Ahneella on hyvä olo

Tuoreet uutiset kertovat mutamasta elinkeinoelämän varhaiseläkeläisestä (Halmesmäki, Tamminen, Grahn), joiden mielestä on tarpeellista välttää nekin vähät verot, joita Suomen valtio heidän puolen miljoonan ympärillä vuosittain liikkuvista eläketuloistaan olisi nirhaissut. Onneksi sopiva veronvälttelymaa löytyy aurinkoisesta Portugalista, jollaisessa maassa nämä vetreät varhaiseläkeläiset muutenkin saattaisivat aikaansa ja vähiä rahojaan tuhlata esimerkiksi golf-palloa hakkaamalla.

Asiaan tietysti kuuluu, että eläkeläisyys on alkanut, vaikka kyse on vasta 61-vuotiaista nuorukaisista. Ei-johtajillehan elinkeinoelämän edustajat suosittelevat lämpimästi työuran jatkamista ja eläköitymisen siirtämistä lähemmäs 70-vuotta. Siinähän on aina se mahdollisuus, että lykätty eläke jää lopulta nostamatta, kun tuoni korjaa työhön uupuneen huomaansa. Palaa sekin ei-johtajan eläkesumma järkevään tarkoitukseen eli nostamaan johtajien elintasoa.

Ahneus on meille kaikille yhteinen pahe, sitä ei käy kiistäminen. Herrojen varhaiseläkeläisten herättämä kuvotus ei johdukaan siitä, että he ovat ahneita vaan siitä, että heidän ahneutensa on niin tolkutonta ja hävyn määrä niin olematon. Kukapa meistä ei haluaisi viidensadan tonnin vuosittaista eläkettä. Mutta moni meistä pitäisi sellaista tuloa hyvin etuoikeutettuna ja maksaisi siitä verot silmää räpäyttämättä. Tietoisena siitä, että suurin osa eläkeläisistä pärjäilee vain juuri ja juuri. Jotkut eivät ihan niinkään hyvin.

* * *

Suurituloisten johtajien härski ahneus jaksaa vielä olla uutinen aina silloin tällöin, mikä on hyvä asia. Ei pidä turtua äärimmäisen eriarvoisuuden "luonnollisuuteen", vaikka tätä opetusta nämä prosenttiliikkeen edustajat aina kärkkäästi jakavatkin. On hyvä, että ahneutta kutsutaan säännöllisin väliajoin siksi mitä se on, ällöttäväksi ja itsekkääksi ahneudeksi tilanteessa, jossa lisäraha tulee jo ennestään suuren varallisuuden päälle. Rikkaan ei tarvitse hävetä sanojaan, rikkaan ei tarvitse piitata siitä, mitä ei-rikkaat sanovat tai ajattelevat. Ahneella on hyvä olo, jota räksytys ei vähennä. Ei siitä sen takia pidä kuitenkaan vaieta.

Todennäköisesti myös Halmesmäki, Tamminen ja Grahn (eläketulon suuruusjärjestyksessä) vain naureskelevat päivälehtien jutuille Portugalin veropakolaisista. Ei se heidän todellisuuteensa vaikuta, kun sosiaalinen viitekehys on samassa etuoikeutetussa asemassa. Meillä köyhillä on helposti sellainen kuvitelma, että rikasta voisi nolottaa, kun tällä lailla ikävästi kirjoitetaan jopa Helsingin Sanomissa, joka sentään on hyvin rikkaitten ihmisten omistama lehti. Se on luultavasti väärä kuvitelma. Ehkä pienet haukut julkisuudessa ovatkin näitten miesten seinällä lähinnä troféen roolissa.

On kiistatonta, että jotkut erittäin rikkaat ihmiset ovat julkisesti ilmoittaneet jakavansa omaisuutensa pois ja jopa kritisoineet ahnetta elämäntapaa. Koko prosenttiliikkeestä nämä warrenbuffetit muodostavat kuitenkin korkeintaan promillen, suurin osa ei kadu tolkutonta ahneuttaan julkisesti tai kaikessa hiljaisuudessa. Jos katuisi, veroparatiiseihin piilotetut sadat biljoonat palaisivat kaikkia hyödyttäviin toimiin ja Caymansaarista tulisi taas maantieteellinen yksikkö.

* * *

Onko kateus vähäisempi pahe kuin ahneus? Me kaikkihan sairastamme kateuden kalvavaa tautia, myös useimmat onnistuneesti ahneet, joiden koko toiminta pyörii jo kasatun vaurauden kasan suurentamiseksi. Voisiko olla niin, että Halmesmäki, Tamminen ja Grahn eivät enää kadehdi itseään rikkaampia - vaikkapa ruotsalaiseen keskivauraistoon nykyään kuuluvaa Björn Wahlroosia - vaan tyytyvät välttelemään Suomen verottajaa Portugalissa ja elämään rauhallista rikkaan elämää etelän lämmössä? Eivätkö he siinä tapauksessa olisi moraalisesti parempia kuin me tavalliset ihmiset, joiden sisuksia kalvaa koko ajan ärtymys siitä, että muilla menee paremmin, erityisesti rikkailla?

Useimmat meistä ihmisistä käyttäytyisivät kuten Halmesmäki, Tamminen ja Grahn, jos vain saisivat sellaisen tilaisuuden. Ottaisivat rahat ja häipyisivät nauttimaan niiden tuomasta ties mistä. On silti mahdollista, että eivät ihan kaikki. Osa ihmisistä on nimittäin huomannut - sekä rahatta että rahan ylenpalttisuuden karusti opettamana - ettei ihmisen onnellisuus lisäänny lineaarisesti vaurauden myötä. Ihminen voi elää ja kuolla vähävaraisen onnellisena pyrkimättäkään ahneen tielle (onnistunut ahne tietysti kuittaa, että köyhänä onnellinen on todellisuudessa vain elämän luuseri, joka tekee väistämättömästä hyveen).

Omasta puolestani voin tunnustaa, että ottaisin mielelläni tässä tekstissä esimerkin asemaan joutuneiden varhaiseläkeläisjohtajien eläketulon. En tosin itselleni, sillä minä en moisia summia mihinkään tarvitse, mutta onhan niitä aitoja rahanreikiä maailmassa. Niitä olisi mukavaa täytellä ennen kuolemaansa.