Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Jämähtäneet

Ihminen elää biologisena oliona pääosin nykyhetkeä, vaikka muistot - mukavat ja ikävät - ovat meillä aina seuranamme. Muistimme on valikoiva ja armollinen, aivomme keskittyvät selviämään nykyhetkestä ja nauttimaan sen antimista. Ikävät asiat työnnetään taka-alalle, ei varsinaisesti unohdeta, mutta ei aktiivisesti muistellakaan. Asiathan eivät vatvomalla paremmiksi muutu eikä varsinkaan jo tapahtunut muutu tapahtumattomaksi.

Kaikille elämä ei toimi näin. Osa ihmisistä jämähtää johonkin asiaan, josta eivät pääse yli eikä ympäri, eivätkä yleensä haluakaan. Ulkopuolisen silmissä tällaiset ihmiset näyttäytyt usein vähän tärähtäneitlä, pakkomielteen riivaamilta, suorastaan vähän säälittäviltä. Vanhojen ihmisten kohdalla kyllä ajatellaan helposti, että väliäkö hällä, ei enää ketään haittaa. Mutta jämähtänyt nuori on vähän pelottava ilmiö.

Vääryyden voimakas kokemus tarjoaa oivallisen jämähtämisen mahdollisuuden. Sillä, mikä kokemuksen tuottaa, ei ole ratkaisevaa merkitystä. Olennaista on se, että vääryyttä ei oikaista, vaikka vääryyden kokija tietää olevansa oikeassa, muut väärässä. Vääryyden vatvomiseen ja oikeuden vaatiminen muuttuu helposti elämää itseään suuremmaksi asiaksi.

* * *

Suomessa yhden tällaisen jämähtäneiden ryhmän muodostavat ihmiset, jotka eivät suostu hyväksymään maailman-, sota- tai edes reaalipoliittisia historiallisia tapahtumia, vaan vaativat historian kumoamista. Tarton rauhan rajoja vaativat ovat tätä porukkaa, ja jos ei väitettä usko, voi tarttua kirjaan Itsenäisen Suomen rajat : Tarton rauhan 1920 ja kokonaisen Suomen puolesta (Valto A. Peiponen).

Kirja on amatöörimäisesti kirjoitettu, taitettu ja toimitettu, vaikka tekijäjoukossa on maistereita, professoreita ja dosentteja. Kirjaan valikoituneet tekstit jankkaavat yhtä ja samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Kuvitus koostuu lähinnä Tarton rauha -aktivistien potreteista ja kokouskuvista, kaikki äärimmäisen epäkiinnostavia. Ammattitaitoinen toimittaja olisi koostanut kirjan aineksesta noin 50-sivuisen tietopakkauksen siitä, mikä vääryys näitä ihmisiä kalvaa ja mitä he haluaisivat tapahtuvan.

Minä panen vielä paremmaksi ja tiivistän asian tähän yhteen kappaleeseen. Tarton rauha -porukka haluaa muuttaa Suomen valtiollisen itärajan siihen kuosiin, jossa se oli 14.10.1920 - 12.3.1940 välisenä aikana. Kaikki muu on epäoikeudenmukaista, epäreilua ja väärin. Jos historiantutkimus on päätynyt joihinkin muihin tuloksiin, sen pahempi tuolle tutkimukselle, joka on yksinkertaisesti väärässä. Tarton rauhan porukka tietää, miten asiat ovat tai varsinkin, miten niiden tulisi olla.

* * *

Tällaiset kiihkoisänmaalliset jämähtäjät ovat astetta vaarallisempia kuin esimerkiksi ne, joiden mielestä Maa on litteä tai Lada hieno auto. Vaikka jämähtäjät kiistävät kaiken itseensä kohdistuvan kritiikin (kirjassa on 39-kohtainen väärien väitteiden ja niiden oikaisujen uuvuttava luettelo), asiaa ulkopuolelta tarkastelevan poliittisen maantieteen ja historian harrastajan on mahdotonta pitää tartonrauhalaisia täysjärkisinä (minäkin olen tehnyt Suomen itärajan kehityksestä pro gradu -tutkielman vuonna 1975). Tässä ei ole tilaa ruveta ruotimaan rajanmuutosvaatimusten mielekkyyttä tai perusteluita sinänsä, mutta kannattaa kysyä ääneen, miksi monista mahdollisista rajanvedon hetkistä juuri Tarton rauhansopimus on se ainoa oikea? No tietenkin siksi, että tuona hetkenä uuden valtion rajat sattuivat olemaan suurimmillaan.

Tartonrauhalaiset elävät menneisyydessä ja menneisyydestä. He ovat valinneet historiasta yhden hetken, jolloin oikeus ja kohtuus heidän mielestään toteutuivat, ryhmittyneet tuon hetken ympärille ja jääneet sinne, pysyvästi. Jokavuotinen juhla Balderin salissa on rituaali ihmisille, jotka eivät voi eivätkä halua myöntää, että juna meni kauan aikaa sitten, asema on lakkautettu ja kiskotkin purettu. Aika tekee tietenkin tehtävänsä ja jonain vuonna kukaan ei enää saavu Balderin saliin lokakuun 14. päivänä.

Minusta Tarton rauha -liikkeen ihmiset ovat samaan aikaan typeriä ja myötätuntoa herättäviä. Monella on menetetyn kotiseudun pysyvä trauma, eikä Karjalaansa menettänyttä voi siitä soimata. Sinne jäi isovanhempienikin kesähuvila Neionniemi. On helppo olla samaa mieltä siitä, että Karjalan menetys oli kansallinen onnettomuus, vaikka Petsamon Suomi saikin pelkästään Neuvosto-Venäjän senhetkisen ahdinkotilanteen seurauksena. Oli keisari luvannut 1864 mitä tahansa, Petsamo oli selkeä siirtomaavalloitus.

Tarton rauha -liikkeen typeryys ilmenee sen kyvyttömyytenä (ja haluttomuutena) ymmärtää, ettei kansakuntien historia tunne sellaisia asioita kuin "oikeudenmukaisuus" tai "tämä alue kuuluu meille". Tolkuton puhe tuhatvuotisista suomensukuisten asuttamista alueista on kansalliskiihkoista houreilua, jonka olisi toivonut jääneen 1930-luvulle. Mikä ikävintä, Tarton rauhan porukka ei ole yksin. Netti on pullollaan mitä mielikuvituksellisempia kansalliskiihkoisia sivuja, joista monet menevät vielä paljon pidemmälle kuin tartonrauhalaiset.

Kun isänmaallisuus ilmenee vimmana muuttaa historian tapahtumien muovaamia rajoja uusiksi, on täysjärkisten syytä ryhdistäytyä. Tarton rauhan rajanveto oli Pietarin perustamisen jälkeinen maailmanhistoriallinen anomalia, joka normalisoitui valitettavasti väkivaltaisilla sotatoimilla. Suomi ei voi koskaan sijaita Pietarin esikaupungeissa eikä kivenheiton päässä Pietarin ja Murmanskin välisestä rautatieyhteydestä. Joskus historia on näin yksinkertaista.


PS 29.4.2016. - Historian syvää ironiaa on, että koko 1920- ja 1930-lukujen ajan Tarton rauha oli suomalaiselle oikeistolle "häpeärauha". Siitä tuli "hyvä rauha" vasta sen jälkeen, Suomen pinta-ala kahden hävityn sodan seurauksena supistui entisestään ja vuoden 1920 rajat alkoivat näyttääkin kivoilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.