Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 28. huhtikuuta 2016

Fasistin katoamistemppu

Nuoremman polven historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius julkaisivat helmikuussa maan suurimman kustantajana WSOY:n kautta tutkimuksensa Suomalaiset fasistit : Mustan sarastuksen airuet. Sen kunnianhimoisena tavoitteena on sukeltaa radikaalin, kansallismielisen oikeiston sielunmaisemaan ja tekoihin. Vastaanotto on ollut jotenkin vaivaantunutta. Oikeistoon kriittisesti suhtautuvat ovat tervehtineet sitä ilolla ja käsitteillä "lopultakin" ja "oli jo aikakin". Ne, joiden nilkkaan on vieläkin kalahtanut, ovat kiirehtineet korostamaan, ettei kirja tuo esiin mitään varsinaisesti uutta. Viesti on selvästi, "älkää lukeko tätä kirjaa".

Oikeiston kiemurtelun ymmärtää. Suomalaiset fasistit leikkaa auki sekä aidosti unohdettuja että tarkoituksella ja harkitusti vaiettuja kerrostumia osoittaen, ettei suomalainen fasismi ollut eikä ole mikään taakse jäänyt historiallinen episodi, vaan olennainen osa ns. valkoisen Suomen historiaa. Ei tämä varmaankaan viimeinen sana asiasta ole, vaikka sitäkin varmasti toivotaan. Mutta varsinkin maamme poliittista historiaa huonosti tuntevalle kirja on varmasti melkoinen yllätys. Ai että V. A. Koskenniemikin oli niitä, samoin Wäinö Aaltonen ja Risto Orko? Juuri kotoisen fasismin ankkurointi aikakauden todellisiin toimijoihin ja heidän näkemyksiinsä on luultavimmin se, mitä kirjassa eniten pelätään.

Valkoisen Suomen historiankirjoituksessa fasismille ja natsismille on varattu perinteisesti hyvin niukasti palstatilaa. Jos on pakko jotain sanoa, korostetaan ilmiöiden ohimenevyyttä, vähäistä kannatuspohjaa ja hei, eihän se vasemmiston toitottama "väkivalta" ollut juuri muuta kuin kiihtyneiden eteläpohjalaisten isäntien karskia leikinlaskua. Kaikesta sitä pitääkin meteliä pitää. Onneksi Silvennoinen, Tikka ja Roselius nyt kuitenkin sitä meteliä vähän pitävät, vaikkakin viileästi ja jopa henkilöhistoriallisella tasolla yksilöiden valintoja jossain määrin ymmärtäenkin.

* * *

Kirjan ydinviesti on, että vaikka avoin kansallissosialismi ja italialaisen fasismin ihailu jäi Suomessa pienehkön radikaalijoukon varaan, tämä joukko nautti paljon suuremman, mutta taustalla pysyneen valkoisen Suomen voimatekijöiden tukea. Monet suomalaiset tehtailijat tukivat koko itsenäisyyden ajan radikaalioikeistolaisia liikkeitä - muitakin kuin lakonmurtoihin keskittyneitä - sekä taloudellisesti että poliittisesti. Lohjan kalkin Petter Forsström joutui vehkeilyistään jopa tuomiolle, mutta useimmat muut selvisivät ilman vähäisintäkään naarmua julkisessa kuvassaan. Kun valvontakomissio oli saatu ulos maasta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki 1930- ja 1940-luvun fasistit siirtyivät siviilielämään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Osa tästä häivytysoperaatiosta oli suoraa seurausta siitä, että vähemmän radikaalitkin porvariston edustajat pitivät tärkeämpänä estää kommunistien voimistuminen kuin ruveta lukemaan lakia hakaristinsä ja Suur-Suomi -karttansa ullakolle syvälle kirstun pohjalle piilottaneille tuhansille äärioikeistolaisille. Samat voimat, jotka olivat fasisteja tukeneet vuoteen 1944 asti, auttoivat heitä katoamaan ja ilmestymään ihan uusina ihmisinä. Vanha tukiverkosto tarjosi töitä ja suojelua. Jostain syystä tämä riitti poliittiselle vasemmistolle niin Suomessa kuin Neuvostoliitossa. Vaikka ns. sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on pidetty kohtuuttomana operaationa, kovin vähäisin seurauksin pääsivät ne tuhannet ihmiset, jotka olivat olleet valmiit kaappaaman vallan Suomessa ja tekemään maasta Hitlerin oppien mukaisen autoritäärisen diktatuurin.

Vaikka suomalaisten fasistien ja Hitlerin ihailijoiden joukossa oli paljon tragikoomisia epäonnistujia, perinteinen mielikuva "harmittomasta" joukosta on selkeästi vähättelevät ja tosiasioita vääristelevä. Vaikka perinteiset puolueet pysyttelivät parlamentaarisen demokratian kinttupolulla, useammankin kerran lipeäminen oli hyvin lähellä Lapuan liikkeen huippuhetkistä jatkosodan alkukauden riemujuhlan juovuttamien ja siksi pian tosiasioiden edessä heränneiden kiihkoilijoiden yrityksiin saada Suomi tuhoutumaan yhdessä Saksan kanssa. Suomalaiset fasistit on helppo esittää jonkinlaisina donquijote-kummajaisina, mutta todellisuudessa heidän takanaan oli koko ajan sinivalkoiseen lippuun kietoutunut pikimusta valtakoneisto, joka hallitsi niin vakinaista armeijaa kuin Suojeluskuntiakin.

* * *

Suomalaiset fasistit on kirja, joka pitäisi luetuttaa jokaisella lukiolaisella. Mutta ei varmasti luetuteta, koska se hylkää vuosikymmenet vaalittuja myyttejä sankarillisista sodista ja vahvasta kansanvallasta. Suomalaiset fasistit on niin hurjaa luettavaa, että sen voi ounastella saavan pikaisen vähättelyn jälkeen jäätävän hiljaisuuden. Näistä asioista ei vieläkään saa puhua ääneen, koska ne eivät ole vain historiaa, ne eivät ole ohi. Silvennoinen, Tikka ja Roselius osoittavat mm. selkeästi, kuinka ns. kommunistilait ja yleinen antikommunistinen rummutus oli lähes kokonaan ideologista propagandaa, jolla ei ollut todellisuudessa vastinetta. Suomalaisten kommunistien toimintakyky ei ollut missään suhteessa niihin toimiin, joihin radikaalioikeisto mm. eduskunnan painosti.

Kirja myös muistuttaa siitä, etteivät tukensa Hitlerille antaneet kymmenet professorit ja kirkonmiehet joutuneet millekään sivuraiteelle, melkein jokainen jatkoi elämäänsä, vaikkakin joidenkin varomattomimmin ideologiaansa julistaneiden elämänvaiheita olikin myöhemmin pakko "unohtaa". Silvennoinen, Tikka ja Roselius sanovat mm. suoraan, että esimerkiksi Mikko Uolan historiikki fasistisesta Rintamamiesliitosta ja Mauno Jokipiin "sievistelevä" suomalaisten SS-miesten historiikki vaikenevat täysin kaikesta raskauttavasta aineistosta eli suoraan sanoen valehtelevat.

Rankan suomalaisen fasismin ruumiinavauksen rinnalla Silvennoinen, Tikka ja Roselius kuitenkin kuljettavat myös pyrkimystä ymmärtää, minkälaisista kokemuksista yksittäisten kiihkoilijoiden maailmankuva rakentui. Vuoden 1918 sisällissota oli tässä suhteessa hyvin ratkaiseva, jääkäriliike toinen. Useimpia suomalaisia fasisteja yhdisti ja oletettavasti edelleen yhdistää mielikuva siitä, että juuri heidän vaalimansa ihanteet on petetty. Sitä voi hyvin pitkälle ymmärtää, vaikka kirjoittajat haluavat sanoa selvästi, että vaikka ymmärtäisi, ei pidä hyväksyä väkivallan, autoritäärisyyden, rasismin (juutalaisviha oli suomalaisilla fasisteilla vakiopiirre) ja diktatuurin ihailua.

Suomalaiset fasistit on tärkeä kirja, koska se avaa nykypäivän suomalaisille sitä historiaa, jonka valkoinen Suomi on aina halunnut unohtaa. Tämä musta Suomi on edelleen olemassa, vaikka se on vaihtanut kommunistit ja juutalaiset maahanmuuttajiin ja muslimeihin. Fasismin historia Suomessa ei ole ohi. Suomalaiset fasistit on oiva työkalu myös SSS-Suomen ymmärtämiseen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.