Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 24. syyskuuta 2016

Femin-ismi

Eveliina Talvitien kirjan Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY 2016) otsikko on niin taitavasti muotoiltu, että tekstikin oli suorastaan pakko lukea. Kirja on hauskasti kirjoitettu ja miellyttävän itseironinen kasvukertomus - mutta kokonaan eri asia on, vastasiko se mitenkään otsikon kysymykseen. En tiedä, mutta rohkaistuin Talvitien ajatuksia luettuani pohtikaan pitkästä aikaa ääneen feminismiä kulttuurisesti lähes mihin tahansa suuntaan taipuvana yläkäsitteenä asioille, jotka eivät välttämättä edes kauhean tiukasti liity toisiinsa.

Olen joskus 1980-luvun villeinä vuosina määritellyt itseni feministiksi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen se oli pelkkää äkäisten naisten mielistelyä. Kun koin itseni miehenä kovin erilaiseksi kuin emansipoituneiden naistuttujeni syystäkin pystyyn haukkumat lajitoverini, arvelin feministiksi julistautumalla välttäväni perusteettoman leimautumisen. Mutta ei se niin mennyt. Jouduin huomaamaan, että yhtä nihkeästi kuin tien tuomana helsinkiläisenä minua koskaan hyväksyttiin kainuulaiseksi, feministiksi ilmoittautuminen oli todiste yhtään mistään. Olin ontto julistusfeministi.

Vaikka suhtauduin tuolloin kuten nykyäänkin hyvin tukevasti naisten kokemaa sortoa ja eriarvoisuutta vastaan, en millään päässyt eroon siitä havainnosta, että samaan johtopäätökseen - naisille kuuluvat samat oikeudet kuin miehillekin - tultiin varsin erilaisia reittejä, eikä itseään feministeiksi kutsuvien naisten asialista itse asiassa ollut ollenkaan sama kuin itselläni, eikä se ollut sama feministeillä itselläänkään. Jälkiviisas tietysti hymähtää, että pienellä analyyttisyydellä saman olisi voinut oivaltaa nopeamminkin. No, itse en siihen kyennyt ja siksi huomasin pian, etten enää ollutkaan feministi.

* * *

Kuten kaikkien ismien kohdalla näyttää vääjäämättä tapahtuvan, myös feminismi on aina kärsinyt erilaisista, pahimmillaan keskenään jyrkästi ristiriitaisista tulkinnoista ja eri suuntaan vetämisestä. On mahdotonta arvioida, kuinka montaa sorttia feminismiä sen nimeen vannovien joukoissa esiintyy tai kuinka selkeästi feministit itse mieltävät aatteellisen monenkirjavuutensa. Ulkopuolisellekin on silti selvää, että ero kaikkein jyrkimpien "telaketjulesbojen" (en itse käytä tällaisia ilmauksia, mutta se näyttää olevan feministeillä itsellään käytössä, joten teen poikkeuksen lainausmerkeissä) ja vaikkapa suuryritysten johtajien lasikatosta huolestuneiden pitkälle koulutettujen uranaisten välillä on melkoinen. En siis edes kuvittele feministien olevan yksi joukko, vielä vähemmän yksimielinen.

Oma suhtautumiseni ei pohjaudu suhteellisen yleiseen ajatteluun, että feminismi on tasa-arvon kaapuun puettua pyrkimystä korvata miesten hegemonia naisten hegemonialla. Olen aivan vakuuttunut siitä, että valtaosa feministeiksi itsensä mieltävistä naisista suuntaa tarmonsa olennaisiin ongelmiin ja tunnistaa myös ne tilanteet, joissa miehet ovat selkeästi alistetussa asemassa (kuten asevelvollisuus, sairastavuus, riski joutua väkivallan kohteeksi jne.). Feminisminsä ajattelemalla omaksuneet ymmärtävät, ettei yhdellä ismillä voi hoitaa kaikkia ongelmia eivätkä naisten kohtaamat ongelmat ja haasteet kaikki ole miesten ylivallan seurausta tai syytä. Joskus se vika löytyy jopa ihan itsestä ja omista asenteista.

Valitettavasti myöskään feminismi ei ole vapaa äärimmäisestä ajattelusta, kiihkoilusta ja vihasta. Sanon valitettavasti, koska feminismi ja jokainen siihen samastuva joutuu koko ajan vastaamaan myös siihen perusteltuun kritiikkiin, jonka kiihkoilijat synnyttävät. Yksi miehiä kollektiivisesti inhoava ja inhostaan julkisesti muistuttava feministi mitätöi helposti sadan maltillisemman työn niissä asioissa, joilla on pysyvä vaikutus niin naisten kuin miestenkin hyvinvointiin. Monella kiihkoilijalla voi olla subjektiiviset perustelunsa vimmalleen, mutta asiat eivät vaan etene vihan kautta. Viha lähinnä synnyttää uutta vihaa. Jotkut miehet ovat ruvenneet vihaamaan feminismiä.

* * *

Eveliina Talvitien feminismin kanssa on vaikea kenenkään kiistellä, se on omissa rajoissaan hyvin perusteltu ja ymmärrettävä elämänasenne. Se ei kuitenkaan ole julkisen feminismin koko kuva, ja vähän veikkaan, ettei Talvitiekään iloitse kaikista feminismiin oikeutetusti tai joka tapauksessa yhdistettävistä ilmiöistä. Yleisen miesvihan pariksi sopii hyvin näkemys siitä, että miehet ovat luonnostaan naista huonompia tai sama asia toisin päin. Tällaisia ääliömäisyyksiä on feminismin historiassa kuitenkin esitetty. Tai sellaisia, että ihmiskunta ei itse asiassa tarvitse miehiä kuin yhden valioyksilön, jonka siemenellä voidaan tehdä uusia valionaisia. Muistan nuoruudestani julisteen, jonka mukaan nainen tarvitsee miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. Tuolloin se huvitti, nyt vain tympii, aivan kuten osa ns. "naistutkimuksesta", joka on tieteeksi naamioitua hölynpölyä.

Yleinen feministinen näkemys siitä, että nainen ei ole tasa-arvoinen, on yleisellä tasolla kiistatta totta. Monissa kulttuureissa naisella ei ole käytännössä muuta kuin kotieläimen arvo, joka ikääntymisen myötä kulkee kohti nollaa. Tätä ei voi tasapainottaa sillä, että Suomessa tasa-arvon ongelmia on suhteellisen vähän, eivätkä ne koske pelkästään naisia. On ymmärrettävää, ettei miesten kokema eriarvoisuus hetkauta kaikkia naisia, mutta ongelmaksi se muuttuu, kun annetaan toimivia aseita niiden käsiin, jotka ihan oikeasti haluavat tarrautua miehiseen ylivaltaan. Minusta ei ole liioittelua sanoa, että feministin vaarallisin vastustaja on toinen feministi, joka ei pelaa yhteistä peliä yhteiseen maaliin.

En kutsu itseäni feministiksi siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole elänyt naisen elämää enkä halua teeskennellä, että ymmärtäisin, miltä tuntuu olla nainen miesten hallitsemassa maailmassa. Järjellä asiaa voi analysoida, mutta ei tunteella eläytyä. Pidän silti isoa osaa feministisestä toiminnasta tärkeänä osana yleistä tasa-arvon edistämistä, vaikka sille ilmeisen haitallista feminismiä esiintyy myös Suomessa. Ei siis riitä, että esiintyy feministinä. Täytyisi yrittää esiintyä tolkkuna feministinä, jonka teesejä ei niin vaan ammutakaan alas epäloogisina tai yksioikoisen miesvihan ilmauksina. Itse pidän hyvänä testinä suhtautumista vain miehille pakolliseen asevelvollisuuteen.


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Tietoisuus II

Pakko jatkaa tästä aiheesta toisenkin tekstin verran, nyt keskittyen kysymykseen siitä, mitä tietoisuudesta ihmiselle yksilönä seuraa. Olen pohtinut tätä asiaa siitä lähtien, kun luin joskus kauan aikaa sitten Pentti Saaritsan runon, jonka ajatus oli, että kun on jonkin asian tajunnut, on myöhäistä katua. Tietoisuus jostain tarkoittaa, ettei voi enää olla tietämätön ja välinpitämätön. Tarkemmin sanoen tietenkin voi, mutta ei ilmaiseksi. Ihminen, joka vaientaa tietoisuutensa ja toimii vastoin parempaa tietoa, kärsii aina.

Vai kärsiikö? Kun katselee ihmisten vaivatonta välinpitämättömyyttä isoista ja pienistä asioista, tulee väkisinkin mieleen, että joko ihmisten tietoisuuden alue on yllättävän kapea tai sitten he eivät ole Saaritsaansa lukeneet tai muuten tulleet asiaa ajatelleeksi. Tietenkin jos on geneettisesti tai kasvatuksen tuloksena empatiakyvytön, moraalinen stressi on varmasti aika vähäinen, varsinkin niissä tilanteissa, joissa yksilön mahdollisuus vaikuttaa asioihin on joka tapauksessa vähäinen.

Minulle itselleni on kuitenkin ollut elämänmittainen ongelma kestää sitä, etten toimi kaikkien tietoisuuteeni tulleiden asioiden suhteen siten kuin järkeni ja tunteeni ohjaisivat toimimaan. Tietoisuus ison maailman ja lähietäisyyden loputtomista ongelmista synnyttää omantunnon pistoksia, jotka eivät tapa, mutta vaivaavat kuin krooniset ristiselän kivut. Järki sanoo, että on hyödytöntä kärsiä stressistä sen takia, ettei ole paneutunut kaikkien maailman ongelmien ratkaisemiseen, koska se on käytännössä mahdotonta. Mutta missä menee "kohtuullisen" reagoinnin raja?

* * *

Kun en itse käytä alkoholia enkä muitakaan kemikaaleja tietoisuuteni sammuttamiseen, en osaa sanoa, toimiiko taktiikka ollenkaan. Ulkopuolisesta näyttää, että tilanne on krapula-aamuna entistä huonompi: se asian, jonka takia tietoisuutta ruvettiin illalla sammuttamaan, on edelleen olemassa ja pahimmassa tapauksessa entistäkin huonommassa jamassa. Sen lisäksi päätä särkee ja olo on yököttävä. Olisiko siis parempi kohdata tietoisuuden seuraamukset aina vaan selvin päin ja tyytyä päivittäin nukkumisjakson tarjoamaan tiedottomuuden lohtuun?

Onhan toisaalta niin, etten ainakaan minä halua sammuttaa tietoisuuttani. Vaikka kärsin siitä, että olen tietoinen aivan liian monista ikävistä asioista, eiväthän ne mihinkään katoa sen ansiosta, että minä en niitä ajattele (tämä on juuri tuon Saaritsan lausahduksen ydin). En missään tapauksessa halua sammuttaa itsestäni tietoisuutta esimerkiksi maailman lasten joka hetki kokemasta väkivallasta ja kaltoin kohtelusta, vaikka en todellisuudessa kestä katsoa lyhyttäkään silmäystä tähän todellisuuteen ja kieltäydyn ehdottomasta katsomasta uudelleen elokuvaa Tulikärpästen hauta, vaikka pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista koskaan tehdyistä animaatioelokuvista.

Tietoisuudella on tietysti myös valoisa puolensa, eihän kaikki ole kipua ja kärsimystä. Iloitsen siitä, että olen tietoinen monista maailman ihmeellisistä asioista, loputtomista luonnon tarjoomuksista ja inhimillisen luovuuden ja hyvyyden hedelmistä. Tällä puolella en koe mitään muuta ongelmaa kuin yksilöllisen elämän rajallisuuden, joka ei sekään ole mikään todellinen ongelma, kunhan yritän vähän tasapainottaa tätä valon määrää. Inhimillisellä tietoisuudella on puolensa ja juuri siksi se on niin kiehtova ja jossain määrin pelottavakin ominaisuus.

* * *

Tietoisuus synnyttää tarpeen toimia, puuttua asioihin. Suomalaiselle näyttää olevan tavattoman vaikeata määritellä kohtaa, jossa passiivinen tietoisuus täytyy muuttaa aktiiviseksi toiminnaksi tai niin saa tehdä. Kynnys puuttua lasta laiminlyövän aikuisen toimintaan on ehkä suhteellisen alhainen, mutta mitä enemmän asia näyttää kuuluvan aikuisen itsemääräämisoikeuden piiriin, sitä korkeammaksi kasvaa muuri, jonka takaisista asioista emme halua mitään tietää. Myös etäisyys helpottaa tietoisuuden passiivisuutta. Maantieteellisesti tai sosiaalisesti kaukainen ongelma ehkä koskettaa tietoisuuttamme, mutta ei helposti valtaa sitä.

Kaikenlainen kansalaisaktivismi kumpuaa tietoisuudesta ja siihen liittyvästä vastuuntunnosta. Tiedän ongelman, en voi enkä halua vaieta tumput suorina. Mihin ihminen energiansa suuntaan, riippuu pienistä asioista, mutta siltä näyttää, että osan ihmisistä tietoisuus pakottaa toimimaan, mutta ei kaikkia. Mielenosoittaja joutuu aina ihmettelemään, mitä siinä kadulla kulkuetta seuraava oikein miettii ja mistä kaikesta on tietoinen, jos mistään. Tässä suhteessa ihmisen tietoisuus on hyvin vahvasti subjektiivinen; itselle tärkeät asiat muuttuvat nopeasti ja vaivatta absoluuttisesti tärkeiksi, vaikka etäältä katsoen on selvää, että viimeisten amurintiikereiden ((Panthera tigris altaica) suojelu on tärkeää aivan eri tavalla kuin pyrkimys päästä eroon ydinaseista tai saada tasa-arvoa transsukupuolisille ihmisille.

Vaikka ymmärrän tietoisuuden merkityksen loputtoman stressin ja ahdistuksen lähteenä, en siitä mistään hinnasta luopuisi. Ei-tietoisen eläimen elo voi olla joissain suhteissa "helpompaa" kuin hyvästä ja pahasta tietoisen ihmisen. Toisaalta voiko edes puhua ihmisestä ilman tietoisuuden selkäreppua? Pientä geneettisesti poikkeavien ihmisten ryhmää (empatiakyvyttömät) lukuun ottamatta me olemme tietoinen eliölaji ja ominaislaatumme rakentuu vahvasti tietoisuuden ympärille. Toisin emme voi valita vaikka jyrkimmän näkemyksen mukaan ihmisen vastuullisin teko olisi hävittää tietoinen ihminen Maan lajivalikoimasta. Olen tietoinen, siksi iloitsen ja kärsin, loppuun asti.


perjantai 16. syyskuuta 2016

Tietoisuus

Nykyihmisen näkökulmasta maailmassa on yllättävän paljon ratkaisemattomia arvoituksia kaiken olevaisen ilmaantumisesta elämän syntyyn. Kaikki se kiehtoo uteliasta ihmismieltä ja ehkä jonain päivänä tällaisetkin selittämättömyydet saavat selityksensä. Eivät tosin väistämättä. Emme voi tietää, onko kaikkiin kysymyksiin olemassa vastausta, ainakaan sellaista, joka tyydyttää tietoista ihmistä. Erityisen haastavalta vaikuttaa juuri se tietoisuus, jonka ansiosta minä kirjoitan mitä kirjoitan ja sinä lukija luet ja ymmärrät, mitä kirjoitan.

Tarkoitukseni ei ole tässä yrittää hahmottaa nykytieteen näkemystä tietoisuuden kysymyksestä, en tunne aihetta riittävästi eikä tila tietenkään riitä. Sen sijaan pohdin tietoisuuteen liittyvää paradoksia, jonka seurauksena tietoisuus voi merkitä suurta iloa, helpotusta, suoranaista riemua tai toisaalta pysyvää, syvää ja auttamatonta surua. Emme tiedä, onko tietoisuus vain ihmisen omaisuus. Asiaa on vaikea tutkia, myös ihmisessä. Tiedän vain itsestäni, että vaikka nautin tietoisuudesta, välillä se tuntuu raskaalta painolta, jonka takia sitä menee mielellään nukkumaan.

Itse ajattelen, että olla ihminen tarkoittaa juuri olla tietoinen. Jos tietoisuuden ottaa pois, ihminen on yksi eläinlaji monien muiden joukossa. Näin on ainakin siinä tapauksessa, että tietoisuus on vain ihmisen ominaisuus. Pidän muitakin vaihtoehtoja mahdollisina, mutta selvyyden vuoksi tässä tietoisuus on vain ihmisen ominaisuus. Kysymys kuuluu: onko ihmisen hyvä haluta tietoisuutta vai olisiko kaikki helpompaa, jos tietoisuutta ei olisi koskaan kehittynyt?

* * *

Ihmisellä ei ole muiden eliöiden silmissä mitään erityistä käyttöarvoa. Olemme varsin harvoille ravinnonlähde, paitsi tietysti lopullisesta möyhentämisestä vastaaville bakteereille ja muille pieneliöille. Todennäköisesti koko muu eliökunta on onnellisen tietämätön ihmisen olemassaolosta. Jos eliöillä olisi tietoisuus, ne kaikki vihaisivat ihmistä, ehkä jotkut koirat pois lukien. Mutta jos ei ole, vain me itse kykenemme murehtimaan olemassaolomme mielekkyyttä ja tarkoitusta. Juuri se on tietoisuuden syvä tragedia.

On vaikea tietää, onko tietoisuus on-off -piirre, vai liukuuko ihminen huomaamattaan tietoisuuden puolelle ja siitä pois. Dementian kourissa olevaa ihmistä havainnoimalla tulee sellainen tunne, että vaikka raja jossain onkin, se ei haittaa tai hidasta liikettä pois tietoisuuden piiristä. Sen sijaan näyttää aika ilmeiseltä, että ihminen syntyy tietoiseksi, sitä rajaa on toiseen suuntaan todella vaikea, ehkä mahdoton ylittii. Kysymys on aivojen ominaisuudesta, mahdollisesti evoluution tuottamasta ainutlaatuisesta, toistumattomasta piirteestä.

Vaikka ihminen ei kertaakaan elämässään ajattelisi koko asiaa, hän on silti tietoinen eliö syntymästä kuolemaansa tai ainakin ennen dementoitumistaan. Tietoisuutta ei voi kytkeä mielin määrin päälle ja pois, vaikka toisaalta niin tapahtuu aina nukahtaessamme ja herätessämme unesta. Inhimillinen tragedia on siinä, että niin usein emme haluaisi olla tietoisia asioista, jotka kauhistuttavat, pelottavat, väsyttävät, stressaavat mieltämme. Tietoisuuden evoluution kautta saanut eliö yrittää usein kaikin keinoin sammuttaa tietoisuutensa, milloin kemiallisten substanssien avulla, milloin aivojaan psyykkaamalla ja painostamalla. Jostain asiasta tietoiseksi tulo on yleensä peruuttamaton asia, ja se on henkisesti raskasta.

* * *

Vaikka on ilmeistä, että juuri tietoisuus tekee ihmisestä ihmisen, jokin vahva veto meillä on myös tilaan, jossa emme ole tietoisia. En tiedä, onko kyse vain tilapäisestä mukavuudenhalusta vai vaikuttaako meihin jokin geneettinen muisto ajasta, jolloin emme vielä olleet ihmisiä. Kun katselen videonpätkää vangitusta orangista ratkomassa makuualustansa kiinnitysköysiin liittyvää suhteellisen monimutkaista ongelmaa, on vaikea uskoa, ettei ongelmanratkaisuun liittyisi minkäänlaista tietoisuutta siitä, että tulevan lepohetken mukavuus riippuu siitä, miten kiinnitys onnistuu. Mutta mahtaako oranki kuitenkaan olla murheellisen tietoinen siitä, että hän yksilönä on ihmisen vankina ja hänen lajinsa uhkaa kuolla ihmisen toimien takia sukupuuttoon?

Onko ei-tietoinen eläin "onnellisempi" kuin tietoisuuden rasittama ihminen? Voiko "onnellisuudesta" edes puhua muuten kuin tietoisuuden yhteydessä? Jotta voi olla "onnellinen", täytyy olla tietoinen siitä, mitä on olla "onneton". Siksikö kettu vain näyttää tyytyväiseltä popsittuaan mehevän myyrän, mutta todellisuudessa on vain "kylläinen" tai "nälkäinen"? Asia ei saa valaisua muilta ihmisiltä kysymällä, koska he kaikki ovat tietoisia. Siltä, jolla tietoisuutta ei ole, ei voi kysyä. Tietoisuuden paino on aina henkilökohtainen.

Evoluutio on tehnyt ihmisestä tietoisen eliön. Emme tiedä, voisiko jokin yllättävä mutaatio heittää ihmislajin kehityksen tietoisuuden sammumisen tai laadullisen muutoksen tielle. Nykyinen tietoisuuden laji on joka tapauksessa valtava uhka sekä eliökunnalle yleensä että ihmislajille itselleen. Tietoisuus ei suojaa typeryydeltä ta katastrofaalisen huonoilta teoilta. Tietoisuuden katoaminen tekisi ihmisestä huonosti luonnossa pärjäävän ihmisapinalajin, joka ehkä nopeastikin katoaisi muita uhkaamasta. Tietoisuuden laadullinen parantuminen jollain käsittämättömällä tavalla voisi toisaalta saada meidät käyttäytymään vastuullisesti. Sellaisen varaan ei kuitenkaan parane jättäytyä, joten tämän nykyisen tietoisuuden kanssa täytynee pärjätä. Helppoa se ei tule olemaan jatkossakaan.


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Valheen markkinat

Käytännöllisesti katsoen koko tämän planeetan väestö elää talousjärjestelmässä, jota kutsutaan mielikuvatodellisuudessa markkinataloudeksi. No, ihan samaa kapitalismia se on kuin aikaisemminkin, mutta markkinatalous kuulostaa ilmeisesti mukavammalta. Markkinoillahan kaikilla on niin mukavaa, vaikka rahat tuli tuhlattua tarpeettomaan ja siitä hienosta olkihatustakin irtosi lieri jo kotimatkalla.

Ei voi kiistää sitä, että kapitalismi on ollut tehokas taloudellisen toimeliaisuuden piiskuri. Kapitalismi käy ihmisen halulla omistaa enemmän, mielellään enemmän kuin kukaan muu. Se saa osan ihmisistä ottamaan riskejä, jotka joskus tuottavat tulosta, joskus perikadon. Mutta kukaan ei jää suremaan epäonnistunutta yrittäjää, uusia on aina tulossa tilalle. Kapitalismi tuottaa omat tukipylväänsä, on ainakin tähän asti tuottanut.

Mutta vaikka kapitalismi on tehokas moottorina, sillä on ikävä taipumus olla systemaattisen epävakaa. Se pullistuu ja lopulta räjähtää. Viimeisimmästä räjähdyksestä on melkein kymmenen vuotta ja järjestelmä ei vaan näytä toipuvan. Markkinatalous yskii, kun kapitalismi on imenyt pääomat finanssikeinotteluun kasinoon ja pankit joutuvat lainaamaan rahaa miinuskorolla eli suomeksi maksavat siitä hyvästä, että joku suostuu ottamaan rahan säilyttämisen riskin (pankki siis olettaa, että tilanne vain huononee). Sijoittajia ei kiinnosta tuotanto, vaan tuotto. Se on huono asia ihmiselle, jonka täytyy ostaa elämiseen tarvittavat hyödykkeet ansiotuloillaan.

* * *

Kapitalistisen markkinatalouden ideologia perustuu megaluokan valheeseen, jonka ytimessä on puhe vapaasta kilpailusta. Markkinoiden kautta sen luvataan tuottavan paitsi taloudellisen toiminnan tehokkuutta, myös halvemmat hinnat ja kaikille valuvaa hyvinvointia. Ideologinen propaganda vaatii valtiollisen sääntelyn rippeidenkin poistamista ja kaiken vallan antamista markkinavoimille. Siellä kun kysyntä ja tarjonta tasapainottavat muka toisensa kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tämä valhe on niin iso, että sitä on vaikea hahmottaa. Siksi esimerkiksi TTIP-neuvotteluja käyviä byrokraatteja ja suurteollisuuden lobbareita ei ole vieläkään hirtetty lähimpään lyhtypylvääseen.

Markkinatalouden suurin valhe on, että samaan aikaan kun vapaita käsiä vaaditaan vapaan kilpailun nimissä, tehdään kaikki mahdollinen, että kilpailua ei olisi. Ei toki niin, etteikö kapitalismi tuottaisi keskenään ankarasti kilpailevia yrittäjiä, vaan niin, että jokaisen yrittäjän todellinen tavoite on kilpailun estäminen oman voiton maksimoimiseksi. Kuluttaja kuvittelee, että järjestelmän eri osat joutuvat kilpailemaan markkinoilla, jotka takaavat korkean tuottavuuden ja alhaiset kuluttajahinnat. Niin se ei mene, vaan kapitalismi on aina kovaa pyrkimystä kilpailun estämiseen.

Keinoja riittää. Yksinkertaisinta on pyrkiä monopoliasemaan, jolloin voi sanella hintatason muista piittaamatta. Monopoli on jokaisen kapitalistin unelma, puhuttiin julkisuuteen vapaista markkinoista mitä tahansa. Jos monopolia ei pystytä saavuttamaan, kuten yleensä onkin tilanne, sovitaan hintakartellista alan keskeisten toimijoiden kesken. Jos joku yrittää polkea kartellihintoja, kaikki muut hyökkäävät kerettiläisen kimppuun. Se on ollut tepsivä konsti koko kapitalismin historian ajan. Kolmas tapa on valjastaa valtiovalta rakentamaan "oman" maan tuotannon suojaksi tullimuureja samalla kun vaaditaan muita maita purkamaan samaiset muurinsa. Tällainen protektionismi on toki ideologisesti kiellettyä, mutta ehkä juuri siksi niin suosittua.

* * *

Monopoli, kartelli ja protektionismi ovat kaikki näennäisesti torjuttuja keinoja ja aina silloin tällöin niihin hiukan puututaankin. Toimet ovat kuitenkin järjestään ponnettomia, koska niistä hyötyvät maailman suurimmat kapitalistiset yritykset, joiden yli poliittisen vallan on käytännössä mahdoton jyrätä (poliitikkojen rahoitus tulee noilta yrityksiltä). Jos monopoliyritys tai kartelli hajoitetaan, sen rakentaminen alkaa seuraavana päivänä uudelleen. "Tervettä päivää" ei kapitalismi tunne.

Samasta syystä kansainvälisen talouden pahinta sairautta eli rahan katoamista sekä verottajalta että tuotannolta ei saada kuriin. Suuryrityksiä kiinnostaa vain voiton maksimointi, ne eivät ota vastuuta työllisyydestä, elintarvikehuollosta tai lääketurvallisuudesta, yhteiskunnallisesta tasa-arvosta tai ihmisoikeuksista nyt puhumattakaan. Suuryritykset ovat kapitalistisen markkinatalouden malli, eikä niitä mikään niin ärsytä kuin valtiollinen säätely, joka pahimmillaan saattaa pakottaa ne kilpailemaan hinnoilla ja laadulla.

Uutiset ja taloustilastot kertovat vuosi vuodelta samaa tarinaa. Omistus ja varallisuus keskittyvät kiihtyvällä vauhdilla. Yhä suurempi osa kaikesta ihmisen tuottamasta rikkaudesta siirtyy koko ajan yhä pienemmän ja pienemmän ihmisryhmän päätösvaltaan. Vakavia yrityksiä padota tätä kehitystä ei oikeastaan ole, vaikka propagandapuheissa teeskennellään huolestuneisuutta suuryritysten kasvavan vallan takia.Voidaan sanoa, että vasemmiston ideologinen haaste ei ole pärjännyt, mutta aivan yhtä avutonta on myös markkinatalouden ideologisilla puolustajilla. Kun jättimäisille valheille rakentuva järjestelmä yskii ja köhii, lääkäriä ei löydy, koska sellaisen ei ole sallittu syntyä. Lääkäri kun saattaisi lipsauttaa totuuden julki.


tiistai 6. syyskuuta 2016

Huumoria musiikilla

Koko uransa ajan myös musiikkia satiirin ja naurun välineenä käyttänyt Frank Zappa nimesi yhden albuminsa ja konserttivideonsa kysyvästi Does Humor Belong In Music? Zappan vastaus oli tietenkin myönteinen, sillä hänen näkemyksensä mukaan vakava ja huvittava olivat saman asian kaksi puolta. Kuulijan tehtäväksi jää huvittua tai vakavoitua, Zappa tarjosi vain aineistoa ja mahdollisuuksia.

Kun tässä pohdin huumorin roolia musiikissa, en ollenkaan tarkoita sanoilla leikkimistä, se on ihan eri asia. Viittaan siihen perinteeseen, jota jo Wolfgang Amadé Mozart harrasti parodioimalla epävireisesti soittavia kylämuusikoita divertimentossaan Ein musikalischer Spaß kahdelle käyrätorvelle ja jousikvartetille (KV522 vuodelta 1787). Tai näin ainakin nykypäivän kuulija sävellyksen tahalliset epävireisyydet ja kömpelyydet tulkitsee - Mozart itse ei jättänyt jälkeensä selityksiä, ellei teoksen nimeä halua sellaisena pitää.

Musiikin kyky huvittaa kuulijaa on tietenkin melkoisessa määrin kulttuurisidonnainen ilmiö. Jonkun Spike Jonesin tapa rääkätä taidemusiikin klassikoita naurattaa - mahdollisesti - vain sitä, joka tuntee alkuperäiset sävellykset ja tietää, kuinka ne normaalisti esitetään. En epäile, etteivätkö jonkun balilaisen pikkukylän asukkaat voisi pitää Spike Jonesia hauskana kuunneltavana, mutta ilman länsieurooppalaisen taidemusiikin jonkinasteista tuntemista useimmat huvittaviksi tarkoitetut asiat tuskin avautuvat ainakaan tarkoitetulla tavalla (hälytorvi on tietenkin universaali ilmiö).

* * *

Taidemusiikin säveltäjille musiikillinen vitsailu ei ole koskaan ollut erityinen myyntivaltti. Kirkoille palveluksiaan myyvän säveltäjän ei ole koskaan kannattanut olettaa, että hyväkään musiikillinen hupailu tuottaisi jatkotilauksia. Perinteinen hovimusiikki on sekin palvellut tanssin, ei nauramisen kotijumalia. Naurua varten palkattiin narri, ei säveltäjää. Olivat säveltäjämme yksityiselämässään minkälaisia veijareita tahansa, sävellystilaukset hoidettiin kieli keskellä suuta. Romantiikan ajan estetiikassakaan ei huumori varsinaisesti kukkinut. Sankarillisesti kärsivän sielun väräjöinti toki sai usein hahmon, joka voi toisena aikakautena toimia loputtoman hilpeyden lähteenä, jota esimerkiksi tanskalais-yhdysvaltalainen pianisti ja koomikko Victor Borge urallaan perusteellisesti hyödynsi.

Koska tämä kirjoitus ei ole humoristisen musiikin historiikki eikä esittely, hyppään johdattelevilta aasinsilloilta suoraan siihen huvittavuuden Tonavaan, jonka on saanut tulvimaan espoolais-akateeminen torvisoittokunta Retuperän WBK. Se on jo vuodesta 1933 lähtien koetellut kuulijoidensa huumorintajun rajoja vaihtelevalla menestyksellä. RWBK:n tyylilajina on "uudempi ranskalainen torvimusiikki" eli perinteisellä torviseitsikolla ja lyömäsoittimilla synnytetty musiikillinen sillisalaatti. Tosikoille selitettynä RWBK:n loistavat muusikot soittavat tahallaan vähän väärin tahallaan toisiinsa yhdisteltyjä musiikillisia aiheita tahallisen humoristisin verbaalisin lisin.

Lankesin Retuperän synnyttämään loveen jo vuosikymmeniä sitten, vaikka en teekkari ole koskaan ollutkaan. En koskaan kyllästy kuuntelemaan RWBK:n räminää ja suloista nuotinvierestä soittamista, koska tarjolla on aina sitä, mikä minua musiikissa kaikkein eniten huvittaa eli odottamattomia yllätyksiä. Kun Carmenin toreadorin uhkea marssi vaihtuu täysin saumattomasti tip-tap -joululauluksi, ollaan asian ytimessä. Huumori syntyy yllätyksestä, jonka "ylhäisen" ja "alhaisen" äkillinen liitto synnyttää. Se on kaiken komedian luuydintä.

* * *

Retuperän huumori nojautuu toisaalta perinteisten torvisoittokuntien luontaiseen humoristisuuteen (kokoonpanossa on myös tuuba tätä varmistamassa) ja toisaalta ikivanhan potpuri- eli sikermätekniikan tarjoamiin rajattomiin mahdollisuuksiin. Kolmas elementti eli teekkarihuumori on vain kuorrutusta, joka saa soittokunnan levyjen säveltäjä- ja kappalelistoja selailevan hyvälle tuulelle. Ilman niitäkin pärjättäisiin, jos jostain syystä olisi pakko. Onneksi ei ole ollut.

Kovin yleisen harhakäsityksen mukaan kuka tahansa osaa soittaa väärin. RWBK:n kaikki muusikot ovat täysiverisiä ammattilaisia, jotka joutuvat harjoittelemaan tosissaan, jotta se väärinsoitto kuulostaa hauskalta. Siinäkin tarvitaan tarkkaa ajoitusta, oikeita vääriä intervalleja sekä kykyä tarvittaessa salamannopeasti tuottaa myös täsmälleen säveltäjän tarkoituksen mukaisia nuotteja kuulijoiden hämmästykseksi. Olen aina kadehtinut retuperäläisten taitavuutta, joka näyttää onneksi olevan perinnöllistä.

RWBK julkaisee levyjä harvakseltaan (1966, 1968, 1972, 1973, 1983, 1985,  1993, 1997, 2003, 2011 ja 2016), mikä johtunee teekkarivuosikertojen luontaisista eroista. Olennaista kuitenkin on, että avasi minkä musiikillisen pullon tahansa, tavara on tasalaatuista ja aina antoisaa. Siksi odotan malttamattomana uunituoreen albumin Kuin äänilevyltä korkkaamista, sillä levy sisältää mm. Mozartin klarinettikonserton ("Moniläpiökonsertto"), josta olen kuullut ihastuttavasti vielä pidemmän konserttiversion vuodelta 2011. Olen varma, että Mozart itse olisi hekotellut tälle tulkinnalle päätään nyökytellen.