Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Con Air Koivunen

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat vuosikymmenien ajan rakentaneet vähemmän mairittelevaa kuvan Yhdysvaltain vankiloista. Osa kuvauksista on toki olevinaan jostain dystooppisesta tulevaisuudesta, joka muistuttaa kovasti sitä kauhukuvaa, joka ns. länsimaissa on voimassa, kun puhutaan venäläisestä tai turkkilaisesta vankilasta.

Luin juuri suomalais-yhdysvaltalaisen Tapani Koivusen raportin Amerikkalainen painajainen : Vuoteni USA:n vankiloissa (Atena 2015). Nimi on tahattomasti vähättelevä, niitä vuosia kertyi lopulta kaikkiaan kolme. Koivusen todistus on aika painava, koska Yhdysvallat on ollut hänelle ihanne ja toinen kotimaa. Kyseessä ei siis ole jonkun kiukkuisen hipin purkaus.

Tässä ei ole tarkoitus pohtia Koivusen mahdollista syyllisyyttä,  hänen oma näkemyksensä puhuu puolestaan. Sen sijaan mieli tekee ääneen pohtia sitä suunnatonta ristiriitaa, joka julkisen propagandan ja todellisuuden välillä vallitsee demokratian mallimaana itseään pitävässä maassa. Vaikka Koivusen karu kertomus ei sisällä välttämättä mitään yksittäistä uutista, tuntuu suomalaisen yrittäjän tarina jostain syystä erityisen kafkamaiselta.

* * *

Yhdysvalloissa ei juuri peitellä sitä, että oikeusjärjestelmän tavoitteena on rankaiseminen ja kostaminen. Sen sijaan sitä ei mielellään sanota ääneen, että sikäläinen oikeusjärjestelmä palvelee ensi sijassa rankaisuteollisuutta, ei oikeutta. Kaupallisen vankilajärjestelmän ongelmista sentään silloin tällöin on uutisia, vaikka sen pääuutisen pitäisi olla, että oikeusjärjestelmän tehtävänä on tuottaa vankilateollisuudelle raaka-ainetta eli ihmisiä, joiden vapauden riistämällä voidaan tehdä rahaa.

Koivusen kuvaama järjestelmä on läpimätä kaikilta osiltaan, eikä sen kynsiin joutunutta välttämättä auta edes valkoinen nahka ja yrittäjätausta. Kun joku riittävän korkealla hierakkiassa kääntää peukalonsa alas, ihminen kadottaa kaikki oikeutensa. Koivusen tarinaa on vaikea uskoa todeksi, ja silti hänellä oli paljon useimmilta muilta vangeilta puuttuvia tekijöitä puolellaan.

Kysymys ei ole vain asenteellisista tuomareista, kelvottomista asianajajista tai sadistisista vartijoista. Kysymys on siitä, että tällaiseksi järjestelmä on tietoisesti rakennettu. Sen tarkoitus ei ole etsiä totuutta vaan tehdä rahaa mahdollisimman monelle tiskin väärällä puolelle joutuneiden kustannuksella. Vapautensa menettäneitä kuppaavat kaikki, kaikilla tasoilla, koko ajan. Kysymys ei ole huonosta onnesta, kysymys on hyödyntämisjärjestelmästä.

* * *

Vankilateollisuuden ongelmat eivät saa kaipaamaansa huomiota, koska yleisen ajattelutavan mukaan on vain hyvä, ettei rikollisilla ole liian lokoisat oltavat. Suomessakin tuntuu koko ajan yleistyvän ajattelu, että oikeusjärjestelmän täytyy tähdätä rikoksesta tuomitulle kostamiseen. Vapauden riisto ei riitä, täytyy riistää myös ihmisoikeudet. Suomessa se ei ole ihan helppoa, Yhdysvalloissa se näyttää olevan vakiotilanne.

Vankilajärjestelmään joutuu tietysti ihan oikeitakin rikollisia, joiden pitäminen poissa muitten ihmisten elämästä on mitä toivottavinta. Yhdysvalloissa istuu kaikista maailman vangeista neljäsosa, vaikka maailman asukkaista siellä on vain 4%. Tämä ei johdu siitä, että jenkit olisivat keskimääräistä taipuvaisempia rikollisuuteen vaan siitä, että rikollisuuden määritelmät on kirjoitettu vankilateollisuutta suosiviksi. Bisnes edellyttää, että häkkiin heitetään tietty määrä ihmisiä koko ajan. Viime kädessä asia hoidetaan tiukentamalla määritelmiä. Tuomioiden pituudet ovat suomalaisittain täysin käsittämättömiä ja epäinhimillisiä.

Yhdysvalloissa kehuskellaan mielellään demokraattisilla perusoikeuksilla ja "vapaudella". Sikäläisessä oikeus- ja vankilajärjestelmässä ei oikeuksia tai vapauksia ilmaannu ilman rahaa. Köyhällä vangilla ei ole yhtään mitään, hän on vain raaka-ainetta. Tapani Koivusen kokema ei ollut edes pahimmasta päästä, vaikka se painajaisen nimensä hyvin ansaitsee.

* * *

Mitä se meille kuuluu, miten Yhdysvallat on järjestänyt oikeus- ja vankilaolonsa? Pitikö mennä suhmuroimaan sikäläisten sutkien veikkojen kanssa? Koivusen "rikos" oli luottaa muiden rehellisyyteen. Järjestelmä sai tekosyyn (sille on sama, kuka tuomitaan, kunhan tuomitaan), eikä päästänyt otettaan vapaaehtoisesti.

Koivusen kuvaama oikeus- ja vankilajärjestelmä on todellisuutta edelleen. Se toimii ja voi hyvin maassa, joka on koko ajan sormi ojossa kertomassa muille, miten ihmisoikeuksia pitäisi toteuttaa. Guantánamon keskitysleiri on edelleen purkamatta. Se ei muodollisesti ole osa Koivusen kokemaa järjestelmää, mutta se kumpuaa samasta sairaasta koston ja taloudellisen hyödyntämisen ajattelutavasta.

Yhdysvallat on niin iso toimija, että sen sairaasta mielestä kärsivät myös ulkopuoliset. Syyttömistä puhumattakaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.