Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kirjallisuuden yliopisto?

Runoilija Kari Saviniemi vetää Keravalla Leino-akatemiaa, joka ei kuitenkaan ole oikea yliopisto. Saviniemi kuitenkin haluaisi, että Suomessa olisi myös kirjallisuusyliopisto (Sanojen sisällä ratsastaa toivo : Kirjailijakoulutuksesta - Daimon 2105). Hänen mielestään ei riitä, että kirjoittamista voi opiskella Helsingin, Jyväskylän ja Turun yliopistoissa. Meillä on Sibelius-Akatemia musiikille, meillä on Kuvataideakatemia kuvataiteille ja meillä on Teatterikorkeakoulu teatteritaiteelle. Mutta miksi siis vain nämä kolme, jotka nykyään on lyöty yhden katon alle otsikolla "Taideyliopisto"?

Kysymykseen on yllättävän vaikea vastata, vaikka saisi vastata vain itselleen. Yritän kuitenkin, sillä mielestäni asia on pienen pohdiskelun arvoinen hyvinkin. Ajattelen ääneen täysin ulkopuolisena ja korkeintaan uteliaana amatöörinä, sillä hiukankaan lähempää olen seurannut vain Sibelius-Akatemian vaiheita ja nykyistä toimintaa.Itse asiassa kirjallisuus ei ole ainoa taidemuoto, jota ei ole kunnioitettu omalla korkeakoululla. Elokuvataide on myös saanut tulla toimeen ilman akateemista opetusta tarjoavaa omaa oppilaitosta. En myöskään pysty arvioimaan, kuinka hyvin olemassaolevat laitokset hoitavat oman tonttinsa erityiskysymyksiä kuten valokuva- tai tanssitaidetta. Toivottavasti riittävän hyvin.

Elokuvan kohdalla voi arvella, että se on jäänyt akatemiatta silkkaa nuoruuttaan. Voisi silti kuvitella, että moderni "elokuva- ja mediataide" monine dynaamisine osa-alueineen vaatii piankin korkeakoulutasoista koulutusta. Keskityn tässä kuitenkin pohtimaan kirjallisuutta, jonka historia on yleisesti pitkä ja myös pienen kielialueen osalta niin pitkä, että akatemiatta jäämiseen täytynee olla hyviä tai ainakin "hyviä" syitä. Mitä ne ovat, siihen en osaa vastata, mutta ehkä joku tämän tekstin lukija osaa auttaa. Minä katson vain tätä päivää.

* * *

Tarvitsevatko kaunokirjailijat ja tietokirjoittajat korkeakoulutasoista opetusta ja olisiko omalla oppilaitoksella tarjottavanaan sellaista lisäarvoa, jonka takia asian eteen kannattaisi jotain tehdäkin? Saviniemen Leino-akatemialla ei ole edes verkkosivuja, mistä päätellen sen toiminta on suppeaa ja ehkä vähän kotikutoistakin. En muista koskaan törmänneeni kirjailijaan, joka olisi lyönyt nyrkkiä pöytään ja vaatinut kirjallisuusyliopiston perustamista. Ehkä Kari Saviniemi on yksinäinen susi, jonka neljännesvuosisataiselle kouluttajakokemukselle ei anneta sille kuuluvaa arvoa?

On ilmeistä, että kirjoittamista taiteellisen osaamisen lajina ei pidetä sillä lailla erityisenä kuin pidetään säveltämistä, nuottien hallitsemista, siveltimien ja värien tai perspektiivin hallintaa, puheilmaisua ja plastista liikkumista. On kuitenkin vaikea mennä väittämään, että kuka tahansa osaa opettamattakin kirjoittaa. Niinhän asia ei ole, hyvät kirjoittajat ovat yhtä harvassa kuin hyvät säveltäjät ja kuvataiteilijat. Kirjoittamisen aloittamisen kynnys on ehkä alhaisempi kuin muissa taiteissa, mutta tuskin se polku taiteilijaksi sen helpompi on.

Kirjoittamisen taiteellisuuden arvioinnissa on väistämättä mukana myös se tosiasia, että fiktion kirjoittaminen ei ole ihan sama asia kuin kirjoittaa hyvin ei-fiktiivisesti. Jotkut osaamisen alueet ovat yhteisiä, mutta eivät suinkaan kaikki. Todennäköisesti osa kaunokirjailijoista on ainakin hiljaa itsekseen sitä mieltä, ettei tietokirjoittajia pitäisi ottaa kirjallisuustaiteen käsitteen piiriin yhtään sen enempää kuin valokuvia näppäilevä amatööri on valokuvataiteilija, vaikka sattuisi saamaan kuvansa lehden järjestämän kilpailun voittajien joukkoon.

* * *

Suomessa taitaa elää vahvana yksinään omassa maailmassaan hienoa kirjallisuutta luovan yksilön ideaali. Jos hyväksi kirjailijaksi voisi tulla kirjallisuusyliopiston loppututkinnon suorittamalla, haalenisiko kirjailijoiden usein nauttima yksinäisen, mutta nerokkaan suden mielikuva liian tavanomaiseksi? Kykynsä jo näyttäneet kirjailijat eivät tietenkään millekään akatemialla lämpene, eihän sellaista ollut silloinkaan, kun he olivat aloittelevia ja ehkä vähän hapuileviakin ihmisenalkuja. Eipä tullut silloinkaan kukaan tarjoamaan yliopistotasoista opetusta joten miksi nytkään?

Ehkä onkin niin, että kirjallisuusyliopiston perään haikailevat vain ne, joiden mielestä luonnonmenetelmällä ei synny tarpeeksi tai oikeanlaisia kirjailijoita. Tai sitten oman yliopiston kaipuu kumpuaa halusta päästä sellaiseen opettamaan muita. Tarkemmin ajatellen juuri tämä opettamisen halu saattaakin olla vahvempi kuin halu tulla opetetuksi. Totta kai useimmat aloittelevat kirjoittajat kohtaavat hetkiä, jolloin kaipaisi jonkun kokeneemman neuvoa ja tukea. Saisiko sellaista kirjallisuusyliopistosta, onkin toinen asia.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: suurin osa suomalaisista tietokirjoittajista kaipaisi kyllä tukiopetusta niin suomen kielen oikeinkirjoituksessa kuin kielen rikkauden viljelyssäkin. Erityisesti opetukseen pitäisi laittaa toimittajat ja sellaiseksi haluavat. Koko ajan lisääntyvä tietokirjoittajien joukko on taidollisesti hyvin kirjavaa, eivätkä monet edes tajua olevansa ehkä aiheen, mutta eivät kirjoittamisen ammattilaisia. Heille kirjoittamisen opetuksesta voisi olla paljonkin hyötyä. Kokonaan eri asia on, tarvitaanko siihen korkeakoulutasoista laitosta. Ehkä olemme ja pysymme ilman kirjallisuuden akatemiaa, koska riittävää kysyntää ei ole eikä tule.Hengittäkää siis syvään ja rauhallisesti.

tiistai 30. elokuuta 2016

Valtio suurkapitalistina

Tartun nykyään innokkaasti jokaiseen Markku Kuisman teokseen, koska olen mieltynyt hänen tapaansa käsitellä historiaa rennosti, mutta asiantuntevasti perustellusti. Uusin kirja Valtion yhtiöt (Siltala 2016) ei tässä suhteessa tuota pettymystä, ellei kirjan suppeutta (317 sivua, mutta taskukirjakoko) halua sellaiseksi mainita - enkä nyt varsinaisesti halua. Kirjan otsikko on harkiten muotoiltu, koska Kuisma on halunnut välttää termiin "valtionyhtiö" puolihuolimattomat assosiaatiot. En tiedä onnistuuko väistöliike. Sen sijaan alaotsikko "Nousu ja tuho" lupaa kyllä liikoja. Kuisma kertoo kolmella esimerkillä siitä noususta, mutta tuhovaihe jää kyllä seuraavaan kirjaan.

Teollisuus- ja taloushistoria vaativat aivan omanlaisensa asiantuntemuksen, jossa pienilläkin yksityiskohdilla voi olla kokonaisuuden hahmottamisen kannalta merkitystä. Markku Kuisma hallitsee valtavan henkilögallerian ja ennen muuta heidän usein huonosti julkisuuteen piirtyneet sidonnaisuutensa kadehdittavan hyvin. Vaikka hän ei useinkaan perustele sen tarkemmin, millä perusteella tämä tai tuo toimija on kuulunut siihen tai tähän leiriin, näkemykset ovat hyvin uskottavia ilman alaviitteitäkin. Monimutkaisiakin asioita voi käsitellä kevyellä kädellä, kun aiheen hallitsee perin pohjin. Usein tulee sellainen tunne, että Kuisma on tuntenut jokaisen käsittelemänsä historiallisen toimijan henkilökohtaisesti. Se ei kaikilta onnistu.

Markku Kuisma on selvästikin halunnut oikaista yksityiskapitalistien vuosikymmeniä kestäneiden ideologisten palopuheiden synnyttämän väärinkäsityksen siitä, että vahvat valtion yritykset Suomessa olisivat olleet jollain lailla vasemmiston aikaansaannoksia ja ainakin täydellisiä taloudellisia fiaskoja. Kuisman kertoma on itse asiassa täsmälleen vastakkainen tälle propagandapuheelle: valtion yhtiöt ovat syntyneet kivikovien oikeistolaisten ideoista ja aktiivisuudesta ja useimmissa tapauksissa yhtiöt ovat menestyneet vähintään yhtä hyvin kuin jollain lailla verrattavissa olevat yksityiset yritykset, monessa tapauksessa selvästi paremmin kuin kukaan olisi uskaltanut uskoa. Tässä mielessä - mutta vain tässä - Kuisman kirja ottaa poliittisesti kantaa. Muuten hän antaa tunareitten kuulla kunniansa ihan siitä riippumatta, minkä värinen lippu tai osakesalkku kenenkin kädessä on heilunut.

* * *

Kuisma kertoo valtion toiminnasta suurkapitalistina kolmen esimerkin kautta. Gutzeit, Outokumpu ja Neste edustavat kaikki eri toimialoja, mutta yhdessä ne tarjoavat erinomaisen monipuolisen katsauksen siihen, mitä suuren mittakaavan teollinen yritystoiminta itsenäisessä Suomessa on ollut. Markku Kuisman kertomistapa sopii mainiosti juuri näihin kertomuksiin, koska ne ovat täynnä mitä mielenkiintoisimpia ja usein hyvinkin yllättäviä kulissientakaisia juonitteluja, joiden lopputulos on usein ollut mahdoton kenenkään ennalta arvata. Usein on ollut pienestä kiinni, että jälkikäteen katsoen valtavat asiat ovat liikahtaneet eteenpäin ja lopulta toteutuneet.

Vaikka Gutzeitin ostaminen nuoren Suomen valtiolliseen omistukseen kansainvälisten kurkottajien nenän edestä on kutkuttava tarina oikeistolaisten toimijoiden ristiriitaisista pyrkimyksistä, itseäni viihdytti ja opetti eniten Outokummun monivaiheinen historia. Siinähän perustettiin - toisin kuin Gutzeitin kohdalla - kokonaan uutta teollista toimialaa Suomeen, eikä suinkaan missään tyhjiössä. Kuten myöhemmin Nesteen kohdalla, myös Outokumman perustaminen osoittautuu häkellyttävän suuressa määrin myös rohkeaksi kansalliseksi liikkeeksi kansainvälisiä hintakartelleja vastaan. Tätä puolta en muista koskaan ennen teollisuusyritystemme vaiheiden esittelyjen yhteydessä korostetun näin hyvin. Näkökulma on tärkeä, koska suuryritysten hintakartellit ovat räikeä esimerkki propagandan ("vapaa kilpailu") ja todellisuuden (kaiken kilpailun estäminen) välillä.

Outokummun tarina on myös erinomainen esimerkki siitä, miten joustavia ideologiset kapitalistitkin voivat olla, kun näkevät valtion tarjoamien ylivoimaisten resurssien haihduttavan periaatteelliset estot valtiollista yritystoimintaa kohtaan tunnetun synnynnäisen inhon tieltä. Yksityisyrittäjyyttä suosivat kapitalistit eivät missään vaiheessa lopettaneet valtion yritystoiminnan kritiikkiään, mutta minkäs tekivät tilanteessa, jossa Outokummun kaltainen menestystarina oli totta eikä utopiaa. Ei näitä väärinmenestyjiä juuri vuorineuvosten ykköspöytiin päästetty mukaan, mutta pakko oli sietää.

* * *

Pienessä maassa joudutaan aina ottamaan huomioon isoisten näkemykset. Kuisma kuvaa hyvin sitä oletusten, huhujen ja jossain määrin myös konkreettisten painostustoimien viidakkoa, jossa suomalaiset valtion yritykset joutuivat aloittamaan. Yhtäältä niiden pelättiin johtavan Suomen suoraan päätä sosialismiin tai ainakin Neuvostoliiton valtaan (erityisesti pelättiin Nesteen riippuvuutta itäisistä öljytoimituksista), toisaalta pelättiin - ja syystä - kansainvälisten suurkapitalistien rautaisen kouran otetta, joka sekä halusi pyyhkäistä kartellihinnoittelun ulkopuolella toimivat maailmankartalta että tulla kahmaisemaan pohjattomaan kitaansa Suomen maaperästä löytyvät luonnonvarat (kaivosteollisuudessahan näin on pitkälle tapahtunutkin).

Loppujen lopuksi suomalaiset onnistuivat välttämään yllättävän hyvin kaikista ilmansuunnista tulleen painostuksen ja rakentamaan korostuneesti kansalliset teollisuusyritykset, jotka parhaina aikoinaan muodostivat merkittävän osan kokonaistuotannostamme (nythän ne on suurelta osalta pantu lihoiksi ja myyty kansainvälisille sijoittajille). Markku Kuisma antaa kunnian näille jääräpäille, joista varsinkin Eero Mäkinen (Outokumpu) ja Uolevi Raade (Neste) saavat näin jälkikäteen ansaitsemansa kiitoksen, jota ei välttämättä aikoinaan osattu tai haluttu myöntää. Myös vastapuolen tiukimmat pelurit kuten Axel Solitander ja monet Ehrnroothit saavat osakseen mehevää huomiota. Kaikki kirjan keskeiset pelurit eivät liene suurelle yleisölle edes etäisesti tuttuja.

Kuisma harrastaa varsin vähän spekulointia. Hän kuitenkin heittää ilmaan ihmetyksen siitä, että kiihkeimmät yksityiskapitalistit käyttävät valtion yritystoiminnan yhteydessä termiä "valtiososialismi", kun todellisuudessa kyseessä on ollut mitä suurimmassa määrin "valtionkapitalismi". Mielestäni Markku Kuisma onnistuukin erinomaisesti siinä, mitä arvelen hänen päätavoitteekseen eli valtion yritystoimintaan lyötyjen perusteettomien ideologisten leimojen osoittamisessa pelkäksi suunpieksännäksi. Kun valtio on Suomessa ruvennut kapitalistiksi, siitä on aina ollut sosialismi kaukana. Nesteen perustaminen ei ollut Moskovasta juonittu keino saada Suomi sidottua öljyjohdolla Neuvostoliittoon. Loppujen lopuksi valtio kapitalistina on ollut hyvin samanlainen kuin yksityinenkin. Paitsi siinä, että valtiokapitalistin voitoista on ihan oikeasti herunut aineellista hyvää myös tavallisille kansalaisille. Se on aika olennainen ero, kun tarkemmin ajattelee.



sunnuntai 28. elokuuta 2016

Eläimet ihmisen vankeina

Luultavasti Linnanmäen Sea Lifen isojen altaiden hiekkapohjalla köllötteleville kampeloille on yksi ja sama, missä heidän hiekkansa sijaitsee, kunhan vesi on sopivaa ja ruokaa riittää. Mutta Särkänniemen delfiineille ei varmastikaan ollut, koska niiden tapa elää ei ole köllötellä hiekassa vaan liikkua laajalla alueella ilman estettä ja kommunikoida lajitovereiden kanssa. Kampelan vankila on ehkä vain ihmisen näkökulma, delfiinin vankila on jokseenkin varmasti vankila myös delfiinin mielestä.

Nuorempana kykenin jotenkin sulattamaan eläintarhojen olemassaolon ja idean lasten takia. Monet lapset ovat vilpittömän kiinnostuneita ja innostuneita nähdessään tarhassa samoja eläimiä kuin television luonto-ohjelmassa. Tarhaan vangitun eläimen tarjoama näkemys eläimen maailmasta on kuitenkin valheellinen. Se on paljon valheellisempi kuin kotieläimen tai koiran kaltaisen pitkälle domestikoituneen eläimen synnyttämä mielikuva. Parhaissakin ihmisen tarjoamissa olosuhteissa eläin on vanki vastoin tahtoaan.

Tätä nykyä olen valmis sulkemaan kaikki eläintarhat ja korkeintaan sallimaan toistaiseksi sellaiset eläimet, joiden luontainen elinpiiri ei ole tarhaolosuhteita kummoisempi. Sellaiseen tarhaan ei vaan jäisi kovinkaan houkuttelevaa valikoimaa. Ei ainakaan taloudellisesti kannattavaa, ja juuri siitä on kysymys. Vaikka kuinka kauniisti puhutaan opetuksesta ja luontokasvatuksesta, eläintarhat ovat myös liikeyrityksiä. Parhaimmillaan eläimiä kohdellaan niissä kunnioittavasti, mutta silti löytyy aina se kirjanpitäjä, jonka mielestä valikoima ei vedä tarpeeksi vierailijoita. Myös ihmisten vankilat ovat nykyään liian usein liikeyrityksiä.

* * *

Ihminen vangitsee eläimiä huvittuakseen, viihteeksi. Sen rinnalla tilanteet, joissa tarhauksen avulla pyritään estämään sukupuuttoon kuoleminen, ovat todella harvinaisia. Nämä sukupuuton uhkatkin ovat lähes aina ihmisen aiheuttamia. On vaikea keksiä mitään muuta syytä, jonka takia eläinten vangitsemista tarhoihin pitäisi sietää. Sen sijaan syitä, joiden takia eläinten viihteellinen vangitseminen pitäisi kieltää ja lopettaa, on vaikka kuinka paljon.

Yksikään eläin ei halua elää vangittuna, vaikka ihminen olisi sitä ruokkinut. Eläinlapsen kiintyminen hoitajaansa ei tarkoita, että eläin haluaa kalterit ympärilleen. Se on voinut unohtaa lajinsa luontaiset elintavat tai ei ole saanut niitä koskaan oppia lajitovereiltaan. Mutta ei eläin siltikään halua aitoja ympärilleen. Vangittu eläin yrittää karata, aivan kuten vangittu ihminen. Eivät edes saalistuksen kohteena luonnossa elävät lajit valitse tarhan turvaa, jos niitä ei siihen pakoteta.


Vangittu eläin myös kärsii. Vangittu älykäs eläin kärsii vielä enemmän. On täysin kestämätöntä katsoa eläintarhassa apaattisena istuvaa ihmisapinaa tai pieneen tilaan pakotettua delfiiniä. Me tiedämme, että ne kärsivät vankeudesta. Se ei ole eläimen inhimillistämistä, vaan biologinen tosiasia. Älykkäimmät eläimet suhtautuvat luultavasti vankeuteen yhtä ahdistuneesti kuin ihminenkin, ja aivan samasta syystä. Vankila rajoittaa älyllisen eliön vaihtoehtoja ja mahdollisuuttaan toteuttaa itseään.

* * *

Osa ihmisistä saattaa myöntää, että eläinten vangitseminen ja elinkautinen tuomio tarhassa on vähän epäreilu juttu. Heille kuitenkin riittää, että tarhassa on ammattitaitoista väkeä hoitamassa ja ruokkimassa eläimiä. Huono tsägä joo, mutta toisaalta eihän tämä elämä kenellekään ihan reilu ole ja tarhassa niillä on hyvä ja turvallinen elämä vai mitä? Kaikkien ihmisten myötätunto ei nouse tasolle, jonka jälkeen eläintarhaan ei enää mennä, vaan osallistutaan mieluummin mielenosoitukseen eläinten oikeuksien puolesta. Se on fakta, jonka takia eläintarhoja edelleen on olemassa yli sen, mitä tarvittaisiin harvinaistuneiden lajien suojelun tarpeisiin.

Älykkäiden delfiinien pakottaminen elämään Suomen Tampereella pienessä delfinaariossa kolme vuosikymmentä on kiistatta rikos, vaikka kaikki on tapahtunut muodollisesti lain mukaisesti. Se on rikos eläinten perusoikeuksia vastaan ja jos delfiineistä jotkut olisivat kouluttautuneet juristeiksi, me ihmiset olisimme varmasti pulassa. Rikosta ei pehmennä se, että delfiinejä on yritetty kohdella näissä olosuhteissa mahdollisimman hyvin. Vankila on vankila, vaikka kultareunuksin.

En myöskään usko, että siirto Särkänniemen vankilasta Attican vankilaan Ateenan lähelle ilahduttaa delfiinejä itseään. Todennäköisempää on, että joku taas kuolee stressiin ja asiantuntijat levittelevät käsiään. Näitten Särkänniemen delfiiniyksilöiden kohdalla virhe tehtiin tietysti jo aikaa sitten, eikä niille hyvää ratkaisua välttämättä ole edes olemassa. Tärkeintä on, että tällaisten virheiden tekeminen lopetetaan eikä eläimiä enää vangita ihmisen viihdykkeeksi. Ainakaan muita kuin kampeloita.

Vaatteitta paras?

Tämän kesän burkini-kohu pakottaa seuraavaan tekstiin, vaikka en oikeastaan millään jaksaisi asiasta kirjoittaa. Tolkku on ollut useimmista puheenvuoroista kaukana, vaikka ääripäiden välistä on vielä joten kuten mahtunut menemään. Yhtäällä ovat ne (tekopyhät) islaminlevittäjät, jotka valittavat kovaan ääneen - vaikka aiheesta - että vain muslimien uskonnolliset vaatetusmääräykset halutaan kieltää. Toisaalla ovat ne, joiden mielestä muslimeilta tulee riistää aseiden lisäksi myös ihmisoikeudet, varmuuden vuoksi.

Itse kuulun niihin, jotka suhtautuvat kaikkiin uskontojen sanelemiin vaatetusmääräyksiin päätä puistellen. Huvittuneen järkyttynyt puistelu muuttuu ärtymykseksi, kun näillä määräyksillä säädellään ensi sijassa naisten elämää. Ärtymys puolestaan muuttuu täydelliseksi suvaitsemattomuudeksi, kun vaatetusmääräykset muuttuvat arjen jokapäiväiseksi pakoksi, jossa tottelemattomuus voi johtaa ankariin rangaistuksiin, pahimmillaan kuolemaan.

Uskonnoista ja muista ahdasmielisistä perinnäistavoista kumpuavia pukeutumis- ja "säädyllisyys"normeja ei voi yksinkertaisilla määräyksillä tai kielloilla purkaa, ne ovat hitaita asioita. Lienee silti selvää, että mikä tahansa ulkopuolinen vaatetussääntö rajoittaa yksilön vapautta ja voidaan ottaa taistelun kohteeksi. Rehellisesti asiaa tutkiva joutuu silti myöntämään, että jokaisella meistä on päänsisäinen normisto, joka saa meidät hätkähtämään siitä poikkeavia ratkaisuja. Miksi itsekin hätkähdän ajatusta, että ilkialaston nudisti istuisi ravintolassa viereeni? Miksi kukaan ei tule Linnan kutsuille pelkästään stringeihin pukeutuneena, vaikka vallitsevan lämpötilan perusteella se voisi olla hyvin järkevä ratkaisu?

* * *

Vaatteet päällä uimisessa ei ole mitään järkeä. Uima-asujen ainoa tehtävä onkin peittää ne osat ihmisvartalosta, joita vallitseva kulttuurinäkemys pitää liian intiimeinä vapaasti näytettäviksi. Mikä on liian intiimiä, vaihtelee suuresti. Se onkin ongelmien ydin. Meillä maailman ihmisillä ei ole yhteistä näkemystä siitä, mikä on "sopivaa" uimarannalla tai muuten julkisuudessa. Islamin ankarat ja erityisesti naista orjuuttavat määräykset tuntuvat meistä selkeästi ihmis- ja tasa-arvon vastaisilta, mitä ne ovatkin.

Mutta jokaisessa kulttuurissa on omat rajansa, joiden yli ei ilman mekkalaa voi mennä. Yhdysvalloissa se raja on tunnetusti naisen nänni. Kaikki muu saa pursua ja tursua, kunhan tuo vaarallinen nipukka on peitetty. Tätä tabua eivät valvo uskonkiihkoiset muslimit, vaan ihan arkiset tapakristityt. Myös suomalaisessa yhteiskunnassa on tiukkoja pukeutumiskoodeja, joissa ei useimpien mielestä ole mitään outoa. Kuljen itse ympäri vuoden lyhytlahkeisissa housuissa ja saan viimeistään syyskuusta alkaen sekä oudoksuvia katseita että "eikö palella" -kysymyksiä. Suomalainen normisto sallii ns. kesäpukeutumisen, mutta se ei ole voimassa yhdeksänä muuna kuukautena.

On pakko myöntää - ja tämän ääneen myöntäminen on myös keskustelun kannalta välttämätöntä -, että vaatetukseen liittyvät normatiiviset ajatukset eivät ole muslimien yksinoikeus, vaikka kokonaisen sukupuolen alistaminen vaatetusmääräyksin ei muille yhtä keskeistä olekaan. Euroopassa on kiistelty sikhi-miesten turbaanista virantoimituksessa, mutta liekö kukaan vaatinut katolisia nunnia luopumaan normatiivisista asuistaan, joita he käyttävät myös luostareitten ulkopuolella? Suomen romanien arkiasuksi muuttunut naisten hame herättää ajoittain kiistelyä, mutta jos joku haluaa korostaa juutalaisuuttaan pitämällä kipaa Aleksanterinkadulla, kukaan ei piittaa.

* * *

On yksi asia puhua siitä, mitä kaikkea ikävää vaatetusnormit edustavat ja toinen asia puhua siitä, mikä on "sopivaa" pukeutumista. Luultavasti kaikissa kulttuureissa lähtökohtana on "maassa maan tavalla tai maasta pois", ei suinkaan kulttuurinen suvaitsevaisuus. Monissa länsimaisissa suurkaupungeissa vallitsee silti käytännössä melkoinen suvaitsevaisuus: huomiota itseensä haluavat ihmiset ovat pulassa, kun edes täydellinen alastomuus ei enää herätä minkäänlaista reaktiota, jollei kysymyksessä ole nuori ja nätti nainen. Viimeistään ravintolan ovella tämä piittaamaton suvaitsevaisuus kyllä päättyy.

Ihmiset ovat kulttuurisesti egosentrisiä. Se mihin on totuttu, on "oikein", vaikkei perusteluksi löytyisi yhtään tolkullista lausetta. Miksi miehen housun lahkeen pituudella tai leveydellä on väliä? Miksi musta on meillä "oikea" surun väri, jossain toisessa kulttuurissa taas valkoinen? Yleensä, vaikka ei suinkaan aina, vaatetusmääräysten takaa löytyy ahdistunut suhtautuminen ihmisen sukupuolisiin tuntomerkkeihin, vaikka jostain syystä monet hyvin lämpimissä oloissa elävät yhteisöt eivät vieläkään ole ymmärtäneet, että naisen rinnat kuuluvat tähän kokonaisuuteen. Islamin vimmaiset määräykset voidaan ymmärtää sukupuoliviettiään huonosti hallitsevien miesten yritykseksi minimoida houkutusten määrää. Niqab ja vartalon liikkeetkin piilottava kaapu ovat tässä suhteessa johdonmukainen välttämättömyys, koska jostain syystä islam uskontona ei vaadi miehiä hillitsemään itseään vaan naisia olemaan heitä villitsemättä.

Arvelen olevani aatteellinen nudisti ja mieli tekee suositella sitä myös muille, erityisesti kaikkein kiihkeimmille vaatetusnormittajille. Kun ihmisellä ei ole vaatetuksen tarjoamaa kulissia, hän on vain se mikä todellisuudessa onkin, biologinen eliö, joka muistuttaa hämmästyttävän paljon kaikkia muista ihmislajiin kuuluvia yksilöitä. Alastomana paavi, imaami ja abbedissa ovat samalla viivalla kaikkien muitten ihmisten kanssa, samoin nuo mahtailevat poliitikot ja itsekeskeiset rikkaat ihmiset. Mutta jos yleinen alastomuus on sietämätön ajatus, on sen hintana kestettävä mikä tahansa pakottamaton pukeutumistapa. Myös uimarannalla.

Voiko katolinen nunna olla katolinen nunna ilman univormuaan? Voiko sukeltaja olla sukeltaja ilman märkäpukuaan? Voiko musliminainen olla harras musliminainen ilman burkiniaan?

maanantai 22. elokuuta 2016

Raivoa siellä, raivoa täällä

Me ihmiset emme voi hyvin. Uutiset täyttyvät erilaisista raivon ja vihan seuraamuksista. Ehkä kysymys on vain radikaalisti muuttuneesta tiedonvälityksestä, eikä mitään todellista muutosta vihan ja raivon määrässä olekaan tapahtunut. Kuulemme vain siitä kaikesta tosiaikaisesti ja taukoamatta. Tätä voi toivoa, mutta ei siihen ole luottamista. Oma arveluni kuitenkin on, että pinna kiristyy nykyään paljon vähemmästä kuin aikaisemmin ja monilla se pinna ei hellitä ollenkaan.

Ns. tieraivo ei ole pelkästään kesän ongelma, vaikka silloin kulkijoita erilaisilla reiteillä onkin sääolosuhteiden takia eniten. Asia nousee kuitenkin takuuvarmasti keskusteluihin viimeistään siinä vaiheessa, kun koulut taas alkavat ja tuhannet ekaluokkalaiset lähtevät liikkeelle ja vanhemmat toivovat hartaasti, ettei juuri heidän lapsensa joutuisi jonkun raivoavan tai muuten vain holtittoman autoilijan uhriksi.

On tietenkin hyvä, että asiasta edes puhutaan. Huolestuttavaa silti on, että asiasta joudutaan joka elokuu puhumaan samalla tavalla, asenteet liikenteessä eivät ole muuttuneet myönteiseen suuntaan vaan pikemminkin tuntuu, että tieraivon eri muodot vain lisääntyvät. Suomalainen liikennekulttuuri on surkea, ja sen toteamiseksi riittää vierailu Tukholmaan, joka on Helsinkiä suurempi kaupunki tai Tallinnaan, joka on Helsinkiä pienempi. Lieneekin selvää, ettei asia pelkällä puheella ja valistuksen yrittämisellä muutu. Täytyy yrittää puuttua niihin syihin, joiden takia oma ja koulutietään käyvän ekaluokkalaisen henki eivät tunnu saavan ihmistä tolkkuihinsa.

* * *

Täytyy aloittaa itsestä. Olen ns. kärsimätön jalankulkija ja pyöräilijä. En liiku nopeasti, eikä minulla ole yleensä minnekään kiire. Silti huomaan ärtyväni toistuvasti siitä, että muut väylillä liikkuvat eivät toisaalta seuraa muitten liikkumista eivätkä varsinkaan ota muiden liikkujien tarpeita millään lailla huomioon. Osa ihmisistä ei yksinkertaisesti piittaa muista ollenkaan, vain oma oleminen, ome asia on merkitsevä. Pyörätiellä kännykkäänsä räpläävä ympäristölle sokea ja kuuro ihminen on vaarallinen sekä itselleen että minulle pyöräilijänä. Tältä osin ärtymys on mielestäni reaktiona perusteltu, vaikka ehkä turhan vahva. Kun edes pyörän kellon huomaavainen soittaminen ei synnytä mitään reaktiota, käyttämäni jupinasana "tönkkösuolattu" lienee silti jotenkin perusteltu.

Jokainen Japanissa käynyt tietää, että miljoonat ihmiset oppivat kyllä liikkumaan toisensa huomioon ottaen. Japanilaiset eivät halua vahingossakaan koskea vierasta ihmistä (paitsi ruuhkajunassa, jossa kaikki joutuvat koskettamaan kaikkia muita), joten liikenne sujuu jalkakäytävillä ihmisten valtavasta määrästä huolimatta ongelmitta. Suomessa kaikki on toisin. Olemme geneettisesti edelleen metsässä yksin eläviä kaksijalkaisia, joille muiden liikkujien havaitseminen ja huomioon ottaminen lähentelee henkilökohtaista loukkausta. Pakkoko sen oli tähän tulla juuri kun minä olen liikkeellä. Pysyisi poissa tieltä, joutava!

Tieraivon eri ilmenemismuotoihin voi siis olla perusteensa, vaikka usein kiistanalaisia tietenkin. Liukuportaiden juurelle jumittuneen tyttöporukan näkökulmasta portaita tarvitseva on tietenkin ärsyttävä häirikkö, jonka pyynnölle väistyä voi nostaa keskaria ja haistatella perään. Raivon aiheet eivät aina ole yksiselitteisiä ja usein syytä on niin raivostujassa kuin raivon kohteessakin. Olennaista on se välinpitämättömyys, jolla muiden tarpeisiin suhtaudumme ja se raivon määrä, joka meistä löytyy, kun asiat eivät mene kuten itse haluaisimme niiden menevän. Raivoajien suuri enemmistö koostuu aikuisista, ei pikkulapsista tai murrosikäisistä.

* * *

Huomaavaisuus on vanhanaikainen käsite. Modernin saalistusyhteiskunnan eetos ei ole huomaavaisuus vaan itsekkyys, ahne kiire päästä kahmimaan itselle sekin, mikä voisi olla jaettavissa. Pääosa tieraivostakin mennee tämän itsekkyyden eetoksen piikkiin. Ylinopeutta kaahaavalla autoilijalla ei todennäköisesti ole kiire hyväntekeväisyyteen vaan oman edun varmistamiseen. Silloin jää ekaluokkalaisen turvallisuus helposti toissijaiseksi. Samasta ilmiöstä, vaikka ei välttämättä suoranaisesti rahasta, on kysymys parin tonnin polkupyörällä kiitävässä trikoojannussa, jonka maailmaan ei mahdu muuta kuin oma nopeus, oma ylivertainen kunto ja nynnyille näyttäminen.

Jo valmiiksi huonon huomaavaisuuskulttuurin seurauksia pahentaa järkyttävät mittasuhteet saavuttanut laiteriippuvuus. Handsfree on nykyään huono vitsi, autoilijoilla on käsi ja kännykkä korvalla koko ajan ja ehkä vielä läppäri siinä sylissä tärkeiden asioiden hoitamiseksi jo ajon aikana. Täytyyhän ne tilit päivittää, jos vaikka joku jossain on sanonut jotain. Pyöräilevät pokémonistit saattavat talven tullen hävitä, mutta nyt niitä täytyy aktiivisesti varoa, oli jalankulkija tai kanssapyöräilijä. Kun huomio on somessa, huomio ei ole liikenteessä eikä muitten ihmisten huomaamisessa. Olisin taipuvainen kieltämään minkä tahansa liikennevälineen ajajalta mobiililaitteet kokonaan, ajokiellon ja tuntuvien sakkojen uhalla.

Iso kysymys tietenkin on, miksi emme halua tai välitä olla huomaavaisia. Miksi meistä on tullut itsekkäitä paskiaisia niin liikenteessä kuin muutenkin? Miksi arvot ovat kääntyneet sillä lailla päälaelleen, että kohteliaisuus ja huomaavaisuus ovat noloja juttuja, röyhkeys ja itsekkyys hyveitä? Voiko ihmisen käytös muuttua vain siksi, että isoiset näyttävät niin huonoa esimerkkiä vuosikymmenestä toiseen? Olemmeko jo sisäistäneet wahlroosilaisen osakkeenomistajan itsekkään moraalimaailmaan? Kaipaamme silti edelleen muiden hyväksyntää, rakkautta ja omaa mielihyvää. Eikö niitä enää saa muuten kuin olemassa raivoavan itsekäs? Vai juuri olemalla raivoavan itsekkäitäkö olemmekin niin hajalla ja tyytymättömiä?


lauantai 13. elokuuta 2016

"Me" emme koskaan voita

Olen satunnaisesti seurannut ns. huippu-urheilua televisiosta. Olen pohjimmiltani aika kilpailuhenkinen ja joskus 30 kiloa sitten nautin jalkapallon kaltaisesta joukkuepelistä jopa kentällä maalin edustalla namupaikkaa kyttäämässä. Urheilu liikuntasuorituksena sinänsä ei minua ole koskaan kiinnostanut, ainoastaan ihmisen hämmästyttävä kyky venyä yli tavanomaisen suorituskykynsä. Samasta syystä katson mielelläni luontodokumentissa gepardin juoksua tai fregattilinnun loputonta liitelyä. On kiinnostavaa seurata, mihin elolliset organismit voivat yltää.

Urheilussa on myös paljon luotaantyöntäviä piirteitä. Korruptoituneiden vanhusten johtamat järjestöt ovat yksi, väkivaltaa ja kaikkea muutakin typeryyttä ihannoiva macho-kulttuuri toinen. Se kolmas, josta nyt kirjoitan, on kansalliskiihko. Hulmuavat valtiolliset liput, joiden värit maalataan kasvoille ja itketään ilosta, kun voittajalle soitetaan lyhyt ja tekstitön versio saksalaisen säveltäjän Fredrik Paciuksen suomenruotsalaisen Johan Ludvig Runebergin vuonna 1846 kirjoittamaan runoon Vårt land tekemästä laulusta.

Pikaisen lynkkauksen lykkäämiseksi myönnän julkisesti, että minuakin ilahduttaa, kun joku suomalainen urheilija tai sellaisten ryhmä pärjää kilpailuissa. Varsinkin jos vastassa on jonkin meitä väkirikkaamman maan edustus, jolloin alitajunnasta kumpuavat sinivalkoiset daavidgoljat-tunnot. Mutta ajatus siitä, että lähtisin väentungokseen Kauppatorille juhlistamaan sitä, että suomalaiset jääkiekkoilijat ovat onnistuneet lykkimään kumilaattaa muitten joukkueitten maalivahdin ohi muita paremmin, on minulle äärimmäisen vieras. Kaikkein eniten vierastan sitä, että otetaan jonkun urheilijan suorituksesta kunniaa myös itselle. Se on sekä naurettavaa että typerää. Keskimääräisen suomalaisen penkkiurheilijan panos urheilijan huippusuorituksessa on tasan nolla, hyvä jos ei järjettömän karjunnan seurauksena miinusmerkkinen.

* * *

Moderniin rahaurheiluun kiinteästi liittyvä kansallistunteellinen hehkutus on oikeastaan aika yllättävää . Lahjakas urheilija syntyy sattumalta maahan X, mutta jos kotimaa on köyhä, käy helposti niin, että viimeistään menestyksen kynnyksellä tästä urheilijasta tuleekin varakkaamman valtion Y edustaja. Jotkut vauraat maat ovat häikäilemättä ja systemaattisesti ostaneet urheilijoita synnyttääkseen illuusion "suuresta urheilumaasta". Kansallisuuden saaminen ei ole ongelma, jos tähtäimessä on vaikkapa olympialainen mitali.

Mutta vaikka ostettu kenialainen esiintyy kisoissa Qatarin tai Turkin suurena poikana, suomalaissyntyinen formulakuski pysyy jostain syystä suomalaisena, vaikka jättää veronsa maksamatta myös pysyvän kotikuntansa Monacon veroviranomaisille. HKJ:n futisjoukkueessa on vain pari suomalaissyntyistä pelaajaa, silti se liikkuu Ruotsissa "suomalaisjoukkueena". En tiedä, itkevätkö turkkilaiset aidosta ilosta, kun Turkin lippuun kääriytynyt kenialainen juoksee kunniakierrostaan.

Kyynikko, korruptoitunut urheilujohtaja ja kupletin juonen omaksunut urheilija ei tietysti ole moksiskaan. Heille lippujen liehuminen ja tunteiden kiehuminen on vain osa bisnestä. Huonompaakin joukkuetta ja keskitasoista suoritusta tullaan helpommin seuraamaan oman lompakon voimin, kun voi koko rahan edestä jännittää "oman maan" puolesta. Jos urheilusta kuorittaisiin kansallis- ja paikalliskiihko, mitä sinne jäisi jäljelle? Pelkkää liikuntaa ja psyko-fyysisten rajojen etsimistä. Draaman määrä ja laatu romahtaisivat, kun ei voisi enää vihata tai rakastaa urheilijaa hänen synnyinmaansa takia. Bisnes varmaan kärsisi, siksi mikään ei muutu ja jos kansallishenkisyys uhkaa lerpahtaa, kyllä sitä taas jollain marttyyritarinalla voidaan pumpata uuteen eloon.

* * *

Minua kansallisuustunnusten pysyvä poistaminen ei haittaisi vähääkään. Joukkuepelien taso nousisi huimasti, kun ei olisi pakko kerätä porukkaa yhden lipun takaa. Joku suomalainen jalkapalloilijakin voisi päästä MM-kisoihin. Yksilöurheilussa päästäisiin eroon näistä tuhansista sääliseurattavista, jotka valitaan "edustamaan maataan", vaikka pistesijoillekin yltäminen edellyttäisi ihmettä. Kun kansainväliset kisat järjestettäisiin, siellä olisi läsnä vain parhaita eli urheiluviihde voisi paksusti. Oman maan urheilijoita doping-käryiltä suojelevat organisaatiot voitaisiin romuttaa ja laatia yksinkertaiset säännöt: kärynneitä ei päästetä enää rahaa ansaitsemaan.

Iso kysymys tietenkin on, katoaisiko kansallishenkinen perusväki katsomoista. Jos oletetaan, että jääkiekon MM-kisojen katsomoon tulemisen tärkein motiivi ei ole ryystää kallista kaljaa Ö-luokan olosuhteissa Ä-luokan seurassa, keiden siellä pitäisi pelata, jos ei kansallisvaltioiden lippuja enää saisi heiluttaa? Sen miettiminen ei ole varsinaisesti minun tehtäväni, mutta veikkaan, että osa porukasta jäisi tulematta ihan vain siksi, ettei saa kokea kicksejään joko Suomi-Leijonan kannustamisesta tai nikkareiden, svedupellejen ja slobojen solvaamisesta - jos niillä on käytännössä jokin olennainen ero.

Suurimman menetyksen kokisivat joka tapauksessa ne nuijat, jotka tyrkyttävät itseään osalliseksi voittajan kunniasta ja huumasta. Tämä "hyvä me" -porukka ansaitsisi menetyksensä, niin ääliömäistä on läskinä penkki- tai kotisohvaurheilijana uida raatavan urheilijan menestysliiveihin (ja vastaavasti solvata ja pilkata, kun urheilija epäonnistuu).Todellisuudessa sillä hetkellä, kun joku keihäänheittäjä saa kepin lentämään pidemmälle kuin kukaan muu, on aivan yhdentekevää, minkä lipun alla hän kilpailee. Keihäs lentää yksilön kädestä, jos on lentääkseen. "Meillä" ei ole siinä osaa eikä arpaa. Ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan.


perjantai 12. elokuuta 2016

Jumala ei ole ainakaan nainen

Minua ei enää pitkiin aikoihin kiinnostanut kysymys siitä, onko jumalaa olemassa. Uskovaisilla on ollut tilaisuutensa esittää todisteita, mutta yksikään väitetyistä jumalolennoista ei ole vaivautunut lyömään pöytään jumalankieltäjänkin mielen kääntäviä todisteita, ei edes yhtä. Välinpitämättömyydestäni huolimatta huomaan silti usein pohtivani, miksi niin moni ihminen kuitenkin haluaa uskoa näihin sepitteisiin. Halustahan on yleensä kysymys, ei pakosta (tosin nykyään tuntuu siltä, että monissa islaminuskoisten hallitsemissa maissa turvallista vaihtoehtoa sanoa kiitos ei ei ole tarjolla).

Aivan erityisesti minua on mietityttänyt se, ettei tätä uskomisen halua näytä häiritsevän useimpien uskontojen sukupuolisen tasa-arvon vastainen eetos. On kuin feministinen eetos haihtuisi uskonnollisen kokemuksen tieltä, jättäytyisi taka-alalle ja olisi ainakin hiljaa. Ajatuksissani ei nyt ole päällimmäisenä niinkään islam vaan toinen "kansankirkkomme" eli ortodoksit. Ajankohtaisena ponnakkeena ajatuksilleni on luonnollisesti ollut ortodoksipappi Mitro Repo, joka on ollut otsikoissa "sopimattoman" käytöksen takia. Eri tiedonlähteiden perusteella on kohtuullista olettaa, että tuohon sopimattomuuteen on liittynyt myös suhtautumista naisiin.

Ironista tai ei, naisista selvästikin viehättynyt Mitro Repo ei kuitenkaan parhaiten edusta sitä ortodoksisuutta, jonka vääristyneestä naiskäsityksestä puhun. Kuten me ulkopuolisetkin tiedämme, ortodoksinen kirkko on hyvin vahvasti miesten juttu. Naisille on toki varattu omat avustavat roolinsa, mutta ortodoksipapiksi ei nainen kelpaa. Eikä tästä edes keskustella, koska kyseessä on keskeinen opinkappale, ei mikään tulkintakysymys. Jos haluaa ortodoksiseksi piispaksi, täytyy olla sinkkumies tai ainakin leski eli naisesta luonnollisella tavalla eroon päässyt. "Jumalanäidillä" eli Neitsyt Marialla on kyllä tärkeä rooli ortodoksisessakin teologiassa, mutta tämä ainainen neitsyt ei käytännössä pärjää edes maallisille kirkkoisille, kun teologisen väittelyn paikka tulee.

* * *

Onko teologisesti perusteltu eriarvoisuus ylipääsemätön ajatuksellinen ongelma tasa-arvoa kannattaville naisille? Oman kokemukseni mukaan ei välttämättä ole. Tunnen sekä naisia, joille ortodoksisen kirkon mieskeskeisyys ei ole ongelma, koska se ei ole "olennaista". Tunnen myös naisia, joiden mielestä ortodoksinen kirkko se vasta edustaakin tyypillistä vanhoillista, patriarkaattista miesnäkökulmaa. Fiksuja, itsenäisiä naisia silti kaikki täysin vastakkaisista suhtautumistavoistaan riippumatta. En osaa selittää tätä ilmiötä.

Monien suomalaisten (naisten) viehtymystä ortodoksisuuteen selitetään joskus sen tarjoamalla vaihtoehdolla kuivan tylsälle luterilaiselle kirkolle. Ortodokseilla on "mysteerioita" ja normiluterilaisen näkökulmasta eksoottisia rituaalisia menoja. Ja sitten ovat Heinäveden luostarit eli Uusi Valamo miehille ja Lintulan luostari naisille. "Retriitti" jommassa kummassa on kuulunut monen suomalaisen ei-ortodoksinkin kokemusmaailmaan. Jossain vaiheessa siitä avautuminen tuntui kuuluvan julkkisten vakio"paljastuksiin".

Pitäisikö sitten väkisin nähdä jotain outoa tai ongelmallista siinä, että uskonto jakaa tehtävät - ja vallan - sukupuolen mukaan? Ehkä Lintulan nunnat keskittyvät vapaaehtoisesti tuohusten tehtailuun ja pienimuotoiseen matkailubisnekseen sen sijaan että joutuisivat miespappien tapaan hoitamaan tärkeitä ja ehkä raskaitakin liturgis-teologis-hallinnollisia tehtäviä viskin tislaamiselta ehtiessään. Eikö ole vain hyvä, että nunnan roolin valinneet saavat olla rauhassa, myös lihan iloihin mieltyneiltä ortodoksipapeilta? En tiedä, mutta vähän epäilen.

* * *

Käytännöllisesti katsoen kaikkien laajalle levinneiden uskontojen jumala on mies, aivan kuten jumalaa edustava papisto ja sen johdossa oleva porukka koostuvat miehistä. Hindulaisuudesta löytyy naisjumalia, mutta yksijumalaisissa kulttuureissa naiset eivät ole juhlineet (Neitsyt Maria on yleensä ihan jees, mutta ei hänelle valtaa juuri ole annettu). Muistan eräässä televisiodokumentissa esiintyneen kiihkouskonnollisen juutalaisen määritelmän "Nainen on miehen oikean käden jatke". Siis tärkeä työkalu, mutta ei tasa-arvoinen kanssaihminen. T'ästä asiasta uskonnot ovat harvinaisen yhtä mieltä, vaikka mistään muusta eivät olisikaan. Jopa muuten niin väljäpipoisille luterilaisille on naispappeuden hyväksyminen ottanut tosi tiukalle.

En ole perehtynyt feminismin suhtautumiseen uskontojen miesvaltaisuuteen, mutta epäilemättä se tiukinta porukkaa ärsyttää, vaikka ei kaikkia. Helpointa on ehkä niillä, jotka ovat hylänneet uskonnot ja niiden edustaman teologisen eriarvoisuuden siinä missä maallisenkin. Jotain outoa ja selittämätöntä asiaan silti jää. Eihän teologisesti perusteltu miesten ylivalta voi olla sen vähemmän yhden sukupuolen ylivaltaa kuin maallinenkaan. Tasa-arvoa joko on tai sitten ei ole. Minun kyllä tekisi mieli ripustaa samalle narulle katumaan ja tapojaan muuttamaan ortodoksipapit siinä missä äkäiset imaamitkin.

Uskontoihin lähtökohtaisesti tympeästi suhtautuvalle niiden epätasa-arvoinen suhtautuminen miehiin ja naisiin ei tietenkään ole yllätys. Teologiset oppijärjestelmät ovat miesten kehittelemiä, miksi ihmeessä he olisivat heikentäneet omaa asemaansa nostamalla naiset tasa-arvoisesti kilpailemaan tärkeistä tehtävistä? Ainahan sinne opetuksiin voi heittää sekaan jonkun nätin lauseen siitä, miten tärkeä rooli naisella (siis neitsyellä tai äidillä) voi olla hengellisiin kilvoitteluihin keskittyneen miehen kodin hoitamisessa. Jos naiset eivät muuta vaadi, onko se ollenkaan minun tai kenenkään muunkaan ongelma? Suoraan sanoen en tiedä, mutta vähän ihmettelen.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Eettinen tappaja?

Juhani Karila on ansiokkaasti pohdiskellut ääneen sotalaitoksen luvalla tapahtuvan toisen ihmisen surmaamisen moraalia. Ajatus oli syntynyt siitä, että puolustusministeri Jussi Niinistö sanoi heinäkuussa, että suomalaisia varusmiehiä voidaan käyttää myös "yllätyshyökkäyksen" torjumisessa. Peruskysymys on tietenkin sama siitä riippumatta, joudutaanko tappotilanteeseen yllättäen tai harkiten suunniteltuna. Kysymys sotimisen ja sen yhteydessä tapahtuvan tappamisen oikeutuksesta on ikivanha ja siinä mielessä ratkaisematon, että vastaajaa ei voi pakottaa yhteen ainoaan tilanteeseen. Jopa kaltaiseni ideologinen pasifisti joutuu toteamaan, että itsepuolustustilanteessa tapahtuvaa toisen surmaamista on aika hankala moittia eettisin perustein. Jos itseään ei saa puolustaa, mitä sitten saa?

Karila on haastatellut myös sotapappeja, joita kieroutuneen perinteen ja logiikan nojalla pidetään tappamisen etiikan asiantuntijoina. Varsinkin nykyinen kenttäpiispa Pekka Särkiö osoittautuu täysiveriseksi propagandistiksi. Hänen mukaansa "suomalainen sotilas on lähimmäisenrakkauden asialla" ja "Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta." Karilan vakavan kysymyksen siitä, tekeekö sotilaspapisto tappokoneistosta tehokkaamman laastaroimalla mahdolliset omantunnontuskat piiloon, Särkiö väistää mitään vastaamatta kommentilla ”Aika kyyninen näkökulma”. Särkiö ei myönnä mitään ongelmia, kaikki on kunnossa ja hallinnassa. Hän olisi pärjännyt näissä hommissa myös vuosina 1939-1944.

Professori Jarmo Toiskallio, everstiluutnantti evp ja sotilaspedagogiikan käsitteen kehittäjä edustaa vähemmän propagandistista näkemystä. Hän on nimittäin sitä mieltä, että sotilaan tulisi pohtia tottelemisen ohessa myös eettisiä kysymyksiä. Toiskallio vetää todistajikseen preussilaista kuria kritisoineet jääkärikoulutettavat ja talvisodan itsenäisesti liikkuneet partiot. Jokainen asevelvollisuuden suosittanut kuitenkin tietää, että ensimmäinen varusmiehelle päähän taottava ohje on "lopeta ajatteleminen, tottele". Itsenäisesti ajattelevista varusmiehistä ei ole tehokkaaseen taistelutoimintaan. Ehkä Toiskallio tämän itsekin myöntää, kun toteaa - aivan oikein -, että”Paras sotatoimen voitto on sellainen, jossa ei ammuta laukaustakaan.”

* * *

Mielenkiintoisin Karilan haastattelemista on kuitenkin kenttärovasti Janne Aalto, joka on tutkinut eri maiden armeijoiden "arvokoodistoa". Tulokset olivat arvattavia: koodistot ovat monenlaisia ja käytännössä lähinnä sanahelinää (jälkimmäinen tulkinta minun, ei Aallon). Aallon mukaan esimerkiksi Israelissa on "tarkka eettinen ohjeistus", koska sotaa joudutaan käymään "siviilien keskellä". Uutisia lukeneet tietävät, ettei "tarkka" ole tässä tarkoittanut samaa kuin siviilien hengen kunnioitus.

Janne Aalto on varmasti oikeassa todetessaan, ettei varusmiehille voi lyhyessä ajassa opettaa yhteistä koodistoa, mutta johtajille voi ja pitää opettaa. Hänen luottamuksensa  eettisen koulutuksen motiiveihin on myös kaunis:”Jos ei opetettaisi, luopuisimme ihmisyydestä.” Kokonaan toinen ja Karilaltakin ääneen lausumatta jättämä on kysymys siitä, kuka päättää armeijan arvokoodistosta? Kuitenkin juuri se on kaikessa valtiolliseen tappamiseen liittyvässä eettisessä keskustelussa ydinkysymys.

Tunnemme historiasta ääriesimerkkejä. Hitlerin Saksassa sotilaat ohjeistettiin suhtautumaan varsinkin itäpuolella asuviin ihmisiin epäinhimillisesti. Erikoisjoukkojen kohdalla tämä tarkoitti systemaattista juutalaisten, kommunistien, homojen, romanien ja muiden ei-toivottujen ihmisten joukkomurhaamista. Jonathan Littellin romaani Hyväntahtoiset kertoo tästä kaikesta erinomaisen terävästi maaliin osuen. Suomen armeijan moraalia nostatettiin jatkosodassa sekä pappien että maallisten propagandistien voimin. Perusajatuksena oli, että venäläinen on suomalaista arvottomampi, hyvä jos ihminen lainkaan. Monilta tämä opetus ei ole vieläkään kadonnut

* * *

Suomalaiset assosioivat sodan automaattisesti talvisodan kaltaiseksi puolustustaisteluksi, jossa päälle käyvän vihollisen surmaamiseen ei voi liittyä isoja eettisiä ongelmia. Silti edes talvisodan kaltaisessa tilanteessa toisen ihmisen surmaaminen ei ollut kaikille helppoa. Meillä kaikilla ei ole teurastajan kykyä, siihen pitää totutella ja tulla pakotetuksi. Luultavasti Jussi Niinistön johtamassa Suomen armeijassa olisi varsin vähän niitä, joilta "yllätyshyökkäyksen" koittaessa kävisi viholliseksi nimetyn ihmisen surmaaminen noin vain.

Kansakunta voi joutua sotaan vastoin tahtoaan. Pakottajana voi olla toinen valtio, mutta yhtä hyvin se voi olla kansan yläpuolella oleva eliitti, joka määrittelee sen "arvokoodiston" omien tarpeidensa mukaan vaihtelevien poliittisten virtausten mukaan. Yhdysvallat tuki toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoa, heti sen päätyttyä venäläiset ja "kommunistit" määriteltiin uuden arvokoodiston mukaan vihollisiksi. Vähän myöhemmin tätä viholliskuvaa ruvettiin elävöittämään sellaisilla käsitteillä kuten "pahan akseli". Myös Suomessa eliitti joutui vaihtamaan arvokoodistoa kesken sotaa, kun aseveli Saksa piti yhtäkkiä häätää väkisin Pohjois-Suomesta. Oli siinä armeijan eettisillä paimenilla varmasti urakkaa.

Millä oikeudella minä sotajoukon jäsenenä surmaan vihollisen? Vastausta ei ole, koska itsepuolustusta lukuun ottamatta mitään oikeutta ei voi olla. Ihmisen surmaaminen käskystä on sekin ihmisen surmaamista. Siksi oikea kysymys on - ja valitettavasti Juhani Karila ei sitä missään aiheessa esitä -, millä oikeudella eliitti määrää minut lähtemään surmaamistyöhön? Itsepuolustus on tässäkin eettisesti ainoa jollain tavalla kestävä peruste, mutta ongelmaksi muodostuu se, kuka saa päättää, mitkä toimet ovat "itsepuolustusta". Sotilaallinen propaganda on kautta aikojen kääntänyt törkeimmätkin hyökkäykset "itsepuolustukseksi". Eettisesti ongelmatonta sotatappamista ei ole. Vain pyrkimys välttää sotiminen viimeiseen asti kestää armottoman kriittisen eettisen katseen.




tiistai 2. elokuuta 2016

Loiset

Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta kysymys tuli taas mieleen, kun luin uutisen Nordean päätöksestä panna käteisnostot verolle. Kysymys kuuluu: miksi ihmeessä minäkin elätän pankin kaltaista yhteiskunnallista vertaimevää loista? Miksi me kansalaiset alistumme siihen, että joudumme maksamaan maltaita siitä hyvästä, että pankki ei palvele meitä millään tavalla? Tiedän, ettei kukaan vastaa, vaikka retoriseen kysymykseen on toki ikävä vastaus olemassa. Alistumme, koska meidän on ehdollistettu niin tekemään ja velallisten kohdalla ehdollistamiseen on yhdistetty kova veto-oikeus.

Asunto- ja muut lainat ovat tietenkin pankkien kovin pakkokeino kansalaisten alistamisessa, mutta ei se ainoa ole. Olen niin vanha, että muistan vielä ajan, jolloin pankit joutuivat hankkimaan tulonsa anto- ja ottolainauksen korkojen erotuksesta. Se näytti erittäin hyvältä bisnekseltä, eivät pankinjohtajat siihenkään aikaan tavallisia kansalaisia olleet. Mutta sellaisen illuusion pankin talletuksesta maksama korko synnytti, että peli oli jollain lailla reilu. Pelin reiluuden mielikuvaa vahvisti, kun palkan sai puhtaana käteen ja vasta sen jälkeen työntekijä joutui päättämään, viekö sen pankkiin vai sukanvarteen (tai lähimpään juopumuspalvelupaikkaan).

Tällainen ainakin pinnallisesti reilu peli ei ajan mittaan tietenkään riittänyt pankkien omistajille, jotka olivat ja ovat tottuneet päättämään kaikesta siitä, mihin jumalten aika ei anna myöten. Viattoman pikku tallettajan maailma mullistui, kun pankit saivat työnantajien innokkaalla tuella läpi ajatuksen siitä, että palkka maksetaan suoraan pankkitilille, ei työmiehen kouraan. Tämä työnantajan hommia rutkasti säästänyt operaatio myytiin työntekijöille turvallisena tapana ja mielikuvaa "meidän pankista" lietsottiin yli kaiken kohtuuden. Pankeille ratkaisu oli todellinen eurojackpot jo ennen loton keksimistä. Valtavat summat palkkatuloa siirtyivät suoraan pankin tilille lihottamaan vakavaraisuutta ja luontoantokykyä (muinaisina aikoinahan lähdettiin siitä, ettei sitä nyt ihan keksityllä rahalla passaa keinotella, jotain piti holvissakin olla, toisin kuin nykyään).

* * *

Suomalainen palkannauttija mukautui suoraan pankkiin maksettuun palkkaan, koska kyllähän se siltä näytti, että paremmassa turvassa se raha siellä oli kuin heikkolihaisen ihmispolon kukkarossa. Noina aikoina ajatus siitä, että pankki tekee konkurssin, oli mahdoton, vaikka historiaa lukemalla olisi ihan toiseenkin ajatukseen päätyä. Käytännössä kaikki olivat ratkaisuun tyytyväisiä, sillä tuohon aikaan pankkien konttoreita oli pienemmilläkin paikkakunnilla ja tiskin takana oli aina hyväntuulisesti hymyilevä, Kokoomusta äänestävä pienituloinen naishenkilö. Pankkiin oli kiva mennä merkkauttamaan tilillä oleville rahoille kasvanut korko, jonka hyväksi ei ollut tarvinnut tehdä yhtään mitään! Se oli siis tavalliselle kansalaiselle hyvä diili, josta myös pankinjohtaja muisti muistuttaa, jos tuli tarvetta ruikuttaa lainaa.

On vaikea sanoa, missä vaiheessa ajatus siitä, että kaikki laskut maksetaan nekin pankin kautta, oikeastaan toteutui. En suoraan sanoen muista enkä jaksa tarkistaa. Se oli kuitenkin pankkien seuraava suuri puhallus, jonka tuloksena pankkitilistä tuli välttämätön, oli sitä rahaa tai ei. Muistan kyllä vielä ajan, jolloin lehden vuosikerran tilauksen saattoi mennä maksamaan lehden konttoriin ja samalla metodilla saattoi muitakin laskuja maksaa. Mutta se aika loppui viimeistään siinä vaiheessa, kun kauppiaat ja pankkiirit alkoivat siirtää toimintoja tietokoneiden hoitoon.

Melkein kaikille nykyään eläville on vielä tuoreessa muistissa se hyvin nopea prosessi, jonka kuluessa aikoinaan hymysuin tervetulleeksi toivotetusta pankin säästäjästä tuli pankin siivoajia työllistävä hiekankantaja, jonka karkottamiseksi tehtiin kaikki inhimillisesti mahdollinen ja mahdoton. Muistan vielä ne tunnit, jotka minäkin olen joutunut odottamaan pankin konttorissa surkean suuren jonotusnumeron kanssa vain voidakseni suorittaa jonkin mitättömän pienen transaktion. Mutta opetus meni perille. Nykyään vielä pystyssä olevia konttoreita ja niissä vielä töissä olevia Kokoomusta äänestäviä pienipalkkaisia naisia työllistävät vain jotkut onnettomat vanhukset.

* * *

Sen saattoi vielä sietää ja niellä, että pankki lopetti säästäjän palvelemisen (minäkin hoidan pakolliset asiat mieluummin suoraan kotoa tietokoneelta), kun pankki sentään jonkun säälittävän prosentin maksoi hyvitystä siitä, että makuutimme rahojamme heidän keinottelujensa tarpeisiin. Mutta kun pankit finanssiromahduksen jälkiseurauksena lopettivat tuon vähäisenkin koron maksamisen, ei ole jäljellä mitään tolkkua syytä säilyttää rahojaan pankissa. Okei, ne laskut on pakko maksaa pankin kautta, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei käytännössä ole. Mutta se onkin ainoa hyväksyttävä tekosyy, muut eivät ole.

Pankki on loinen, joka ei ansaitse kansalaisen hyväntahtoista anteliaisuutta. Sukanvarressa raha ei kasva korkoa, mutta ei se kasva pankkitililläkään. Fiksumpaa olisi ostaa Sveitsin frangeja tai kulta- ja platinaharkkoja (jos säästöjä on vähän enemmän). Huonoin vaihtoehto on uskoa pankin valheisiin ja ruveta "sijoittajaksi" eli ruveta toivomaan, että vanhuudensäästöt rupeaisivat tuottamaan kapitalistisilla markkinoilla voittoa. Jos varmoja sijoituksia olisi, pankki ei kertoisi niistä meille, vaan ottaisi varmat voitot itselleen. Mutta kun ei ole, pankki houkuttelee meitä ottamaan riskin itsensä sijasta. Pankki saa meiltä pelirahaa, mutta riskin kantaa typerä säästäjä. Loinen imee koko ajan verta eli nyhtää erilaisia "palvelumaksuja", joita kaikkia yhdistää törkeän suuruuden lisäksi se, ettei niihin liitty ensimmäistäkään palvelua.

Nordea voi olla loisten kuningas, mutta kaikki pankit ovat pohjimmiltaan samanalaisia. Ne teeskentelevät välittävänsä asiakkaan hyvästä, vaikka todellisuudessa ovat kiinnostuneita pelkästään asiakkaan löysästä rahasta. Loinen ei koskaan myönnä haitallisuuttaan isännälleen, koska se pelkää joutuvansa eroon tämän mehukkaasta verenkierrosta. Pankkeja pelottaa, että tavalliset kansalaiset tajuavat olevansa kupattavina ja ottavat rahansa pois. Se onkin ainoa asia, mitä pankit ja pankkiirit oikeasti pelkäävät, koska heidän bisneksensä perustuu loisimiseen ja toiveikkuuteen siitä, että loisittavia löytyy aina lisää. Ainoa mitä me verenimun kohteet voimme tehdä on kiskaista se kuppaussarvi pois eli nostaa kaikki liikenevät rahat pois pankin käyttövaroista. Sen jos kaikki teemme, maailma muuttuu.


Sotarahat

Pentti Sainio on jämerän maanpuolustushenkinen äijä, sotilasmestarin poika, joka ei lämpenisi asteen sadasosaakaan pasifistisille ajatuksille ja ehdotuksille. Silti hänen tuore kirjansa Armeijan hukatut miljardit : Suomen sotajohdon salaisuudet (Into 2016) ei taatusti herätä myönteisiä ajatuksia sen paremmin sotajohdon kuin poliittisen eliitinkään piirissä. Sainio kun kertoo avoimesti, kuinka suomalaisilta on huijattu militaristisiin harharetkiin kymmenien miljardien edestä rahaa ja tullaan jatkossakin huijaamaan. Samalla Sainion kirja antaa hyytävän kuvan siitä häikäilemättömyydestä, jolla yhdysvaltalainen aselobby Naton kulissin takana pitää huolta siitä, että tuottoisat sodat eivät vaan pääse loppumaan ja uusia maksajia riittää Euroopan takapihoilla.

Sainion kirja on rakenteeltaan viisiosainen lehtijuttu, mutta sen viesti on masentava ja vahvistaa kaikki ne epäluulot ja syytökset, joita rauhantahtoisella kansainvälisen politiikan harrastajalla on voinut olla Suomen oikeistolaista ulko- ja sotapolitiikkaa kohtaan. Jos Suomi joskus profiloitui maailmalla rauhantekijänä, on maastamme nykyään kuoriutunut toimistotyöhön turhaantuneiden upseereiden leikkikenttä, jossa ei ole kysymys Suomen puolustuskyvystä. Kysymys on lähinnä siitä, kuinka nöyräksi USA:n aselobbyn asiakkaaksi ja vienninedistäjäksi Suomen veronmaksajat on valjastettu, pääosin heiltä tietenkin lupaa kysymättä ja koko ajan valehdellen.

Pentti Sainion kritiikin kohteena ovat erityisesti ilmavoimat, hirvittävän kalliiksi tulleet Hornetit ja Hägglundin sitttemmin huoltohallissa pääosin aikaansa kuluttaneet helikopterit. Sainio on tykistön ja maavoimien asialla, hän uskoo raketinheittimiin, maamiinoihin ja tykistöön. Sainio ei siis pidä armeijan miljardeja sinänsä turhina - kuten minä -, mutta hänen mielestään ne on suunnattu väärin. Perustelut ovat aika painavat, kirjan perusteella suomalaisilla olisi aihetta vetää rikosoikeudelliseen vastuuseen iso liuta lobbareita ja päätöksentekijöitä. Suomalainen asekauppa ei kerta kaikkiaan kestä päivänvaloa.

* * *

Sainion kirjan ehkä kiinnostavin osuus esittelee sitä prosessia, jonka kuluessa Yhdysvaltain aseteollisuus Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alisti ulkopoliitikan yritystoiminnan rengiksi. James Baker meni lupaamaan Gorbatšoville, ettei Nato laajene itään. Tämä lupaus petettiin saman tien ja sillä tiellä ollaan edelleen. Aseteollisuus tarvitsi Naton itälaajentumisen kahdesta syystä. Tarvittiin ensinnäkin uusia ostajia, joille saattoi syytää ylihintaista, vanhentunutta ja tarpeetonta sotamateriaalia "Nato-yhteensopivuuden" varjolla. Tarvittiin myös paikallisia konflikteja, joissa asejärjestelmiä voidaan testata ja ammuksia kuluttaa. Georgiassa homma lähti käsistä, kun todellisuudentajunsa menettänyt Saakašvili yritti valloittaa itselleen lisäalueita Naton turvin. Se ei mennyt putkeen, kuten ei ole mennyt myöskään Ukrainassa.

Eräänä avainhenkilönä Sainio esittelee Bruce E. Jacksonin, jonka tarina kuin suoraan jostain B-luokan toimintaleffasta, paitsi että se lienee kaikki totta. Asetehtailijataustainen Jackson perusti vaimonsa kanssa lobbausryhmän US Committee to Expand NATO, jonka tarkoituksena oli oman vaurastumisen ohessa hoitaa hommia, joita Yhdysvaltain virallinen ulkopolitiikka ei halunnut hoitaa eli lobbata rutiköyhät Itä-Euroopan maat Naton (= Yhdysvaltain aseteollisuuden) käsikassaroiksi. Jacksonin tarina on juuri sitä, mitä Suomessa esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole koskaan suostunut kertomaan suomalaisille, koska se tekisi 2000-luvun Nato-liehittelystä sitä mitä se onkin eli maanpetosta.

Jacksonin urakasta ovat siis vielä hoitamatta Georgia ja Ukraina, ehkä myös Serbia, mutta myös Suomi ja Ruotsi. Historiallisista syistä Pohjolan maihin ei ole voinut soveltaa köyhän Itä-Euroopan taktiikkaa, vaan kaikki tehdään salaa, hivuttamalla. Täällä ei ole Viktor Janukovitšin kaltaista valtiojohtajaa, jonka kanssa veljeillä ja suunnitella tulevia. Suomalaisten hivuttaminen Yhdysvaltain aseteollisuuden asiakkaaksi on ollut mahdollista vain antamalla sotilaille enemmän valtaa kuin heille kuuluu. Sainion kirjan perusteella kenraalit ovat sitä siviileille lain mukaan kuuluvaa valtaa myös omin päin ottaneet.

* * *

Sainio päättää kirjansa lukuun, jossa pohditaan Suomella olevia sotilaallisia vaihtoehtoja. Sainio kannattaa vahvaa omaa puolustusta, joka on perinteinen isänmaallinen linja. Sainio ei usko, että Nato tarjoaa Suomelle sitä mitä "uskottava puolustus" tarkoittaa. Siksi hän marssittaa sivuillaan pitkän rivin kriitikoita ja heidän lausuntojaan siitä, miten typerää Suomen sotilaspoliittinen kehitys on koko 2000-luvun ajan ollut (itse asiassa poliittiset päätökset Natoon hivuttautumisesta tehtiin heti Neuvostoliiton hajoamisen käytyä selväksi). Nämä todistajat eivät suinkaan ole vasemmistolaisia pasifisteja, vaan armeijan ja ulkopolitiikan asiantuntijoita, jotka eivät vaan pidä vallitsevaa lentokoneisiin painottuvaa Nato-linjaa hyvänä. Tässä kriitikoiden joukossa ovat yhtä hyvin tasavallan presidentti Sauli Niinistö kuin entinen ulkoministeri Keijo Korhonen sekä iso joukko sotilastaustaisia asiantuntijoita.

Sainio varoittaa siitä, että vaikka Suomessa ei ole totuttu sotilasvallankaappauksiin, armeijalla on ollut kautta historian ei-julkinen iso rooli ulkopolitiikan muovailussa. Sotilaat haluavat Suomen Natoon ja ovat tässä viimeistä silausta vailla onnistuneetkin. Sotilailla voi olla ideologisia syitä, mutta muitakin on. Vain imeytymällä Naton kuvioihin nämä tarpeettomat miehet saavat elämälleen sellaista sisältöä, jota siviilielämä ei koskaan voi tarjota. Jos ei saada täyttä sotaa, leikitään sitä edes ulkomailla. Tällaista kuvaa valtaosa suomalaisista ei todennäköisesti pidä uskottavana, mutta Sainio perustelee väitteensä aika hyvin.  Kaikki ammattisotilaat eivät tietenkään ole militaristisen vimman vallassa, mutta osa on. Siinä eivät vanhuksilta ja lapsilta viedyt miljardit tunnu missään.

Aselobbyllä on Suomessa yksi pysyvä ongelma. Suomalaisten selkeä enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Maanpuolustushenkeä piisaa, mutta se halutaan tehdä omin voimin, ei maailmalla seikkaillen ja kerosiinia harjoituksissa poltellen. Suomalaiset eivät ole pasifisteja, mutta haluavat pientä kiihkomilitaristista oikeistoporukkaa lukuun ottamatta elää rauhassa ja ilman taivaalla pauhaavia miljardeja ahmivia tappokoneita. Vaikka monen oikeistopoliitikon himo päästä "kokonaan länteen" on pysyvä, äänestäjien penseyttä ei Kokoomuksen ja SFP:n ulkopuolella haluta testata. Sainion kirjaa voi suositella jokaisella, jolla on omasta mielestään hyviä perusteluja niin miljardihävittäjien hankkimiseen kuin Naton täysjäsenyyden hankkimiseenkin. Tuskin on kirjan luettuaan, ellei kuulu siihen porukkaan, jolle itsenäisyydellä ei ole koskaan ollut itseisarvoa.