Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Itsenäinen - mistä?

Harva valtiollinen käsite vaihtaa etumerkkiään yhtä nopeasti kuin "itsenäisyys". Riippuu täysin hetkestä ja puhujasta, onko tämän tai tuon itsenäisyys ylistyksen vai raivon ja vastatoimien arvoinen. Tästä riippumatta käsitettä käytetään pontevasti niin kansallisessa kuin kansainvälisessä politiikassa, joka jollain abstraktilla tasolla näyttää tunnustavan "subjektiivisen itsenäisyyshalun" legitiimiksi tunteeksi.

Historiallisesti katsoen tarve vaatia ja vastustaa jonkin ryhmän tai alueen itsenäisyyttä on vaihdellut kovin. Siirtomaavallan kultakaudella itsenäisyydestä puhuvia käsiteltiin joko brutaalisti tai vielä pahemmin, mutta niin vain käytännöllisesti katsoen kaikki siirtomaaisäntien julmasti alistamat kansakunnat ovat nykyään valtiollisesti itsenäisiä yksiköitä, joilla on yksi ääni YK:ssa ja urheilujärjestöissä. Kansalaisten brutaali kohtelu tosin ei ole aina kadonnut itsenäisyyden myötä, vaan nykyinen kiusanhenki on teknisesti ottaen yleensä "omia".

Itsenäisyyshaluja on monenlaisia, eivätkä suinkaan kaikki ole vielä tyytyväisiä. Yhdysvallat toteutti Kosovon albaanien itsenäisyystoiveet, koska se sopi suurvallan muihin kuvioihin, mutta YK:n jäsenyyttä maa ei ole saanut. Kurdit joutuvat sen sijaan elämään ja kuolemaan 4-5 valtion alueella, koska poliittista tahtoa itsenäisen Kurdistanin perustamiseksi ei vaan löydy. Melkein yhtä levällään asuvat saamelaiset tyytyisivät siihen, ettei heitä kohdeltaisi kuin kakkosluokan kansalaisia. Joillekin taas ei itsenäisyys kelpaa, vaikka sitä miten tyrkytettäisiin. Ahvenanmaalaiset ovat huomanneet, että Suomen erityistalousalueena voi noukkia hedelmät joutumatta edes antamaan nuorukaisia sotavoimien palvelukseen.

* * *

Itsenäisyydestä haaveilevat pääosin pahasti alistetut, kurjissa oloissa kituuttavat kansat. Mutta eivät vain ne. Euroopassa on ainakin kaksi merkittävän kokoista aluetta, jotka haluaisivat lopettaa oman hyvinvointinsa jakamisensa köyhempien naapurien kanssa. Tämä on ilmeisintä Kataloniassa, jossa elintaso taitaa olla selvästi korkeampi kuin muualla Espanjassa. Eikä se Skotlantikaan mikään kurjala ole. Kataloniassa haluttaisiin nauttia hedelmät itse, Skotlannissa taas ei haluta joutua kulkemaan Englannin vanavedessä kuin jolla Ruotsin-laivan perässä.

Onkin ilmeistä, ettei itsenäisyyttä tavoitella yhdestä tai edes kahdesta, vaan hyvin monesta eri syystä. Kannattajalle riittää yleinen korupuhe ja vaikka haaveilu, vastustaja kaivelee raadollisia syitä ja etsii perusteita estää epätoivottu kehitys. Kun katselee maailman itsenäisten valtioiden luetteloa, tajuaa nopeasti itsenäisyyden hyvin erilaiset taustat. Vanuatu on kiistaton tasavalta, toisin kuin Abhasia (jota Georgia ei suvaitse), Saharan demokraattinen arabitasavalta (jonka luonnonvarojen ryöväämistä Marokko haluaa jatkaa), Taiwan (jota Kiina pitää hairahtuneena lapsenaan) tai Transnistria (josta Moldova pitää kiinni kuin kruununjalokivistä).

Kun maailmalla halutaan itsenäisyyttä, aika usein halutaan itsenäiseksi ikiaikaisesta sortajasta. Kataloniassa tai Skotlannissa tällainen puhe tuntuu liioittelulta, vaikka sillä oma historiallinen oikeutuksensa onkin. Mutta kun Turkin kurdi tai Isrealissa asuva palestiinalainen haluaaa itsenäisyyttä, se halu on varsin helppo ymmärtää. Jos niin epäuskottavat valtiot kuten Kosovo tai Makedonia saavat Yhdysvaltain tuella olla itsenäisiä, miksi eivät yhtä hyvin kurdit ja palestiinalaiset? (Kosovon itsenäisyys on yhtä mielekästä kuin että Savosta tehtäisiin itsenäinen savolaisten tasavalta.)

* * *

Vastaus löytyy tietenkin raadollisesta suurvaltapolitiikasta, jota harjoittavat myös entiset suurvallat kuten Espanja ja Iso-Britannia. Itsenäisyys on hieno juttu, kun se tukee suurvallan tavoitteita, mutta tiukasti kitkettävää "terrorismia", jos se ei sovi suurvallan pirtaan. Kaikkein estettävintä on toisen suurvaltatoimijan suuntaan halajava itsenäisyystahto, sellainen pyritään nujertamaan kehtoonsa aina ja kaikkialla. Mitään vapaata itsenäisyyshalua ei ole olemassakaan, vaan vapautta säännöstellään imperiaalisissa keskuksissa Washingtonista Pekingiin ja Lontooseen, Moskovasta Madridiin ja Ankaraan.

Yleinen historiallinen trendi näyttää suosivan maailman pilkkoutumista yhtä pienempiin itsenäisiin tai sellaista näytteleviin valtioihin. Se on osittain näköharhaa. Suurin osa itsenäisistä valtioista on suurvalloille kärpäsenkakkaa, jota maailmaan mahtuu lisääkin. Mutta kun puhe kääntyy merkityksellisiin itsenäisyyttä havitteleviin alueisiin, äänensävy muuttuu nopeasti. Skotlanti ja Katalonia eivät ole mitään vanuatuja, eikä Kurdistan kerta kaikkiaan sovi Suur-Turkista unelmoivan sulttaani Erdoğanin suunnitelmiin. Itsenäisyys on juhlapuheiden peruskauraa, mutta tosielämässä tarkkaan säännösteltyä kivaa.

Ihanteellisessa maailmassa jokainen itsenäisyyttä haluava kansa voisi perustaa oman pikku valtionsa. Todellisessa maailmassa sellainen onnistuu yleensä vain suurten mullistusten yhteydessä, kun isoisten huomio on kiinnittynyt johonkin vielä tärkeämpään. Jos itsenäisyyttä haluavalla sattuu olemaan merkittäviä luonnonvaroja, se saattaa saada muodollisen itsenäisyyden, mutta jäädä taloudellisesti riippuvaiseksi. Koko latinalainen Amerikka kantaa tätä painolastia siinä missä entisen Neuvostoliiton läntiset reunavaltiotkin. Ainoa poikkeus taitaa olla Kuuba, jota Yhdysvallat on armottomasti kauppasaartanut puoli vuosisataa kykenemättä silti palauttamaan menetettyä valtaansa.

* * *

Kun kansalliset liput hulmuavat, kannattaa aina kysyä, kuka nyt itsenäistyi ja mistä, kuka siitä hyötyi ja kuka ei. Me ihmiset haluamme olla "itsenäisiä", mutta onko sitä valtioiden tasolla oikeastaan olemassakaan, kun kaikki ovat riippuvaisia kansainvälisestä kaupasta? Kukaan ei halua tulla sorretuksi, sitä itsenäisyystaistelua ei mikään mahti lopeta. Mutta kun sorto ja väkivalta etääntyvät, mikä sen itsenäisyyden arvo ja hinta lopulta on?

Kun tänä vuonna 2017 juhlitaan vimmaisesti Suomi-nimisen valtion satavuotista itsenäisyyttä, voi jokainen tykönään miettiä, missä määrin EU:n täysjäsen voi itsenäisyydestään enää puhua. Toki meille on jätetty hiekkalaatikkoleikit, jotta eduskunta ja valtioneuvosto voivat pitää puoluejärjestelmää hengissä. Mutta meillä ei ole enää omaa valuuttaa ja talouspolitiikkaa eikä täysin itsenäistä lainsäädäntöä saati ulkopolitiikkaa. Suomesta on tullut muodollisestikin se, mikä se on aina ollut eli suurvaltojen ehdoilla itsenäistä näyttelevä kärpäsenkakka.

Nyt olin hiukan kohtuuton. Venäjän lähinaapuruus antaa meille hitusen kärpäsenkakkaa merkittävämmän roolin - ainakin siihen asti, kunnes Suomesta tehdään Naton täysjäsen. Sen jälkeen meillä ja "itsenäisyydellämme" on merkitystä vain ohjusiskuja suunnitteleville strategeille. Nato-maana roolimme - ja itsenäisyytemme - on samassa kastissa kuin Albanian, Viron tai Norjan. Ei paljon naurata.

3 kommenttia:

  1. Radiosta kuultua: olisko Kalle Haataisen ohjelmasta. Suomen itsenäistyminen oli prosessina epävarma, eikä siihen ollut laajaa kannatusta. Suomi ajautui itsenäiseksi. Loppujen lopuksi syynä taisi olla että vanha emämaa muuttui epävakaaksi eikä sen tulevaisuuteen oikein uskottu. Eduskunta äänesti itsenäisyydestä, 100 puolesta, 88 vastaan. Joten tässä sitä nyt ollaan.

    VastaaPoista
  2. Ilman muuta se itsenäistyminen 1917 oli kaikkea muuta kuin johdonmukainen ja vääjäämätön yhtenäisen kansakunnan tahdonilmaisu. Ilman Venäjän sotimisen romahtamista, vallankumousta ja niitä seurannutta keskusvallan katoamista suomalaiset tuskin olisivat edes uskaltaneet itsenäisyyttä itselleen ehdottaa. Ja joka tapauksessa merkittävä osa oikeistosta halusi saman tien alistaa Suomen saksalaisen kuninkaan komentoon, joten lähinnä kyse oli tsaarin vaihdosta saksalaiseen. Toinen sattumusten summa oli 1939-1944, kun Stalin ei sitten kuitenkaan nipistänyt Suomea kynsiensä väliin. Kyllä niinkin olisi voinut käydä, sanovat talvisota-fanit mitä tahansa. Eivät ns. länsivallat olisi sormeaan nostaneet, jos Stalin olisi miehittänyt Suomen jollain tekosyyllä. Churchillille Suomi oli Hitlerin liittolainen, joka olisi ansainnut kovemmankin rangaistuksen.

    VastaaPoista
  3. Niinpä. Yleisesti taisi olla niin että porvaristo vastusti itsenäisyyttä, kaupallisista syistä, eivät halunneet että Venäjän markkinat jää rajan taa. Sosialistit, nuo ideologioille herkät tuuliviirit elähtyvät vapaudesta ja veljeydestä, ja kannattivat itsenäisyyttä - ja raittiusaatetta. Kieltolaki kumottiin euskunnassa, mutta itsenäisyys jäi.

    VastaaPoista

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.