Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 30. huhtikuuta 2015

Make up or what?

Tästä kirjoituksesta ei kiitosta varmaankaan tule, mutta pudistelen aiheen silti mielestäni tarkastelemalla ihmisen ehostautumisen halun hämmentävää maailmaa ulkopuolisena tarkkailijana, iän tuomalla oikeutuksella ja vapun läheisyyden hyvällä tekosyyllä.

* * *

Antropologien ja jopa arkeologien tuottamien todisteiden perusteella oman kehon somistaminen eri tekniikoilla on ikivanha juttu. Niin vanha, ettei kulunutta ilmaisua "jo muinaiset roomalaiset" voi käyttää tässä yhteydessä muuten kuin muodossa "myös muinaiset roomalaiset". Mutta koska tarkoitukseni ei ole puhua ehostautumisen historiasta vaan motiiveista, siirryn saman tien nykyiseen aikaan ja sen ilmiöihin.

Kun olin lapsi ja vielä kouluvuosinakin tatuointi miehen käsivarressa tarkoitti vain kahta asiaa: merimies tai linnakundi. Tatuointia naisella ei voinut edes kuvitella, siihen ei olisi ollut selitystä. Tänä päivänä tatuointi on valtavirtaa, hyvä kun ei joudu selittämään, miksei itsellä ole edes pientä tribaalikuviota jossain kivassa paikassa. Tatuoinnin viestinnällinen merkitys on kasvanut räjähdysmäisesti, vaikka niiden yleisyys tietenkin myös lisää kohinaa.

Tatuointikulttuuriin ilmeisen läheisesti liittyvä lävistys- ja vartalon muokkaamismaailma ei suurelta osin ole ainakaan vielä valtavirtaa, mutta kuka tietää. Kun nykyään kansanedustajaehdokkaallakin voi olla nenässä rengas, voidaan täällä Pohjolan perillä lyödä yläfemmaa niiden lämpimien maiden ikivanhojen kulttuurien kanssa, joille oman lihan muokkaaminen on tuttu juttu.

Tatuoinnit ja lävistykset toimivat tässä kuitenkin lähinnä tekosyynä kiinnittää huomiota reikiin, joita useimmat tytöt ja nykyään myös monet pojat ottavat korviinsa voidakseen kiinnittää niihin roikkumaan erilaisia jänniä asioita. Lähestyn siis meikkaamisen vaarallista maailmaa näkökulmasta, joka on paitsi sukupuolillemme yhteinen, myös hyvin yleinen. Korvakoru on sosiaalisesti niin hyväksytty tapa muuttaa omaa ulkonäköä, ettei reikien ampumista korvalehtien läpi tunnu kukaan pitävän alaikäisten pahoinpitelynä. Eipä tietenkään, kun kyseiset alaikäiset sitä itse kinuavat.

* * *

Miksi ihminen tatuoi, lävistää ja koristautuu? Miksi ihminen meikkaa ja muokkaa tukkaansa? Miksi niin harvoin ihminen tyytyy näyttämään siltä miltä luonnostaan näyttää? Ohitan tässä tylysti kaikki sosiologiset ja psykologiset teoriat, sillä ennen muuta itseäni kiinnostaa kysymys siitä, onko itsensä ehostaminen kaiken siihen upotetun vaivan arvoista. Onko sillä saatava lisäarvo objektiivisesti riittävän suuri vai meikkaako ihminen lähinnä siksi, että kaikki muutkin meikkaavat eli huijaavat kollektiivisesti katsojaa?

Pohjimmiltaan ehostamisessa lienee aina kysymys kilpavarustelusta parinvalintamarkkinoilla. Olen kuullut monen naisen jyrkästi torjuvan tämän oletuksen toteamalla, että he meikkaavat itseään ja toisia naisia varten. Varmaan totta, mutta ei mielestäni kumoa oletusta panostuksesta taisteluun parhaista geeneistä. Punaiset töröhuulet on varmaan tarkoitettu miehille, mutta viimeisen päälle rakennetun meikin yksityiskohdilla voi tehdä vaikutuksen - oletettavasti nujertavan - vain toisiin meikkaajiin.

Jos meikkaaminen on ase pariutumistaiteiluihin, sen täytyy toimia käytännössä. Meikatun ihmisen lumoon jäävän täytyy unohtaa katselevansa ehostautumisen tulosta, ei puuterin takana olevaa ihmistä. Tämä ei estä modernin hilpeää somettunutta itsekritiikkiä, jonka symbolina tunnetut (meikatut) kaunottaret julkaisevat itsestään instagramselfieitä meikittöminä ja netti on täynnä filminpätkiä, joissa "rumista" tehdään "kauniita" meikkaamalla. Asia on vakava, mutta silti sillä voivat jotkut leikitellä. Luultavasti eivät kuitenkaan kaikki.

* * *

Onhan se totta, että hämärässä ravintolassa voimakkaasti ehostautuneet naiset ja miehet näyttävät kummallisella tavalla "paremmilta" kuin täsmälleen samassa kuosissa kalpean aamun ah niin julmassa valossa. Tällaisia illuusioita ihmiskunta on aina rakastanut, eikä mielleyhtymä humalatilan ja krapulan kohtalonyhteyteen liene pelkkä sattuma. Hienosti valehdeltu voittaa aina tylsän totuuden. Sen varassa ihmisen maailma pitkälti pyörii.

Silti pohdin edelleen, missä määrin ihmiset ovat pakotettuja meikkaamaan (parinmuodostus, sosiaalinen paine) ja missä määrin siihen vetää halu olla jotain muuta kuin mitä sattuu olemaan geneettisen arpapelin seurauksena. Pienirintaisille naisille ja -kikkelisille miehille myydään lisukkeita (ällötyksen minimoimiseksi en mene tätä pidemmälle botox- ja silikonilinjalla), jos kemianteollisuuden tuotteet eivät riitä muuttamaan peilistä tuijottavaa näkymää sellaiseksi, joka itselle kelpaa. Todellisen minän visuaalisen häivyttämisen ympärillä pyörivä teollisuus on miljarditasoa.

Oma veikkaukseni on, että kolme neljästä meikistä menee ulkoisten paineiden rutiinipiikkiin, mutta lopuissa on paljon tapauksia, joissa ihminen ei vaan kykene hyväksymään itseään, olivat muut mitä mieltä hyvänsä. Itselläni on ollut lapsesta asti tukkakompleksi, ikuinen bad hair day. Olen aina kadehtinut luonnostaan kiharatukkaisia ulkomaalaisia. Kompleksi ei kuitenkaan ole ollut riittävän iso mihinkään todellisiin toimenpiteisiin. Parturissa vain leikataan tukkaani, ei muotoilla tai värjätä. Inho omaa puutteellista ulkonäköä kohtaan ei jaksa pakottaa minua ehostautumiseen.

Olen kuulemani mukaan omituinen ja myös vähän itsekäs. "Normaalit" ihmiset pyrkivät ehostautumaan, koska se ona kaikkien kannalta kivempaa. Kun melkein kaikki meikkaavat, ehostautumisesta tulee normi ja sen ulkopuolelle jättäytyvät ovat "poikkeavia". Itse olen tähän rooliin jo alistunut, olen onnellinen meikitön. Mutta olisiko meitä hirveän paljon enemmän, jos yhtäkkiä kaikki erilaiset paineet muuntua meikillä katoasivat?

* * *

Ihmisen hinku ulkonäölliseen muodonmuutokseen on minulle jonkinasteinen arvoitus. Kun kuitenkin kaikki tietävät, että ehostettu ulkonäkö on huijaamista, toteutuu siinä toiseen asteen itsepetos. Minä tiedän, että sinä tiedät, että minä tiedän ulkonäköni olevan keinotekoinen ja silti teeskentelemme, ettemme tiedä ja hurmaannumme yhteisestä valheesta. Ehkä muuta selitystä ei tarvitakaan.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Tekojen perusteella

Ns. länsimaisessa maailmassa kaksi ihmisryhmää muodostaa aivan oman luokkansa, Laajasti Vainotut ja Inhotut: juutalaiset ja romanit (puhun tästä ainoasta tuntemastani maailmasta, sillä onhan täysin mahdollista, että vaikkapa Intian kastijärjestelmästä löydämme saman ilmiön). Vain toiselle on olemassa ihan oma terminologiansa (antisemitismi, juutalaisviha, juutalaisvastaisuus), romaneihin kohdistuvilla kielteisille asenteille ei ole jostain syystä kehittynyt oma ilmaisuja.

Seuraavassa puhun vain juutalaisista, vaikka ensin ajattelin pohtia ääneen sitä, miksi useimmissa suhteissa niin tyystin erilaiset kulttuurit kuin juutalaisten ja romanien voivat saada pinnalta katsoen niin samantyyppistä lokaa niskaansa. Mutta ehkä palaan asiaan myöhemmin, nyt minua polttelee tämä suhteemme juutalaisiin ja juutalaisuuteen.

Välitön syy tähän kirjoitukseen on dosentti Teuvo Laitilan selvitys Uskonto, isänmaa ja antisemitismi : Kiistely juutalaisista suomalaisessa julkisuudessa ennen talvisotaa (Arator 2014). Kirjan keskeinen viesti - että myös Suomessa on jonkinasteinen juutalaisvastaisuus ollut 1900-luvun alkupuolella ns. normikäytöstä hyvin laajoissa kansalaispiireissä sivistyneistöä myöten - ei sinänsä ollut minulle yllätys. Tämän päivän ihmiselle jokseenkin käsittämätön juutalaisten määrittely kakkos- tai kolmosluokan kansalaisiksi milloin mistäkin syystä on yleiseurooppalainen ilmiö, vaikka kunkin maan erityispiirteillä on ollut vaikutusta siihen, mitä tällaisista asenteista on seurannut. Suomessa juutalaisvastaisuuden vankimmat tukijat löytyivät uskonnollisista ja äärioikeistolaisista, antikommunistisista porukoista.

Suomi ei ole ollut silti erityisen paha paikka juutalaisille. Varsinkin varakkaat, länsieurooppalaiset käsityöläiset ja kauppiaat olivat suorastaan tervetulleita panemaan vauhtia nousevan suuriruhtinaanmaan elinkeinoelämään. Venäjältä tarjolla olleille köyhille juutalaistulijoille täältä ei sen sijaan löytynyt myötätuntoa kuin satunnaisesti. Aivan kuten Kari Rajamäki tänä päivänä pelottelee Pietarin sadoillatuhansilla Suomeen tulvivilla narkkareilla, samoin peloteltiin 1900-luvun alussa miljoonilla Venäjän juutalaisilla, jos maassa jo oleville muutamalle sadalle olisi myönnetty kansalaisoikeus.

Toisesta maailmansodasta ja Suomen liittolaisuudesta Hitlerin Saksan kanssa suomalaiset juutalaiset selvisivät koko Euroopan näkökulmasta vähällä, vaikkei viranomaisten käsiä kokonaan saa verestä puhtaiksi. Suomen juutalaisvihaajat eivät ole saaneet koskaan kunnolla puhtia toimiinsa. Suuri enemmistö ei ole kiihkoutunut, jos aina edes lämmennyt aktiivisuuteen juutalaisia vastaan. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat ratkaisseet historiallisen ongelmansa vaikenemalla.

* * *

Me Israelin nykyhallinnon kritisoijat joudumme tuon tuostakin selittämään kiihkoilijoille, ettei Netanjahun & Co haukkuminen ole sen paremmin antisemitismiä kuin juutalaisvastaisuuttakaan. Pitkään luulin, että kysymys on sitkeästä väärinkäsityksestä. Nykyään uskon, että tällainen nimittely on poliittista tarkoituksenmukaisuutta, laskelmoitua "väärinymmärtämistä". Maailmankello kun on Hitlerin päivistä kääntynyt niin, että "antisemitisti" on päivän haukkumasana, ei enää "jutku".

Näille antisemitisti-kortilla ammatikseen pelaaville haluan sanoa seuraavaa. Antisemitismi (ideologinen juutalaisen kulttuurin piirteiden vastustaminen), juutalaisviha (rasistinen ihmisvihan laji) ja juutalaisvastaisuus (epämääräinen typerehtiminen joukon jatkona) ovat kaikki sietämättömiä ja vastustettavia käyttäytymistapoja. Ne kuuluvat samaan inhimillisen typeryyden ryhmään kuin russofobia, hurriviha, maahanmuuttajaviha, intialaisten kastijärjestelmä, uskonnollinen kiihkosuvaitsemattomuus ja niin edelleen. Ne kaikki perustuvat valheisiin, ennakkoluuloihin ja asiantuntemattomaan tietämättömyyteen.

Itselleni on koko aikuisiän ollut intuitiivisesti selvää, että toista ihmistä tulee arvioida hänen tekojensa, ei ulkonäön perusteella. Lapset oppivat ennakkoluuloisiksi vanhempien huonosta esimerkistä. Ennen sitä kaverin ihon värillä tai silmien kulmalla ei ole mitään merkitystä. Pienet lapset eivät kiinnitä mitään huomiota epäolennaisiin asioihin kuten uskontoihin. Vain se merkitsee, onko toinen lapsi kiva kaveri.

* * *

Juutalaisilla on tässä maailmassa paljon vihamiehiä. Osan vihan syistä voi jotenkin ymmärtää (Talmudin monet määräykset ovat yhtä sietämättömiä kuin muidenkin uskontojen pakkovalta ja Gazassa on ei-juutalaisen henki halpa), suurta osaa ei voi edes ymmärtää. Mutta vihaa ihmisten ryhmää kohtaan sinänsä ei voi eikä saa koskaan hyväksyä. Mikään ihmisryhmä ei ansaitse kollektiivista vihaa, ei mikään.

Kun minä kritisoin Israelin pääministerin puheita ja toimia, hän ei ole minulle ensi sijassa tai edes ollenkaan juutalainen vaan kiihko-oikeistolainen, rasistinen militaristi, jolle islaminuskoinen palestiinalainen on kakkosluokan kansalainen, jos sitäkään. Netanjahun teot ratkaisevat, ei hänen syntyperänsä.

Kun kiihkojuutalaisen järjestön ammattipropagandisti heiluttaa antisemitismikorttiaan, hän ei saa minulta vähäisintäkään myötätuntoa. Toisaalta kiihkoilevien islaminuskoisten puheet juutalaisten pyyhkäisemistä mereen herättävät minussa vastaavan määrän ärtymystä. Kiihkoileva semitisti ja antisemitisti ovat yhtä ja samaa arvotonta kolikkoa, jolla emme tee yhtään mitään.