Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Pöhinättä paras?

Ikuinen keskustelu Helsingin oikeasta tulevaisuudesta sai kesävauhtia yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikiven haastattelusta (HS 27.7.2016). Salmikivi onnistui keräämään yhteen kaikki ne "vanhan Helsingin" tuhoamisen elementit, joita tällä hetkellä innokkaasti ajetaan. Kysymyshän ei ole siitä, moniko helsinkiläinen aidosti haluaa tai tarvitsee sitä "kalliolaista pöhinää", jonka Salmikivikin nostaa kaupunkilaisuuden korkeimmaksi asteeksi. Kun kaupunkia kehitetään tai "kehitetään", viimeinen jolta mielipidettä kysytään, on helsinkiläinen veronmaksaja.

Syykin on yksinkertainen ja ikivanha. Kaavoittaja ei todellakaan halua kansalaismielipidettä sotkemaan sitä monimutkaista ja tasapainoltaan herkkää prosessia, jonka kuluessa poliittisia puolueita tukeville rakennusyhtiöille jaetaan etuisuuksia eli rakennusoikeuksia. Ei siihen prosessiin päästetä edes niitä pikkupuolueita, joista saattaa aina silloin tällöin kummuta kysymyksiä siitä, rakennetaanko Helsinkiä asukkaiden vai rakennusyhtiöiden eduksi. Tällaisille typerille kysymyksille ei ole tilaa, kun Kokoomus yhdessä joko demareitten tai vihreitten kanssa päättää, mitä "kehitys" milloinkin tarkoittaa.

Tällä hetkellä se tarkoittaa "kaupunkikuvan tiivistämistä" eli vielä jäljellä olevien viheralueiden hävittämistä ja muuttamista rahanarvoiseksi rakennusmaaksi. Raide-Jokeri on yksi taustasyy, mutta ei ainoa. Malmin lentokentän suojelua ajaneet kokoomuslaisetkin ovat saaneet huomata olevansa puolueessaan alakynnessä - tervetuloa kerran aidan tällekin puolelle. Rakennuttajillehan on yksi ja sama, minne rakennetaan, kunhan kate on riittävä. En ole edes varma siitä, kummasta tulee paremmin rahaa, rikkaille vai köyhille rakentamisesta. Se on kuitenkin selvää, että kumpikin tarkoittaa Helsingin niemen täyttämistä rakennuksilla.

* * *

Mistä sitten puhutaan, kun halutaan sitä "pöhinää" lisää Helsinkiin? Sana on typerä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan kaikkea sitä kivaa, mitä suomalainen ajattelee oikeista eurooppalaisista, ehkä jopa yhdysvaltalaisista kaupungeista täytyvän löytyä eli kahviloita joutilaille ja turisteille, taskuvarkaita, pittoreskeja pikkumyymälöitä, meluisia katutapahtumia, vielä meluisampia puistofestivaaleja ja muuta vastaavaa. Ja tietenkin trendikkäitä start up -asioita, digitaalisia suunnittelustudioita, kivan hyödyttömiä palveluita toisilleen myyviä itsensä työllistäviä yrittäjiä, tämän markkinaliberalistisen maailmanajan pikku pyhimyksiä.

Kyllähän sitä "pöhinään" ehtivää porukkaa nykyään riittääkin. Meni Helsingin keskustaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa, kadut ja kaupat tulvehtivat ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään tähdellisempää tekemistä. Näin ei ole ollut aina. Omassa nuoruudessani useimmat ihmiset olivat päiväsaikaan koulussa tai töissä, minkä seurauksena keskustakin vilkastui vasta työpäivän jälkeen. Mahtoiko siinä olla jotain pahaa vialla? No, kulutettiin paljon vähemmän, kun ei ollut millä kuluttaa. Keskustaan mentiin lähinnä ikkunaostoksille.

Siitä ei tarvitse kinastella, onko kuollut vai elävä kaupunki parempi. Mutta siitä on syytä edes yrittää keskustella, mitä tuo "elävyys" tarkoittaa. Keskustelun aluksi olisi jokaisen - myös yleiskaavasuunnittelijoiden - syytä tunnustaa karu tosiasia: ei ole olemassa kaikkien kaupunkilaisten yhteistä hyvää ja vielä vähemmän parasta. Jos kaupunkia kehitetään kaikille, sitä ei saa eikä pidä tehdä kuvitellun yhteishyvän merkeissä. "Pöhinä" voi kiinnostaa jotain kansansiivua, mutta todennäköisesti aika pientä vähemmistöä, joka kyllä osaa tuoda itsensä esiin, se on myönnettävä. Mutta jos keskustelussa lähdetään siitä, että "pöhinästä" täytyy jokaisen oppia tykkäämään, ei päästä pitkälle.

* * *

Paljasjalkaisen 1940-luvulla syntyneen helsinkiläisen mielestä kaupunki on suurelta osin jo tuhottu. Liikennettä eli yksityisautoilua on noin 90% liikaa. Ihmisiä on tolkuttoman paljon liikaa ahtaaseen keskustaan, myös kesäturistisesongin ulkopuolella. Helsingin vahvuudet - väljyys ja luonnonläheisyys - heikkenevät koko ajan. Stadiin ei tee mieli mennä, koska siellä tulee vain surullinen mieli muustakin syystä kuin kerjäläisteollisuuden laajalevikkisyyden takia. Se Helsingin "pöhinä" ei ole mieltä virkistävää, vaan pakotettua, alemmuudentunteesta kumpuavaa yritystä päästä eurooppalaisten suurkaupunkien rinnalle ja mielellään vielä ohi.

Tavoite on typerä ja tulee epäonnistumaan. Suomalaisten suuri enemmistö ei pidä tungoksesta, tungettelevasta kauppakulttuurista eikä varsinkaan loputtomasta metelistä. Jos Helsinki halutaan muuttaa pöhinäkaupungiksi, tänne täytyy tuoda uusi väestö. Niin tosin näyttää päättäjien maailmassa tapahtuvankin. Asumisen hinta on niin korkea, että vain eliitillä ja sen lähimpään suojapiiriin kuuluvilla on varaa asua Helsingin keskustassa tai sen läheisyydessä. Kadut ja kaupat täyttyvät sitten niistä, jotka haluaisivat murusen tästä kaikesta, vaikka asuvat jossain koillisen pöhinättömässä tylsälässä. Suomeen päätyneet maahanmuuttajat todennäköisesti jopa viihtyvät stadissa, koska se muistuttaa päivä päivältä enemmän lähtömaiden väkirikasta ja värikästä tilannetta ilman suurta mieli- ja väkivallan uhkaa.

Itselläni ei ole mitään sitä vastaan, että jotkut ihmiset haluavat - varsinkin nuorina - touhuta aamusta iltaan stadissa. Siitä vaan. Mutta sitä vastaan minulla on, että yleiskaavasuunnittelu lähtee siitä ajatuksesta, että sen on oltava kaikkien helsinkiläisten elämäntapa. Se on kalliiksi käyvää ylimielisyyttä, jollaiseen on varaa vain kokemattomilla ihmisillä. Helsinkiläinen ei ole välttämättä luonnostaan erilaisuutta hyvin sietävä, mutta ei hän myöskään ihan tyhmä ole. Salmikiven kaltaisten suunnittelijoiden onttouden tajuavat muutkin kuin kaltaiseni vanhat töölöläisnuoret. Helsinki on myös meidän ja jos ei muu auta, siitä oikeudesta tapellaan. Kunnallisvaalitkin ovat taas kohta edessä. Älkää koskeko meidän puistoihimme ja heittäkää ne hemmetin yksityisautoilijat sinne missä on tilaa! Tärkeimpänä kaikista: koko Suomen ei tarvitse muuttaa Helsinkiin. Eivät tänne kaikki mahdu, oli "pöhinää" tai ei.

Yllekirjoittanut veljen kanssa vappuna 1957 Temppelinaukion kirkon vieressä, eikä pöhinästä tietoakaan. Kuva Erkki Poroila

torstai 28. heinäkuuta 2016

Onko monopoli murtumassa?

Sananvapaus on kiehtova filosofinen puheenaihe, mutta vain sillä on loppujen lopuksi merkitystä, miten sananvapaus toteutuu yksilön ja yhteisön todellisuudessa. Historiallisesti katsoen se on melkein aina ollut vallassa olevien yksinoikeus. Ihailemme antiikin Kreikan vapaitten miesten avointa keskustelukulttuuria, mutta sekin oli tyypillistä eliitin vapautta - kuten olivat myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa tarkoitetut vapaudet. Oikein kireästi ilmaisten sananvapaus on aina ollut eliitin taskussa ja vain poikkeuksellisissa oloissa, satunnaisesti ja hetkellisesti se on hipaissut myös niitä, joilla ei valtaa ole.

Jos ajatellaan pelkästään ns. lehdistöön liittyvää sanomisen vapautta, on se aina ollut kahdesta suunnasta rajallista. Ensinnäkin on aviisin omistajan laillinen oikeus päättää, mitä hänen kustantamassaan ja julkaisemassaan lehdessä ollaan mieltä ja kuka ylipäätään saa olla äänessä. Ei ole yllättävää, että tätä omistajuuteen perustuvaa valtaa on aina käytetty tehokkaasti jotain muuta mieltä olevien vaientamiseen. Lehden omistajallakaan ei silti ole täyttä sananvaltaa. Jos yhteisössä taloudellista ja poliittista valtaa käyttävät ovat sitä mieltä, että omistaja käyttää sanavapauttaan väärin, lehti voidaan aina lakkauttaa ja vapaus kieltää. Muille kuin tiedotusvälineiden omistajille sananvapautta on samalla logiikalla valunut täsmälleen niin paljon kuin omistajilla on ollut halua. Eikä sitä tietenkään paljoa ole ollut näkemyksille, jotka eivät tue omia.

Sananvapauden monopoli on ollut periaatteessa sama niin kapitalistisissa kuin 1900-luvun sosialistisissakin yhteiskunnissa. Aina joskus jossain yhteiskunnassa sananvapautta ylistetään tärkeänä perusarvona, mutta mikään tuntemamme yhteiskunta ei ole kyennyt takaamaan kaikille kansalaisille samanlaista sananvapautta muuten kuin paperilla, teoriassa. On kuitenkin nähtävissä merkkejä siitä, että tämä historiallinen vakio on muuttumassa tai jopa jo muuttunut, murtunut. Se mikä on ollut helppoa hallita fyysisesti valmistettavien ja jaeltavien tiedotusvälineiden aikana, ei sitä ole enää verkkoviestinnän oloissa. Internet muutti sananvapauspelinkin säännöt kerralla ja ainakin näillä näkymin pysyvästi.

* * *

Varsinkin 1990-luvun puolella, internetin viattoman hiekkalaatikkovaiheen aikana moni ehti ajatella, että internet takaa kaikille tasaveroisen mahdollisuuden ilmaista näkemyksiään ja myös saada tietoa muiden esittämistä näkemyksistä. Varsinkin jälkimmäisen toiveen osalta on otettu melkoisia askeleita taaksepäin, kun valtiolliset toimijat ovat arvioineet vapaan tiedonkulun kohtuuttoman vaaralliseksi hallitsevalle eliitille ja sulkeneet kokonaan tai osittain, tilapäisesti tai pysyvästi isoja osia verkon väylistä. Verkon valvonta ja rajoittaminen ei ole koskaan täydellistä, mutta merkittävän esteen luominen on osoittautunut mahdolliseksi ja suosituksikin.

Iso kysymys on, missä määrin internet on murtanut ikivanhan lehdenomistajan sananvapausmonopolin. Tavallaan on, tavallaan ei. Helsingin Sanomat voi edelleen päättää, mitä näkemyksiä sen palstoilla - paperilla ja verkossa - esitetään. Omistajalle vastenmielisiä näkemyksiä ei tarvitse julkaista eikä usein julkaistakaan. Tältä osin mikään ei ole muuttunut. Omistaja päättää, kenellä on sananvapautta sen hallitsemilla foorumeilla. Myös valtiovalta voi edelleen päättää, onko jokin verkkojulkaisu sallittu vai ei. Paraikaa poliisi hakee MV-lehden sulkemispäätöstä. On vielä avoinna, heltiääkö lupa (Suomessa tällaista vielä kysytään, monissa muissa maissa toimitaan jo) tai onko kiellolla todellisuudessa merkitystä, kun lehden sisältö voi olla palvelimella missä päin maailmaa hyvänsä.

Sananvapauden monopoli on kuitenkin murtunut siltä osin, että ns. demokraattisissa yhteiskunnissa, joissa yleiset kansalaisvapaudet on taattu perustuslailla ja joissa eliitti hallitsee lain, ei brutaalin väkivallan avulla, lehden omistajan tyyppinen sananvapaus on kenen tahansa ulottuvilla. Kun kirjoitan tätä blogia, teen sen "omistamani lehden" foorumilla. Kukaan muu ei päätä, mistä tai millä tavalla kirjoitan. Jos en riko Suomen lakia, sananvapauteni on samaa luokkaa kuin Helsingin Sanomien päätoimittajalla, tai ehkä jopa hiukan suurempi. Hän joutuu kuuntelemaan omistajaa, minä en. Blogger.com voi kyllä sulkea blogini, mutta lähtökohtaisesti se ei piittaa siitä, mitä kirjoitan.

* * *

Jokainen verkkoviestintää hetkenkin pohdiskellut ymmärtää tietenkin, miksi Kaius Niemen sananvapaus on käytännössä aivan eri luokkaa kuin minun. Helsingin Sanomat on kansallinen instituutio, jonka kirjoituksia seuraa monimiljoonainen joukko ihmisiä, kun taas Heikin varaventtiilistä tietää ehkä muutaman kymmenen ihmisen joukko. Jos haluan jonkin näkemyksen leviävän isomman joukon tietoon, joudun kirjoittamaan Helsingin Sanomien armollisesti avaamalle julkiselle foorumille ja toivoa, ettei moderaattori, tuo modernin sananvapauden portinvartija, taas kerran päätä, että Hesari ei edistä näkemykseni leviämistä.

MV-lehden tyyppinen kilpailu on perinteiselle eliitille ja sananvapausmonopoliin tottuneille omistajille paljon suurempi ongelma kuin Heikin varaventtiili ja miljoonat sen kaltaiset mikrotason foorumit, joiden kautta sananvapaus useimmiten jää periaatteen tasolle eikä nouse vaikuttamaan yhtään mihinkään. Eliitti voi luottaa siihen, ettei blogeilla muuteta valtasuhteita, korkeintaan herätetään hetkeksi kiusallista keskustelua, joka kuitenkin vaimenee itsestään. Blogit eivät suoraan kykene haastamaan eliitin sananvapautta, koska niillä ei ole samaa näkyvyyttä. Kaikkein suosituimmat verkkokirjoittajat tosin ovat saattaneet jo saada aseman, josta käsin asioihin voidaan vaikuttaa. Ne suosituimmat vaan usein keskittyvät vallanpitäjien kannalta vaarattomiin aiheisiin kuten ruokaan tai lastenhoitoon.

Onko tavallisen kansalaisen syytä toivoa sananvapausmonopolin murtumista? MV-lehden tyyppinen vastuuta välttävä räkyttäminen ja öykkäröinti tuskin on kenenkään sananvapauden puolustajan toivelistalla, mutta ehkä sellainenkin jonkin naarmun eliitin panssariin tekee? Näkyvyyden saamiseen ei silti ole oikotietä. Helsingin Sanomien haastaminen on yksittäiselle verkkokirjoittajalle ylivoimainen homma jo resurssien tasolla. Mutta suurimmatkaan monopolitoimijat eivät voi mitään pienten verkostoitumiselle. Pienen ihmisen sananvapaus vahvistuu toimivaksi, kun ihmiset verkostoituvat, välittävät viestejä toisilleen ohi monopolien. Ihmisten vapaaehtoinen, halukas verkosto on aina vahvempi kuin omistukseen, määräysvaltaan nojaava kahlittu sananvapaus.


tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tekniikan jumaluusharha

Aina silloin tällöin törmäämme modernia ihmistä ärsyttävään ilmiöön. Hurjia harppauksia vuolaana virtana yhtäällä tarjoava tekniikan kehitys näyttää joissakin tapauksissa jämähtäneen paikalleen. Akku on eräs tällainen tekninen keksintö. Tietotekniikan janoamaa mobiilia sähköä tuotetaan oleellisin osin tekniikalla, joka oli valmiina jo 1990-luvun alussa. Uusia oivalluksia, löytöjä ja läpimurtoja ei vaan ole tapahtunut, vaikka asian kimpussa varmasti ollaan monellakin suunnalla.

Tällainen turhauttaa kännykkäänsä jatkuvasti laataavaa somettajaa, joka luultavasti manaa ainakin itsekseen saamattomia insinöörejä ja tutkijoita. Eihän se nyt jumalauta voi olla niin vaikeata rakentaa kevyttä ja kestävää akkua! Vaan kun voi olla. Äkäilevä somettaja on sortunut yleiseen harhaan, jota voisi kutsua tekniikan jumaluusharhaksi (se ei muuten sisälly Rolf Dobellin kirjassaan Selkeän ajattelun taito esittelemiin kymmeniin arkipäiväisiin harhoihin, jotka sumentavat ajatteluamme - ehkä pitäisi sisältyä).

Tekniikan jumaluusharhan vallassa oleva ei ymmärrä asiasta juuri mitään, mutta sokaistuu tekniikan yleisestä voittokulusta niin, että olettaa sen etenevän kaikilla rintamilla jumalaisen sulavasti ja ennen muuta vääjäämättömästi. Jossain määrin myös arkikokemus tuntuu antavan tukea tällaiselle oletukselle. Maailma on täynnä entisiä ongelmia, jotka on ratkaistu tekniikan uusilla keksinnöillä. On vaikea hahmottaa niitä tilanteita, joissa yleisestä kehityssuunnasta poiketen ei harpotakaan läpimurrosta toiseen. Akkujen lisäksi myös fuusiotekniikka on edennyt paljon hitaammin kuin innokkaimmat ovat odottaneet. Nykypäivän ihminen kuitenkin pystyy elämään ja toimimaan ilman fuusiotekniikkaa, mutta ilman akkuja ei.

* * *

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole pohtia jumaluusharhan synnyn syitä tai teknisen kehityksen monimutkaisuutta tätä laajemmin. Tarkoitukseni on muotoilla joitakin ajatuksia siitä, miksi paperikirja ei vaan kuole, miksi e-kirja on vuosikymmenten hypetetyin toteutumaton idea. En itse kykene edes muistamaan, minä vuonna e-kirjojen hypetys aloitettiin, mutta oletettavasti se ajoittuu samoille vuosille, jolloin Amazon toi markkinoille lukulaitteensa eli Kindlen. Siihen liittyneen - sittemmin pääosin katteettomaksi osoittautuneen - myyntipuheen ytimessä oli ajatus, että taitavat IT-insinöörit ovat lopultakin toteuttaneet sen, mistä ihminen on "aina" unelmoinut eli ison kirjaston kuljettamisen mukana ja sähköisellä ruudulla toteutetun, mutta paperisivua simuloivan lukemisen mahdollisuuden.

Onkin totta, että insinööritaito on kyennyt tuottamaan näyttöjä, joilta lukeminen muistuttaa jossain määrin paperilta lukemista. Jonkinlaisen jumaluusharhan version takia sekä teknologia että kauppa ovat kuitenkin tehneet käsittämättömiä virheitä tai ehkä pikemminkin väärinarvioita, joiden seurauksena kirjoitetun tekstin verkkovallankumousta ei ole tapahtunut, vaikka musiikin, elokuvien ja pelien puolella maailma on jo muuttunut peruuttamattomasti. Virheistä ensimmäinen on selkeä: Kindlen ja sen matkijoiden kehittelijät olivat väärässä arvellessaan ihmisten haluavan vaihtaa paperikirjan lukulaitteeseen. Teknisten hössöttäjien lisäksi kukaan kirjallisuuden ystävä ei halua elvistellä sillä, että hänpä lukee kaikki uutuuskirjat näyttöpäätteeltä.

Toinen iso virhe oli jättää käyttämättä nekin harvat lisäarvoa tuottavat piirteet, joilla lukijoita ehkä olisi voitu houkutella vaihtoon. E-kirjoista yritetään sitkeästi kiskoa suunnilleen paperikirjan hintaa, vaikka tyhmempikin ymmärtää, ettei e-kirjan "kappaleella" ole todellisuudessa minkäänlaisia kustannuksia. Haluttomuus siirtää kustannusten minimoinnin hyötyä kuluttajalle on tuttu juttu, mutta typerää silti. E-kirjojen tekninen sekavuus ja käyttötekniikkaan liittyvät hankaluudet ovat toinen pitkä ja luja naula e-kirjan arkussa. Miksi vaihtaa ihmisen luontaisella käyttöliittymällä toimiva paperikirja tiedostoon, jonka käyttämiseen tarvitaan sähkön lisäksi "kirjautumisia", "salasanoja", "erilaisia teknisiä ympäristöjä" ja kaiken kruunuksi vielä jatkuvaa laitteiden päivittämistä eli lisähankintoja.

* * *

Näitä jättimäisiä ja kenelle tahansa ulkopuoliselle ilmiselviä mokia pahempaakin on ollut se, etteivät jumaluusharhan vallassa olevat ole käsittäneet, että 500-sivuisen, paperille painetun kaunokirjallisen teoksen lukeminen on inhimillinen, sosiaalinen ja intellektuaalinen tapahtuma, ei vähimmässäkään määrin tekninen suoritus tai operaatio. Siksi sitä ei voi parantaa saati korvata tarjoamalla tilalle samaa luovaa sisältöä muodossa, jonka tarjoama lisäarvo on käytännössä keveys ja litteys. Ehkä. Kindle-kauppiaiden mainostama mahdollisuus tehdä hakuja ja muistiinpanoja e-kirjaan kuulostaa "kivalta", mutta sillä ei ole todellisuudessa painavaa houkutusarvoa. Useimmat lukijat haluavat vain lukea.

E-kirja häviää - ja on jo hävinnyt - paperikirjalle siitä yksinkertaisesta syystä, että paperikirjan lukeminen on kokonaisprosessina täynnä merkityksiä, joita insinöörit eivät ole ymmärtäneet ihmisen kaipaavan enemmän kuin sileäksi hiottua alumiinipintaa ja sormella tökkäämällä tapahtuvia "ihmeitä" kuten sivun kääntämistä. Ihmisten perinteinen lukuharrastus voi vähentyä, mutta syynä on muiden houkutusten kuten pelaamisen ja nettitelevision voittoisa taistelu vapaa-ajasta, ei e-kirjan väitetty ylivoimaisuus. Epäilemättä erilaisten tekstien lukeminen suoraan verkosta tulee lisääntymään, mutta sen aiheuttavat uudentyyppiset kirjallisen ilmaisun lajit, ei halu lukea pitkiä romaaneja ruudulta.

Teknisen jumaluusharhan vallassa oleville voi myös huomauttaa jo etukäteen, että kysymys ei ole mistään tekniikan vastustamisesta, luddiittisesta e-kirjojen tai niiden lukulaitteiden vanhoillisesta vihaamisesta. Fiksu ihminen ei vaan halua luopua hyvin toimivasta, jollei sille ole tarjolla vaihtoehtoa, joka toimii vielä paremmin. E-kirja ei ole sellainen, vaikka voidaan oikein yrittämällä löytää tilanteita, joissa e-kirja on ehkä kätevämpi kuin paperinen (tutkija ottaa mökkilomalle mukaan 35 lähdeteosta ja korvaa matkalaukullisen kirjoja yhdellä lukulaitteella). Paperikirjan käyttöliittymä on nerokas keksintö, jota parempaa ei ole insinööri keksinyt eikä luultavasti keksikään. Lonkalta heitän, että paperikirjan lukutapahtuma koostuu ainakin 25:stä eri tekijästä, joiden tuloksena ja vain sinä kokonaisuutena on lukijan kokema mielihyvä, virkistyminen, tunteellistuminen tai mitä tahansa muuta inhimillistä. Tekniikan viehätys haipuu, kirjallisuuden ei.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Vallan narussa

Toimittaja-tutkijat Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru ovat koonneet kirjan, jota tekisi kovasti mieli kehua. Luokkavallan vahtikoirat (Into 2016) pureutuu yhteen kansanvaltaisen järjestelmän peruskysymykseen eli tiedotusvälineiden sijaintiin luokkataistelun näyttämöllä. Tekijöiden asenne käy ilmi alaotsikosta ("Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä") ja kyllä kirja tätä aika hyvin valaiseekin. Silti en ollut niin tyytyväinen kuin olisin mielelläni ollut.

Kirja perustuu laajaan haastatteluaineistoon, jossa toimittajat saivat kertoa anonyymisti oman näkemyksensä siitä, mikä rooli toimittajilla ja heidän työnantajillaan on yhteiskunnallisen vallankäytön kokonaisuudessa. Haastatteluista ja tekijöiden omista arvioista syntyy synkkä kokonaiskuva: toimittajien suuri enemmistö kulkee eliitin talutusnuorassa kiltisti tai vain hiukan muristen. Niille, jotka eivät tottele, on tarjolla vain pätkätöitä ja marginaalisia foorumeita.

Suomessa ei toimittajia heitetä vankilaan tai teloiteta väärien näkemysten takia. Meillä ongelmana ei olekaan brutaali eliitti, vaan vahva itsesuojelun ja -sensuurin kulttuuri. Toimittajat saattavat keskenään kokea olevansa kriittisiä ja rohkeita, mutta tiukan paikan tullen törmätään realiteetteihin. Jos esimiehen "ehdottamiin" muutoksiin ei suostu, juttu ei välttämättä ilmesty. Useimmat ovat oppineet ja sopeutuneet, eivätkä haasta omistajan tahtoa. Kaikista ei ole vahtikoiriksi, mutta ei niistä puudelitoimittajistakaan hirveästi iloa ole.

* * *

Kirjan suurin ongelma on sen keskittyminen jatkuvaan itseruoskintaan. Kukkala ja Purokuru käyvät läpi suunnilleen kaikki hankalat puheenaiheet ja suomivat sitten toimittajien suuren enemmistön asenteita ja ratkaisuja näkökulmasta, jota vastustajat voisivat ehkä kuvailla tiivistyksellä "vihervasemmistolainen suvakki". Tämä ei sinänsä ole ongelma, vaikka ei kaikilta osin jaksaisi olla aivan samaa mieltä, kyllä se pointti on olemassa ja toimittajakunnan velttoilu hankalien aiheiden kanssa perustellusti hiilivalkealla.

Ongelma syntyy siitä, että tekijät tyytyvät toimittajanäkökulmaan, eivätkä avaa sen paremmin eliitin yleistä rakennetta kuin tiedotusvälineiden sisäistä toimintalogiikkaa juuri lainkaan. Toimittajien alistumisen ymmärtäminen jää puolitiehen, kun se alistaja jää sekä nimettömäksi että kasvottomaksi. Muutaman oikein oikeistolaisen toimittajan nostaminen tikun nokkaan ei muuta tätä asiaa. Enbuske & Appelsin ovat varmasti kritiikin ansainneet, mutta eivät he päätä isoista linjoista, he vain myötäilevät.

On ymmärrettävää, ettei yhteen kirjaan mahdu kaikkea. Olisi silti ollut suureksi hyödyksi, jos edes yhdessä luvussa olisi avattu suomalaisen joukkotiedotuksen omistuskuvioita ja yhteyksiä muuhun eliittiin. Tekijät ovat ehkä olettaneet, että tällaiseen kirjaan tarttuvalle ne ovat selvä juttu. Ehkä, mutta esimerkiksi 2010-luvulla tapahtunut omistuksen nopea kansainvälistyminen olisi ollut tärkeä uusi näkökulma, jolla on oletettavasti vaikutuksensa myös toimittajien tekemisiin. Pelkästään Helsingin Sanomien linjan muuttuminen Aatos Erkon kuoleman jälkeen olisi ansainnut lyhyen analyysin. Sellainen olisi sijoittanut toimittajien moraalisen tuomion isompiin yhteyksiin.

* * *

On tärkeätä, että Suomessa vielä julkaistaan kirjoja, joissa asioita vielä uskalletaan kutsua oikeilla nimillä eikä eliitin kukkaiskiertoilmaisuilla. Kukkala ja Purokuru ovat selkeästi vasemmistolaisia, oikeiston kaikenkattavan hegemonian vastaisia ja ärsyynnyttämiä. He uskaltavat puhua luokkavallasta, vaikka eliitin mukaan vastakkainasettelun aika on ohi, Kokoomus on työväenpuolue ja köyhäkin rikastuu, kun rikas sikarikastuu. Tämä on tervetullutta, vaikka pieni annos itseironiaa ja huumoria olisi ehkä tehnyt kirjan lukukokemuksen miellyttävämmäksi.

Toimittajilla on aina liikaa tai liian vähän valtaa, riippuen siitä, kuka arvion esittää. 1970-luvulla oikeisto marmatti, että lehdet ja Yle ovat vasemmiston tai peräti "taistolaisten" käsissä, vaikka tosiasiat kertoivat aivan muuta. Yhä edelleen jaksavat tiukimmat oikeistojermut valittaa Ylen "vasemmistolaisuutta", vaikka laitos on ollut tiukassa oikeistojohdossa vaikka kuinka pitkään. Lehdistö on niin oikeistolaista, että satunnainen tasapuolinen artikkeli Hesarissa herättää heti huomiota ja ihmetystä. Eliitillä ei ole mitään tarvetta menettää yöuniaan, toimittajat ovat liekanarun päässä kiltisti, oli heillä sitä vaikutusvaltaa tai ei.

Neljännestä valtiomahdista ei voi enää puhua, koska tiedotusvälineet eivät valvo valtaa vaan laulavat sen lauluja unisonokuorona. Eivätkä vain laula itse, vaan pyrkivät kaikin keinon pakottamaan kuoroon myös ne, jotka eniten eliitin vallanhalusta ja varallisuuden keskittämisestä kärsivät. Neuvostoliitossa aikoinaan lehdistön tehtävänä oli yhteiskuntajärjestelmän ja yksipuoluevallan edistäminen ja turvaaminen mahdollisilta kriittisiltä ääniltä. Moderni oikeistolainen Suomi on tässä suhteessa täysin Neuvostoliiton kaltainen järjestelmä. Ei muodollisesti, mutta tosiasiallisesti.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Velaton

Kuten kaikki taloutta harrastaneet tietävät, kapitalistinen talousjärjestelmä pyörii vain velan avulla. Kapitalismin dynamiikkaa ei kerta kaikkiaan saada toimimaan ilman velkaa, eikä koko pankkisektoria olisi ilman velkailmiötä. Tämän toteaminen ei ole kannanotto, vaan tosiasian ääneen lausumista. Asiasta ovat kanssani - edes tämän kerran - yhtä mieltä myös finanssikapitalismin pelurit, jotka ilman velkaa olisivat jokseenkin toimettomia.

Yksityistaloudessa velka on verrattain yksinkertainen asia. Pitäisi hankkia laite, johon tämänhetkiset varat eivät riitä. Otan velkaa eli lainaan rahaa sellaiselta, jolla sitä on, lupauksella maksaa velka myöhemmin takaisin, kun oma maksukyky on parantunut. Kun jätämme kuvioista pois koron eli sen palkkion, jonka velan antaja haluaa hyväntahtoisuudestaan, velka on hyvin konkreettinen asia, yhdellä numeerisella summalla ilmaistavissa. Kuka tahansa velkaantunut pystyy seuraamaan velan hoitamisen vaiheita, koska liike on sama kuin velkaa otettaessa, rahan suunta on vain toinen.

Kun siirrytään yksityistaloudesta pankkien maailmaan, velan käsite muuttuu radikaalisti ja juuri siinä on kapitalistisen velan ydin. Pankeille on nimittäin annettu lupa täysin laillisesti antaa rahaa velaksi yli sen, mitä kassasta löytyy. Minä en voi antaa veljelleni 1000 euron lainaa, ellei minulta löydy sitä tonnia. Pankki sen sijaan voi. Pankkien odotetaan olevan "vakavaraisia", mutta todellisuudessa niiden annetaan täysin laillisesti pyörittää kuvitteellisia rahamääriä vain siihen luottaen, että pitkällä tähtäimellä summa saadaan kasaan. Aina ei niin käy ja lasku jää jostain syystä usein ihan muiden kuin pankin omistajien maksettavaksi.

* * *

Velka on paitsi talousasia, myös vahvasti yhteiskunnallinen, poliittinen tekijä. Modernin maailman talousuutisia lukiessa voi tulla tunne, että kaikki ovat velkaa, yleensä myös aivan sietämättömän paljon. Vaikka globaali bruttovelka on 57 tuhannen miljardin dollarin luokkaa, nettovelka on aina nolla. Velallisen vastapainona on aina joku, joka velkoo. Tähän suhteeseen liittyy paljon valtaa. Monen mielestä aivan liikaakin.

Velka sitoo ja hiljentää niin yksilön kuin valtion. Kun velka pääsee riittävän isoksi, yksilöä uhkaa vararikko, yritystä konkurssi ja valtiota romahtaminen. Sillä, joka on päässyt velkojan asemaan, on valtaa yli velallisen. Tätä valtaa myös käytetään hyväksi pakottamalla velallista, joka mahdollisesti uhkaa velkojan etuja. Kun Kreikan valtio pakotettiin velkojen takia kyykkyyn, tavoitteena oli varmistaa, että velkojat eli saksalaiset ja ranskalaiset suurpankit eivät joudu kärsimään tappiota. Pienen ihmisen velkojapankki vaientaa alta aikayksikön. Riittää, kun muistuttaa mahdollisuudesta panna velka saman tien maksuun.

Kaikki eivät todellisuudessa ole velkaa. Suurimmat sijoittajat eli suurimmat velkojat eivät esiinny julkisuudessa. Ne toimivat kapitalismin ytimessä ainoana pyrkimyksenään kasvattaa jo ennestään suunnattomia omaisuuksia vielä suuremmiksi. Se on mahdollista velkajärjestelmän ansiosta. Tuo järjestelmä sallii myös virtuaalisen rikastumisen, koska pankeilla on oikeus antaa velkaa moninkertaisesti niiden hallussa olevaan varallisuuteen verrattuna. Kaikki on sen varassa, että luottamus säilyy. Se ei ole normaalia ihmisten välistä luottamusta vaan ahneen saalistajan luottamusta siihen, että kaikki muutkin toimijat ovat täsmälleen yhtä ahneita ja siten käytökseltään ennustettavia.

* * *

Kapitalismin suurimpia uhkia on ihminen, joka ei halua velkaantua. Kuulun itse tuohon ryhmään. Opintolainan jälkeen olen ottanut vain kerran lainaa, ensimmäisen PC:n hankintaan. Päätös pysyä velattomana on ollut harkittu. Haluan romuttaa velkavetoisen talousjärjestelmän, joka tekee useimmista ihmisistä orjan kaltaisia. Velallinen ihminen ei voi olla vapaa, vaikka ei se velattomallekaan helppoa ole. Pienemmillä paikkakunnilla puhutaan pankkipuolueista, jotka urheilupuolueen tavoin polkevat poliittiset puolueet jalkoihinsa, jos pankkileirin edut ovat uhattuina. Jos ihminen on velkaa pankille, hän ei ole vapaa arvostelemaan pankkia tai sen rahoittamia hankkeita. Velallinen joutuu aina miettimään, minkä riskin ottaa, kun ei pysty velkaa heti kuittaamaan.

Ideologinen velattomuus ei ole yleistä. Useimmat ihmiset eivät ole velkasuhdettaan koskaan pohtineet ja vaikka olisivat, eivät välttämättä ole sen kaikkia ulottuvuuksia käsittäneet. Varsinkin asuntovelka on Suomessa kansanperinnettä, jota ei aseteta kyseenalaiseksi sen enempää kuin ruisleipää tai saunaviikonloppua. Myös autovelasta on tullut normi, jota harva uskaltaa vastustaa. Usein ei velasta kieltäytyminen ole mahdollistakaan, jos ei ole valmis tyytymään keskimääräistä vaatimattomampaan elämäntapaan. En omista asuntoa, en autoa, en kesämökkiä enkä venettä. Sen ansiosta olen velaton ja soitan suutani ilman pelkoa seurauksista.

En ole varma, pitäisikö minun suositella velatonta elämäntapaa muille. Jos ihmisten enemmistö yhtäkkiä lopettaisi velaksi elämisen, kapitalistinen talousjärjestelmä todennäköisesti romahtaisi. Siksi lienee parempi vaihtoehto, että yhä useampi rupeaa harkitsemaan velkaantumisen hintaa ja pikku hiljaa kapitalismia pyörittävän velkakoneiston valta heikkenee ja asioita ruvetaan hoitamaan jollain paremmalla, ihmistä vähemmän orjuuttavalla tavalla. Velasta tuskin koskaan päästään, mutta tolkuttomasta velkaantumisesta voidaan ja siitä pitäisi päästä eroon. Kannattaa muistaa, että velkoja tarvitsee velallisia ollakseen olemassa ja voidakseen rikastua. Se rikastuminen tapahtuu velallisen kustannuksella, aina.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Henkistä rikollisuutta

Uskonnollisten yhteisöjen väärinkäytöksistä on vaikea kirjoittaa onnistuneesti. Sisäpiiriin edelleen kuuluvat eivät halua, ulkopuoliset eivät välttämättä ymmärrä riittävästi. Vielä ongelmallisempaa on, jos se ulkopuolinen suhtautuu uskonnollisuuteen sinänsä myönteisesti. Kapea on silloin tie, jolta voi kritisoida yksittäistä yhteisöä lipsahtamatta laajentamaan ajatuksia uskonnollisiin yhteisöihin yleensäkin. Aila Ruoho on tässä kuitenkin onnistunut, valitettavasti. Hänen perusteellinen kirjansa Vartiotornin varjossa : Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015) välittää kyllä satojen todistajalausuntojen kautta selkäpiitä karmivan kuvan yksittäisen lahkon henkisestä julmuudesta, mutta koskettaa kysymystä rahavirroista vain muutamalla puolihuolimattomalla sivulla.

Aila Ruoho voi puolustautua sillä, ettei hänen kirjansa käsittele Jehovan todistajia järjestönä, vaan näkökulmana on todistajien teologian tuhoisa vaikutus ihmisten henkiseen olemiseen ja jopa mielenterveyteen. Tämän kirja tekeekin tehokkaasti, eikä jätä epätietoisuutta siitä, että "todistajuus" tarkoittaa täydellistä alistumista uskomattoman julmaan ja säälimättömään henkiseen vankilaan, josta pakenemisen hintana on "karttamispolitiikan" seurauksena täydellinen ero vankilaan jääneistä läheisistä. Moni vapaaksi itsensä riuhtaissut on kuvannut karttamisen lahkon tehokkaimmaksi pelotteeksi.

Mutta miksi Jehovan todistajat on niin autoritäärinen, kaiken kritiikin kieltävä ja epäilyynkin vihamielisesti suhtautuva yhteisö? Tähän asiaan ei Aila Ruoho haastateltaviensa kanssa osaa tai halua paneutua. Heille riittää sen osoittaminen, että Jehovan todistajat on kauhistuttava henkinen vankila ja että jotain pitäisi tehdä. Tekeminen on kuitenkin vaikeaa, koska uskonnollisuuden sinänsä hyväksyvän on niin vaikea nähdä rakenteellista ongelmaa, joka on kaikille näille yhteisöille yhteistä. Valtaa ja rahaa, jotka valuvat aina alhaalta ylös yhteisön johtoeliitille, joka ei ole tilivelvollinen muille kuin keksimälleen jumalalle. Sitä, että nämä uskonnolliset yhteisöt ovat todellisuudessa liikeyrityksiä.

* * *

Jehovan todistajat on suurehko lahko Suomessa, mutta kasvu on ilmeisesti pysähtynyt, koska kuten Aila Ruohokin kuvaa, järjestö pyrkii koko ajan vähentämään toiminnan kuluja. Niin tehdään, kun yrityksen kokonaisvoitot pienenevät ("bucks ain't rollin' in like they used to"). Tälläkin määrällä ihmisiä tehdään epäilemättä hyvää tulosta, sillä seurakunnissa kaikki työskentelevät ilman korvausta ja näyttävät "valtakunnansalitkin" maksetaan pääosin seurakuntalaisten kukkarosta. Kaikki raha liikkuu Tikkurilaan ja sieltä Yhdysvaltoihin, missä - luonnollisesti - järjestön ylin johto majailee. Kukaan ulkopuolinen ei tiedä, kuinka paljon Suomen jehovantodistajat rikastuttavat keskusjohtoa Yhdysvalloissa. Tiedottaja Veikko Leinonen sen tietäisi, mutta ei missään olosuhteissa kerro. Hänen tehtävänsä ei ole tiedottaa vaan "tiedottaa" eli huolehtia siitä, että huolella rakennettu kulissi pysyy rikkumattomana.

Jehovan todistajilla on Suomessa aika huono maine. Tärkein syy ovat ovikelloa ruoka-aikana häiritsevästi rinkuttavat lähetyssaarnaajat, toiseksi tärkein 1950-luvun Yhdysvaltojen Valittujen palojen estetiikan pohjalle rakennettu julkaisutuotanto, jota tyrkytetään siellä sun täällä. Sekin tiedetään, etteivät jehovat hyväksy verensiirtoa, homoja, uhkapelaamista, tupakkaa ja huumeita, mutta eivät myöskään joulun tai synttäreiden viettämistä. Mutta myöskään toimintaa poliittisissa puolueissa tai äänestämistä ei sallita, siis täsmälleen päinvastoin kuin vaikkapa lestadiolaisilla. Jehovat sekoitetaan usein mormoneihin, vaikka useat vaimot eivät kuulu jehoville sallittuihin puuhiin. Jehovan todistajat odottavat innolla maailmanloppua, vaikka se tuottaa väkisinkin pettymyksen useimmille liikkeen uskolliselle noin 8 miljoonalle jäsenelle. Taivaaseen kun mahtuu liikkeen johdon ilmoittaman mukaan vain 144 000 parasta. En tiedä, suorittaako valinnan New Yorkissa majaileva keskusjohto vai Jehova itse. Veikkaan keskusjohtoa.

Aila Ruohon keräämien todistajalausuntojen mukaan Jehovan todistajien moraalisiin periaatteisiin kuuluu valehtelemisen ja varastamisen hyväksyminen silloin, kuin se tapahtuu "suuremman hyvän" takia (Veikko Leinonen on näyttänyt tässä julkista esimerkkiä kiistämällä karttamismääräyksen, vaikka se on mainittu järjestön omissa julkaisuissa). Liike korostaa myös suorastaan pelottavalla vimmalla omaa erinomaisuuttaan, eikä pelkästään hyvin esimerkein, vaan aktiivisesti kaikkia muita haukkuen. Jehovalaisuus on äärimmilleen vietyä omahyväisyyttä, johon ei mahdu mitään vivahteita. Kuvaan kuuluu äärimmäinen keskusjohtoisuus ja ylimmän johdon ehdoton auktoriteettiasema. Täydellinen teokratia yhden lahkon puitteissa siis.

* * *

Jehovan todistajat ei rakenteellisesti juurikaan poikkea niistä monista Yhdysvalloissa perustetuista järjestöistä, joiden avulla kerätään pienelle johtoporukalle valtava omaisuus ja valta. Kun luvut eivät ole julkisia, on vaikea arvioida, ovatko skientologipomot varakkaampia kuin Jehovan todistajat. Uskonnollisia liikeyrityksiä ne silti ovat molemmat, ja sellaisina käsittämättömän häikäilemättömiä ja perusolemukseltaan identtisiä puhtaitten rikollisjärjestöjen kanssa. Skientologien puuhat on paljastettu jo monissa dokumenteissa (tuorein ja ehkä järisyttävin on Going Clear : Scientology and the Prison of Belief, joka nojautuu järjestön entisten eliittijäsenten todistuksiin), mutta Jehovan todistajat ovat saaneet olla jokseenkin rauhassa. Samoista synneistä on silti kysymys.

Jehovan todistajat on Suomen kolmanneksi suurin uskonnollinen yhteisö. Se ei kasva, mutta sen vankilassa on koko ajan melkein 20.000 ihmistä. Monet ovat tietenkin mukana lujassa uskossa ja vilpittömästi, mutta eivät kaikki. Nerokas painostusjärjestelmä tekee lähtemisen niin vaikeaksi, että se onnistuu vain osalta halukkaista. Siksi on tärkeää, että Aila Ruohon kaltaisia toimijoita riittää. Jehovan todistaja ei tietenkään saa lukea mitään tällaista saastaista ja maailmallista, mutta edes Veikko Leinonen ei voi estää sitä, että tietoa salaa etsivä voi sitä nykyään myös löytää.

Aila Ruoho ei sitä suoraan tohdi sanoa, mutta minun mielestäni Jehovan todistajien järjestelmä edustaa yhden sortin henkistä rikollisuutta. Tapa, jolla yhteisö kieltää sisäisen keskustelun ja kritiikin ja erityisestä tapa, jolla yhteisö uhkaa ja rankaisee eroavia, edustaa laskelmoitua julmuutta heikkoa ihmistä kohtaan. Jehovan todistajat eivät harjoita fyysistä väkivaltaa. Järjestö kuitenkin tuottaa systemaattisesti henkistä väkivaltaa, oman jumalansa nimissä ja tuon väkivallan moraalisesti oikeaksi määritellen. Se ei ole ihan vähän se.




PS. Kuvassa istuskelee Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen, joka käytännössä yksin edustaa järjestöä julkisuudessa. Verkkosivuilta on turha etsiä tietoa muista johtoon kuuluvista. Ehkä heitä ei olekaan. Kriittistä taustatietoa tarjoaa mm. Johanneksenpoika. Kannattaa tutustua, jos tämä blogitekstini tuntuu jyrkältä.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Eläimen kipu

Harva asia kiihdyttää tavallista kansalaista yhtä paljon kuin kysymys siitä, millä oikeudella ihminen tuottaa eläimelle kipua ja ahdistusta. Kiihtymyksen syynä ovat metsästys ja kalastus, molemmat erittäin suosittuja harrastuksia Suomessa. Ammattimetsästäjiä meillä ei enää liene, mutta kalastuksella jokunen vielä elää. Eettinen peruskysymys kohdistuu silti lähinnä ihmiseen, joka omaksi huvikseen saalistaa eläimiä kaikkine seuraamuksineen. Tällaisia ihmisiä on varmaan miljoonia, ehkä enemmistö suomalaisista.

Lopetin itse onkimisen jo nuorena, koska koukut kalojen suupielissä tuntuivat kohtuuttomilta siihen nähden, että kyseessä oli minulle puhdas viihde, ei kalastus ruoaksi. Myös kalojen nuijiminen hengiltä muuttui erittäin vastenmieliseksi operaatioksi. Millä oikeudella minä näitten kalojen elämän päätin, kun kesäkissa ne sintit kuitenkin pääsääntöisesti söi? Lopetin kaikenlaisen kalastamisen, koska en pystynyt keksimään eettisesti kestävää syytä aiheuttaa kaloille epämiellyttävä kuolema. Metsästyksen osalta mittani täyttyi jo ennen alkamistaan. En voi käsittää, että ihminen voi haluta surmata eläimen, vaikka ei tarvitse sen lihaa.

Monet suomalaiset jakavat näkemykseni, mutta monet eivät ollenkaan. Aktiivisesti kalastavista ja metsästävistä ihmisistä argumenttini ovat todennäköisesti "kohtuutonta", "liioittelua" tai suorastaan "demonisointia". Perustelu on yleensä sama: asiansa osaava metsästäjä tai kalastaja surmaa aina eläimen tuottamatta tarpeetonta kipua eli "inhimillisesti". Vain "huonot" metsästäjät ja kalastajat jättävät eläimen kitumaan tuskissaan pitkiksi ajoiksi. Perustelu lienee vilpitön, mutta jos niin on, aika suuri osa suomalaisista saalistajista on niitä "huonoja".

* * *


Tieteellinen tutkimus on jo vetänyt maton alta niiltä, jotka ovat lujasti uskoen väittäneet, etteivät kalat tai lierot tunne kipua. Ei siitä ole kovinkaan kauan aikaa, kun arveltiin myös vastasyntyneiden lasten olevan kivulle immuuneja. Uusin neurobiologinen tutkimus antaa perusteita ajatella, että voimakkaat tuntemukset ovat eliöillä pääsääntö, ei mikään "kehittyneille" lajeille varattu erityispiirre. Siitä, etteivät liero ja kala osaa huutaa kivusta, ei pidä eikä enää voi tehdä johtopäätöstä, etteivät ne tunne kipua. Itse pidän todennäköisenä, että jopa kasveilla esiintyy stressin kaltaisia tuntemuksia, kun ne joutuvat leikeltäviksi. Haavaan tihkuva pihka on funktionaalinen lääke, mutta ehkä sen käynnistyvä tuntemus ei ole pelkkää geneettistä dataa?

Saalistava ihminen vetoaa helposti siihen, että kaikki pedot suhtautuvat saaliinsa kipuihin ja kuolemaan piittaamattomasti, sellainen luonto on. Elävän pikkukalan mahaansa ahmaiseva hauki ei tunne eettisiä ongelmia yhtään sen enempää kuin taas yhden gnu-paran elämän leukojensa väliin kuristava leijonanaaras. Näinhän asia on, luonto on täysin armoton ja moraaliton. Kysymys onkin siitä, onko ihmisellä saalistustilanteessa oikeus rinnastaa itsensä haukeen tai leijonaan, kun tätä rinnastusta ei yleisemminkään hyväksytä. Yhteiskunnassa elävän ihmisen käyttäytymistä säädellään laeilla ja kirjoittamattomilla käyttäytymisnormeilla. Ihminen ei ole pelkästään petoeläin.

Kalastusmenetelmiä on varmasti erittäin vaikea muuttaa sellaisiksi, ettei ainakin osa kaloista joutuisi kärsimään kipua ja tukehtumisen ahdistusta ennen kuolemaansa. En kuitenkin keksi mitään kestävää perustetta, miksi tätä ei edes yritettäisi rajoittamalla menetelmiä, joiden oikein hyvin tiedetään aiheuttavan sekä kipua että ahdistusta. Kun ihminen saalistaa itseään viihdyttääkseen, sitä toimintaa voidaan säädellä siinä missä julkista parittelua tai varastamista. Säädöksiä on olemassakin, mutta niillä ei ole suurta merkitystä, jos saalistava ihminen ajattelee, että eläimen kipu on vähempiarvoista kuin ihmisen kipu.

* * *

Kalat ja muut eläimet eivät kykene uhkaamaan ihmisen hyvinvointia muuten kuin kuolemalla sukupuuttoon. Sekään pelko ei monien kalastavien ihmisten huolta lisää, ainahan vesissä jotain kalaa on. Kalastamisen kivuttomuus on silti eettinen kysymys, joka ei poistu sillä, ettei siitä piittaa. Voi tosin olla, että monen kohdalla saalistamisen eettiset kysymykset pääsevät asialistalle vasta sen jälkeen, kun on päästy sopuun siitä, ettei toisia ihmisiä saa kohdella kaltoin. Sehän ei ole monelle ollenkaan itsestään selvää, ei varsinkaan etanolin tai turhautuneen kiukun tuottamassa estottomuuden tilassa.

Olen usein miettinyt sitä, mikä erottaa toisistaan ihmisen, joka ei halua tuottaa eläimellekään kipua ja ihmisen, joka ei siitä piittaa. Kyse ei voine olla tiedosta tai koulutuksen määrästä, eivät huvikalastajat ja -metsästäjät mitään peräjunttilan väkeä ole. Oletettavasti ero syntyy siitä, että kaikki ihmiset eivät osaa tai halua eläytyä eläimen osaan. Empatiaan ei tunnetusti voi pakottaa ja pahimmillaan ihminen syntyy täysin empatiakyvyttömäksi. Kaikki saalistajat eivät kuitenkaan ole psykopaattisia, kaukana siitä. Moni hauen kalloa puunuijalla paukuttava on kuivalla maalla täysin väkivallaton ja lempeä ihminen.

Jos ihmistä ei kosketa kuolevan peuran katse, vielä vähemmän häntä koskettaa kuolevan hauen katse, joka on ihan samanlainen kuin elävän hauen. Taksonomisesti ihmisestä hyvin kaukana olevan eliön kipuun ei ehkä vapaaehtoisesti olla valmiita. Ehkä saalistava ihminen tarvitsee tiukkoja ja vielä tiukempia pykäliä moraaliseksi ohjeekseen. Olkoon sitten niin, jos ei mikään muu auta.


torstai 14. heinäkuuta 2016

Ahdistumaton seksuaalisuus

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore kirjoittaa tarpeesta aloittaa seksuaalikasvatuksen antaminen jo päiväkodissa. Olen samaa mieltä, seksuaalisuuden pitäminen jonain vasta murrosiässä realisoituvana asiana on suuri virhe. Olemme kaikki seksuaalisia olentoja heti synnyttyämme, ehkä jo kohdussakin. Tätä biologista tosiasiaa ei kuitenkaan ole helppo saada hyväksytyksi maailmassa, jossa seksuaalisuus on alistettu milloin minkin vallankäytön välineeksi. Yleensä asialla on ollut uskonnollinen toimija, mutta seksivalta maallisiakin on aina kiinnostanut.

Eikä riitä, että kasvatetaan nykyisiä lapsia suhtautumaan seksuaalisuuteen luonnollisena asiana. Heidän vanhempansa ovat aivan liian usein syntyneet ympäristöön, jolla oli tarjota seksuaalisuudesta vain se ahdistunut versio. Liian harva aikuinen edes ymmärtää, että ahdistumaton seksuaalisuus on jokaisen lapsen perusoikeus, ei mikään aikuisen mielivaltaisen harkinnan varassa oleva asia.

Vaikka seksuaalinen ahdistuneisuus johtuu usein vähäisestä tiedosta, joka on vielä pakattu ujouden kääreisiin, selkeästi suurin uhka ahdistumattomalle seksuaalisuudelle ovat uskonnollisten yhteisöjen ahdasmielisyys ja suoranaiset kiellot. Uskontojen tarjoama vääristynyt kuva johtuu vähemmän uskontojen normien rakentelijoiden älyttömyyksistä ja enemmän siitä vallasta, jonka seksuaalisuuden säätelijä uskontokunnan alamaisiin saa. Seksuaalisuus on biologisen ihmisen perustoimintoja, josta kiristämällä ja vääntämällä saa uskomattoman ikäviä asioita aikaan.

* * *

Mitä hyötyä seksuaalisesti ahdistunut vallan alainen sitten tuottaa vaikkapa uskonnollisen ryhmän vallankäyttäjille? Ensimmäinen selitys on ainakin protestanttiseen pidättyväisyyskulttuuriin tutustuneelle ilmeinen: sukupuolielimiään kosketteleva lapsi tai sänkyjumppaan kiirehtivä aikuinen ei mitä todennäköisimmin ole kiinnostunut kuuntelemaan tarinoita näkymättömästä jumalasta, jolla sitä paitsi näyttää olevan arsenaalissaan vain kieltoja ja määräyksiä, vaikka kaikkivaltias kai voisi tarjota ihmisparalle myös ikuisen orgasmin? Kun seksistä tehdään "paha" asia, josta jumala ei tykkää, seksin nautintoon liittyy aina syyllisyydentunto, jonka parhaassa tapauksessa voi realisoida kirkolle maksettavina hyvityksinä - kun se lankeaminen sitten joskus kuitenkin tapahtuu.


Monimutkaisempi kuvio syntyy siitä, että uskonnollisten yhteisöjen johtajat haluavat päättää, mitkä seksuaalisuuden muodot - jos mitkään - ovat oman lauman jäsenille sallittuja. Mitä ihmeen hyötyä on pauhata homoseksuaalisuutta vastaan, kun kuitenkin tilastollisesti joka kymmenes potentiaalinen seurakuntalainen syntyy homoksi? Määräys harrastaa seksiä vain avioliitossa lienee maallisen vallan kanssa sovittu tapa minimoida sekavat perimiskuviot ja toisaalta väsähtäneiden aikuisten kosto viettiensä vallassa ja voimansa huipulla riettaileville teineille. Kun meillä ei enää pelaa, ei saa pelata teilläkään!

Lasten seksuaalisuuden kieltäminen perustunee suurelta osalta puutteelliseen ymmärrykseen siitä, että lapset ovat samanlaisia biologisia olentoja kuin aikuiset, mitä nyt murrosiässä tapahtuu vissejä turpoamisilmiöitä ja hormonaalisia tsunameja. Eihän siitä ole kauan aikaa, kun vastasyntyneiden - ja kalojen - arveltiin olevan kivulle immuuneja. Ehkä aikuisia myös nolostuttaa nähdä, että lapset tekevät mielellään samoja asioita kuin aikuisetkin, mutta eivät ymmärrä nolostella ja hävetä käytöstään. Onhan se ihan kauheata se.

* * *

Voi arvata, että Cacciatoren kehotuksesta käynnistää seksivalistus päiväkodissa syntyy hirveästi seksuaalisesti ahdistuneiden aikuisten vastalauseita, joissa ei taatusti kaihdeta edes mielikuvia pedofiilisistä orgioista päiväkodin päivälevon aikana. Yhdysvalloissa Cacciatore saisi ehkä pelätä henkensä edestä, sillä lasten seksuaalisuus on siellä jopa paljasta nänniä kauhistuttavampi asia. Mutta kyllä Suomessakin kauhistelijoita ja jarruttajia tulee riittämään, vaikka asian pitäisi olla jo biologian pohjalta itsestään selvä. Eikä kysymys tosiaankaa ole pelkästään islamista, käytännöllisesti katsoen kaikki uskonnot suhtautuvat seksuaalisuuteen ahdistuneesti ja huonoa esimerkkiä näyttäen.

Näyttää olevan niin, etteivät kaikki aikuiset halua myöntää seksuaalisuuden biologista perustaa, vaan sitä pidetään kokonaan tahdon ja mieluiten itsehillinnän kenttänä. Siinä katsannossa lääkärileikkien avulla ihmisen vaatteilla peiteltyyn anatomiaan perehtyvät lapset ovat luvattomissa puuhissa, vaikkei edes minkäänniminen jumala tuomiotaan julistaisi. Seksuaalisesti ahdistunut aikuinen ei osaa sallia lapsellekaan ahdistumatonta reittiä oman biologis-hormonaalisen käyttäytymisensä ymmärtämiseen.

Voi vain kuvitella sitä surun ja tuskan määrää, mitä ahdistuneen seksuaalisuuden kulttuuri on sadoille, ehkä tuhansille miljoonille ihmisille jo ehtinyt tuottaa (siltä varjeltuneita kulttuureja on varsin vähän). Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä lopettaa tätä älytöntä perinnettä ja sanoa lapsille: tutustukaa ihmeessä omaan ja muitten anatomiaan, muistakaa kunnioittaa omaa ja muitten seksuaalisuutta ja nauttikaa siitä aina vastuullisesti. Ja nostakaa keskisormi niille, jotka tulevat kertomaan, mikä seksuaalisuus on oikein ja mikä väärin. He ovat huijareita ja väärässä, ovat aina olleet, motiivista riippumatta. Onnellinen seksuaalisuus nojautuu tietoon ja ymmärtämiseen, suvaitsemiseen ja vastuuntuntoon. Mitä aikaisemmin aloitetaan, sitä nopeammin opitaan.


tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kapitalisti sosialisoi riskinsä

Kapitalismilla on aina ollut ja tulee aina olemaan rakenteellisia ongelmia. Eräs tällainen on se kiertämätön asia, että voiton tavoittelussa tuppaa olemaan epäonnistumisen riski. Kaikki eivät kapitalismissa voita, vaan muutamien riemuisa nousu maksetaan monien muiden epäonnistumisella. Ideologisessa puheessa tähän viitataan huolettomasti markkinatalouden erottamattomana piirteenä, mutta käytännön elämässä jokainen tosissaan liikkeellä oleva kapitalisti pyrkii minimoimaan epäonnistumisen riskin tai - jos vain mahdollista - kokonaan estämään sen.

Perinteinen tapa oli pitkään pyrkimys monopolistiseen saneluasemaan. Kun tulee tarpeeksi isoksi ja vahvaksi, voi määrätä hintatason, syödä (tai syöstä) tottelemattomat kilpailijat pois eli todellisuudessa lopettaa markkinatalouden. Tämä on ollut esimerkiksi tekijänoikeusteollisuuden asenne koko sen historian ajan, koska myytävä tuote (uniikki taideluomus) on kapitalismin kokonaisuudessa harvinaisen sovelias monopolistiseen toimintaan.

Nyt en kuitenkaan aio puhua monopoleista, jotka ideologia torjuu mutta jotka silti ovat jokaisen kapitalistin tavoitelistalle. Sen sijaan puhun moderneista tavoista sosialisoida riski eli rakentaa toimintaympäristö, jossa voitot ovat yksityisiä, tappiot yhteisiä tai vielä mieluummin kokonaan muiden vastuulla. Näinhän ovat esimerkiksi pankit jo pitkään toimineet siirryttyään reaalitalouden rahoittamisesta leikkimään virtuaalista finanssikeinottelupeliä. Kun pankki on "liian suuri kaatumaan", mikään keinottelu muiden rahoilla ei ole liian härskiä ja suurimmat laskut lankeavat aina veronmaksajille.

* * *

Kaikki kapitalistit eivät ole kuitenkaan siirtyneet finanssisektorille, vaan tukeutuvat edelleen reaalimaailman ilmiöihin ja ihmisten tarpeisiin. Vanhoina hyvinä aikoina reaalitalouteen sijoittaneen tilanne oli jokseenkin selkeä. Makkarateollisuus oli makkarateollisuutta ja mahdollisuus saada sieltä voittoa perustui yksinkertaiseen kysynnän ja tarjonnan markkinatilanteeseen. Kallista ja huonoa myyvä ei menestynyt. Nykyään tilanne on monimutkaistunut, koska yritykset tuottavat toisaalta aineettomia hyödykkeitä, joiden markkinatilanne on vaikeasti ennustettavissa (levyteollisuus ei ole löytänyt hittikappaleen salaista kaavaa vieläkään) ja toisaalta kapitalistin toimiin puuttuvat kaiken maailman terveystarkastajat ja muut ilonpilaajat.

Finanssikeinottelijan täytyy pärjätä vain toisten finanssikeinottelijoiden kanssa (ainakin siihen asti, kunnes päättäjät lopulta uskovat, että finanssisektori on yhteiskunnallinen syöpä, loinen ja alien). Reaalitaloudessa toimivaa uhkaavat toiminnan sääntelijät, jotka tavoittelevat niinkin tarpeettomia asioita kuin kansalaisten terveyttä ja ympäristön säilyttämistä elinkelpoisena (kapitalistihan ei tällaisia asioita tarvitse). Uusin ase säätelijöitä vastaan on investointisuoja. Se on modernin ryöstökapitalismin nerokas keksintö, jota tällä hetkellä yritetään upottaa joka ikiseen taloudelliseen sopimukseen, joita pakkosyötetään valheellisella iskusanalla "vapaakauppa". Valheesta on kysymys, koska tarkoitus ei ole vapauttaa kaikkea kauppaa vaan pelkästään suurten toimijoiden, rikkaiden toimijoiden käymä kauppa.

Investointisuojan ideana on varmistaa, ettei kapitalistilla ole riskiä joutua kansallisen sääntelyn uhriksi. Investointisuoja tarkoittaa lyhyesti vääntäen oikeutta tehdä voittoja itse säädetyillä pelisäännöillä ilman pelkoa kansallisen sääntelijän puuttumisesta peliin. Taloussopimukseen upotettu investointisuoja on niin tärkeä, etteivät isot yritykset edes ole kiinnostuneita sellaisesta sopimuksesta, joka ei investointisuojaa sisällä. Moderni reaalitaloudessa toimiva kapitalisti ei halua sietää minkäänlaista riskiä. Investointisuojalla on tässä keskeinen rooli.

* * *

Investointisuoja toimii siten, että yritys X - kutsuttakoon sitä tässä vaikka nimellä Monsanto - haluaa pakottaa myös eurooppalaiset maanviljelijät ostamaan kaikki tarvitsemansa Monsantolta (monopoli), myös ne geenimuunnellut kasvilajikkeet, jotka on Euroopassa lailla kielletty. Kun EU:n ja Yhdysvaltain välinen TTIP-sopimus siihen sisältyvine investointisuojineen on toiminnassa, Monsanto vie EU:n geenimuuntokiellon välitystuomioistuimeen ja pakottaa sen määräämään EU:n poistamaan Monsanton investointia uhkaavan ja siksi huonon ja väärän lain.

Teoriassa on mahdollista, että välitystuomioistuin ei hyväksy Monsanton vaatimusta. Sehän on varmaan lobbareista riippumaton, epäpoliittinen ja muutenkin neutraali toimielin (miten sen kokoonpano on päätetty, jää tämän pohdinnan ulkopuolelle). Mutta jos se hyväksyy Monsanton vaatimuksen, investointisuoja jyrää EU:n säätämän lain ja varmistaa Monsantolle vapaan voitontavoittelun myös Euroopassa kansalaisiin kohdistuvista riskeistä piittaamatta. Välitystuomioistuimesta tulee käytännössä EU:n yläpuolella oleva toimielin.

Investointisuojaa raivokkaasti ajava suurteollisuus (eli ne oikeat kapitalistit) ei tietenkään myönnä, että investointisuoja ja välitystuomioistuimet tarkoittavat markkinatalouden torjumista. Jos yrittäjällä ei ole riskiä, hän ei toimi markkinataloudessa. Kapitalistihan ei todellisuudessa halua sääntelemätöntä vapaakauppaa kuin itselleen, kaikkia muita ja erityisesti kilpailijoita saa vapaasti säännellä. Aito kapitalisti rakastaa tilannetta, jossa markkinoita ei ole, riskit on sosialisoitu ja voitto on kaikin puolin taattu.

* * *

Olen kärjistänyt asiaa blogitekstin mittoihin, mutta kyllä se pohjimmiltaan suunnilleen näin menee. Vapaakauppasopimuksia vastustavat puolustavat (pääosin tietämättään) aitoa markkinataloutta, sopimuksia ja investointisuojaa vaativat kapitalistit haluavat siitä eroon omalla kohdallaan. Jos et ole suuryrityksen osakkeenomistajakapitalisti, sinun ei kannata kannattaa vapaakauppasopimuksia. Ne on tarkoitettu turvaamaan suuryrityksen oikeus riistää sinua kenenkään häiritsemättä. Jos yrittäjäriskin saa sillä pois, suurkapitalisti rupeaa ilomielin sosialistiksi.


perjantai 8. heinäkuuta 2016

Sota kansalaisia vastaan

Uutisille Yhdysvalloissa sattuneista aseväkivallan murhenäytelmistä ei näy loppua, pikemminkin päin vastoin. Toistuviin uutisiin poliisin teloittamista mustaihoisista ja latinomiehistä tulee nyt pelättyä vaihtelua, kun joku tai jotkut ovat reagoineet poliisin tolkuttomaan rasistiseen väkivaltaan omalla tolkuttomalla väkivallallaan ampumalla viisi poliisia kuoliaaksi. Silmä silmästä, teloitus teloituksesta. Poliisi ei ainakaan lopeta ensimmäisenä, se on nähty lukemattomia kertoja.

Näitä uutisia on tavattoman vaikeata lukea Suomessa, jossa poliisi surmaa kansalaisia erittäin harvoin ja vielä harvemmin niin, että voidaan puhua selvästi ylimitoitetusta väkivallasta saati teloitusasenteesta. Uutiskuvista ja loputtoman monista fiktiivisistä ja ei-fiktiivisistä filminpätkistä tiedämme myös olennaisen eron suomalaisen ja yhdysvaltalaisen poliisin menettelytavoissa. Suomessa ase otetaan esiin äärimmäisen harvoin, Yhdysvalloissa on vaikea keksiä niin mitätöntä rikosepäilyä, ettei sen varalta paikalla olisi pientä poliisiarmeijaa kaikki valmiina ampumaan.

Pyrkimys ratkaista tilanne väkivallalla ja toisen harkitulla surmaamisella tuntuu järjettömältä, vaikka jotkut yhdysvaltalaista aseenkantokulttuuria tutkineet ovatkin olleet sitä mieltä, että - valitettavasti - poliisin periaatteessa "ammu ensin, tutki sitten" on tilastollisesti mieltä oman turvallisuuden suojelun näkökulmasta, koska niin monet tutkinnan kohteeksi valikoituvat ovat aseistettuja. Kun ampuu ensin, syytön voi kuolla, mutta ainakin oma henki säilyy. Tämä näyttääkin olevan vallitseva periaate yhdysvaltalaisella poliisitoimessa. Viattomien vahingoksi.

* * *

On ilmeistä, ettei poliisin teloitusherkkyys ole Yhdysvalloissa tasapuolista. Vaikka myös valkoihoisia tapetaan poliisin oman nahan suojelun merkeissä, on paljon todennäköisempää saada poliisin ampuma luoti päähänsä, jos on mustaihoinen. On vaikea välttää ajatusta, että Yhdysvallat on pinnan alla edelleen voimakkaan rasistinen yhteiskunta, jonka poliittisen korrektiuden vaatimus ei millään tavalla koske poliisitointa. Vaikka poliisijoukoissa on varmasti pinnallisen tasa-arvon edellyttämä määrä mustaihoisia ja latino-syntyisiä työntekijöitä, luodit eivät kohtele uhrejaan yhtä tasa-arvoisesti. Se ei voine olla pelkkää sattumaa.

Iso kysymys on, johtuuko poliisin ilmeinen rasistisuus pelkästään huonoista perinnetavoista voi onko se tietoisen poliittisen agendan seurausta. On vaikeata uskoa, että sikäläisissä poliisiopistoissa harjoiteltaisiin mustaihoisten teloittamista uutisten kuvaamalla tavalla. Jos kyse on vain huonoista tavoista, ne opitaan siinä epävirallisessa initaatioprosessissa, jossa uudesta poliisista tulee joko "kunnon poliisi" (noudattaa kirjoittamatonta rasistista koodia) tai verta nenästään kerjäävä muotoseikoista ja moraalista kiinni pitävä nilkki, jonka ura ei oikein etene.

Jos kyse taas on poliittisesta agendasta, on pakko kysyä, kuka sen on määrittänyt, missä ja milloin. Yhdysvalloissa on paljonkin pieniä kiihkoilijaryhmiä, joille rasistinen väkivalta on julkisesti myönnetty periaate. Nämä ryhmät eivät kuitenkaan päätä poliisin toimintatavoista tai koulutusohjelmista. Mutta kuka niistä päättää? Tuskin vallassa oleva puoluekaan, sen verran tiuhaan vaalitulokset vaihtelevat ilman että asia heijastuisi poliisin menettelytapoihin. Pikemminkin näyttää siltä, että poliittinen valta voi vaihtua, mutta poliisin linja pysyy.

* * *

Onko Yhdysvalloissa käynnissä salainen rotusota, uusi sisällissota ilman ensimmäistäkään sodanjulistusta? Pelottaako yli 200 vuotta vallassa ollutta valkoihoista yläluokkaa se tosiasia, että mustien ja latinoiden osuus väestöstä kasvaa koko ajan ja johtaa vääjäämättä tilanteeseen, jossa valkoihoiset ovat Yhdysvalloissa määrällinen vähemmistä? Voisiko tämä pelko olla niin suurta, että sen torjumiseksi tai ainakin kehityksen viivyttämiseksi poliisin annetaan likvidoida mustaihoisia miehiä ja pitää yllä pelon ilmapiiriä? Yritetäänkö Yhdysvalloissa vakavasti rakentaa kaikenväristen ihmisten yhteiskuntaa vai onko kysymys pelkästä teatterista?

Todisteita rasistisesta sisällissodasta ei suoranaisesti ole, jollei edellä mainittuja kiihkoilevia pienryhmiä oteta lukuun. Mutta onko toisaalta todisteita siitä, että esimerkiksi poliisin rasistiseen teloituspolitiikkaan olisi voimakkaasti tartuttu ja pantu sitä kuriin? Eipä taida olla, ja siksi sitä kysyy mielessään, onko tämä sota suunniteltu käytäväksi niin, että annetaan kuilun kauniiden sanojen ja todellisuuden revetä oikein kunnolla. Rasismin tuomitsemisesta ei välttämättä seuraa, että sen vähentämiseksi tai poistamiseksi tehtäisiin yhtään mitään. Poliitikot Washingtonissa palvelevat ensi sijassa niitä, joiden rahoilla heidät on valittu. Joukosta tuskin löytyy sellaisia, joiden rahoittajat löytyvät köyhien ei-valkoisten asuinalueilta.

Rakenteellisen väkivallan kitkeminen edellyttää rakenteiden muuttamista. Yksi tehokas toimi olisi äänestysjärjestelmän valtakunnallinen uudistaminen niin, että jokaisella kansalaisella on automaattisesti äänioikeus, vaalista ilmoitetaan äänestäjälle ja hänen ainoa tehtävänsä on käydä äänestämässä. Näin on Suomessa, näin ei ole Yhdysvalloissa. Vähemmistöksi ajan myötä muuttuvan valkoihoisen väestön ylivalta johtu osittain siitä, että äänestäminen on tehty todella hankalaksi. Kun ajatukset ovat seuraavan aterian hankkimisessa, ei hevin lähdetä rekisteröitymään äänestäjäksi, vaikka niin kannattaisikin tehdä. Vaalijärjestelmäkin voi olla osa rasistista sisällissotaa.


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Vain yksi on joukosta poissa?

Suomen keskikesä suorastaan pullistelee tapahtumia, joissa juhlitaan ja julistetaan seksuaalisesti yleisimmästä eli heteroseksuaalisuudesta poikkeavia lajeja. Suomi vaikuttaa ainakin jonkin aikaa tavattoman suvaitsevaiselta ja sateenkaari täydelliseltä. Mutta eihän se ole ihan totta. Suvaitsevaisuudellakin on rajansa ja tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, ettei kiihkeinkään LGBT-aktivisti korota ääntään eläimiin mielellään sekaantuvan tai pedofiilin oikeuksien puolesta. (Jätän blogiteknisen selkeyden takia tarkemmin käsittelemättä sellaiset vielä pienemmän porukan intohimot kuten kopro- ja nekrofilian, mutta periaatteita voi soveltaa niihinkin).

Tuohtunut LGBT-aktivisti voi tässä kohdassa puolustautua sillä, ettei suvaitsevaisuus voi eikä sen pidä ulottua niihin seksuaalisuuden muotoihin, jotka on Suomen rikoslaissa kielletty (siis kuten homoseksuaalisuus vielä muutama vuosikymmen sitten). Logiikka on kuitenkin kyseenalainen, sillä laki ei todellisuudessa kriminalisoi mitään seksuaalista suuntautumista sinänsä, vaan ainoastaan eräät teot (tässä tapauksessa seksin alaikäisen kanssa). Laki ei siis kiellä olemasta pedo- tai zoofiili, se kieltää vain aktit, joissa toisena osapuolena on alaikäinen tai eläin silloin, kun on syytä epäillä eläinrääkkäyksen tunnusmerkkien täyttymistä.

Tarkoitukseni ei ole pohtia kysymystä siitä, onko näiden toimien kriminalisointi oikeutettua, järkevää tms. On selvää, että lasten perusoikeuksia ei voida toteuttaa, jos niihin ei sisälly oikeus jäädä vaille aikuisen harjoittamaa seksuaalista riistoa. Sekin lienee selvää, että vaikka zoofilia ei välttämättä kaikissa tapauksissa merkitse eläimen kärsimyksiä, rajanveto on vaikeaa ja laki lähtee selvästikin siitä, että jokin hillike on laissa syytä olla. Mutta muitakin kysymyksiä on.

* * *

Itseäni mietityttää, miten ihmisen oikeus olla se miksi hän sattuu seksuaalisena olentona syntymään, loppujen lopuksi määritellään silloin, kun erilaisuus on hyväksyttyä, mutta ei mikä tahansa erilaisuus kuitenkaan. Jos kirjoittaisin tätä tekstiä vuonna 1970, homoseksuaaliset teot olisivat edelleen rangaistavia ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus pääsisi vasta 11 vuoden kuluttua. Vuonna 2016 pedofiliaa esittelevä Wikipedia-artikkeli suhtautuu siihen toisaalta synnynnäisenä seksuaalisuuden lajina, toisaalta "hoidettavana" ilmiönä eli samoin kuin homoseksuaalisuuteen vuoteen 1981 asti.

Jos lähdetään siitä näkemyksestä, ettei ihminen voi valita seksuaalista suuntautumistaan - ja pidän itse tätä aika vahvasti totena -, voitaisiin ajatella, että yhteiskunta on kypsynyt hyväksymään LGBT-ihmiset, mutta ei kuitenkaan pedo- ja zoofiilejä tai monia muita vielä oudompia tapoja harjoittavia ihmisiä. Jos historiaa katsoo, voisi siis ajatella, että ajan mittaan erilaisuuden suvaitseminen muuttuu ehdottomaksi ja kaikki fiilit ovat samalla viivalla. Sitten joskus.

Aivan välttämättä näin ei kuitenkaan ole. Ulkopuolisen voi olla vaikea tietää, millä tavalla oikein ankaran homofobikon ja lasten seksuaalisen riiston jyrkimpien tuomitsijoiden ("kuohitsijoiden") torjunta oikeastaan poikkeaa toisistaan. Homoseksuaalisuudesta käyty julkinen keskustelu on osoittanut, että monille ihmisille se on edelleen hirmuinen kauhistus, sanoivat laki tai pride-kulkue mitä tahansa. Julkinen suvaitsevaisuus ei näytä tarkoittavan sitä, että ihmiset laajasti ottaen hyväksyisivät erilaisuuden seksuaalisuudessa. Sen sijaan he sietävät kohtalaisen hyvin sellaista erilaisuutta, jonka puolesta on paljon kampanjoitu ja joka on saavuttanut "yleisen hyväksynnän". Homoseksuaalisen ihmisen oikeuksia pyritään silti edelleen rajoittamaan tai ainakin viivyttämään tasa-arvon ulottumista kaikkiin kolkkiin.

* * *

Kaikkein eniten olen kuitenkin pohtinut sitä, olisiko nykyinen LGBT-aktivismi edes teoriassa valmis kattamaan myös em. "nolot" seksuaalisuuden muodot. Seksuaalisuuden nolous on tunnetusti historiallisesti muuttuva ja määrittyvä asia, sillä lapsen ja aikuisen väliset seksuaaliset suhteet eivät ole aina ja kaikkialla olleet kiellettyjä, ja eläimeensekaantujaa odotti vielä muutama vuosisata sitten kuolemantuomio siinä missä se uhkaa tänäkin päivänä homoseksuaalisuuttaan toteuttavia ihmisiä eräissä kulttuureissa ja uskonnoissa.

Pitäisikö LGBT-porukan siis puolustaa myös pedo-, zoo-, nekro- ja koprofiilejä? Ainakin periaatteen tasolla? Vai onko johdonmukaista sanoa, että homous, biseksuaalisuus ja transseksuaalisuus ovat jees, mutta tämä ja tuo muu filia ei? En ole löytänyt oikein mitään tähän kysymykseen liittyvää pohdiskelua, joten heittelen kysymyksiä itse. Minusta tuntuu, että näitä kysymyksiä myös vähän vältellään, koska kukaan ei halua leimautua julkisuudessa zoofilian eikä varsinkaan pedofilian puolustajaksi. Näiden mieltymysten yleisyyttäkään ei tarkasti tiedetä, koska neutraalia ja ehdottoman anonyymiä tutkimustapaa ei ole löydetty ja muulla tavalla rehellisiä vastauksia ei voine odottaa. Mistään harvinaisuuksista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan miljoonien ihmisten seksuaalisesta identiteetistä.*

Periaatteen tasolla voi kuitenkin ihmetellä, mitä tarkoittaa ihmisen oikeus olla sitä mikä hän on, jos sitä ei sovelleta kaikkiin seksuaalisuuden suuntautumisen muotoihin. Jos on poliittisesti epäkorrektia pilkata transihmistä, miksi sama ei päde eläimistä tai lapsista tykkäävään? Pedofilian hyväksyminenhän ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä lasten seksuaalinen riisto, kuten eivät hyväksy myöskään passiiviset pedofiilit. Itse ajattelen, että seksuaalisen suvaitsevaisuuden täytyy ulottua kaikkiin kolkkiin, muuten se ei ole sitä miksi sitä kutsutaan. Tiettyjen tekojen kriminalisointi ja epämiellyttävinä pidettyjen toimintojen vältteleminen riittänevät normatiivisella puolella. Suvaitsevaisuushan ei ole sama asia kuin jostain asiasta pitäminen, vaan pidättäytymistä tuomitsemisesta ja syrjimisestä. Milloin moiseen kyetään kaiken seksuaalisuuden edessä, jää nähtäväksi. Hengitystä en aio kuitenkaan pidätellä.


* Jotta kuva olisi oikein sekava, tutkijat muistuttavat usein siitä, että ihmisen seksuaalinen mieltymys voi olla eri asia kuin toteutuva seksuaalinen toiminta. Kaikki "poikkeavuudet" eivät johdu mieltymyksestä vaan vaihtoehtojen vähyydestä (linnakundien homoerotiikka) tai kaikkiruokaisuudesta (väkivaltaisten raiskaajien kaikenikäiset uhrit). Monen eläimiinsekaantujan oikeudellisista dokumenteista on voitu päätellä, että eläin on toiminut vain korvikkeena, ei suinkaan ollut halujen varsinainen kohde. Ihmisen seksuaalisuus on monimutkainen asia.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Rotu on harhaa

Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola väittää pääkirjoituksessa 1.7.2016, että "valkoisen" on vaikea nähdä ongelmaa, josta hän käyttää termiä "rodullistaminen". Minusta taas Vasantolalla on selvästi vaikeuksia ymmärtää näkemyksensä epäloogisuus. Mitä muuta kuin juuri sitä "rodullistamista" on jonkun oletetusti väärin toimivan (eli rasistisen) ryhmän nimeäminen "valkoisiksi"? Sama väärinymmärrys kulkee läpi koko pääkirjoituksen, joka on tarpeeton ja väärässä.

Se mistä Vasantola puhuu ja aivan perustellusti nimeää yksittäistä kadulla heitettyä rasistista huutelua vakavammaksi ongelmaksi, on ihmisen epäluuloisuus vierasta ja uhkaavaksi koettua kohtaan. Tämä piirre vain on täysin yhteinen, globaali ja aivan taatusti ihonväristä riippumaton. Jokainen antropologi pystyy kertomaan värikkäitä tarinoita eri puolilla maailmaa elävien ihmisryhmien kulttuurisista epäluuloista, jotka kohdistuvat ihmisiin, jotka eivät ole kuten he itse.

Rasismi on todellinen ilmiö, mutta kaikki se, mikä voi subjektiivisesti tuntua rasisitiselta, ei todellisuudessa ole muuta kuin biologispohjaista epäluuloisuutta, jonka seurauksena liian hyväuskoiset ovat karsiutuneet geenipoolista ja jäljelle on jäänyt pääosin ihmisiä, jotka ovat ennakkoluuloisia ja epäileviä, kunnes tieto ja kokemus vakuuttavat heidät siitä, että pelko on turhaa. Jonkun suomalaisen tädin huoli asemalla hengeilevan arabinuorukaisten aikeista ei nojaudu rotuteorioihin, vaan se kumpuaa samasta lähteestä kuin kaikki muukin sosiaalinen pelko: en tiedä noista mitään, ne voivat olla vaarallisia, olen siis huolissani ja toivon, että ne katoavat elämästäni.

* * *

"Rodullistaminen" on epäonnistunut termi, jonka ottamisesta näihin keskusteluihin ei seuraa mitään hyvää. Rotuja ei ole biologisesti olemassakaan, on vain ihmisen perimän muunnelmia. Joissakin kulttuureissa kyllä elätellään ali- ja yli-ihmiskuvitelmia, mutta noin yleisesti ottaen ihmiset suhtautuvat kaikkeen outoon ja mahdollisesti vaaralliseen epäluuloisesti siitä riippumatta, osataanko asia esittää "rotunäkökulmasta". Tällä reaktiolla on evolutionäärinen perusta, eikä sitä siksi ole mahdollista pääkirjoitusten viisasteluilla muuttaa.


On selvää, että valkoihoiseksi syntyneen suomalaisen kohdalle sattuu useimmiten tlanteita, joissa vieraan torjuntaan näyttää yhdistyvän myös ei-valkoisen ihon tai jonkin muun suomalaisittain oudon ulkoisen piirteen nojalla tapahtuvaa yleistämistä. Mutta tosiasiahan on, että kaikenväriset ihmiset kykenevät ihan samaan ja myös syyllistyvät. Rasismi ei ole millään lailla valkoihoisiksi syntyneiden yksinoikeus, valitettavasti. Ei-valkoinen maailma on sekin täynnä jyrkkää rasismia kaikenvärisiä kohtaan. Epäluuloisuuteen syyllistytään ihonväristä riippumatta. Usein täysin perustellusti. Pohjois-Amerikan intiaaneille eurooppalaiset siirtolaiset olivat ei-toivottuja mamuja, jotka sitten myös tuhosivat intiaanien maailman.


Mutta toisaalta on selvää, että suomalaisen on syytä olla huolestunein omassa ympäristössään esiintyviin epäluulon ilmentymiin. Rasistisesti perusteltu käyttäytyminen on lainkin kieltämä asia, mutta käytännässä rikoslain tunnusmerkit täyttävää rasismia paljon yleisempää on tietämättömyyteen perustuvaa ennakkoluuloisuutta ja pelkäämistä. Aniharva suomalainen on aidosti perehtynyt "rotuasioihin", huutelu kimpoaa paljon vaatimattomammasta pohjasta. Varsin homogeenisen suomalaisuuden keskellä siihen ei tarvita paljoakaan. Itse olin Kainuuseen muualta muuttaneena 10 vuoden jälkeenkin "tientuoma", kun joku halusi oikein korostaa epäluuloaan.

* * *

Miten Vasantolan kuvaamaa "rodullistamista" pitäisi tulkita sen vihapuheen osalta, joka kohdistuu Venäjään ja venäläisiin? Meillähän tiedotusvälineet ovat Ukrainen kriisin alusta alkaen lietsoneet venäläisvastaisuutta. Ennakkoluuloja lietsotaan, pelkoja lietsotaan, mutta kukaan ei tule pääkirjoittamaan, että moinen demonisointi on rasistista saati "rodullistamista". Selitys ei ole se, että venäläisillä on iho suunnilleen samaa tavaraa kuin suomalaisillakin. Selitys on poliittinen: venäläisiä saa nyt torjua ennakkoluuloisesti, koska se sopii isojen poikien poliittisiin kuvioihin, mutta ei ihonväriltään poikkeavia, koska se taas ei sovi samoihin kuvioihin. Samasta yleistävästä epäluulosta on silti kyse.

Minusta "rodullistamisen" kaltaisten keinosanojen viljely vain pahentaa tilannetta ja estää näkemästä ainoan ratkaisun eli pitkäjänteisen ennakkoluulojen poistamisen tien. Ei rasististyyppiseen käyttäytymiseen ole muuta tietä, ihmisestä ei käskemällä tai syyllistämällä tule suvaitseva ja rohkea. Se on kuitenkin mahdollista, kuten entisen uusnatsin Henrik Holapan esimerkki kertoo. Arkisten ennakkoluulojen vähentämiseen ei silti riitä, että viskaistaan joukko toisesta kulttuurista tulleita, tavoiltaan, uskonnoltaan ja ulkonäöltään erilaisia ihmisiä keskelle tilanteeseen täysin valmistautumattomia valkoihoisia suomalaisia ja käsketään toisia kotoutumaan, toisia nauttimaan monikulttuurisuudesta tai jostain vastaavasta. Ei se niin ole koskaan toiminut eikä tule koskaan toimimaan.

Ratkaisevaa on mittakaava ja aika. Kun yritetään liian paljon liian nopeasti, epäonnistutaan. Suomeen on aina tullut maahanmuuttajia, mutta suurina ryhminä vasta varsin myöhään. Edellinen tapa onnistui (Fazer, Finlayson, Gutzeit), tämä uusi tapa huonommin (Ruotsi lienee ikävin esimerkki siitä, kuinka avosylisyydessä on epäonnistuttu jokseenkin totaalisesti: yhdet eivät ole kotoutuneet ja toiset eivät ole menettäneet ennakkoluulojaan). Ihmisten luontaista ennakkoluuloisuutta ei pidä kiirehtiä tuomitsemaan rasismiksi ja myös oma suvaitsemattomuus täytyy tunnistaa (onko ihminen aidosti suvaitsevainen, jos hän ei suvaitse toisen ihmisen ennakkoluuloisuutta?). Rotuja ei ole, mutta ihmisten erilaisuus on fakta. Erilaisuuteen voi tottua ja sopeutua, mutta ei käskemällä, vaan opettamalla kuten susiäiti lapsiaan, näyttämällä esimerkkiä.