Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ei edes pientä ja hentoa otetta...

... saa Lamppu Laamanen,  vaikka kirjassa Dave Lindholm - Tietenkin (Johnny Kniga 2015) on melkein 500 sivua ja yksityiselämäänsä äärimmäisen tarkasti varjeleva kohdehenkilö on omalla mittapuullaan hyvinkin auliisti antanut jututtaa itseään. Ei saa otetta, koska kukaan ei saa, koskaan. Dave Lindholm ei tartu mihinkään hyppysiin eikä pysy missään raameissa.Mikä ei tarkoita, etteikö tällaistakin kirjaa olisi kiinnostava lukea.

Kuten arvata saattaa, kirja ei kerro Dave Lindholmista vaan hänen musiikillisesta urastaan levystä ja kokoonpanosta toiseen, tiukan kronologisesti ja samalla davemaista hypähtelyä koko ajan viljellen. Ehkä tätä ei olisi millään muulla tavalla voinut tehdäkään, näistä asioista saa sentään jollain tavalla kiinni. Kohtalontoverit eli soittokaverit ovat auliisti äänessä, ainakin ne joita kirjassa kuullaan. Sekin nimilista on pitkä kuin mikä.

Kirjan lopussa on menninkäisten fonttikoolla printattu diskografia, jonka puuttumisesta olisikin tullut isot haukut, niin keskeistä Laamasen tarinassa levytykset ovat. Uusin albumi Ajaton on ajoissa (Johanna 2015) ei ole mukaan ehtinyt, mutta eihän sekään viimeiseksi jää. Lista on pitkä ja komea, ja samalla se muistuttaa siitä, miten paljon Dave Lindholm on tehnyt sellaista, mistä häntä ei muisteta. Asiaan kannattaa palata.

* * *

Kun on kerrankin hyvä tekosyy sanoa pari ajatusta Dave Lindholmin kaltaisesta ilmiöstä, en jätä tilaisuutta väliin. En ajattele ääneen siksi, että arvelisin oivaltaneeni jotain uutta tai omaperäistä. Yritän vain selittää itselleni, mikä Dave Lindholmin musiikissa oikein kiehtoo ja on kiehtonut jo noin neljä vuosikymmentä.

Se ei ole blues, vaikka olen viimeinen kiistämässä sitä tosiasiaa, että Suomessa on harvoja bluesimpia muusikoita kuin Dave Lindholm niin kitaristina, laulajana kuin säveltäjänäkin. Mutta blues on hetken elävää musiikkia, eikä edes Dave Lindholm ole pystynyt yllättämään englanninkielisillä levyillään. Ne ovat "hyviä", mutta eivät yllätä.

Minäkin kuulun siihen joukkoon, joka kuuntelee aktiivisesti vain Lindholmin suomenkielisiä levyjä. Käytännöllisesti katsoen kaikkia, sillä niissä kaikissa on enemmän tai vähemmän omaperäistä musiikkia, lauluja, laulamista, soittamista, sanoja ja säveliä, joita ei voi edes kuvitella kenenkään muun tekemiksi. Parhaimmillaan hänen omaperäisyytensä on ylittämätöntä niin laadussa kuin ajassakin.

* * *

Lopetin Dave Lindholmin tekstien kuuntelemisen aikoja sitten, koska totesin, etten ymmärrä niistä yhtään mitään ja siihen, minkä niistä ymmärtää, riittää musiikin kuunteleminen. Lindholm on tunnetusti puhetykistö, kun sille päälle sattuu ja kaikuja siitä on myös levyillä. Mutta minusta on tavattoman antoisaa kuunnella Lindholmin laulamista ihan siitä riippumatta, mitä sanoja hän sattuu käyttämään. Koska Lindholmin sanat ovat vapaita, kahleettomia ja antavat tulkita itsensä kuten kukin tahtoo.

Minusta Dave Lindholm on oman musiikkinsa säveltäjänä täysi nero, nykypäivän Schubert. Ei niin, että kaikki laulut olisivat täydellisiä, kaukana siitä. Mutta joka levyllä on täysosumia, monella monta sellaista. Siihen nähden on käsittämätöntä, miten vähälle huomiolle useimmat Lindholmin levyt ovat jääneet, myyntimenestyksistä nyt puhumattakaan. Ehkä tosiaan on niin, että Lindholm kavahtaa menestystä niin taitavasti, että rakentaa täysosumansakin menemään ohi suurimman suosion. No, siihenkin hänellä on täysi oikeus, vaikka joidenkin levyjen vaikea saatavuus on kulttuuriskandaali. Ai sinä haluaisit kuulla albumin Moderni hiljainen musiikki (Pyramid 1985)? Siitä vaan divareita turhaan koluamaan. Yksi Dave Lindholmin diskografian aarteista, jota ei ole koskaan julkaistu CD-muodossa eikä sitä tietenkään löydy myöskään suoratoistopalveluista.

Vaikka itse ihmisestä ei todellakaan saa mitään otetaa (ja miksi pitäisikään saada), ei Dave Lindholmin musiikki ole millään tavalla vaikeasti lähestyttävää tai omaksuttavaa. Osa siitä on kyllä hämmentävää, mutta sen vastapainoksi löytyy paljon korutonta kauneutta, jossa ehkä (rohkenenko edes ääneen sanoa) on vilaus Dave Lindholmin persoonasta. Tai sitten ei. Kannattaa kuitenkin kuunnella, miehen koko tuotanto ainakin kerran elämässä.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Google, plus vai miinus?

"Don't be evil" - ei hassumpi julistus suuryhtiöksi pyrkivältä maailmanparannushankkeelta. Kokonaan toinen asia on, onko kannatettavalla tavoitteella enää mitään vastinetta sen julistaneen yhtiön eli Googlen todellisuudessa. Eipä taida olla, jos on uskomista sitä todistusaineistoa, jonka saksalaiset Torsten Fricke ja Ulrich Novak vyöryttävät lukijan päälle kirjassa Tapaus Google (Minerva 2015).

Googlen nykyinen monopolistinen asema verkkohakujen ja -markkinoinnin maailmassa ei ollut vahinko, vaan seurausta tietoisista askelista ja jo varhain omaksutusta asenteesta "keräämme kaiken tiedon, mutta itsestämme emme kerro mitään". Googlen menestystarinan voi kuitata puhumalla kahdesta nerokkaasta juutalaispojasta, jotka olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Se ei kuitenkaan kerro mitään olennaista. Googlen tarinaa ei voi tajuta ilman monopolistisen kapitalismin käsitettä.

Google on onnistunut siinä, missä suurin osa kapitalistisista yrityksistä ei koskaan onnistu eli nousemaan isosta hallitsevaksi, muiden vastarinnan nujertamaan kykenevään asemaan. Google siinä onnistui, ja kuten Fricke ja Novat mielestäni hyvin perustelevat, seurauksia on syytä sekä kritisoida että vastustaa. Monopolistisesta saneluasemasta ei ole koskaan ollut hyötyä muille kuin yrityksen omistajille, kaikille muille se merkitsee pakkovaltaa, sanelemista, alistamista.

* * *

Käytän itse muutamaa Googlen palvelua, kuten tätä blogialustaa, sähköpostia ja itse hakukonetta. Vältän tietoisesti muiden Googlen suosittujen houkuttimien kuten Chrome-selaimen, Google+:n tai Google Drive -pilvipalvelun käyttöä. En siksi, että minun käyttäytymiselläni olisi asioihin vaikutusta, vaan periaatteesta. Sitä paitsi Firefox on minusta paljon parempi selain.

Googlen vaarallisuus perustuu siihen, ettei monille sen ohjelmistoille ole enää vaihtoehtoa. YouTube on tällainen itse hakukoneen lisäksi. Kriittinen massa on ylitetty aikoja sitten, kilpailu on mahdotonta. Varsinkin kun Google tekee kaikkensa, ettei kilpailu olisi reilua, vaan monopoliyrityksen sanelemaa. Ihan kaikkea verkkotoimintaa Google ei vielä hallitse, mutta kyllä se siihen pyrkii koko ajan.

Kaikesta päätellen Google on ollut aktiivisesti paha myös suhteessa Yhdysvaltain tiedustelupalveluihin. Se ei pelkästään ole antanut suunnattomia tietomassojaan vakoilu- ja väkivaltakoneistojen käyttöön, vaan se on ollut mukana suunnittelemassa Yhdysvaltain "kyberpuolustusta". Google on julkisesti kiistänyt kaiken - kuten se tekee rutiininomaisesti kaikkien syytösten kohdalla -, mutta todisteita on kertynyt jo riittävästi. Uskottavuus on mennyt.

* * *

Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Googlen maailman hylkääminen on vaikeaa, ja tarvittaisiin valtavien massojen siirtymistä, että mainostajien kannattaisi irrottautua Googlen hämähäkinseiteistä. Google on kuin ilmastonmuutos: yksilö voi tehdä kovin vähän, mutta sekin vähän on tehtävä, ettei tarvitse seuraavalle sukupolvelle selitellä, ettemme me muka tienneet.

Tärkeintä on ymmärtää, ettei hakukone ole neutraali. Sen tulokset ovat ostettavissa, suuntaan ja toiseen. Google ei näytä koko nettiä ja sen minkä se näyttää, sitä se vääristelee sen mukaan, mistä yksittäiset mainostajat ovat valmiita maksamaan. Kannattaa myös koko ajan muistaa, ettei viattomia klikkauksia ole. Googlen algoritmit osaavat yhdistää henkilötietomme ja klikkauksemme, kaikki on tallessa ja sitä myös käytetään.

Ei kannata jättäytyä vain Googlen palveluiden käyttäjäksi. Munat kannattaa jakaa moneen koriin. Netin selaaminen Chromella tukee monopolia, googlaaminen Firefoxilla tappelee vähän vastaan. Kannattaa avata ainakin kaksi sähköpostitiliä, joista toinen ei ole gmail, ja käyttää niitä rinnakkain. Googlen urkinta ei tällöin ole aivan kattavaa. Ei kannata ottaa käyttöön mitään sellaista Googlen tuotetta, jota ei välttämättä tarvitse. Sinne hämähäkin verkkoon ei tarvitse marssia ehdoin tahdoin.

* * *

Olen itse jokseenkin merkityksetön Googlen imperiumin apulaisena. En osta mainonnan perusteella, en edes vilkaise hakutulosten yhteydessä näytettäviä mainoksia klikkaamisesta puhumattakaan. Silti poden huonoa omaatuntoa, tiedän kuitenkin olevani mitätön pikkusotilas Google Vaderin armeijassa, joka ei pysähdy vapaaehtoisesti.

Voiko Google kasvaa loputtomiin, voiko sen valta ylittää kansallisvaltioiden vallan? On jo ylittänyt. EU harkitsee vuosikausia, ennen kuin se lähtee astumaan Googlen varpaille, ja silloinkin se tekee sen hyvin vastahakoisesti, kun eurooppalaiset suuryritykset tarpeeksi valittavat. Yhdysvaltain hallinnon kanssa Googlella on win-win-sopimus, jota vapaan kapitalismin nimeen vannova hallinto ei halua murtaa, olivat seuraukset kansalaisille mitä hyvänsä.

Google on tuonut maailman paljon hyviä asioita, mutta ei koskaan ilmaiseksi. Maksuttomuus on yleensä illuusio, me maksamme kaikesta tuotteiden hinnoissa. Google hallitsee verkkomainontaa monopolistisesti ja voi määritellä hintatason. Plussat muuttuvat hyvin nopeasti miinukseksi. Voi olla, että Google on jo kasvanut hallitsemattomaksi. Mutta aina voi ja täytyy yrittää tapella yksinvaltaisuutta vastaan. Myös netissä, ja varsinkin netissä.


tiistai 22. joulukuuta 2015

Venäläisestä Suomesta

Tartuin tähän kirjaan Suomi on venäläinen (Schildts & Söderström 2015) uteliaana, koska tekijän aiempi kirja Suomi on ruotsalainen (2014) sai minut kirjoittamaan blogitekstin verran. Marjo Vilkko ei ole varsinainen tutkija vaan enemmänkin toimittaja, jota historia kiinnostaa. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Toimittaja osaa kirjoittaa napakasti ja luettavasti, mutta välillä tulee tunne, että väitetään kepein perustein aika isoja asioita.

Kehut alkuun. Vilkko on koonnut kirjaan paljon sellaista aineistoa, joka ei ehkä tarjoa historian tutkijoille uutta, mutta joka taatusti saa tavallisen harrastajakansalaisen kohottamaan silmäkulmiaan. Vilkolla ei ole tarvetta ripustautua vanhoihin kiihkokansallisiin myytteihin, eikä myöskään myötäillä kiihkeimpiä svekomaanisia näkemyksiä (tämä kävi ilmeisesti jo edellisestä kirjasta). On aina hyvä muistuttaa siitä, kuinka myöhään sellaiset käsitteet kuin "Venäjä" tai "Suomi" ovat todellisuudessa syntyneet. Ruotsillakin oli pitkään päävastustajanaan Novgorod, ei Moskova.

Vilkko onnistuu varsin hyvin kuvailemaan sitä monimutkaista tilannetta, joka eri säätyihin kuuluneilla suomalaisiksi itsensä kokeneilla oli suhtautumisessa keisarilliseen Venäjään. Vilkko ei rupea historian tuomariksi, vaan valottaa mielenkiintoisesti sekä Venäjän palveluksessa uran tehneiden että jatkuvasti Ruotsin suuntaan vilkuilleiden joskus hyvinkin vaikeita valintoja. Selväksi käy, että maailma on aina ollut hirveän paljon monimutkaisempi kuin millaisena kansallishenkinen propaganda (kaikenmaalainen) sen mielellään maalaa.

* * *

Valitettavasti kirjoittamisen taso suorastaan romahtaa, kun Vilkko pääsee 1900-luvulle ja Venäjän keisarivallan romahtamiseen. Marjo Vilkko osoittautuu vanhanaikaiseksi antikommunistiksi ja Neuvostoliiton vastaiseksi historian tulkitsijaksi, joka ei ole selvästikään edes halunnut ottaa sitä etäisyyttä, jota historian tapahtumien analysointi aina kaipaa. Tämän seurauksena Vilkko muuttuu tapahtumia erittelevästä ja esittelevästä asiantuntijasta pamfletistiksi, jolla ei kuitenkaan ole käytännössä mitään uutta sanottavaa.

Erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiä tapahtumia kuvatessaan Vilkko näyttäytyy lähinnä Kokoomuksen oikeistosiiven ideologisena seurapiiritoimittajana, joka tuntee Neuvostoliitosta kirjoittaessaan vain mustan ja valkoisen. Kysymys ei ole siitä, etteikö Vilkko saisi tätä mieltä olla. Siinä ei vain ole mitään uutta ja mielenkiintoista, kaikki on niin moneen kertaan sanottu ja vatvottu. Vilkko ei näytä tajunneen, miten loppuunkaluttua polkua hän etenee toistellessaan suomettumisideologia fraaseja.

Vilkon pinttymiä ei ole mieltä tässä edes esimerkin vuoksi siteerata, mutta lainaan kuitenkin yhden kohdan kuvaamaan sitä tyylilajia, johon hän Neuvostoliitosta puhuessaan helposti lipsahtaa. (Vilkko tuntuu lainanneen puhetapansa muutenkin Yhdysvaltalloista; kaikki on "kommunismia", vaikka NKP itse korosti Neuvostoliiton olevan sosialismia rakentava yhteiskunta, joka on vasta matkalla kohti kommunismia.)

"Jos Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta Kekkosen ajalla verrataan parisuhteeseen, Neuvostoliiton käytös muistutti narsistisen mustasukkaisen rakastajan edesottamuksia. (...) tuntiessaan asemansa uhatuksi Neuvostoliitto pelasi sadistista peliä ja nautti voidessaan pyöritellä silmiä Suomen hötkyilylle." (s. 314) Suurvallan ulkopolitiikan tulkitseminen sadistiseksi ihmissuhteeksi voi toimia romanttisessa fiktiossa, mutta analyysinä monen toimijan monimutkaisesta valtapelistä pitkällä aikavälillä se palvelee vain jonkinlaista Pahan Valtakunnan pinnallista retoriikkaa. Sehän on meille tuttua esimerkiksi Ronald Reaganin ja George W. Bushin hallintojen kaudelta, mutta siihen ei odottaisi - eikä varsinkaan toivoisi - törmäävänsä yleistajuisessa historian esittelyssä enää vuonna 2015.

* * *

On jossain määrin outoa, että erilaisten ennakko-oletusten kumoamisessa kunnostautuva historiallinen matka kompuroi lähihistorian osalta niin paljon kuin Marjo Vilkon teksti minun mielestäni tekee. Olisihan vaihtoehtona ollut, että jättää käsittelemättä tuoreemman historian, jos sitä ei tunne tai sitä ei halua neutraalisti lähestyä.  Raadollinen selitys on tietysti se, että Vilkko on tällä annoksella antikommunismia ja neuvostovihamielisyyttä varmistanut sekä kirjan menekin että hyvän kritiikin niissä piireissä, jotka asioista tässä maassa päättävät.

Olisin halunnut antaa tälle kirjalle kiitettävän yleisarvosanan, koska perinteisiä ajatuskuvioita haastava teksti on aina tervetullutta. Ideologinen kiihottuneisuus ei kuitenkaan tee hyvää millekään eikä kenenkään tekstille. Siksi minua lähinnä harmittaa.


torstai 17. joulukuuta 2015

Aseet ovat aina eri asia

Sen kerran kun EU uhkaa säätää jotenkin tolkulta kuulostavan direktiivin - tässä tapauksessa kieltää sarjatuliaseiden hankkimisen ja hallussapidon yksityishenkilöiltä -, normaalisti niin kuuliainen ja "EU:n ytimeen" hanakasti nöyristellen aina pyrkivä Suomi muuttuu kuin raivotautiseksi eläimeksi. Ilman mitään seurauksia ministerit antavat ymmärtää, että Suomi ei aio tällaista direktiiviä hyväksyä. Aivan kuin Suomella olisi EU:hun kerran liityttyään olemassa tällaista oikeutta.

Eipä muistu mieleen toista tapausta, jossa Suomi olisi muiden EU-maiden tavoin julkisesti uhitellut kieltäytyvänsä tottelemasta. Se ei ole ollut Suomen EU-eliitin linja. Mutta kuten yleensä aina, aseet ovat jostain syystä eri asia. Se - siis aseiden käsittämätön lumovoima - voi tulla yllätyksenä niille kansalaisille, joiden elämään aseet eivät mitenkään kuulu (he ovat tietenkin suuri enemmistö kansasta). Mutta kuten aselobbyn edustajien lausunnoista on jo voitu lukea, markasta ja itsenäisestä talouspolitiikasta luopuminen ei ollut mitään sen rinnalla, että pitäisi luopua oikeudesta määritellä suomalaisen suhde aseisiin.

Aselobbyn perustelut direktiivin vastustamiselle ovat maallikon näkökulmasta jossain naurettavan ja käsittämättömän välimaastossa. Oikeus saada pitää hallussa ja käyttää itselataavia, sarjatuliaseita muistuttavia aseita kun uhkaa lopettaa koko reserviläistoiminnan, kuten eduskunnan suuri valiokunta hehkuttaa. Minä olen tähän asti luullut, että maanpuolustusintoinen reserviläistoiminta perustuu hengen paloon ja innostukseen. Mutta ei, ammuskelusta siinä ilmeisesti onkin vain kysymys.

* * *

Osa aselobbyn julkisesta uhoilusta saattaa liittyä siihen katkeruuden valtamereen, jonka maamiinojen kieltosopimus Suomeen synnytti. Hävittyä toista maailmansotaa edelleen jatkavat kun rakastavat näitä edullisia ja vihollisen pöljille jalkamiehille tuskaa ja tuhoa aiheuttavia helvetinkoneita. Veikkaankin, ettei niitä Ottawan sopimuksen perusteella hävitettäviksi määrättyjä miinoja todellisuudessa kaikkia ole hävitetty muuten kuin kirjanpidosta ja näkyvistä. Eiväthän siviilit asiaa pääse koskaan tarkastamaan.

Asefetisistejä on oikeastikin olemassa. Ihmisiä, joille aseiden koskettelu, katsominen ja ennen muuta hallussapito tuottaa suurta mielihyvää. Mutta ei tässä julkisessa kiihkoilussa fetisismistä kysymys ole vaan siitä, mistä "maanpuolustushenkisen" eli poliittisesti luotettavan oikeistolaisen ihmisjoukon intressien ajamisessa pohjimmiltaan on kyse.

Kyse on siitä nykyajan suojeluskunnasta, jota ei virallisesti ole, mutta joka on kuitenkin. Siitä organisaatiosta, joka riittävän uhkaavan kriisin oloissa polkaistaan käyntiin, hyvin aseistautuneena ja harjoitelleena. Organisaatiosta, jonka jäsenet tuntevat toisensa yhteisistä metsästys- ja reserviläisharrastusporukoista. Tämän joukon ja sen toimeksiantajan edun mukaista on, että oikeilla ihmisillä on tehokkaita välineitä, joilla poliittinen valta pidetään tiukan paikan tullen omissa käsissä. Sillä ei niitä ulkomaista hyökkääjää vastaan ole tarkoitettu vaan pitämään suomalaiset kurissa ja Herran eli eliitin nuhteessa.

* * *

Kun meillä nyt on vallassa pataporvarillinen SSS-hallitus, yksityishenkilöiden aseistusta rajoittaville säädöksille ei ole vähäistäkään kysyntää vaan pelkästään torjuntaa. Itse en usko, että Suomi saa direktiivistäirtautumislupaa, vaan asia hoidetaan säätämällä laki ja jättämällä se sen jälkeen valvomatta. Ongelmaa ei synny, koska näitä asioita valvovat organisaatiot, joilla on aseistautumisen oikeus lainkin puolesta. Eivät ne sitä siviiliasemiesten porukkaa kärytä, korkeintaan käyvät valistamassa, missä pitää säilyttää, etteivät silmiin osu.

Myönteistä suhtautumista yksityishenkilöiden asevarusteluun on pidetty yhdysvaltalaisena hulluutena. Todellisuudessa Suomi ei kovinkaan paljon poikkea tuosta maailmasta, myös meillä aselobby saa aina tahtonsa läpi. Yhden sisällissodan niukasti saksalaisten avulla voittanut valta ei ota riskiä toisen häviämisestä, ei vaikka sitä ei vaalien perusteella mikään näytä edes uhkaavan.

"Maanpuolustus" on aina kätevä tekosyy ja suojaverho Suomessa. Mitä vaan voi esittää, kun väittää sen olevan maanpuolustuksen kannalta välttämätöntä. Miljardeja poltetaan koko ajan sillä verukkeella ja nyt sisäministeri ilmoittaa sen perusteeksi uhmata EU-isäntää. Mutta ei sillä yhteistä isänmaata ole tarkoitus puolustaa, vaan pelkästään hallitsevan eliitin valtaa. Siksi toivon hartaasti, että tässä asiassa EU rökittää Suomen 1-0.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Pakolaisuus ei ole vaihtoehto

Ihmiskunta on alituiseen liikkeellä. Eivät tietenkään kaikki, mutta miljoonat joka tapauksessa. Valtavat määrät ihmisiä. Ihmisen ajaa liikkeelle yleensä pakko: sota, vaino, sietämätön kurjuus. Mutta on myös niitä, jotka saa liikkeelle sisäinen levottomuus, usko ruohon vihreyteen aidan toisella puolella tai silkka uteliaisuus.

Yksilön liikkuminen ei ole koskaan ollut iso ongelma. Kulkumiehiä ja joskus -naisiakin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Heidän kanssaan on kyllä pärjätty. Asiaan kiinnitetään huomota vasta sitten, kun rajojen yli pyrkii suurempia ihmismääriä kerralla. Harvoin tämä suuri joukko on haluttu ja tervetullut näky, mutta ymmärryksen ja hyväksymisen määrään vaikuttaa myös maahantulon syy.

Helpointa on hyväksyä hädänalainen tulija, pakolainen, turvapaikan etsijä. Kun toisen ihmisen perusturvallisuus on uhattuna, lajivaistomme nujertavat ryhmä- ja heimokeskeisyyden ja avaamme oven ainakin raolleen. Hädän hetkellä ihmisen ihonväri, uskonto ja kieli eivät tunnu niin tärkeiltä. Toimimme kuten haluaisimme muiden toimia, jos itsellämme olisi hätä. Ja hyvä niin.

* * *

Tilanne muuttuu, kun herää epäilys vieraan tulijan hädänalaisuudesta tai sen aitoudesta. Vaikka myös hyvin toimeentulevat, vauraat eurooppalaiset liikkuvat maailmalla paremman elintason puolesta, meillä on taipumus herkästi ajatella, että samaan syyllistyvä köyhän maan köyhä ansaitsee jonkinlaista moraalista sormenheristelyä. Minusta se on tekopyhää. Elintasoliikkujia löytyy kaikissa tuloluokissa, ehkä sitä rikkainta 0,1% lukuun ottamatta. Heille ei ole enää paikkaa minne siirtyä.

Mutta ns. maahanmuuttokeskustelun suuri kysymys ei liity siihen, onko köyhällä afrikkalaisella oikeus pyrkiä löytämään työpaikka vauraasta Euroopasta. Sitä on kuitenkin aika vaikea kiistää millään rationaalisella perusteella, vaikka kuinka paheksuisi siirtolaisen kädessä olevaa uutta kännykkää. Siksi puhutaankin mieluummin "työperäisestä maahanmuutosta" vastapainona "humanitääriselle". Ajattelun logiikka on kaikille vieraskammoisille yhteinen: saa tänne tulla töitä tekemään, kun ei ole liian erilainen ja sopeutuu nurisematta maan tapoihin. Eikä sitten kajoa sosiaaliturvaan ennen kuin rupeaa niitä veroja maksamaan.

Tällainen on ollut siirtolaisen arki aina: jos haluaa pärjätä, on sopeuduttava ja mukauduttava, ehkä vähän alistuttavakin (joissakin maissa alistuttava oikein kunnolla). Normaalioloissa siirtolainen on aina sosiaalisen asteikon alapäässä, kunnes on sulautunut yhteisöön niin hyvin, että voi ruveta suhtautumaan tiukasti johonkin vähemmän sulautuneeseen etniseen ryhmään. Toisilta se sujuu oikein hyvin, toisilta ei niinkään. Tilanne on yleensä samantyyppinen kaikissa vastaanottajamaissa. Jotkut kulttuuriset ja uskonnolliset piirteet eivät kerta kaikkiaan edistä sopeutumista.

* * *

Eurooppa on nyt tulvillaan joutilaita nuoria miehiä, joiden migraatiostatus on epäselvä. Kaikki haluaisivat olla pakolaisen tai turvapaikanhakijan roolissa, vaikka kyse olisi perinteisestä siirtolaisuudesta. Ongelmat ovat väistämättömiä. Pakolaisena Suomeen tuleva siirtolainen ei pääse yrittämään tai aloittamaan sulautumista, hänen on ensin selvittävä byrokratian ja ilmaston yhteisestä karenssiajasta. Kaikilta se ei onnistu, vaan kaamoksessa alkaa kotimaa, josta lähdettiin paremman perään, näyttää jotenkin aikaisempaa mukavammalta.

Suomeen vuonna 2015 tulleista turvapaikanhakijoista aika suuri osa lienee todellisuudessa siirtolaisia, joilla on ainakin teoriassa vaihtoehtoja. Aidot pakolaiset uhkaavat jäädä sijaiskärsijöiksi, kun pohjoissuomalaisen kahvilakulttuurin kapeutta valittavat irakilaismiehet herättävät villasukkia kutovissa suomalaisissa halun toivottaa tyytymättömät takaisin sinne mistä ovat tulleet ja sassiin.

Aidoilla pakolaisilla ei tätä vaihtoehtoa ole. Siksi he ovat hiljaa, eivätkä mellastele iltalehtien uutisissa suuntaan taikka toiseen. Heidän suurin pelkonsa on joutua takaisin sinne, mistä ovat paenneet. Eivät he hiljaisen Suomen pimeydessä ehkä viihdy, mutta kyllä se aina oven läpi ampuvat kiihkoilijaporukat voittaa. Pakolaisuus ei ole valinnan kysymys. Meidän tehtävämme on sanoa näille ihmisille: olkaa rauhassa, täällä te olette turvassa.


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäinen vai itsenäisehkö?

En juhli Suomen virallista itsenäisyyspäivää, joka ulkona talvimyrskyssä lepattavista lipuista päätellen on tänään. Olen koko aikuisikäni vierastanut militaristisia rituaaleja, joiden avulla yritetään vakuuttaa 70:n vuoden takaisen verenvuodatuksen olleen hyvä juttu ja joiden tarkoituksena on joka päivä varmistaa, että eliitin tarpeellisiksi katsomia "arvoja" ei unohdeta.

Vallitsevan ajattelun näkökulmasta lienen siis lähinnä kurja isänmaanpetturi ja viideskolonnalainen tai ainakin surkea ilonpilaajakuokkavieras, kun suhtaudun vielä Linnan juhlintaankin tasavaltalaisen tympeydellä. Vaikka vain sisätiloista käsin ja passiivisesti, veteraanien verellä hankittuja kynttilöitä vuodesta toiseen säästellen.

Pidän silti itseäni erittäin isänmaallisena ja itsenäisyysmyönteisenä ihmisenä. Kaikkihan riippuu siitä, miten tällaiset termit määritellään. Suomessa ne on sata vuotta määritellyt hegemonistisesti poliittinen oikeisto, jonka into turvautua vieraan vallan (yleensä Saksan) apuun toisenlaisten suomalaisten nujertamisessa tunnetaan riittävän hyvin. Minä määrittelen asiat hiukan toisin.

* * *

Suomen valtiollinen lyhytikäinen itsenäisyys päättyi vuonna 1995, kun maa liitettiin poliittisesti tarkoituksenmukaisten kiemuroitten jälkeen pidetyllä kansanäänestyksellä Euroopan unioniin. Tätähän eliitti ei myönnä eikä tule koskaan myöntämään, mutta 2000-luvun kehitys on osoittanut käsiemme sitoutuneisuuden lukemattomia kertoja. Nyt sitä kansanäänestystä ei uskallettaisi järjestää, Väyrysestä riippumatta. Suomesta on tullut itsenäisehkö. Meillä on vielä kansanedustuslaitos, mutta se saa päättää vain toisarvoisista asioista.

Vain suurvallat voivat olla näennäisesti "itsenäisiä" eli muista kokonaan riippumattomia, ja niidenkin kohdalla kysymys on aina tilapäisestä olotilasta. Valtiollinen itsenäisyys määrittyy suhdanteilla ja historian oikuilla, mutta sen takana oleva ihmisten näkemys samasta asiasta on hitaampaa lajia. Tuntea itsensä "suomalaiseksi" määrittyy silti sekin koko ajan uudelleen.

Ihmislajin yksilönä koen itseni korkeintaan suomalaiseksi. En tunnista "eurooppalaisuuttani" mitenkään konkreettisesti (perimässäni on myös slaavilaisia geenejä). Olen suomalainen, koska suomi on kieli jolla ajattelen ja suomalainen kulttuuriympäristö on minulle tuttu, läheinen ja turvallisen tuntuinen. En pidä kaikista sen piirteistä, mutta en osaa kuvitella asuvani jossain toisessa kulttuuripiirissä. Saattaisin juuri ja juuri pärjätä Ruotsissa, mutta toisaalta, herregud miten outoa se olisi!

* * *

Isänmaa ja itsenäisyys ovat minulle arkisia asioita. Ne ovat sitä, että asiat sujuvat kohtuullisesti ja voin omalla kielelläni olla mitä mieltä haluan, myös julkisesti. Että väkivaltakoneisto ei puutu yksilön elämään kohtuuttomalla tavalla (normaaliaikoina), että ihan kaikkea luontoa ei ole alistettu (vaikka yritys on kova). Että ihmiselle myönnetään tietty perusarvo ja sen myötä siedettävä sosiaaliturva (ainakin toistaiseksi). Että uskonnollinen poliisi ei vie minua kivitettäväksi vain sen takia, etten halua uskoa typeriin satuihin (ainakaan toistaiseksi).

Isänmaa ja itsenäisyys ovat vaarallisia asioita, kun ne muuttuvat kiihkoilun kohteiksi ja välineiksi. Kun niitten nimeen vannotaan, uhotaan, kalistellaan sapeleita ja painetaan murhalennokin lähetysnappia. Kun niitten kuori ja rituaalit muuttuvat tärkeämmiksi kuin sisältö. Kun yksilö, kipua ja kaipausta tunteva ihminen saa ennen muuta luvan uhrautua, uudelleen ja uudelleen, eliitin etujen turvaamiseksi.

Eliitti ei harrasta vakavahenkistä isänmaallisuutta, sille Kiitos1939-45 -paidassa roihuavat ovat vain käyttökelpoista räjähdysainetta. Eliitillä ei ole isänmaata, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Eliitti tarvitsee isänmaata ja itsenäisyysrituaaleja vain vallan välineinä ohjaamaan kiihkoa omien tarpeiden mukaisesti. Siksi sanon sille nyt ja aina: kiitos mutta kiitos ei.


perjantai 4. joulukuuta 2015

Voiko musiikista kirjoittaa?

En kovin vapaaehtoisesti tartu taidemusiikin historiaa yleisesti esittelevään kirjaan. Sellainen on joko aivan sietämättömän pitkä ja puuduttava tai sitten aivan sietämättömän ylimalkainen ja jättää täysin olennaisia asioita huomiotta. Seuraavassa puheeksi tulevaan kirjaan tartuin siksi hyvin varovaisesti, vaikka Stephen Fryn nimi kannessa houkuttelikin.

Stephen Fry's Incomplete and Utter History of Classical Music (Classic FM, 2015) kirjan otsikkona panee uumoilemaan - luonnollisesti kirjoittajan itsensä luomien ennakko-odotusten lisäksi - hiukan epätavallista lähestymistapaa. Fryn huumori on omanlaistaan ja sitä onkin tarjolla koko kirjan pituudelta, siis koko ajan. En usko kaikkia vivahteita edes tajunneeni, mutta mielenkiintoisen näkymän brittiläisen vitsikkään puhe- ja kirjoitustyylin äärelle tämä kirja tarjoaa.

Kokonaan toinen asia sitten on, onko länsieurooppalaisen taidemusiikin historia Stephen Fryn kertomana kiinnostavampi kuin jossain muussa muodossa. Vaikka nautin kirjan lukemisesta, syynä ei ollut niinkään aihe kuin kirjoitustapa. Fry kirjoittaa kuten puhuu, ja se nyt vaan sattuu kutkuttamaan minun hermojani miellyttävästi. Voin silti ymmärtää, jos joku on ihan toista mieltä. Makuasia.

En pidä itseäni kirjan käsittelemän aihepiirin suhteen täysin tietämättömänä, mutta etsisin lievän leipääntymisen (minun kohdallani Schubertin kuoleman jälkeen eli noin 1830) selitystä enemmän asian luonteesta kuin siitä, että se liittyy musiikkiin.


* * *

Toki on kysymys myös musiikista ja siitä, miten siitä voi ylipäätään kirjoittaa. Näin lyhyesti asiaa on hankala lähestyä kaikilta tarpeellisilta suunnilta, joten valitsen vain yhden ja kysyn: kiinnostaako ketään ihmistä maailmassa edes länsimaisen taidemusiikin koko historia?

Voitte laskea kädet alas, uskon kyllä. Mutta väitän silti, että suurin osa musiikkia harrastavista ja siitä jopa vapaaehtoisesti lukevista (paljon pienempi joukko) alkaa haukotella, kun pitäisi kulkea koko tie eteläisen Ranskan luolissa luuhuilua väsäävästä Muusikosta nro 1 modernin tekniikan hyllyä koko ajan koluavaan nykymuusikkoon Nro Ziljoona.

Oma teoriani on, että musiikista kiinnostunutkin ihminen haluaa lukea vain niistä musiikillisista ilmiöistä, joita rakastaa tai inhoaa. Tai ainakin niistä joita rakastaa. Jos barokki ei kiinnosta, peruukkien pöly alkaa yskittää alta aikayksikön. Jos nimen "Wagner" lausuminen saa nopeuttamaan askelia poispäin, jää varmasti lukematta aikamoinen jakso sitä musiikin historiaakin. Jokainen intohimoinen sibeliaani on tänä vuonna voinut testata teoriaani. Ainakaan testiaineistosta ei ole ollut puutetta. 


* * *

Musiikista kuten muistakin aihepiireistä tehdään kirjoja pääosin kolmesta eri syystä: (1) rahan toivossa (onnistuu varsin harvoilta), (2) intohimoisesta kiinnostuksesta aiheeseen ja (3) koska kustantamoiden mielestä aina silloin tällöin pitää jokin musiikkiaiheinen kirjakin julkaista, vaikka niillä ei Seppo Heikinheimon muistelmien jälkeen ole voinutkaan tehdä varsinaista voittoa.

Kuten arvata saattaa, itseäni kiinnostaa vain tuo toinen motiivi. Intohimo ei tietenkään takaa, että sen työstäminen hyväksi kirjaksi onnistuu. Usein käy ihan päin vastoin ja sitä intohimoa täytyy kaivella tekemättä jääneen toimitustyön ja oikoluvun väleistä.

Mutta kyllä musiikista kirjoittaminenkin joskus onnistuu. Mainitsen taidemusiikin saralta kaksi onnistumista: Wolfgang Hildesheimerin Mozart-kirjan (Otava 1984) ja Matti Suurpään Neljätoista mestaria (WSOY 1986). Kumpikaan tekijä ei ollut musiikin ammattilainen, mutta kirjailijoita molemmat. Hildesheimer puhdistaa Mozartin romantisoivasta roinasta kiihkeästi, Suurpää puhuu hiljaa siitä mistä ei voi puhua. 

Musiikistakin voi siis kirjoittaa.Mutta se ei ole helppo laji. Ei kirjoittajalle, ei lukijalle.



PS. Huomasin juuri, että tämä oli järjestyksessä teksti nro 101. Kun aloitin toukokuussa 2014, en ajatellut ihan näin kovaa tahtia. Mutta näköjään aiheita riittää. Riittääkö lukijoita, se onkin ihan eri juttu.