Business as usual

On aina miellyttävää, kun veroja systemaattisesti välttelevä sikarikas väki jää kiinni edes paidan helmasta. Bastian Obermayerin ja Frederick Obermeierin raportti Panaman paperit : Miten rikkaiden veronkierto paljastui (Into 2017) tuottaakin mukavia jälkivärinöitä, vaikka itse asia eli panamalaisen lakitoimiston kautta organisoitu rahanpesu, piilottelu ja verojen välttely tulikin tutuksi jo keväällä 2016. Panaman paperit kertoo tarinan siitä, miten anonyymin vuotajan ja tarmokkaiden journalistien ansiosta rikollinen touhu nousi hetkeksi asialistalle. Samalla kirja tulee kertoneeksi, ettei näinkään jättimäinen paljastus ole johtanut mihinkään merkittäviin toimiin. Päivänvaloa kestämättömien omaisuuksien piilottelu jatkuu ennallaan eli business as usual.

Panaman paperit on yllättävän puuduttavaa luettavaa, vaikka voisi odottaa journalistien kykenevän kertomaan tarinan vetävästi ja viihdyttävästi. Osasyynä saattaa olla näkökulman valinta: prosessia tarkastellaan saksalaisen lehden toimituksen näkökulmasta, eikä mehukkainkaan aihe näköjään pysty muuttamaan tylsää kiehtovaksi. En sano, että kirja on huono ollenkaan, mutta ainakin itse odotin vähemmän prosessinkuvausta ja enemmän poliittisten johtopäätösten tekemistä. Jälkimmäisiä ei kirjasta juuri löydä, Obermayer ja Obermeier eivät ole mitään barrikadijournalisteja. Niinpä kannattaa odotukset virittää tarjonnan mukaisiksi, jos ei kirjaa vielä ole lukenut.

Kirjan sisältöä ei myöskään ole edes yritetty "lokalisoida" eli lisätä vaikka pientä lukua Mossack Fonsecan suomalaisista asiakkaista, joista Nordea lienee se tunnetuin, vaikka ei missään tapauksessa ainoa. Ratkaisu saattaa olla resurssipoliittinen, mutta on se selvä miinus silti. Nyt voi asiaa tarkemmin tuntemattomalle syntyä mielikuva, että Panaman paperit viilsivät Pohjoismaista vain Islantia, jonka pelurit saivat jopa konkreettisesti näpeilleen. Suomessahan on vähemmän niitä, joilla edes olisi rikollista rahaa piilotettavaksi suurempina erinä, mutta näin täydellinen vaikeneminen on sääli. 

* * *

Ei vuoden takainen valtava paljastusten vyöry muutenkaan merkinnyt kaikkialla ripeitä toimia ja laillisuusasteen paranemista. Panaman paperit kuvaa viiltävän sarkastisesti esimerkiksi Ukrainan oligarkkien touhuja ja sitä, kuinka presidentti Petro Porošenko keskittyi elokuussa 2014 järjestelemään omaisuuttaan piiloon Brittiläisille Neitsytsaarille ja samaan aikaan maan itäosissa oli käynnissä tuhansien ihmisten hengen vaatinut sisällissodan verinen näytös. Paljastusten suhteellista vaikutusta kuvastaa hyvin se, että vaikka Islannissa lakia rikkoneet ja korruptoituneet poliitikot joutuivat väistymään, Ukrainassa näin ei ole tapahtunut, vaan Porošenko on jatkanut vallan huipulla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tällainen jälkianalyysi olisi tehnyt kirjasta paljon toteutunutta mielenkiintoisemman, mutta valitettavasti joudumme sellaista vielä odottamaan. Panaman paperit päättyy hyvin lyhyisiin jälkisanoihin, jotka eivät edes yritä arvioida vuodon yleistä merkitystä. Siksi asiasta kiinnostuneen on paneuduttava esimerkiksi Wikipediassa olevaan yhteenvetoon tai erilliseen listaukseen papereista löytyneistä Mossack Fonsecan asiakkaista. Molemmat sisältävät valtavasti tietoa, jota Panaman paperit ei sisällä. Erityisesti jälkimmäinen listaus kertoo karusti siitä, miten laajalle levinnyttä rikkaitten rikollisuus on ja miten vain osa on joutunut tekemisistään vastuuseen.

Tällaisissa raporteissa on aina sosiaalipornon vaara. Inho upporikkaita veronvälttelijöitä kohtaan voi muuttua itseisarvoiseksi vahingoniloksi, joka peittää alleen isoimmat ja tärkeimmät asiat eli rikkaiden rikollisuuden vakiintuneisuuden ja globaalisen luonteen. Obermayer ja Obermeier eivät oikeastaan ollenkaan herkuttele likaisilla yksityiskohdilla, minkä lisäksi he ovat jättäneet suurimman osan nimistä kokonaan mainitsematta ja konniin viitataan monessa tapauksessa vain välillisesti. Kyseessä lienee sekä varovaisuus että jonkinlainen maltin säilyttäminen. Tärkeintähän ei ole päästä ilkkumaan ja heristelemään sormea.

* * *

Mutta mikä asiassa olisi tärkeintä? Itseäni häiritsee tavattomasti se poliittinen varovaisuus, jolla Obermayer ja Obermeier suhtautuvat monien maiden, erityisesti Yhdysvaltain hallintoon. Kirjaa lukiessa voisi luulla, että hallinnot kyllä laittaisivat verojen välttelijät ja rahanpesijät kuriin, jos vain olisi tietoa. Näinhän ei asia todellisuudessa ole, ei ole ollut eikä luultavasti tule olemaankaan. Mossack Fonsecan kaltaisia toimijoita on vaikka kuinka paljon, eivätkä kaikki niiden toimet ole suinkaan laittomia. Kansainvälinen eliitti tarvitsee näitä järjestelyjä niin paljon, etteivät lainsäädäntötoimet kurin parantamiseksi juurikaan edisty ja kovia puheita harvoin seuraavat kovat teot.

Hyvä esimerkki on Yhdysvallat, joka liittovaltion tasolla esittää mielellään tiukkaa suhtautumista veronkiertäjiin. Liittovaltio sallii kuitenkin veroparatiisit osavaltioissa, eivätkä Delaware, Wyoming ja Nevada ole millään tavalla kunniallisempia kuin Panama, Luxemburg tai Cayman-saaret. Karu tosiasia on, että maailman mahtavat eivät halua niin tehokkaita toimia, että laiton rahanliikuttelu kerta kaikkiaan estettäisiin. Syynä ei ole se, että kaikki maailman rikkaat olisivat samalla lailla mafiosoja, vaan se, että jopa kaikkein demokraattisimmissa yhteiskunnissa rikkaimmilla on toistuvaa tarvetta pitää omaisuutensa piilossa julkisuudelta.

On vaikea tietää, ovatko rikolliset rahan liikuttelijat oikeasti säikähtäneet edes mittavaa Mossack Fonsecan vuotoa. Muutamat ovat tietysti ihan oikeasti joutuneet hankalaan tilanteeseen, mutta yhtä selvää lienee se, että suurin osa maailman rikkaista ei ole pinteeseen joutunut eikä ehkä joudukaan. Poliittista tahtoa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi ja vaikka sitä jossain hetkellisesti olisikin, globaali järjestelmä vavahtaa vain globaaleista järjestelyistä. Yhden veroparatiisin sulkeminen on vain pieni ja poistuva häiriö niille, jotka eivät halua rikkauttaan julkiseksi. Rikkaat saattavat olla keskenään kilpailijoita tai jopa ideologisia vihollisia. Mutta kun uhattuna on kaikkein pyhin eli yksityinen omaisuus, silloin löytyy aina yksimielisyys, jolla 99%:n vaatimukset torjutaan ja maailma jatkuu ennallaan. Business as usual.