Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Vihollinen, vihollinen, vihollinen

Raimo Pesosen kirja Viholliskuvien paluu (Like 2016) on ulkonaisesti vaatimaton, mutta sisältä täyttä asiaa. Pesonen on kerännyt yhteen kaiken olennaisen siitä prosessista, jonka kuluessa Suomi on muutettu sotilaallisesti liittoutumattomasta ja kansainvälisesti arvostetusta rauhanturvaajasta Venäjää kaikin mahdollisin tavoin härnäävä "lännen" etuvartio - vain, jotta saataisiin suomalaisten enemmistö kannattamaan Naton täysjäsenyyttä. Oma käsitykseni asioiden tilasta ja prosessien kuluista ei juuri poikkea siitä, mitä Pesonen tiivistää. Lähinnä hän on ilmaisuissaan maltillisempi ja jättää diplomaattisesti sanomatta ruman sanan sielläkin, minne minä sen laittaisin. Joka tapauksessa kaikin puolin suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on erehtynyt kuvittelemaan, että Carl Haglundin & Co tie on hyvä myös Suomelle ja suomalaisille.

Pesosen erinomaisen kirjan tarkemman esittelyn sijasta (odotan tietenkin, että valistuneet lukijani siihen tarttuvat ilman eri käskyä) tarraudun kiinni hänen esiin nostamiinsa teemoihin, ennen muuta vihollisuuden käsitteeseen. Termihän kuuluu propagandasanastojen ikivanhoihin peruskäsitteisiin, siinä ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on kuitenkin se, kuinka häikäilemättömästi nykypäivän propagandassa vihollisuus on liu'utettu tarkoittamaan konkreettisen sotavastustajan lisäksi myös kaikkia niitä tahoja, jotka jossain skenaarioissa voisivat muuttua vihollisiksi tai jotka ovat vihollisia jollekulle ihan muulle. Ennen vihollista katsottiin kiväärin tähtäimen läpi, nykyään riittää löysä valhejournalistinen lötinä.

Suomalaisessa militäärisessä propagandassa ja mielipiteenmuokkauksessa termillä "vihollinen" tarkoitetaan poikkeuksetta Venäjää, vaikka maan nimeä ei aina suoraan mainitakaan. Vaikka Venäjä tosiasioiden maailmassa on yhtä vähän Suomen "vihollinen" kuin Ruotsi, Norja, Viro tai Albania, tässä mielikuvasodassa siitä ei paljon välitetä. Venäjä on valittu "viholliseksi" sekä historiallisista syistä (toisessa maailmansodassa saksalaiset olivat aseveljiä ja muunmaalaisiin eri sotatoimissa päästy tutustumaan - ja kaiken lisäksi Suomi kärsi sotilaallisen tappion kaksi kertaa) että siksi, että Venäjä kokee Naton laajentumisen turvallisuuspoliittiseksi uhaksi ja vastustaa siksi Suomen ja Ruotsin täysjäsenyyttä ja samalla eliitin tärkeintä hanketta.

* * *

On tärkeä huomata ja ymmärtää, että nykyinen viholliskuvien rakentaminen nojaa korostuneesti vihjailujen, mielikuvien menetelmiin. Kun Venäjä ei tosiasiallisesti uhkaa Suomea millään tavalla ja teoriassakin sen luoma uhka liittyy juuri Nato-jäsenyyteen, ei edes yritetä tarjota todisteita uhasta, vaan "annetaan ymmärtää" tämän ja tuon tarkoittavan tai ainakin voivan tarkoittaa, että Venäjällä on pahoja aikeita Suomea kohtaan. Vahingossakaan ei todisteta, miksi tällaisia aikeita olisi. Syykin on selvä: Venäjä on avoimesti ilmaissut, että se suhtautuu Suomeen hyvän naapuruussovun pohjalta ja vain liittyminen Natoon voisi tätä tilannetta muuttaa.

Propagandarintama on ns. valtalehdistön osalta varsin rikkumaton. Sanoma-konserni käy Venäjän vastaista sotaansa ikään kuin Neuvostoliitto ei olisi koskaan romahtanut ja ikään kuin Putinin hallinto ei olisi kansallis-oikeistolainen oligarkia, vaan jollain epämääräisellä tavalla "kommunistinen juoni". Ilta-Sanomat julkaisee tasaisin ja tihein välein jonkin kielteisen uutisen ja jos sellaista ei pahimpaan tarpeeseen löydy, historiaa voi aina tonkia. Helsingin Sanomat sallii keskustelupalstoillaan avoimen russofobisen kirjoittelun, vaikka lehden päälinjana on teeskennellä neutraalia ja kritisoida Venäjää vain toimituksellisten juttujen kautta.

Jos joku älyää ihmetellä, eikö niinkin isosta maasta voisi edes joskus löytyä jotain myönteistäkin kirjoitettavaa, kukaan ei tietenkään vastaa. Propagandasotaa ei ole koskaan julistettu, se ei ole avointa vaan piiloteltua toimintaa. Propagandasodan tarkoituksena on vahvistaa ennakkoluuloja, levittää pelkoa ja torpedoida mahdolliset myönteiset aloitteet.  Kukaan ei siksi enää muista, että tämä sodan tuorein vaihe alkoi kuin käskystä vasta Ukrainan kriisin käynnistyksen yhteydessä. Suurten lehtiemme päätoimittajat tietävät tykönänsä, mitä ovat sopineet ja ehkä siitä joskus vuosien kuluttua kuulemme mekin. Mutta pelkästään vertaamalla suomalaisen ja esimerkiksi brittiläisen lehdistön Ukraina-uutisointia on helppo havaita, että propagandasota käynnistettiin epäuskottavan yhtenäisesti ja yhteisellä aikataululla heti Sotšin olympialaisten päätyttyä.

* * *

Viaton mieli voi kysyä, mitä pieni Suomi voi hyötyä siitä, että se käy aktiivista propagandasotaa isoa naapuria vastaan. Arkijärjen mukaan tällainen onnistuu vain, kun sitä naapuriakin isompi poika on luvannut, että hän tulee apuun, jos härnääjään kosketaan. Osa suomalaisesta oikeistosta käsittääkseni uskoo, että jo solmitut 95 % Nato-langoista riittää pitämään Venäjän passiivisena suhteessa Suomeen (prosenttiliike on kiinnostunut vain täysjäsenyydestä, millään muulla ei ole väliä). Skeptikko taas ajattelee, että Venäjä on näinkin passiivinen suhteessa Suomeen lähinnä siksi, että se luottaa kansalaismielipiteen pysyvän Nato-vastaisena. Toistaiseksi se onkin riittänyt.

Henkilökohtaisesti olen erittäin huolissani nykyisestä viholliskuvia luovasta ja ylläpitävästä propagandasodasta erityisesti pitkällä aikavälillä. Pidän itse Putinin hallintoa ja sen politiikkaa kaikin puolin vastenmielisenä, mutta tiedän myös, että olemme rajanaapureita myös tulevaisuudessa. Ei voi olla Suomen ja suomalaisten suuren enemmistön etu koskaan tai missään olosuhteissa hankkiutua Venäjän viholliseksi. Se vaara kuitenkin kasvaa sitä myöten, kun Suomi suhtautuu Venäjään vihollisena, eikä vaivaudu asiaa piilottelemaan. Viholliskuvien luominen ei ole vaaratonta leikkiä. Se on täysin vastuutonta toimintaa, joka pahimmillaan toteuttaa ennusteensa ja tekee Venäjästä vihollisen.

Nykyisen ulko- ja puolustuspoliittisen linjan hallitusammattilaiset eli perussuomalaiset Timo Soini ja Jussi Niinistö eivät ole aivan Carl Haglundin veroisia tukialushaukkoja, mutta kumpikaan ei kai ole vieraillut Venäjällä vieläkään, kuten jo diplomaattinen peruskohteliaisuus edellyttäisi. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkää linjaa tunteva ymmärtää heti, kuinka suuresta ja periaatteellisesta linjanmuutoksesta tällainen kertoo. Molempien salkkujen antaminen Perussuomalaisille puolestaan kertoo siitä, etteivät myöskään Kokoomus ja Keskusta halua parantaa suhteita Venäjään vaan kannattavat 100- tai 110-prosenttisesti viholliskuvapropagandistista linjaa. Presidentti Sauli Niinistö on tällä hetkellä ainoa idänpolitiikan perusteet hallitseva hallintoeliitin jäsen, joka on myös julkisesti sitoutunut toimimaan Naton suhteen kansalaisten enemmistön tahdon mukaisesti. Ilmankos hän vaikuttaa olevan tuon tuostakin hakauksissa SOS-hallituksen kanssa. Presidentti ei tunnu sisäistäneen viholliskuvapolitiikkaa kunnolla.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kirjailijan paras ystävä?

En yleensä puutu kirjailijoiden (siis oikeiden Kirjailijoiden eli fiktiota tekevien) asioihin, mutta Suomen Kirjailijaliiton tuoreessa jäsenlehdessä (lehden nimi on osuvasti Kirjailija) on laaja juttu "lukuaikapalveluista" ja tekijänoikeudesta. Niistä en malta pysyä erossa. Olen tässä myös oikeiden kirjailijoiden asialla, en aja omaa etuani, joten yrittäkää kestää.

Venla Hiidensalon kokoama juttu "Lukuaikapalvelut tulevat: Kirjojen Spotify vai myynnin piristysruiske" pohdiskellaan eri näkökulmista sitä, mitä kirjallisten sisältöjen verkkojakelussa ehkä on tapahtumassa ja sitä, minkä kokoinen tai -makuinen luu näyttää jäävän luovalle kirjoittajalle käteen, kun kustantaja ja muut välikädet ovat ottaneet omansa. Tilanne näyttää lievästi sanoen aika kylmäävältä: häntä heiluttaa koiraa, mutta sekin tehdään mahdollisimman vähällä informaation jakamisella. Vähän tietävä ei välttämättä osaa tehdä oikeita ikäviä kysymyksiä. Tilanne tuskin on sattumaa. Vaikka klassiset kustantajan pumpulipussissa lilluvat ja ennakoitaan ryystävät kirjailijat taitavat olla enää elävää perinneaineistoa, voi Kirjailijan jutun perusteella kyllä kysyä, ovatko nykyajan kirjailijat asemoineet itsensä oikein?

Faktahan on, että kirjallisten sisältöjen verkkolevitys ei ole kunnolla käynnistynyt. Englanninkielisessä maailmassa syntyy sentään jonkinlaisia kustantajia ja Amazonin kaltaisia toimijoita hyödyttäviä käyttömassoja, Suomessa ei niitäkään. E-kirjat ovat jääneet kuriositeetiksi, joka ei muuksi muutu säännöllisin väliajoin kirjoitettavilla tekohengityshypetyksillä. Merkittäviä syitä on kolme: kohtuuton hinta eli ahneus, teknisen standardoinnin epäonnistuminen eli mokataan mieluummin kaikki ja kuluttajien kulttuurinen haluttomuus luopua hyvin toimivasta käyttöliittymästä eli paperikirjasta. Pidän tätä perinteistä e-kirjaa epäonnistumisena, minkä kai puheet "lukuaikapalveluista" todistavat oikeiksi. Tulevaisuudessa tilanne voi kuitenkin olla toinen. Kirjailijalle se tulevaisuus voi olla miellyttävällä tavalla toinen vain, jos pelin säännöt muutetaan.

* * *

Miksi kirjailijat antavat kustantajien määrätä tahdin, tanssilajin ja tulonjaon? Eivätkö kirjailijat ole käsittäneet, että pitämällä verkkojakelun oikeudet (vääristyneessä nykykielessä "digitaaliset oikeudet") omissa käsissään heillä on mahdollisuus nousta kirjallisten sisältöjen julkaisemisessa paarialuokasta päättäjäksi? Eivätkö kirjailijat tajua, että kustantaja on aseeton ilman julkaisu- ja levitysoikeuksia? Vai eivätkö kirjailijat vaan jaksa välittää? Koko asetelma - jota myös Kirjailijan juttu heijastelee - on harhainen. Ei kustantajaa oikeasti kiinnosta luovan kirjailijan etu. Kun Otavan Antti Kasper väittää, että intressi on yhteinen ("mahdollisimman suuri myynti"), hän vaikenee kokonaan olennaisesta eli tulonjaosta. Jos kustantaja ajattelisi muutakin kuin omaa liikevoittoaan, luovan tekijän rojaltiprosentti olisi aina kaksinumeroinen ja se ensimmäinen ei olisi 2 vaan 7, 8 tai 9.

Tiedän toki, että monet kirjailijat ovat persoonina kyvyttömiä puolustamaan omia etujaan, kuten niin moni meistä ihmisistä muutenkin. Kirjailijoitten etujärjestö kuitenkin on olemassa pelkästään kirjailijoitten edun puolustamiseksi, joten siltä sopii odottaa sekä realistista että itsekästä suhtautumista olennaiseen eli rahan jakamiseen. Minusta Venla Hiidensalon juttu antaa kustantajien aivan kohtuuttomasti puhua omaa propagandaansa ja jättää samalla käyttämättä tilaisuuden lietsoa luovat kirjoittajat kapinaan. Tällä hetkellä paras neuvo jokaiselle kirjailijalle olisi: älä tee kustannussopimusta verkkojakelusta, joka hyödyttää enemmän kustantajaa kuin sinua. Jos et saa selvää, mikä tulojen jako tulee olemaan, sinua huijataan raskaimman päälle. Jos kuvittelet, että kai se nyt ainakin fifty-fifty on, tulet pettymään. Älä tee kustantajalle edullista sopimusta, ellet ole jo valmiiksi riittävän hyvätuloinen.

Perinteisen kustantamisen työnjaossa kustantajasta on monelle kirjailijalle ollut aidosti hyötyä ja apua. Moni kaunokirja olisi ilman muuta jäänyt julkaisematta ilman nykyisen kaltaista kustannusteollisuutta. Hinta on aina ollut kova eli kirjailija myy tavaransa siihen hintaan, minkä kustantaja suostuu maksamaan. Mutta paperikirjojen maailmassa asiat ovat sentään olleet jotenkin arkijärjen ulottuvilla ja myyntitilityksistä on voinut jotain ymmärtää. Kuten Hiidensalon jutusta käy ilmi, verkkojakelussa ei kukaan tunnu tietävän täsmällisesti mitään (se on tietysti hämäystä, mutta vaikea todistaa). Kirjailijan ei kuitenkaan pitäisi koskaan unohtaa tärkeintä sääntöä: verkkojakelun kustannukset ovat hyvin lähellä nollaa. Kun levityskuntoinen PDF tai muu on valmis, jatko ei tuota enää uusia kustannuksia. Se on hyvä hetki kysyä, miksi kirjailija ei saa verkkojakelun voitosta suurinta osaa.

* * *

Yksittäinen kirjailija on harvoin asemassa, jossa hän voi ilmoittaa, että julkaisen seuraavan teokseni itse ja otan kaikki tuotot itselleni. Vai onko? Miksi melkein kaikki suomalaiset kirjailijat antavat pääosan luovasta työstään tulevasta tuotosta vapaaehtoisesti välikäsille? Onko siihen jokin pakko, kuten oma kyvyttömyys, pelko jostain kustannusmaailman kostosta tai jotain vielä oudompaa? Kirjailija on yrittäjä, jolla on sopimusvapaus. Tai on siihen asti, kunnes nimi on kustantajan laatimassa asiakirjassa, jolla tuo vapaus myydään, minun mielestäni pilkkahintaan. Suomessa on ehkä 10-20  kirjailijaa, jotka ainakin teoriassa voisivat ilmoittaa kustantajalle, että jos en saa verkkojakelutulosta 75%, en tee kanssanne sopimusta. Kuinka monella näistä potentiaalisista uhmakkaista on jo oma kustantamo eli ei turhia välikäsiä? Aika harvalla.

Perinteiset kaunokirjallisuuden kustantajat ovat onnistuneet luomaan illuusion omasta korvaamattomuudestaan. Historiallisesti katsoen onnistuminen ei ole yllättävää. Mutta illuusion kestävyys myös verkkomaailman aikana hämmästyttää ainakin itseäni. Ilmaisulla "Otavan kirjailija" on edelleen lumovoimaa, vaikka karussa todellisuudessa Otavakin satsaa pakollista enemmän vain muutamaan harvaan nimeen (eikä siinä haittaa, jos on nuori, nätti ja erittäin hyvin myyvä). Muut saavat käytännössä pärjätä miten parhaaksi katsovat. Me kirjojen lukijat pönkitämme osaltamme tätä illuusiota ajattelemalla vanhastaan, että Otavan tai Tammen nimi kirjan selässä on jonkin "laadun" tae. Näinhän ei asia ole, jos on koskaan ollutkaan. Kaupallinen kustantaja julkaisee sitä, mikä myy.

Minusta nyt on korkea aika kirjailijoiden nousta kapinaan ja ilmoittaa yhdellä suulla, ettei verkkojakelun sopimuksia enää tehdä kustantajien sanelemilla ehdoilla. Jos kustantaja haluaa kokeilla "lukuaikapalvelua" (se tulee toimimaan vain, jos hinta pudotetaan Spotifyn ja Netflixin tasolle, mikä on kustantajille mahahaavan arvoinen ajatus), se on syytä sallia vain kirjailijoiden määrittämillä ehdoilla, joista tärkein on, että nettotuotosta enemmistön täytyy tulla luovalle tekijälle, ei valua välikäsille, joiden panos myynnissä voi olla jotain välillä aika merkittävä - nolla. Jos olisin Suomen Kirjailijaliiton jäsen, vaatisin etujärjestöäni tappelemaan, en myötäilemään ja "ymmärtämään" kustannusmaailmaa.

* * *

Jossain tulevaisuudessa kaupallinen kustannustoiminta perinteisessä mielessä päättyy ja sen tilalle tulee jonkinlainen kumppanuuteen tai omatoimisuuteen perustuva julkaisumalli. Tulevaisuuden kirjailija käyttää muuta kuin omaa kustantamoaan vain siinä tapauksessa, että kustantajalla on tarjota luovalle kirjoittajalle jotain merkittävää etua (sellaiseksi ei lasketa sitä, että kustantaja pääsee vetämään välistä maukkaan siivun). Tuo tulevaisuus ei kuitenkaan toteudu itsestään. Toisten luovuudella elävien valta voi myös jatkua. Valinta on jokaisen luovan kirjoittajan - ja heidän etujärjestönsä.

(Tämän kömpelön kollaasin suuri koko johtuu Pegasoksen silmästä, jonka suunta ei pienemmässä koossa oikein erotu. Ilman sitä taas kollaasissa ei ole mitään ideaa.)

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Ennustaminen

Koska tieto on mm. valtaa, tietäminen muita paremmin on aina ollut osa vallankäyttöä ja sen historiaa. Paremmin tietämistä hienompaa on vain tietää ennalta, kyetä ennustamaan tapahtuma, joka sekä aikajanalla että kausaalisessa tapahtumaketjussa on vielä tapahtumatta. Kyky ennustaa tulevia houkuttelee, vaikka järki sanoo, että ennustaminen on hienompi nimi arvailulle. Philip E. Tetlock ja Dan Gardner väittävät, että osa meistä ihmisistä kuitenkin on kyvykkäämpiä tulevan ennustajia kuin todennäköisyyden pohjalta voisi olettaa. Superennustajat : Ennustamisen taito ja tiede (Terra Cognita 2016) on sekä kertomus Good Judgement -hankkeesta että pohdiskelua ennustamisen tieteellisyyden asteesta ja todisteista.

Vierastan kirjassa kuvatun ennustusturnajaisen kaltaista toimintaa, joka tähtää ennen muuta poliittisten ja sotilaallisten päätöksentekijöiden työn helpottamiseen. Yhdysvaltalaiseen pahaan tapaan tämä toiminta on irrotettu yhteiskuntamoraalisista yhteyksistään, jolloin ei kysytä ennusteen seurauksista vaan kiinnostutaan vain ennustuksen osuvuudesta. Kirjan kuvaamat superennustajat (nimitys niille, joiden kyvyt ovat selvästi keskimääräistä tasoa suuremmat, pysyvästi) eivät ota kantaa siihen, keitä tai mitä heidän ennustuksensa auttavat. Heille näyttää riittävän - ainakin kirjan kuvausten perusteella - ajatus siitä, että he palvelevat "omaa hallitusta".

Paljon kiinnostavampaa on pohtia, voiko tulevaisuutta ihan oikeasti ennustaa "tieteellisesti" eli valideiksi osoitetuilla välineillä, tekniikoilla ja persoonallisuuksilla. Tässä kohdassa Superennustajat valottaa kiinnostavasti todennäköisyyksiä ja ihmisaivojen psykologiaa kietoen mukaan Daniel Kahnemanin ja Nassim Nicholas Talebin kaltaiset tunnetut ajattelijat ja uusien näkymien avaajat. Tuloksena on kymmenen käskyä sille, joka mielii superennustajaksi: (1) keskity mielekkäisiin ennusteisiin, (2) pilko monimutkaiset tehtävät osiin, (3) tasapainota sisä- ja ulkopuolinen näkymä, (4) tasapainota yli- ja alireagointi, (5) etsi ristiriitaisia kausaalisia tekijöitä, (6) erittele epävarmuuden asteet huolellisesti, (7) tasapainota itseluottamus, varovaisuus ja päättäväisyys, (8) opi virheistä mutta vältä jälkiviisausvinoutuma, (9) hyödynnä muitten osaamista ja pane muut hyödyntämään omaasi, (10) taspainota väistämättömät virheet kuten polkupyörän ajaja joutuu tekemään. Ja kaiken tämän jälkeen: älä noudata orjallisesti näitäkään ohjeita, vaan ajattele luovasti!

* * *

Jätän omasta puolestani avoimeksi kysymyksen siitä, onko "superennustaminen" tiedettä edes osittain, vai jotain muuta (minusta Tetlockin ja Gardnerin todistusaineisto kertoo kyllä siitä, että osa ihmisistä ennustaa merkittävän paljon paremmin kuin muut, mutta en pidä ilmiötä erityisen "tieteellisenä"). Kiinnostavinta on minusta kysyä, millainen rooli tulevan ennustamisella kulttuurissamme oikeastaan on ja miksi olen ilmeisesti itsekin siihen sotkeutunut.

Minua tämä näkökulma on kiinnostanut ainakin kolme vuosikymmentä, kun on ollut tilaisuus pohtia sekä laajojen yhteiskunnallisten ilmiöiden että konkreettisten teknisten ratkaisujen vaiheita. Jouduin monen muun kaltaiseni tavoin esimerkiksi ihmettelemään, etteivät sen paremmin Neuvostoliiton arkkiviholliset kuin liittolaiset osanneet ennustaa supervallan romahdusta - ja vielä vähemmän ja huonommin kaikkea siitä seurannutta (prosessihan on edelleen täydessä käynnissä, eikä pelkästään Ukrainassa).

Näin 1980-luvun loppupuolella unen, jossa Moskovan kaduilla oli isoja englanninkielisiä kaupallisia ulkomainoksia. Minään ennustuksena en sitä pitänyt edes silloin. Silti on mahdollista, että aivoni pohtivat - varmuuden vuoksi unessa - sellaistakin vaihtoehtoa, että sosialistinen järjestelmä korvautuu elinaikanani markkinakapitalismilla. En muista muutenkaan tehneeni yhteiskunnallisia ennusteita esimerkiksi Suomen hallitusten kokoonpanoista. Äänestin EU:hun liittymistä vastaan, mutta arvasin - en ennustanut - että Suomi kulkee Ruotsin taktisesti viitoittamaa tietä. Ennustin elokuussa 2014, ettei Timo Soini viihdy enää pitkään Perussuomalaisten johdossa, vaan siirtyy kansainvälisiin ympyröihin. Niin taitaa käydä, mutta ministerikokemuksen Soini halusi sitä ennen, toisin kuin uumoilin.

* * *

Paljon useammin olen tehnyt tulevaisuuteen liittyviä ennusteita kirjastonhoitajan roolissa. Kirjastojen verkkoon siirtymisen ja verkostoitumisen vauhti pääsi ehkä yllättämään, mutta tuskin itse asia. Se oli minusta niin ilmeistä koko 1990-luvun ajan. Sen sijaan CD-levyn tulevaisuuden ennustin täysin pieleen. Kuvittelin levy-yhtiöiden lopettavan niiden valmistamisen taloudellisista syistä heti, kun musiikin verkkolevitys pääsee vauhtiin. Aliarvioin pahasti yhtiöiden vanhoillisen hitauden ja talouskonttorin varman päälle pelaamisen. Vertaisverkot sun muut säikyttivät teollisuuden pahemman kerran ja siksi CD pidettiin valikoimissa, vaikka ei olisi ollut pakko (LP-levyjen valmistaminen lopetettiin aikoinaan teollisuuden omalla päätöksellä). Loppusilauksen on antanut vanhoillinen kuluttaja, joka edelleen antaa joululahjaksi mieluummin CD:n kuin Spotifyn kahden kuukauden lupamaksun.

Onnistuneitten teknisten ennusteitten joukkoon lasken SACD:lle lukemani varhaisen tuomion ("ei tule yleistymään, jää pienen hifistijoukon jutuksi") ja sen, etten ole koskaan antanut yksittäisille e-kirjoille ja varsinkaan niiden lukulaitteille läpimurron mahdollisuutta, vaikka hypetysuutiset ovat aina välillä panneet epäilemään hetkeksi. Olen ollut skeptinen myös kirjallisuuden Spotify-palvelun syntymisen suhteen, vaikka sen osalta olisin mielellään epäonnistunut ennustaja. Pidänkin siinä edelleen porttia raollaan, asia ei ole ratkennut, toisin kuin musiikin ja videon jakelussa, jossa fyysiset tallenteet ovat CD:n ja DVD:n sinnittelystä huolimatta jääneet vähän sivuraiteelle.

En ole edellä mainitsemiani "ennusteita" tehnyt siksi, että olisin pyrkinyt superennustajaksi tai saadakseni itselleni mainetta ja mammonaa (kumpaakaan ei ole ollut edes tarjolla). Oma intoni ennustella asioita on ollut hyvin käytännöllistä, samoisinkin kuluttajanvalistuksellista. En ole halunnut, että kirjastomme tuhlaavat rahansa nopeasti vanhentuvaan tekniikkaan (e-kirjojen lukulaitteet) tai ylihinnoiteltuun verkkopalveluun (äänitteiden tarjonta levyteollisuuden hinnoilla) ja olen siksi yrittänyt ääneen varoitella, usein tahattomasti ennusteen muodossa. Onko sillä ollut merkitystä, sitä en osaa sanoa. Mutta kyllä minua edelleenkin harmittaa, etten aikoinaan älynnyt varoittaa kirjastoja tekemästä Kuntaliiton "neuvottelemaa" kiskurisopimusta kotimaisten elokuvien kirjastojakelusta (olin ns. sivuraiteella ja siellä kuuli vasta toteutuneen).

* * *

Delfoin oraakkeli ratkaisi ennustamiseen liittyvän suurimman epäkohdan eli erehtymisen mahdollisuuden jo tuhansia vuosia sitten pitämällä ennusteet monitulkintaisina. Tätä metodia ovat innolla soveltaneet myös myöhempien aikojen ennusukot ja -eukot. Konstikos silloin on väittää, että Nostradamus osasi ennustaa myöhempien vuosisatojen tunnetut tapahtumat. Kukaan ei kai ole pitänyt listaa epäonnistuneista ennustuksista, vaikka saatamme lyhytaikaisesti rekisteröidä jälleen yhden pieleen menneen maailmanlopun ennusteen. Mutta sen kerran, kun se pieni todennäköisyys sattuman kaupalla toteutuu, aina löytyy intomieliä uskomaan, että kyseessä oli tosi osuva ennuste, ei sattuma (tai ilmeisen ääneen lausuminen).

Tämä on ennustamisen noidankehä. Ihminen ei halua uskoa, että ennustaminen on vaikeaa ja mitä kauempana tulevaisuudessa tapahtuvista asioista puhutaan, sitä vaikeammaksi kaikki muuttu. Siksi markkinoilla on aina tilaa ajatukselle, että erinäisillä tekniikoilla ennustamisen laatua voidaan parantaa merkittävästi. Silloin vaan helposti unohdetaan, että on yksi asia arvioida monien informaatiosäikeiden perusteella jonkin tapahtuman todennäköisyyttä ja aivan toinen asia aidosti "ennustaa" eli ennalta tietää jokin tapahtuma, jonka toteutumisen todennäköisyys on fifty-fifty. Ei ole ollenkaan tyhmää kysyä, miksi ennustajat eivät koskaan osoita taitojaan ennustamalla seuraavan viikon lottoriviä.

Itse en halua väheksyä "superennustajien" taitavuutta. Ihailen siihen liittyvää tarmokasta informaation analysointia, kriittistä ja itsekriittistä suhtautumista erilaisille vinoumille alttiiseen informaatioon ja viime kädessä ennustetta korjaavaan virheiden havaitsemista ja eliminointia. Se kaikki muistuttaa tieteellisen tutkimuksen metodia, vaikka lopputulos ei välttämättä "tiedettä" olekaan. Se on kuitenkin eri asia kuin tempaista tyhjästä "ennuste" seuraavalla viikolla skorpionia odottavasta taloudellisesti tärkeästä tapahtumasta. Oikea ennuste on aina varovainen ja epätäydellinen, "liian hyvä" on todennäköisesti pelkkää huijausta.


Itsenäinen - mistä?

Harva valtiollinen käsite vaihtaa etumerkkiään yhtä nopeasti kuin "itsenäisyys". Riippuu täysin hetkestä ja puhujasta, onko tämän tai tuon itsenäisyys ylistyksen vai raivon ja vastatoimien arvoinen. Tästä riippumatta käsitettä käytetään pontevasti niin kansallisessa kuin kansainvälisessä politiikassa, joka jollain abstraktilla tasolla näyttää tunnustavan "subjektiivisen itsenäisyyshalun" legitiimiksi tunteeksi.

Historiallisesti katsoen tarve vaatia ja vastustaa jonkin ryhmän tai alueen itsenäisyyttä on vaihdellut kovin. Siirtomaavallan kultakaudella itsenäisyydestä puhuvia käsiteltiin joko brutaalisti tai vielä pahemmin, mutta niin vain käytännöllisesti katsoen kaikki siirtomaaisäntien julmasti alistamat kansakunnat ovat nykyään valtiollisesti itsenäisiä yksiköitä, joilla on yksi ääni YK:ssa ja urheilujärjestöissä. Kansalaisten brutaali kohtelu tosin ei ole aina kadonnut itsenäisyyden myötä, vaan nykyinen kiusanhenki on teknisesti ottaen yleensä "omia".

Itsenäisyyshaluja on monenlaisia, eivätkä suinkaan kaikki ole vielä tyytyväisiä. Yhdysvallat toteutti Kosovon albaanien itsenäisyystoiveet, koska se sopi suurvallan muihin kuvioihin, mutta YK:n jäsenyyttä maa ei ole saanut. Kurdit joutuvat sen sijaan elämään ja kuolemaan 4-5 valtion alueella, koska poliittista tahtoa itsenäisen Kurdistanin perustamiseksi ei vaan löydy. Melkein yhtä levällään asuvat saamelaiset tyytyisivät siihen, ettei heitä kohdeltaisi kuin kakkosluokan kansalaisia. Joillekin taas ei itsenäisyys kelpaa, vaikka sitä miten tyrkytettäisiin. Ahvenanmaalaiset ovat huomanneet, että Suomen erityistalousalueena voi noukkia hedelmät joutumatta edes antamaan nuorukaisia sotavoimien palvelukseen.

* * *

Itsenäisyydestä haaveilevat pääosin pahasti alistetut, kurjissa oloissa kituuttavat kansat. Mutta eivät vain ne. Euroopassa on ainakin kaksi merkittävän kokoista aluetta, jotka haluaisivat lopettaa oman hyvinvointinsa jakamisensa köyhempien naapurien kanssa. Tämä on ilmeisintä Kataloniassa, jossa elintaso taitaa olla selvästi korkeampi kuin muualla Espanjassa. Eikä se Skotlantikaan mikään kurjala ole. Kataloniassa haluttaisiin nauttia hedelmät itse, Skotlannissa taas ei haluta joutua kulkemaan Englannin vanavedessä kuin jolla Ruotsin-laivan perässä.

Onkin ilmeistä, ettei itsenäisyyttä tavoitella yhdestä tai edes kahdesta, vaan hyvin monesta eri syystä. Kannattajalle riittää yleinen korupuhe ja vaikka haaveilu, vastustaja kaivelee raadollisia syitä ja etsii perusteita estää epätoivottu kehitys. Kun katselee maailman itsenäisten valtioiden luetteloa, tajuaa nopeasti itsenäisyyden hyvin erilaiset taustat. Vanuatu on kiistaton tasavalta, toisin kuin Abhasia (jota Georgia ei suvaitse), Saharan demokraattinen arabitasavalta (jonka luonnonvarojen ryöväämistä Marokko haluaa jatkaa), Taiwan (jota Kiina pitää hairahtuneena lapsenaan) tai Transnistria (josta Moldova pitää kiinni kuin kruununjalokivistä).

Kun maailmalla halutaan itsenäisyyttä, aika usein halutaan itsenäiseksi ikiaikaisesta sortajasta. Kataloniassa tai Skotlannissa tällainen puhe tuntuu liioittelulta, vaikka sillä oma historiallinen oikeutuksensa onkin. Mutta kun Turkin kurdi tai Isrealissa asuva palestiinalainen haluaaa itsenäisyyttä, se halu on varsin helppo ymmärtää. Jos niin epäuskottavat valtiot kuten Kosovo tai Makedonia saavat Yhdysvaltain tuella olla itsenäisiä, miksi eivät yhtä hyvin kurdit ja palestiinalaiset? (Kosovon itsenäisyys on yhtä mielekästä kuin että Savosta tehtäisiin itsenäinen savolaisten tasavalta.)

* * *

Vastaus löytyy tietenkin raadollisesta suurvaltapolitiikasta, jota harjoittavat myös entiset suurvallat kuten Espanja ja Iso-Britannia. Itsenäisyys on hieno juttu, kun se tukee suurvallan tavoitteita, mutta tiukasti kitkettävää "terrorismia", jos se ei sovi suurvallan pirtaan. Kaikkein estettävintä on toisen suurvaltatoimijan suuntaan halajava itsenäisyystahto, sellainen pyritään nujertamaan kehtoonsa aina ja kaikkialla. Mitään vapaata itsenäisyyshalua ei ole olemassakaan, vaan vapautta säännöstellään imperiaalisissa keskuksissa Washingtonista Pekingiin ja Lontooseen, Moskovasta Madridiin ja Ankaraan.

Yleinen historiallinen trendi näyttää suosivan maailman pilkkoutumista yhtä pienempiin itsenäisiin tai sellaista näytteleviin valtioihin. Se on osittain näköharhaa. Suurin osa itsenäisistä valtioista on suurvalloille kärpäsenkakkaa, jota maailmaan mahtuu lisääkin. Mutta kun puhe kääntyy merkityksellisiin itsenäisyyttä havitteleviin alueisiin, äänensävy muuttuu nopeasti. Skotlanti ja Katalonia eivät ole mitään vanuatuja, eikä Kurdistan kerta kaikkiaan sovi Suur-Turkista unelmoivan sulttaani Erdoğanin suunnitelmiin. Itsenäisyys on juhlapuheiden peruskauraa, mutta tosielämässä tarkkaan säännösteltyä kivaa.

Ihanteellisessa maailmassa jokainen itsenäisyyttä haluava kansa voisi perustaa oman pikku valtionsa. Todellisessa maailmassa sellainen onnistuu yleensä vain suurten mullistusten yhteydessä, kun isoisten huomio on kiinnittynyt johonkin vielä tärkeämpään. Jos itsenäisyyttä haluavalla sattuu olemaan merkittäviä luonnonvaroja, se saattaa saada muodollisen itsenäisyyden, mutta jäädä taloudellisesti riippuvaiseksi. Koko latinalainen Amerikka kantaa tätä painolastia siinä missä entisen Neuvostoliiton läntiset reunavaltiotkin. Ainoa poikkeus taitaa olla Kuuba, jota Yhdysvallat on armottomasti kauppasaartanut puoli vuosisataa kykenemättä silti palauttamaan menetettyä valtaansa.

* * *

Kun kansalliset liput hulmuavat, kannattaa aina kysyä, kuka nyt itsenäistyi ja mistä, kuka siitä hyötyi ja kuka ei. Me ihmiset haluamme olla "itsenäisiä", mutta onko sitä valtioiden tasolla oikeastaan olemassakaan, kun kaikki ovat riippuvaisia kansainvälisestä kaupasta? Kukaan ei halua tulla sorretuksi, sitä itsenäisyystaistelua ei mikään mahti lopeta. Mutta kun sorto ja väkivalta etääntyvät, mikä sen itsenäisyyden arvo ja hinta lopulta on?

Kun tänä vuonna 2017 juhlitaan vimmaisesti Suomi-nimisen valtion satavuotista itsenäisyyttä, voi jokainen tykönään miettiä, missä määrin EU:n täysjäsen voi itsenäisyydestään enää puhua. Toki meille on jätetty hiekkalaatikkoleikit, jotta eduskunta ja valtioneuvosto voivat pitää puoluejärjestelmää hengissä. Mutta meillä ei ole enää omaa valuuttaa ja talouspolitiikkaa eikä täysin itsenäistä lainsäädäntöä saati ulkopolitiikkaa. Suomesta on tullut muodollisestikin se, mikä se on aina ollut eli suurvaltojen ehdoilla itsenäistä näyttelevä kärpäsenkakka.

Nyt olin hiukan kohtuuton. Venäjän lähinaapuruus antaa meille hitusen kärpäsenkakkaa merkittävämmän roolin - ainakin siihen asti, kunnes Suomesta tehdään Naton täysjäsen. Sen jälkeen meillä ja "itsenäisyydellämme" on merkitystä vain ohjusiskuja suunnitteleville strategeille. Nato-maana roolimme - ja itsenäisyytemme - on samassa kastissa kuin Albanian, Viron tai Norjan. Ei paljon naurata.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Business as usual

On aina miellyttävää, kun veroja systemaattisesti välttelevä sikarikas väki jää kiinni edes paidan helmasta. Bastian Obermayerin ja Frederick Obermeierin raportti Panaman paperit : Miten rikkaiden veronkierto paljastui (Into 2017) tuottaakin mukavia jälkivärinöitä, vaikka itse asia eli panamalaisen lakitoimiston kautta organisoitu rahanpesu, piilottelu ja verojen välttely tulikin tutuksi jo keväällä 2016. Panaman paperit kertoo tarinan siitä, miten anonyymin vuotajan ja tarmokkaiden journalistien ansiosta rikollinen touhu nousi hetkeksi asialistalle. Samalla kirja tulee kertoneeksi, ettei näinkään jättimäinen paljastus ole johtanut mihinkään merkittäviin toimiin. Päivänvaloa kestämättömien omaisuuksien piilottelu jatkuu ennallaan eli business as usual.

Panaman paperit on yllättävän puuduttavaa luettavaa, vaikka voisi odottaa journalistien kykenevän kertomaan tarinan vetävästi ja viihdyttävästi. Osasyynä saattaa olla näkökulman valinta: prosessia tarkastellaan saksalaisen lehden toimituksen näkökulmasta, eikä mehukkainkaan aihe näköjään pysty muuttamaan tylsää kiehtovaksi. En sano, että kirja on huono ollenkaan, mutta ainakin itse odotin vähemmän prosessinkuvausta ja enemmän poliittisten johtopäätösten tekemistä. Jälkimmäisiä ei kirjasta juuri löydä, Obermayer ja Obermeier eivät ole mitään barrikadijournalisteja. Niinpä kannattaa odotukset virittää tarjonnan mukaisiksi, jos ei kirjaa vielä ole lukenut.

Kirjan sisältöä ei myöskään ole edes yritetty "lokalisoida" eli lisätä vaikka pientä lukua Mossack Fonsecan suomalaisista asiakkaista, joista Nordea lienee se tunnetuin, vaikka ei missään tapauksessa ainoa. Ratkaisu saattaa olla resurssipoliittinen, mutta on se selvä miinus silti. Nyt voi asiaa tarkemmin tuntemattomalle syntyä mielikuva, että Panaman paperit viilsivät Pohjoismaista vain Islantia, jonka pelurit saivat jopa konkreettisesti näpeilleen. Suomessahan on vähemmän niitä, joilla edes olisi rikollista rahaa piilotettavaksi suurempina erinä, mutta näin täydellinen vaikeneminen on sääli. 

* * *

Ei vuoden takainen valtava paljastusten vyöry muutenkaan merkinnyt kaikkialla ripeitä toimia ja laillisuusasteen paranemista. Panaman paperit kuvaa viiltävän sarkastisesti esimerkiksi Ukrainan oligarkkien touhuja ja sitä, kuinka presidentti Petro Porošenko keskittyi elokuussa 2014 järjestelemään omaisuuttaan piiloon Brittiläisille Neitsytsaarille ja samaan aikaan maan itäosissa oli käynnissä tuhansien ihmisten hengen vaatinut sisällissodan verinen näytös. Paljastusten suhteellista vaikutusta kuvastaa hyvin se, että vaikka Islannissa lakia rikkoneet ja korruptoituneet poliitikot joutuivat väistymään, Ukrainassa näin ei ole tapahtunut, vaan Porošenko on jatkanut vallan huipulla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tällainen jälkianalyysi olisi tehnyt kirjasta paljon toteutunutta mielenkiintoisemman, mutta valitettavasti joudumme sellaista vielä odottamaan. Panaman paperit päättyy hyvin lyhyisiin jälkisanoihin, jotka eivät edes yritä arvioida vuodon yleistä merkitystä. Siksi asiasta kiinnostuneen on paneuduttava esimerkiksi Wikipediassa olevaan yhteenvetoon tai erilliseen listaukseen papereista löytyneistä Mossack Fonsecan asiakkaista. Molemmat sisältävät valtavasti tietoa, jota Panaman paperit ei sisällä. Erityisesti jälkimmäinen listaus kertoo karusti siitä, miten laajalle levinnyttä rikkaitten rikollisuus on ja miten vain osa on joutunut tekemisistään vastuuseen.

Tällaisissa raporteissa on aina sosiaalipornon vaara. Inho upporikkaita veronvälttelijöitä kohtaan voi muuttua itseisarvoiseksi vahingoniloksi, joka peittää alleen isoimmat ja tärkeimmät asiat eli rikkaiden rikollisuuden vakiintuneisuuden ja globaalisen luonteen. Obermayer ja Obermeier eivät oikeastaan ollenkaan herkuttele likaisilla yksityiskohdilla, minkä lisäksi he ovat jättäneet suurimman osan nimistä kokonaan mainitsematta ja konniin viitataan monessa tapauksessa vain välillisesti. Kyseessä lienee sekä varovaisuus että jonkinlainen maltin säilyttäminen. Tärkeintähän ei ole päästä ilkkumaan ja heristelemään sormea.

* * *

Mutta mikä asiassa olisi tärkeintä? Itseäni häiritsee tavattomasti se poliittinen varovaisuus, jolla Obermayer ja Obermeier suhtautuvat monien maiden, erityisesti Yhdysvaltain hallintoon. Kirjaa lukiessa voisi luulla, että hallinnot kyllä laittaisivat verojen välttelijät ja rahanpesijät kuriin, jos vain olisi tietoa. Näinhän ei asia todellisuudessa ole, ei ole ollut eikä luultavasti tule olemaankaan. Mossack Fonsecan kaltaisia toimijoita on vaikka kuinka paljon, eivätkä kaikki niiden toimet ole suinkaan laittomia. Kansainvälinen eliitti tarvitsee näitä järjestelyjä niin paljon, etteivät lainsäädäntötoimet kurin parantamiseksi juurikaan edisty ja kovia puheita harvoin seuraavat kovat teot.

Hyvä esimerkki on Yhdysvallat, joka liittovaltion tasolla esittää mielellään tiukkaa suhtautumista veronkiertäjiin. Liittovaltio sallii kuitenkin veroparatiisit osavaltioissa, eivätkä Delaware, Wyoming ja Nevada ole millään tavalla kunniallisempia kuin Panama, Luxemburg tai Cayman-saaret. Karu tosiasia on, että maailman mahtavat eivät halua niin tehokkaita toimia, että laiton rahanliikuttelu kerta kaikkiaan estettäisiin. Syynä ei ole se, että kaikki maailman rikkaat olisivat samalla lailla mafiosoja, vaan se, että jopa kaikkein demokraattisimmissa yhteiskunnissa rikkaimmilla on toistuvaa tarvetta pitää omaisuutensa piilossa julkisuudelta.

On vaikea tietää, ovatko rikolliset rahan liikuttelijat oikeasti säikähtäneet edes mittavaa Mossack Fonsecan vuotoa. Muutamat ovat tietysti ihan oikeasti joutuneet hankalaan tilanteeseen, mutta yhtä selvää lienee se, että suurin osa maailman rikkaista ei ole pinteeseen joutunut eikä ehkä joudukaan. Poliittista tahtoa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi ja vaikka sitä jossain hetkellisesti olisikin, globaali järjestelmä vavahtaa vain globaaleista järjestelyistä. Yhden veroparatiisin sulkeminen on vain pieni ja poistuva häiriö niille, jotka eivät halua rikkauttaan julkiseksi. Rikkaat saattavat olla keskenään kilpailijoita tai jopa ideologisia vihollisia. Mutta kun uhattuna on kaikkein pyhin eli yksityinen omaisuus, silloin löytyy aina yksimielisyys, jolla 99%:n vaatimukset torjutaan ja maailma jatkuu ennallaan. Business as usual.



sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Soinin näköinen puolue?

Kirjoitin Timo Soinista viimeksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloin yllykkeenä oli tuore kirja (Peruspomo), nyt tuore ilmoitus jättää Perussuomalaiset oman onnensa nojaan. Ilmoitus ei ollut millään tavalla yllättävä, kuten eivät myöskään Soinin imelän epäuskottavat vakuuttelut siitä, että puolueväki kyllä osaa valita hänelle hyvän seuraajan. Juuri nyt on mahdotonta kenenkään tietää, mitä Perussuomalaisten puoluekokouksessa tapahtuu. Sen sijaan erilaisten vaihtoehtojen mahdollisia seurauksia voi pohdiskella ja sellaiseen on painavia syitä, jotka eivät liity suoranaisesti itse puolueeseen tai edes Timo Soiniin.

Soinin ilmoitus ei ollut yllätys, koska on jo pidemmän aikaa ollut ilmeistä, ettei Soinin kroppa kestä kahden reen vetämistä. Kun toinen niistä on vieläpä rankan kannatuksen laskun raskauttama, Soinin ratkaisu on inhimillisesti täysin ymmärrettävä. Ilmoittamalla, että hän mielellään jatkaisi kuitenkin ulkoministerinä, vahvistaa kahden reen tulkintaa. Soini viihtyy kansainvälisissä kuvioissa ja siirtyy johonkin kristillis-vanhoilliseen "kansainväliseen tehtävään" mieluiten täyspitkän ministeripestin kautta. Jää nähtäväksi, kuinka painava Soinin toive on sen jälkeen, kun hän on päästänyt puoluevallan kahvasta.

Soinin ilmoituksen tärkein sisältö on luonnollisesti se, että hän ei ole jatkossa pitämässä hyvin eri suuntiin ideologisesti kiskovaa puolueväkeä kurissa ja kasassa. Kukaan ei tiedä, kykeneekö Sampo Terho tai Jussi Niinistö paikkaamaan Soinia juuri tässä roolissa. Oma veikkaukseni on, että eivät kykene, kun Jussi Halla-aho tulee Brysselistä nostamaan osinkovoittojaan. Sillä ei sinänsä ole suurta merkitystä, kuka Soinin paikan perii. Ratkaisevaa on, että puolue tulee hajoamaan joka tapauksessa. Soini on ollut Perussuomalaisille sekä Messias että liima. Halla-aho voi osalle porukasta olla vaikka minkälainen Messias, mutta hänen valintansa puheenjohtajaksi olisi todennäköisesti liikaa Sipilän uusliberalistiselle koalitiolle.

* * *

Miksi piittaan siitä, mitä Perussuomalaisten puolella tapahtuu? Yksinkertaisesti siksi, että puolue toimii tänä päivänä tärkeimpänä äärioikeistoa äänestävän väestönosan julkisena edustajana. Soini ei ole sallinut avointa natsimielisyyttä, vaikka onkin suhtautunut sallivasti äärioikeistolaiseen hörhöilyyn. Halla-aho puheenjohtajana tarkoittaisi vääjäämättä puolueen julkisten näkemysten tiukentumista kohti vaivoin peiteltyä fasistisuutta, ja kun Halla-ahon puheenjohtajuus olisi seurausta puolueen kannattajakunnan kasvaneesta äärioikeistolaisuudesta, asiaan on syytä suhtautua vakavasti. En itse ennusta, että Halla-aho nousee puheenjohtajaksi. Se on silti täysin realistinen vaihtoehto.

Monet ihmiset pitävät Soinia kaappinatsina. Minä olen eri mieltä. Halla-aho saattaa kaappinatsi olla, kun jo hänen julkinen kuvansa on niin lähellä sitä. Mutta Soini on lähempänä Yhdysvaltain republikaanipuolueen vanhoillis-uskonnollista oikeistoa kuin Ku-Kux-Klania. Ilmoitus luopua PS:n puheenjohtajuudesta ei johdu siitä, että Soini haluaisi Halla-ahon ottavan puolueen käsiinsä, vaan siitä huolimatta. Kun vaakakupissa on toisella puolella oma terveys (joka ei ulkopuolisen silmissäkään hyvältä näytä), seuraajan natsihenkisyyden aste jää kakkoseksi.

Soini ei testamentannut puheenjohtajuutta kenellekään. Syynä voi olla laskelmointi eli Soini haluaa ensin nähdä, ketkä tyrkylle aidosti haluavat. Todennäköisesti hyvissä ajoin ennen kokousta Soini tulee kyllä vihjaisemaan selkokielellä, kuka ainakin olisi hyvä seuraaja. Onko se Terho vai J. Niinistö, sitä on nyt turha veikkailla. Olennaista lienee, että se ei tule olemaan Jussi Halla-aho. Mutta ryhtyykö Soini aktiivisiin toimiin Halla-ahon kuningastien plokkaamiseksi, sillä tulee olemaan merkitystä. Soini on vielä toistaiseksi asemassa, josta käsin hän voi pitää puoluettaan itsensä näköisenä ja muotoisena. Puoluekokouksen jälkeen kaikki ei välttämättä jatku kuten tähän asti.

* * *

Olen kuullut näkemyksiä, joiden mukaan Jussi Halla-aho on natsi, mutta että häntä on turha pelätä, koska niin ikävä ihminen ei koskaan saa suuria porukoita ympärilleen. Näinkin voi olla, mutta täytyy muistaa, etteivät saksalaisetkaan äänestäneet valtaan sitä Hitleriä, joka päättäväisesti syöksi koko maailman sotaan ja hävitykseen. Soinin vetäytymisen yksi seurausvaikutus voi olla, että vuosikausia puoliväkisin hiljentynyt äärioikeisto ryhtyy tosissaan vaatimaan politiikan muuttamista. Riittää, kun kuvittelee Halla-ahon PS:n puheenjohtajana hetkellä, jolloin Eurooppaan rantautuu satojen tuhansien afrikkalaisten nuorten miesten kärsimätön ja vihainen joukko. Jos joku väittää pystyvänsä sulkemaan Suomen rajat ja turvaamaan perinteisen elämäntavan, miksi hän ei saisi laajaa kannatusta?

Naapurimaa Ruotsissa äärioikeistoa eli Sverigedemokrater-puoluetta kannattaa neljännes äänioikeutetuista. Soinin puolueen samaa tavoitellut kannatus romahti hallitusvastuun myötä (sama tapahtuisi Ruotsissa, mutta ovat liian jääräpäisiä edes kokeillakseen), eikä Halla-aho voi vakavissaan odottaa 4-5 prosenttia suurempaa kannatusta omalle linjalleen. On kuitenkin mahdollisuuksien rajoissa, että Suomenkin poliittiselle kartalle syntyy puolue, jonka tavoitteet ovat avoimesti äärioikeistolaisia, rasistisia ja maahanmuuttajavihamielisiä. Jos se syntyy sen ansiosta, että Timo Soini on elättänyt kyytä povellaan hyvin tietäen sen olevan kyy eikä pyy, historiallista syyllisyyttä on vaikea välttää. Soini on katkonut joitakin kaikkein julkisimpia äärioikeistolaisia oksia, mutta jättänyt itse puun rauhaan. Se saattaa kostautua seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Onko SFP;n tai KD:n kokoinen äärioikeistolainen ja avoimesti rasistinen pienpuolue todellinen uhka? Ei ehkä ns. normaalioloissa, mutta sopivalla hetkellä sellaisen kannatus voi roihahtaa aivan kuten Perussuomalaisten kannatus jytkähti sen takia, että perinteiset puolueet eivät kuunnelleet äänestäjiä enää edes puolella korvalla. Vielä vaarallisemmaksi tilanne voi muuttua, jos perinteiset isommat puolueet rupeavat laskelmoimaan äänestäjien peloilla ja rukkaavat suhtautumistaan esimerkiksi maahanmuuttoon tai kehitysapuun äärioikeistoa mielistelevään suuntaan. Piti siitä tai ei, Timo Soini on pakottanut Perussuomalaiset näköisekseen: arvokonservatiiviseksi, mutta ei avoimesti äärioikeistolaiseksi. Kun tulppa lähtee, kukaan ei tiedä, mitä sieltä putkesta loppujen lopuksi alkaa virrata.