskustelu valtiovarainministeriön tilaamasta ja Rahapajan toteuttamasta juhlarahasta, jossa otsikon "Kansalaissota / Suomi Finland" alla teloitetaan oletettavasti vuoden 1918 sisällissodan uhreja.

Vanhaan valokuvaan perustuva tyylitelty kaiverrus ei kerro, ammutaanko punaisia vai valkoisia. Historiaa tuntevat kuitenkin tietävät, että punaisiahan siinä hiekkakuoppaan ollaan taas ampumassa - oli kuva kuinka lavastettu tahansa, kuten on epäilty. Juhlarahan raivoisa vastaanotto - ironian huippuna rahatilauksen allekirjoittaneen ministeri Petteri Orpon "toivomus" rahan vetämisestä markkinoilta - kertoo sekä kuvallisen symboliikan monitulkintaisuudesta että satavuotisten tapahtumien elinvoimasta.

Tamperelaisen Suomen historian professorin Pertti Haapalan mielestä sekä historiantaju että hyvä maku ovat pettäneet - liikaa realismia? Verkkokeskustelijoiden ennalta hyvin arvattavissa puheenvuoroissa haukutaan juhlarahan tekijöitä sekä "vanhojen asioiden ja haavojen kaivelusta" että juhlavuoden ilon pilaamisesta moisella synkällä aiheella. Useimmat kiihtyneet tuntuvat kuuluvan sisällissodan voittaneeseen oikeistoon, vaikka joukossa jokunen lahtarienvastainen kommenttikin on makua antamassa. Karvat ovat pystyssä kaikilla.

* * *

Juhlaraha on juhlaraha, mutta siellä taustalla on tietysti oikeasti isoja asioita. Tärkein kalinan aiheuttaja on tietenkin se, ettei voittanut valkoinen Suomi ole koskaan aidosti myöntänyt omia rikoksiaan tai sitä, että myös valkoisten lain mukaan rikoksia tehneet vapautettiin vastuusta. Pitkään tekohengitetty myytti sisällissodan haavat umpeuttaneesta "talvisodan ihmeestä" on tämän päivän keskustelun valossa kuollut ja kuopattu. Vuoden 1918 haavat sykkivät tuoreina, vaikka maailma ympärillä on muuttunut ja käytännössä kaikki sisällissodan kauhut henkilökohtaisesti kokeneet ovat jo kuolleet. Sitä sopii miettiä, miksi tuo sota jatkuu edelleen suomalaisten mielissä.

En itse asiassa tiedä, jatkuuko se enää nuorempien keskuudessa. Oma veikkaukseni on, että ei jatku. Uudet sodat ja järkytykset ovat peittäneet alleen sen, mitä virallisten satavuotisjuhlien yhteydessä on pakko vähän muistella, vaikka niin mielellään ei muisteltaisi ollenkaan. Tuon muistelun tarjoamaan mahdollisuuteen kiistellä vuoden 1918 tapahtumista, syistä ja seurauksista koskettaa luultavasti vielä 1970-luvun sisällissodan kokeneita suuria ikäluokkia, mutta sitä nuorempia jo aika vähän. Oman iättömän ryhmänsä muodostavat ne molempien äärilaitojen luokkakantaiset, joiden mielestä vastapuoli on syyllinen maailman kaikkiin ongelmia menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa.

Olen itse pohtinut, tarttuisivatko suomalaiset nyt aseisiin kuten vuonna 1918, jos joku riittävän raivokkaasti yllyttäisi? Yhteiskunta ei tietenkään ole yhtä rujosti jakautunut köyhiin ja hyvin pärjääviin, mutta eihän se jako oikeasti ole minnekään kadonnut. Suomalainen äärioikeisto käy jo hanakasti sekä kotoisten vasemmistolaisten että mitä tahansa aatetta edustavien muualta Suomeen tulleitten kimppuun. Monet asiat jakavat kansan tiukasti kahtia homoliitoista Natoon. Jos joku tarpeeksi yllyttää, nouseeko telkkarin ääreen lysähtänyt hakkaamaan naapurissa asuvan "vääränlaisen" suomalaisen kuoliaaksi?

* * *

En tiedä, mitä valkoisen Suomen ihailijat ajattelevat, kun he kieltävät kaivelemasta vanhoja asioita ja muistuttelevat keskustelijoita siitä, miten Suomen olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Tuntuu siltä, että voittajien puolella ei ole koskaan rohjettu käydä asioita läpi itsekriittisesti. On pidetty tärkeämpänä rakentaa kestämättömällä pohjalla olevia myyttejä kuin myöntää, että sisällissota oli huono ratkaisu ja sitä seurannut yhteiskunnallinen vaino vielä huonompi. Kuvittelevatko valkoiset suomalaiset todellakin, että jollain talvisotajutuilla vuoden 1918 vääryydet on pesty puhtaaksi? Ei selvästikään kannattaisi kuvitella, pyykki on suurelta osin edelleen pesemättä ja näillä näkymin myös pesemättä jää nykyisiltäkin vallanpitäjiltä.

Ehkä suurimman katkeruuden vuoden 1918 hävinneiden perillisissä ja tukijoissa (jollainen itsekin olen) synnyttää se, että valkoiset voittajat ovat omineen itsenäisyystahdon, vaikka merkittävä osa oikeistosta olisi ilomielin lahjoittanut tuoreen itsenäisyyden tsaarille tai saksalaiselle kuninkaalle, vaikka ei punaisille. Myytti epäisänmaallisista punaisista on mielestäni väkevin haavoja auki pitävä yksittäinen väite. Siitä ei kyetä keskustelemaan rauhallisesti, jos muutenkaan. Valkoisille olisi liian suuri myönnytys todeta, että pääosa punaisten puolella taistelleista halusi kiihkeästi rakentaa itsenäistä Suomea, tosin ilman teollisuus- ja pankkimiesten sekä suurtilallisten ökyvaltaa. Oikeiston sisällähän monimutkainen suhde itsenäisyyteen on aina jäänyt juhlapuheiden varjoon. Kapitalistille koko ostava ja kuluttava maailma on ainoa isänmaa. Mutta eihän sellaista ääneen voi sanoa. Voi vähemmän luokkakantainen havahtua.

Valkoinen Suomi tekisi palveluksen myös itselleen uskaltamalla olla rehellinen. On selvää, että sadan vuoden myyttien purkaminen sattuu. Mutta jos palkkiona olisi kansakunta ilman luurankojen kalinaa ja sykkivän haavan poltetta? Ettei meistä tulisi koskaan kansakuntaa, joka hakee oikeuteusta nykyisille väkivallanteoilla satojen vuosien takaisista epäoikeudenmukaisuuksista, kuten on käynyt esimerkiksi Unkarissa. Punaisella Suomella on vähemmän peiliin katsomista, koska sen synnit pengottiin alusta alkaen perusteellisesti ja niistä myös rangaistiin, joskus aiheesta, useimmiten kohtuuttomasti. Silti se itsetunnoltaan terve kansakunta tarvitsee myös punaiseen Suomeen itsensä yhdistävien kykyä muuttaa viha ja katkeruus vapaaehtoiseksi sovuksi.

Nyt vuonna 2017 ennusmerkit aidon sovun löytämisestä vuonna 2018 eivät ole kummoisia. Ns. valtiomiesainesta ei Suomen poliittisesta johdosta löydy. Toivo onkin tavallisten ihmisten tasolla. Siellä jos missään, voidaan vuoden 1918 yli joskus päästä. Mutta ei unohtamalla, vaan olemalla rehellinen.


PS Tuoreen uutisen mukaan Petteri Orpon "toivomusta" on noudatettu ja kansakunta jatkaa totuuden pelkäämistä.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Hyvä paha some

Helsingin Sanomat on juhlistanut yhdysvaltalaisen suuryrityksen Facebookin 10-vuotista taivalta Suomessa (itse firma perustettiin jo 2004) näyttävästi, vaikka ei ihan pelkästään myötäkarvaan silittäen. Itse en voi analysoida kyseisen ohjelmiston hyviä ja huonoja puolia, koska en ole edes kohtuukäyttäjä enkä tule koskaan olemaan. Olen kuitenkin seurannut sivusta monen tutun ja sukulaisen suhtautumista ja käyttäytymisen muutosta. Sama tilanne lienee kaikilla, jotka eivät ole antaneet periksi Facebook-pakolle, joka lienee koko internetin historian taitavimpia huijausviestejä. Käyttäjien suuren määrän takia on joka tapauksessa toisarvoista, onko itse käyttäjä vai sivustaseuraaja. Kokonaan pakoon ei Facebookia pääse.

Erilaiset nettipakot ovat sinänsä tuttuja varmasti useimmille. Itse en käytä muita hakupalveluita kuin Googlea, koska olen oppinut tuntemaan sen tavat toimia (ymmärrys voi tietysti olla illuusio, jolle Googlessa naureskellaan tyytyväisinä). En kuitenkaan käytä Googlen Chrome-selainta, koska en pidä siitä ja koska en halua antautua liikaa yhden yrityksen palveluiden käyttäjäksi. Googlen sähköpostipalvelua kuitenkin taas käytän, samoin YouTubea (passiivisesti). Tämä blogitekstikin ilmestyy Googlen omistamalla alustalla. Objektiivisesti mitaten olen siis aika pitkälle Googlen näpeissä, vaikka käytän Twitteriä ja selaan Firefoxilla.

Facebook on käytännössä maailma ainoa Googlen mittaluokan kilpailija. Jälkimmäisen yritys kilpailla suoraan Mark Zuckerbergin Facebookin kanssa (Google+) floppasi perusteellisesti. Googlen etuna on ollut varhaisempi startti ja huomattavan laaja palvelupaletti. Facebookin kasvu taas on perustunut lähes kokonaan yhteen palveluun, joka on vastustamattomalla voimalla osunut johonkin sosiaalisen ihmisen ydintarpeeseen. Molemmat yritykset esiintyvät nykyään kuitenkin hyvin samankaltaisina yrityksinä valloittaa sekä netin kaikki ulottuvuudet saman yrityksen piiriin että haalia käsiinsä kaikki tai ainakin melkein kaikki mainosraha, joka verkkomaailmaan sijoitetaan. Kumpikaan ei näytä saavan nopeasti ylivoimaista niskalenkkiä, mutta netin historia muistuttaa myös siitä, että tänään mahtava voi olla huomenna unohdettu.

* * *

Vaikka some toki on paljon muutakin kuin Facebook, pohdin seuraavassa joitakin näkymiä sen hyvin edustaman psykologisen riippuvuuden lajin kautta. Sillä riippuvuudestahan on suurelta osin kysymys niissä palveluissa, joihin pääosa mainosrahasta uppoaa. Ilman vahvaa riippuvuutta minkä tahansa palvelun arvo mainostajalle voi olla perin lyhytaikainen. Google rikastui ja kasvoi jätiksi siksi, että valtaosa netin käyttäjistä tuli riippuvaiseksi Googlen hakualgoritmeistä. Vaihtoehtoja on aina ollut, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun googlaamisesta tuli verkkotiedonhaun yleistermi, riippuvuuden syvyys oli selvä. Käyttöliittymäjumala Microsoft toi vuonna 2009 tarjolle oman Bing-hakukoneensa. Marraskuussa 2015 sen osuus nettihauista oli Yhdysvalloissa 21 %, kun Google hallitsi 64 5:lla. Edes Bill Gates ei siis ole voinut Googlen ylivaltaa horjuttaa. Facebook ei ole edes yrittänyt ainakaan vielä oman hakukoneen tarjontaa, vaikka sellainen saattaa olla suunnitelmissa.

Facebook-käyttäjiä - tai -riippuvaisia, kuten itse helposti ajattelen - on maailmassa ehkä 1,5 miljardia (vuoden 2015 alussa 1,39 miljardia), joista merkittävä osa elää rikkaan maailman ulkopuolella (vuonna 2014 Intiassa, Brasiliassa, Indonesiassa ja Meksikossa oli yhteensä 285 miljoonaa FB-käyttäjää). Kiina ja Iran ovat katsoneet parhaaksi estää kokonaan kansalaistensa FB-aktiviteetit, koska Zuckerbergia on vaikea suoraan komentaa, ja myös monissa muissa maissa on esiintynyt ajoittaisia vastatoimia. Tyhmempikin valtionjohto kysyy herkästi, onko kansan valtaenemmistön käyttämä verkkopalvelu hyvä vai huono asia. Facebook on sekä suuren kiintymyksen että inhon kohteena, joten sillä täytyy olla paljon vaikutusvaltaa.

Mainosrahan käyttäjiä kiinnostaa eniten se, miten eri ikäluokat käyttävät jotain palvelua. Aikoinaan nuorison palveluksi leimautunut "naamakirja" on todennäköisesti ilman kenenkään tietoista pyrkimystä kuitenkin muuttunut aikuisten ja ehkä siinäkin joukossa vähän vanhempien välineeksi. Tämän päivän teineille FB voi olla yksi väline muiden joukossa, mutta mitään monopolia sillä ei ole eli suora riippuvuus on ohi, toisin kuin ehkä keski-ikäisillä, joille notkea ja joustava siirtyminen ohjelmistosta toiseen on vierasta. Instagram ja Snapchat ovat useimmille nuorille paljon tärkeämpiä kuin Facebook, jota perin nolostuttavasti sekä oma äiti että mummu käyttävät innokkaasti. Mutta ilmeisesti myös äideille ja mummuille kannattaa mainoksia näyttää.

* * *

Facebookin kaltaisen voimakkaasti addiktoivan some-palvelun pitkän aikavälin vaikutuksia voi vain arvailla. Aika yleisesti arvellaan, että Facebook on samaan aikaan pelastanut miljoonia ihmisiä yksinäisyydestä ja korvannut miljoonia fyysisiä ihmissuhteita. Facebook on todennäköisesti edistänyt ratkaisevalla tavalla yhteiskunnallisten valheitten tehokasta levittämistä (ehkä Trump on nyt Yhdysvaltain presidentti FB:n ansiosta?), mutta toisaalta osaltaan tarjonnut kommunikaatioväylän monelle alistetulle ja syrjitylle. Suurempi kysymysmerkki on, onko FB-viestintä muuttanut pysyvästi satojen miljoonien ihmisten sosiaalista ja muuta käyttäytymistä. En tarkoita pakonomaista, addiktioon liittyvää vimmaa tutkia päivitystilannetta muutaman minuutin välein, vaan enemmän sitä, onko Facebookin kaltainen väline vaikuttanut viestintään tai ihmisten psyykeen pysyvällä tavalla.

En osaa vastata. FB on parhaimmillaan tehokas keino viestiä, mutta tuo viestintä rajoittuu nyt ja tulevaisuudessa niihin, jotka ovat FB:n aktiivikäyttäjiä. FB-kuplassa elävän unohtaa helposti, ettei moniakaan FB-viestejä pääse kunnolla lukemaan, jollei ole rekisteröitynyt. Irvokkaalla tavalla esimerkiksi Helmet-kirjasto jakaa käyttäjänsä etuoikeutettuihin ja oikeudettomiin tarjoamalla monella foorumilla kommentoinnin mahdollisuuden vain FB-käyttäjille. Tällaisissa tapauksissa FB-riippuvuus on selvästi sekä tasa-arvon että viestinnän tehokkuuden kannalta este ja haitta, vaikka kuplassa jo olija ei asiaa hahmota.

Vaikka en tiedä tarpeeksi (olen sosiaalisesti liian laiska), olen jossain määrin huolestunut. Minusta voimakkaasti yksityisen informaation hyödyntämiseen perustuva kaupallinen yritys, joka esiintyy somessa jonkinlaisena vilpittömän hyvän edustajana, on aina pelottava ilmiö. Pelottava siksi, että niin monet tuntuvat tosissaan ajattelevan, että Facebook on olemassa jotain muuta kuin vallankäyttöä ja siihen perustuvaa mainosrahojen keräämistä varten. Mikään some-ilmiö ei ole pelkästään hyvä tai pelkästään paha, mutta olen paljon huolestuneempi Googlen ja Facebookin kaltaisista monialajäteistä kuin Twitterin kaltaisesta konkurssin partaalla huojuvasta yhden asian liikkeestä. Liian isot valtakeskittymät ovat paha asia, aina.


keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Valta ja vaalit

Hesari uutisoi muka yllätyksenä, että valta keskittyy sinne, missä asuvat varakkaat, vaikutusvaltaiset ja näkyvät ehdokkaat. Tässä ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Koko vaalijärjestelmämmehän on rakennettu sitä silmälläpitäen, ettei yllätyksiä tulisi. Edustuksellisen demokratian suomalainen malli perustuu ajatukseen, että on yhdentekevää, keitä edustajiksi valitaan, kunhan todellinen valta on suurimpien puolueitten eliitillä. Tämä ei ole missään uhattuna. Se ei myöskään tule olemaan uhattuna, ellei vaalijärjestelmää merkittävästi muuteta. Eikä sitä tietenkään muuteta, koska se toimii kuten suurimpien puolueitten eliitti haluaa.

Vaaleissa on kuitenkin eroja. Sitä tuskin kukaan ihmettelee, että eduskuntaan valitaan hiihtäjiä ja tv-julkkiksia. Eduskunta on niin kaukana tavallisen ihmisen arjesta, ettei paljon liikuttaisi, jos siellä istuisi 200 simpanssia äänestysnappeja painelemassa. Kuntavaalit ovat hiuka eri asia, koska periaatteessa niissä valitaan edustajia päättämään myös paikallisista, pienistä asioista. Tietenkin sama puolue-eliittien valta toimii sielläkin, mutta aina silloin tällöin myös pienen ihmisen ääni pääsee kuulumaan, vaikka sillä ei vallankäytön kannalta merkitystä olekaan.

Olen itse harmissani siitä, ettei kuntavaaleissa monikaan käytä hyväksi tilaisuutta antaa päätöksenteolle paikallista väriä. Pitkälle vieraantuneen ihmisen äänestyskäyttäytyminen - annetaan ääni sellaiselle, jonka on usein nähnyt televisiossa pällistelemässä - on sinänsä ymmärrettävää. Yhtä selvää on se, ettei tv-julkkiksen äänestäminen lisää millään tavalla todennäköisyyttä, että tälle äänestäjälle tärkeitä asioita hoidettaisiin entistä paremmin. Ehkä äänestäjä onkin luopunut jo toivosta ja äänestys on pelkkää rutiininomaista sijaistoimintoa.

* * *

En itse kuulu edustuksellisen demokratian ystäviin. Myönnän, että se on valistumatonta yksinvaltiutta parempi tapa hoitaa yhteisiä asioita. Mutta se on niin kaukana ihanteellisesta, ettei tyytyväisyyteen ole suurempaa syytä. Miksi yhden julmurin diktatuurin ainoana vaihtoehtona pitää olla pienen poliittisen eliitin valta, jonka haastamiseen ei ole rakennettu mitään toimivaa tapaa?  Suomessakin tuo eliitti esiintyy mielellään parlamentarismin puolustajana, koska se on yksi tapa sanoa, että kansan on turha haaveilla vallankäyttöön osallistumisesta. Samasta syystä kansanäänestyksiin ja kansalaisaloitteisiin suhtaudutaan kuin herkästi tarttuvaan kulkutautiin, tympein ilmein ja pitkin pinsetein. Presidentinkin kansalaiset pääsivät valitsemaan suoraan vasta sitten, kun presidentiltä oli riisuttu kaikki merkittävä toimeenpanovalta. Sauli Niinistöllä voi olla karismaa, Jenni ja Lennu, mutta todellista yhteiskunnallista valtaa hänellä on erittäin vähän.

Tarrautuminen parlamentarismiin selitetään helposti sillä, ettei parempaakaan vaihtoehtoa ole olemassa. Sveitsin toistuvia kansanäänestyksiä milloin mistäkin ei haluta pitää esimerkkinä toimivasta suorasta demokratiasta, vaan pikemmin siitä, ettei koskaan voi tietää etukäteen, mitä mieltä kansa tulee olemaan. Tässä osutaankin asian ytimeen. Mikään ei suorassa demokratiassa ole niin pelottavaa - siis eliitin näkökulmasta - kuin yllätysten mahdollisuus. Jos Vantaalla valtuustoon valitaan peräti kuusi homekoulujen vastustamisesta voimansa saanutta ihmistä, mitä voisikaan tapahtua, jos kansa ihan oikeasti saisi päättää kaikesta siitä, mistä nyt päätetään edustuksellisesti eli puolue-eliitin ohjeiden tai suorien määräysten mukaan?

Parlamentarismissa on ripaus käytännön sanelemaa pakkoa (suora demokratia on myös logistinen haaste), mutta pääaineksena on valtaeliitin huoli siitä, mitä suora demokratia voisi tuoda tullessaan eli uhkan eliitin vallan johdonmukaiselle jatkumiselle. Puolueitten johtajat on suhteellisen helppo saada ymmärtämään, miksi kauungin on kaavoitettava tämä tai tuo alue niin, että grynderi saa maksimaalisen tuoton. Saman asian pakottaminen korkeista asumiskustannuksista kärsivän kansalaisen kurkusta alas olisi paljon haastavampaa. Voisi jopa käydä niin, että grynderi ei saisi mitä haluaisi. Niin kauhistuttavan tilanteen estää se, ettei kansaa tarvitse todellisuudessa koskaan kuunnella.

* * *

Parlamentaariset vaalit ovat mitä suurimmassa määrin teatteria. Suomessa jo yli 40 % kansalaisista on todennut tämän ja jättää äänestämättä. Yhdysvalloissa presidentiksi pääsee neljänneksellä potentiaalisista äänistä ja vaikka vähemmillä kuin kilpailija. Eliittiä ei legitimiteetin hentous häiritse. Edustajanpaikat täytetään aina, oli protestoivia kuinka paljon tahansa. Tämä onkin parlamentarismin nerokas vallankäytön idea: kaikki näyttää demokraattiselta, vaikka hädin tuskin puolet äänioikeutetuista haluaa oikeuttaan käyttää. Teatteriesitys on myös henkilötasolla aitoa, koska moni poliitikkokin kuvittelee - ainakin uransa alkuvaiheissa - olevansa vilpittömästi äänestäjiensä asialla. Siksi ilon ja pettymyksen tunteet ovat laskennan jälkeen aitoja, ainakin politiikan omalla mittarilla mitattuna.

Presidentinvaalien suuri suosio viittaa siihen, että äänestäminen eli demokraattinen vaikuttaminen koetaan kiinnostavammaksi, kun sen oman äänen voi laittaa suoraan perille. Muistan itsekin nuorempana kokemieni valitsijamiesvaalien latteuden. Äänesti ketä tahansa, lehmänkauppoja oli luvassa, aina. Mutta suora kansanvaali sallitaan myös Skandinaviassa vain tilanteissa, joissa aitoa valtaa ei ole jaossa. Ne muutamat kerrat, jolloin kansaa on muista syistä ollut pakko kuulla, ovat olleet eliitille kuumottavia tapahtumia. EU-jäsenyyskin oli sen verran täpärällä, että siinä piti laittaa Ruotsi auraamaan tietä edellä ja euron kohdalla riskiä ei enää otettu. Eikä missään tapauksessa tulla ottamaan Nato-jäsenyydestä, ennen kuin gallupit lupaavat liittymiselle varman tuen.

Eliitin haluttomuus päästää kansalaisia aidosti vallan lähimaillekaan on tietysti historiallisesti ikivanha ilmiö. Uutta - sekin lainausmerkeissä - on lähinnä se, kuinka todellinen vallankäyttö naamioidaan parlamentarismin näteillä kostyymeillä. Helsingissä asioista päättää ehkä 5-10 hengen suuruinen porukka, vaikka valtuustossa istuu 85 edustajaa. Fiksuimmat siellä tietävät olevansa näytelmän statisteja ja nostavat kiltisti kokouspalkkionsa, eivätkä rettelöi esimerkiksi vaatimalla kansalaisten näkökantojen ottamista huomioon valtuuston päätöksissä. Minäkin kävin äänestämässä, koska parlamentarismi ei anna nukkuvalle edes illuusiota, jonka äänestäminen suo. En silti ajattele, että äänen antaminen merkitsisi todellisuudessa muuta kuin pientä mielenilmaisua. Ei se paljon ole. Minusta aito demokratia tarkoittaa jotain aivan muuta.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Suuret ja pienet moskeijat

Kokoomuksen kuntavaaleissa Helsingissä pelastanut Jan Vapaavuori on ilmoittanut suoraan vastustavansa kaavaillun suurmoskeijan rakentamista. Vapaavuori uskaltaa näin sanoa, koska hän sai harvinaisen paljon ääniä. Kun Vapaavuoren kovin kilpailija Anni Sinnemäki suhtautui rakentamishankkeeseen paljon myönteisemmin, saattaa hyvinkin olla, että osa äänistä annettiin, jotta moskeijaa ei rakennettaisi.

Suurmoskeijan rakentamishanke tuo mieleen parin vuoden takaisen kohun siitä, kun kaupunki antoi monen mielestä arvokkaan ja keskeisen tontin ortodoksijuutalaisen Chabad Lubavitch -lahkon käyttöön Mariankatu 3:ssa, aivan presidentinlinnan naapurista. Vanhaan tulli- ja pakkohuoneeseen rakennetaan näyttely- ja koulutuskeskus. Keskusteluissa ihmeteltiin, mikä tarve tällaisella lahkolla on tulla näin voimallisesti Suomeen ja Helsinkiin. Sitäkin kysyttiin, hoidetaanko tasavallan presidentin turvallisuutta parhaiten siten, että viereen rakennetaan melko jyrkistä näkemyksistä tunnetun juutalaisen uskonlahkon toimintakeskus.

Samanlaisia ajatuksia epäilemättä liittyy myös suurmoskeijahankkeeseen, koska kyseessä ei taida olla erityisen ekumeeninen tapaus. Paikalliset shiia-muslimit epäilevät, että keskuksesta tulee vain sunneille tarkoitettu tila, koska rahoitusta on luvassa ilmeisesti lähinnä varsin jyrkkää wahhabistista sunnilaisuutta edustavista Arabian niemimaan maista. Ei-muslimeilla on pelkoja siitä, että tällaisesta suurmoskeijasta kaikkine oheistiloineen tulee jihadistista kiihkoilua opettava ja levittävä keskus, jonka myöten myös Suomi siirretään kansainvälisten kiistojen keskelle. Vaikka niin ei tapahtuisi, kukaan ei voi taata, että niin tule tapahtumaan.

* * *

Uskonnottomana en ole ymmärrettävästi innostunut mistään uskonnollisesti virittyneistä rakennushankkeista. Yritän kuitenkin lähestyä tätä asiaa ennakkoluulottomasti, sillä eihän sekään kuulosta aivan johdonmukaiselta, että Helsinki vuokraa mielellään tontin ortodoksijuutalaiselle lahkolle, mutta tulevan pormestarin suulla torjuu vastaavanlaisen tontin luovuttamisen sunni-islamilaiselle lahkolle. (Käytän tässä termiä "lahko" neutraalisti kuvaamaan sitä, että kyseessä on yhden näkemyksen mukainen uskonnollinen ryhmä.)

Suomessa on virallisesti voimassa uskonnonvapaus. Perustuslain 11§:n mukaan "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen." Perustuslaki puhuu ihmisistä, ei lahkoista tai kirkkokunnista. Silti sen henki on suvaitseva. Jos haluaa, saa olla uskonnollinen ja saa kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan. On vaikea perustella, miksi perustuslain mukaisella kirkkokunnalla ei olisi oikeutta rakentaa jäsenilleen toimitiloja.

Tästä näkökulmasta katsottuna tontin luovuttaminen juutalaiselle lahkolle ja tontin epääminen islamilaiselta lahkolta olisi perustuslain tai ainakin sen hengen vastainen toimi. Siinä ei välttämättä rikottaisi lakia, mutta ainakin ihmisten yhdenvertaisuutta vastaan. Ei voi eikä saa olla niin, että Helsinki on myönteinen juutalaisille, mutta ei islamilaisille. On mielenkiintoista nähdä, miten Jan Vapaavuori tämän tilanteen aikoo ratkaista.

* * *

Voin tarjota Vapaavuorelle ilmaisen vinkin, jota myös muut rakennushankkeita hautovat uskonnolliset ja vastaavat yhdyskunnat voivat tahollaan soveltaa. Älkää hakeko lupaa millekään suurelle. Hakekaa lupaa ihan vaan tavalliselle, pienelle. Pieni ei huolestuta kuten iso ja tulee halvemmaksikin. Jos porukka ei mahdu yhteen pieneen, hakekaa lupaa kahdelle tai useammalle pienelle. Etuliitteellä "suur" on ainakin suomessa ja Suomessa ikävä, kiihkoileva väritys. Suomalainen tykkää enemmän pienestä, oman kokoisesta mittakaavasta, myös rakennushankkeissa. Ei pidä antaa sen hämätä, että monet vallasta humaltuneet huipulle päästyään haluavat vimmatusti ikuistaa itsensä jonkin tolkuttoman kalliin rakennushankkeen kautta. Suurin osa suomalaisista naureskelee näille pönöttäjille ja heidän muistomerkeilleen.

Itse en usko, että torjuva suhtautuminen moskeijojen rakentamiseen edistää muslimiväestön sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta ei sitä sopeutumista suurmoskeijakaan välttämättä edistä. Sen sijaan muutaman pienen ja aidosti ekumeenisen moskeijan rakentaminen saattaisi olla merkittävä edistysaskel. (En tosin tiedä, kuinka realistinen ajatus ekumeenisesta eli kaikille lahkoille kelpaavasta yhteisestä paikasta on.) Pelkästään Chabad Lubavitchin saaman lämpimän vastaanoton takia Jan Vapaavuoren on pakko tarjota suurmoskeijan vaihtoehdoksi muutamaa pienempää.Tietenkin olisi parempi, jos rakennettaisiin kulttuuri- ja yhdessäolotiloja ilman uskonnollisia viritelmiä, joilla on taipumus ovella karsia tulijoita, ei houkutella. Mutta demokratiaan kuuluu myös oikeus käyttää omaa rahaansa sellaiseen, mitä muut pitävät turhuutena.

Sen sijaan demokratiaan ei ehkä kuulu, että jostain kaukaa rajojemme ulkopuolelta annetaan rakennusrahaa sellaisin ehdoin, jotka sulkevat pois avoimen vuorovaikutuksen. Etuliitteen "suur" lisäksi tämän moskeijahankkeen selkeästi suurin este on sen rahoituksen kytkeytyminen ahdasmielisyyteen ja demokratialle vieraisiin käsityksiin mm. naisen ja miehen tasa-arvoisuudesta. Kun täkäläiset organisaattorit eivät uutisten mukaan ole osoittautuneet erityisen vastuullisiksi ilmaisen rahan hoitajiksi, suhtautuisin erittäin varauksellisesti vähäisiinkin rahavirtoihin vanhoillisista ulkomaista. Jos paikallisin voimin ei synny muutamaa pientä moskeijaa, ehkä niiden tarvekaan ei ole polttavan suuri. Aito uskohan ei kuorista piittaa ja kai jokaisen jumala sen rahapulankin ymmärtää?

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kiitos, Jussi Hakulinen!

Suomalaisella televisioviihteen rintamalla kohistaan (käytän ilmaisua ironisessa, iltasanomaisessa merkityksessä) tällä hetkellä siitä, että säveltäjä Jussi Hakulinen on ilmoittanut kieltävänsä sävellyksensä Joutsenlaulu julkaisemisen tv-sarjan Vain elämää jälkituotteissa. Hakulinen olisi itse asiassa halunnut kieltää myös laulun esittämisen ohjelmassa. Mielenkiintoisena lisäepisodina on käynyt ilmi, että ohjelman tuotantotiimi oli valmis maksamaan 5000 euroa ylimääräistä siitä hyvästä, että laulaja Robin saa esittää Hakulisen laulun Rakkaus on lumivalkoinen ilman viimeistä, "ateistista" säkeistöä. Näin Robinin puhtoinen imago ei saanut tahraa.

Mielestäni on hienoa, että Suomesta löytyy vielä luovia tekijöitä, jotka ottavat tekijänoikeuslain takaaman moraalisen oikeuden vakavasti. Alan yrittäjille lain tämä puoli on aina ollut lähinnä pieni kiusankappale, koska sen avulla ei voi varsinaisesti tehdä rahaa, sillä voi korkeintaan estää jotakuta muuta tekemästä rahaa vastoin luovan tekijän tahtoa. Juuri tästähän Hakulisen Jousenlaulun käytössä juuri on kysymys (en halua moralisoida Hakulisen ratkaisua myydä toisen laulun esitysoikeus 15 000 eurolla, kyllä artisti rahaakin tarvitsee - mutta olisi ollut kyllä hauska nähdä tuotantotiimin edustajien naamat, jos Hakulinen olisi tylysti ilmoittanut että laulu esitetään kokonaan tai sitä ei esitetä ollenkaan).

Tässä ei ole edes tärkeätä se, miksi Jussi Hakulinen ei halua laulunsa olevan mukana ohjelmassa Vain elämää. Koska hän oli valmis myymään toisen laulunsa, kyse ei liene ohjelmaformaatin täydellisestä torjumisesta. Mutta Joutsenlaululla on ollut keskeinen asema niin yhtyeen kuin Hakulisen omissakin vaiheissa, joten ilmeisesti asialla on henkilökohtaista merkitystä. Hakulisen periaatteellisuus ansaitseekin muutaman lisäpohdinnan.

* * *

Moraalinen tekijänoikeus jää yleensä aina taloudellisten oikeuksien jalkoihin. Kun Jussi Hakulinen nyt nostaa asian voimalla esille, voi mieleen muistua vuosien varrelta muitakin tapahtumia, joissa ehkä on taustalla ollut enemmän kysymys periaatteista kuin rahasta. Sisältöteollisuus ei moraalisia oikeuksia oikein osaa ymmärtää, siellä kysymys on aina muodossa "kuinka paljon se ja se maksaa". Kun joku sanoo, että tämä tai tuo ei ole kaupan, tuo joku nähdään kiusantekijänä tai vinksahtaneena. Ai ei meidän raha kelpaa, no ole sitten ilman!

Todellisuudessa luovalla tekijällä voi olla monia eri syitä valvoa teostensa käyttöä myös ei-taloudellisesta näkökulmasta. Maailmankatsomukselliset näkökohdat voivat olla erittäin painavia silloin, kun luova tekijä suhtautuu teksteihinsä vakavasti. Tätä voi tavallisen iskelmä-pop-muotin sisällä olla vaikea ymmärtää, kun omat tekstit ovat systemaattisesti tyhjää täynnä. Jos luova tekijä tekee uskonnollisen tekstin, hän ei tietenkään halua sitä hyödynnettävän ateistisessa juhlassa yhtään sen enempää kuin Jussi Hakulinen haluaa, että poptähti jättää viimeisen säkeistön laulamatta sen viestin takia.

Itselläni ei ole vaikeuksia asettua Jussi Hakulisen asemaan. Pikemminkin ihmettelen, miten vähän Suomessa kukaan piittaa siitä, missä mitäkin musiikkia soitetaan. Yhdysvalloissa on tavallaista, että muusikot kieltävät (yleensä oikeistolaisilta) poliitikoilta oikeuden hyötyä jostain suositusta laulusta. Ei tule mieleen Suomesta vastaavaa tapahtumaa. Ovatkohan meillä piirit niin pienet, ettei Kokoomus vahingossakaan juhli Agitpropin tahtiin ja vihervasemmistolainen halua mieluummin kuulla Jethro Tullia kuin Rostedtia? (En kerta kaikkiaan keksinyt selkeästi kokoomuslaiseksi leimautunutta, tunnettua muusikkoa, vaikka tiettävästi Vicky Rosti on kuntavaaleissa Kokoomuksen ehdokkaana.)

* * *

Kaikki eivät hyväksy ajatusta, että luovalla tekijällä on luomukseensa jotain oikeuksia. Jotkut verkkokeskustelijat ovat pitäneet Hakulista "ahneena", vaikka hän päätöksellään luopui ehkä kymmenien tuhansien eurojen tienestistä. Jos on itse ahne, voi olla vaikea tällaista periaatteellisuutta käsittää. Minusta tärkeintä Hakulisen suhtautumisessa ei ollut se, että hän kielsi Joutsenlaulun jatkokäytön juuri ohjelmalta Vain elämää. Tärkeintä oli, että Hakulinen oli valmis menettämään mieluummin rahaa kuin periaatteensa. Se on oikein ja kunnioitettavasti tehty.

Laki on Jussi Hakulisen tukena, vaikka juhlapuheissa tekijänoikeudesta kauniisti puhuva viihdeteollisuus tietenkin todellisuudessa puristelee nyrkkejä, kun tällaiset jussihakuliset uskaltavat panna kapuloita ansaintalogiikan polulle sotkemaan. Parasta tekijänoikeuttahan on se, joka on ostettu luovalta tekijältä ei-luovalle firmalle. Mahtaa se harmittaa, kun eurooppalaisen tekijänoikeuden mukaan moraalisia oikeuksia ei voi ostaa eikä myydä. Jussi Hakulinen on nyt ja tulevaisuudessa laulujensa moraalisen tekijänoikeuden omistaja. (Sivumennen todeten Hakulinen on myös ollut poikkeuksellisen fiksu, kun on pitänyt laulunsa taloudelliset oikeudetkin itsellään; se ei ole tavallista populaarimusiikissa).

Maailmassa, jossa kaikki tuntuu olevan kaupan, on helpottavaa törmätä mihin tahansa, mikä jää tai jättäytyy kaupankäynnin ulkopuolelle.Siksi kiitän Jussi Hakulilsta päivän parhaasta uutisesta ja toivon, että hän pitää linjansa jatkossakin. Samalla toivon, että muutkin luovat tekijät muistavat pitää puolensa, jos joku haluaa hyötyä heidän taiteestaan tavalla, joka tuntuu väärältä tai loukkaavalta. Teokset ovat tekijänsä lapsia, ei niitä halua nähdä huonoilla teillä. Mikä parasta, jokainen saa vapaasti päättää, missä se oma teos pääsee parhaiten oikeuksiinsa. On myös hienoa, että lakimme turvaa alkuperäisen tekijän moraaliset oikeudet senkin jälkeen, kun taloudellinen suoja on jo lakannut. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö voi kieltää teoksen käytön, jonka voidaan katsoa loukkaavan aikoja sitten edesmennyttä tekijää.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Pelolla hallitsemisesta

Kun seuraa kansainvälisiä uutisia, tulee helposti tunne, että "maailma on tullut hulluksi". Ongelmia ei ratkota neuvottelemalla, vaan väkivallalla. Tämä ei koske pelkästään varsinaisia konflikteja, vaan myös suomalais-eurooppalaista lintukotomaailmaa. Väkivalta ei tunnetusti ratkaise ongelmia, vaikka saattaa tuottaa voimakkaita mielikuvia oman näkemyksen voitosta. Historian pitkä muisti ei kuitenkaan tue käsitystä siitä, että väkivalta ratkaisee ongelmia. Se on kuitenkin tehokas keino piilottaa ongelmia verisenä sykkivän pelon alle.

Viime päivinä olemme saaneet lukea Syyriassa sattuneesta iskusta, jossa ilmeisesti sariini-kaasua on levitetty tai sitä on levinnyt pienen kylän asukkaiden kauhuksi ja kuolemaksi. Kuolleita on ollut vähemmän kuin muutaman viikon takaisessa Yhdysvaltain iskussa Irakissa. Se isku ohitettiin hyvin vähin äänin, kun taas tästä sariinimurhaamisesta saatiin Donald Trumpille mainio tekosyy päästä kokeilemaan yhdysvaltalaisten ohjusten tuhovoimaa Syyrian armeijaa vastaan. Ikään kuin 59 ohjusta lentokentälle millään tavalla auttaisivat sariinimyrkytyksen saaneita. Tai yhtään mitään muutakaan.

Mutta ei tietysti ole ollut tarkoituskaan. Ei vallassa olevia ja ohjusiskukäskyjä antavia liikuta vähääkään syyrialaiskylän asukkaiden kohtalo. Heitä kiinnostaa se pelko, jota tällaisen "kostopommituksen" avulla pyritään lietsomaan. Vaikka näillä kahdella tapahtumalla ei ole mitään loogista yhteyttä, ne kytketään yhteen mielikuvasodan kuvastossa. Näin Yhdysvallat iskee, kun al-Assad (tai joku muu, se ei ole olennaista) käyttää sariinia eikä esimerkiksi napalmia, jonka massiivisesta käytöstä Yhdysvalloilla on maailman suurin kokemus.

* * *

Tänään on saatu lukea uutisia Tukholmasta, missä ilmeisesti keskieurooppalaisen mallin mukaan on ajettu kuorma-autolla ihmisjoukkoon surmaamisen tarkoituksessa. Tukholman isku tapahtui vain vähän sen jälkeen, kun Pietarin metrossa oli tehty pommi-isku tuhoisin tuloksin. Lehdistö kertoo suurin otsikoin, kuinka ihmiset eivät enää uskalla käyttää metroa. Tukholmassa poliisi on käskenyt ihmisiä pysymään kodeissaan, koska "missään ei ole turvallista". Ruotsalaisten reaktiot voitaneen laittaa kokemattomuuden piikkiin, Silti vaikutus on pohjimmiltaan sama Pietarissa ja Tukholmassa: tavallisen ihmisen turvallisuudentunnetta on horjutettu. Pelko on saatu istutettua.

Rationaalisen erittelyn perusteella on vaikea löytää syytä siihen, miksi yksittäinen pommi-isku muuttaisi kyseisen liikennemuodon tai paikan yleisestikin turvattomaksi. En tiedä, onko koskaan tai missään tehty terrori-iskua samassa paikassa kahdesti. Mutta ei selvästi tarvitsekaan, mielikuvien tasolla metrosta tai jostain kadusta tulee "turvaton" yhdenkin iskun perusteella. Uusintaiskusta ei olisi erityistä hyötyä, tuhon voimat kannattaa suunnata jo jonnekin muualle. Pelko tietysti lievenee ajan myötä. Elämän on jatkuttava ja kun jokin turvattomaksi leimautunut paikka ajan mittaan osoittautuu yhtä turvalliseksi kuin ennenkin, ihminen sopeutuu ja unohtaa.

Siksi pelkoa täytyy synnyttää uudestaan ja uudestaan. Oli kyse valtiollisesta terrorista tai jonkun pienemmän porukan toiminnasta, olennaista on tuottaa sopivin väliajoin ihmisten mielenrauhan romuttavia järkytyksiä. Sillä lailla avautuu pelolla hallitsemiselle riittävä tila ja valtuutus. En usko, että monikaan tukholmalainen kykenee kysymään, millä tavalla yksi kuorma-autolla tehty isku muuttaa koko kaupungin turvattomaksi. Näin pelolla hallitseminen juuri toimii. Se käynnistää meissä ihmisissä hyvin syvällä olevat itsesuojeluvaistot, jotka ovat rauhallista harkintaa nopeampia ja joihin siksi turvaudutaan aina, kun pelko saa vallan.

* * *

Minusta on tärkeä ymmärtää, että myös ns. rauhanomaisissa ympäristöissä käytetään pelottelua vallan välineenä. SOS-hallituksemme toiminnalle on ollut ominaista isojen muutosten (tai ainakin ehdotusten) vyöryttäminen niin, että jokaisella kansalaisella on taatusti jotain syytä olla levoton ja jopa peloissaan. Ihminen vastustaa vaistomaisesti isoja muutoksia, ellei kykene itse päättelemään muutosta joko merkityksettömäksi tai itselle edulliseksi. Kun muutokseen liittyy voimakkaita pelkoja, tuon päättelyn asteelle ei välttämättä päästä ollenkaan. Jäljelle jäävät vain nopeat intuitiiviset reaktiot ja stressi.

Peloteltua ihmistä on helpompi tuupata kohden epämieluisia kohtaloita kuin itsevarmaa ja stressitöntä. Kun poliisi pelottelee koko kaupungin olevan turvaton, valtaosa ihmisistä ei rupea testaamaan asiaa vaan tottelee. Kun ihmistä tarpeeksi pelotellaan ja sen jälkeen tuupataan, hän sopeutuu siihen ja alkaa ajatella, että tämä on normaalia. Suomessakin on tällä hetkellä normaalia pelotella ihmisiä sodan uhkalla (Venäjä), terrorismilla (Pietari ja Tukholma) tai pakolaisilla. Tai mittavilla irtisanomisilla, palkanalennuksilla, terveyspalveluiden yksityistämisellä ja kallistumisella, eläkkeiden alentamisella, eläkeiän nostamisella, näitähän riittää.

Eliitti on kaapannut kaiken vallan pelon avulla. Protestit ovat heikkoja, vaikka kiukkua riittää. Joukkotiedotusvälineet nuolevat eliitin paikkoja eivätkä hoida tärkeintä tehtäväänsä vahtia, valvoa ja haukkua. Teoriassa sana on Suomessa maailman vapain. Todellisuudessa ihmiset pelkäävät niin paljon, etteivät uskalla suutaan avata. Sananvapautta ei käytetä, ettei sen käytöstä vaan kosteta. Pelko pitää terävänkin kielen tylsänä, meillä on liikaa menetettävää. Yhteiskunnallista extreme-harrastusta ei juuri ole, poliittiset puolueetkin muistuttavat toisiaan niin, ettei äänestäjä tiedä mitä tehdä ja jättää äänensä käyttämättä.

* * *

Pelkoa on montaa sorttia, joten se on oiva vallan apuväline. Yhden vaientaa iso asuntolaina, toisen työpaikan menetyksen uhka. Osa kyllä huutaa, usein kovaa ja rumasti, mutta sekin huuto kumpuaa pelosta, pelosta jäädä lopullisesti syrjään, jäädä osattomaksi vähästäkin. Suurin osa arjen rasismista ja vihapuheesta on pelokkaan ihmisen reaktiota. Pelko hallitsee ja pelolla hallitaan, helposti. Siksi on tärkeätä koko ajan kysyä, onko pelko perusteltua vai pelotellaanko meitä manipuloinnin tarkoituksella. Tukholman julistamisessa turvattomaksi ei ole mitään tolkkua, se on selvää manipulointia (ehkä tahatonta, mutta silti). Pietarin metro ei ole sen turvattomampi nyt kuin aiemminkaan. Joka päivä suurkaupungeissa kuolee liikenneonnettomuuksissa pienen terrori-iskun verran ihmisiä.

Pelolla hallitsemisen nerokkuus on siinä, että me pelotellut teemme työn itse. Meille annetaan vain pieni tuuppaus ja sen jälkeen hoidamme lietsonnan ihan itse. Kauhistelemme yksin ja yhdessä, annamme mielikuvituksen lentää, varaudumme pahimpaan, uskomme herkemmin sellaista mihin ilman pelkoa suhtautuisimme kriittisesti. Tämä ei ole pelkästään Putinin tai Trumpin maailmaa, se on yhtä hyvin Juha Sipilän hallitseman Suomen maailmaa. G. W. Bushin hallinto tämän täydellä teholla aloitti vuonna 2001, sen jälkeen mallia ovat matkineet kaikki vallasta kiinnostuneet Daesh-murhaajista finanssikeinottelijoihin. Pelokas ihminen tottelee, pelokasta ihmistä on helppo johdatella antamaan viimeiset vallan rippeensäkin pois.

Enkö muka itse pelkää? Kyllä, mutta yritän pitää pelkoni kurissa (en tarkoita nyt henkilökohtaisia fobioita, joille on vaikea mahtaa mitään). En ajattele, ettei salama iske kahta kertaa samaan kohtaan (se voi iskeä, kysymys on pääosin sattumasta), mutta tiedän, etteivät ihmisen tekemät tihutyöt kulje yksiä ja samoja raiteita. Kerran kunnolla peloteltuun ei kannata uhrata energiaa. Tukholmasta ei ole tulossa turvaton kaupunki yhtä vähän kuin Breivikin riehuminen muutti Oslon pysyvästi tappotantereeksi. Osa peloista on järkeviä ja perusteltuja, osa ei. Pelko vallankäytön välineenä on hallittavissa. Ei helposti, mutta kuitenkin jotenkin. Siitä emme saa luopua, tuli uutisista mitä tahansa. Pelolla hallitsemiseen ei pidä alistua, sitä on vastustettava aktiivisesti.