Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Lotat ja rahat

Kun Suomi kärsi sodassa Neuvostoliitolle tappion vuonna 1944, vuodesta 1918 vallinnut ns. "valkoinen valta" eli oikeistolaisesti ajattelevien hegemonia päättyi, pakon edessä. Sodan voittaja ei miehittänyt Suomea, mutta teki moninaisin määräyksin selväksi, että toiseksi tullut tottelee. Monen muun toimen ohessa voittajien valvontakomissio määräsi lakkautettavaksi joukon järjestöjä, joiden katsoi syyllistyneen joko kansallissosialistisen Saksan myötäilyyn tai suomalaisten vasemmistolaisten kaltoinkohteluun - tai molempiin. Myös armeijan ulkopuolinen sotatoimien tukeminen katsottiin raskauttavaksi toimeksi.

Olen jo muutamassa blogitekstissä sivunnut sitä, millä tavalla lakkautettujen järjestöjen omaisuus siirrettiin suojaan eli pysymään alkuperäisessä tarkoituksessaan ja kuinka käytännössä toisen maailmansodan jälkeinen kansallis-oikeistolainen raha on edelleen samoissa tehtävissä kuin ennen sotaa ja sodan aikana. Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat teki laajan jutun siitä, kuinka varsin varakas Lotta Svärd Säätiö (valitan, mutta he kirjoittavat nimensä juuri näin) joutuu miettimään, mitä 90 miljoonan omaisuudellaan oikein tekisi, kun järjestön piiriin kuuluneiden ja tukeen oikeutettujen lottien määrä vähenee vääjäämättä.

Jarmo Huhtasen juttu on myötäsukainen ja leppoisa, eikä 1920-1930-lukujen "koti, uskonto ja isänmaa" -aikoja pahemmin muistella, mutta verkkokeskustelussa nousivat odotetusti näkyviin vastakkaiset näkemykset, jotka heijastelevat osittain jopa alkuperäistä suhtautumista Lotta Svärd -järjestöön. Monille vasemmistolaisesti ajatteleville ihmisille se oli ja on edelleen vihamielisen oikeiston Suojeluskuntajärjestön naispuolinen vastine, monille isänmaallisuuttaan korostaville oikeistolaisille puolestaan sotasankareiden järjestö. Lottien raha ei ole edelleenkään yhdentekevä asia.

* * *

Lienee kiistatonta, että Lotta-järjestöllä oli Suomen sodankäynnille suuri merkitys sekä talvisodan mutta varsinkin pitkittyneen jatkosodan aikana. Riippuu paljon suhtautumisesta näihin sotiin yleisemmin, näkeekö lottien roolin enemmän sotimista pitkittäneenä vai sotijoiden kärsimyksiä lievittäneenä. Siitä ei nyt tässä kuitenkaan tarvitse ruveta kiistelemään, sillä itseäni kiinnostaa enemmän sama asia kuin tuon Hesarin jutun tehnyttä Jarmo Huhtasta. Miten nuo 90 miljoonaa olisi järkevintä käyttää, jos ne eivät olisi itse itseään täydentävän säätiön takana (siitä voimme olla jokseenkin varmoja, että asiantuntevat juristit ovat kirjoittaneet säätiön pykälät niin, että säätiössä valtaa käyttävät voivat kaikissa olosuhteissa päättää, ketkä valtaa käyttävät jatkossakin).

90 miljoonaa ei tietysti sinänsä ole edes Suomen kokoisen valtion taloudessa iso raha, mutta kuten kaikkien sodan jälkeen nopeasti piilotettujen omaisuuksien kohdalla, myös Lotta-säätiöstä puhuttaessa voidaan kysyä, keiden rahaa säätiön nykyiset, sotaa kokemattomat toimihenkilöt itse asiassa hallinnoivat ja keiden rahojen tuotolla jaetaan avustuksia, kuntoutetaan lottia ja "tuetaan maanpuolustustyötä", joka on kaikkien tämäntyyppisten säätiöiden vakiotoimintamuoto.

Lotta Svärd ei ollut puolue, eikä virallisesti edes minkään poliittisen ideologian mukainen järjestö. Se perustettiin tukemaan miehistä koostuvia suojeluskuntia tarjoamalla naisille mahdollisuuden toimia muuten hyvin miehesen maanpuolustusmaailman osana. 1920- ja 1930-luvulla maanpuolustus kuitenkin oli ideologisesti hyvin värittynyttä, sillä taustalla oli vuoden 1918 sisällissota. Suojeluskunnat ja lotat olivat voittaneen oikeiston järjestöjä, eikä niihin edes huolittu sellaisia, joiden oikeistolaisuutta saatettiin epäillä. Juutalainen tai muslimi saattoi päästä jäseneksi vasta vuonna 1940.

* * *

Varsinkin Lotta Svärdin yhteiskunnallinen rooli muuttui sotavuosina 1939-1944, kun rauhanajan aatteellinen puuhastelu muuttui veriseksi todellisuudeksi ja lotat osallistuivat miesten rinnalla sodankäyntiin (eivät kuitenkaan varsinaisiin taisteluihin, aseettomuus oli periaatteellista). Kun sotaa käytiin punaista Neuvostoliittoa vastaan, lotat olivat tietysti edelleen vitivalkoisen Suomen edustajia. Käytännössä kuitenkin järjestön toimiin osallistui myös paljon sellaisia naisia, jotka eivät mieltäneet itseään miksikään poliittisen ideologian edustajiksi, vaan rintamalla olevien miesten ja kotirintaman huoltajiksi. Sotalotta ei ollut ensisijaisesti minkään värinen.

Lotta Svärdin omaisuuden taustoja ei liene kukaan samalla lailla tutkinut kuin suojeluskuntia, mutta oletettavasti rahaa tuli sekä tavallisilta ihmisiltä että oikeistolaisilta taustayhteisöiltä kuten yrityksiltä ja teollisuusjohtajilta. Koska turvaan siirretyllä omaisuudella pystyttiin sodan jälkeen hankkimaan melkein 500 vuokra-asuntoa, aivan pikkurahoista ei ollut kysymys. Verovapaan säätiön taloudenhoito on selvästikin ollut harkitsevaa, eikä säätiössä oletettavasti ole missään vaiheessa lähdetty seikkailemaan vipurahastoilla tai futuureilla.

Suomalaisen isänmaallisen oikeiston (käytän termiä siinä myönteisessä merkityksessä, että tämä porukka ei näytä olevan kippaamassa rahojaan veroparatiiseihin) varakkaat säätiöt eivät tietysti missään tapauksessa halua ottaa sellaista riskiä, että rahoihin pääsisi käsiksi joku "ulkopuolinen" eli valtaa nyt käyttävien mielestä väärin ajatteleva. Mutta mikä kaikki itse asiassa on tälle oikeistolle "väärää" rahojen käyttöä? Hallituksen puheenjohtaja - entinen pankinjohtaja - Pirjo Björk uskoo säätiön edustajien vastuuntuntoon: "Meillä on seniorikansalaisia ja syrjäytyneitä. Me tulemme hoitamaan yhteiskunnallisen vastuumme antamalla varoja siihen tarkoitukseen.”

* * *

On silti vaikea välttää ajatusta, että myös Lotta Svärd Säätiö haluaa tiukasti pitää huolen siitä, että säätiön rahat pysyvät "oikeissa" käsissä, eikä niitä ruveta käyttämään kenen tai minkä tahansa hyväksi. Ideologinen painotus ei ehkä ole yhtä tiukka kuin jollain Kaatuneiden muistosäätiöllä, jota voi perustellusti pitää varsin militaristisena ja selkeästi oikeistolaisena yhteiskunnallisena toimijana. Silti on vaikea kuvitella lottien säätiötä jakamassa avustuksia esimerkiksi vuonna 1918 teloitettujen punaisten jälkeläisille tai tukemassa Suomen sotimisiin kriittisesti suhtautuvaa tutkimusta. Eivätkä säätiön palkkalistoilla nyt olevat tietenkään halua asioiden tilaan muutosta.

Tässä tullaankin takaisin tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen siitä, keiden rahoja Lotta Svärd Säätiö itse asiassa hoitaa ja käyttä? Onko niin, että kun rahan alkuperä on kadonnut, siitä tulee valtaa käyttävän omaa rahaa? Tähän on kai pakko todeta, että näinhän se taitaa olla. Turhaa lienee ehdottaa, että avustusten jakaminen kytkettäisiin osaksi yleistä sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää. Se koettaisiin ehkä aatteellisesti sopimattomaksi ratkaisuksi. Niitä seniorikansalaisia ja syrjäytyneitä kun on niin monenlaisia.


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Goljat vs. Kolosszus

Tekijänoikeusteollisuuden vakiintuneisiin toimintatapoihin kuuluu marista jostain, yleensä omaan monopoliasemaan kohdistuvasta uhasta. Tuoreessa Gramexpress-lehdessä päätoimittaja Lauri Kaira (Vantaan kokoomuksen johtaja, Lyhty-projektijohtaja etc.) on tarttunut kaikkien tietämään, mutta yleensä vaiettuun tosiasiaan. Google ja YouTube ovat niin suuria, että tekijänoikeusteollisuuskin joutuu sanelun ja uhkailun sijasta neuvottelemaan ja toivomaan parasta.

Vapaata liikkuvuutta vihaavan sisältöteollisuuden ongelmana on EU:n vanhaan sähköisen kaupan direktiiviin (2000/31) sisältyvä ns. ”safe harbour” -sääntö. Sen nojalla ”välittäjä” (tässä tapauksessa YouTube) ei ole vastuussa palvelun käyttäjien tekemistä tekijänoikeuden rikkomuksista. YouTuben omistavalla Googlella on velvollisuus poistaa heille ilmoitettu laiton sisältö, mutta Googlea ei voida velvoittaa omatoimiseen jahtiin ja vielä vähemmän maksamaan tuhmien asiakkaiden puolesta korvauksia.

Tilannetta mutkistaa se, että lukuisat tekijänoikeusteollisuudessa toimivat yritykset ovat jo vapaaehtoisesti luopuneet aggressiivisesta tekijänoikeusrikkomusten raportoinnista ja käyttävät itsekin YouTube-alustaa aktiiviseen myynninedistämistoimintaan. Halua YouTuben toimintamallin tuhoamiseen ei siis välttämättä liiemmin löydy, jos ei voimaakaan. Mutta ainahan asiasta voi silti marista.

* * *

Lauri Kaira väittää sen kummemmin perustelematta, että ”kuluttajat hakevat sieltä samoja sisältöjä kuin Spotifysta, Netflixistä”. Joko Kaira ei tunne YouTuben tarjontaa tai sitten hän vain harrastaa suoraviivaista propagandaa. YouTube kun ei ole suoratoistopalveluiden ilmaiskorvike siitä yksinkertaisesta syystä, että se tarjoaa tyystin erilaisen sisältövalikoiman. Eräs YouTuben keskeinen houkutin ovat sisällöt, joita ei kaupallisesti ole enää tarjolla tai joita kaupalliset toimijat eivät ole koskaan vaivautuneet tarjolle edes tuomaan.

Vaikka YouTuben sallitut tiedostokoot ovat kasvaneet nopeasti, pidempien tallenteiden laatu ei modernin ihmisen vaatimuksia edelleenkään tyydytä. Siksi parempaa kuvan ja äänen laatua tarjoavat Spotify & Netflix ovat houkuttelevampi vaihtoehto niille, joille asialla on väliä. Mutta jos hakee videonpätkää 1980-luvun televisio-ohjelmasta, YouTuben laatu riittää mainiosti – eikä sitä mistään muualta voisi löytääkään.

Useimmat peli-, elokuva- ja musiikkialan kaupalliset toimijat ovat täysillä mukana YouTubessa, koska se on täysin ylivoimainen foorumi esitellä uutuuksia. Nämä toimijat ovat ymmärtäneet, ettei YouTube ole kilpailija, vaan korvaamaton apulainen. Jos joku lataa palveluun uutuusfilmistä tehdyn huonolaatuisen kopion, se saadaan nopeasti sieltä poistettua. Millään rahalla ei sen sijaan saa sitä näkyvyyttä, jonka YouTubeen ladattu traileri tai promovideo parhaimmillaan tarjoaa.

Asioiden mittasuhteitten ymmärtämiseksi kannattaa muistaa, että siinä missä joku oikein hyvin menestynyt musiikkialbumi tai elokuva voi saada miljoonalevikin, YouTubessa menestyneimpien artistien klikkauksissa puhutaan jo yli miljardin menevistä luvuista. Tuoreen Wikipediassa olevan listan mukaan päälle tuhannen miljoonan on yltänyt jo yli 20 esitystä. Kärkipaikkaa ylivoimaisesti pitävä Gangnam style on kerännyt jo 2,5 miljardia klikkausta. Viime lokakuun lopulla julkaistu Adelen virallinen video Hello on neljässä kuukaudessa kerännyt 1,4 miljardia katselua. Tarjoavatko Spotify tai Netflix Adelen uusimman videon?

* * *

Lauri Kaira on haastatellut juttuunsa myös levytuottajien IFPI Finlandin toimitusjohtajaa Antti Kotilaista. Tämän mukaan ”Youtube on maailman merkittävin musiikkipalvelu. Sillä on yli miljardi käyttäjää ja sen suosituin sisältö on musiikki”. Sanomatta kuitenkin jää, että YouTuben musiikkia pääosin katsotaan, koska se on de facto kaikkien audiovisuaalisten musiikkiesitysten pääjakelukanava. Vanhimmat lukijat muistanevat vielä MTV Musicin roolin rock-videoiden lanseeraajana. Mikäpä muu kuin YouTube hoitaisi nykyään sitä hommaa. Se hoitaa sen myös paljon tehokkaammin kuin mikään kaupallinen toimija kykenisi. Myös musiikissa YouTube on tärkeä sisällöissä, joita kukaan muu ei tarjoa.

Kaira ja Kotilainen ovat tietysti oikeassa siinä, että Googlen kanssa on vaikea kilpailla. Sähköisen kaupan direktiivi on kuitenkin päättäjien yhdessä hyväksymä juridinen malli, joka omalta osaltaan estää sisällöntuottajien pyrkimystä monopolisoida tuottamisen lisäksi myös jakelu. Tekijänoikeusteollisuus ei ole koskaan julistanut vapaan markkinatalouden ja kilpailun ilosanomaa, mutta nyt se on tilanteessa, jossa normaalisti davideja armotta polkemaan tottunut Goljat on joutunut kohtaamaan Kolossin.

Tekijänoikeusteollisuus ruikuttaa siksi apua EU:lta, joka virallisen propagandan tasolla pyrkii edistämään kilpailua ja estämään kaupallisten monopolien syntymistä. Todellisuus on toki EU:ssakin ihan toinen, eivätkä eurooppalaiset monopolit välttämättä ole missään vaarassa. Mutta sopii kysyä, miten EU:ssa on ajateltu Googlen suhteen toimia? Kaira ja Kotilainen liputtavat ”samojen pelisääntöjen” puolesta, millä tarkoittavat sitä, että Googlen pitäisi maksaa tekijänoikeusteollisuuden toimijoille suojelurahaa yhtä paljon kuin Spotify nyt maksaa.

On kysymättäkin selvää, ettei Yhdysvalloissa pesäänsä pitävällä Googlella ole vähäisintäkään aikomusta ruveta maksamaan satakertaisia korvauksia siitä hyvästä, että maailman kansalaisilla on YouTuben kaltainen aarreaitta käytettävänään. EU ja Yhdysvallat neuvottelevat parhaillaan TTIP-sopimuksesta, jota yhdysvaltalaiset suuryritykset himoitsevat päästäkseen nöyryyttämään eurooppalaisia valtioita niiden yrittäessä pitää jollain lailla kuluttajankin puolta. Tähän saumaan ei oikein sovi, että EU muuttaisi direktiiviään Googlen tappioksi. Vähemmästäkin voi joutua oikeuteen.


* * *

Olennaista tässä kaikessa on kuitenkin se, että YouTuben edustama jakelumalli on tosiasiallisesti jo voittanut taistelun. Kehityksen suuntaa ei voi kääntää, vaikka Googlella sinänsä olisi kassassa rahaa maksaakin tekijänoikeusteollisuudelle. Se ei vaan halua sitä tehdä, koska YouTuben ansaintalogiikka hyödyttää omistajaansa riittävästi. Tässä asiassa Googlen puolella ovat myös kaikki YouTuben käyttäjät, joten lobbareilla on kyllä kivinen tie edessään.

YouTuben voima on sen avoimuudessa ja kaupallisten kuvioiden painamisessa taustalle. Ja vaikka tekijänoikeusteollisuuden propaganda siitä vaikenee, erittäin merkittävä osa YouTuben sisällöistä on taloudellisesti ja tekijänoikeudellisesti epärelevanttia, mutta kulttuurisesti kiinnostavaa tuotantoa. Eivät elokuva- ja musiikkiteollisuus todellisuudessa menetä mitään, vaan ne voittavat, kun YouTube tarjoaa kulttuurisesti rikkaan ympäristön tutustua asioihin. Minusta myös tuntuu siltä, että kasvava osuus tarjonnasta tulee suoraan kaupallisilta toimijoilta, joiden fiksuin osa on tajunnut, ettei ihan kaikesta tarvitse kerätä niitä suojelurahoja, riittää kun niitä tulee jostain.

Verkon ansaintalogiikka ei toimi vanhan maailman malliin monopolien ja pakottamisen avulla. Verkossa menestyy, kun saa kuluttajat mukaan. Yleensä meidät saa paremmin mukaan hyvällä houkuttelemalla kuin kukkarolle käymällä.



sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Pojun likainen raha

Lontoossa voi tutustua sekä suomalaissyntyisen Chaim "Poju" Zabludowiczin ja tämän Anita-puolison taidemuseoon että sitä vastustavaan Boycott Zabludowicz -nettiliikkeeseen. Zabludowicz on erittäin vauras yrittäjä (Ison-Britannia miljardöörien listalla noin sijalla 59), joka käyttää varallisuuttaan myös taidehankintoihin. Zabludowiczit tukevat monia nuoria taiteilijoita, eivät niinkään etsi arvoaan koko ajan kohentavia yksittäisiä sijoituskohteita.

Tämähän kuulostaa hienolta. Mikäpä olisi parempi tapa käyttää miljooniaan kuin nuorten taiteilijoiden tukeminen. Miksi kukaan haluaisi tällaista mesenaattia boikotoida? Lyhyesti sanoen Zabludowiczin raha on boikotoijien mielestä likaista, koska se on hankittu tappavalla kauppatavaralla. Ei Zabludowicz kokaiinia välitä, mutta hänen omaisuutensa on hankittu asekaupalla.

Tähän voi tietysti vastata retorisella kysymyksellä siitä, kuinka monen upporikkaan omaisuus ei ole peräisin kyseenalaisista lähteistä tai hankittu kyseenalaisilla tavoilla. Minulta jos kysytään, jokainen hankittu miljoona perustuu joko huijaukseen tai kohtuuttomuuteen. Uhrina on joskus joku toinen upporikas, joka ei ole ihan yhtä taitava huijari. Useimmiten ne miljoonat on kuitenkin kiskottu hyvin monien vähävaraisten ihmisten taskuista. Zabludowicz on rikastunut ostamalla jostain halvalla aseita ja myymällä niitä sitten kalliimmalla. Näinhän se kapitalistinen maailma toimii.

* * *


Onko asekaupan kaltaisella iljettävällä liiketoimella hankittu raha niin paljon likaisempaa kuin sanokaamme gryndaamalla hankittu, että se tuottaa pysyvän eettisen ongelman? Onhan se ihmisten asumistarpeella keinotteleminenkin aika inhottavaa, vaikka tietysti asekauppa  on iljettävistä iljettävintä, kaikki pelkästään ihmisten tappamisen edistämiseksi tapahtuvaa toimintaa. En nyt tähän hätään keksi yhtään eettisesti kestävällä pohjalla olevaa tapaa ökyrikastua, joten asetan kysymyksen toisin.

Millä tavalla Chaim Zabludowiczin sopisi rikastua voidakseen hyvällä omallatunnolla toimia taiteen mesenaattina? Ovatko taiteiden historian tuntemat vauraan tukijan suosiosta nauttineet taiteilijat ryvettyneet siihen mittaan, ettei heidän taiteestaan voi nauttia tuntematta huonoa omaatuntoa tai vaihtoehtoisesti kylmiä väreitä. Taidekaupassa ei kysellä, mistä ostajan raha on peräisin. Kansalainen sellaista saattaa pohtia, markkinaväki tuskin. Rahahan on yleinen vaihdon väline, ei se likaannu tai haise muuten kuin mielikuvissa.

Zabludowiczin tapaukseen liittyy mielenkiintoinen suurvaltapoliittinen ja ideologinen ulottuvuus. Kuten nimestä voi arvata, Chaim Zabludowicz on juutalainen, eikä ole siinä suhteessa pitänyt sympatioitaan piilossa vaan tukenut taiteiden lisäksi avokätisesti myös juutalaisjärjestöjä. Sellainenhan ei miellytä niitä, joiden mielestä Israel on Lähi-Idän vaarallisin valtio, joka hyödyntää häikäilemättä maailman kaikkia vaikutusvaltaisia juutalaisia. Monelle Zabludowicz on korostetusti juutalainen asekauppias.

* * *

Ei ole taiteen ja kulttuurin mesenaatteja ilman ökyvarallisuutta. Vaikka monet kaikkein rikkaimmista eivät moiseen tarpeettomuuteen rahojaan käytä, aika moni taideluomus olisi jäänyt ilman rahoitusta ja ehkä toteutumistaan ilman niitä kulttuurimyönteisiä rikkaita. Suomessa mesenaattitoiminnan historia on varsin ohut, ylivoimaisesti mahtavin mesenaatti on meillä valtio (sorry vaan, Gösta Serlachius!). Niitten rahojen puhtaudesta taas ei kukaan jaksa murehtia, kun maksajat ovat ns. tavallisia puhtaita ihmisiä.

Olisiko siis parempi, jos Zabludowicz & Co jättäisivät taidehankinnat väliin ja tyytyisivät keskivertomiljardöörin tavoin ostelemaan huviloita ja huvipursia? Eikö tarkoitus yhtään puhdista varallisuuden eettistä etumerkkiä? Jonnekinhan se likainen ökyraha täytyy laittaa, ellei satu rakastamaan setelinippujen polttamista. Mikä ratkaiseva ero on Bill Gatesin rahaston ja Zabludowiczin taidemesenoinnin välillä?

Ehkä meitä sivustakatsojia harmittaa eniten se, että suhtautumalla myönteisesti Zabludowiczin kaltaisen toimijan taiteenharrastukseen me samalla - halusimme tai emme - legitimoimme ne tavat, joilla miljoonat ovat kerääntyneet mesenaatin taskuun. Haluaisimme oikeuden nyökkäillä kiittäen samalla kun moitimme ankarasti eettisin perustein. Hyvä Poju, taideteos on aina parempi ostos kuin huvijahti! Hyi Poju, ei saa myydä aseita, niillä tapetaan ihmisiä!


lauantai 19. maaliskuuta 2016

Mieli kropan vankina

Haluaisinko vaihtaa 17-vuotiaan kroppaan, pitää nykyiset aivoni ja aloittaa aikuisen elämäni uudelleen? Olen vähän yllättynyt siitä, miten vaikeata kysymykseen on vastata. En tietenkään tarkoita tätä materiapuolta, kukapa ei vaihtaisi kalkkiviivoilla olevaa kremppaista kehoaan upouuteen tai vain vähän käytettyyn. Tuskin se sen huonompi olisi kuin se alkuperäinen 50 vuotta sitten.

Mutta millaista olisi lähteä elämään 17-vuotiaan elämää, kun enemmän tai vähemmän tuoreessa muistissa ovat 67-vuotiaan ilot ja surut, onnistumiset ja mokat, pienet, keskisuuret ja ne aidosti isot epäonnistumiset? Mistä motivaatio aloittaa melkein kaikki alusta?

Toisessa epävarmuuden vaakakupissa olisi jonkinlainen käsitys siitä, mitä nyt ei ainakaan kannata elämässä tehdä (tämä on tietenkin jonkinasteinen illuusio, että sen osaisi nytkään valita). Toiseen kuppiin taas valahtaa vääjäämättä tietoisuus siitä, että ellei antaudu elämään kiltisti muiden 17-vuotiaiden päävirrassa, saa aivan varmasti olla hyvin yksinäinen ne seuraavat 50 vuotta. Kukaan 17-vuotias ei halua kuulla 67-vuotiaan jäkätystä.

* * *

Mitä oppimastaan ja tajuamastaan voisi kohtuudella hyödyntää? Ihmissuhteissa osaisi ehkä olla hiukan kauaskatseisempi, mutta jos uuden kropan sisäeritys joka tapauksessa tuottaisi taas kerran ne rakastumiseen johtavat kemikaalit, millä sitä vastustaisi, vaikka ei mistään hinnasta haluaisi kokea uudelleen hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen moukariniskuja?

Muita opiskelijoita kohtaan olisi tietysti vähän epäreilua lähteä tenttimään asioita, jotka ehti edellisessä elämässään kunnolla omaksua. Toisaalta moni asia olisi jo toisin, täysin toisin, joten ehkä sitä etumatkaa ei todellisuudessa olisi ollenkaan, pikemminkin päin vastoin. 67-vuotiaan sulautuminen 17-vuotiaiden maailmaan olisi todennäköisesti ylivoimainen haaste, ellei niitä vanhoja aivojaan pystyisi laittamaan telakalle ainakin muitten kanssa seurustellessa.

Suurin haaste olisi epäilemättä löytää nuoren ihmisen kipinä. Sehän ei tunnetusti ole sama asia kuin vanhan ihmisen särmistään pyöristynyt, lempeä hymy turhaksi tiedetyn innostuksen edessä. Riittäisikö kipinän syttymiseen tietoisuus siitä, että voisi tehdä monet asiat paremmin, oikeammin kuin ensimmäisellä kerralla? Kipinöisikö edes vähän todennäköisesti, jos tietäisi voivansa välttää ainakin pahimmat mokat ja keskittyä olennaiseen?

* * *

Mikä oikeastaan saa ihmisen haikailemaan pitkän tai äärimuodossaan "ikuisen" elämän perään? (Itseäni ajatus ikuisesta elämästä kauhistuttaa siinä määrin, etten mielelläni edes ajattele asiaa.) Monet uskonnot rakentuvat lupaukselle kuolemaa seuraavasta ikuisesta elämästä? Mitä ihmettä moiseen uskova ihminen ajattelee tekevänsä miljardien vuosien aikana? Kristityille on luvassa harpun soittamista, muslimimiehille loputtomasti neitsyitä (musliminaisille ilmeisesti ikuista neitsyyden tilaa). Ei kuulosta oikein houkuttelevalta, miljardeja vuosia aina vaan sitä samaa.

No, lupaus on tietysti annettu ihmiselle, jonka todellinen elämä on yhtä kurjaa raatamista ja kärsimystä, joka uhkaa päättyä minä hetkenä hyvänsä jollain ikävällä tavalla. Lupaus ikuisesta elämästä on ollut tarpeen vallanpitäjille, jotka tarvitsevat työtä paiskovia käsiä ja ruokaa tykeille. Tarkemmin ajatellen lupauksessa ei ole mitään järkeä. Useimmille varmaan riittäisi lupaus, ettei kuoleman jälkeen tarvitse enää kituuttaa.

Mutta alkuun palatakseni - haluaisinko aloittaa uuden elämän 17-vuotiaan kropassa, mutta nykyisillä aivoillani? On pakko myöntää, että ajatuksessa on paljon houkuttelevaa. Ajatus kremppojen katoamisesta ja lupaus siitä, että jaksaisikin juosta sulkapallokentällä vaivatta tunnin ajan on kiehtova. Silti vastaukseni on kiitos mutta kiitos ei. Voisin käväistä nuoressa kropassa nostalgisesti muistelemassa, mutta en halua ikuista elämää edes lyhimmässä mahdollisessa muodossa.

Biologisen evoluution faktojen perusteella ihmisen sopisi kuolla viimeistään 50-vuotiaana. Uskon siihen, että myös mielemme on optimoitunut korkeintaan sen pituiseen henkilökohtaiseen elämään. Tuon rajapyykin jälkeen on tärkeintä tehdä kaikkensa, että maailmaan syntyvillä uusilla ihmisillä olisi edessään edes siedettävät 50 vuotta.


sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Pienempi on kauniimpaa

Otsikko ei viittaa "vitsikkäästi" penisten pituuksiin (terveisiä vaan Ruben Stillerille), vaan suhteellisen vakavasti suurten yksiköiden ihmisyhteisöille aiheuttamiin ongelmiin. En siis puhu siitä, että veteen sopeutuneen valaan iso koko olisi ongelma sille itselleen tai ihmiselle vaan siitä, että esimerkiksi jättimäisiin mittoihin kasvanut merien ryöstökalastus uhkaa sekä kalakantoja että merten ekologista tasapainoa.

Meillä ihmisillä ei ole luontaista vetoa valtaviin yksiköihin. Modernin somen "mulla on 1500 ystävää" -tyyppiset itsepetokset ovat mitä ovat, valtaosa ihmisistä viihtyy parhaiten, kun kaikkea, myös läheisiä ja ystäviä on sopivasti, kohtuullisesti. Voimme paremmin, kun ruokaa ei ole ylenpalttisesti, eikä myöskään nälkää. Olemme lajina sopeutuneet hyödyntämään monia lähteitä, emme yhtä jättimäistä ja ikuista.

Moderni markkinatalousmaailma on toista maata. Sen sisäänrakennettu vimma kasata ja kasautua on aikoja sitten karannut ihmisen luontaisesta mittakaavasta, eikä loppua näy. Paitsi että se näkyy jo varsin hyvin, jos uskaltaa katsoa ja ymmärtää näkemänsä. Nykyiset kasautumat ovat mahdollisia, koska olemme lyhyessä ajassa tuhlanneet miljoonien vuosien aikana kertyneet energiavarannot. Elämme suunnattomassa kuplassa, joka tulee vääjäämättä puhkeamaan.

* * *

Ikuisen kasvun kapitalismin puolestapuhujat (he luottavat siihen, ettei kupla puhkea heidän elinaikanaan) antavat mielellään ymmärtää, että ihminen viihtyy parhaiten täyteen rakennetussa jättikaupungissa, jossa palvelut ovat lähellä, liikenne pelaa ja luonto ei mukavuutta uhkaa. Tosiasiassa ihmiset muuttavat jättikaupunkeihin, koska vain siellä on työpaikkoja. Kun loman hetki koittaa, useimmat ryntäävät sinne, mistä toivovat löytävänsä taas sen kohtuullisen mittakaavan.

Kaikki ihmiskunnan tuntemat jättivaltiot ovat päätyneet romahdukseen. Niin tulevat päätymään myös Yhdysvallat, Kiina ja Intia, jotka ovat kaikki aivan liian isoja. Venäjähän yrittää kaikin keinoin demonstroida, miltä modernin jättivaltion romahdus voisi näyttää. Turha ilkkua, se on kaikilla ylisuurilla yksiköillä edessä. Liian ison ongelma on aina ylenpalttinen monimutkaistuminen. Monimutkaistuminen altistaa häiriöille, jotka kumuloituessaan aiheuttavat erikokoisia katastrofeja.

Modernin finanssikeinottelijan näkökulmasta kaikki pieni on merkityksetöntä. Vain globaali mittakaava antaa mahdollisuuden maksimaaliseen rikastumiseen. Maailman rikkaimman prosentin näkökulmasta miljardi on ainoa mielekäs mittaluokka, muu on ajan tuhlaamista. Kun kaikki saadaan yhteen jättiläjään, sen hyödyntäminen se vasta mielekästä onkin.

* * *

Varsinaisesti halusin kirjoittaa itsenäistymishaluista, joihin EU-eliittikin on joutunut vastoin toivettaan tottumaan. Kiihkeät katalaanit ovat saaneet rinnalleen hillityt skotit, tunnetuimmat esimerkit mainitakseni. En osaa itse sanoa, ovatko Espanja ja nykyajan Iso-Britannia sinänsä liian isoja valtioita, mutta selvästikin ne koostuvat liian erilaisista osista.

Meillä suomalaisilla on lyhyen itsenäisyyden seurauksena vahva tarve sanoa, että pienestä koostamme huolimatta, vaikka pitäisi varmaan sanoa pienen kokomme ansiosta. Vaikka Suomestakin voi löytää hyvin erilaisia osia, koko taitaa olla yleisesti ottaen kohtuullinen. Mutta jo pääkaupunkiseutu on selvästi liian iso ja silti sitä vakavasti ajetaan yhdeksi Suur-Helsingiksi. Pikkukaupungit ovat mukavampia kuin suurkaupungit.

Sopeutumisvaiheen jälkeen maailma voisi kaiken kaikkiaan toimia paremmin, jos kaikki nykyiset suuret valtiolliset yksiköt purettaisiin pienemmiksi alueiksi. Varsinkin siirtomaajulmureitten jakama Afrikka pitäisi rakentaa kokonaan uudelleen. Ongelmana on vaan tämä talousjärjestelmä, joka suosii suurten pääomien kasautumista, ei mitään tuhansien suomien ja tanskojen maailmaa. Voitaisiinko siis sopia, että finanssikeinottelijoille jätetään vaikka Caymansaaret (sinne se 1% mahtuu hyvin ja omaisuuskin on siellä jo valmiiksi) ja koko muu maailma jätetään meille kohtuuden ystäville?


Verkkosnagarilla

Tiedän kyllä teorian, jonka mukaan ikäville ilmiöille ei pitäisi antaa vähäisintäkään ylimääräistä näkyvyyttä, jollaista paneutuvan kriittiset tekstit edustavat. Kun voin kuitenkin tilastoluvuista nähdä, että tämän blogin näkyvyys on hyvin vähäinen, pidän tämän jutun mainosarvoa vaarattoman pienenä ja pohdin ääneen verkossa rehottavaa häijyilykulttuurista "keskustelua" käyttäen esimerkkinä verkossa julkaistavaa MV??!!-lehteä.

Foorumin tyylilaji tehdään selväksi jo otsikossa. MV on tiettävästi lyhenne sanoista "mitä vittua" ja oma sivistystaso ilmaistaan käyttämällä kahta kysymys- ja huutomerkkiä peräkkäin. Sivuston ylläpitäjäksi ilmoittautunut Ilja Janitskin (s. 1977) asuu sinkkuna Barcelonassa, siis turvallisesti nettipoliisi Fobban ulottumattomissa. Janitskin on varmuuden vuoksi perustanut myös Facebookille rinnakkaisen VK-palvelunsa. Hyvin pitäisi siis mennä.

Tuoreessa päivityksessä Janitskin joutuu kuitenkin myöntämään, että tyyli on ollut "provosoiva ja värikäs" ja jatkossa "turhat loukkauksiksi miellettävät sanamuodot pyritään karsimaan". Toisin kuin useimmat verkkosnagarilla rähisevät, Janitskin ilmaisee vastustajakseen "valhemedian" eli lyhyesti kaikki muut viestintävälineet. Vain Janitskinilla itsellään on totuus hallussa. Tällainen lähtökohtahan ei yleensä lupaa hyvää.

* * *

MV:n vastustamiin ja jatkuvasti vatvomiin asioihin ja ilmiöihin kuuluvat ainakin matut eli maahantunkeutujat (ex-mamut siis), islam, feminismi, vasemmisto, juutalaiset, valtamedia, suvakit ja piripäiset rottaihmiset. Tässä mielessä Janitskinin valikoima ei poikkea siitä, mitä verkkosnagari yleensäkin tarjoaa. MV-lehden konsepti on kuitenkin sikäli mielenkiintoinen, että se tarjoaa näennäisen vapaasti palstatilaa kenelle hyvänsä, joka pysyttelee rajan oikealla puolella. Lehti myös etsii koko ajan "reporttereita" eli sisällöntuottajia.

Verkkosivuilta etsii kuitenkin turhaan ideologista ohjelmanjulistusta. Janitskin luottaa siihen, että samanhenkiset ihmiset tunnistavat määrittelemättäkin, että puhutaan näin eikä noin. Keskustelupalstoilla sitten ollaan avoimesti rasisteja, vihataan juutalaisia ja mamuja, yllytetään väkivaltaan ja murhiin (Erkki VJ Hänninen: "Ubermensch Jari Tervo saa vielä suunsa soraa täyteen! - Joutais polokea suonsilimään koko ilettävä lihava rappiojuoppo kuvatus kuvotus 'kirjailija'."). Näitä ei tietenkään kirjoita Janitskin itse, vaan ne, joiden mielestä vapaa sana on aina häijy. Janitskin vaan antaa "totuudelle" tilaa.

Ei, Janitskinilla ei ole eduskunnassa mieleistä puoluetta. MV-lehti torjuu myös Timo Soinin edustaman "maltillisen" perussuomalaisuuden, joka on lehden mukaan osoittautunut maahanmuuttoasioissa petturuudeksi. Vain Jussi Halla-aho saa tältä osin synninpäästön ja kuuluu sivuston arvostamiin asiantuntijoihin. Halla-ahoa nimekkäämpiä nimiä sivuston avustajien joukosta ei sitten kyllä löydykään. Kaikki muut taitavat olla niitä ällöttäviä mädättäjäsuvakkihuoria.

* * *

Käytän otsikossa ilmaisua "verkkosnagari" ilmaisemaan sekä kommunikaation peruslähtökohtaa että tosiasiallista vaikuttavuutta. MV-lehti pitää itsestään suurta mekkalaa ja katsoo olevansa valtamedian suuren hyökkäyksen kohteena: "Perinteinen valhemedia on yrittänyt hiljentää MV:n jo yli vuoden ajan, mitä erikoisimmilla tempuilla ja valheellisilla rikosnimikkeillä. - MV lehti herättää valtamediassa suurta raivoa ja myös paniikkia. Keinoja ei kaihdeta, kun totuutta yritetään hiljentää." Kun katsoo sivuston keskustelupalstojen lukuja, edes ketju "Rikolliset maahanmuuttajat" ei yleensä kerää kuin muutamia satoja klikkauksia. Nakkikioskin mittakaavassa ei maailmaa juuri muuteta. Janitskin taitaa tietää sen itsekin oikein hyvin.

Tällaiset sivustot tarjoavat silti kaikenlaiselle vihapuheelle ekologisen lokeron. Kun kiihkoilijoista suurin osa on samaa mieltä, omia perusteluja ei tarvitse koskaan pohtia, totuus on aina se yksi ja sama MV-lehden eli "meidän" totuus. Näille snagarilla kiukkuaan purkavilla ei ole halua eikä mahdollisuutta dialogiin. On ehkä hyvä, että jossakin voi sitä pahaa oloaan purkaa ulos, mutta eihän tällaisesta tietenkään mitään konkreettista hyvää seuraa.

Janitskin kerjää huomiota ja olisi varmaan riemuissaan, jos MV-lehti pyrittäisiin oikeasti sulkemaan. Vaikka lehden huomassa puuhaavat myös avoimesti kansallissosialismia ihailevat kiihkoilijat, pääosa ainakin keskustelijoista on ja pysyy snagaritasolla. Rähistään kaikesta mahdollisesta, mutta mitään ei tosielämässä saada aikaan. Ehkä siinä sitten lohduttaa olla koko ajan oikeassa ja valtamedian boikotissa.