Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 28. marraskuuta 2016

Sattumamarsalkka

En oikein osaa selittää, miksi minun piti lukea Martti Turtolan tuore kirja Mannerheim (Tammi 2016). Turtola on sotahistorioitsija, joka kirjoittaa "vapaussodasta" ilman lainausmerkkejä eli hyväksyy julman sisällissodan naamioimisen taisteluksi vapaudesta, vaikka tietää oikein hyvin, että Neuvosto-Venäjä oli laittanut Svinhifvudin matkaan lupauksen siitä, ettei sotkeudu taisteluihin Suomessa ja Mannerheim ei sitten vaan piitannut tästä sähkeestä, koska oli päättänyt palauttaa valtaan Venäjän keisarin ja siihen tehtävään sopi mainiosti suomalaisten työläisten nuijiminen hengiltä ja sitä loogisesti seuraavas hyökkäys Leninin joukkoja vastaan. Mitä nyt saksalaiset tulivat asioita sotkemaan.

Karu tosiasia lienee, että Mannerheim-myytin purkaminen on myönteinen asia, vaikka sen mistä lähtökohdista tekisi ja siksi minäkin tähän kirjaan tartuin. Turtolan kaikkia motiiveja on vaikea tietää, sillä varsinaisesti mitään olennaista uutta hän ei aiheeseen tuo. Mannerheim-kirjathan myyvät varmasti, käsittelytavasta riippumatta. Myytinrakastajat ostavat ylistyskirjoja, myytinmurtajat niitä toisia. Turtolan kirja kuuluu kyllä kiistatta jälkimmäiseen ryhmään, sillä hän keskittyy purkamaan myytin kestämättömiä osatekijöitä, joita on paljon. Nautitaan siis siitä, vaikka kirjan kansi viittaakin myytinrakennuspuolelle.

Turtola tuntee ja hallitsee aihepiirinsä - sotahistorian - erittäin hyvin, mutta kyllä tätä kirjaa olisi ollut syytä vähän myös kustannustoimittajan kautta käyttää. Kirjassa on paljon palasista koottuun viittaavaan asioiden toistelua, ikään kuin kirjoittaja ei enää muistaisi, mitä juuri vähän aikaisemmin kirjoitti. Kustannustoimittaja ja kärkäs lukija tällaiset kuitenkin heti huomaa, harmikseen. Turtolan tapa käyttää huutomerkkejä on myös häkellyttävä. Niistä olisi voinut 90% poistaa ilman vahinkoa ja samalla uskottavuutta parantaen. Kirja myös päättyy dramaturgisesti jotenkin latteasti, kun Turtola käyttää viimeiset sivut lähinnä sen pohdiskelemiseen, kuinka vakavaa Mannerheimin alkoholinkäyttö oli ja voiko sitä kutsua alkoholismiksi. Ei asia merkityksetön ole, mutta ehkä ne viskigrogit eivät kuitenkaan myytissä olennaista roolia ole näytelleet.

* * *

Vaikka Turtolalla on selkäytimessä tarve arvostaa Mannerheimia porvarillisen Suomen pelastajana ja marsalkkana, aika vähän myönteistä hän kohdehenkilöstään onnistuu kasaamaan. Vuoden 1918 sisällissodan ratkaiseminen valkoisten hyväksi, sotavarustelun vuoden 1939 aikana ja kansakunnan yhdistäminen sotien aikana hän mainitsee plus-puolella, mutta kyllä se miinus-puoli on hirveän paljon pidempi ja painavampi. Turtola muistuttaa nuoren Mannerheimin rohkeudesta (jopa uhkarohkeudesta) rintamalla ja kyvykkyydestä organisoida ankaralla kurilla sotkuisia järjestelyjä. Mutta toisaalta Turtola joutuu toteamaan, ettei Mannerheim ollut ammattitaitoinen sotapäällikkö, vaan pikemminkin asiat menivät kuten menivät Mannerheimista riippumatta. Päätöstä olla yhtymättä Leningradin piiritykseen Turtola pitää kaukonäköisenä, vaikka muuten Mannerheimin ratkaisuille löytyy ihan muita motiiveja.

Turtolan kertoman perusteella Mannerheim oli mitä suurimmassa määrin oikeassa paikassa oikeana hetkenä - siis loppujen lopuksi, vaikka ehti lukuisia kertoja myös epäonnistua perusteellisesti lukuisissa hankkeissaan. Lyhyt juhlahetki valkoisen armeijan johtajana 1918 oli tosiasioiden valossa puhdasta sattumaa ja johtui enemmän kyvykkäiden upseereiden vähyydestä kuin Mannerheimin omista toimista. Jos sattuma olisi hiukankin toisin käännellyt johtimiaan, tsaarin uskollinen palvelija ei olisi Suomeen edes tullut ja joku muu olisi saanut yrittää nujertaa punaiset suomalaiset. Hiukan vähemmän sattumanvaraista oli se, että Mannerheim pääsi nöyryyttävien takaiskujen jälkeenkin palaamaan suomalaisen vallan ytimeen sekä sotilaan että poliittisen vallan käyttäjänä, diletanttina itse asiassa molemmissa rooleissa, mutta suunnattoman kunnianhimoisuutensa ansiosta loppujen lopuksi esteet voittaen.

Sen Turtolakin joutuu toteamaan, etteivät Mannerheimin teot myyttiä oikeuttaisi, vaan kyse oli siitä, että hän oli sopiva rooliin, johon hän pyrki ja sopiva jopa Stalinille, joka ei vaatinut Mannerheimia tilille sotarikoksista, joihin tämä ilman muuta syyllistyi paljon suuremmassa määrin kuin tuomitut, joita voi pitää Mannerheimin sijaiskärsijöinä. Stalinkin ymmärsi, että Mannerheimia voi käyttää vakuutena sille, että suomalainen laitaoikeisto ei ryhdy keikuttamaan venettä. Tai kyllähän se keikutti ja Mannerheim antoi salaa vauhtia, mutta ulospäin voitiin teeskennellä, että marsalkka yhdistää koko kansan hävityn sodan jälkeen. Stalin oli yhtä häikäilemätön kuin Mannerheim ja ymmärsi venäläisen aatelisupseerin mielenlaatua ehkä paremmin kuin monet suomalaiset.

* * *

Ehkä oudointa Turtolan analyysissä on se, ettei hän missään vaiheessa tiivistä ääneen Mannerheimin ikäviä luonteenpiirteitä sillä sanalla, joka nykymaailmassa tulee vääjäämättä mieleen. Mannerheim oli ilmiselvä narsisti, ehkä suorastaan psykopaattinen valtavassa epäempaattisuudessaan ja kyvyssään kohdella läheisiäkin ihmisiä julmalla tavalla. Mannerheimin huumorintajuttomuus ja varsinkin kyvyttömyys nauraa itselleen eivät yksin todista narsismista, mutta kun listalle lisätään sairaalloinen kunnianhimoisuus, kyvyttömyys myöntää omia virheitä, pitkävihaisuus, demokratianvastaisuus, loputon vallanhimo ja opportunistisuus, kuva on aika kiistaton. Turtola yrittää selittää Mannerheimin vastenmielisiä luonteenpiirteitä kurjalla lapsuudella. Se lienee osaselitys varsinkin empatiakyvyttömyyteen, mutta eihän pikku Gustaf ennen isän häipymistä ja äidin ennenaikaista kuolemaakaan mikään kullannuppu tainnut olla.

Yksi suuria arvoituksia Mannerheimin tarinassa on se, miksi niin monet kanssapelurit alistuivat hänen tahtoonsa, usein vielä lapsellisten kiukutteluiden ja "muuten minä eroan" -leikkien jälkeen. Psykologisesti luontevan selityksen antaa se narsistin piirre, joka sallii manipuloida ihmisiä ilman omantunnon kolkuttelua. Silti on vakea ymmärtää, etteivät poliitikot nähneet vaaran merkkejä siinä, kuinka Mannerheim eri tilanteissa pyrki systemaattisesti keräämään kaiken vallan itselleen - ja sodan melkeissä siinä pitkälle onnistuikin. Kyllähän jotkut kovat pelurit kuten Paasikivi ja Tanner asian näkivätkin, mutta riittävää rintamaa ei syntynyt tai Mannerheim oli onnistunut tekemään itsestään - tai myytistään - jo korvaamattoman. Ystäviähän Mannerheimilla ei ilmeisesti koskaan ollut, vain lojaaleja ihailijoita, palvelijoita ja tukijoita.

Turtola antaa reilusti tunnustusta viime vuosien tärkeimmälle Mannerheim-kirjalle eli Juhani Suomen vuonna 2013 julkaistulle monumentaaliteokselle Mannerheim - viimeinen kortti? (Siltala). Suomihan repii hajalle erityisesti sotavuosiin liittyviä myytin aineksia niin perusteellisesti, ettei Turtolalle ole jäänyt käytännössä muuta kuin tilaisuus viitata kollegansa perusteelliseen selvitykseen. Tässä mielessä voidaan sanoa, että Turtola ottaa erittäin vahvasti etäisyyttä myytinrakentajiin, vaikka se viimeinen johtopäätös, että Mannerheim oli todella ikävä tyyppi, jääkin sanomatta. Turtola ei rakenna myyttiä, mutta ei halua toisaalta ihan kokonaan luopua ajatuksesta, että Mannerheim on maineensa ja asemansa ansainnut. Siksi tuore kirja jää jotenkin puolitiehen, vaikka kirjoittaja epäilemättä saakin osansa siitä lokasingosta, johon Suomen Mannerheim-falangilla näyttää olevan loputtomasti ammuksia.


PS. Yhden minulle ennestään tuntemattoman historiallisen detaljin Turtola kertoo. Historian suuren ironian mukaan Mannerheimin vapautti muodollisesti Venäjän armeijan palveluksesta allekirjoituksellaan Vladimir Lenin.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Fidel

Kuuba ja sen johtaja Fidel Castro ovat pelkällä olemassaolollaan kiusanneet maailmanpoliisiksi itsensä muilta mitään kysymättä ylentäneen Yhdysvaltain hallintoa yli viisi vuosikymmentä. Suhtautuminen häirikköön on ollut armotonta: massiivinen propagandasota, yksipuolinen kauppasaarto, jatkuva sabotaasi ja yhteiskunnallisen vakauden järkyttäminen ja lukuisat yritykset salamurhata mies, jota ei voinutkaan ostaa eikä pakottaa alistumaan. Nyt on luontoäiti onnistunut siinä, missä CIA kumppaneineen toistuvasti epäonnistui. Castron kuolema ei silti mitenkään muuta hänen elämäntyönsä merkitystä.

Kokoonsa nähden Kuuba on aina herättänyt valtavia intohimoja. Yhdysvaltain koko maailmaan ulottuneen propagandan seurauksena meidän on kaikkien ollut melkein pakko ottaa kantaa Kuubaan ja ennen muuta Fidel Castroon. Jälkikäteen arvioiden Yhdysvaltain hallinto teki varmaan jättivirheen tehdessään Kuubasta niin ison asian. Mutta eihän maailmanpoliisin tarvitse virheitään myöntää tai analysoida. Silti on tosiasia, että Yhdysvallat on käyttänyt suunnattomasti rahaa suistaakseen Castron vallasta ja palauttaakseen Kuuban mafian ja muiden yritysten temmellyskentäksi. Kaikkien noiden miljardien tuloksena Floridassa on äkäisten ulkokuubalaisten yhteisö, mutta juuri mitään muuta ei aikaan ole saatu.

Barack Obama oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti - järjestyksessä nro 11 Castron valtakaudella -, jolla oli selkärankaa myöntää, että Kuuban eristäminen ei ole toiminut ja että politiikkaa täytyy muuttaa. Obaman myönteisiä eleitä ei pidä kuitenkaan liioitella; hänen takanaan pääosa poliitikoista istuu syvällä Sikojenlahden poteroissa haluamatta minkään muuttuvan. Kukaan ei tiedä, mitä Donald Trump aikoo Kuuban suhteen tehdä, jos mitään. Miamin emigrantit eivät Trumpin silmissä välttämättä ole kauhean erilaisia kuin Meksikon rajan yli tulleet. Fidel Castron kuolemalla tuskin on mitään välitöntä merkitystä, eihän hän enää vuosiin ollut vallan kahvassa muutenkaan.

* * *

Meillä Suomessa suhtautuminen Kuubaan ja Fidel Castroon on ollut yhtä kahtiajakautunutta kuin muuallakin. En tiedä, kuinka paljon aitoja fidelistejä meillä on koskaan ollut, mutta Kuuba on saanut sekä poliittisesti motivoitunutta tukea että puolustajia politiikasta huolimatta, koska se on ollut niin selvästi altavastaajana jättimäisen naapurinsa uhkaamana. Sympatiaa on tietysti lisännyt se, että Kuubasta on virrannut niin paljon hienoa musiikkia ja muusikoita. Sikareillakin on omat ystävänsä, mutta ei nyt mennä siihen sen syvemmälle. Castrostakin tuli lopulta tupakoinnin vastustaja, ellen väärin muista.

Kuuban ja Fidel Castron vihollisten joukko on uskollista sekin. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on käynyt Castron vastaista propagandasotaa viisi vuosikymmentä aina sen mukaan, miten paljon Yhdysvallat on avointa nuijimista kaivannut. Menetelmä on ollut kautta aikojen sama: kirjoitetaan näyttävästi epäkohdista ja vaietaan kaikesta siitä hienosta, mitä Kuubassa on saatu aikaan. Ja jos jossain kohdin on ollut pakko myöntää, että Kuuban terveysjärjestelmä hakkaa kansalaisen näkökulmasta mennen tullen esimerkiksi Yhdysvaltain tarjonnan, kiirehditään aina tarjoamaan vastapainoksi vapauden puutetta, salaisen poliisin tiukkaa kurinpitoa ja kumivenepakolaisten paljoutta.

Kuuban vastaisen propagandan keskeinen tehtävä on aina ollut pestä musta valkoiseksi eli todistella, että kaikkien ongelmien syynä on Fidel Castro ja hänen valtansa, ei suinkaan Yhdysvaltain painostustoimet. Todellisuudessa Kuuba on vain puolustautunut ison naapurin vastavallankumouksellisten toimien pakottamana ja se isoin asia eli julma kauppasaarto on puhtaasti yksipuolista. Kuuba ei ole koskaan julistanut Yhdysvaltoja kauppasaartoon. Castron hallinnolla on toki omat syntinsä, mutta on mahdotonta tietää, miten asiat olisivat menneet, jos Yhdysvallat olisi luonut Kuuban suuntaan normaalit diplomaattisuhteet heti Castron vallan vakiinnuttua. Väitän, että hyvin toisin olisivat asiat menneet.

* * *

Kun maailmassa nykyään on muuten vähemmän ideologioita ja enemmän varsinkin uskonnollista kiihkoilua, Kuuban erityisasema Yhdysvaltain edustaman asevoimakapitalismin piikkinä - ja vielä aivan kiinni nivusissa - vain korostuu. Obamalle ei älykkäänä ihmisenä tuottanut vaikeuksia vierailla näytösluontoisesti Raúl Castron luona, mutta useimmille yhdysvaltalaisille Kuuba edustaa kaikkea sitä pahaa, mitä propagandan myrkyillä vain voidaan loihtia ihmisten mieleen. Vaikka vanhoillisten päättäjien enemmistö joskus kallistuisi sille kannalle, että normaalit diplomaattiset välit ovat myös Yhdysvaltain etu, kansalaisten näkemysten muuttuminen tulee viemään kymmeniä vuosia.

Se on suuri sääli. Kuuba on monessa suhteessa valoisa poikkeus Väli-Amerikan kokonaiskuvassa, vaikka ei ottaisi vertailukohdaksi edes pahnanpohjimmaista eli Haitia. Ehkä tämä vertailu on kuitenkin hyvä pitää mielessä, sillä ilman Fidel Castron aloittamaa vallankumousta Kuuba voisi olla Haitin kaltainen ryöstetty ja hylätty maa. Yhdysvaltain oikeiston pysyvä vaatimus "vapaasta Kuubasta" (siis siitä, että kasinot täytyy palauttaa mafiosoille ja maan luonnonvarat luovuttaa yhdysvaltalaisille suuryrityksille) on paitsi kohtuuton ja oikeudeton, myös Yhdysvaltain itsensä kannalta täysin järjetön. Kumpikin hyötyisi kukoistavasta kaupasta ja molempiin suuntiin kulkevasta turismista. Miamin emigranttien räikkien tahtiin tanssiminen ei tuota kuin kipeät varpaat.

Fidel Castron henkilökohtainen jälkimaine tuskin muuttuu olennaisesti hänen kuolemansa takia. Suurelle vihaan opetetulle enemmistölle hän pysyy pilkan ja kaunan kohteena, meille muille hän on edelleen poikkeuksellisen älykäs, mutta myös kovaotteinen ja armoton vallankumouksellinen, erinomainen puhuja ja organisaattori, aidosti lähellä tavallista ihmistä pysynyt kansanjohtaja. Castro joutui lukuisten murhayritysten takia käytännössä eristäytymään, mutta ei hänen useimpia kuubalaisia tarvinnut koskaan pelätä. Ulkomaisista pankkitileistä vihjailleille Castro lupasi lahjoittaa kaikki näiden löytämät rahat. Eipä tainnut löytyä sitä ensimmäistäkään dollaria. Castro kun ei ollut sellainen normaali latinalaisamerikkalainen jefe. Hän pysyi loppuun asti uskollisena tärkeimmälle eli kuubalaisille. Kuubalaisille libertad on paljon isompi asia kuin freedom.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Aina joku uskaltaa ajatella toisin

"Toisinajattelija" tarkoitti minun nuoruudessani vain yhtä asiaa eli Neuvostoliiton poliittista järjestelmää sisältäpäin vastustanutta ja uhmannutta yksilöä. Termi oli läpeensä poliittinen ja tarkoitettu muistuttamaan siitä, ettei Neuvostoliitossa ollut sallittua ja hyväksyttyä ajatella "toisin" kuin NKP:n keskuskomitea oli hyväksi arvioinut. En muista, että termillä olisi ollut 1970- ja 1980-luvuilla juurikaan muuta käyttöä. Esimerkiksi Kekkosen ankaraa vastustajaa Kauko Karetta saattoivat kannattajat kehua tällä termillä, mutta koskaan sillä ei tarkoitettu porvarillisessa yhteiskunnassa kaltoin kohdeltua ajattelijaa tai toimijaa. Eihän sellaisia pitänyt olla olemassakaan.

Matti Salminen (ei se bassolaulaja kuitenkaan)  on koonnut kirjan Toisinajattelijoiden Suomi ; Tarinoita yhden totuuden maasta (Into 2016) siltä pohjalta, että porvarillisen vallan haastajat ne Suomessa todellisia toisinajattelijoita ovatkin ja ovat aina olleet. Näkökulmaa voi aavistella kannen punaväristä ja silmiin osuvista tunnettujen vasemmistolaisten kasvoista. Silti Salmisen päätös rajata käsitteellisesti kirjan ulkopuolelle Kauko Kareen kaltaiset toimijat on jollain tavalla harmillinen, koska se typistää varsinaisen aihepiirin ("miksi ihminen ajattelee toisin seurauksista piittaamatta") todellista pienemmäksi. Toki mukana on useita ajattelijoita, joita ei voi millään mittarilla pitää vasemmistolaisina (kuten Urho Kekkonen), mutta kun oikea puolisko on jätetty pois, kuva on väkisinkin vino.

Salminen ei myöskään peittele omaa ideologiaansa, vaikka ei sitä tarkemmin määrittele. Hänen poliittinen kotinsa lienee jossain vasemmistodemareitten kohdalla, ainakin hän suhtautuu suunnilleen yhtä torjuvasti äärioikeistoon ja kommunisteihin. Ehkä tämä henkinen sitoutuminen tuo kirjaan jonkin lisäarvon, mutta itse en sitä oikein hahmottanut. Ehkä odotin vääriä asioita eli neutraalia kaikenlaisen toisinajattelun esittelyä ja erittelyä. Rajauksensa puitteissa Salminen on kyllä tehnyt taustatyötä, mutta olisiko koko toisinajattelun kirjo ollut liian vaativa urakka? Siksikö kirjassa ei myöskään ole minkäänlaista teoreettista johdantoa siihen, mitä "toisinajattelussa" on eri aikoina voitu tarkoittaa?

* * *

Toisinajattelijoiden Suomi piirtää kuvaa miehistä ja muutamasta naisesta, joita valkoinen Suomi on pitänyt valtaansa uhkaavina ja joihin siksi on kohdistettu painostus- ja sortotoimia, toisen maailmansodan jälkeen lähinnä ei-väkivaltaista sanallista aseistusta ja toisaalta vaikenemista hyväksi käyttäen. Osaan tarinansa päähenkilöistä Salminen on selvästi eläytynyt vahvasti, joten tasapuolista esittelyä ei kannata odottaa. Monet kirjaan päässeet ovat toisaalta niin hyvin yleisellä tasolla tunnettuja ja analysoituja, ettei Salmiselle jää paljoakaan mielekästä kerrottavaa. Siksi on hyvä, että hän käyttää tilaa suurelle yleisölle vähemmän tunnettujen rohkeitten ihmisten elämän ja ajattelun kuvailuun. Sellaiset nimet kuten Arvid Järnefelt, Felix Iversen, Aarne Orjatsalo, Erkki Vala, K. H. Wiik, Johan Helo ja Ensio Hiitonen tuskin tulisivat ensimmäisinä mieleen, jos kotimaisia toisinajattelijoita pyydettäisiin luettelemaan.

Salminen tarjoaa sekä taustatietoja että pitkiäkin sitaatteja, jotka puoltavat paikkaansa, kun kyse on näiden ihmisten ajattelun esittelemisestä. Myös lopussa oleva tiivis päähenkilöiden taustoitus on hyödyllinen, vaikka ei koko kirjaa läpi lukisikaan. Kirjan typografia ei tässä suhteessa kuitenkaan ole erityisen onnistunut. Sitaatteja ei ole nostettu millään teknisellä tavalla esiin, vaikka se olisi kirjan rakenne huomioon ottaen ollut täysin perusteltua. Nyt joutuu silmä tarkkana katsomaan, mistä lainausmerkit alkavat ja missä ne päättyvät. Tarkkaavaisuus on tarpeen myös siksi, että Salminen on lisännyt tekstiin runsaasti myös omia pohdintojaan. Siinä ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta lukijan on välillä vaikea hahmottaa, kuka on äänessä ja minkäkin näkemyksen esittäjä.

Salmisen kirja olisi taatusti hyötynyt ulkopuolisen kustannustoimittajan avusta. Tyyli horjuu välillä tietokirjan ja ajankohtaisen blogitekstin välillä. Ulkopuolisen silmä olisi ehkä myös huomannut joidenkin asioiden toiston, joka lienee seurausta siitä, että kirjaa on tehty palasina. Yleisissä tietokirjoissa tarjoillaan harvemmin lukuvinkkejä pitkin tekstiä, mutta vaikka tapa tuntui minustakin hiukan oudolta, on pakko myöntää, että monissa tapauksessa Salmisen vinkkailu on ihan hyödyllistä sille, joka ei aihepiiriin ole aiemmin tutustunut. Salminen myös antaa reilusti tunnustusta niille tutkijoille ja historiasta kirjoittaneille, joiden asennetta hän pitää riittävän kriittisenä "yhden totuuden maata" kohtaan.

* * *

Moni (tarkoituksella) unohdettu ajattelija ja yhteiskunnallinen toimija saa Salmisen ansiosta mahdollisuuden tulla muistetuksi rohkeudestaan ja joskus myös kaukonäköisyydestään. Tämän rinnalla Salminen heittää mietittäväksi joitakin villejä ajatuksia kuten kysymyksen siitä, oliko Urho Kekkonen Suomen merkittävin toisinajattelija, hänhän joutui ennen vallan kahvaan pääsyä ja tasavallan valtaistuimelle nousua taistelemaan usein hyvin vahvoja voimia vastaan. Kysymys on tavallaan akateeminen, koska Kekkonen ei ainakaan jäänyt useimpien porvaristoa vastaan puhuneiden tavoin nujerretuksi tai unohdetuksi - tai joutunut esimerkillisen toimintansa takia tapetuksi, kuten Maiju Lassila tai Arndt Pekurinen.

Minusta tuntuu, että "toisinajattelua" ei Suomessa ole oikein koskaan analysoitu kunnolla yhteiskunnallisena ilmiönä, koska termillä on ollut niin voimakas ideologinen lataus. On vaikea tietää, pitikö Paavo Haavikko itseään "toisinajattelijana", K. J. Ståhlberg tuskin ainakaan. Ehkä Salmisen olisikin pitänyt problematisoida keskeistä käsitettään ennen syöksyä historian tapahtumiin. Itselläni on sellainen tunne, että Salmisen kattaukseen tulleita ihmisiä kuvaa paremmin käsite "rohkea yhteiskunnallinen ajattelu" kuin semanttisesti laimeampi "toisin" ajattelu. Useimpia Salmisen sankareita nimittäin yhdistää juuri rohkeus ajaa asiaa, jota virallinen valtaeliitti ei ole halunnut ajettavan (ateismi, pasifismi, työläisten oikeudet, väkivallattomuus, sosiaalinen tasa-arvoisuus jne). Tällainen rohkeus ei mielestäni tee tasavallan presidentistä vielä "toisinajattelijaa".

Toisinajattelun ytimessä on aina asetelma, jossa yksilö asettuu eliitin valtaa vastaan silläkin uhalla, että siitä koituu itselle harmia tai jotain vielä pahempaa. Kaikki toisinajattelu ei ole koskaan ollut hengenvaarallista, mutta kun se on sitä ollut, yksilön rohkeuden ja uhrivalmiuden kysymyksiä on vaikea välttää. Siitä näkökulmasta katsoen Salmisen henkilögalleriassa on kyllä aivan liikaa väkeä. Liikaa niitä, joitten kynä ja suu ovat kyllä olleet vallankäyttäjille epämieluisia, mutta eivät oikeasti vaarallisia. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että ne suurimmat toisinajattelijat ovat menettäneet päättäväisyytensä takia henkensä. Yrjö Kallinen sai valkoiselta Suomelta neljä kuolemantuomiota vuonna 1918, hänen selviämisensä ja siitä seurannut ihmeellinen elämänuransa olivat valkoisen vallan näkökulmasta puhdas vahinko.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Ei edes tiede ole turvassa

Minusta Tiina Sarjan kirjalle Kuka oikein tietää : Kun mielipide haastoi tieteen (Docendo 2016) annettu nimi ei tee sisällölle ihan oikeutta. Kyllä Sarja tästäkin kirjoittaa, mutta se on pikemmin peruste kirjoittaa laajasti ja perusteellisesti siitä, mitä tiede on, mitä se ei ole ja miksi se on ylivoimainen väline hyödyllisen tiedon jalostamisessa. Pääosin tämä kirja on nimittäin asiallista ja suorastaan oppikirjamaista johdatusta siihen, miten tiedeyhteisö ja siihen liittyvä julkaisutoiminta ovat rakentuneet, miten ne toimivat ja miten ne pärjäävät monen kirjavan haastajaporukan kanssa. Näkökulma sopii mainiosti kirjoittajalle, joka on sekä tekniikan tohtori että tiedeviestinnän maisteri.

Tiina Sarja kirjoittaa korostuneen asiallisesti, kuin halutakseen korostaa, ettei häntä saa houkuteltua samoihin käytös- ja ilmaisutapoihin kuin mihin tieteen kriitikot usein näyttävät mieltyneen. Tämä asiallisuus, välillä suoranainen kuivakkuus, on tietysti kaksiteräinen asia. Oppikirjan täytyykin sellainen olla (siis asiallinen), mutta kun kirjan otsikko viittaa ajankohtaiseen polemiikkiin, jää Sarjan perusteltu, mutta jotenkin laimeaksi jäävä analyysi vähän harmittamaan. Monia tieteen menetelmiä ja peruslähtökohtia pysyvästi kritisoivat ajattelutavat eivät joudu missään vaiheessa ryöpytykseen, vaikka olisivat sen mainiosti ansainneet. Suomessa esimerkiksi valtiollinen kirkko on kovin suopea tiedemiehille (yhdessäkin poseerataan mielellään), mutta eivät senkään teologiset lähtökohdat ole sovitettavissa edes alkeellisen tieteellisen ajattelun kanssa (yritetty toki on, huonoin tuloksin).

Toinen ilmeinen Tiina Sarjan kiinnostuksen tai kokemuksen ulkopuolelle jäävä maailma on politiikka melkein kaikissa muodoissaan. Tieteen rahoitusta käsitellään, mutta poliittisten toimijoiden vaikutusta mm. tieteellisen ajattelun arvostukseen ei valitettavasti käsitellä kirjassa ollenkaan. On kuin isoja yhteiskunnallis-taloudellisia ratkaisuja tehtäisiin epäpoliittisessa umpiossa, jossa ongelmat liittyvät enemmänkin tietoteoreettiisiin erilaisuuksiin kuin harkittuihin poikkeaviin tavoitteisiin. Kuitenkin poliittiset päättäjät ovat monella tavalla keskeisessä asemassa varsinkin tieteen perustutkimuksen rahoittamisessa, eikä päätöstä leikata yliopistojen rahoitusta voi erottaa päättäjien maailmankatsomuksista ja ideologisista pyrkimyksistä. Päättäjä ei ole automaattisesti tieteellisen ajattelun ystävä, mutta tätä Sarja ei ole halunnut tai rohjennut avata.

* * *

Itse tartuin kirjaan sen alaotsikon tarjoaman houkutuksen takia. Tiina Sarja pohtii aika laajastikin toisaalta tieteellisen tietoon, toisaalta pelkästään kokemukseen ja mielipiteeseen nojaavan ajattelun ja toiminnan eroa. Näkökulma ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, vaan se on siroteltu vähän sinne ja tänne. Itse olen sitä mieltä, että juuri erilaisten näkemysten perusteluiden suorastaan nihilistinen asettaminen samalle viivalle - mistä jotkut itsetehostuksen tarpeen kiimassa olevat mediatyöläiset ja viestinnän eliittiin päässeet kantavat päävastuun - on se varsinainen ongelma. Kautta aikojen tutkijat ovat käyneet julkista keskustelua maallikoiden kanssa. Mutta vasta nyt annetaan arvovaltaista tukea sellaiselle ajatukselle, että maallikon mielipide on aina vähintään saman arvoinen kuin asiaa tutkineen tieteilijän (tämä lienee nykyinen sukupuolineutraali termi tiedemiehelle) näkemys. Kaikkein räikeimmin populistista "kansan viisaus ohittaa aina tutkijan suppean näkökulman" -väitettä ajavat journalistin irvikuvat ovat ilmiselvästi kateellisia tutkijoiden arvostuksesta ja haluavat itse sille paikalle.

Julkisessa viestinnässä on 2000-luvulla sotkettu tehokkaasti - ja uskoakseni paljon myös tarkoituksellisesti - välttämätön ja usein arvokas dialogi ammattitutkijoiden ja maallikoiden välillä sellaiseen tiedonvälitykseen, joka tähtää jo lähtökohtaisesti tietämisen ja ymmärtämisen lisäämiseen. Kun lyödään saman pöydän ääreen väittelemään uskontotieteilijä, fundamentalistiuskovainen ja ateisti, parhaassa tapauksessa voidaan löytää itse kunkin ajattelussa olevia jääkyhmyjä ja sulatella niitä niin pitkälle, että myönnetään myös tuon toisen pöydän ääressä olevan keskustelijan olevan ihminen kuten minäkin. Ei sellainen hyödytöntä ole.

On kuitenkin kokonaan eri asia uskotella, että tuollaisesta keskustelusta voisi syntyä merkityksellistä uutta tietoa. Ateismi ei edusta tiedettä (vaikka keskusteluun kutsuttu ateisti voi tietenkin olla tieteen edustaja) yhtään sen enempää kuin uskovainen tai uskontotieteilijäkään. Heidän puheenaiheensa ei ole tieteen ulottuvilla edes samalla tavalla kuin vastaava väittely eläin- ja kasviperäisten rasvojen terveysvaikutuksista voisi olla. On paljon asioita, joihin tieteellä ja tieteellisellä ajattelulla ei ole paljoakaan annettavaa (uskonto, politiikka, makuasiat). Toisaalta on paljon asioita, joissa vain tieteellä on mielekästä tietoa tarjottavana (useimmat luonnontieteet, monet sovelletut tieteet) ja vielä enemmän niitä, joitten kohdalla tieteen rooli on vähintäänkin iso kysymysmerkki (talous, teologia, humanistiset alat).

* * *

Ei ole tietenkään Tiina Sarjan vika, että hän on kirjoittanut asiallisen oppikirjan eikä räväkkää, poleemista pamflettia. Sarjan kirja on ehdottomasti hyödyllinen ja tarpeellinen, mutta se ei välttämättä kykene iskemään suoraan siihen mätäpaiseeseen, jota kohti kuitenkin kurkottaa. MV-lehden annilla itseään päivittäin ruokkiva tuskin tarttuu Tiina Sarjan asiatekstiin, joten muitakin konsteja täytyy yrittää. Itse nostan kriittisen tikun nokkaan toimittajat ja heidän taustayhteisönsä. Viime kädessä ne näyttävät sekä esimerkkiä että tarjoavat foorumit tieteenvastaisuudelle. MV ei ole itse ongelma, vaan enemmänkin ongelman tuottama, pahasti tulehtunut näppylä.

On täysin ratkaisevaa vallitseville asenteille, miten toisaalta keskeiset tiedonvälityskanavat (YLE, Hesari jne) ohjaavat keskustelujen tyyliä ja asenteita ja miten toisaalta poliittinen eliitti suhtautuu ns. kokemus- ja mielipidetietoon eli käytännössä populistiseen taktiikkaan. Nyt kun Perussuomalaiset on hallituspuolue, sen oma julkinen retoriitta on lieventynyt, mutta jäsenistön militantti osa ei ole seurannut perässä. Kun poliisi suojelee uusnatseja vastamielenosoittajilta, se on poliittisen eliitin tukea myös tieteenvastaisuudelle. Äärioikeisto on aina halveksinut tutkittua tietoa, koska totuus ei sovi kansalliskiihkoiseen veripuheeseen. Tieteenvastaisuuden tukeminen on aina myös tieteenvastaisuutta.

En itse ole erityisen optimistinen. Vaikka tiedebarometrit ja kirkostaeroamistilastot kertovat hienoisesta taikauskoisuuden vähenemisestä, julkisen puheen laatu ei ole foorumeiden vapautumisen ja määrällisen lisääntymisen seurauksena noussut. Nekin, joiden täytyisi kantaa kovin vastuu tolkun säilyttämisestä, kilpailevat mainosrahoista antautumalla sensaatioiden metsästykseen ja "kansan" mielistelyyn. Hyvä huono esimerkki on Hesarin verkkokeskustelu, joka moderoituna ei tietenkään koskaan yllä MV-lehden avoimesti rikolliseen riehuntaan, mutta joka esimerkiksi sallimalla pysyvän rasistisen venäläisvastaisuuden näyttää mallia. Vastaavasti Yleisradio on selkeästi edistänyt ns. kokemusasiantuntemuksen nousua tiedepohjaisen asiantuntemuksen rinnalle ja jopa ohi. Jos isoiset toimivat näin, miksi se ei vaikuttaisi? Tiedekään ei ole näissä oloissa turvassa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Valkoisia valheita, osa 1

Jos olisin Suomen valkoisen vallan perinteen vaalija ja ihailija, tätä kirjaa lukisin jatkuva häpeän puna poskilla (tietenkin sillä edellytyksellä, että myöntäisin tosiasiat enkä jatkaisi valheessa elämistä). Marjaliisa ja Seppo Hentilä ovat koonneet yhteen keskeiset tosiasiat historian lyhyestä ajanjaksosta, joka melkein teki Suomesta keisarillisen Saksan siirtomaan ja kuningaskunnan vuonna 1918. Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) ei ole pelkästään tärkeä kirja, sen pitäisi kuulua jokaisen satavuotisten valkeiden valheiden lumoissa tai huijaamana edelleen elävän lukemistoon.

Kirja on tärkeä, koska se valottaa toisaalta huonosti tunnettua (tarkoituksellisesti sellaiseksi jätettyä) historian vaihetta, toisaalta osoittaa oikeistolaisen Suomen itsenäisyyspyrkimysten suhteellisuuden ja "vapaussodan" käsitteen perinpohjaisen valheellisuuden. Ensimmäinen on kirjan varsinainen tavoite, jälkimmäinen enemmänkin sivutuote. Kun tulossa ovat sekä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinta odotettavissa olevine valheineen (työväestö oli itsenäisyyden perässä todellisuudessa paljon hanakammin kuin porvaristo) että heti perään vuoden 1918 satavuotismuistelu vielä varmemmin odotettavissa olevine taisteluineen historiallisesta totuudesta, Hentilöiden tuore kirja tarjoaa vahvan annoksen kiihkottomasti, mutta ei kuivasti koottuja tosiasioita.

Saksalainen Suomi 1918 tarjosi ainakin itselleni runsaasti uutta tietoa. Ei niinkään tapahtumien yleisestä kulusta, vaan yksityiskohtia, jotka pakottavat miettimään monia vakiintuneita ajatuskulkuja uudelleen. Se juuri onkin mielestäni hyvän poliittisen kirjan tehtävä: tarjota uutta informaatiota ja panna ajattelemaan kokonaisuutta entistä tarkemmaksi ja selväpiirteisemmäksi. Tässä suhteessa Hentilät ovat mielestäni onnistuneet erinomaisesti. Vaikka kirjoittajat eivät salaa yleistä näkemystään siitä, että suomalaiset monarkistit, saksalaisintoilijat ja voittanut valkoinen puoli yleensä toimivat lyhytnäköisesti, ammattitaidottomasti ja monessa tilanteessa yksinkertaisesti typerästi, he eivät sorru paatokseen. Kirjan makoisinta antia on saksalaisten ja suomalaisten toimijoiden ratkaisujen ja motiivien jatkuva kuljettaminen rinnakkain. Se on hyvin valaisevaa.

* * *

Monelle valkoisen Suomen ihailijalle Hankoon 3.4.1918 rantautunut kreivi Rüdiger von der Goltz on edelleen Mannerheimiin rinnastuva sankari. Historian ironiaa on, että juuri Mannerheim suhtautui Goltzin ja saksalaisten maihinnousuun kaikkein kielteisimmin. Mannerheimia raivostutti ajatus, ettei hän saa kaikkea kunniaa punaisten vallan tuhoamisesta. Von der Goltz oli kuitenkin älykäs ja tilanteet tajunnut sotilasdiplomaatti, joten hän pelasti Mannerheimin kasvot sallimalla tämän järjestää tunnetun voitonparaatinsa valkoisina turkislakkeineen ja sipsuttavine hevosineen pari viikkoa sen jälkeen, kun saksalaiset olivat ottaneet vastaan helsinkiläisten kiitokset.

Von der Goltz osoittautuu Hentilöiden esittelyssä muutenkin paljon monisyisemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi henkilöksi kuin millaiseksi valkoinen perinnekirjallisuus hänet on kutistanut. Von der Goltz oli ehdottomasti Saksan keisarikunnan asialla, mutta häneltä riitti aitoa myötätuntoa myös Suomea kohtaan (toisin kuin useimmilta muilta saksalaisilta, joille Suomi oli pelkkä pelinappula, kuten pari vuosikymmentä myöhemmin taas saatiin huomata). Punaa vitivalkoisille poskille voi nostattaa myös kuvaus siitä, kuinka paljon inhimillisemmin saksalainen maihinnousujoukko suhtautui punaisiin vankeihin kuin suomalaisten kostonhimoinen rankaisuporukka.

Von der Goltz ja monet muut saksalaiset toimijat näyttäytyvät karussa tapahtumaketjussa nukkemestareilta, joiden liikuttelemat suomalaiset tomppelit sortuvat milloin tolkuttomaan ahneuteen (valkoinen Suomi mm. vaati itselleen Kuolan niemimaata ja suurta osaa Itä-Karjalasta käytännössä vastikkeetta), milloin katteettomaan ja monarkistiseen unelmointiin (elämme tasavallassa vain, koska Saksa hävisi ensimmäisenkin maailmansodan). Jopa kaikkein kiihkeimmät aatteelliset tasavaltalaiset, kuten Santeri Alkio, lumoutuivat nukkemestareiden edessä, vaikka muuten näkivät selvemmin Saksan itsekkäät tarkoitusperät, eivätkä antaneet täysin hämätä itseään. Sen sijaan Svinhufvud, Paasikivi ja muut monarkistiset oikeistojohtajat näyttäytyvät lähinnä hölmöläisinä. Ei Mannerheimkaan Hentilöiltä saa mairittelevaa kuvausta. Kun hän anglofiilina ei suostunut nuoleskelemaan saksalaisia saappaita, vaan lähti mieluummin suosiolla rakentamaan Venäjän keisarin vallan palauttavaa verkostoaan, Mannerheim tuli kuitenkin vahingossa toimineeksi kaukonäköisemmin kuin useimmat muut valkoisen Suomen johtohenkilöt.

* * *

On kiehtovaa lukea siitä johdonmukaisuudesta, jolla Saksa eurooppalaisena suurvaltana suhtautui Suomen pelkkänä pelinappulana ja valmistautui tekemään maastamme siirtomaan, jonka ainoana tehtävänä oli toimia puskurina pohjoisesta työntyviä brittejä vastaan ja jonkinlaisena valttikorttina Venäjän kanssa neuvoteltaessa. Varmasti Saksassa oli Suomeen lämpimästi suhtautuvia yksilöitä, mutta tiukan paikan tullen tunteet jätettiin nopeasti sivuun. Tässä suhteessa kenraali Erich Ludendorff on hyvä esimerkki tylystä strategista, jolle suomalaisten hädällä tai nälällä ei ollut mitään merkitystä, jos niitä ei voinut käyttää Saksan sotilasstrategian hyväksi. Sama kuvio toistui Hitlerin Saksan kanssa. Sitäkin liian moni Suomessa erehtyi luulemaan "ystäväksi".

Saksalainen Suomi 1918 ottaa varovaisesti kantaa myös satavuotiaaseen kiistakysymykseen siitä, ratkaisiko saksalaisten maihinnousudivisioona sisällissodan tuloksen. Sen Hentilät osoittavat vakuuttavasti, ettei Saksaa kiinnostanut valkoisten ja punaisten välienselvittely, sille Suomi oli osa Venäjää ja sitä kautta käynnissä ollutta maailmansotaa. Keisarillinen Saksa oli toki luonnostaan antibolševistinen, mutta toisin kuin valkoinen historiantulkinta on pyrkinyt väittämään, maihinnousua ei motivoinut halu varmistaa valkoisten voitto. Myös punaisten johto neuvotteli saksalaisten kanssa, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö saksalaiset olisi voineet operoida myös punaisen Suomen kanssa. Miten pitkälle punaiset olisivat olleet valmiita alistumaan Saksan komentoon, jäi näkemättä. Ainakaan saksalaista kuningasta he eivät olisi kaivanneet.

Mannerheim joutui myöntämään, että valkoisten armeija tarvitsee saksalaisia aseita, mutta koville se otti. Hentilät eivät ota kantaa jyrkästi, mutta rivien välistä voi lukea, että ilman saksalaisten väliintuloa sisällissota olisi heidän mielestään joka tapauksessa kestänyt paljon kauemmin ja kenties päättynyt jollain muulla tavalla kuin se nyt päättyi. Valkoisen historiankirjoituksen suuria valheita onkin ollut esittää saksalaiset samaan aikaan pyyteettöminä vapauttajina ja samaan aikaan vain Mannerheimin urotöiden täydentäjänä. Sama skitsofrenia elää vahvasti edelleen. Itse olen taipuvainen uskomaan, että moni muukin asia kuin sisällissodan lopputulos oli ollut toinen ilman Saksan interventiota. Sitä pohdiskelua jatkan kuitenkin joskus toiste. Saksalainen Suomi 1918 kannattaa joka tapauksessa lukea. Paitsi jos haluaa jatkaa elämistä itsepetoksen ja harhojen vallassa.


maanantai 14. marraskuuta 2016

Diplomaatit työkkärissä

Kun olin lapsi, suhtauduin diplomaatteihin hyvin kunnioittavasti. Isäni toimi 1960-luvun alussa sotilasasiamiehenä Varsovassa ja sen kautta pääsi suomalaislapsi näkemään vilauksen diplomaattien elämästä (joka poikkesi huomattavasti siitä, mihin kotona oli totuttu). No, eihän se tietenkään sitä loputonta kutsuilla käymistä pelkästään ollut silloinkaan, vaikka lapsen näkökulmasta silti helposti vaikutti. Opin kuitenkin ymmärtämään, että diplomaatti on ihminen, jonka tehtävänä on tulla toimeen muiden kanssa siitä riippumatta, missä ollaan ja keiden kanssa ollaan tekemisissä.

Diplomaateilla ja diplomatialla on pitkä, värikäs ja jokseenkin huonosti tunnettu historia. Maallikon on vaikea ymmärtää, että sekin on pohjimmiltaan vaativaa ammattityötä, vaikka aina silloin tällöin tehtäviin nimitetään myös muilla perusteilla, joskus kaikkia järkiperusteita vastaan. Diplomaatin täytyy olla kielitaitoinen, sosiaalisesti lahjakas ja mielellään laajasti sivistynyt. Viinapään on syytä olla hyvä, ellei satu olemaan lasiinsylkijä. Poliitikot ajattelevat mielellään, että diplomaatin tärkein kyky on olla luotettava sanansaattaja, joka ei niinkään ajattele itse vaan toteuttaa kotimaasta tulevia ohjeita. Sotilaat ovat vielä ihan oma ryhmänsä: sotilasasiamiehet ovat laillistettuja vakoilijoita näytelmässä, jossa kaikki tietävät, että kaikki tietävät.

Diplomatian historia on pitkälle suurvaltojen tai sellaiseksi pyrkivien tasapainottelua sotimisen ja muiden keinojen välillä. Pienille valtioille diplomatia on keskeinen väline pysyä hengissä isoisten kahinoidessa. Niille isoille vallankäyttäjille, jotka ovat von Clausewitzinsa lukeneet ja ymmärtävät, että sota ei saa olla tavoite vaan politiikan jatkamista muilla keinoin, diplomatia voi toimia jopa osana sotavalmisteluja. Pienille vallankäyttäjille diplomatia taas voi olla keino pysytellä neuvottelupöydässä ja välttää joutuminen inhimillisesti ja taloudellisesti kauhistuttavaan sotimiseen.

* * *

Kun ajattelee 2000-luvun maailmanpolitiikan näyttämöä, on vaikea välttää vaikutelmaa, että vaikka diplomaattien ammattikunta vielä on muodollisesti olemassa ja toiminnassa, sitä ei käytetä enää samaan kuin aikaisemmin eli neuvottelemaan rähinöinnin sijasta, etsimään kohtuullista kompromissia avoimen tappelun sijasta ja pelastamaan vallankäyttäjien kasvot tilanteissa, joissa he omaa kömpelyyttään tai taustavoimiensa pysyvän typeryyden takia uhkaavat menettää sekä uskottavuutensa että kansainvälisen maineensa. Diplomaatit ovat joutuneet sivuraiteelle prosessissa, jossa vallankäyttäjät eivät halua sopia, vaan nujertaa vastustajansa, saada kiistattoman voiton ja hegemonian.

Diplomatian nykyinen alennustila (tai ehkä pikemminkin pakotettu työttömyys) juontaa uskoakseni Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen aikaan. Ydinaseiden tuottama kauhun tasapaino oli pakottanut myös mekkalointiin taipuvaiset mukautumaan siihen tosiasiaan, ettei erimielisyyksiä kerta kaikkiaan saanut päästää liian suuriksi. Päätoimijoitten keskinäiseen sotimiseen ei ollut varaa kenelläkään. Kun Neuvostoliitto katosi maailmannäyttämöltä, alkoi välittömästi vallan uusjako, jossa Yhdysvallat arveli hetken kypsäksi ilmoittautua planeetan ainoaksi supervallaksi ja johtajaksi.

Olen jokseenkin varma, että tämä maailmanpolitiikan muutos ei ollut ammattidiplomaattien neuvojen mukainen, vaan se kumpusi kansallishenkisistä kuvitelmista ja ahneista imperialistisista toiveista. Kun Yhdysvallat Pearl Harbourin jälkeen luopui sivustakatsomisen roolista, sen poliittiset johtajat uskoivat nyt voivansa saada kaiken. Ammattidiplomaatti ei tällaiseen lyhyeksiajatteluun sortuisi, koska siihen ammattitaitoon kuuluu poliittisen historian perusteiden ymmärrys. Se puolestaan opettaa, että sanelu on huono vaihtoehto neuvotteluille, sopimiselle ja kaikkien osapuolten toiveiden huomioon ottamiselle. Kaikki imperiumit sortuvat.

* * *

Nyt kun Yhdysvalloissa ja sen ulkopuolella jännätään, miten Donald Trumpin presidenttikausi muuttaa maailmanpolitiikan kuvioita, Euroopassa ja Suomessa joudutaan ottamaan huomioon sellainenkin mahdollisuus, että Neuvostoliiton romahduksesta alkanut kausi on päättymässä ja Yhdysvallat ehkä kääntyy sisäänpäin (niitä sisäisiä ongelmia riittääkin, ei Trumpia olisi muuten äänestetty presidentiksi). Yhdysvaltojen vanavedessä kiltisti seilanneet EU-maat joutuvat nyt arvuuttelemaan, pitääkö heidän kaivaa Venäjän-tuntijansa ja diplomaattinsa naftaliinista tai työkkäristä. Heidän palveluksiaanhan ei ole kymmeneen vuoteen tarvittu ollenkaan, kun suhteita Venäjään on hoidettu diplomatian sijasta propagandalla. Venäjä on Ukrainan kriisistä lähtien toiminut samoin. Diplomaatti vain pöydän yhdellä puolella on arvoton, Putin kyllä tietää sen.

Kaikkialla Euroopassa noussut populistinen, rasistinen ja ksenofobinen kansallishenkisyys ei ole vahinko tai sattuma. Se on tulosta siitä, että neuvottelut ja sopiminen on korvattu sanelulla. EU:n demokratiavajeen syveneminen vuosi vuodelta on tästä surullinen esimerkki. Eurooppa ei ole sairastunut, se on lietsottu halveksimaan sopuisuutta ja huomaavaisuutta, hurraamaan sapelinkalistelulle, militarismille ja rahan ylivallalle. Kun itsekkyys ja ahneus ovat osoittautuneet ainoiksi EU-maita yhdistäviksi ilmiöiksi, ei kannata ihmetellä äärimmäisten näkemysten suosion äkillistä kasvua. Näin käy, kun diplomatia korvataan uhkailuilla ja painostuksella, sovun etsiminen nyrkin heristyksellä.

Suomi pärjäsi ison ja oikukkaan Neuvostoliiton naapurina loppujen lopuksi häkellyttävän hyvin. Se oli pitkälti Urho Kekkosen vahvan tahdon ja taitavuuden ansiota: Suomessa kyllä olisi riittänyt niitä, jotka neuvokkaan itädiplomatian sijasta olisivat hakeutuneet Yhdysvaltojen helmoihin seurauksista piittaamatta. Kekkonen oli itse taitava diplomaatti, vaikkei varsinainen ammattilainen ollutkaan. Tänä päivänä Suomessa ei ole vain Kekkosen kokoista aukkoa ulkopoliittisessa osaamisessa, meillä on vielä isompi ongelma siinä, että valtaeliitti on kokonaan unohtanut perinteisen diplomatian merkityksen. Nykyisen hallituksen ulkoministeri Timo Soini on niin kallellaan angloamerikkalaiseen maailmaan, ettei hän ymmärrä olevansa vastuussa myös Suomen idänpolitiikasta (sitähän ei enää oikeastaan ole, mitä nyt Sauli Niinistö ehkä hiukan yrittää vanhoja perinteitä tekohengittää). Kun joku yhden aatteen Ulkopoliittinen instituutti korvaa älykkään diplomatian, ollaan isossa pulassa. Sellaisessa nyt ollaan.
 

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kaikki mitä et koskaan halunnut tietää

Juhani Suomi on viimeisiä mohikaaneja, ellei peräti viimeinen. Siinä ulkopoliittisessa prosessissa, jonka kuluessa sodanjälkeinen realistinen ulkopolitiikka Venäjän suuntaan muutettiin Yhdysvaltoja nuoleskelevaksi, Natoon hinkuvaksi seikkailupolitiikaksi, siinä Juhani Suomi ei näe oikeastaan mitään hyvää. Tämä prosessi on kuitenkin kitkerä loppunäytös pitkässä kertomuksessa, jonka Suomi on koonnut tuoreeseen kirjaansa Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus (Tammi 2016).

Suomen historiikki on niin perusteellinen, että tähän magnum opukseen tuskin kellään on mitään olennaista lisättävää, vaikka arkistoista tietysti aina uusia detaljeja löytyykin. Kokonaan eri asia ovat johtopäätökset. Juhani Suomi on korostuneesti ja tunnetusti Kekkosen miehiä, eikä hän mitenkään peittele Kekkosen poistumisen jälkeiseen aikaan kohdistamaansa tyytymättömyyttä, vaikka se pääosin onkin muotoiltu kohteliaan ironian muotoon.

On todella hienoa, että nykymaailmassa vielä tällaisiakin perusteoksia julkaistaan. Suomen kirjan aihepiiri on mitä ajankohtaisin, mutta tietysti väärällä tavalla, kun se kritisoi nykyistä Venäjä-politiikkaa ja osoittaa historian voimalla, kuinka paljon osaavammin asioita ennen hoidettiin. Halutonkin joutuu myöntämään, että mikään ei peruskuvioissa ole muuttunut, vaikka Stalin on vaihtunut Putiniin. Venäjän sotilasstrategiset ja puolustuspoliittiset tarpeet ovat ennallaan, vaikka maailma ympärillä on rajusti muuttunut.

* * *

Juhani Suomen upea teos herättää varmasti närää niissä oikeistohenkisissä piireissä, joiden mielestä Kekkosen aika piti jo unohtaa ja ymmärtää, että nyt maailmassa määrää Yhdysvaltain johtama Läntinen Liitto eli Nato. Närän ymmärtää, sillä Suomi marssittaa lukijan silmien ohi niin valtavan määrän todistusaineistoa, että vastahakoinenkin - jollaisiin itse en tosin kuulu - joutuu myöntämään, että kovin samanlaisilta kuulostavat tarinan vaiheet, otti minkä vuoden tahansa tutkittavaksi. Aina on ollut kysymys siitä, että meriteitten osalta sumputettu Venäjä on huolissaan Saksan suunnalta tulevasta hyökkäyksestä ja haluaa Suomelta takuut siitä, ettei Suomi ainakaan heti ja halukkaasti anna maatilkkuaan hyökkääjän käyttöön, kuten on aikaisemmin antanut.

Suomen tapa kirjoittaa perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti on palkitsevaa sille, joka janoaa tietoa, mutta voi se pinnallisemman kiinnostuksen kohdalla kääntyä itseään vastaankin. Itsekin joudun varaamaan kirjan kirjastosta uudelleen, koska en ihan ehtinyt kuukaudessa kaikkea läpi käymään. Silti tekee mieli sanoa, että tämä taival kyllä kannattaa tarpoa läpi. Suomi tietää asiasta käytännöllisesti katsoen kaiken ja on ollut myös itse mukana kuvioissa hyvin lähellä vallan ydintä, joten mukana on myös omakohtaista tietämystä, vaikka kirjoittaja ei itseään esiin tuokaan.

Blogini otsikko syntyy suoraan siitä tosiasiasta, että Juhani Suomen kirjan viesti on nyky-Suomessa totaalisesti kielletty. Se viesti - että Venäjällä on legitiimit perustelut hakiessaan Suomen suunnalta sotilaspoliittisia turvatakuita -, ei kerta kaikkiaan kelpaa Natoon koko 2000-luvun salaa hiipineelle valtiolle ja sen eliitille, joka on päättänyt laittaa kaikki munansa Yhdysvaltain koriin. Suomen oikeistolainen eliitti ei halua tietää faktoja Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän yhteisestä turvallisuushistoriasta, koska niistä ei voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen: Natoon liittyminen on avoin sodanjulistus Venäjän suuntaan ja Suomelle onneton ratkaisu.

* * *

Ulkopoliittinen osaaminen on Suomessa vaihdettu "läntisen linjan" kritiikittömäksi seuraamiseksi. Toki ammattidiplomaatteja edelleen on, mutta kun halutaan ottaa kantaa, asialle värvätään jokin Ulkopoliittisen instituutin kaltainen yhden aatteen toimisto. Nykyinen SOS-hallitus tuntuu suorastaan ylpeilevän sillä, miten vähäistä sen ulkopoliittinen itsenäisyys ja rohkeus on. Nöyrä alistuminen EU:n ja Yhdysvaltain ulkopoliittisen päätöksenteon mukaiseen käytökseen on johtanut siihen, ettei Suomella enää ole itsenäistä ulkopolitiikkaa. Sitä voidaan juhlapuheissa teeskennellä, mutta teeskentelyksi se jää. Päätökset tehdään Bonnissa ja Washingtonissa.

Se lienee selvää, että Juhani Suomen kaltaisen kadonneen maailman tietäjän sanomaa ei haluta kuunnella ja vielä vähemmän ottaa siitä viisautta nykyhetken ratkaisuihin. Linja on valittu ja se on ihan muuta kuin YYA-sopimuksen ydin eli realismi suhteessa naapuriksi sattuneeseen suurvaltaan. Linjan valintahan ei ole ideologinen, kummallakin puolella rajaa valtaa pitää oikeistolainen hallinto, vaikka sen kansallismielisyyden aste on Venäjällä paljon korkeampi kuin itsenäisyydestään iloisesti luopuneessa Suomessa. Linjana on pysyvä Venäjän vastaisuus, mitä kaikkea se milloinkin tarkoittaa. Tai ainakin siihen hetkeen asti, jolloin isännät ja emännät ilmoittavat, että nyt se Venäjä onkin taas liittolainen ja pahan puhuminen täytyy lopettaa.

Historia on usein turhauttavaa, myös siitä lukeminen. Historian ymmärtämisestähän ei yleensä seuraa, ettei virheitä tehtäisi uudelleen, joskus jopa ilomielin ja suurella haulla. Juhani Suomen näkemys historiasta on pragmaattinen, vaikka sellainen ei ole muodikasta. Kaltaiseni poliittisen historian harrastaja on joka tapauksessa kiitollinen siitä, että Juhani Suomen kaltainen asiantuntija jaksaa kirjoittaa meille tavallisille kansalaisille, vaikka julkista kiitosta ei liiemmin tule. Jos aiot sanoa jotain Suomen ja Venäjän suhteista, etkä ole lukenut tätä kirjaa, et todennäköisesti tiedä, mistä puhut.

Ansionsa mukaan?

Kun nyt Yhdysvaltain presidentinvaaleista kiinnostunut maailma huohottaa epäuskoisena, huomaan itse pohtivani, miten jatkossa käy niille ihmisille, jotka antoivat äänensä Trumpille tämän kaikista julkisista toilailuista, hävyttömyyksistä ja ilmeisistä valheista huolimatta. Trumpistit ovat asia erikseen, moiselle käyttäytymiselle aidosti kannatuksensa antaneet. Mutta eivät vaalit heidän äänillään ratkenneet. Ratkaisun tekivät ne ihmiset, jotka uskovat enää ihmeeseen. Clinton ei sellaista luvannut ja kun hän jätti myös Bernie Sandersin äänestäjät käytännössä huomiotta, näille onnettomille ei muuta vaihtoehtoa edes jäänyt kuin Trump.

Jokainen Yhdysvaltain poliittista historiaa seurannut tietää, että vaikka sikäläisessä valtajärjestelmässä presidentille on kirjoitettu poikkeuksellisen keskeinen poliittisen toimijan rooli, varsinkin taloudellisia voimavaroja vaativat ratkaisut ovat kaikki kongressin ja senaatin enemmistön tahdon varassa. Presidentti voi tehdä näyttäviä aloitteita, hän voi tukea ja juonitella, mutta ei hänellä ole suoraa pääsyä budjettivaroihin. Jotta Trumpin lupaama muuri Meksikon rajalle voitaisiin rakentaa, tarvittaisiin kongressin päätös sen rahoittamisesta. (Tässä yhteydessä ei kannattane pohdiskella vakavasti Trumpin lupausta maksattaa muuri meksikolaisilla.)

Monilla niistä ihmisistä, jotka antoivat Trumpille äänensä hänen käyttäytymisestään huolimatta, on edessään ikävä totuuden hetki. Kun osoittautuu, ettei presidentti olekaan oikeasti Superman, ei Captain America eikä edes Hulk, vaan korkeintaan The Mask. Miten reagoi se maahanmuuttanut, jonka mielestä USA:n maahanmuuttopolitiikka on liian sallivaa ja rajat pitää panna uusilta tulijoilta umpeen, kun Trump joutuu pyytämään Washingtonin päättäjiltä lupaa kieltää maahanmuutto? Miten reagoi se työtön mainari, joka haluaa uskoa Trumpin lupauksiin kannattamattomien kaivosten avaamisesta? Kuinka todennäköistä on, että Trump avaa kannattamattoman kaivoksen omilla varoillaan?

* * *

Vaalitulokseen pettyneillä on varmasti nopeasti mielessä tunne "no nyt saivat mitä tilasivat, pitäkää hyvänänne". Paitsi että tuskin monikaan tiesi, mitä on tilaamassa. Todennäköisesti Donald Trump itsekään ei vielä tiedä, mitä tuleman pitää. Suuret puheet vaalikampanjan aikana ovat yksi asia ja asioiden toteutus toinen. Kovimmat kyynikot voivat puhua Trumpin seuraavasta vararikosta, jonka kohde tulee vaan olemaan aiempia paljon suurempi. Aivan varmasti Yhdysvallat kääntyy monessa asiassa jyrkästi vanhoillisempaan suuntaan. Keille kaikille se on hyväksi, jää nähtäväksi.

Itse en oikein kykene vahingoniloon, sillä synnynnäisiä trumpisteja lukuun ottamatta äänestäjät tulevat todennäköisesti olemaan pettyneitä, osa hyvin pettyneitä. Jos muistellaan Barack Obaman monia toteutumattomia lupauksia (Guantánamo on edelleen toimiva vankileiri), voi vain kuvitella Trumpin vaalikampanjan aikana tehtyjen suurisuisten lupausten ja todennäköisesti toteutuvan ristiriitaa. Pettynyt ihminen ei välttämättä toimi järkevästi. Niille, jotka arvelivat Clintonin voiton johtavan raivostuneiden trumpistien ja Trumpin viattomien äänestäjien kapinointiin, voi tulla yllätyksenä se, mitä tapahtuu, kun Trumpin pitäisi ruveta lunastamaan lupauksiaan.

Iso kysymysmerkki on ainakin se, mikä tulee olemaan istuvan presidentin ja häntä ainakin muodollisesti tukevan republikaanipuolueen keskinäinen suhde. Sehän muuttui vaalikampanjan aikana lievästä epämukavuudesta avoimeksi halveksunnaksi, kun edes "omat" eivät uskoneet Trumpin vaalivoittoon. Kukaan ei vielä tiedä, miten hyvin yhteistyö Valkoisen talon, senaatin ja kongressin välillä alkaa sujua. Puoluejohto joutuu tukeutumaan Trumpin valtaan mm. äärimmäisen tärkeässä korkeimman oikeuden täydentämiskysymyksessä (sitä ovat jotkut pitäneet tärkeimpänä syynä monille republikaaneille äänestää Trumpia kaikesta huolimatta), mutta kiinnostaako Trumpia hyppiä häntä avoimesti halveksineen puoluekoneiston tahdissa on kokonaan eri asia. Ehkä hän nimittää korkeimpaan oikeuteen Giulianon.

* * *

Vaalitulos kertoo joka tapauksessa valtavasta muutoksesta äänestäjien käyttäytymisessä. Perinteinen puoluevalta sai täydellisen tyrmäysiskun. Mitään merkkejä siitä, että kumpikaan valtapuolueesta näkisi syytä sisäiseen muuttumiseen, ei ainakaan vaalikampanjan aikana näkynyt. Bernie Sandersin erittäin vahva kannatus jäi demokraattipuolueelta täysin hyödyntämättä, mutta Trump hyötyi siitä aivan varmasti välillisesti, ehkä jopa suoraan. Yhdysvaltain vaalijärjestelmä on rakennettu kahden navan puoluevallan varaan. Nyt siitä hyötyi Trump henkilökohtaisesti, mutta hyötyikö tavallinen yhdysvaltalainen? Paineet tehdä asialle jotain kasvoivat moninkertaisiksi, kun valituksi tuli ehdokas, jota yksikään puolueista ei olisi halunnut.

Moni asia on avoinna, sillä vasta arki kertoo, mistä aineksista diileri Trump aikoo nelivuotiskautensa rakentaa. Hänen poliittinen ohjelmansa on niin sekava, että on vaikea tietää, mitä siitä voi seurata tai olla seuraamatta. Uskonnollinen oikeisto voi odottaa kaikenlaista, mutta eihän se tietenkään tykkää, jos tuleva presidentti joutuu vastaamaan oikeudessa syytteisiin 13-vuotiaan tytön raiskauksesta. On selvää, että Trumpin vaalikampanjan aikana luotu kuva tulee muuttumaan, niinhän se aina arjen tosiasioiden edessä muuttuu. Mielenkiintoa pitää ainakin yllä Trumpin vahvasti manifestoima tapa olla piittaamatta tosiasioista. Yhdysvalloissa presidentin toimia seurataan tarkasti, joten ehkä Trump joutuu opettelemaan itsehillintää. Tai sitten ei ja ihan muut saavat sitä itsehillintää hakea.

Suomessa suurimmat sopeutumishaasteet on varmaan Hesarilla, joka joutuu nyt miettimään koko USA-kuvionsa uusiksi. Miten sovittaa yhteen transatlanttinen Nato-missio ja eristäytymispolitiikkaa ainakin puheissa vahvasti edustanut inhokki-Trump? Jatkaako Saarikosken pariskunta Trumpin kritiikkiä vai vaihdetaanko levyä? Ainakin Timo Soini voi nyt täydellä innolla suunnata katseensa kansainvälisiin haasteisiin, sillä Trumplandia tarjoaa varmasti tekemistä Soinin kaltaiselle suulaalle arvokonservatiiville. Ehkä sekä Suomi että Yhdysvallat voittavat, jos Soini siirtyy Trumpin maailmaan? Mutta kyllä tässä vähän sääliksi käy sekä Yhdysvalloissa huijatuksi taas kerran tulevia että sitä toista puolta kansaa, jolle Trump on yksinkertaisesti painajainen, kauhistus, jonkinlainen 2010-luvun Hitler. Odotettavissa on epävakaita kelejä.




tiistai 1. marraskuuta 2016

Ei pelkästä kateudesta

Suomalainen tapa käsitellä näkyvästi edellisen vuoden verotustietoja marraskuun harmauden kunniaksi herättää aina intohimoja. Meidän vähävaraisten mielestä verotustietojen julkisuus on hyvä asia, moni ei-vähävarainen puhisee raivosta ja ties mistä muusta syystä. Puhutaan "yleisestä kateuspäivästä" ja "palkkajahdista". Ajatus lienee, että julkisuudessa sinänsä on jotain torjuttavaa ja että ainakin on kyse sietämättömästä kateudesta.

Varmasti myös kateudesta. Kukapa ei nauttisi mielellään kymppitonnin kuukausipalkkaa ja seuraisi pankkitilille valuvia pääomatuloja. Kun usein tässä asemassa olevat ihmiset eivät tunnu tekevän sen kummempaa työtä kuin 2500 euroa kuussa ansaitseva hoivaihminen, inhimilliselle kateudelle on luonnollinen perusta. Suomessahan ei perinteisesti ole varakkuudella rehennelty, kuten joissakin muissa kulttuureissa tapana on, vaan syntymärikkaat ovat ymmärtäneet vaieta, pukeutua ja elää kuten muutkin. Vasta 2000-luvulla on kulttuuri ollut muuttumassa: muutkin kuin työeläkejärjestöjen johtajat esiintyvät röyhkeästi tunnuksella "tämä kuuluu minulle", "olen ansainnut kaiken tämän varakkuuden". Kyllähän se kateuden syntiä lisää.

Mutta että kysymys olisi vain kateudesta, se on tietenkin pötypuhetta. Julkinen keskustelu varallisuuseroista, verotuskohtelusta ja kohtuudesta on yhteiskunnallisesti äärimmäisen tärkeää. Varakkaiden kyky elää eristyneenä todellisuudesta on varsinkin Suomessa rajallinen, joten heillekin on tärkeää, ettei se kateus muutu väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi. Meille muille keskustelu on tärkeää, jotta eriarvoisuus ei lisääntyisi vaan vähentyisi. Varakas voi itsekkäästi vastustaa eriarvoisuuden vähentämistä, jos epäilee sen merkitsevän oman varakkuuden vähenemistä tai sitä, ettei varakkuus enää ole yhtä hienoa kuin aikaisemmin. Mutta onhan se selvää - ellei nyt ihannoida brutaalia vallihautayhteiskuntamallia -, että kaikkien edun mukaista on, etteivät varallisuuserot kasva hallitsemattoman suuriksi.

* * *

Tämän aamun Hesarissa espoolainen Leena-Maija Soini kirjoitti "palkkajahdista" ja väitti, että yhteiskunta pysyy pystyssä sen ansiosta, että naapuri on varakkaampi kuin itse on. Minusta Soinilla on tässä kaksi väärää väitettä. Ensinnäkään kukaan ei "jahtaa" Suomessa ketään palkan takia. Jos varakas kokee julkisen keskustelun kiusallisena, ehkä kannattaa sitä peiliä katsoa ja kysyä, miksi se keskustelu kiukuttaa. Siksikö, että siellä syvällä, pois arjesta tungettu omatunto muistuttaa, ettei se oma varakkuus aina ole rehellisellä työllä saavutettua? Julkisen verokeskustelun kohteena ovat vain aidosti suurituloisimmat, eivät edes kaikki varakkaat. Jos puhutaan "jahdista", pitäisi olla jotain näyttöä siitä, että julkisuudesta on seurannut jotain konkreettista haittaa - paitsi kateutta. Ainahan siitä varakkuudesta ja kateuden kohteena olemisesta eroon pääsee.

Vielä kestämättömämpi on Soinin logiikka varakkuuden merkityksestä yhteiskunnan pystyssä pitämisessä. Jos nyt unohdetaan veroparatiiseihin piilotetut miljoonat - nehän eivät ole näissä keskusteluissa edes mukana, koska verottaja ei niistä tiedä -, fakta on, ettei suomalainen yhteiskunta pyörisi varakkaiden maksamilla veroilla kovinkaan pitkään, heitä on yksinkertaisesti liian vähän. Veronsa nipottelematta maksavalla erityisen varakkaalla ihmisellä tai yhteisöllä voi toki olla pienellä paikkakunnalla merkitystä, mutta vastaavasti monet varakkaat pääomatuloista nauttivat eivät osallistu kunnallisveron maksamiseen eurollakaan. Suomen päättäjät kun ovat vapauttaneet pääomatulot jostain syystä kokonaan kunnallisverotuksen ulkopuolelle. Tällaisista ratkaisuista julkista keskustelua juuri kaivataan.

Leena-Maija Soinin tapaan ajattelevat näkevät tulonjaon taisteluna, jossa tappiolle jääneiden luusereiden pitäisi ymmärtää vaieta kiitollisena siitä, että saavat sentään olla olemassa, vaikka eivät selvästikään ole varakkaan veroisia eläjiä. Tällaista itsekkyyttä ei tietenkään pidä yleistää kaikkien varakkaiden piirteeksi, vaikka vanha sanonta rikkaiden saituudesta todennäköisesti pitääkin paikkansa. Vastapainona ovat jotkut "uusrikkaat", jotka pitävät verojen maksamista reiluna meininkinä ja haluavat omaa menestystään jakaa. Mikään yleinen asenne tämä ei varakkaiden keskuudessa näyttäisi kuitenkaan olevan. Korjatkaa vapaasti, jos olen väärässä.

* * *

Verotustietojen julkisuus ja mahdollisuus keskustella asiasta numeroiden pohjalta on tietenkin vasta lähtökohta, mahdollisuus. En ole itse havainnut, että vuosittaisesta veromekkalasta olisi koskaan seurannut syvällisempää pohdintaa siitä, mitä kaikkea jyrkistä tuloeroista - niistähän lähinnä on kyse - voi seurata ja seuraakin. Pitkään aikaan ei ole enää ollut muodikasta puhua taloudellisesta tasa-arvosta hyveenä, koska vallitseva markkinaliberalistinen ideologia pitää tuloeroja aatteellisena itseisarvona, olivat perustelut miten kiistanalaisia hyvänsä. Perinteinen sosialistinen argumentointi on julkisuudessa työnnetty niin marginaaliin, ettei sitä kukaan enää kuule. Se ei silti tarkoita, ettei se voisi olla täysin ajankohtaista.

Pienillä tuloeroilla on todennäköisesti psykologisesti ahkeroimista ja pinnistelyä virvoittava vaikutus. Tietoisuus siitä, että työskentelemällä hiukan tehokkaammin voisi saavuttaa naapurin tulotason, voi toimia myönteisenä voimana. Toisaalta lienee selvää, että tuloerot, joita pidetään kohtuuttomina, eivät tällaista myönteisyyttä synnytä, vaan lähinnä ärtymystä, kiukkua ja ehkä jopa poliittista aktiviteettia. Voisi siis kuvitella, että varakkaiden kannattaisi edistää toimia, jotka vähentävät kateutta ja tuloeroista johtuvaa vihamielisyyttä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, varakkaat eivät yleisesti ottaen piittaa tuloerojen ikävistä seurauksista. He pitävät mieluummin isot tuloerot ja oman sijoittumisensa silläkin uhalla, että yhteiskuntarauha voi järkkyä ja pitkällä tähtäimellä saattaa varakas hankalaan tilanteeseen.

Varakas ei piittaa, koska hänen ei ole pakko. Riittävä tulotaso mahdollistaa eristäytymisen, tiukan paikan tullen fyysisen siirtymisen sellaiseen elinympäristöön, jossa ilmasto on miellyttävä ja kukaan ei uhkaa sosialisoida varakkaan omaisuutta. Näitä paikkoja riittää ainakin toistaiseksi ja käyttäjiä piisaa. Oikein rikkaathan ovat aina eläneet sillä lailla. Ei-varakas ei voi pakottaa varakasta yhtään mihinkään. Suomen kaltaisessa näennäisdemokratiassa voi tietysti äänestää ja toivoa, että se edustaja ei liian nopeasti unohda, kenen äänillä tuli valituksi. Mutta siihen se vaikuttamisen mahdollisuus ei-rikkaalle jämähtääkin. Liekö siis suurikaan ihme, jos edes kerran vuodessa ei-varakas harrastaa masokistista rituaalia lueskellen ihmisistä, joiden tulot kuukaudessa ovat moninkertaiset omaan vuosituloon verrattuna. Sen päälle sitten taas lottoamaan, mitäpä sitä tavallinen ei-varakas muuta.