Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kaikki musiikki?

Tuoreessa Gramexpress-lehden numerossa 3/2015 toimittaja Heikki Jokinen kirjoittaa otsikolla "Musiikin mahtava virta" suoratoistopalveluiden noususta. Juttu sinänsä on normaalia oikeudenhaltijajärjestön äänenkannattajan tyylistä suitsuttelua ja sitä varten on haastateltu vain kahta IFPI:n palkkarenkiä.

Mutta kaksi mielenkiintoista asiaa pisti silmään. Lopultakin myös alan miehet myöntävät suoraan, että äänilevyalan piratismi on "romahtanut". Myöntämisestä täytyy puhua, koska piratismin olkiukkoa pidettiin niin monta vuotta tikun nokassa todella heppoisin perustein. Enää ei ilmeisesti tarvitse tai edes IFPI:n suunnalla kukaan ei enää ilkiä. Toivottavasti eivät myöskään kuvittele, että näin tapahtui äänilevyteollisuuden vastatoimien takia. iTunes ja Spotify eivät ole teollisuuden omia keksintöjä, kaukana siitä.

Toinen huomion herättäjä on toimittaja Jokisen lause "Palveluiden välinen kilpailu ei enää liity valikoimaan; kaikilla on kohta kaikki musiikki listoillaan." Voin kuvitella, että Jokinen perustelee ilmaisua "kaikki musiikki" sillä, että suoratoistofirmat voivat kehua kymmenillä miljoonilla tarjolla olevilla raidoilla. Kymmenet miljoonat raidat eivät kuitenkaan tee väitteestä totta, se on silti silkkaa pötypuhetta.

* * *

Muustakin kuin päivänpopista kiinnostuneet musiikin harrastajat tietävät erittäin hyvin, etteivät Spotify & Co todellakaan pysty tarjoamaan eivät edes yritä tarjota "kaikkea" musiikkia. Turussa syntyneenä ideana ovat musiikkikirjastonhoitajat Antti Erkkilä, Tuomas Pelttari ja Ilari Reuhkala perustaneet palvelun Näitä levyjä et löydä Spotifysta - Albums you can't find on Spotify. Päivitettävä lista tarjoaa näkymän siihen populaarimusiikkiin, joka täytyy edelleen hankkia jotain muuta kautta. Joukossa on tietysti paljon vähemmän tunnettuja populaariartisteja, mutta edelleen myös merkittäviä nimiä (ja näitä voi tekijänoikeussyistä ilmaantua milloin tahansa lisää, kuten Neil Young ja Taylor Swift ovat osoittaneet):  The Beatles, Wendy Carlos, Julian Cope, Def Leppard, Einstürzende Neubauten, Peter Gabriel, George Harrison, King Crimson, Loreena McKennitt, Mikko Perkoila pääosin, Pekka Pohjola, Prince, Procol Harumin varhaistuotanto, SIG, Taylor Swift, Liisa Tavi ja Neil Young pääosin.Kokonaisia levy-yhtiöitä puuttuu suoratoistopalveluista, tunnetuimpana varmaan ECM Records, jonka valtava katalogi ei ehkä sitten ole IFPI:n näkökulmasta musiikkia.

Suomalaisen äänilevytutkimuksen Grand Old Man Pekka Gronow on vastikään arvioinut, että maailmalla runsaan sadan vuoden aikana tehdyistä äänilevyistä on verkossa ehkä 10%. Se on aika kaukana käsitteestä "kaikki musiikki".

Toki ymmärrämme, että musiikkiteollisuuden näkökulmasta "musiikki" ei tarkoita samaa kuin harrastajalle, vaan heille se on "voitolla myytävissä oleva musiikki". Kyllähän verkossa on jo paljon arkistojen aarteitakin, mutta on aika epäuskottavaa odottaa saati toivoa, että tuo Gronowin mainitsema 10% kasvaisi lähellekään esimerkiksi 50 prosenttia. Miljoonia raitoja kyllä tulee koko ajan lisää, mutta kukaan ei siirrä vanhaa tuotantoa verkkoon systemaattisesti.

* * *

Äänilevyteollisuuden näkökulmasta vähemmän ilahduttava piirre on suoratoistopalveluissa yleistyvä julkaiseminen ilman levy-yhtiön myötävaikutusta (ja taloudellista välistävetoa). Monet suurelle yleisölle tuntemattomat artistit ovat sijoittaneet Spotify-palveluun omaa tuotantoaan roskapostituksen perusidealla: tavaraa on niin paljon, että rahaa tuovia klikkauksia syntyy silkasta tarjonnan määrästä. Eräs tällainen toimija on ranskalainen kitaristi Noël Akchoté. En jaksanut ruveta laskemaan hänen Spotify-tarjontansa täsmällistä määrää, mutta Wikipedian mukaan vuonna 2014 Akchoté julkaisi vuonna 2014 suoraan verkossa noin 30 albumia (vanhaa musiikkia, jazzia, kokeellista), vuonna 2013 20 albumia ja sitä edeltävinä vuosina yhteensä yli 30 albumia. Albumeja, joilla hän on mukana, on saman verran lisää.

Paitsi että tällainen julkaiseminen suoraan suoratoistona ohittaa todennäköisesti levyteollisuuden tilastot, se osoittaa kouriintuntuvasti, miksi verkkomaailma on levyteollisuudelle kaksipiippuista nuorallakävelyä. En tiedä Akchotén Spotify-tulojen määrää, mutta alan teollisuudelle siitä ei tule mitään. On turha odottaa, että Gramexpress puhuisi näin ikävästä mahdollisuudesta ääneen. Olemassa se silti on.

Jos olisin näkyvyyttä jo saanut musiikintekijä, kysyisin kyllä itseltäni muutamankin kerran, mitä lisäarvoa artistille syntyy siitä, että verkkojakelu on jonkun muun omistaman levy-yhtiön hallussa. Se tiedetään, että Spotifyn osakkeita omistavien levyfirmojen osuudet ovat paljon suuremmat kuin artistien norot. Miksi musiikintekijät eivät ottaisi tuotakin osuutta itselleen?


perjantai 25. syyskuuta 2015

Ihmisoikeus

On häkellyttävää lukea uutisista siitä, kuinka Suomeen Haaparannan kautta päätyneet nuoret irakilaismiehet ilmoittavat vihaavansa Suomea, koska maa ei olekaan heille luvattu maallinen paratiisi. Heidät oli huijattu lähtemään etsimään parempaa elämää valheilla ja sitten Suomessa onkin kylmää ja ravintoloita liian vähän. AFP:n haastattelema Muhammed ei varmaan ole ainoa pettynyt.

Samaan aikaan jotkut suomalaiset ovat valmiita tervehtimään turvapaikkaa hakevia polttopulloilla ja Ku-Kux-Klanin rekvisitalla. Voinee vain todeta, että nämä maanpäällistä paratiisia hakemaan lähteneet ja kotimaiset huppupäät ovat ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä eli että kannattaa lähteä takaisin.

Marisevien muhammedien ja vääräuskoisen Punaisen Ristin tarjoaman apupaketin torjuvien takana on kuitenkin todellinen inhimillinen hätä, joka on ajanut miljoonat ihmiset liikkeelle pois kodeistaan. Tuo hätä ei saa kadota tällaisten tragikoomisten uutisten taakse. Ei riitä, että järjestetään hätämajoitusta turvapaikkaa tarvitseville, mutta siitä on aloitettava.

* * *

Nykysuomalainen on tottunut niin turvattuun elämään, että aitojen pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden tilanteeseen voi olla vaikea eläytyä (vain paremman elämän perässä liikkuville tuota empatiaa ei yleensä riitä senkään vertaa). Kun suurin uhka on, että sossun raha tulee päivän myöhässä, voi olla vaikea muistaa, että pakolainen on menettänyt todennäköisesti kaiken. Meillä päivitellään summia, joita ihmissalakuljettajille - noille vastenmielisille paskiaisille - maksetaan pelkästä matkasta Euroopan porteille. Onko vaikea uskoa, että nuo summat olivat näiden ihmisten koko omaisuus?

Todellisuudessa suomalaiset ovat olleet itsekin turvapaikanhakijoita historiallisesti katsoen varsin vähän aikaa sitten. Toisen maailmansodan aikana siirrettiin suuri joukko lapsia turvaan Ruotsiin ja hävityn sodan jälkeen samaan suuntaan kiirehtivät Neuvostoliiton kostotoimia pelänneet tiedustelumiehet. Karjalan evakot olivat pakolaisia hekin, vaikka teknisesti ottaen maan sisäisiä. Heidän hätäänsä se ei mitenkään vähentänyt. Koti oli menetetty, omaisuus useimmiten kadonnut tuhkana tuuleen. He tarvitsivat turvapaikan siinä missä kiihkoislamisteja pakenevat jesidit.

* * *

Käynnissä oleva kansainvälinen pakolaisuus ei ole ensimmäinen laatuaan ihmisen historiassa. Koskaan aikaisemmin sitä ei vaan ole kyetty näin selkeästi hahmottamaan ja elintasokuilun eri puolilla tajuamaan. Valitettavasti tieto hädästäkään ei ole arvovapaata tai luotettavaa, koska aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita tekemään rahaa toisten hädällä. Uutisia on syytä lukea ajatuksella, kaikkea ei kannata uskoa suoralta kädeltä.

Vielä valitettavampaa on, että pääosa maailman pakolaisuudesta on tarkoituksella tai piittaamattomuudella aiheutettua. Irakin ja Syyrian kriisit eivät ole paikallisia tai väistämättömiä vaan seurausta kansainvälisen politiikan totaalisista epäonnistumisista ja isojen toimijoiden itsekkäistä pyrkimyksistä. Pakolaiseksi joutuneilla itsellään ei ole tilanteeseensa yleensä mitään osuutta.

Poliittisten, uskonnollisten ja sotilaallisten johtajien suhtautumista näihin inhimillisiin tragedioihin on surullista seurata. Vaikka joukossa epäilemättä on aitoakin empatiaa, sanahelinä kaikuu turhan kovana. Omaa vastuutaan harva myöntää, eivätkä konkreettiset toimet päätä huimaa. Pakolaisongelmaa ei voi ratkaista leirejä perustamalla vaan poistamalla pakolaisuuden syyt. Aloitteet sillä suunnalla loistavat lähinnä poissaolollaan.

Oikeus olla ei-pakolainen on perustava ihmisoikeus. Siitä ei saa tinkiä tippaakaan.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Ei valoa, ei villoja

Valonkantajat : Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä / Perttu Häkkinen & Vesa Iitti. – Helsinki : Like, 2015. – ISBN 978-952-01-1158-8.


Tartuin tähän opukseen uteliaana, mutta ilman konkreettisia odotuksia. Olen ollut lievästi kiinnostunut ns. esoteerisista virtauksista 1970-luvulta lähtien, vaikka henkilökohtainen retkeilyni muuttui pian Erich von Dänikenin jälkeen hyvin kriittiseksi skeptisyydeksi. Kirjan kirjoittajista tiesin Perttu Häkkisen toimittajaksi ja Hesarin kolumnistiksi sekä elektronisen populaarimusiikin tekijäksi (myös salanimellä Randy Barracuda), Vesa Iitin puolestaan esoteeristen kirjojen suomentajaksi ja Xysma-yhtyeen basistiksi.

Nyt kirjan läpi kahlattuani (ei varsinaisesti kirjoittajien, vaan enemmänkin kohteiden rasittavuuden takia) en osaa sanoa, onko kirjoittajilla ollut kieli edes vähän poskella vai ei oikeastaan. Ajoittain kirjoittajien tyylilaji nimittäin on varsin onnistunutta ja ainakin minua naurattavaa irvailua kohteena olevien esoteerikkojen toilailujen kustannuksella, mutta sitten hetken kuluttua taas tuntuu vahvasti siltä, että etäisyyden ottaminen on ollut vaikeata ja loppujen lopuksi kirjoittajat kuitenkin suhtautuvat aiheeseensa arvostavasti.

Kirjan nimi on ainakin arvostavalta kuulostava. Skeptisen lukijan on vaikea ymmärtää, mistä ”valosta” kirjassa esiteltyjen kantajien kohdalla voisi olla edes kysymys, mutta Häkkinen & Iitti tuntuvat haluavan sanoa, että kaheleitahan nämä kirjan henkilöhahmot ovat, mutta silti he edustavat jonkinlaisen piilotetun salaisuuden paljastamisen perinnettä ja sellaisenaan toimivat tylsän arkimaailman ja tieteen vastavoimana.

Kyllä Valonkantajat silti tarjoaa myös mielenkiintoista taustatietoa näistä usein varsin sekavista ja riitaisista esoterian näyttämöllä piipahtaneista henkilöistä ja heidän tarinoistaan. Häkkinen & Iitti eivät juuri ota kantaa uskottavuuden kysymyksiin, sillä kriittisilläkin hetkillä heiltä riittää jonkinlaista empatiaa hahmoille, jotka ympäröivä maailma jokseenkin helposti luokittelee joko huijareiksi tai hulluiksi.

***

Häkkinen & Iitti eivät suostu ottamaan täyttä vastuuta siitä, mitä ovat lukijalleen tarjonneet. He korostavat alussa ja lopussa toimineensa vain kukkakimpun kokoajina ja nauhalla kiinni solmijoina, joten vastuu luetun tulkinnasta on lukijalla. Tämä disclaimer ei liity kirjattuun henkilö- tai aatehistorialliseen informaatioon vaan niihin mielikuvituksellisiin väitteisiin, joita kirjan henkilögalleria on runsaan vuosisadan mittaan esitellyt.

Tässä suhteessa on mielenkiintoista, etteivät kirjoittajat mainitse edes sivumennen varsinaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden uskomukset eivät mitenkään olennaisesti poikkea esoteerikkojen esittämistä. Olisi ollut esimerkiksi kiinnostavaa lukea Häkkisen & Iitin analyysiä suomalaisista skientologeista, joiden edustaman yrityksen maailmankuvaa voi perustellusti kutsua esoteeriseksi. Ehkä kirjoittajat eivät halunneet ottaa riskiä joutua tunnetusti aggressiivisesti puolustautuvan järjestön vastatoimien kohteeksi. Tai ehkä heidän(kin) mielestään tieteiskirjailija Hubbardin keksimät jutut ovat pelkkää esoterian pilkkaa.

***

Vaikka suhtautuisi kuinka neutraalisti ja mieli avoinna Valonkantajien henkilögallerian toimiin ja ideoihin, on vaikea välttyä kysymästä, mitä kaikesta tästä touhusta on jäänyt käteen. Hyllymetreittäin kirjoja toki on tuotettu, mutta onko yhtä ainoata esoteerikkojen väitettä koskaan pystytty osoittamaan todeksi? Me suomalaiset muistamme hyvin Rauni-Leena Luukanen-Kilden vimmaiset väitteet, joiden tueksi hän ei koskaan esittänyt ensimmäistäkään todistetta. Me myös tiedämme, että Skepsiksen vuosikymmeniä voimassa ollut tarjous maksaa merkittävä rahasumma todistetusta ”yliluonnollisuudesta” ei ole johtanut kuin muutamaan epäonnistuneeseen yritykseen.

Osa Valonkantajien esittelemistä oudoista hahmoista on epäilemättä ollut puhdasverisiä huijareita, joita ihmisen herkkyys uskoa ihan mitä tahansa ruokkii vuosisadasta toiseen. Toisen osan muodostavat taas maallikon näkökulmasta selvästi mielenterveysongelmaiset ihmiset. Kummastakaan ryhmästä ei taatusti ole tihkunut sitä kaivattua ”valoa” yhdenkään fotonin verran.

Mutta eipä ole kummoista villakasaa syntynyt niidenkään gurujen ja maagikkojen poruista, joita Häkkinen & Iitti karnevalistisena kavalkadina esittelevät muka salatun tiedon haltijoina tai vaalijoina. Jotkut näistä oudoista hahmoista ovat eläneet pitkään, mutta kaikki ovat kuolla kupsahtaneet jossain vaiheessa, kuten kaikki muutkin ihmiset. Aina löytyy niitä, jotka haluavat uskoa salaisen tiedon olemassaoloon ja aina löytyy niitä, jotka vastaavat tähän haluun. Mitään todellista, konkreettista, käsin kosketeltavaa tulosta ei mistään kuitenkaan ole tullut. Häkkisen & Iitin tarjoama ”valonkanto” on ollut ja näyttää edelleen olevan yhtä tyhjän kanssa.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Suomen ja kapitalistin etu

Metsäteollisuus ry:n työmarkkinajohtaja Nina Pärssinen haukkui vastikään (HS 20.9.2015) toimintapäivän lakkoilijoita kohtuuttomiksi: "Kohtuuden rajat ylittänyt poliittinen lakko vahingoitti yhteisen työn tuloksia.". Varmemmaksi vakuudeksi hän herutteli näin: "Toivottavasti vastedes Suomen etu olisi kaikilla johtava ajatus päätöksenteossa."

Kukaan tuskin odotti, että metsäteollisuuden äänitorvi suhtautuisi ymmärryksellä saati mielihyvällä siihen, että työläiset puolustavat oikeuksiaan. Suomalainen suurpääoma on kautta koko historiansa pyrkinyt estämään lakkoilun leimaamalla se milloin miksikin, mutta ainakin "epäisänmaalliseksi". Kuulijan pitäisi siis ymmärtää, että asettuminen työnantajan etuja vastaan on automaattisesti epäisänmaallinen - ja toimintapäivän tapauksessa myös kohtuuton - ele.

On ymmärrettävää, ettei työnantajapuolen retoriseen propagandaan sisälly sen faktan myöntäminen, ettei pääomalla ole koskaan isänmaata ja että mitä suuremmista pääomista puhutaan, sitä vähemmän niillä on tekemistä kansallisvaltioiden kanssa. Silti särähtää aina pahasti, kun kapitalistit innostuvat puhumaan "meistä" tai "Suomen edusta", jolla tietysti tarkoitetaan kapitalistin omaa etua (myös silloin, kun äänessä on "meistä" puhuva pankinjohtaja Björn Wahlroos).

Sellaista asiaa kuin "Suomen etu" ei ole olemassa. Ei ole koskaan ollut eikä tule todennäköisesti koskaan olemaankaan, ellei kapitalistisesta talousjärjestelmästä päästä eroon. "Suomen etu" on häikäilemätöntä huijausta, jolla täysin epäisänmaallinen pääoma yrittää vedota kansalaisten luonnolliseen isänmaanrakkauteen ja nujertaa vähäisenkin vastarinnan.

* * *

Kukaan tuskin odottaa kapitalistien tai heidän puolestaan puhuvien pärssisten puhuvan totta tai edes sinne päin. Olemme tottuneet ja turtuneet siihen, että voittonsa veroparatiiseihin nopeasti piilottava suuryrittäjä teeskentelee piittaavansa jollain lailla "Suomesta". Emme jaksa enää muistuttaa ääneen siitä, että kapitalistin ainoa pyrkimys on maksimoida omat tulonsa ja minimoida kulunsa, aivan erityisesti ne kulut, joita valtio on perinteisesti perinyt verojen nimellä siitä hyvästä, että kapitalisti saa toimia vakaissa olosuhteissa hyvin koulutettujen työntekijöiden riistäjänä.

Vaikka onhan Björn Wahlroos toisaalta koko ajan muistuttanut, ettei yrityksillä ole omaatuntoa eikä niiltä pidä odottaa yhteiskunnallista vastuunkantoa, koska yritysjohdon ainoa tehtävä on maksimoida osakkeenomistajille valuva voitto. Syynä siihen, että Wahlroos näyttää ajatuksineen olevan kovin yksinäinen, on kuitenkin vain muiden tottumus sosiaaliseen valehteluun. Suomessa osa yhteiskuntarauhasta perustuu molemminpuoliseen teeskentelyyn. Rehellisesti puhuminen uhkaa yhteiskunnallista vakautta.

Nyt, kun vastakkainasettelun aika on taas virallisestikin täällä (eikä se toki koskaan mihinkään kadonnutkaan, keksittiin mainostoimistoissa kuinka lennokkaita iskulauseita hyvänsä), puhe "Suomen edusta" havaitaan herkemmin siksi mitä se onkin eli pötypuheeksi. Oikeiston laajahko kannatus kielii kuitenkin siitä, että oikeasti rikkaiden lisäksi meillä on joukko ihmisiä, jotka haluavat teeskennellä kuuluvansa kapitalistien laivan matkustajiin, vaikka ovat todellisuudessa vain puosuja ja keittiöapulaisia.

* * *

Mitä väliä on valheella, jonka kaikki tolkut ihmiset tietävät valheeksi? Nina Pärssisen kaltaisen leipäpapin valheilla on painoa, koska ne pääsevät aina esiin. Kapitalistin sananvapaus ei ole uhattuna, mutta sen kritiikki jää helposti tällaisen tuuleen huutelun tasolle. Kapitalisti voi rauhassa valehdella ja huiputtaa, koska tietää hallitsevansa merkittävää julkisuutta lähes kuten tahtoo.

Tuo "lähes" johtuu vain siitä, että kapitalistit kilpailevat myös keskenään ja monopoliasemaan pyrkiessään niidenkin puolustukseen aukeaa kritiikinmentäviä halkeamia. Kapitalistit sanovat julkisuudessa yhteen ääneen "Suomen etu", mutta todellisuudessa ne taistelevat keskenään, koska se on kapitalismin sisäinen pakko, josta ei ole poispääsyä.

Meidän huijauksen ja kuppauksen kohteiden kannattaa suhtautua ninapärssisiin kuten Odysseus seireenien tappavaan lauluun eli tunkemalla korviin tulpat. Mitä tahansa maailmassa tapahtuukin, kapitalistin etu ei koskaan ole tavallisen kuolevaisen etu. Kun kapitalisti puhuu "Suomesta", hän puhuu omasta pankkitilistään. Aina.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Me kansanmurhaajat

Sven Lindqvistin vuonna 1992 julkaisema kirja Utrota varenda jävel on taas julkaistu Antero Tiusasen suomennoksena nimellä Tappakaa ne saatanat. Jokaisen, joka haluaa sormi ojossa ja muita syyttäen osallistua keskusteluun vihapuheen, rasismin ja kansanmurhien historiaan, pitäisi ensin lukea tämä kirja ja palata sitten - todennäköisesti muuttuneena - keskustelua jatkamaan.

Lindqvist ei tyydy kirjaamaan eurooppalaisen rasismin ja murhanhimon historiaa. Hän nimittäin osoittaa, etteivät toisen maailmansodan kuolemanleirit olleet Hitlerin mielettömyyden symboloima poikkeus, vaan luonnollinen jatkumo siihen systemaattisen rasismin ja kansanmurhien ketjuun, joka luonnehtii valkoihoisten eurooppalaisten häikäilemätöntä suhtautumista oman kulttuurinsa ulkopuoliseen ei-valkoihoiseen maailmaan.

Lindqvistin kirja on musertava muistutus eurooppalaisen - eritoten brittiläisen - ylimielisyyden kauhistuttavista seurauksista vain vähän aikaa sitten. Vaikka Lindqvistin kronikka alkaa 1400-luvulta, se ei pääty puhdistavaan katharsikseen. Alkuteoksen ilmestymisaikaan Jugoslavia hajosi verilöylyssä, jossa ehkä jopa 300.000 ihmistä menetti henkensä. Tappamisessa oli vahvasti läsnä rasistinen murhanhimo, joka saavutti pahimmillaan kansanmurhan mittakaavan.

* * *

Kauhistuttavinta Lindqvistin kirjassa on sen ajankohtaisuus nyt 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vaikka ei voi kiistää, että puheiden tasolla rasistiseen ajatteluun ja tekoihin suhtaudutaan joissakin maailman maissa erittäin torjuvasti, kovin paljon ei pintaa tarvitse raaputtaa. "Exterminate all the brutes" on samaan aikaan lainaus Joseph Conradin (alkujaan Józef Teodor Konrad Korzeniowski) vuonna 1899 julkaisemasta romaanista Heart of darkness (Pimeyden sydän) ja lause, jonka voi kuvitella monen tämän päivän kansanmurhaajan suuhun.

Nykyhetken ihminen on vain näennäisesti jotain muuta kuin kansanmurhaaja. Oman poliittisen muistini kattamana aikana on surmattu rasistisin perustein tai painotuksin miljoonia ihmisiä. Pelkästään Vietnamin sodassa henkensä menetti ehkä jopa 4 miljoonaa ihmistä, suurin osa näistä yhdysvaltalaisessa sotapropagandassa "vinosilmiksi" leimattuja ei-ihmisiä.


Useimmat toisen maailmansodan jälkeiset sodat ja kansanmurhat on tehty ideologisin tai uskonnollisin iskulausein, mutta häkellyttävän usein niissä on ollut myös voimakas rasistinen leima. Tämä ei koske vain monia käsittämättömiä verilöylyjä Afrikassa, jonka rajat ovat eurooppalaisten raakalaisten piirtämiä, vaan myös Iranin ja Irakin välistä sotaa, Yhdysvaltain "kostosotia" Irakissa tai parhaillaan käynnissä olevaa Syyrian sisällissotaa, jossa on ääneen julistettu tavoitteeksi kokonaisten kansanryhmien tuhoaminen.

* * *

Lindqvist kuvaa ennen muuta Euroopassa kehittynyttö valkoisen miehen rasismia ja raakuutta. Se ei tarkoita, että eurooppalaisten uhreiksi joutuneet olisivat olleet sen paremmin "jaloja villejä" kuin väkivaltaan kykenemättömiä uhrejakaan. Tiedetään hyvin, kuinka kovalla kädellä arabialaiset orjakauppiaat kohtelivat mustan Afrikan asukkaita jo ennen eurooppalaisia tai kuinka brutaalia väkivaltaa ottomaanimuslimit kohdistivat nykyisen Turkin alueella asuneisiin kristittyihin armenialaisiin 1900-luvun alkupuolella.

Eurooppalaisten raakuudelle on ollut ominaista pyrkimys osoittaa tieteellisesti valkoisen rodun ylemmyys - ei, Hitler ei keksinyt sitä ideaa - ja ei-valkoisten rotujen alemmuus. Ajatus rasismin oikeutuksesta luonnontieteellisenä faktana on pitkälti eurooppalainen idea, jonka hyväksyi merkittävä osa eurooppalaisesta älymystöstä vielä 1900-luvun alussa. Edes juutalaisten suhteellisen vaalea ihonväri ei pelastanut heitä valkoisen eurooppalaisen tieteeltä.

Tänä päivänä vihapuhe on valloillaan ja rasistiset teot ryöpsähtävät esiin milloin missäkin, myös Suomessa (uutiset kertoivat juuri hyökkäyksestä pakolaisten asuttamaan taloon). Poliittisesti korrektin vaatimus on virallisesti voimassa, mutta ei voimissaan. Intohimot ovat valloillaan, matka puheesta tekoihin lyhenee koko ajan. Rasismin ja kansanmurhanhimon voi sammuttaa vain itsessään. Siitä pitäisi jokaisen aloittaa ja myöntää, että me olemme kaikki potentiaalisia kansanmurhaajia, eivät vain "ne toiset".

(Kuva Ed Stein 2006)

torstai 3. syyskuuta 2015

Epäeettisen mainonnan neuvosto

Minusta stringeissä mainoksessa kykkivä Nicki Minaj on suhteellisen epämiellyttävä näky. Asento on luonnoton, jollei olla luonnon helmassa kakkimassa, mikä Minajn vaatetus huomioon ottaen ei tunnu todennäköiseltä. Minaj itse on artistina vähän kaikkea sitä, mitä en henkilökohtaisesti halua kuulla ja nähdä.

Silti on koomisen rajamailla, että "Mainonnan eettinen neuvosto" (MEN) - kyllä, sellainenkin ilmeisesti on olemassa - on määritellyt Minajn Suomen keikkaa mainostaneen kampanjan (siis tämän kyykkykuvan levittämisen julkisesti nähtäville) "hyvän tavan vastaiseksi". MEN ei ota kantaa siihen, ovatko mainokset hyvän maun mukaisia. Elin hukkuisi varmaan muuten aiheellisiin valituksiin.

Tämän alansisäisen neuvoston perustelut tuomiolleen ovat kyllä "modernit" eli roisilla esiintymisellä ja ulkonäöllä itseään säännöllisesti myyvän viihdetaiteilijan mainokset kohtelivat taiteilijaa "katseenvangitsijana tai seksiobjektina", mikä on hyvää markkinointitapaa koskevien periaatteiden vastaista. Tässä kohden viaton kuluttaja tietenkin kohottaa kysyvästi kulmiaan: julkaistaanko meillä mainoksia, joissa ihmisiä ei käytettäisi katseenvangitsijoina tai seksiobjekteina? Ei oikein tule mieleen.

Neuvoston yksimielisen päätöksen mukaan Minajn kuvat sisältävät myös "eroottisia viestejä, jotka eivät ole sopusoinnussa "syrjimättömyysperiaatteen kanssa". Mitä tuo periaate tarkoittaa, sitä ei uutisessa selitetty, enkä kovallakaan miettimisellä itse keksinyt. Ilmeisesti siis kuitenkin on olemassa mainonnassa käytettäviä eroottisia viestejä, jotka ovat sopusoinnussa tämän mystisen "syrjimättömyysperiaatteen" kanssa

* * *

Vakavasti puhuen tämä MEN-organisaation lausunto on typerryttävän kaksinaismoralistinen ja tekopyhä. Artistin promokuvien tulkitseminen muuksi kuin katseenvangitsijoiksi ei liene edes periaatteessa mahdollista, koska katseiden vangitseminen on näiden kuvien ainoa tarkoitus. Jos viihdeartisti taas haluaa myydä itseään "eroottisilla viesteillä", kuten Nicki Minaj epäilemättä haluaa, keitä mainosala oikein yrittää viestiltä suojella? Lapsia, joiden mielestä täti on kuvassa kakilla vai murrosikäisiä teinejä, jotka ovat artistin pääasiallinen kohdeyleisö?

Onko Suomi kirinyt Yhdysvallat kiinni hysteerisessä "paljaan pinnan" herättämässä julkisessa kauhistelussa? Onko MEN antanut tällaisen lausunnon, jotta se "normaali" mainosalan härskiys voi rauhassa jatkua, kun tällainen ulkomaankuvatus on siivottu pois katukuvasta? Onko mainostajien kuluttajille tyrkyttämä maailmankuva nyt alan eettisten periaatteiden mukainen, kun Nicki Minajn kyykky ei kilpaile huomiosta?

En tiedä, ottaako kukaan MENin kaltaisen organisaation lausuntoja vakavasti. Mutta kun lukee, että sen taustalla on Keskuskauppakamari, viimeisetkin uskottavuuden rippeet karisevat. Tämän neuvoston ainoa tarkoitushan voi olla teeskentely, koska kuluttajan kannalta olennaiset eettiset kysymykset eli harhaanjohtavuus ja totuudenvastaisuus on nimenomaisesti suljettu neuvoston toimialan ulkopuolelle.

Olen yhtä mieltä Keskuskauppakamarin kanssa siitä, ettei "hyvä maku" ole eettinen kysymys. Mutta ei sitä ole myöskään "hyvä tapa", jos siihen ei saa kuulua rehellisyyden vaatimus. Asiallisesti ottaen Keskuskauppakamarin "mainonnan eettinen neuvosto" sallivat valehtelemisen mainonnassa ja kaupankäynnissä, huonosta mausta puhumattakaan.

* * *

Olisi kiintoisaa kuulla, kuinka moni kauppias ja muu mainostilan ostaja haluaisi ulottaa eettisen kontrollin myös toiminnan rehellisyyden alueelle. Lienee vääjäämätöntä, että asiakasta mennen tullen huijaavien kauppiaitten joukossa täytyy olla olla myös niitä, joiden mielestä olisi epäeettistä mainostaa valheitten ja harhaanjohtamisen keinoilla. Mutta kuinka paljon heitä on edes Keskuskauppakamarin moneen kertaan seulotun porukan ulkopuolella?

Kuulun siihen väestönosaan, joka suhtautuu jokaiseen mainokseen huijauksena, ellei toisin todisteta. En edes odota mainosten olevan kestävällä eettisellä pohjalla, koska elämänikäinen kokemus kertoo aivan toisenlaisesta maailmasta. Kauppiaat tietenkin inhoavat kaltaisiani yli kaiken, koska mainosrahat menevät kohdallani hukkaan ja vaiva oli turhaa. En itse odota suhteemme muuttuvan paremmaksi, koska niin suuri osa mainonnasta perustuu ihmisten harhaanjohtavaan, mutta lopputuloksen kannalta onnistuneeseen houkutteluun.

Voisi silti olla järkevää vaatia Keskuskauppakamaria muuttamaan eettisiä periaatteiteen niin, että valehteleminen ja muu harhaanjohtaminen mainonnassa kiellettäisiin. Sinä päivänä kun kauppiaat sitoutuvat olemaan mainonnassaan rehellisiä - jollainen mielestäni Nicki Minaj noissa kyykkykuvissaan on -, lupaan kirjoittaa uuden kolumnin, jossa kehun Keskuskauppakamaria. En kuitenkaan usko ikuiseen elämään, joten...