Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Oikeassa kestämättömin perustein?

Riitta Kylänpää on kirjoittanut Pentti Linkolasta onnistuneen elämäkerran alaotsikolla Ihminen ja legenda (Siltala 2017). Jos legenda Pentti Linkola tämän lukemisen jälkeenkin tuntuu vaikealta täysin ymmärtää, syy ei ole ainakaan kirjoittajassa. Kylänpää on yhdistänyt perinteisen kronologian ja monen haastatellun äänet aina silloin tällöin pilkahtavaan Linkolan omaan ääneen - haastattelun tai päiväkirjamerkinnän muodossa - ja rakentanut näin kertomuksen ihmisestä, joka on vielä joukossamme mutta jonka elämä on käytännössä ohi. On vaikea tietää, olisiko postuumina julkaistu teos ollut ollenkaan toisenlainen. Ehkä ei.

Kuten Linkolaa ennalta jotenkin tunteva voi arvata, kohteen luvalla tehty elämäkerta on ristiriitainen. Kylänpää valottaa Linkolan persoonaa ja varsin poikkeuksellista elämäntarinaa lempeästi, mutta ei pelkästään myötäsukaisesti. Kirjoittaja on epäilemättä hänkin lumoutunut Linkolan karismaattisuudesta, mutta häiritsevästi se ei kirjassa näy. Välillä lähinnä takaiskuja ja alakuloa tarjoava tarina tuntuu suorastaan pitkästyttävältä, niin vähän tarjolla on valon tai ilon pilkahduksia. Kylänpää on myös jättänyt kokonaan käyttämättä mahdollisuudet rakentaa kirjaan draaman kaaria; ei varmaankaan siksi, ettei aineksia olisi ollut tarjolla, vaan siksi, ettei Pentti Linkola ole halunnut olla sellaisen näytelmän henkilöhahmo.

Veikkaan, että Riitta Kylänpää on tiivistänyt kirjansa sivuille kaiken olennaisen siitä tinkimättömästä ja kompromissittomasta maailmankatsomuksesta, jonka tulkki ja vanki Pentti Linkola on koko aikuisen elämänsä ollut. Samalla Kylänpää tulee kunnolla kumonneeksi perusteettomat myytit Linkolan erakkoluonteesta tai ihmisvihasta. Harvalla meistä on niin valtavaa ihmissuhdeverkostoa kuin Pentti Linkolalla. Hän itse onkin korostanut, että vihaa ihmiskuntaa, ei yksittäisiä ihmisiä, joita hän kirjan todistuksen mukaan on pikemminkin kaivannut koko elämänsä. Kyllä Linkola siitä huolimatta sympatiseeraa Hitleriä ja Stalinia huolestuttavan loogisesti. Ei Linkolaa uskaltaisi valtaan päästää.

* * *

Kuulun itse siihen luultavasti laajaan joukkoon, joka ei löydä Linkolan luonnonpuolustusideologiasta loogista virhettä, mutta joka ei silti voi asettua täysin Linkolan kannalle tämän fundamentaalisen vimmaisuuden takia. Olen itse ajatellut 1970-luvun alusta lähtien, että ihminen on Maapallon vaarallisin ja tuhoisin laji, että usko jatkuvaan kasvuun on mitä todennäköisimmin vaarallista itsepetosta ja että biologisesta näkökulmasta katsottuna ihmisellä ei ole sen suurempaa arvoa kuin torakalla tai ahmalla. Vaikka Linkolan dystooppiset ennusteet eivät ole toteutuneet nopeimmalla mahdollisella aikataululla, vähättelevä suhtautuminen ilmaston lämpenemiseen jo yksinään riittää todistamaan, ettei syynä ole ihmisen viisastuminen.

Minusta Linkola on useimmissa pääväitteissään kiistatta oikeassa, mutta ei aina kestävin perustein. Vaikka hyväksymme väitteen, että ihminen on laji muitten joukossa, ajatus jostain ihanteellisesta luonnontilasta (ilman ihmistä tai agraarisen Suomen tyyppisen ihmisen kera) on ihmisaivoissa syntynyt fantasia. Linkolan esteettinen ihanneluonto on vain yksi näyte kaikista niistä lukemattomista tavoista, joilla luonto on ollut ja on olemassa. Miksi juuri tuon Linkolaa eniten viehättävän näytteen pitäisi olla yleispätevä tai moraalisesti ylivoimainen? Väite ihmisestä muun luonnon suurimpana uhkana on minusta totta, mutta se, mitä Linkola pitää ihannetilanteena, on minusta pelkkä mielipide, makuasia.

Kun en ole itse ornitologi, vaivaannun tavattomasti Linkolan subjektiivisesta suhtautumista eläimiin. Linkola rakastaa lintuja enemmän kuin muita ja tässä rakkaudessaan muuttuu täysin kylmäksi ei-lintujen säilymiselle. Yhdelläkään lauseella Linkola ei murehdi veden uumenista kuolemaan ja ihmisen lautaselle joutuvien kalojen kohtaloa, vaikka toimi itse 54 vuotta aktiivisesti tuhansien ja tuhansien kalojen teurastajana - täysin omalla päätöksellään. Yhtä vähän myötätuntoa Linkolalta heruu pyydystämälleen oranssille kollikissalle, jonka kohtalona on tulla Linkolan hukuttamaksi vain siksi, että kissat metsästävät biologisen luontonsa mukaisesti lintuja.

* * *

Pentti Linkolan syvälle pessimismille on perustelunsa, joten on erittäin hyvä muistuttaa hänen Luonnonperintösäätiöstään. Sehän on väkivallaton, erittäin myönteinen ja rohkaiseva tapa taistella luonnon tuhoutumista vastaan. Lähinnä luonnonystävää harmittaa, ettei idea syntynyt jo kymmeniä vuosia aikaisemmin. Jos Pentti Linkolan vimma ja energia olisi raivoisan talvikalastuksen sijasta suuntautunut suojelualueiden perustamiseen ja organisoimiseen, ehkä meille olisi syntynyt toisenlainen tarina Pentti Linkolan elämästä. Voi tietysti olla, että hänen parhaat tekstinsä saattoivat syntyä vain voimattoman raivon ja talttumattoman vihan voimalla. Ehkä sitä legendaa ei olisi koskaan syntynytkään, jos Linkolan voimat olisivat kanavoituneet toisin.

Pentti Linkolan kaksijakoinen suhtautuminen kulttuuriin ei ole ainutlaatuista, mutta hänen kohdallaan ristiriita on harvinaisen voimakas. Lienee selvää, ettei ekologisesti kestävä ihmisen tapa olla olemassa osana luontoa olisi koskaan mahdollistanut sitä rikasta kulttuurikirjoa, jonka tiettyjä osia - musiikkia ja kirjallisuutta ainakin - Linkola arvosti ja rakasti. Luultavasti hän ahdisteltuna olisi hylännyt Dostojevskin ja Brucknerin mieluummin kuin tarkistanut ihanneyhteiskuntansa rakennetta. Mutta jotenkin liikuttavan inhimillisen särön Linkolan kulttuurinrakkaus synnyttää hänen ehdottomaan luontosuhteeseensa. Linnuthan eivät voisi vähempää välittää ihmisen kulttuurista.

Pentti Linkola voisi hyvin perustein olla tyytyväinen jälkeen, jonka hän on suomalaiseen yhteiskuntaan kyennyt tekemään. Harvalla 1900-luvun jälkipuoliskon yhteiskunnallisella ajattelijalla on ollut yhtä voimakasta vaikutusta hyvin erilaisiin ihmisiin. Linkola itse on tietenkin täysin toista mieltä; hänen elämänsä on ollut pelkkää epäonnistumista, koska hän ei ole kyennyt pysäyttämään luonnon vääjäämätöntä tuhoa. Tähän subjektiiviseen tyytymättömyyteen hänellä on oikeus ja siihen on helppo eläytyä. Sekään ei silti ole ihan totta, kuten eivät monet muutkaan hänen subjektiivisen vimmaiset kärjistyksensä. Mutta emme voi valita, meillä on vain juuri tällainen Pentti Linkola.



PS. Kahta konkreettista asiaa jäin Riitta Kylänpään kirjassa kaipaamaan. Olisi ollut herkullista lukea, millaisin argumentein Suomen virallinen tekno-optimisti Esko Valtaoja ja vähintään yhtä virallisesti pessimistinen syväekologi Pentti Linkola olisivat pyrkineet toisensa suohon laulamaan. - Se toinen asia on hakemisto, jonka puuttuminen tällaisesta ihmisiä ja paikkoja vilisevästä tietokirjasta ei ole moka vaan häpeällinen skandaali. Sen hakemiston olisi ammattitaitoinen toimittaja tehnyt yhden työpäivän aikana ja se olisi lisännyt sivumäärää korkeintaan 5-10 sivulla. Eikö näin tärkeälle kirjalle olisi kannattanut uhrata yksi kustannustoimittajan päivä?

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kansan tahto ja ääni

Kun mikään määrä Nato-myönteistä propagandaa ja yksisuuntaista mielipidevaikutusta ei ole saanut edes Kokoomuksen kannattajien enemmistöä myönteiseksi Natoon liittymiselle, Yhdysvaltain persiinnuoluporukka on ottanut pääkohteekseen vaatimuksen kansanäänestyksen torjumisesta. Tätä onkin kiinnostavampaa pohtia kuin itse Natoa, josta ei yhtään tuoretta ajatusta ole esitetty vuosikausiin.

Kuten olen aiemminkin jankuttanut, ajatus kansanäänestyksestä on eliitille aina silkka kauhistus. Tämän aamun Hesarissa tätä kauhistusta edusti Espoon Rotaryklubin entinen presidentti, fysiatrian ja reumasairauksien erikoislääkäri Risto Isomeri, jonka mielipidekirjoitus oli nostettu ykköspaikalle ja myös nettilehteen otsikolla "Kansanäänestys Natosta olisi uhka Suomen turvallisuudelle".  Vaikka tällaisen kirjoituksen voi aina kuitata gallup-lukujen taas kerran tuottaman syvän pettymyksen kompensaatioksi, kannattaa Isomeren perusteluihin hetkeksi pysähtyä.

Isomeri sanoaa suoraan, että kansa lausukoon näkemyksensä kieltolain kaltaisista asioista, koska "Sen kaltaisen päätöksen voi keskivertokansalainen tehdä hyvin tunnepohjalta." Aivan toinen tilanne on Nato-päätöksessä, joka edellyttää Isomeren mukaan "paljon enemmän tietämystä koskien Suomen turvallisuus- ja geopoliittista asemaa, Suomen sotilaallista kykyä puolustaa itseään Venäjää vastaan joko itsenäisesti tai Natoon liittoutuneena, Naton antamaa turvatakuuta sekä jäsenyyden mukanaan tuomia velvoitteita." 

* * *

Isomeri ei ehkä ole tajunnut näin kirjoittaessaan sitä, että toisin kuin asiaa kiertelevät poliitikot, hän tulee myöntäneeksi tärkeimmän syyn Nato-kiimaan eli oletuksen Venäjän hyökkäämisestä sotilaallisesti Suomen kimppuun. Tämä on valitettavasti Isomeren kirjoituksen ainoa myönteinen anti. Pääosan runsaasta palstatilastaan hän käyttää sen todisteluun, että äänestäjät ovat liian tietämättömiä tai suoraan sanoen typeriä olemaan mitään mieltä Natosta ja Suomen puolustuspolitiikasta.

"Kansalaisten tietämystä Natoon liittymisen vaikutuksista tulisi lisätä merkittävästi, jotta mahdollinen neuvoa antava kansanäänestys olisi edes jotenkin perusteltavissa. Vastuu tiedon lisäämisestä kuuluu ensisijaisesti niille, jotka kansaäänestystä vaativat." Näinkin armollisesti Isomeri suhtautuu typeriin suomalaisiin siis vain siinä tapauksessa, että kansanäänestystä edeltää "oikean" lopputuloksen varmistava aivopesukierros, jonka Nato-kriittiset vielä itse organisoivat ja kustantavat.

Kun Isomeri ei - todennäköisesti - kuulu todelliseen Suomen asioista päättävään eliittiin, hän vaatii kansanedustajia tekemään päätöksen Nato-jäsenyyden hakemisesta. Tosin "haitaksi ei olisi, jos heidän tietämystään aiheesta vielä lisättäisiin". Toisin sanoen koska valitettavasti demokratiaksi kutsutussa hallintotavassa tyhmillä kansalaisilla on äänioikeus ja heitä edustamaan äänestetyt voivat pahimmillaan olla yhtä typeriä kuin äänestäjätkin, täytyy tietysti varmistaa ennen eduskuntakäsittelyä, että riittävä enemmistö tietää, mitä nappia täytyy painaa. Sen Isomeri varmaan on valmis heille kertomaan ilman eri korvausta.

* * *

Ehkä tragikoomisinta myös Risto Isomeren väittämissä on lause "pidän mahdollista Natoon liittymistä koskevaa neuvoa antavaakin kansanäänestystä suurena riskinä Suomen turvallisuudelle". Suomeksi tulkittuna tämä lause tarkoittaa, että Nato-jäsenyyden torjuva kansanäänestys on riski eliitin pyrkimyksille nuolla Yhdysvaltain hallinnon takapuolta nyt ja tulevaisuudessa. Millään logiikalla kansanäänestys ei tietysti voi olla turvallisuusuhka, koska Naton torjuva kansanäänestyshän vain vahvistaisi nykytilanteen, jossa Suomi on Natossa olematta muodollisesti Naton jäsenmaa.

Isomeren kaltaiset oikeistolaiset Venäjän vihaajat eivät kerta kaikkiaan tajua, että Nato-jäsenyyden torjuva suomalaisten pysyvä enemmistö ei halua sitoa rakasta isänmaataan palvelemaan maailman asioita väkivaltaisella kädellä päsmäävän Yhdysvaltain hallinnon tarpeita. Täytyy olla ideologisesti äärimmäisen sokea kuvitellakseen Yhdysvaltain käyttävän Natoa muista kuin itsekkäistä syistä. Siitä, että Baltian pienet maat haluavat uskoa tällaisiin satuihin, ei tarvitse seurata, että Suomen täytyy olla yhtä lapsellinen ja sokea.

Epäilemättä Nato on tärkeä väline jokaiselle, joka haluaa edistää Yhdysvaltain taloutta taistelussa Venäjää, Kiinaa ja muita sen ylivaltaa uhkaavia valtioita vastaan. Mutta täytyy myös olla aika epäisänmaallinen, jos on valmis sotkemaan keskenään Yhdysvaltain itsekkään edun ja Suomen puolustukselliset tarpeet. Siksi minä ja enemmistö suomalaisista emme anna Risto Isomerelle ja hänen kaltaisilleen valtuuksia tehdä Suomesta sotilassuurvallan liittolaista vastoin kansan tahtoa.

Eliittiin kuuluvat tai itsensä siihen henkisesti mieltävät halveksivat rutiininomaisesta jokaista, joka ei ole valmis alistumaan eliitin kulloisiinkin vaatimuksiin. Kansanäänestyksen puolesta johdonmukaisesti puhunutta presidentti Sauli Niinistöä (joka ei kuitenkaan ole Naton vastainen) eliitti ei tämän suuren kansansuosion takia voi suoraan haukkua, joten jonkun Nils Torvaldsin asemoituminen presidentinvaalitaistelussa edustamaan sitä ainoaa oikeata suhtautumista Natoon on korvike, johon täytyy näissä oloissa tyytyä. Se voi olla aika turhauttavaa.

* * *



Kun Helsingin Sanomat ei noin yleisesti ottaen koskaan julkaise yhteiskunnallisia kannanottojani, tiivistän tähän loppuun sen, mitä olisin kirjoittanut vastineeksi Isomeren kirjoitukseen.

Kun maamme oikeistolainen eliitti on saanut Suomen kammettua Naton kylkeen kiinni pikkuhiljaa hivuttamalla ja vastoin kansalaisten enemmistön toistuvasti mitattua tahtoa, tyytyköön se nyt tähän tilanteeseen, niin vältytään täysjäsenyyden aiheuttamalta Venäjän-suhteiden radikaalilta heikentymiseltä. Natossa ollaan mutta Natoon ei ole kuitenkaan pakko kuulua. Asiaa kannattaa harkita seuraavan kerran sitten, kun myös Venäjä on liittynyt Naton jäseneksi.

Suomen oikeisto ei ole koskaan arvostanut itsenäisyyttä sinä riippumattomuutena, joka kansalaisten enemmistölle on itsenäisyyden olennainen sisältö. Nato-oikeisto ei ymmärrä - tai ei halua uskoa -, että torjunta nousee haluttomuudesta sitoutua millekään puolelle. Suomi selvisi onnekkaasti edellisestä sitoutumisesta taisteluun Venäjän tuhoamiseksi (silloin Hitlerin Saksan kanssa). Sitä seuraavaa kertaa ei enemmistö halua koskaan tulevan. Yrittäkää nyt uskoa tämä yksinkertainen tosiasia, me emme halua sotaan Venäjää vastaan Yhdysvaltain etujen hyväksi.


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Mikä olisi se paras biodiversiteetin tila?

Luin Torill Kornfeldtin kirjan Mammutin paluu (Minerva 2017) ja jäin miettimään. Kirja on sinällään kiinnostava silmäys biotekniikan uusiin keinoihin, jotka ovat joiltakin osin niin uskomattomia, ettei asiaa tarkemmin tuntematon osaa edes arvioida, miten niihin pitäisi suhtautua. Kirjan tekotapa - joka muistuttaa enemmän angloamerikkalaisen luontosarjan käsikirjoitus kuin tietokirjaa - on minusta vähän rasittava, mutta kuten todettu, kyllä kirja sai mietteliääksi. Ei niinkään varsinainen biotekniikka, jonka harppaukset ovat yksinkertaisesti huikeita, vaan toiminnan taustalla olevat filosofiset ja eettiset kysymykset.

Kornfeldt kuuluu itse niihin ihmisiin, jotka ovat innostuneita ajatuksesta palauttaa sukupuuttoon kuollut eläin, kuten mammutti, takaisin nykyiseen lajistoon. Kornfeldt myös marssittaa kirjassaan lukijan tapaamaan lukuisia vielä intohimoisempia tutkijoita (kirjoittaja on itse tiedetoimittaja ja -kirjailija, ei tutkija), vaikka ei pysty ihan jokaisen optimismia suoraan jakamaan. Tapaamiset antavat kuitenkin ymmärtää, että yrittäjiä on ympäri maailmaa ja usko biotekniikan ihmeisiin on lujaa.

Kaikki eivät tavoittele mammuttien ja muiden kadonneiden lajien palauttamista sinänsä, vaan enemmänkin keinona tutkia menetelmiä, joiden avulla uhanalaisuutta voidaan vähentää ja puuttua siten siihen huolestuttavan vauhdiin saaneeseen sukupuuttojen aaltoon, joka tutkijoiden todistuksen mukaan on jo kovassa vauhdissa. Tuo aalto on suoraan sidoksissa ihmisen toimintaan ja siksi on perusteltua pohtia, millä tavoilla ihmisen tuhoava vaikutus voitaisiin toisaalta minimoida, toisaalta korjata jo aiheutettuja tuhoja.

* * *

Kaksi suurta periaatteellista kysymystä liittyy aiheeseen vääjäämättä. Useimmille tavallisillekin ihmisille tuttu geneettisen muuntelun haaste on näistä helpompi. Biotieteiden viesti geenimuuntelusta huolestuneille kansalaisille on jokseenkin selkeä: se kuuluu evoluution keskeisiin työkaluihin joka tapauksessa eikä ihmisen tietoisesti aiheuttama muuntelu poikkea pohjimmiltaan siitä, mitä tapahtuu luonnossa joka tapauksessa. Tarkemmin sanoen tekniikka toki on erilainen, koska ihminen joutuu turvautumaan teknisiin tarkkuuslaitteisiin siinä missä aito evoluutio luottaa sattumaan, mutaatioihin ja aikaan.

Vaikka myös biologit myöntävät, ettei geenimuunneltujen lajien käyttäminen ole täysin ongelmatonta (suurin ongelma on siinä, ettemme tiedä, mitä geneettisesti muokatun ja laajassa mittakaavassa käytetyn lajin leviäminen vapaaseen luontoon voisi merkitä koko ekosysteemin kannalta), arkiset pelot tuntuvat tutkijoista katteettomilta. Geeniviljeltyyn maissiin voi liittyä ympäristönsuojelullisia ja taloudellis-yhteiskunnallisia ongelmia (kuten liittyykin), mutta itse lopputuote ei ole mikään geneettinen hirviö, vaan ihan samalla lailla maissi kuin muuntelematonkin.

Ihmisen tekemän muuntelun suurimmat pelot liittyvätkin siihen tosiasiaan, ettei ihminen itse tietenkään jää biotekniikan tarjoamien mahdollisuuksien ulkopuolelle. Kloonaus, geneettisesti suunniteltu lapsi ja geneettisesti estetty vanheneminen ovat kaikki eettisesti monimutkaisia asioita, koska biotekniikkaa käyttävät eivät voi taata, että tekniikka pysyy ns. hanskassa tai että se tulee olemaan kaikkien ulottuvilla varallisuudesta riippumatta. Pikemminkin on todennäköistä, että ihmiseen kohdistuvat biotekniset välineet tulevat olemaan mitä suurin tasa-arvokysymys.

* * *

Muuntelun etiikkaa vaikeampana ongelmana pidän itse kysymystä siitä, mistä kumpuaa ihmisen halu tai moraalinen oikeus puuttua evoluutioon, jonka erottamaton osa sukupuutotkin ovat ja tulevat aina olemaan. Riittääkö oikeutetuksi se tosiasia, että monet lajit ovat hävinneet ja tulevat kiihtyvällä tahdilla häviämään ihmislajin itsekkään ja lyhytnäköisen toiminnan seurauksena? Onko biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden vaaliminen enemmän huonon omantunnon hoitamista kuin järkevä tapa suhtautua luonnonympäristöön? Mikä olisi se ideaalinen monimuotoisuuden tila?

Lienee biologinen fakta, että monimuotoisuus hyötyy monimuotoisuudesta. Kun lajisto on runsas, ympäristön nopeat muutokset eivät ole yhtä dramaattisia kuin ne voivat muutaman lajin dominoimassa tilanteessa olla. Yksi sieni voi tappaa kaikki samaan lajiin kuuluvat puut, mutta metsässä kasvaa sekaisin monenlaisia puita, uhka on pienempi. Ihmisettömässä ekosysteemissä tätä ongelmaa ei ole, evoluutio tuottaa juuri sellaisen monimuotoisuuden kuin se tuottaa. Mutta kun ihmisen toimet säätelevät monimuotoisuuden yksityiskohtiakin, asia muuttuu moraalis-käytännölliseksi valinnaksi. 

Millä perusteella jokin tietty monimuotoisuus olisi juuri se tavoiteltava tila? Miksi juuri mammutin tai zairenleveäkuonosarvikuonon pitäisi tallustella maan kamaralla? Millä perusteella jokin miljoonista kadonneista lajeista ei olisi yhtä arvokas biodiversiteetin osanen? Kaikkia sukupuuton kokeneita lajeja ei ole edes biotekniikan keinoin mahdollista haaveilla takaisin lajistoon, koska tarvittavaa dataa ei yksinkertaisesti ole. Mammutti tai dodo voidaan ehkä synnyttää, mutta tuskin 3 miljardin vuoden takaisia bakteereja.Itse en haikailisi jo kadonneiden lajien perään, vaan keskittäisin voimat niihin lajeihin, jotka uhkaavat kadota ihan vain siksi, etteivät ne pärjää ihmiselle. Pelkästään ihmisperäisen sukupuuttoaallon taltuttaminen voi osoittautua ylivoimaiseksi tehtäväksi. Siitä pitäisi ehkä kuitenkin aloittaa ja palata mammutteihin sitten joskus myöhemmin.



tiistai 24. lokakuuta 2017

Meidän jälkeemme parempi algoritmi?

Yuval Noah Harari on kirjoittanut kirjan, joka todennäköisesti herättäisi suurta huolestuneisuutta, jos ihmiset noin laajasti ottaen lukisivat näin paksuja tietokirjoja tai niistä kirjoitettuja esittelyjä. Homo Deus : Huomisen lyhyt historia (Bazar 2017) on yhteenveto biotieteiden ja tekniikan tällä hetkellä avaamista tulevaisuuden näkymistä ihmiselle lajina. Harari epäilee vahvasti, että meidät korvaa ylivoimainen algoritmi, jolla ei ole tarvetta ihmisen kaltaiselle hitaasti kehittyvälle reliikille yhtään sen enempää kuin homo sapiensilla oli tarvetta kuljettaa mukanaan Neandertalin ihmistä.

Mehän olemme ehkä jo tottuneet ajatukseen, että perinteiset teolliset työpaikat katoavat. Hararin mukaan ei ole mitään painavaa syytä uskoa, että ei-tietoisen älyn kehittäminen hidastuisi tai pysähtyisi odottamaan ihmiskunnan työelämän järjestäytymistä. Pikemminkin käy niin, että käytännössä myös erikoistuneet ammattilaiset saavat kenkää - ja itse asiassa juuri he, koska on helpompi korvata kehittyneellä älyrobotiikalla kapeaa erikoisaluetta, kuten silmäkirurgiaan, hoitava ammattilainen kuin talonmies Jantunen (jos nyt sellaisen jostain vielä löytää).

Hararin piirtämässä kuvassa on traaginen paradoksi: ei-tietoista älyä kehitetään vimmalla, koska rikkaat ihmiset haluavat päästä eroon vaivoista, sairauksista ja viime kädessä kuolemasta. Kehitys ei kuitenkaan pysähdy siihen, että ihmisen elimistö pystytään pitämään ikuisesti tuoreena ja saadaan luoduksi homo deus. Miksi vaivautua pitämään yllä biologisen eläimen heikkoa järjestelmää, jos sen voi korvata kehittyneemmällä algoritmilla? Miksi tekninen ja älyn kehitys pysähtyisi kuolemattomaan ihmiseen?

* * *

Harari kirjoittaa kaupallisille markkinoille, joten hänen tekstinsä on pelkistävää, kärjistävää ja minun mielestäni paikoitellen myös kohtuuttomasti asioita yksinkertaistavaa. On kuitenkin hankalampaa osoittaa, missä kohdassa hänen logiikkansa pettäisi ratkaisevalla tavalla, varsinkin kun hän korostaa jatkuvasti, ettei esitä ennusteita vaan pohtii mahdollisia kehityskulkuja. Siksi en tässä lyhyessä esittelyssä rupea ruotimaan esimerkiksi Hararin intoa nimittää "uskonnoksi" mitä tahansa yleiseksi kehittyvää ajattelutapaa tai sitä, että hän käyttää termiä "humanismi" kattokäsitteenä kaikille uskontojenjälkeisille ideologioille.

Hararin perusajatuksia on väite, että kaikki organismit, myös ihminen, ovat pohjimmiltaan algoritmeja ja "elämä" on pohjimmiltaan datankäsittelyä. Kun olemme tottuneet käyttämään algoritmia lähinnä tietokoneiden ohjelmoinnin yhteydessä, vaatii Hararin algoritmi-puhe totuttelemista. Kirjoittaja itsekin haluaa meidän pohtivan, onko tämä puhe organismeista algoritmeina kestävällä pohjalla. Kovin paljon vastaväitteitä Harari ei itselleen ole koonnut, joten oletan hänen ajatukseen pohjimmiltaan kyllä luottavan.

Toinen kirjan perusajatus on hylätä ajatus älyn ja tietoisuuden vääjäämättömästä yhteydestä. Harari tuntuu uskovan siihen, ettei älykkään algoritmin tarvitse olla tietoinen, jotta se voi ensin nousta ihmisen veroiseksi ja sen jälkeen pyyhältää ohi. Harari tuntuu ajattelevan, että tietoisuus on yliarvioitu elementti, jota ilmankin pärjätään oikein hyvin. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin muistuttaa, ettei meillä ole eikä loogisesti voi olla mitään käsitystä siitä, millaista tietoisuudesta irtautunut äly voisi olla. Se kun menee ns. yli ymmärryksemme.

* * *

Ehkä ajankohtaisimman mietinnän kohteen Harari löytää, kun hän arvelee älykkäiden algoritmien (Google, Facebook & Co) piankin tuntevan meidät paremmin kuin itsekään tunnemme. Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, politiikalle ja arkiselle elämälle, jos annamme ei-tietoisten, mutta älyllisesti ja taidollisesti ylivoimaisille algoritmeille oikeuden tietää meistä ihmisistä kaiken mahdollisen? Harari ei näe tässä uhkana niinkään koneiden ylivaltaa Terminaattori-elokuvien tapaan, vaan hän ilmaisee huolen siitä, että ihmisen yhteiskunta muuttuu (on jo itse asiassa monilta osiltaan muuttunut) niin monimutkaiseksi, että vain meitä älykkäämmät algoritmit pystyvät prosessoimaan koko ajan kasvavan datan määrän ja sitä kautta "valta" siirtyy pois ihmisorganismien käsistä ilman että asiasta täytyy tehdä mitään päätöksiä.

Ei tarvitse edes rivien välistä lukea, että Hararin mielestä tämä muutos on jo tapahtunut. Kun algoritmit käyvät osakekauppaa, miksi ihmeessä niitten ei annettaisi tehdä päätöksiä myös muissa nopeaa älyä ja järisyttävän suurta datankäsittelykykyä edellyttävissä pulmissa - joita ihmiskunnalla riittää. Samalla kun Harari myöntää ns. vapaan markkinakapitalismin historiallisen voiman, hän kysyy melko suoraan, kuinka todennäköistä on, että päätösvallan siirtäminen superälykkäille algoritmeille ei johda nopeasti ihmisen syrjäyttämiseen.

Harari vie tulevaisuuden pohdiskelut niin pitkälle, että kirjan nimikin on itse asiassa harhaanjohtava ja todempi on kirjan alaotsikko. Vaikka "homo deus", kuolematon sapiens, on suhteellisen lyhyelläkin aikavälillä mahdollinen tai jopa todennäköinen, ei se samoilla oletuksilla ole muuta kuin ohikiitävä välivaihe. Harari uskaltaa kysyä, miksi nykyisen homo sapiensin pitäisikään säilyä, jos sen itsensä istuttama siemen kehittyy ylivertaiseksi datankäsittelijäksi. Minusta nämä kysymykset ihmisen itseisarvosta ovat olennaisen tärkeitä. Ehkä vain vastaamalla niihin "oikein" ei-tietoisten, mutta älykkäiden algoritmien aikakausi ei hävitä ihmiskuntaa kokonaan. Tosin onhan meillä edelleen mahdollisuus tehdä se ihan ominkin voimin väheksymällä ilmastonmuutosta ja suhtautumalla ydinaseisiin innostuneesti. Ei Hararikaan väitä, että tietoinen algoritmiorganismi on edes välttävän älykäs.

torstai 19. lokakuuta 2017

Päivä bonobona

"Heräsin aamulla naapurin murheelliseen huokailuun ja kävin pikaisesti lohduttamassa häntä maukkaan orgasmin verran. Sitten tulikin niin kiire töihinlähdön kanssa, että ehdin oman puolisoni kanssa touhuilla vain hätäisesti. Bussissa olin ilmeisesti vähän nyreän näköinen, koska yksi nuori pariskunta tuli minua lohduttamaan ja rapsuttelimme toisiamme loppumatkan sieltä ja täältä.

Aamupalaveri oli tavanomainen. Pomo puhui kymmenisen minuuttia päivän ohjelmasta, paneskeli hetken sihteerinsä kanssa ja jakoi sitten meille kaikille työtehtävät. Tylsä päivä tiedossa, enkä ollut ainoa niin ajatteleva. Pian meitä oli puolen tusinaa kahviossa hieromassa toisiamme rauhoittavasti. Mutta tylsätkin työpäivät päättyvät aikanaan, joten heilautin eväsrepun selkääni ja kiirehdin muitten kanssa lepohuoneeseen lyhyttä mutta nautinnollista ryhmäorgiaa varten. Sellainen kohottaa kummasti työmoraalia.

Kotimatkalla olin niin hyvällä tuulella, että liityin jonkun koululaisporukan villiin hinkkauskerhoon ja sain mahtavat kicksit! Ruokakaupassa kiistelin kauppiaan kanssa tuoreitten raviolien kohtuullisesta hinnasta, mutta pääsimme sopuun takahuoneessa käytyjen petineuvottelujen jälkeen. Hilpeänä talsin kotiin reppu herkkuja täynnä ja posket edelleen punaisina tinkimisseksin rasituksista.

Kotona oli täysi mellakka päällä. Lapset - kaikki kolme - lojuivat telkkarin äärellä epämääräisenä joukkona ja katselivat toisiaan hyväillen jotain epämääräistä japanilaista seksianimaatiota. Minä en niistä perusta, liian omituista ja kaukaa haettua. Kakarat tykkäävät, minkäs sille voi. Rupesin kokkaamaan kaupasta tuomiana herkkuja ja sain kohta nuortenkin huomion joka nurkkaan leviävän pastakastikkeen tuoksun avulla.

Puolisolla oli edelleen menossa joku liikeneuvottelu kotimme mukavasti pehmustetussa kirjastossa. Oli vaikea olla kuulematta neuvottelijoiden ähinää ja kikattelua, ja se kyllä pani epäilemään itse neuvotteluiden olevan vähemmän tärkeä juttu. Koputin kohteliaasti ovelle ja käskin tulla syömään, molempien jos on nälkä. 'Neuvottelijat' tulivatkin edelleen kikatellen ja posket punaisina ruokapöydän ääreen nauttimaan raviolia ja sitä erityisen maukasta pastakastikketta, jota teen itse lisäämällä vähän tylsään peruskastikkeeseen paljon parmesaania, ripauksen galangal-jauhetta ja tietenkin limettimehua.

Vieraamme ja lapset ryntäsivät heti jälkiruoan - marsipaanilla terästettyä uuniomenapiirakkaa kermajäätelön kanssa - jälkeen ulos, joten saimme jäädä puolisoni kanssa lopultakin kahden. Eihän sitä ruoan päälle ihmeemmin jaksa, mutta aina se on vaivan arvoista, siksi kai olemme edelleen yhdessä ja samassa taloudessa. Viilennämme itseämme parvekkeella illan hiljaa tummetessa ja vilkuilemme välinpitämätöntä teeskennellen, mitä naapurien petipuuhissa tänä iltana tapahtuu. Eipä ihmeitä, mutta ilokseni huomaan aamulla lohduttamani naapurin kisailevan hyväntuulisena kolmen porukassa. Niin sitä pitää!

Vähän huolestuneena pohdiskelin sängyssä pomon aamusekstailua. Olisikohan se uusi sihteeri kyennyt panemaan vanhan ketun pään niin pyörälle, että meillä uutisosastolla voi käynnistyä työnkierto? En mistään hinnasta haluaisi luopua tutusta porukasta ja ryhmäseksistä juuri sen kanssa. Mutta ei pomosta koskaan tiedä, se osaa hallitsemisen konstit, kepit ja porkkanat paremmin kuin kukaan meistä muista. Siksi se pomoksi on ylennytkin. Painaudun puolison selkää vasten ja ehdotan vielä yhtä kertaa."

* * *

Edellä oleva fiktiivinen ajatusleikki sai alkunsa keskustelusta, jossa pohdimme ihmislajin seksuaalisten ahdistusten vaikutusta yksilöiden elämään ja koko lajin kehitykseen. Tiedän, ettei edes bonobojen elämä ole vain auvoista sopua seksin ansiosta. Ehkä siinä silti olisi jotain opiksi otettavaa. Ainakin kaikki ne "kasvattajat", joiden mielestä on kohtuullista pelotella lapsiparat pienestä pitäen pitämään seksiä jotenkin "likaisena", voisivat katsoa mallia bonobojen yhteisöstä. Ai niin, bonoboilla ei ole uskontoja.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Spotifyn surkea tietopalvelu versus kirjastojen tietokannat

Helsingin Sanomat uutisoi eilen otsikolla "Muusikot haluavat tekijöiden nimet suoratoistokappaleisiin, striimausyhtiöiden mukaan se ei onnistu" tekijänoikeusneuvoston näkemyksestä, jonka mukaan suoratoistopalveluiden surkea tietopalvelu on tekijänoikeuslain vastaista. Uutisessa kerrottu palveluntarjoajan (oletettavasti Spotify) perustelu nimien puuttumiseen on sekä naurettava että valheellinen. Voi olla, että asiaan suhtaudutaan "myönteisesti", mitä se sitten tarkoittaakin. Pötyä on sen sijaan väittää, että perustietojen tarjoaminen olisi "mahdotonta". Viittaus "vanhempien äänitteiden" tekijätietojen puuttumiseen osoittaa, että valheeseen ei ole edes tarjota kunnon tekosyytä. 

Oletan seuraavassa, että Spotifyn & Co:n ylläpitäjät kyllä tuntevat käsitteen "diskografia" ja että ainakin joku heistä on joskus tutustunut kansallisdiskografian kaltaiseen peruspalveluun. Jos eivät tunne tai eivät ole tutustuneet, ylläpitäjät ovat sivistymättömiä pölkkypäitä, jotka ansaitsevat kaiken mahdollisen ylenkatseen ja pilkan. Mutta kun siis oletan, että diskografian käsite on tuttu suoratoistajille, heidän väitteensä tekijätietojen puuttumisesta vanhemmissa äänitteissä on tietoinen valhe.

Valheeseen turvaudutaan arvioni mukaan siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät Spotify & Co halua imagosyistä myöntää, että niiden ala-arvoisen surkea tietopalvelu johtuu pyrkimyksestä maksimoida palvelusta kertyvä tuotto. Kun suoratoistopalvelut elvistelevät ennen muuta miljoonien raitojen tarjonnalla, ne eivät halua samaan hengenvetoon myöntää, että tämä jättimäinen tarjonta on mahdollista siksi, etteivät firmat satsaa rahaa tietopalveluun. En tietenkään voi tietää, satsaavatko ehkä jokusen euron, mutta aivan pikainenkin vertailu musiikkikirjastojen rutiininomaisesti tarjoamaan tietopalveluun täsmälleen samasta aineistosta todistaa, että kyse ei ole "mahdottomuudesta" vaan tietoisesta valinnasta.

* * *

Kirjastopalvelut tuottavat verovaroilla korkeatasoisia tiedostoja musiikkiäänitteistä (kuten kaikista muistakin lainattavista nimekkeistä), jotta tietokantaa tutkiva kansalainen voi tehdä valintojaan nimekkeisiin liittyvän perusinformaation varassa. Kirjastot eivät voi tarjota kuultavia näytteitä, joten tarjonta täytyy pyrkiä avaamaan mahdollisimman monipuolisesti sekä musiikin sisällön että tekijöiden osalta. Tämä avaustyö on monipuolista ammattitaitoa vaativaa erikoisosaamista, josta maksetaan kirjastojen yleiseen tapaan pientä palkkaa, mutta tulos - kirjaston tietokanta - on kaikkien halukkaiden vapaassa ja maksuttomassa käytössä. Kunnolla luetteloitu tietokanta on samalla myös pysyvä musiikkiäänitteiden esittelysivusto, joka ei maksa levy-yhtiöille mitään.

Kansallisdiskografia on erityinen Kansalliskirjaston tuottama tietokanta, joka sisältää perustiedot kaikista Suomessa julkaistuista äänitteistä. Sellaista "vanhempaa" äänitettä ei ole, jota ei olisi kunnolla analysoitu sekä sisällön että tekijöiden osalta Viola-tietokantaan. Suoratoistopalveluiden väite diskografisten tietojen olemattomuudesta ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Viola-tietokannassa oleva diskografinen informaatio ei ole tekijänoikeuden suojaamaa sisältöä ainakaan yksittäisen äänitteen tietojen osalta (koko tietokanta on hämärämpi asia, mutta siitä ei nyt olekaan kyse). Periaatteessa mikään ei estäisi suoratoistofirmaa kopioimasta kirjaston tarjoamaan MARC-tietuetta ja siirtämästä sen informaatiota omaan järjestelmään.

Miksi Spotify & Co eivät sitten hyödynnä Suomen ja muiden maiden kansalliskirjastojen tuottamaa diskografista informaatiota? Siksi, ettei tuo sinänsä maksuton informaatio siirry taikasauvan heilatutuksella kaupallisen yrityksen tietokantaan, vaan tiedon siirtämisen teknisistä yksityiskohdista pitäisi sopia, rakentaa ja maksaa datan siirtämisen ja käsittelyn kustannukset ja joissakin tapauksissa ehkä myös maksaa informaation/datan tuottajalle jotain taloudellista hyvitystä (ei todennäköisesti Suomessa, mutta ehkä joissain muissa maissa).

* * *

Levy-yhtiöitä ja suoratoistopalveluita toki periaatteessa kiinnostaa nykyistä parempi tietopalvelu. Mutta ei samasta syystä kuin minkä takia kirjastot tekevät luettelointityötään, vaan mahdollisena keinona lisätä myyntiä. Tähän motiiviin sen into sitten lopahtaakin. Kaupalliset jakelijat eivät sijoita rahaa toimintaan, joka ei varmuudella tuota takaisin enemmän rahaa. Tällä hetkellä jakelijat ovat ilmeisesti arvioineet, ettei tietopalvelun laadun nostaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Kun todellinen ja ainoa tavoite on kasvattaa viimeisen tiliviivan alle jäävän plusmerkkisen summan määrää, vetoaminen kulttuurisiin hyötyihin tai tekijänoikeuden moraalisiin käskyihin on täysin tehotonta.

Oma arvioni on, että ainoa keino parantaa suoratoistopalveluiden tarjoaman diskografisen informaation laatua on pakko. EU on syytänyt tekijänoikeudellisia direktiivejä kuin liukuhihnalta, mutta sieltä on turha etsiä mitään moraalisiin oikeuksiin liittyvää. EU:ssa kiinnostaa vain raha, kulttuuripoliittinen puhe on tyhjää ja merkityksetöntä. Asiahan hoituisi yksinkertaisesti direktiivillä, joka velvoittaisi suoratoistopalvelun tarjoajan tarjoamaan itse musiikin lisäksi tekijänoikeuslainsäädännössä tarkoitetut perustiedot musiikin tekijöistä. Se ei vielä riittäisi kirjastojen tarjoaman informaation laatutasolle, mutta olisi valtava parannus nykyiseen alennustilaan.

En itse uskalla olla optimistinen, vaikka Suomessa tekijänoikeusneuvostosta on tiristetty periaatteessa suoratoistofirman kannalta velvoittava kannanotto. Puuttuu riittävä poliittinen tahto toimia asiassa, jossa kukaan ei ole ansaitsemassa lisää rahaa vaan jossa yrittäjän täytyisi satsata vähän omistaan. Sellainen ei tietenkään ole suosiossa EU:ssa, jonka tarkoitus on kasvattaa eurooppalaisten suuryritysten voittoja. On selvää, etteivät suoratoistopalvelut ole EU-komission erityisessä suojeluksessa, mutta levy-yhtiöiden taloudelliset edut todistetusti ovat (ns. Lex Beatles eli äänitteiden suoja-ajan pidennys 70 vuoteen on näkyvin todiste tästä).

* * *

Ikävä sanoa tätä ääneen, mutta valitettavasti pallo on kokonaan tekijöiden itsensä näpeissä. Elleivät tekijät pysty pakottamaan levy-yhtiöitä ja suoratoistofirmoja satsaamaan nykyistä enemmän tekijätietojen tarjoamiseen, ei sitä kukaan muukaan tule tekemään. Olisin itse valmis tarjoamaan tekijäpuolelle houkuttimeksi lupauksen täysin maksuttomasta diskografisesta datasta, jos firmat vastaavat sen siirtämisen ja käsittelyn kustannuksista. Mutta en rehellisesti sanoen usko, että tämä ilmainen datakaan riitä. Kun pakottavaa lainsäädäntöä ei ole luvassa (mielellään olen tässä kyllä täysin väärässä), ainoaksi ratkaisuksi tuntuu jäävän se, että tekijäpuoli - säveltäjät, sanoittajat, sovittajat ja esittäjät, siis Suomessa Teosto ja Gramex - pakottaa levy-yhtiöt ja suoratoistopalvelufirmat muuttamaan passiivista suhtautumistaan.

Se voi edellyttää kompromissia äänitetuotannon tulokakun jakamisessa eli että myös tekijät osallistuvat diskografisen datan hyödyntämisen kustannusten kattamiseen. Mutta se lienee selvää, etteivät tekijänoikeusneuvoston suositukset ja lempeä pyytäminen tuo haluttua muutosta. Kysymys on rahasta ja sen jakamisesta. Verovaroin toimivilla kirjastoilla on Spotifyn & Co tarvitsema data, mutta on kohtuutonta edellyttää niiden kustantavan kaupallisten yrittäjien voiton maksimointia.

Jos Teosto ja Gramex eivät ole valmiita koviin otteisiin - ja eivät välttämättä ole, kun levy-yhtiöt ovat tekijänoikeusteollisen maailman merkillisen logiikan mukaan mukana Gramexissa siinä missä esiintyjätkin -, suoratoistopalveluiden tietopalvelu tulee pysymään sillä alkeellistakin alkeellisemmalla tasolla, johon ne taloudellisista syistä ovat jämähtäneet. Se on kulttuurisesti äärimmäisen älytöntä, mutta niin tämä talousjärjestelmä toimii.



PS Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että yleinen musiikkikirjasto tarjoaa sinulle myös sellaista musiikkia, mitä suoratoistopalvelut eivät tekijöiden boikotin takia voi tarjota? Check it out babe!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kulinaristisäveltäjiä ja muita

Myönnän painostuksetta, että sellaiset kirjat kuten Syötävät sävelet : Vieraana säveltäjien pöydissä (Kirjapaja 2017) ovat silkkaa ajankulua ilman syvällisempää merkitystä. Sillä, miten säveltäjä suhtautuu ruokaan ja syömiseen on tietenkin yhteys hänen persoonaansa, mutta ei Susanna Välimäkikään yritä väittää, että kukaan olisi parempi säveltäjä siksi, että on myös kulinaristi - tai siksi, että tyytyy yksinkertaiseen ruokavalioon.

On kuitenkin jossain määrin hupaisaa uppoutua tunnettujen säveltäjien (tuntemattomien keittiöpuuhat eivät kiinnosta ymmärrettävästi ketään) ruokasuhteeseen, vaikka Välimäki on tietysti valikoinut rajusti löytääkseen sopivat esimerkiksi edustamaan kolmea pääryhmää (kirjoittajan termein "Taiturilliset kokit", "Herkuttelevat syömärit" ja "Askeettiset tankkaajat"). Olettaa voi, että useimpien säveltäjien syömäpuuhat ovat niin tavanomaisia, ettei niistä yrittämälläkään saa kiinnostavaa tekstiä. Itse joudun myöntämään, että kirjaan valitut askeetikot (Hildegard von Bingen, Beethoven, Liszt, Clara Schumann ja Gustav Mahler) eivät jaksaneet uteliaisuutta pitämään yllä, joten keskityn kahteen ruokaan myönteisesti suhtautuneeseen ryhmään.

Ymmärrettävää, mutta silti harmillista lukijan kannalta on se, ettei kirjaan ole löytynyt yhtään elossa edelleen olevaa säveltäjää, kuten ei myöskään ketään suomalaista. Olisiko se ollut liian tungettelevaa? Ei minusta, sillä eihän kenenkään pakko ole mukaan lähteä, kun elävänä voi vielä kieltäytyä. Ainakin juomakulttuurista olisi luullut löytyvän herkullisia esimerkkejä myös kotimaasta Jean Sibeliuksesta lähtien - tai ainakin hänet mainiten.

* * *

Ykkösryhmän herkuttelijoiden (Paganini,  Rossini, Verdi, Debussy ja Satie) seura miellyttää jokaista, joka on edes joskus hairahtunut gastronomisen herkuttelun suuntaan. Vaikka ei olisi lähelläkään Rossinin kaltaista intohimoa, joka pääsi valloilleen heti kun musiikilla oli turvattu herkullinen loppuelämä, on helppo tunnistaa herkuttelijan ulkopuolisesta omituiset päähänpinttymät. Juuri lapsuudessa maistetut maut ovat yleensä myöhemminkin niitä ainoita oikeita. On toisaalta helppo ymmärtää niitäkin, joiden mielestä herkuttelijoiden ruokaan, sen ainesten hankintaan ja valmistamiseen käyttämä aika ja vaiva ovat hirveää tuhlausta ja varakkaiden ihmisten elvistelyä. Asiasta ei kuitenkaan kannata kiistellä, sillä myös vähävarainen saattaa olla herkuttelija, ei sitä oikein itse voi valita, onko vai ei ole. Vain herkkujen määrä ja laatu riippuvat kukkarosta (Satie oli aina rahaton).

Kakkosryhmän syömärit (Bach, Mozart, Brahms, Ravel ja Alma Mahler) eivät synnytä yhtä samanlaista kulinaristista mielihyvää kuin Rossini & Co, koska heidän suhteensa ruokaan on selvästi yksipuolisempi ja sanoisinko vääristyneen hedonistinen (määrä on laatua tärkeämpää). Mutta kieltämättä kuvaus Maurice Ravelin kummallisesta vimmasta raakaan lihaan ja menun sisältämien "kauden kasvisten" systemaattinen syömättä jättäminen avaavat ehkä jonkinlaisen tirkistysreiän säveltäjän erikoiseen persoonallisuuteen. Tai sitten vain kuvittelemme, että avaa. Itse en Ravelin ruokatapoja hänen musiikissaan kuule.

Mistä päästäänkiin yleisempään kysymykseen siitä, miksi tuttujen säveltäjien sairaudet, ruokatottumukset tai seksuaaliset mieltymykset kiinnostavat joskus enemmän kuin itse musiikki. Helppo selitys on tietysti se, että vaikkei itse pystyisi musiikkia luomaan, jokainen on joskus sairas, jokainen syö päivittäin ja jokaisella on oma seksuaalinen käytösmallinsa. Ne ovat tuttuja ja helppoja vertailun tai kulmienkohottelun lähtökohtia. Ehkä tällainen kolmijakoinen tyypittely tarjoaa myös mahdollisuuden saada pienoinen elämys siitä, että tunnetulla säveltäjällä on "ihan samanlainen suhde ruokaan kuin minulla!".


* * *

Minusta on kiva juttu, että tällainenkin kirja on meille yleisuteliaille koottu. Vaikka olisin omasta puolestani ollut tyytyväinen pelkästään ruoan aitojen ystävien esittelyyn, ehkä on kokonaisuuden kannalta hyvä, että monen tunnetun säveltäjän askeettinen suhde ruokaan tulee sekin mainituksi. Ettei synny sellaista harhakäsitystä, että kaikki säveltäjät ovat olleet pakkomielteisiä herkuttelijoita tai vastenmielisiä suursyömäreitä (kirjan kuvaus Beethovenin rasvaisista tavoista tyydyttää varmasti kulinarismiin kriittisesti suhtautuvia).

Kirjan teknis-kirjallisesta toteutuksesta pari sanaa. Tiina Ripatin graafinen taitto on miellyttävä, vaikka itse olisin toivonut enemmän selkeitä kuvia itse ruokalajeista ja vähemmän elokuvista napattuja fiktiivisiä kuvituskuvia. Susanna Välimäki kirjoittaa sujuvasti, joskin kyllä sitä oikolukua olisi vielä hieman enemmän voinut tehdä. Paikoitellen on esimerkiksi saksan substantiiveja kirjoitettu pienellä alkukirjaimella (kiusaa tietysti vain saksankielen käyttäjiä), mikä voi olla taittajankin jäljiltä jäänyttä. 

Välimäen kirjoitustapaan kuuluu myös ajoittainen tyylittely ironisella ja ronskilla tekstillä. Sellainen sopii kirjaan, jota lueskellaan vapaa-ajan viihdykkeeksi, mutta jakaa tietysti lukijat tykkääviin ja ei-tykkääviin. Itselleni sopii, että Hildegard teki "hermopipareita" ja että Ravelin Pernod-ryyppy aiheuttaa hengityselimiin "kertalaakisen aistijysäyksen". Mutta kun Alma Mahlerin ryyppyporukan mietteitä kuvataan supisuomalaisin sanankääntein ("Kaik o mänt. Mikkää ei oo niinko enne. Paitsi tää penetiktiiniputel!"), vähän sitä vilkuilee hämillään ympärilleen. Mutta - makuasioita nämä kuten kirjan muutkin aiheet!

maanantai 2. lokakuuta 2017

Kolme vuotta käytännön apartheidia

Paljon asiakirjoja katosi liekkien kitaan, kun Suomen armeija vetäytyi pois kesällä 1941 valtaamaltaan alueelta Itä-Karjalassa. Yhtä ja toista jäi silti polttamattakin, joten FT Helena Pilke on voinut koota kirjan Propagandaa Itä-Karjalaan : Heimokansan suomalaistajat 1941-1944 (SKS 2017) täydentämään pala palalta syntyvää kokonaiskuvaa toisen maailmansodan tapahtumista Suomen näkökulmasta. Tämän päivän sotaisia ja kiihkokansallisia äänenpainoja kuunnellessa voisi lisätä myös lauseen "opiksi ja ojennukseksi jokaiselle, joka haaveilee Suur-Suomesta".

Propagandaa aiemminkin tutkinut Pilke on nähnyt suuren vaivan ja käynyt läpi ilmeisesti käytännöllisesti kaiken arkistoaineiston, mitä miehitysarmeijan jäljiltä on säilynyt. Syntynyt kuva tuskin on koko totuus, mutta niin uskottava kuitenkin, että toivoisi kirjaa käytettävän esimerkkinä siitä, mihin kansalliskiihkoilu voi johtaa. Itä-Karjalan tapauksessa toisaalta ei mihinkään, koska Saksa ei voittanutkaan sotaa, toisaalta traumaattisiin kokemuksiin niin miehittäjien kuin miehitettyjen puolella. 

Pilke kuvaa jatkosodan sitä rintamaa, joka ei sovi perinteiseen uhrikuvaan pienestä Suomesta brutaalin bolshevikkikarhun kynsissä. Tällä rintamalla suomalaiset olivat miehittäjiä, keskitysleirien ja rasistisen apartheid-politiikan toteuttajia. Pilke itse ei tätä myöhempien aikojen termiä käytä, mutta se kuvaa niin hyvin suomalaisten toimia, että käytän sitä tässä lyhyessä kirjoituksessa tiivistämään koko Itä-Karjalan miehityksen suurimman häpeän synnyttäjän. Suomi ei pelkästään sotilasstrategisista syistä valloittanut vierasta maata, vaan pyrki pontevasti rakentamaan valloittamalleen alueelle rodullisesti ja ideologisesti puhdistetun siirtomaan.

* * *

Helena Pilke suhtautuu aiheeseensa maltillisesti syyllistymättä ylenpalttiseen jälkiviisauteen tai anakronistiseen syyllistämiseen. Kokonaan hän ei kuitenkaan ole välttänyt siitä muistuttamista, että miehittäjän puheet ja lupaukset olivat jatkuvasti, alusta loppuun asti tekoja suuremmat. Pilke suhtautuu kaikkein kiihkeimpiin Itä-Karjalan suomalaistajiin nihkeästi, mutta asettaa silti ylilyönnitkin aikakauden yleisempiin asenteisiin. Erityisesti kirjassa hiljaisena päähenkilönä esiintyvä aluepäällikkö Miika Simojoki saa tulkita kolmessa vuodessa innostuksesta masennukseen vaihtuvat toimijoiden tunnelmat kaikessa rauhassa ja omalla äänellään.

Pilke tarjoilee kirjassa paljon autenttisia sitaatteja vuosien 1941-1944 toimijoiden säilyneistä asiakirjoista. Niitä on kiintoisa lukea, vaikka osa edustaa tympeän korskeaa suursuomalaisuutta ja häkellyttävän suorasanaista rasistista alentuvuutta. Koska sotasensuuri esti äärimmäisten näkemysten aktiivisen levittämisen, voi lukijalle tulla yllätyksenä se, miten avoimesti suomalaisista miehittäjistä jotkut käyttäytyivät perinteisen siirtomaaisännän ottein. Toisaalta on terveellistä lukea siitä ristiriitaisuudesta, jonka eteen miehittäjät joutuivat esimerkiksi uskontokysymyksissä. Kuvaus keskenään rähinöivistä luterilaisista ja ortodoksisista papeista on herkullista luettavaa.

Pilke kuvaa myös hyvin miehittäjän armoille jääneen väestön kaksijakoista suhtautumista. Juhlapuheitten valheellisuus ei rehellisiltä toimijoilta peitä sitä tosiasiaa, että pääosa siviileistä suhtautui suomalaisiin alusta loppuun pidättyväisesti tai jopa epäluuloisesti. Syyt olivat tietysti moninaiset, mutta kieli- ja kulttuurimuurin ylittämisen vaikeuden lisäksi valloitettujen alueiden ihmiset suhtautuivat suomalaisia paljon kriittisemmin lupauksiin Saksan voitosta. Monet näyttävät ajatelleen koko ajan, että suomalaiset ovat vain käymässä, joten suursuomi-intoilijoitten kelkkaan ei kannata istahtaa edes hetkeksi.

* * *

Vaikka tutkimuksen painopiste on suomalaisten miehittäjien ja "kansallisten" eli ei-venäläisten toimissa, kirja antaa melkoisen koruttoman kuvan siitä rasistisesta ylimielisyydestä, jolla venäläisiin siviileihin suhtauduttiin. Kyse ei ollut yksittäisten kuumapäitten ylilyönneistä, vaan koko miehityshallinto rakentui jaottelulle "kansalliset  - ei-kansalliset". Edellisille annettiin enemmän ruokaa ja muita etuja, jälkimmäiset kasattiin pahimmillaan keskitysleireille. Kyse ei ollut saksalaistyyppisistä tuhoamisleireistä, mutta on vaikea tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos Saksa olisi selvinnyt sodassa voittajana. Etnisen puhdistuksen välineet ja asenteet olivat olemassa, puuttui vain poliittinen lupa.

Suomalaiset saivat kolmisen vuotta kokeilla, miten vaikeaa rasistiselle kansalaisten erottelulle rakentavan yhteisön rakentaminen voi olla. Tulokset olivat järjestään kehnoja tai olemattomia. Sotilashallinnon johdossa ei ymmärretty edes alkeellisia psykologisia periaatteita, minkä seurauksena paikallisten kanssa toiminut henkilökunta joutui usein voimattomana seuraamaan, kuinka ponnistelut kuluivat hukkaan joko resurssien vähyyden tai tökeröiden aloitteiden takia. Miehityshallinto ei yksinkertaisesti ollut asetettujen kunnianhimoisten tavoitteiden tasolla sen paremmin henkisesti kuin aineellisestikaan.

Pilke kuvaa usein tilanteita, joissa miehittäjä joutuu raportoimaan eteenpäin, että alkuperäisväestöstä ei aiheudu ongelmia, mutta sitäkin enemmän kurittomista sotilaista ja muista miehitysjoukon työntekijöistä. Toimettomuus yhdistyneenä sallittuun rasistiseen erotteluun synnytti ikäviä ilmiöitä, joissa suomalainen sotilas oli niin kaukana propagandan luomista kiiltokuvista, että asiat oli pakko vaiketa kokonaisuudessaan. Tilinpäätös, jonka Miika Simojoen kaltaiset asialliset toimijat joutuivat tekemään, oli suoraan sanoen masentava. Kolmen vuoden apartheid-miehitys ei tuottanut Suomelle haluttua goodwilliä vaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miehittäjäarmeijaa ei jääty kaipaamaan. Propaganda ei missään vaiheessa muuttanut katteettomia lupauksia todeksi. Kun kaikesta pahasta syytetty bolshevikkiarmeija sitten ajoi miehittäjän tiehensä, rehelliset propagandistit myönsivät epäonnistuneensa. Virallisesti ja ääneen tätä ei tietysti myönnetty, mistä syystä Helena Pilke on tehnyt arvokkaan palveluksen sotahistorian harrastajille. Tämän jälkeen on aiempaa vaikeampaa pitää kiinni jatkosotaan ja sen ehkä häpeällisimpään osaan liittyvistä kestämättömistä myyteistä.


tiistai 26. syyskuuta 2017

Islam on ja ei ole

Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on se suomalainen, jonka puoleen keskimäärin aina käännytään ensimmäiseksi, kun syntyy tarve tulkita islamin suhdetta tähän tai tuohon. Ei siis ihme, että Hämeen-Anttila on kirjoittanut myös tavalliselle suomalaiselle suunnatun Islamin käsikirjan (Otava 2004), joka on päivitetty - tai jatkettu - nyt muotoon Uusi islamin käsikirja (Otava 2017). Toisin kuin nimen perusteella voisi olettaa, kirja ei ole vain islamin teologian opas (sitäkin se on), vaan samaan aikaan historiaa ja ajankohtaista maailmanpolitiikkaa. Painopiste on selkeästi tässä hetkessä ja tuoreissa ilmiöissä, joista vuonna 2004 ei kaikista ollut vielä mitään aavistusta.

Kaltaiseni aika kriittinen lukija voi heti kysyä, voiko kenenkään asiantuntemus riittää näin laajan alueen hallintaan. Toisaalta riittää, toisaalta ehkä ei. Hämeen-Anttila on kiistatta käsittelemiensä asioiden syvällinen tuntija, kuten hänen professuurinsakin antaa odottaa. Poliittisen historian harrastajaa kuitenkin hitusen hirvittää se suoraviivaisuus, jolla kirjoittaja välillä niputtaa monimutkaiset ilmiöt poikki ja pinoon. Selkeitä vastauksia odottavalle lukijalle Hämeen-Anttila on kuin jumalasta seuraava, itse en uskaltaisi näin itsevarmoja analyysejä kirjoittaa kirjaan, jota tullaan lukemaan oppikirjan tai hakuteoksen tapaan (kirjan lopussa on muutamia kysymyksiä vastauksineen, palaan siihen vielä).

Voihan tietysti olla, että historia tulee osoittamaan Hämeen-Anttilan olleen analyyseissään täysin oikeassa. Jos niin on, soisi tietysti hänen kirjansa kuluvan ennen muuta päättäjien käsissä ei vain Suomessa, vaan ennen muuta niissä maissa, jotka ovat islam-asioiden ytimessä. Tämä lienee turha toivo, vaikka professuuri Edinburghissa parantanee Hämeen-Anttilan mahdollisuuksia saada äänensä kuuluviin ratkaisevalla tavalla. Suomeksi kirjoittavan äänihän ei kuulu yhtään minnekään.


* * *

Jaakko Hämeen-Anttilan perusmissio on jo ennestään tuttu. Hän haluaa valistaa lukijoitaan (suomalaisia ei-muslimeja) sen suhteen, mitä islam on ja mitä se ei ole. Syvällisin viesti epäilemättä on se, ettei yhtä islamia ole olemassa ja että esimerkiksi "maahanmuuttokriittisten" harrastama yleistäminen on jos ei kaiken, niin aika paljon pahan alku. Hämeen-Anttila ei millään muotoa yritä kiistää islamiin liittyviä ongelmia (kuten naisen alistettua asemaa, tässä suhteessa hän poikkeaa edukseen joistakin muista julkisista islam-asiantuntijoista), mutta tekee parhaansa asettaakseen ilmiöt historialliseen taustaansa. Tässä suhteessa hänen perusväittämänsä on, että islam-enemmistöiset valtiot ovat yhteiskunnallisessa kehityksessään suunnilleen siinä, missä eurooppalaiset olivat 1700-1800-luvuilla. Hän ei myöskään väsy muistuttamasta siitä, että fundamentalit ovat pieni vähemmistö muslimeista ja varsinaiset terroristit pieni vähemmistö fundamentalisteista.

Hämeen-Anttila ottaa voimakkaasti kantaa maailmanpoliittisiin kipupisteisiin, eikä kaihda osoittamasta syyttävällä sormella suurvaltojen itsekkäisiin toimiin nykyisten ongelmien eräänä keskeisenä lähteenä. Esimerkiksi al-Qaidan ja Daeshin menestyksen hän selittää kiertelemättä Yhdysvaltain sotaretkien (Kuwait, Irak, Afganistan) lehtolapseksi, jota kukaan ei halunnut, mutta joka niistä silti sikisi. Viattomia ja puhtaita pelureita ei silti löydy pienemmistäkään toimijoista. Tätä osiota voi pitää suorastaan inhorealistisena, mitä tosin Hämeen-Anttilan kiihkoilematon kirjoitustyyli pehmentää.

Itseäni jäi hiukan kaihertamaan se, ettei kirjoittajan muuten perusteellinen analyysi islamin maiden ja muiden toimijoiden kansainvälisistä kuvioista juurikaan koskettele kolonialismin raskasta perintöä ja kansainvälisen kaupan suunnattomien epäoikeudenmukaisuuksien vaikutusta. Tämä on yllättävää, koska mm. Lähi-Idän ongelmat kietoutuvat kiistatta öljyn ympärille ja monet islamin hallitsemat maat ovat yksipuolisesti öljyä tuottavia maita ja sen takia taloudellisesti hyvin haavoittuvia (ei-islamilainen Venezuela ehkä ajankohtaisin esimerkki). Myös Israelin roolin pohdinta jää mielestäni turhan vähälle, vaikka Hämeen-Anttila toteaa maan aseman Yhdysvaltain pelinappulana turhia kaunistelematta.


* * *


Hämeen-Anttila on koonnut käsikirjan loppuun omat vastauksensa eräisiin suomalaista lukijaa taatusti kiinnostaviin aiheisiin ja juuri täällä hänen roolinsa tutkijana antaa tilaa pamfletistille, joka haluaa ottaa kantaa sellaisiinkin asioihin, jotka tutkija ehkä mieluummin jättäisi rauhaan. Tässä muutamia esimerkkejä: 

* "Radikalisoituminen ei nouse ideologiasta vaan halusta käyttää sitä perusteena oman patoutuneen vihansa purkamiselle." (s. 257)
* "Ihmisillä on oikeus suhtautua vieraisiin kulttuureihin epäluuloisesti, eikä jokainen maahanmuuton vastustaja ole rasisti, vaikka Suomessa heidät kaikki on usein leimattu sellaisiksi." (s. 260) 
* "Maltillinen ja järkevä keskustelu, jossa ei kieltäydytä näkemästä ongelmiakaan, on islamofobian paras vastalääke. Keskustelusta kieltäytyminen ei sitä ole." (s. 261) 
* "On ikävää, että sananvapautta käytetään väärin ihmisten solvaamiseen ja pilkkaamiseen (...) Kaikki laillinen ei ole toivottavaa." (s. 262)
* "Uskonto ei oikeuta rikkomaan lakia." (s. 264)
* " (...) on tilanteita, joissa tunnistautuminen vaatii kasvojen paljastamista. Milloin tällaista ei ole, on lähinnä muukalaiskammoisuutta vaatia, että joku ei saa omasta vapaasta tahdostaan käyttää huntua." (s. 267)
* "Miten siis kohdata muslimi? (...) Nykyisessä maailmassa tärkeintä on vain kohdata toinen ihminen." (s. 269)

Myönnän avoimesti, että oma yleinen kiinnostukseni uskontoja kohtaan on niin vähäinen, että Hämeen-Anttilan kirjan lukeminen oli paikoin aika väsyttävää (ainoa minua aidosti virkistänyt teologinen tieto oli shiialaisten jo vuonna 941 maailmalta kätkeytynyt kahdestoista imaami Mahdi - kumpa vain kaikki muutkin imaamit olisivat olleet yhtä viisaita!). Olen kuitenkin valmis myöntämään, että hyvä vain, jos joku toinen ei väsy vaan jaksaa lukea, ymmärtää ja oivaltaa islamiin liittyviä asioita aiempaa paremmin. Hämeen-Anttilan sivistynyt eetos on joka tapauksessa paljon parempi tapa lähestyä mitä tahansa itselle outoa ja ehkä vähän pelottavaakin ilmiötä kuin vaikkapa Jussi Halla-ahon kaltaisten asioita yksinkertaistavien demonisoinnin harrastajien nuivuus. Uusi islamin käsikirja on tervetullut tietopaketti sille, joka ei luule jo tietävänsä, vaan tietää, ettei vielä tiedä riittävästi.



keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Villit aivot

Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Jeena Ranckenin väitöskirjasta Yliluonnollinen kokemus - tulkinta, merkitys ja vaikutus. Kun en ole päässyt tutkimusta vielä lukemaan (työn on julkaissut Vastapaino syyskuussa 2017 ja jonotan pienituloisena kirjaston kappaletta), en tässä paneudu sen yksityiskohtiin sen enempää kuin että ihmettelen ääneen, miksi tohtorin tittelin saanut ihminen ei halua - ainakaan uutisen mukaan - ottaa kantaa siihen, ovatko ihmisten kokemukset totta. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että Rancken pitää mahdollisena, että ihmisten kertomat harha-aistimukset ovat todellisten tapahtumien raportteja. Rancken vahvistaa tämän tulkinnan toteamalla haastattelunsa lopussa, että ”Luonnossa ja ihmismielessä on ulottuvuuksia, joista meillä ei ole vielä mitään käsitystä.”

Rancken on tehnyt työnsä Tampereen yliopiston yhteiskuntatiedeiden tiedekunnan sosiaalipsykologian laitokselle, joten lähtökohtana on, että kyseessä on sosiaalipsykologian alaan kuuluva tieteellinen tutkimus. Rancken haastatteli työtään varten 84 henkilöä, jotka löytyivät lehti-ilmoitusten avulla vuosina 2003-2009. Vastanneista naisia oli 57 ja miehiä 27 prosenttia - oletettavasti loput eivät halunneet määritellä sukupuoltaan. Koska väitöskirja on hyväksytty ja Vastapaino sen julkaisee, metodologia lienee siltä osin kunnossa. 

Mutta onko käsitteen "yliluonnollinen" käyttö ilman lainausmerkkejä tieteellisessä tutkimuksessa koskaan mielekästä? Rancken on liittänyt työhönsä seuraavat asiasanat: sosiaalipsykologia; kokemuskerronta; uskomukset; yliluonnolliset ilmiöt; selittämättömät ilmiöt; sosiaalinen konstruktionismi; narratiivinen tutkimus; new age; uususkonnollisuus. En tunne sosiaalipsykologian tutkimustraditiota (Suomessa) enkä edes sen vakiintuneita tutkimusmenetelmiä, mutta jollain tavalla tämä asiasanojen valikoima herättää minussa epämukavuutta. On suoraan sanoen huolestuttavaa, ettei asiasanojen joukossa ole sellaisia kuten neurologia, skitsofrenia tai aivotutkimus. Näyttää siltä, että Rancken on ottanut ihmisten kertomukset vastaan sillä oletuksella, ettei niillä ole mitään yhteyttä aivojen toimintaan tai häiriöihin. Toivottavasti olen väärässä.

* * *

Tiedän, että "yliluonnollinen" on perinteinen arkitermi asioille, joita tiede ei niin sanotusti osaa selittää. Käytännössä "yliluonnollisten" asioiden ryhmä koostuu pääosin ilmiöistä, joita ei tieteellisin menetelmin voi edes tutkia, koska kyse on subjektiivisista kokemuksista ja sitä kautta ns. uskon asioista (usko tässä laajassa merkityksessä ilman uskonnollisuuden kahletta). Joihinkin "yliluonnollisiin" kokemuksiin on onnistuttu saamaan lisävalaistusta aivotutkimuksen keinoin. Se ei yllätä ketään, joka suhtautuu kriittisesti ihmisten subjektiivisiin kertomuksiin. Aivotutkimuksen tarjoamat selitykset oudoille kokemuksille eivät kuitenkaan tunnu johtavan siihen, että "yliluonnolliset" kokemukset vähenisivät radikaalisti. Ilmeisesti moni ihminen uskoo mieluummin "yliluonnolliseen" kuin siihen, että outo aistimus tai kokemus selittyy tylsällä aivokemiallisella faktalla. "Enkeli" on jotenkin mukavampi selitys kuin katkos ja tukos aivokemiallisessa viestinnässä.

Tässä tullaankin asian ytimeen. On yksi asia tutkia "yliluonnollisia" ilmiöitä ja toinen asia tutkia sitä, miksi ihminen haluaa uskoa "yliluonnollisiin" selityksiin mieluummin kuin edes harkitsee tieteen tarjoamia tai mahdollisesti tulevaisuudessa löytyviä ratkaisuja. Oletan, että Jeena Ranckenin sosiaalipsykologinen näkökulma liittyy juuri jälkimmäiseen, mutta Hesarin haastattelun loppukaneetti herättää myös muita ajatuksia. Jos tutkija pitää ovea edes raollaan sille, että todellisuuteen voisi sisältyä "luonnollisen" eli tutkittavissa olevan lisäksi myös ei-tutkittava "yliluonnollinen", epäilyn siemen on istutettu ja se siemen myös itää.

Edellä sanomastani ei pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että pilkkaisin humanistisia tutkimusperinteitä esimerkiksi antropologian tyyliin sinänsä. En ehkä pidä niitä aitoina tieteinä, mutta kyllähän niitten avulla saadaan esiin aineistoa, joka parhaimmillaan lisää ymmärrystämme ihmisen toiminnasta. Onhan aivotutkijankin kannalta tärkeää, että tarjolla on aivokudoksen lisäksi myös kuvauksia siitä, mitä kaikkea noista kudoksista on erilaisissa tilanteissa syntynyt. Pidän siis humanistisia tutkimuksia parhaassa tapauksessa hyödyllisinä apuvälineinä, mutta kyllä se todellinen tiede toteutuu vain aivotutkimuksen puitteissa.

* * *

Itse olen vakuuttunut siitä, että ihmisten ns. "yliluonnolliset" kokemukset ja havainnot ovat kaikki aivojen tuottamia harha-aistimuksia, vaikka tunnemme vasta joitakin aivokemiallisia prosesseja, jotka näitä aistimuksia tuottavat. Koemme päivittäin niin paljon vähäisiä harhoja (kuulemme, näemme, maistamme, tunnemme), ettei pitäisi olla psykologisesti ylivoimaista hyväksyä ajatusta, että ne isommatkin ovat aivojen tuotetta, eivät seurausta tieteelle tuntemattomien voimien tai peräti erilaisten luonnonlaeista piittaamattomien olioiden kuten aaveiden, jumalien tai menninkäisten tekemisistä. Tiedämme jo varsin hyvin, kuinka naurettavan helppoa ihmisen perusaisteja on huijata. Ilman tätä helppoutta ei olisi taikureiden ammattikuntaa (kaunopuheiset tyhjää myyvät huijarit ovat vielä vähän eri asia, hehän eivät myönnä taikureiden tapaan reilusti olevansa huijareita).

On kovin yllättävää, kuinka sitkeässä meissä ihmisissä on luottamus siihen, että aistiemme tarjoama informaatio on jotenkin totta ja luotettavaa. Todellisuudessa esimerkiksi se mitä näemme, on sataprosenttisesti omien aivojemme subjektiivista tulkintaa niistä signaaleista, joita silmien mekanismin kautta tulvii. Itse ajattelen, että aistimme huijaavat meitä koko ajan, mutta käytännön testit kertovat meille, milloin huijauksella on merkitystä, milloin ei. Kun silmien ja aivojen yhteispeli kertoo, että edessä on portaat, jalkojen lihasten ja hermopäätteiden avulla voimme arvioida ja todeta, että "portaat" eivät ole huijausta vaan nyt todellakin on nostettava jalkaa, jotta voidaan liikkua eteenpäin (mikä sekin on tietysti vain aivojen tulkintaa lihasten suorittamasta työstä ja silmien ympäristöstä tarjoamasta informaatiosta).

Olisiko niin, että kokonaiset tieteenalat toimivat siltä pohjalta, ettei ihmiselle hennota kertoa biologian ja aivotutkimuksen yhteistä tarinaa siitä, miten heppoinen faktantarkistusjärjestelmä aistimustemme kokonaisuus loppujen lopuksi on? Biologisen evoluution näkökulmasta (joka on tietysti vain ihmisaivojen keksimä näkökulma sekin) ei liene tärkeää, että elimistön aivot tuottavat pelkästään varmasti luotettavaa informaatiota. Osa eläimistä on luopunut kokonaan epäluotettavasta ja kovin vaateliaasta näkökyvystä (aina pitäisi olla niitä fotoneja apuna), kun muillakin pärjää riittävän hyvin tai paremminkin. Ihmispolon ongelma on se, että aivomme villiintyvät kovin herkästi tulkitsemaan aistimuksiamme "epäbiologisesti" eli vastaamaan kulttuurisia kehitelmiämme ja sosiaalisia tarpeita. Tulkitsemme myös herkästi monet aivojen sairaudet "yliluonnollisesti",  vaikka ne ovat mitä luonnollisimpia, vaikkakin epätoivottuja. Harha-aistimukset voivat olla taiteissa kiinnostava asia, eivät juuri muuten. Meitä ei suojele aivojen villiintymiseltä lopulta muu kuin tukeutuminen kovaan tieteeseen ja sen tarjoamaan tulkinta-apuun.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Entä sitten, jos Yrjö Kilpinen oli myös pedofiili?

Viime keskiviikon (13.9.2017) Hufvudstadsbladet repäisi kulttuurisivuillaan näyttävästi kysymällä, "Vad har Yrjö Kilpinens släkt att dölja?" (artikkelin laajemmassa verkkoversiossa kysymys on jo selvempi "Var Yrjö Kilpinen nazist? Innan släkten lyfter på förlåten lär vi inte få veta"). Wilhelm Kwist on jutussa paneutunut pohtimaan, mitä kaikkea muuta säveltäjä Yrjö Kilpinen (4.2.1892 - 2.3.1959) ehti elinaikaan olla paitsi tunnettu säveltäjä ja natsisympatioistaan epäilty, mutta käytännössä vain lyhyellä nurkassaseisomisella selvinnyt kulttuurin toimija. Kwistillä on ollut kaksi syytä pohdintoihinsa, säveltäjän syntymän 125-vuotisjuhlinta ja Kilpisen jälkeläisten haluttomuus avata tutkijoille välttämättömiä henkilökohtaisia arkistoja. Kwist on saanut tuekseen professori Gustav Djupsjöbackan, joka toimi Yrjö Kilpinen-seuran puheenjohtajana vuosina 2002-2007 ja sotahistorioitsija Martti Turtolan, jolla oli yhdessä Djupsjöbackan kanssa ajatus kirjoittaa 1990-luvulla moderni elämäkerta Yrjö Kilpisestä. Hanke kilpistyi heidän mukaan säveltäjän tyttären, Siipi Saaren haluttomuuteen antaa lupaa tutkia alkuperäisaineistoja.

Myös Siipi Saaren tytär Suvi Åkerblom on ollut haluton auttamaan tutkijoita, vaikka vakuuttaa suhtautuvansa vanhoihin asioihin neutraalisti. Kun Kwist pyysi kahden muun sisaren yhteystietoja, vastauksena oli "Om du lyckades gräva fram mitt nummer, kan du säkert också gräva fram deras." Yrjö Kilpisen arkisto on talletettu Kansallisarkistoon, mutta sen käyttö edellyttää oikeudenhaltijoiden eli kolmen tyttärentyttären lupaa. Nähtäväksi jää, rupeaako joku tutkija tosissaan lupaa pyytämään - edes 125-vuotisjuhlavuonna - ja kykenevätkö kolmannen polven jälkeläiset suhtautumaan tosiasioihin sietävämmin kuin edelliset. Aineistoa ainakin on, sillä Kilpinen kuului kaikki kuititkin säästäneisiin; Kansallisarkiston hyllyillä on tallessa aineistoa neljä ja puoli hyllymetriä.

Yrjö Kilpisen tapauksessa jälkeläisten yhteistyöhaluttomuus ei Turtolan mukaan johdu pelkästään tai edes välttämättä pääasiassa säveltäjän väitetyistä sympatioista natsiaatetta ja Adolf Hitleriä kohtaan (synninpäästö tuli varsin nopeasti: Kilpinen valittiin jo 1948 Suomen Akatemiaan ensimmäisenä säveltaiteen edustajana oikeusministeri Urho Kekkosen pontevista vastalauseista huolimatta), vaan todennäköisesti Kilpisen seksuaalisesta toimeliaisuudesta. Turtola antaa ymmärtää - korostaen puhuvansa toisen käden tietojen pohjalta, kun arkistoaineisto on ulottumattomissa -, että Yrjö Kilpinen oli erotomaani, joka alituiseen jahtasi kaikenikäisiä naisia, myös lapsia. Monet säveltäjät ovat olleet tunnettuja naistenmiehiä, mutta pedofilia - jos siitä on ollut kysymys eikä vain kyltymättömästä kaikkiruokaisuudesta - on varsinkin nykypäivänä eri asia. Se yksinään riittäisi ymmärrettäväksi perusteeksi jälkeläisille pitää arkistot lukossa.

* * *

Yrjö Kilpisen tapaus sisältää tietysti myös yleisemmänkin kysymyksen siitä, missä määrin julkisuudessa tunnettujen luovien taiteilijoiden yksityiselämä kuuluu ulkopuolisille. Tiukimmin yksityisyyden ikuista suojaa kannattavat perustelevat kantansa useimmiten sillä, ettei taiteilijan korvinkuultavan elämäntaiteen kannalta ole mitään merkitystä sillä, mitä taiteilija yksityiselämässään teki. Jos törkeä vaimonsa pahoinpitelijä loi hienoa taidetta, tyytykäämme siihen ja nauttikaamme siitä ilman ulkotaiteellisia syitä suhtautua luovaan henkeen kriittisesti. 

Toisessa ääripäässä ovat elämänkerturit, jotka penkovat vaikka kohdehenkilönsä roskapussit löytääkseen meheviä yksityiskohtia lukijoita kuohuttavista hurjasteluista seksin, huumaavien aineiden ja muiden "paheellisten" aiheiden parissa. Sellainen herättää myös voimakasta kritiikkiä. Kun Albert Goldman julkaisi kirjansa Elvis Presleyn elämästä, häntä syytettiin paitsi yleisestä vihamielisyydestä kohdehenkilöään kohtaan, myös liian intiimeihin yksityiskohtiin menevistä paljastuksista. Kun Goldman kuvaili yksityiskohtaisesti Elviksen pyjamabileitä nuorten teinityttöjen kanssa, se oli monille kerta kaikkiaan liikaa. Totuus tai ei, ainakaan siitä ei olisi pitänyt voida lukea julkaistun kirjan sivuilta.

Lienee aika yleisesti hyväksytty ajatus, että myös jo kuolleilla julkisuuden henkilöillä on ja täytyy olla jonkinlainen yksityisyyden suoja, eikä kuolleista muutenkaan pitäisi puhua pahaa (Yhdysvalloissa tosin kuolleella ei ole suojaa esimerkiksi siltä, että tulee sekoitetuksi fiktiivisen kertomuksen henkilöksi - tästä on maininnut mm. Yhdysvaltain lähihistoriasta kirjoittanut James Ellroy). Mutta mikä on "pahan puhumista"? Onko yhteiskunnallisesti perusteltua, että tiedämme yksityiskohtaisesti Yrjö Kilpisen tai Elvis Presleyn seksuaalisista mieltymyksistä, vaikka ne olisivat kuinka noloja tai rikollisia tahansa? Tuskin ainakaan erityisen tärkeää verrattuna tietoon kohdehenkilöiden yhteiskunnallisista näkemyksistä ja toimista. Toisaalta lienee selvää, että myös seksuaalisuudella on voinut olla merkittävä vaikutus sekä taiteelliseen luomistyöhön että yhteiskunnallisiin toimiin. Seksuaalisuuttaan piilottelemaan joutuva on eri tilanteessa kuin ns. valtavirran enemmistöön kuuluva. On vaikea uskoa, että "rikollisesti seksuaalinen" voisi elää täysin normaalisti.

* * *

Nyt 2010-luvulla on varmaan vaikea eläytyä siihen maailmaan, jossa vain muutamia vuosikymmeniä sitten homoseksuaalisuus oli lakiin kirjattu rikos, josta myös tuomittiin. Myös lapsiin ja eläimiin sekaantuminen oli kiellettyä, mutta vähemmän puhuttua, koska lasten ja eläinten perusoikeudet olivat vasta kehkeytymässä. Monesta tunnetusta säveltäjästä toki "on aina tiedetty" heidän homoutensa, mutta ongelma ratkesi sillä, ettei asiasta puhuttu ja jatkettiin Pjotr Tšaikovskin, Benjamin Brittenin ja Cole Porterin kuuntelemista muina miehinä ja naisina. Luettelo tunnetuista LGTB-säveltäjistä saattaakin yllättää viattoman musiikinharrastajan, koska käytännössä ennen 1990-lukua ei kenenkään kannattanut tulla kaapista, vaikka sitten käytännön elämässä asiaa ei suuremmin piilotellutkaan, kuten Leonard Bernsteinin elämäntavoista aika hyvin tiedetään.

En ole löytänyt esimerkkejä siitä, että jonkun säveltäjän ura olisi tuhoutunut siksi, että häntä on epäilty, syytetty tai tuomittu pedofiliasta (poptähdet ovat eri juttu, Gary Glitterin ura ei oikein sujunut toistuneiden tuomioiden takia, eikä edes Pete Townshend ole pystynyt poistamaan kokonaan kuvaansa tulleita tahroja, vaikka melko uskottavasti väittikin hankkineensa netin kautta aineistoa elämäkertahankkeeseensa, koska joutui itse lapsena seksuaalisen riiston kohteeksi). Benjamin Britten oli mieltynyt erityisesti alaikäisiin poikiin, mutta se ei estänyt häntä nousemasta brittiläisen musiikin suureksi nimeksi. Camille Saint-Saëns vieraili usein Algeriassa, mitä on pidetty vahvana todisteena hänen pedofiilisuudestaan, mutta eipä näillä huhuilla mitään vaikutusta ole ollut säveltäjän suosioon. Olisiko Yrjö Kilpisen tilanne tässä suhteessa poikkeus? Ovatko ajat muuttuneet siten, että pelkkä epäilys pedofiilisesta taipumuksesta löisi Kilpiseen vielä pahemman leiman kun fasismin kanssa flirttailu löi? Myös Erkki Melartin oli viehättynyt nuoremmista miehistä ja pojista, mutta tekeekö se hänestä moraalisesti epäilyttävän tai peräti huonomman säveltäjän?

Olen itse sitä mieltä, että Kilpisen perillisten harrastama arkistojen salailu on turhaa ja tarpeetonta ainakin säveltäjän julkisen kuvan varjelun nimissä. Turtolan ääneen esittämä riittää kyllä useimmille niistä, joille asialla on väliä. Toisaalta on täysin ymmärrettävää, etteivät Kilpisen tyttärentyttäret halua isoisäänsä ristiinnaulittavan julkisuudessa. Onneksi välimuotokin on keksitty, nimittäin arkistotutkimukseen nojautuva kiihkoton elämäkerta. Eivät kaikki ole asialla Goldmanin asenteella ja nykyään osataan kirjoittaa myös sortumatta kohteen asiattomaan kaunisteluun ja totuuden kiertelyyn. Vaikka Yrjö Kilpisen vaikutus suomalaiseen kulttuurielämään oli ajallisesti melko rajoittunut, kyllä meillä on oikeus saada luettavaksi laadukas elämäkerta säveltäjästä, jonka elämä ja tuotanto tuntuvat jakavan mielipiteitä niin voimakkaasti edelleen. Vähäisemmistäkin persoonista on elämäkertoja tehty, joten toivotaan, että tyttärentyttäret eivät jää piilottelemaan ikuisesti sellaista, mitä ei oikesti piilotella tarvitse. Totuus paljastuu aina jossain vaiheessa - ja se on hyvä se.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Myyräntyötä koulussa

Helsingin yliopiston uskonnonopetuksen professori Arto Kallioniemi on rohjennut arvostella suomalaista mallia, joka sallii eri uskontokuntien apartheid-tyylisen opetuksen peruskoulussa. Tai ei siis salli, vaan suorastaan pakottaa siihen. Kallioniemi korostaa sitä, että Suomi on tässä asiassa eurooppalaisittainkin poikkeuksellisen vanhoillinen ja eroaa pohjoismaisista naapureistaan jyrkästi. Kallioniemen mielestä malli on järjetön, eikä se palvele kenenkään etua. Uskonnon asema oppiaineena on hänen mielestään masentava.

Näin valoisa tilanne ei valitettavasti kuitenkaan ole. Nykyinen tilanne palvelee jokaisen oman uskontonsa erinomaisuuteen uskovan tyrkyttäjän rajoittunutta etua oikein hyvin. Muille kuin valtauskonnolle (evankelisluterilaisuus) sopii aivan mainiosti, että heidän kohtuuttomilla vaatimuksillaan on sekä lain että perinteen tuki. En usko, että niillä suunnilla kukaan on huolissaan siitä, etteivät lapsukaiset saa monipuolista kuvaa uskonnoista. Miksi olisivatkaan, kun jokainen valehtelee työkseen olevansa se ainoa oikea?

Valtakirkon tilanne on tietysti hiukan toinen. Se ei varsinaisesti tarvitse lisätukea ylivaltansa harjoittamiseen. Mutta toki sielläkin ymmärretään, että kaikille yhteinen katsomustieto romuttaisi vuosisatojen aikana rakennetun ovelan järjestelmän, joka takaa sen, että uskonnon kaltaista uskomusjärjestelmää ylipäätään tyrkytetään verovaroin ylläpidetyn kansansivistysjärjestelmän kautta. Valtakirkkokaan ei halua muistutettavan siitä, että uskonnollisuuden opettaminen itse asiassa vaikeuttaa koko ajan sitä opetusta, jonka avulla nuorista kansalaisista pyritään kasvattamaan itsenäiseen ajatteluun ja ongelmanratkaisuun kykeneviä aikuisia.

* * *

On selvää, etteivät ns. vähemmistöuskontojen edustajat tule koskaan vapaaehtoisesti suostumaan saavuttamansa kohtuuttoman suuren vaikutusmahdollisuuden vähentämiseen, joten neuvottelut ja keskustelut asiassa ovat aivan turhanaikaisia. Uskomusjärjestelmien muodollisilla edustajilla ei ylipäätään pitäisi olla mitään sananvaltaa sen suhteen, mitä peruskoulun opetussisällöt ovat. He ovat lähtökohtaisesti itsekkäitä ja haluttomia kompromisseihin, koska mikä tahansa muutos nykyiseen herkkutilanteeseen on vaarallinen.

En osaa arvioida, onko valtakirkonkaan joustavuus tässä asiassa todennäköinen edes siinä tilanteessa, jossa poliittista tahtoa asian kuntoonlaittamiseen löytyisi. Vaikka evankelisluterilaisella kirkolla on suuruutensa takia vähiten hävittävää lyhyellä aikavälillä, myyräntyön loppuminen kouluopetuksessa voisi olla symbolisella tasolla kova isku verotulojen pienentymisen aiheuttamassa kriisissä muhivalle organisaatiolle. Joku moderni julkkispappi voi toki Kallioniemen tueksi ilmaantua, mutta eiköhän se siihen jää.

Kaikki riippuu tietysti viime kädessä kansanedustajista ja poliittisista puolueista. Niiden tuki uudistuksille on valitettavasti tässä asiassa yhtä todennäköinen kuin Timo Soinin nimi aborttioikeutta parantavassa addressissa. Suomen tasavallan eduskunta on vuosikymmenestä toiseen ollut käsittämättömän vanhoillinen ja uskonnolliselle myyräntyölle suopea ihan siitä riippumatta, millaiset ns. poliittiset voimasuhteet ovat. Sehän ei ketään yllätä, että eduskunnan oikealla laidalla pappi on poliisin kaltainen luonnollinen liittolainen, mutta usein unohtuu, että myös "maltillinen vasemmisto" eli demaripuolue on kautta historiansa suhtautunut uskontoon enemmän kuin myönteisesti. SDP on käytännössä ollut porvaripuolen takalautana, kun on yhdessä torjuttu pyrkimyksiä purkaa uskonnollisten yhteisöjen historialliset erivapaudet.

* * *

Kyllä koulussa täytyy kertoa, että uskontoja ja niiden ympärille rakennettuja organisaatioita on olemassa. Pahoin kuitenkin pelkään, että oma näkemykseni siitä, mistä kaikesta lapsukaisille olisi ensiarvoisen tärkeää kertoa, ei mene ihan yksiin uskonnollisten yhteisöjen edustajien toiveiden kanssa. Luultavimmin Arto Kallioniemikin nikottelisi seuraavalle ehdotukselle, jos sen jostain oikusta sattuisi kohtaamaan ja vaivautuisi ajatuksella lukemaan. Siitä huolimatta tarjoan seuraavassa vapaasti hyödynnettäväksi lyhyen ja yleisluontoisen ohjelman, jonka avulla koulut voivat jatkossa tarjota olennaisen tiedon uskonnoista jokaiselle koululaiselle.

1. Kerrotaan erilaisten uskomusjärjestelmien neuropsykologisesta taustasta eli yritetään vastata kysymykseen, "miksi ihminen uskoo ilman todisteitakin".

2. Kuvaillaan uskontojen ja niihin rinnastettavissa olevien uskomusjärjestelmien (kuten buddhalaisuuden) historiaa ilman puolueellisia painotuksia eli kerrotaan, mihin kaikkeen ihminen on uskonut ja uskoo.

3. Vertaillaan eri uskontojen suhtautumista keskeisiin eettisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin eli rakennetaan kuvaa siitä, miten uskonnot ratkovat ei-teologisia haasteita.

4. Kuvaillaan eri uskontojen teologiset periaatteet mutta ns. uskontotieteen näkökulmasta vertaillen ja perustellen, ei "tunnustuksellisesti".

5. Selitetään kiihkottomasti uskontokriittisyyden eri muodot (agnostisismi, ateismi, uskonnottomuus) sekä teoriassa että historiallisina ilmiöinä. Tässä yhteydessä on myös selitettävä, miksi ei-uskominen ei ole "oma uskontonsa".

Jos edellä unohtui jokin tärkeä näkökohta, sen saa mieluusti lisätä ohjelmaan. Tärkeintä on lopettaa uskonnollisille yhteisöille annettu perusteeton oikeus harjoittaa kukin omanlaistaan myyräntyötä yhteisin varoin katetun perusopetuksen yhteydessä. Omalla kustannuksella järjestettyyn vapaaehtoiseen uskonnolliseen opetukseen en puutu. Pakkosyöttö alle 18-vuotiaille pitäisi silläkin tavalla kieltää lailla.

(Jokainen voi mielessään piirtää kuvaan mieleisensä imaamin ja
uskonnollisen symbolin, perusasia pysyy samana).

maanantai 11. syyskuuta 2017

Suuri Manipulaattori

Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio (HS-kirjat 2017) on erinomainen tietokirja. Se tarjoaa lukijalle kiihkottoman ja silti aiheeseen kunnolla eläytyvän kronikan aiheesta, josta on kirjoitettu paljon pahasti vinoutunutta tekstiä (mm. Suomen Kuvalehti oli pitkään täysin Jari Aarnion johdateltavissa eikä kirjoittajien todistuksen perusteella vieläkään myönnä tulleensa Suuren Manipulaattorin huijaamaksi). Kirjoittajien itsehillintää voi vain ihailla, hehän ovat kuitenkin olleet vuosikausia tapahtumien ytimessä ja osaltaan vaikuttamassa tapahtumien kulkuun. On sinne muutama huutomerkki sentään eksynyt, mutta muuten on Aarnion kannattajien turha yrittää etsiä mitään jess!!!!-huutoja.

Vaikka kirjan päähenkilönä on kiistatta Jari Aarnio, lukijalle tarjotaan ennen muuta perusteellinen, osittain liki uskomaton kuvaus prosessista, jonka hetkelliseksi päätteeksi (prosessihan jatkuu hovioikeudessa ja Jari Aarnio on siellä taatusti kaikkea muuta kuin hanskat tiskiin lyönyt ja katuva ex-poliisi) ylistetty ja ihailtu poliisiviranomainen osoittautuu häikäilemättä kaikkea ympärillään manipuloivaksi peluriksi, joka jo varsin varhain päättää ruveta tekemään bisnestä rikollisin keinoin. Passin ja Reinbothin kuvaus valaisee asioita, jotka poliisi normaalisti kykenee piilottamaan kokonaan tavalliselta kansalaiselta. 

Tämä lieneekin kirjan suurin ansio. Kirjoittajat osoittavat kuin jännityselokuvan käsikirjoituksen analysoiden, miten heiveröisellä pohjalla tavallisen kansalaisen sinisilmäinen usko suomalaisen poliisin nuhteettomuuteen ja lahjomattomuuteen todellisuudessa on. Passi ja Reinboth eivät silti demonisoi poliisia ja muistuttavat tavan takaa, ettei Jari Aarnion tapaus - onneksi - tarkoita, että kaikki poliisin yksiköt olisivat täynnä mätiä omenia. Sen kirjoittajat kuitenkin osoittavat, että myös poliisi tarvitsee kaikilla toimintansa tasoilla ulkopuolisen, lahjomattoman ja laillisuuteen vahvasti sitoutuneen valvojan. 

* * *

Jari Aarnio ei minusta ole kirjan perusteella yksilönä ollenkaan mielenkiintoinen, ei myöskään pahana poliisina. Aarnion aidot puheet ja puuhat (kun hän ei esiinny julkisuudelle) tuntuvat varsin tylsiltä ja arkipäiväisiltä. Tällaisia äijiähän maailma on pullollaan. Sen sijaan hänen edustamansa häikäilemättömien ja taitavien manipulaattoreiden ihmislaji on kaiken sen huomion arvoinen, minkä Keisari Aarnio sille antaa. Jari Aarnion kyky rakentaa ympärilleen kilpimiesten verkko on ollut huikea ja muistuttaa siitä, kuinka hyödyllinen sinänsä erittäin epämiellyttävä luonnevika voi olla poliisin kaltaisessa organisaatiossa.

Erityisen ansiokkaasti Passi & Reinboth pohtivat sitä, mikä on saanut niin monen poliisin, toimittajan ja jopa kansanedustajan pysymään Aarniolle uskollisena tilanteessa, jossa jokainen ulkopuolinen näkee pelkästään rajatonta hyväksikäyttöä ja huijausta. On tietenkin mahdollista, että joku kansanedustaja Kari Tolvasen kaltainen kollega on kiinni Aarniossa aidon ja rikoksenkin kestävän ystävyyden sitein. Silti on häkellyttävää se, kuinka avoimesti Tolvanen kansanedustajanakin haluaa profiloitua rikollisen poliisin ystävänä. Martti Kainulaisen tunnettu kuva (ks. alareunaa) Tolvasesta tsemppaamassa todella raskaat syytökset saanutta Aarniota Helsingin käräjäoikeudessa 15.2.2016 kertoo selkeästä riippuvuussuhteesta. Emme vain tiedä, mitä Tolvanen tästä suhteesta on saanut tai saa. Se on todella huolestuttavaa.

Lienee selvää, että Aarnion alaisiksi on valikoitunut sekä nöyriä palvelijoita että luotettavia apureita - monet ovat varmasti Aarnon itsensä noukkimia. Se ei tarkoita, että he kaikki olisivat rikollisuuteen taipuvaisia esimiehensä tavoin, vaikka heidän lojaaliutensa ja omertànsa onkin ulkopuoliselle vaikea ymmärtää. Todennäköisesti selittävä tekijä on juuri Jari Aarnion ylivertainen kyky manipuloida vaikutuspiirissään olevia ihmisiä. Paradoksaalisesti Aarnio on ollut ilmeisesti kaikkea muuta kuin hyvä esimies, koska tällainen narsistinen manipulointi edellyttää aina joidenkin sulkemista piirin ulkopuolelle. Tämä ulkopiirikään ei silti ole ollut valmis pettämään pomoaan, ei ilmeisesti edes sen jälkeen, kun hänet tuomittiin 13 vuodeksi linnaan törkeästä huumausainerikoksesta.

* * *

Iso kysymys, joka jää Passin & Reinbothin käsittelyssä selkeästi keskeneräiseksi, on poliisin organisaatiossa Aarnion yläpuolella olleiden johtajien vastuu. Aarnion itsenäisen touhuilun hyväksynyt Jukka Riikonen tulee kyllä ristivalaistuksi aika ikävällä tavalla, mutta ilmeisesti myös toistuvasti muualle katsellut ja toimettomana ollut Mikko Paatero pääsee aika vähällä (molemmat myös pääsivät viettämään eläkepäiviä ilman syytettä virkavirheistä Aarnion tapauksessa). Minusta poliisin hierarkisen toimintamallin syvällisempi erittely olisi ollut paikallaan. Tavallisen kansalaisen on vaikea hahmottaa, mikä ero on "Helsingin poliisin" ja keskusrikospoliisin välillä. Kaikki kun ei ole ihan kuten USA:ssa, jonka poliisitoimen varmaan tunnemme paremmin kuin omamme.

Poliisijohdon vastuu Aarnion tapauksessa on minusta suurempi kuin vain muutaman riikosen tai paateron alistuminen Aarnion hääräilyn edessä. Kuten Passi & Reinboth suoraan sanovat, Aarnio ei olisi koskaan joutunut käräjille, ellei kansalainen "Saara" olisi katsonut kansalaisvelvollisuudekseen kertoa tietämäänsä totuutta. Saara yhdessä varsin tiukoiksi ja johdattelemattomiksi osoittautuneiden oikeuslaitoksen edustajien (kirjan perusteella melkein kaikki muuten naisia) kanssa piti viime kädessä kiinni siitä, ettei poliisi kyennyt lakaisemaan tapaus Aarniotakin piiloon (Hesarin rikostoimituksella oli tässä myös ansiokas osa, jota tekijät eivät vaatimattomina kovasti hehkuta). Kansalainen tietenkin kysyy tässä tilanteessa, onko Aarnion kaltaisia manipulaattoreita ja poliisina esiintyviä rikollisia enemmänkin. Poliisin edustajien mukaan ei tietenkään ole, mutta epäluulo jää kytemään. Keisari Aarnio antaa poliisin sisäisestä kulttuurista niin vastenmielisen kuvan, ettei oikeastaan mikään enää yllättäisi. Johdon edustajilla on tekemistä luottamuksen uudelleen rakentamisessa.

Jari Aarnion kaltaiset personaallisuudet hakeutuvat sinne, missä on mahdollisuus rakentaa pelurin oma maailma hierarkkisen rakennelman sisälle. Kuinka tällaisen voisi jatkossa välttää? Jariaarniot eivät linnatuomioilla mihinkään katoa, mutta onko edes teoriassa keinoa estää heidänlaistensa soluttautuminen poliisin kaltaiseen organisaatioon? Pitäisikö jo poliisikoulussa kyetä tunnistamaan narsistiset persoonallisuushäiriöt ja suoranaiset sosio- ja psykopaatit? Vai karsisiko se poliisin joukoista kaikki tehokkaan häikäilemättömät toimijat? Onko lopulta niin, että poliisi tarvitsee omat jariaarnionsa ja ongelma on lähinnä heidän pitämisensä sen verran kurissa ja lieassa, etteivät rötökset pääse kasvamaan organisaation omasta näkökulmasta liian isoiksi?