Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Pilveen?

Tuoreen uutisen mukaan EU ja jotkut eurooppalaiset suuryritykset haluavat laittaa pystyyn oman pilvipalvelunsa, jonka tavoitteena on ” säilyttää tietoja turvallisesti ja turvata kansalaisten yksityisyys.” Tällä European Trusted Cloud -nimisellä hankkeella on silti vain viiden miljoonan vuosibudjetti, joka herättänee Googlen ja Facebookin pääkonttoreissa epäuskoista hilpeyttä.

Olisihan se mahtavaa, jos unet voisivat olla totta. Mutta oikeastaan mikään ei anna perusteita olettaa, että tämä ETC olisi sitä kivaa, millä sitä meille maksajille myydään. Hallituksilla ei yksinkertaisesti ole sellaista tavoitetta kuin kansalaisten yksityisyyden ja tietoturvan lisääminen. Vielä vähemmän sitä on kaupallisilla toimijoilla, joitten ei tarvitse edes teeskennellä.

Täällä Euroopassa saatetaan omahyväisesti ja typerästi ajatella, että meillä hallitukset sentään ottavat huomioon kansalaisten tarpeet ja puolustavat niitä, toisin kuin suuryritysten hallinnassa olevassa Yhdysvalloissa tai ties kenen pahan akselin hallinnassa olevissa maissa kuten Venäjällä, Kiinassa tai Pohjois-Koreassa. Luultavasti vähäänkään omahyväisyyteen ei ole perustetta.
             
Internetin ansiosta hallituksilla – ja yrityksillä – on käsissään väline, jonka avulla voi samaan aikaan teeskennellä julkisuudessa kansalaisvapauksien ja yksityisyyden suojan puolustamista ja loukata niitä erittäin tehokkaasti julkisuudelta piilossa. Mitä suuremmassa määrin kommunikaatio tapahtuu verkon kautta ja mitä suurempi osa datasta säilytetään ”pilvipalvelimilla”, sitä helpompaa totaalinen kontrolli on.

* * *

Kansalaisen hyväuskoisuus on jatkuvasti uusiutuva luonnonvara, jota hyödynnetään nykyään sekä laillisesti (googlet ja facebookit) että laittomasti (ei-julkiset tiedusteluorganisaatiot) tavoilla, joita ei-teknisen ihminen voi olla vaikea pitää muuna kuin tieteistarinana. Kauhistelemme kyllä NSA-vakoilun synnyttämiä mielikuvia (”ne pystyvät lukemaan kaiken mitä tietokoneellani naputtelen”), mutta tuskin ymmärrämme erityisen syvällisesti, miten kaukana tietoturvallisuudesta pääosa verkkoelämäämme on.

Täytyy tietysti olla aika sinisilmäinen uskoakseen pilvipalvelimen ylläpitäjän vakuutuksia siitä, että heillä asiakkaan data on turvassa. Se on ”turvassa” juuri niin kauan, kunnes joku vallankäyttäjä kiinnostuu siitä ja ohittaa kulissisuojaukset. Vain ääliö tallettaa pilveen aineistoa, jonka arkaluontoisuus ylittää keskimääräisten hääkuvien tason.

Vuodesta toiseen luemme uutisia takaporteista, joita jopa tietoturvaohjelmistoihin on jätetty joko yhteistyössä tiedusteluorganisaatioiden kanssa, pakotettuna tai pahinta tietämättä. Olisi höpsöä kuvitella, että pilvipalvelut olisivat jotenkin erityisen hyvin suojattuja. Voihan asiaa halutessaan testata sijoittamalla johonkin isoon pilvipalveluun kevyesti kryptatun dokumentin siitä, miten Yhdysvaltain presidentti aiotaan salamurhata.

* * *

Hallitusten ja suuryritysten on jatkettava julkista teatteriesitystä ”Kaikkihan Me Haluamme Parempaa Tietoturvaa”, koska kansalaisten tehokas valvominen edellyttää paitsi luontaisen hyväuskoisuuden tason säilymistä, myös uusia sinisilmäisyyden alueita, joiden kautta päästään käsiksi sellaisiin kansalaisten yksityisyyden puoliin, jotka toistaiseksi ovat heikommin hyödynnettyjä. Meillä kun on vielä haluttomuutta levitellä esimerkiksi seksuaalisen tai uskonnollisen käyttäytymisemme yksityiskohtia (joillakin tämä esto on kyllä kadonnut). Niihin halutaan päästä käsiksi, jollain keinolla.

Maailman menestyneimmät tietoturvaa parantavat keksinnöt ovat syntyneet julkisen ja yritysvallan ulkopuolella. Anonyymin verkonkäytön mahdollistavat tekniikat (kuten TOR-verkko) ovat koko ajan viranomaisten vastatoimien ja parjauksen kohteena. Ihmisen käyttäytymisdatalla elävät (Google & Co) ja tuosta samasta datasta seulovat informaatiota paranoidisen sotateollisuuden tarpeita lähinnä palvelevat salaiset organisaatiot vihaavat jokaista tekniikkaa, joka häivyttää verkossa toimivien identiteetin.

Samasta syystä jokaisen tietoturvasta aidosti kiinnostuneen kansalaisen olisi syytä tukea hankkeita, jotka parantavat mahdollisuuksia toimia verkossa jälkiä jättämättä. Tietoturvaa on vain, kun sen paremmin mainostaja kuin hallinnon väkivaltakoneistokaan eivät tiedä meistä ja tekemisistämme yhtään mitään. Tähän sisältyy tietysti hankala paradoksi siitä, että myös verkkoa häikäilemättä oman etunsa tavoitteluun käyttävä rikollinen haluaa pysyä valvontakoneiston ulottumattomissa.

Rikollisuus on kuitenkin aina määrittelykysymys. Valtiovalta ja ainakin muodollisesti sen alaisuudessa toimiva salainen organisaatio eivät tee ”rikoksia”, koska niiden törkeimmätkin toimet on omalla päätöksellä laillistettu. Sama asia toisen valtion toimijoiden suorittamana sitten muuttuukin rikokseksi. Onko hakkeroiduilla salasanoilla rahaa omalle tililleen siirtävä suurempi rikollinen kuin suuryritys, joka piilottaa voittonsa veroparatiisiin ja jättää verot maksamatta?

* * *

Vainoharhaisuuden ja perustellun skeptisyyden rajaa ei voi sormella osoittaa. Salaliittoteoretisointia pilkkaava voi halutakin luoda mielikuvan, ettei mitään salaliittoja ole olemassa. Salaista toimintaa on helpompi harjoittaa, kun se on saatu julkisuudessa leimatuksi Pekka ja susi -jutuksi. Tietoturvaa puheissa edistämällä on helpompi järjestää omiin tarpeisiin tietoteknisiä takaportteja. Viranomaisten vakuutteluihin uskova hyväuskoinen kansalainen on kuin lohenpoikanen. Sellaisten kasvattamiseen kannattaa satsata.

Pilvipalvelusta ei siis välttämättä jää käteen paljon muuta kuin yksi kätevä tekninen säilytys- ja jakelumalli, joka on ihan yhtä tietoturvaton kuin muutkin säilytys- ja jakelumallit. F-Secure, eräs ETC:n kehittäjistä, myi vastikään kovasti hehkuttamansa ”turvallisen” Younited-pilvipalvelunsa Yhdysvaltoihin. Itse ”hyväksyin” juuri Googlen valheet siitä, mitä varten se tallettaa ja käsittelee minultakin saamaansa tietoa (rehellinen vastaus olisi ollut yhden virkkeen pituinen: "mainostajamme käyttävät näitä tietoja kaupallisten etujensa ajamiseen ja me saamme siitä hyvästä rahaa").

Itse en halua lietsoa verkkovainoharhaisuutta. Minusta riittää, kun muistaa, että mikään verkossa liikkuva ei ole oikeasti yksityistä tai ”turvassa”. Ei reaalimaailma tässä suhteessa juurikaan huonompi tai parempi ole.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Hyvitystä, vaan mistä?

Koko 2000-luvun ajan tekijänoikeusalan musiikkijärjestöt mekkaloivat ns. hyvitysmaksun laajentamisen ja korottamisen puolesta. Alan suuri voitto oli saada kansalaisille pakotetut digiboksit lain piiriin. Siitä syntyi hetkellisesti erittäin suuri rahavirta kuluttajilta järjestöille. Niin suuri, että kun ne boksit oli pakko-ostatettu, oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä paluuta arkeen. Mutta aina juristi keinon keksii, tässä tapauksessa vaatimukset ankkuroitiin tuon poikkeustapahtuman synnyttämän maksukertymän tason takaamiseen. Eli siitä lottovoitosta olisi pitänyt tulla vakiotapahtuma.

Kovakaan lobbaus ei vienyt tekijänoikeusalaa siihen maukkaaseen voittoon, jota tietokoneiden kovalevyjen saaminen hyvitysmaksujen piiriin olisi tarkoittanut. Päättäjätkin ilmeisesti tajusivat, ettei kyseessä ole ns. kohtuullinen hyvitys siitä, että ihmiset kopioivat yksityiseen käyttöön musiikkia ja muuta kivaa (joka oikeus oli 2006 säädetty aiemmasta olennaisesti suppeammaksi). Päättäjätkin tajusivat, että tekijänoikeusala vain yrittää kupata hyvitysmaksun varjolla maksimaalisen summan kuluttajien taskusta täysin piittaamatta siitä, mikä yhteys näillä pakkoveroilla oli enää tuohon yksityiseen kopiointiin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että tekijänoikeuslobby joutui nielemään pettymyksensä, kun eduskunta päätti romuttaa perinteisen tallennuslaitteisiin kytketyn järjestelmän ja siirtyi suoraan budjetista maksettavaan korvaukseen. Viaton voi tietysti kysyä, eikö tekijänoikeusalan olisi pitänyt olla riemuissaan siitä, että epävarmasta laitemaksusta siirryttiin varmaan budjettirahoitukseen. Viattomalle täytyy kuitenkin vastata, että riskinä on nyt, että OKM:n hyväksymä puolueeton tutkimuslaitos toteaa yksityisen kopioinnin määrien romahtaneen huippuvuosista ja sen seurauksena helpon rahan tulva voikin kuivua pieneksi noroksi.

* * *

Tekijänoikeusala ei nimittäin halua todellista faktatietoa siitä, miten vähän ihmiset vaivautuvat enää tekemään kopioita. Siellä halutaan elää omien arvioiden maailmassa, jossa alan "menetykset" milloin piratismin, milloin kansalaisten lakisääteisen oikeuden soveltamisen seurauksena ovat aina "satoja miljoonia" euroja. Kun saa itse arvioida omat potentiaaliset myynninlaskut, faktat eivät ole kiva vaihtoehto messeville mielikuville menetetyistä setelinipuista.

Kyllä tekijänoikeusalallakin tiedetään, että vaikka tekniikka on helpottunut, motivaatio tehdä kopioita on entisestäänkin vähentynyt. Ihmisen luontaisen laiskuuden lisäksi keskeisenä tekijänä on ollut erilaisten verkkopalveluiden, erityisesti suoratoistosellaisten nopea yleistyminen. Miksi vaivautua edes rippaamaan laillisesti hankittua CD-levyä, kun sisällön voi kuunnella parilla klikkauksella Spotifyn kautta tai noukkia YouTunesta musiikin liikkuvan kuvan kanssa kännykkään. Monet nuoret eivät kerää enää mitään hyllyyn pölyttymään. Muistamme uutisen levy-yhtiön setien hämmennyksestä, kun edes ilmaiset CD-levyt eivät kelvanneet kakaroille.

Maailma on yksinkertaisesti ajanut hyvitysmaksumallin ohi. Sinänsä legitiimi peruste vaatia korvauksia on kuivahtanut hyvin hennoksi sivujuonteeksi. Tämän tulevat em. puolueettoman tutkimuslaitoksen selvitykset todennäköisesti myös osoittamaan. Näitä tietoja ei ehkä koskaan julkisteta, mutta kyllä OKM nojautumaan raharatkaisuissa enemmän faktaan kuin ahneen omaan arvioon rahantarpeestaan.

Itse en pysty unohtamaan Teoston 1990-luvun toimitusjohtajan Jaakko Fredmanin pettynyttä ilmettä, kun tutkimme yhteistyössä Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen kanssa tehtyä tutkimusta mm. siitä, missä määrin kirjastosta levyjä lainaavat tekevät niistä laillisia kopioita. Joku oli selvästikin antanut kovin ruusuisen kuvan valtavista kopiomääristä (Teosto haki tukea saada myös musiikin tekijät kirjastokorvausten piiriin, mitä me lämpimästi kannatimme ja siinä myös onnistuimme). Fredmanin ääneen lausuma kommentti oli "Onks' tää näin helvetin vähäistä...".

* * *

Kirjastoissa ei ole koskaan kiistetty sitä, että mahdollisuus lainata maksutta tarkoittaa aina jonkinsuuruista ostojen vähentymistä. Siksi sekä hyvitysmaksua että kirjastokorvauksia on pidetty lähtökohdaltaan asiallisina yhteiskunnallisina ratkaisuina. Olemme silti halunneet aina muistuttaa siitä, että kirjastot tekevät koko ajan vastikkeetonta PR-työtä kirjailijoiden ja muusikoiden puolesta, emmekä me tietenkään niitä kirjoja ja levyjä ilmaiseksi saa. Tiedämme myös käytännön kokemuksesta, miten suuri ostamiseen innostava vaikutus kirjastoilla on. Em. Teoston teettämän tutkimuksenkin mukaan ne, jotka lainaavat ja kopioivat eniten, ovat myös ylivoimaisesti suurimpia ostajia. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, mutta propagandan kannalta taas yksi tylsä fakta.

Uusi hyvitysmaksulaki tuli voimaan maaliskuussa, joten emme vielä tiedä, mille tasolle hyvitysmaksut asettuvat. Kun aiemmin pakkoverotettiin kopioimisen mahdollisuutta muistin ostajilta (ala ei koskaan suostunut ottamaan lähtökohdaksi toteutunutta kopiointia, mikä olisi tietysti ollut reilua), nyt jokainen suomalainen veronmaksaja luovuttaa selvää rahaa säveltäjille ja muusikoille siitä riippumatta, tekeekö kopioita suojatusta musiikista vai ei. Tässä mielessä hyvitysmaksun perusta on yhtä epäoikeudenmukainen kuin aikaisemminkin, vaikka haitta jakautuu tasaisemmin.

Itse pidän vääjäämättömänä, että hyvitysmaksusta kertyvä rahasumma tulee pienenemään. Sen on syytäkin pienentyä, koska ihmisten motiivi kopioida on entisestäänkin vähentynyt (omien tekemisten turvakopioiminen on eri asia). Tämä toivon mukaan osoitetaan puolueettomalla selvityksellä, jota Teostossa ja Gramexissa odotetaan epäilemättä jonkinasteisella epämukavuuden tunteella. Automaattinen rahavirta ei ole loppumassa, mutta määrät voivat jäädä ihan toiselle tasolle kuin aikaisemmin.

Sen seurauksena ei toivottavasti ole uusi mankumisaalto, vaan paasikivimäistä realismia ja huomion kiinnittämistä laadukkaiden palveluiden tarjoamiseen. Siitä ihmiset ovat halukkaita maksamaan myös tulevaisuudessa. Vaivattoman ja katteettoman rahan aika on tekijänoikeusalallakin toivottavasti ohi.


lauantai 13. kesäkuuta 2015

Syntyykö hyvä musiikki haarojen välissä?

Länsimaisen taidemusiikin historia on lähes pelkästään miespuolisten säveltäjien historiaa. Eivät naiset muittenkaan kulttuureiden musiikkikaanonissa ihmeemmin juhli. Vasta toisen maailmansodan jälkeinen populaarimusiikki on alkanut kääntää asetelmaa kohti matemaattista keskiarvoa tai sen ylikin.

Näkemys siitä, ettei nainen kerta kaikkiaan voi menestyä säveltäjänä, oli elinvoimainen vielä 1900-luvun alkupuolella. "Naissäveltäjä" on ollut myöhemminkin samantyyppinen anteeksipyyntö kuin "naisjalkapalloilija". Menneitten vuosisatojen miessäveltäjien puheet voi helposti laittaa yleisen vähämielisyyden piikkiin, mutta kyllä aika monet kulmakarvat kohosivat, kun emerituskapu Jorma Panula epäili naispuolisten kapellimestarien olevan riittämättömiä joidenkin musiikinlajien parissa.

Puheisiin miesten hegemoniasta ja miehisestä seksismistä musiikkimaailmassa voi aina vastata toteamalla, että ajat muuttuvat ja naiset voivat vastata näihin väitteisiin parhaiten päihittämällä miehet näiden kotikentällä eli säveltäjinä, kapellimestareina ja soitinvirtuooseina (jostain syystä naisille on aina sallittu loistaa laulajana). Näinhän koko ajan tapahtuukin ja äkkiseltään voisi ajatella, ettei sillä haarovälin varustuksella enää ole ratkaisevaa merkitystä.

Asenteet ovat kuitenkin tiukassa ja syvällä. Moderni mies voi olla kuinka tasa-arvoinen hyvänsä, mutta mitä yksilö voi järjestelmälle, jota itseään uusiva koneisto pyörittää?

* * *

Epäily naisen lähtökohtaisesta huonommuudesta säveltäjänä tai kapellimestarina ei tietenkään kestä edes tieteelliseltä vivahtavaa erittelyä. Emmehän me edes tiedä, mikä tekee säveltäjästä tai kapellimestarista hyvän omassa toimessaan, vaikka tuon hyvän mielellään ja herkästi sitten tunnistammekin. Vielä vähemmän tiedämme mistään, joka voisi tuottaa sukupuoleen kytkeytyneitä eroja säveltäjyyden tai säveltämisen kyvyn tasolla.

Voimme pelkistää sukupuolen tiettyjen hormonien määrällisiksi suhteiksi, mutta millä tavalla tämä suhde olisi yhteydessä kykyyn säveltää tai johtaa orkesteria "hyvin"? Panulan ikäiset voivat aina huitaista teorioilla ohikulkijaa ja vedota käytännön kokemuksen tuottamaan sisäiseen vaistoon eli intuitioon. Sen huono puoli kuitenkin on, että sillä on vaikea vakuuttaa ihan erilaisen kokemuksen omaavaa.

Lienee vääjäämätöntä, että perinteet tuottavat vääristymiä, jotka oikenevat vain vuosien ja vuosikymmenten mittaan. Taidemusiikkia tuottavien naisten määrä on edelleen mitätön miehiin verrattuna, vaikka mahdollisuudet ovat - ainakin teoriassa - olleet jo pitkään yhdenmukaiset. Yksi Kaija Saariaho ei kokonaiskuvaa muuta, vaikka kansainvälisessä puntarissa yksi saariaho vastaa varmasti kymmentä keskimääräistä miessäveltäjää.

Populaarimusiikissa tilanne on kuitenkin jo muuttunut, uskoakseni peruuttamattomalla tavalla. Tytöt ja naiset ovat vallanneet koulutusjärjestelmän ja sen kautta vähitellen myös aktiivisen kentän. 2000-luvulla monet menestyneet artistit ovat olleet naisia (Adelesta tuli juuri 2000-luvun menestynein artisti Isossa-Britanniassa). Eivätkä pelkästään laulajina, vaan multi-instrumentalistisina lauluntekijöinä. Oikeastaan ainoa genre, jossa naisten osuus lienee edelleen minimaalinen, on sähkökitaratiluttajien veljeskunta. Mistä se kertoo, onkin kokonaan toinen asia.

* * *

Mahdollinen lukija tietenkin arvaa, etten minä usko musiikin syntyvän sukupuolielimissä tai edes niiden lähistöllä. En kuitenkaan ajattele, ettei sukupuolella ole mitään merkitystä. Uskoakseni on, mutta ei sillä tavalla kuin perinteinen macho-sovinistinen, kikkelijazzistinen tai telaketjufeministinen uhoilu antaa ymmärtää. Asia lienee paljon monimutkaisempi, enkä minä osaa sitä selittää.

Se on kuitenkin jo ehditty todistaa moneen kertaan, että musiikin laatu ei ole sukupuolesta kiinni. Sukupuoli ei estä eikä takaa mitään. Voi olla, että naiset tekevät musiikkia jollain lailla toisin kuin miehet, tai sitten ei. Yksilölliset erot lienevät aina sukupuolta isompi tekijä. Se taitaa olla hyvä asia.


Asetehtailijan ehdoilla

Toisen maailmansodan kauhuista ja Vietnamin sodasta on jo niin pitkä aika, että uusmilitarismi ja vaatimattomampikin sapelinkalistelu on otettu taas joukkotiedotusvälineitten vakioaiheeksi. Ei lehteä, jossa ei innostuneesti kerrottaisi uusista, entistä ihanammista aseista. Tuore MB:n eli entisen tietotekniikkalehden numero ylisti uusinta aseteknologiaa kahdenkin jutun verran. Älyluoti, ällöttävää!

Miksi sotainen into on taas vallalla? Koko ajan käydään maailmalla sotia pienemmässä mittakaavassa, eikä kysymys voi olla informaation vähyydestä. Sodan mielettömyydestä on tarjolla niin paljon todisteita kuin vain haluaa tai kykenee vastaan ottamaan (minä en pysty enää katsomaan edes fiktiivistä sotaa). Silti meillä Suomessakin myös muut kuin kiihkeimpään sotaoikeistoon kuuluvat poliitikot lähinnä pohtivat, millainen aseistus uusiin miljardihävittäjiin pitäisi hankkia.

Näin siitä huolimatta, että sotimisen historiaa vähänkin tutkinut ymmärtää, että seuraava iso sota on viimeinen. Se on sota, jota kukaan ei voi voittaa. Se on sota, joka hävittää ihmiskunnan. Silti siihen valmistaudutaan - myös Suomessa - suurella innolla ja paatoksella. Vuosien 1918 ja 1939-40 uho on kaivettu naftaliinista, jos se siellä on varsinaisesti ollutkaan. Tuoreesta hajusta päätellen ei ole.

Miksi yksikään suomalainen poliitikko ei uskalla esiintyä rauhanmiehenä tai -naisena ja vastustaa jyrkästi miljardileikkauksia, joilla ostetaan korkean teknologian aseita Yhdysvalloista? Miksi kukaan ei uskalla vastustaa aselobbyä?

* * *

Aseteollisuus ja -kauppa ovat luultavasti maailman tekopyhin ja röyhkein yritystoiminnan alue (tupakkateollisuus on kyllä hyvä kakkonen). Nämä tehtailijat ja kauppiaat ansaitsevat valtavia summia valmistamalla ja levittämällä pelkästään ihmisen tappamiseen soveltuvia välineitä. Eivätkä vain valmista ja myy, vaan pitävät kaikin keinoin myös huolta siitä, että koko ajan jossain on käynnissä konflikti, jossa kalliilla ostettuja aseita voidaan käyttää, jotta voidaan taas ostaa uusia aseita.

Paitsi että on myös Suomen ja Ruotsin kaltaisia maita, joilla ei ole mitään pelkoa (tai toivoa) joutua aseellisen konfliktin osapuoliksi, elleivät ne itse sitä väkisin halua. Ruotsi on silti merkittävä aseiden ja asejärjestelmien valmistaja. Asukaslukuun suhteutettuna se on maailman ykkönen ja peittoaa jopa Israelin. Bofors ja Saab ovat asekaupan suurfirmoja. Aselobby on Ruotsissakin mahtavampi kuin rauhanpuheita pitävä poliitikko. Enää ei tosin sellaisia ole Ruotsissakaan. Olof Palme sentään puhui rauhasta.

Suomen oma aseteollisuus on näpertelyä, eikä sillä ole ollut muuta kuin varaosanvalmistajan näköaloja sen jälkeen, kun Suomen poliittinen johto päätti hylätä sotilaallisen liittoutumattomuuden ja kytki armeijan Natoon joskus 1990-luvun alkupuolella. Sen jälkeen kysymys kuuluu vain, minkä yhdysvaltalaisen valmistajan aseisiin suomalaisia verovaroja käytetään. Yhdysvaltalaisen aselobbyn ei ole luultavasti tarvinnut Suomessa käyttää edes suuria lahjusrahoja, täällä on oltu suopeita ihan vapaaehtoisesti heti sen jälkeen, kun asevarustelukierre kaatoi Neuvostoliiton.

* * *

Minusta asetehtailijan ehdoilla eläminen on sekä äärimmäisen vastenmielistä ja pelottavaa että myös omien lasteni tulevaisuutta ajatellen lähes lamaannuttavaa. Kuinka on mahdollista, että päättäjät ovat näin sokeita ja/tai selkärangattomia? Voiko joku ihan oikeasti kuvitella, että muutamalla Suomen taivaalla pörräävällä hävittäjällä on jotain merkitystä, jos aito konflikti alkaa? Voiko typerinkään sotaoikeistolainen jääräpää rehellisesti kuvitella, että Suomi pystyy estämään maan miehittämisen, jos Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina katsoo sellaisen toimen välttämättömäksi?

Aselobbyn vaikutusvalta maailmassa on käsittämätöntä, ellei sitä tarkastele osana laajempaa ideologista pakkopullaa eli pyrkimystä Yhdysvaltain yksinvaltaan Naton avulla. Se pitää sotahulluuden hengissä myös toisen maailmansodan traumoja edelleen elättävällä Venäjällä, joka tarvitsisi joka ruplan ihan muuhun kuin uuden panssarivaunumallin kehittämiseen.

Aseteollisuus tarvitsee vastakkainasetteluita, konflikteja, epäonnistunutta diplomatiaa, rasismia, vihapuhetta ja kaikenlaista kiihkoilua. Aseteollisuus tarvitsee al-Qaidaa ja ISIStä, se tarvitsee kaikenväristä ja -mallista sortoa ja ihmisten huonoa kohtelua. Aseteollisuus ei halua rauhaa maan päälle, se haluaa hallituja konflikteja liukuhihnalta. Maailman hallinnot vastaavat tähän rinta rottingilla ja käsi veronmaksajan kukkarolla.

Lopullinen vastuu on kuitenkin poliitikolla, joka suostuu aselobbyn lahjuksiin ja myy maansa vähiten tarjoavalle. Ehkä nykypäivän fiksut nuoret panevat nämä konnat vielä kerran vastuuseen. Jos vain ehtivät.