Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 29. joulukuuta 2015

Ei edes pientä ja hentoa otetta...

... saa Lamppu Laamanen,  vaikka kirjassa Dave Lindholm - Tietenkin (Johnny Kniga 2015) on melkein 500 sivua ja yksityiselämäänsä äärimmäisen tarkasti varjeleva kohdehenkilö on omalla mittapuullaan hyvinkin auliisti antanut jututtaa itseään. Ei saa otetta, koska kukaan ei saa, koskaan. Dave Lindholm ei tartu mihinkään hyppysiin eikä pysy missään raameissa.Mikä ei tarkoita, etteikö tällaistakin kirjaa olisi kiinnostava lukea.

Kuten arvata saattaa, kirja ei kerro Dave Lindholmista vaan hänen musiikillisesta urastaan levystä ja kokoonpanosta toiseen, tiukan kronologisesti ja samalla davemaista hypähtelyä koko ajan viljellen. Ehkä tätä ei olisi millään muulla tavalla voinut tehdäkään, näistä asioista saa sentään jollain tavalla kiinni. Kohtalontoverit eli soittokaverit ovat auliisti äänessä, ainakin ne joita kirjassa kuullaan. Sekin nimilista on pitkä kuin mikä.

Kirjan lopussa on menninkäisten fonttikoolla printattu diskografia, jonka puuttumisesta olisikin tullut isot haukut, niin keskeistä Laamasen tarinassa levytykset ovat. Uusin albumi Ajaton on ajoissa (Johanna 2015) ei ole mukaan ehtinyt, mutta eihän sekään viimeiseksi jää. Lista on pitkä ja komea, ja samalla se muistuttaa siitä, miten paljon Dave Lindholm on tehnyt sellaista, mistä häntä ei muisteta. Asiaan kannattaa palata.

* * *

Kun on kerrankin hyvä tekosyy sanoa pari ajatusta Dave Lindholmin kaltaisesta ilmiöstä, en jätä tilaisuutta väliin. En ajattele ääneen siksi, että arvelisin oivaltaneeni jotain uutta tai omaperäistä. Yritän vain selittää itselleni, mikä Dave Lindholmin musiikissa oikein kiehtoo ja on kiehtonut jo noin neljä vuosikymmentä.

Se ei ole blues, vaikka olen viimeinen kiistämässä sitä tosiasiaa, että Suomessa on harvoja bluesimpia muusikoita kuin Dave Lindholm niin kitaristina, laulajana kuin säveltäjänäkin. Mutta blues on hetken elävää musiikkia, eikä edes Dave Lindholm ole pystynyt yllättämään englanninkielisillä levyillään. Ne ovat "hyviä", mutta eivät yllätä.

Minäkin kuulun siihen joukkoon, joka kuuntelee aktiivisesti vain Lindholmin suomenkielisiä levyjä. Käytännöllisesti katsoen kaikkia, sillä niissä kaikissa on enemmän tai vähemmän omaperäistä musiikkia, lauluja, laulamista, soittamista, sanoja ja säveliä, joita ei voi edes kuvitella kenenkään muun tekemiksi. Parhaimmillaan hänen omaperäisyytensä on ylittämätöntä niin laadussa kuin ajassakin.

* * *

Lopetin Dave Lindholmin tekstien kuuntelemisen aikoja sitten, koska totesin, etten ymmärrä niistä yhtään mitään ja siihen, minkä niistä ymmärtää, riittää musiikin kuunteleminen. Lindholm on tunnetusti puhetykistö, kun sille päälle sattuu ja kaikuja siitä on myös levyillä. Mutta minusta on tavattoman antoisaa kuunnella Lindholmin laulamista ihan siitä riippumatta, mitä sanoja hän sattuu käyttämään. Koska Lindholmin sanat ovat vapaita, kahleettomia ja antavat tulkita itsensä kuten kukin tahtoo.

Minusta Dave Lindholm on oman musiikkinsa säveltäjänä täysi nero, nykypäivän Schubert. Ei niin, että kaikki laulut olisivat täydellisiä, kaukana siitä. Mutta joka levyllä on täysosumia, monella monta sellaista. Siihen nähden on käsittämätöntä, miten vähälle huomiolle useimmat Lindholmin levyt ovat jääneet, myyntimenestyksistä nyt puhumattakaan. Ehkä tosiaan on niin, että Lindholm kavahtaa menestystä niin taitavasti, että rakentaa täysosumansakin menemään ohi suurimman suosion. No, siihenkin hänellä on täysi oikeus, vaikka joidenkin levyjen vaikea saatavuus on kulttuuriskandaali. Ai sinä haluaisit kuulla albumin Moderni hiljainen musiikki (Pyramid 1985)? Siitä vaan divareita turhaan koluamaan. Yksi Dave Lindholmin diskografian aarteista, jota ei ole koskaan julkaistu CD-muodossa eikä sitä tietenkään löydy myöskään suoratoistopalveluista.

Vaikka itse ihmisestä ei todellakaan saa mitään otetaa (ja miksi pitäisikään saada), ei Dave Lindholmin musiikki ole millään tavalla vaikeasti lähestyttävää tai omaksuttavaa. Osa siitä on kyllä hämmentävää, mutta sen vastapainoksi löytyy paljon korutonta kauneutta, jossa ehkä (rohkenenko edes ääneen sanoa) on vilaus Dave Lindholmin persoonasta. Tai sitten ei. Kannattaa kuitenkin kuunnella, miehen koko tuotanto ainakin kerran elämässä.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Google, plus vai miinus?

"Don't be evil" - ei hassumpi julistus suuryhtiöksi pyrkivältä maailmanparannushankkeelta. Kokonaan toinen asia on, onko kannatettavalla tavoitteella enää mitään vastinetta sen julistaneen yhtiön eli Googlen todellisuudessa. Eipä taida olla, jos on uskomista sitä todistusaineistoa, jonka saksalaiset Torsten Fricke ja Ulrich Novak vyöryttävät lukijan päälle kirjassa Tapaus Google (Minerva 2015).

Googlen nykyinen monopolistinen asema verkkohakujen ja -markkinoinnin maailmassa ei ollut vahinko, vaan seurausta tietoisista askelista ja jo varhain omaksutusta asenteesta "keräämme kaiken tiedon, mutta itsestämme emme kerro mitään". Googlen menestystarinan voi kuitata puhumalla kahdesta nerokkaasta juutalaispojasta, jotka olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Se ei kuitenkaan kerro mitään olennaista. Googlen tarinaa ei voi tajuta ilman monopolistisen kapitalismin käsitettä.

Google on onnistunut siinä, missä suurin osa kapitalistisista yrityksistä ei koskaan onnistu eli nousemaan isosta hallitsevaksi, muiden vastarinnan nujertamaan kykenevään asemaan. Google siinä onnistui, ja kuten Fricke ja Novat mielestäni hyvin perustelevat, seurauksia on syytä sekä kritisoida että vastustaa. Monopolistisesta saneluasemasta ei ole koskaan ollut hyötyä muille kuin yrityksen omistajille, kaikille muille se merkitsee pakkovaltaa, sanelemista, alistamista.

* * *

Käytän itse muutamaa Googlen palvelua, kuten tätä blogialustaa, sähköpostia ja itse hakukonetta. Vältän tietoisesti muiden Googlen suosittujen houkuttimien kuten Chrome-selaimen, Google+:n tai Google Drive -pilvipalvelun käyttöä. En siksi, että minun käyttäytymiselläni olisi asioihin vaikutusta, vaan periaatteesta. Sitä paitsi Firefox on minusta paljon parempi selain.

Googlen vaarallisuus perustuu siihen, ettei monille sen ohjelmistoille ole enää vaihtoehtoa. YouTube on tällainen itse hakukoneen lisäksi. Kriittinen massa on ylitetty aikoja sitten, kilpailu on mahdotonta. Varsinkin kun Google tekee kaikkensa, ettei kilpailu olisi reilua, vaan monopoliyrityksen sanelemaa. Ihan kaikkea verkkotoimintaa Google ei vielä hallitse, mutta kyllä se siihen pyrkii koko ajan.

Kaikesta päätellen Google on ollut aktiivisesti paha myös suhteessa Yhdysvaltain tiedustelupalveluihin. Se ei pelkästään ole antanut suunnattomia tietomassojaan vakoilu- ja väkivaltakoneistojen käyttöön, vaan se on ollut mukana suunnittelemassa Yhdysvaltain "kyberpuolustusta". Google on julkisesti kiistänyt kaiken - kuten se tekee rutiininomaisesti kaikkien syytösten kohdalla -, mutta todisteita on kertynyt jo riittävästi. Uskottavuus on mennyt.

* * *

Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Googlen maailman hylkääminen on vaikeaa, ja tarvittaisiin valtavien massojen siirtymistä, että mainostajien kannattaisi irrottautua Googlen hämähäkinseiteistä. Google on kuin ilmastonmuutos: yksilö voi tehdä kovin vähän, mutta sekin vähän on tehtävä, ettei tarvitse seuraavalle sukupolvelle selitellä, ettemme me muka tienneet.

Tärkeintä on ymmärtää, ettei hakukone ole neutraali. Sen tulokset ovat ostettavissa, suuntaan ja toiseen. Google ei näytä koko nettiä ja sen minkä se näyttää, sitä se vääristelee sen mukaan, mistä yksittäiset mainostajat ovat valmiita maksamaan. Kannattaa myös koko ajan muistaa, ettei viattomia klikkauksia ole. Googlen algoritmit osaavat yhdistää henkilötietomme ja klikkauksemme, kaikki on tallessa ja sitä myös käytetään.

Ei kannata jättäytyä vain Googlen palveluiden käyttäjäksi. Munat kannattaa jakaa moneen koriin. Netin selaaminen Chromella tukee monopolia, googlaaminen Firefoxilla tappelee vähän vastaan. Kannattaa avata ainakin kaksi sähköpostitiliä, joista toinen ei ole gmail, ja käyttää niitä rinnakkain. Googlen urkinta ei tällöin ole aivan kattavaa. Ei kannata ottaa käyttöön mitään sellaista Googlen tuotetta, jota ei välttämättä tarvitse. Sinne hämähäkin verkkoon ei tarvitse marssia ehdoin tahdoin.

* * *

Olen itse jokseenkin merkityksetön Googlen imperiumin apulaisena. En osta mainonnan perusteella, en edes vilkaise hakutulosten yhteydessä näytettäviä mainoksia klikkaamisesta puhumattakaan. Silti poden huonoa omaatuntoa, tiedän kuitenkin olevani mitätön pikkusotilas Google Vaderin armeijassa, joka ei pysähdy vapaaehtoisesti.

Voiko Google kasvaa loputtomiin, voiko sen valta ylittää kansallisvaltioiden vallan? On jo ylittänyt. EU harkitsee vuosikausia, ennen kuin se lähtee astumaan Googlen varpaille, ja silloinkin se tekee sen hyvin vastahakoisesti, kun eurooppalaiset suuryritykset tarpeeksi valittavat. Yhdysvaltain hallinnon kanssa Googlella on win-win-sopimus, jota vapaan kapitalismin nimeen vannova hallinto ei halua murtaa, olivat seuraukset kansalaisille mitä hyvänsä.

Google on tuonut maailman paljon hyviä asioita, mutta ei koskaan ilmaiseksi. Maksuttomuus on yleensä illuusio, me maksamme kaikesta tuotteiden hinnoissa. Google hallitsee verkkomainontaa monopolistisesti ja voi määritellä hintatason. Plussat muuttuvat hyvin nopeasti miinukseksi. Voi olla, että Google on jo kasvanut hallitsemattomaksi. Mutta aina voi ja täytyy yrittää tapella yksinvaltaisuutta vastaan. Myös netissä, ja varsinkin netissä.


tiistai 22. joulukuuta 2015

Venäläisestä Suomesta

Tartuin tähän kirjaan Suomi on venäläinen (Schildts & Söderström 2015) uteliaana, koska tekijän aiempi kirja Suomi on ruotsalainen (2014) sai minut kirjoittamaan blogitekstin verran. Marjo Vilkko ei ole varsinainen tutkija vaan enemmänkin toimittaja, jota historia kiinnostaa. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Toimittaja osaa kirjoittaa napakasti ja luettavasti, mutta välillä tulee tunne, että väitetään kepein perustein aika isoja asioita.

Kehut alkuun. Vilkko on koonnut kirjaan paljon sellaista aineistoa, joka ei ehkä tarjoa historian tutkijoille uutta, mutta joka taatusti saa tavallisen harrastajakansalaisen kohottamaan silmäkulmiaan. Vilkolla ei ole tarvetta ripustautua vanhoihin kiihkokansallisiin myytteihin, eikä myöskään myötäillä kiihkeimpiä svekomaanisia näkemyksiä (tämä kävi ilmeisesti jo edellisestä kirjasta). On aina hyvä muistuttaa siitä, kuinka myöhään sellaiset käsitteet kuin "Venäjä" tai "Suomi" ovat todellisuudessa syntyneet. Ruotsillakin oli pitkään päävastustajanaan Novgorod, ei Moskova.

Vilkko onnistuu varsin hyvin kuvailemaan sitä monimutkaista tilannetta, joka eri säätyihin kuuluneilla suomalaisiksi itsensä kokeneilla oli suhtautumisessa keisarilliseen Venäjään. Vilkko ei rupea historian tuomariksi, vaan valottaa mielenkiintoisesti sekä Venäjän palveluksessa uran tehneiden että jatkuvasti Ruotsin suuntaan vilkuilleiden joskus hyvinkin vaikeita valintoja. Selväksi käy, että maailma on aina ollut hirveän paljon monimutkaisempi kuin millaisena kansallishenkinen propaganda (kaikenmaalainen) sen mielellään maalaa.

* * *

Valitettavasti kirjoittamisen taso suorastaan romahtaa, kun Vilkko pääsee 1900-luvulle ja Venäjän keisarivallan romahtamiseen. Marjo Vilkko osoittautuu vanhanaikaiseksi antikommunistiksi ja Neuvostoliiton vastaiseksi historian tulkitsijaksi, joka ei ole selvästikään edes halunnut ottaa sitä etäisyyttä, jota historian tapahtumien analysointi aina kaipaa. Tämän seurauksena Vilkko muuttuu tapahtumia erittelevästä ja esittelevästä asiantuntijasta pamfletistiksi, jolla ei kuitenkaan ole käytännössä mitään uutta sanottavaa.

Erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiä tapahtumia kuvatessaan Vilkko näyttäytyy lähinnä Kokoomuksen oikeistosiiven ideologisena seurapiiritoimittajana, joka tuntee Neuvostoliitosta kirjoittaessaan vain mustan ja valkoisen. Kysymys ei ole siitä, etteikö Vilkko saisi tätä mieltä olla. Siinä ei vain ole mitään uutta ja mielenkiintoista, kaikki on niin moneen kertaan sanottu ja vatvottu. Vilkko ei näytä tajunneen, miten loppuunkaluttua polkua hän etenee toistellessaan suomettumisideologia fraaseja.

Vilkon pinttymiä ei ole mieltä tässä edes esimerkin vuoksi siteerata, mutta lainaan kuitenkin yhden kohdan kuvaamaan sitä tyylilajia, johon hän Neuvostoliitosta puhuessaan helposti lipsahtaa. (Vilkko tuntuu lainanneen puhetapansa muutenkin Yhdysvaltalloista; kaikki on "kommunismia", vaikka NKP itse korosti Neuvostoliiton olevan sosialismia rakentava yhteiskunta, joka on vasta matkalla kohti kommunismia.)

"Jos Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta Kekkosen ajalla verrataan parisuhteeseen, Neuvostoliiton käytös muistutti narsistisen mustasukkaisen rakastajan edesottamuksia. (...) tuntiessaan asemansa uhatuksi Neuvostoliitto pelasi sadistista peliä ja nautti voidessaan pyöritellä silmiä Suomen hötkyilylle." (s. 314) Suurvallan ulkopolitiikan tulkitseminen sadistiseksi ihmissuhteeksi voi toimia romanttisessa fiktiossa, mutta analyysinä monen toimijan monimutkaisesta valtapelistä pitkällä aikavälillä se palvelee vain jonkinlaista Pahan Valtakunnan pinnallista retoriikkaa. Sehän on meille tuttua esimerkiksi Ronald Reaganin ja George W. Bushin hallintojen kaudelta, mutta siihen ei odottaisi - eikä varsinkaan toivoisi - törmäävänsä yleistajuisessa historian esittelyssä enää vuonna 2015.

* * *

On jossain määrin outoa, että erilaisten ennakko-oletusten kumoamisessa kunnostautuva historiallinen matka kompuroi lähihistorian osalta niin paljon kuin Marjo Vilkon teksti minun mielestäni tekee. Olisihan vaihtoehtona ollut, että jättää käsittelemättä tuoreemman historian, jos sitä ei tunne tai sitä ei halua neutraalisti lähestyä.  Raadollinen selitys on tietysti se, että Vilkko on tällä annoksella antikommunismia ja neuvostovihamielisyyttä varmistanut sekä kirjan menekin että hyvän kritiikin niissä piireissä, jotka asioista tässä maassa päättävät.

Olisin halunnut antaa tälle kirjalle kiitettävän yleisarvosanan, koska perinteisiä ajatuskuvioita haastava teksti on aina tervetullutta. Ideologinen kiihottuneisuus ei kuitenkaan tee hyvää millekään eikä kenenkään tekstille. Siksi minua lähinnä harmittaa.


torstai 17. joulukuuta 2015

Aseet ovat aina eri asia

Sen kerran kun EU uhkaa säätää jotenkin tolkulta kuulostavan direktiivin - tässä tapauksessa kieltää sarjatuliaseiden hankkimisen ja hallussapidon yksityishenkilöiltä -, normaalisti niin kuuliainen ja "EU:n ytimeen" hanakasti nöyristellen aina pyrkivä Suomi muuttuu kuin raivotautiseksi eläimeksi. Ilman mitään seurauksia ministerit antavat ymmärtää, että Suomi ei aio tällaista direktiiviä hyväksyä. Aivan kuin Suomella olisi EU:hun kerran liityttyään olemassa tällaista oikeutta.

Eipä muistu mieleen toista tapausta, jossa Suomi olisi muiden EU-maiden tavoin julkisesti uhitellut kieltäytyvänsä tottelemasta. Se ei ole ollut Suomen EU-eliitin linja. Mutta kuten yleensä aina, aseet ovat jostain syystä eri asia. Se - siis aseiden käsittämätön lumovoima - voi tulla yllätyksenä niille kansalaisille, joiden elämään aseet eivät mitenkään kuulu (he ovat tietenkin suuri enemmistö kansasta). Mutta kuten aselobbyn edustajien lausunnoista on jo voitu lukea, markasta ja itsenäisestä talouspolitiikasta luopuminen ei ollut mitään sen rinnalla, että pitäisi luopua oikeudesta määritellä suomalaisen suhde aseisiin.

Aselobbyn perustelut direktiivin vastustamiselle ovat maallikon näkökulmasta jossain naurettavan ja käsittämättömän välimaastossa. Oikeus saada pitää hallussa ja käyttää itselataavia, sarjatuliaseita muistuttavia aseita kun uhkaa lopettaa koko reserviläistoiminnan, kuten eduskunnan suuri valiokunta hehkuttaa. Minä olen tähän asti luullut, että maanpuolustusintoinen reserviläistoiminta perustuu hengen paloon ja innostukseen. Mutta ei, ammuskelusta siinä ilmeisesti onkin vain kysymys.

* * *

Osa aselobbyn julkisesta uhoilusta saattaa liittyä siihen katkeruuden valtamereen, jonka maamiinojen kieltosopimus Suomeen synnytti. Hävittyä toista maailmansotaa edelleen jatkavat kun rakastavat näitä edullisia ja vihollisen pöljille jalkamiehille tuskaa ja tuhoa aiheuttavia helvetinkoneita. Veikkaankin, ettei niitä Ottawan sopimuksen perusteella hävitettäviksi määrättyjä miinoja todellisuudessa kaikkia ole hävitetty muuten kuin kirjanpidosta ja näkyvistä. Eiväthän siviilit asiaa pääse koskaan tarkastamaan.

Asefetisistejä on oikeastikin olemassa. Ihmisiä, joille aseiden koskettelu, katsominen ja ennen muuta hallussapito tuottaa suurta mielihyvää. Mutta ei tässä julkisessa kiihkoilussa fetisismistä kysymys ole vaan siitä, mistä "maanpuolustushenkisen" eli poliittisesti luotettavan oikeistolaisen ihmisjoukon intressien ajamisessa pohjimmiltaan on kyse.

Kyse on siitä nykyajan suojeluskunnasta, jota ei virallisesti ole, mutta joka on kuitenkin. Siitä organisaatiosta, joka riittävän uhkaavan kriisin oloissa polkaistaan käyntiin, hyvin aseistautuneena ja harjoitelleena. Organisaatiosta, jonka jäsenet tuntevat toisensa yhteisistä metsästys- ja reserviläisharrastusporukoista. Tämän joukon ja sen toimeksiantajan edun mukaista on, että oikeilla ihmisillä on tehokkaita välineitä, joilla poliittinen valta pidetään tiukan paikan tullen omissa käsissä. Sillä ei niitä ulkomaista hyökkääjää vastaan ole tarkoitettu vaan pitämään suomalaiset kurissa ja Herran eli eliitin nuhteessa.

* * *

Kun meillä nyt on vallassa pataporvarillinen SSS-hallitus, yksityishenkilöiden aseistusta rajoittaville säädöksille ei ole vähäistäkään kysyntää vaan pelkästään torjuntaa. Itse en usko, että Suomi saa direktiivistäirtautumislupaa, vaan asia hoidetaan säätämällä laki ja jättämällä se sen jälkeen valvomatta. Ongelmaa ei synny, koska näitä asioita valvovat organisaatiot, joilla on aseistautumisen oikeus lainkin puolesta. Eivät ne sitä siviiliasemiesten porukkaa kärytä, korkeintaan käyvät valistamassa, missä pitää säilyttää, etteivät silmiin osu.

Myönteistä suhtautumista yksityishenkilöiden asevarusteluun on pidetty yhdysvaltalaisena hulluutena. Todellisuudessa Suomi ei kovinkaan paljon poikkea tuosta maailmasta, myös meillä aselobby saa aina tahtonsa läpi. Yhden sisällissodan niukasti saksalaisten avulla voittanut valta ei ota riskiä toisen häviämisestä, ei vaikka sitä ei vaalien perusteella mikään näytä edes uhkaavan.

"Maanpuolustus" on aina kätevä tekosyy ja suojaverho Suomessa. Mitä vaan voi esittää, kun väittää sen olevan maanpuolustuksen kannalta välttämätöntä. Miljardeja poltetaan koko ajan sillä verukkeella ja nyt sisäministeri ilmoittaa sen perusteeksi uhmata EU-isäntää. Mutta ei sillä yhteistä isänmaata ole tarkoitus puolustaa, vaan pelkästään hallitsevan eliitin valtaa. Siksi toivon hartaasti, että tässä asiassa EU rökittää Suomen 1-0.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Pakolaisuus ei ole vaihtoehto

Ihmiskunta on alituiseen liikkeellä. Eivät tietenkään kaikki, mutta miljoonat joka tapauksessa. Valtavat määrät ihmisiä. Ihmisen ajaa liikkeelle yleensä pakko: sota, vaino, sietämätön kurjuus. Mutta on myös niitä, jotka saa liikkeelle sisäinen levottomuus, usko ruohon vihreyteen aidan toisella puolella tai silkka uteliaisuus.

Yksilön liikkuminen ei ole koskaan ollut iso ongelma. Kulkumiehiä ja joskus -naisiakin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Heidän kanssaan on kyllä pärjätty. Asiaan kiinnitetään huomota vasta sitten, kun rajojen yli pyrkii suurempia ihmismääriä kerralla. Harvoin tämä suuri joukko on haluttu ja tervetullut näky, mutta ymmärryksen ja hyväksymisen määrään vaikuttaa myös maahantulon syy.

Helpointa on hyväksyä hädänalainen tulija, pakolainen, turvapaikan etsijä. Kun toisen ihmisen perusturvallisuus on uhattuna, lajivaistomme nujertavat ryhmä- ja heimokeskeisyyden ja avaamme oven ainakin raolleen. Hädän hetkellä ihmisen ihonväri, uskonto ja kieli eivät tunnu niin tärkeiltä. Toimimme kuten haluaisimme muiden toimia, jos itsellämme olisi hätä. Ja hyvä niin.

* * *

Tilanne muuttuu, kun herää epäilys vieraan tulijan hädänalaisuudesta tai sen aitoudesta. Vaikka myös hyvin toimeentulevat, vauraat eurooppalaiset liikkuvat maailmalla paremman elintason puolesta, meillä on taipumus herkästi ajatella, että samaan syyllistyvä köyhän maan köyhä ansaitsee jonkinlaista moraalista sormenheristelyä. Minusta se on tekopyhää. Elintasoliikkujia löytyy kaikissa tuloluokissa, ehkä sitä rikkainta 0,1% lukuun ottamatta. Heille ei ole enää paikkaa minne siirtyä.

Mutta ns. maahanmuuttokeskustelun suuri kysymys ei liity siihen, onko köyhällä afrikkalaisella oikeus pyrkiä löytämään työpaikka vauraasta Euroopasta. Sitä on kuitenkin aika vaikea kiistää millään rationaalisella perusteella, vaikka kuinka paheksuisi siirtolaisen kädessä olevaa uutta kännykkää. Siksi puhutaankin mieluummin "työperäisestä maahanmuutosta" vastapainona "humanitääriselle". Ajattelun logiikka on kaikille vieraskammoisille yhteinen: saa tänne tulla töitä tekemään, kun ei ole liian erilainen ja sopeutuu nurisematta maan tapoihin. Eikä sitten kajoa sosiaaliturvaan ennen kuin rupeaa niitä veroja maksamaan.

Tällainen on ollut siirtolaisen arki aina: jos haluaa pärjätä, on sopeuduttava ja mukauduttava, ehkä vähän alistuttavakin (joissakin maissa alistuttava oikein kunnolla). Normaalioloissa siirtolainen on aina sosiaalisen asteikon alapäässä, kunnes on sulautunut yhteisöön niin hyvin, että voi ruveta suhtautumaan tiukasti johonkin vähemmän sulautuneeseen etniseen ryhmään. Toisilta se sujuu oikein hyvin, toisilta ei niinkään. Tilanne on yleensä samantyyppinen kaikissa vastaanottajamaissa. Jotkut kulttuuriset ja uskonnolliset piirteet eivät kerta kaikkiaan edistä sopeutumista.

* * *

Eurooppa on nyt tulvillaan joutilaita nuoria miehiä, joiden migraatiostatus on epäselvä. Kaikki haluaisivat olla pakolaisen tai turvapaikanhakijan roolissa, vaikka kyse olisi perinteisestä siirtolaisuudesta. Ongelmat ovat väistämättömiä. Pakolaisena Suomeen tuleva siirtolainen ei pääse yrittämään tai aloittamaan sulautumista, hänen on ensin selvittävä byrokratian ja ilmaston yhteisestä karenssiajasta. Kaikilta se ei onnistu, vaan kaamoksessa alkaa kotimaa, josta lähdettiin paremman perään, näyttää jotenkin aikaisempaa mukavammalta.

Suomeen vuonna 2015 tulleista turvapaikanhakijoista aika suuri osa lienee todellisuudessa siirtolaisia, joilla on ainakin teoriassa vaihtoehtoja. Aidot pakolaiset uhkaavat jäädä sijaiskärsijöiksi, kun pohjoissuomalaisen kahvilakulttuurin kapeutta valittavat irakilaismiehet herättävät villasukkia kutovissa suomalaisissa halun toivottaa tyytymättömät takaisin sinne mistä ovat tulleet ja sassiin.

Aidoilla pakolaisilla ei tätä vaihtoehtoa ole. Siksi he ovat hiljaa, eivätkä mellastele iltalehtien uutisissa suuntaan taikka toiseen. Heidän suurin pelkonsa on joutua takaisin sinne, mistä ovat paenneet. Eivät he hiljaisen Suomen pimeydessä ehkä viihdy, mutta kyllä se aina oven läpi ampuvat kiihkoilijaporukat voittaa. Pakolaisuus ei ole valinnan kysymys. Meidän tehtävämme on sanoa näille ihmisille: olkaa rauhassa, täällä te olette turvassa.


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäinen vai itsenäisehkö?

En juhli Suomen virallista itsenäisyyspäivää, joka ulkona talvimyrskyssä lepattavista lipuista päätellen on tänään. Olen koko aikuisikäni vierastanut militaristisia rituaaleja, joiden avulla yritetään vakuuttaa 70:n vuoden takaisen verenvuodatuksen olleen hyvä juttu ja joiden tarkoituksena on joka päivä varmistaa, että eliitin tarpeellisiksi katsomia "arvoja" ei unohdeta.

Vallitsevan ajattelun näkökulmasta lienen siis lähinnä kurja isänmaanpetturi ja viideskolonnalainen tai ainakin surkea ilonpilaajakuokkavieras, kun suhtaudun vielä Linnan juhlintaankin tasavaltalaisen tympeydellä. Vaikka vain sisätiloista käsin ja passiivisesti, veteraanien verellä hankittuja kynttilöitä vuodesta toiseen säästellen.

Pidän silti itseäni erittäin isänmaallisena ja itsenäisyysmyönteisenä ihmisenä. Kaikkihan riippuu siitä, miten tällaiset termit määritellään. Suomessa ne on sata vuotta määritellyt hegemonistisesti poliittinen oikeisto, jonka into turvautua vieraan vallan (yleensä Saksan) apuun toisenlaisten suomalaisten nujertamisessa tunnetaan riittävän hyvin. Minä määrittelen asiat hiukan toisin.

* * *

Suomen valtiollinen lyhytikäinen itsenäisyys päättyi vuonna 1995, kun maa liitettiin poliittisesti tarkoituksenmukaisten kiemuroitten jälkeen pidetyllä kansanäänestyksellä Euroopan unioniin. Tätähän eliitti ei myönnä eikä tule koskaan myöntämään, mutta 2000-luvun kehitys on osoittanut käsiemme sitoutuneisuuden lukemattomia kertoja. Nyt sitä kansanäänestystä ei uskallettaisi järjestää, Väyrysestä riippumatta. Suomesta on tullut itsenäisehkö. Meillä on vielä kansanedustuslaitos, mutta se saa päättää vain toisarvoisista asioista.

Vain suurvallat voivat olla näennäisesti "itsenäisiä" eli muista kokonaan riippumattomia, ja niidenkin kohdalla kysymys on aina tilapäisestä olotilasta. Valtiollinen itsenäisyys määrittyy suhdanteilla ja historian oikuilla, mutta sen takana oleva ihmisten näkemys samasta asiasta on hitaampaa lajia. Tuntea itsensä "suomalaiseksi" määrittyy silti sekin koko ajan uudelleen.

Ihmislajin yksilönä koen itseni korkeintaan suomalaiseksi. En tunnista "eurooppalaisuuttani" mitenkään konkreettisesti (perimässäni on myös slaavilaisia geenejä). Olen suomalainen, koska suomi on kieli jolla ajattelen ja suomalainen kulttuuriympäristö on minulle tuttu, läheinen ja turvallisen tuntuinen. En pidä kaikista sen piirteistä, mutta en osaa kuvitella asuvani jossain toisessa kulttuuripiirissä. Saattaisin juuri ja juuri pärjätä Ruotsissa, mutta toisaalta, herregud miten outoa se olisi!

* * *

Isänmaa ja itsenäisyys ovat minulle arkisia asioita. Ne ovat sitä, että asiat sujuvat kohtuullisesti ja voin omalla kielelläni olla mitä mieltä haluan, myös julkisesti. Että väkivaltakoneisto ei puutu yksilön elämään kohtuuttomalla tavalla (normaaliaikoina), että ihan kaikkea luontoa ei ole alistettu (vaikka yritys on kova). Että ihmiselle myönnetään tietty perusarvo ja sen myötä siedettävä sosiaaliturva (ainakin toistaiseksi). Että uskonnollinen poliisi ei vie minua kivitettäväksi vain sen takia, etten halua uskoa typeriin satuihin (ainakaan toistaiseksi).

Isänmaa ja itsenäisyys ovat vaarallisia asioita, kun ne muuttuvat kiihkoilun kohteiksi ja välineiksi. Kun niitten nimeen vannotaan, uhotaan, kalistellaan sapeleita ja painetaan murhalennokin lähetysnappia. Kun niitten kuori ja rituaalit muuttuvat tärkeämmiksi kuin sisältö. Kun yksilö, kipua ja kaipausta tunteva ihminen saa ennen muuta luvan uhrautua, uudelleen ja uudelleen, eliitin etujen turvaamiseksi.

Eliitti ei harrasta vakavahenkistä isänmaallisuutta, sille Kiitos1939-45 -paidassa roihuavat ovat vain käyttökelpoista räjähdysainetta. Eliitillä ei ole isänmaata, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Eliitti tarvitsee isänmaata ja itsenäisyysrituaaleja vain vallan välineinä ohjaamaan kiihkoa omien tarpeiden mukaisesti. Siksi sanon sille nyt ja aina: kiitos mutta kiitos ei.


perjantai 4. joulukuuta 2015

Voiko musiikista kirjoittaa?

En kovin vapaaehtoisesti tartu taidemusiikin historiaa yleisesti esittelevään kirjaan. Sellainen on joko aivan sietämättömän pitkä ja puuduttava tai sitten aivan sietämättömän ylimalkainen ja jättää täysin olennaisia asioita huomiotta. Seuraavassa puheeksi tulevaan kirjaan tartuin siksi hyvin varovaisesti, vaikka Stephen Fryn nimi kannessa houkuttelikin.

Stephen Fry's Incomplete and Utter History of Classical Music (Classic FM, 2015) kirjan otsikkona panee uumoilemaan - luonnollisesti kirjoittajan itsensä luomien ennakko-odotusten lisäksi - hiukan epätavallista lähestymistapaa. Fryn huumori on omanlaistaan ja sitä onkin tarjolla koko kirjan pituudelta, siis koko ajan. En usko kaikkia vivahteita edes tajunneeni, mutta mielenkiintoisen näkymän brittiläisen vitsikkään puhe- ja kirjoitustyylin äärelle tämä kirja tarjoaa.

Kokonaan toinen asia sitten on, onko länsieurooppalaisen taidemusiikin historia Stephen Fryn kertomana kiinnostavampi kuin jossain muussa muodossa. Vaikka nautin kirjan lukemisesta, syynä ei ollut niinkään aihe kuin kirjoitustapa. Fry kirjoittaa kuten puhuu, ja se nyt vaan sattuu kutkuttamaan minun hermojani miellyttävästi. Voin silti ymmärtää, jos joku on ihan toista mieltä. Makuasia.

En pidä itseäni kirjan käsittelemän aihepiirin suhteen täysin tietämättömänä, mutta etsisin lievän leipääntymisen (minun kohdallani Schubertin kuoleman jälkeen eli noin 1830) selitystä enemmän asian luonteesta kuin siitä, että se liittyy musiikkiin.


* * *

Toki on kysymys myös musiikista ja siitä, miten siitä voi ylipäätään kirjoittaa. Näin lyhyesti asiaa on hankala lähestyä kaikilta tarpeellisilta suunnilta, joten valitsen vain yhden ja kysyn: kiinnostaako ketään ihmistä maailmassa edes länsimaisen taidemusiikin koko historia?

Voitte laskea kädet alas, uskon kyllä. Mutta väitän silti, että suurin osa musiikkia harrastavista ja siitä jopa vapaaehtoisesti lukevista (paljon pienempi joukko) alkaa haukotella, kun pitäisi kulkea koko tie eteläisen Ranskan luolissa luuhuilua väsäävästä Muusikosta nro 1 modernin tekniikan hyllyä koko ajan koluavaan nykymuusikkoon Nro Ziljoona.

Oma teoriani on, että musiikista kiinnostunutkin ihminen haluaa lukea vain niistä musiikillisista ilmiöistä, joita rakastaa tai inhoaa. Tai ainakin niistä joita rakastaa. Jos barokki ei kiinnosta, peruukkien pöly alkaa yskittää alta aikayksikön. Jos nimen "Wagner" lausuminen saa nopeuttamaan askelia poispäin, jää varmasti lukematta aikamoinen jakso sitä musiikin historiaakin. Jokainen intohimoinen sibeliaani on tänä vuonna voinut testata teoriaani. Ainakaan testiaineistosta ei ole ollut puutetta. 


* * *

Musiikista kuten muistakin aihepiireistä tehdään kirjoja pääosin kolmesta eri syystä: (1) rahan toivossa (onnistuu varsin harvoilta), (2) intohimoisesta kiinnostuksesta aiheeseen ja (3) koska kustantamoiden mielestä aina silloin tällöin pitää jokin musiikkiaiheinen kirjakin julkaista, vaikka niillä ei Seppo Heikinheimon muistelmien jälkeen ole voinutkaan tehdä varsinaista voittoa.

Kuten arvata saattaa, itseäni kiinnostaa vain tuo toinen motiivi. Intohimo ei tietenkään takaa, että sen työstäminen hyväksi kirjaksi onnistuu. Usein käy ihan päin vastoin ja sitä intohimoa täytyy kaivella tekemättä jääneen toimitustyön ja oikoluvun väleistä.

Mutta kyllä musiikista kirjoittaminenkin joskus onnistuu. Mainitsen taidemusiikin saralta kaksi onnistumista: Wolfgang Hildesheimerin Mozart-kirjan (Otava 1984) ja Matti Suurpään Neljätoista mestaria (WSOY 1986). Kumpikaan tekijä ei ollut musiikin ammattilainen, mutta kirjailijoita molemmat. Hildesheimer puhdistaa Mozartin romantisoivasta roinasta kiihkeästi, Suurpää puhuu hiljaa siitä mistä ei voi puhua. 

Musiikistakin voi siis kirjoittaa.Mutta se ei ole helppo laji. Ei kirjoittajalle, ei lukijalle.



PS. Huomasin juuri, että tämä oli järjestyksessä teksti nro 101. Kun aloitin toukokuussa 2014, en ajatellut ihan näin kovaa tahtia. Mutta näköjään aiheita riittää. Riittääkö lukijoita, se onkin ihan eri juttu.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Daavidien puolesta

Paltamon Melalahden suuri poika Keijo Korhonen häipyi 1990-luvun puolivälissä Arizonan yliopiston vierailevaksi professoriksi, kun elämä Suomessa kävi EU-kriittiselle tutkijalle ja entiselle ulkoministerille liian raskaaksi. Vapaana koto-Suomen paineista Korhonen on harvakseltaan osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tuorein panos on pamfletti Goljatit : Kuka niitä tarvitsee? (Auditorium 2015).

Goljatit on pamfletti, sillä Korhonen ampuu yli 200:n sivun verran suoraa tykkitulta sen kummemmin lähteisiin viittaamatta tai vetoamatta - vaikka siteeraa puolta tusinaa arvostamaansa tutkijaa uudelleen ja uudelleen. Pitkän uran tehneen tutkijan kohdalla valinta on varmaan nopeuttanut kirjan valmistumista. Asioista vähemmän perillä olevalle lukijalle pieni annos viittauksia keskeisiin lähteisiin olisi silti voinut tehdä hyvää.

Korhosen kohteena ovat liian suuret, joista hän keskittyy toisaalta Yhdysvaltoihin, toisaalta EU:hun. Samalla kun David-Korhonen vyöryttää todistusaineistoa ylikasvun tuhoisista seurauksista, hän käy kuin puolihuolimattomasti läpi yleisiä valtio-opillisia ja poliittis-historiallisia ajatuksiaan, joita voi lyhyesti luonnehtia kohtuullisuuden ja pienen mittakaavan ylistykseksi.

* * *

Vaikka Keijo Korhonen rusikoi säälimättä nykyisen kotimaansa ongelmia ja suhtautuu niin Lähi-Idän kuin Ukrainankin kriireihin inhorealistisen etäisesti myös Venäjän suurvaltapolitiikkaa hyvin ymmärtäen, ei kyseessä ole mikään takinkääntö. Korhonen on edelleen täysiverinen isänmaallinen porvari, vaikka sitten sosiobiologisesti maustettua ja nykyisin varsin harvinaiseksi käynyttä mallia.

Goljatit on kirja, joka ei mahdu eliitin ns. virallisen maailmanselityksen pirtaan. Korhonen avaa kirurgin elkein Yhdysvaltain ja EU:n parantumattomasti sairaat, pöhöttyneet rakenteet jättämättä lukijalle juurikaan tilaa vastaväitteille. Kuvaus erityisesti Yhdysvalloista, missä Korhonen on asunut viimeiset vuosikymmenet, on jokseenkin hyytävä. Sotilaallis-rikollisen eliitin vaikuttajat hypyttävät mielensä mukaan julkisia "kansan"edustajia, joiden äänestäjiä (vähemmistö äänioikeutetuista) eivät kiinnosta edes oman maan asiat, muusta maailmasta puhumattakaan.

Mutta ei Korhonen näe valoa myöskään Euroopassa, missä etelän ja pohjoisen vastakkaisuus on kirjoittajan mielestä ratkaisematon ongelma. Kuten Yhdysvalloissa, myös EU:lle Korhonen näkee ainoaksi ratkaisuksi isojen rakenteiden purkamisen ja palaamisen kohtuullisen kokoisiin kansallisvaltioihin. Korhonen ei ole optimisti, mutta ainahan voi toivoa muutosta.

* * *

Korhonen on rutinoitunut puhuja ja kirjoittaja, jonka teksti etenee luettavana ja yksityiskohtien tasolla kiinnostavana. Vuodet Yhdysvalloissa näkyvät silti sanavalinnoissa (suomalaisille Persianlahti ei ole Gulf)  ja ehkä myös oikeinkirjoituksessa, jonka olisi oikolukemisella ja ulkopuolisen toimittajan työllä saanut huomattavasti paremmaksi. Kokonaisuus vaikuttaa muutenkin nopeasti rakennetulta. Lisäajan kanssa siitä olisi saanut paljon paremman toistoa ja suoranaista jankuttamista vähentämällä.

Tai sitten Korhonen on halunnut näkemyksensä maailmalle nopeasti ja rosoisena. Vaikka kaikkiin Korhosen näkemyksiin on vaikea yhtyä (esimerkiksi kauniit sanat Saudi-Arabiasta ovat jokseenkin käsittämätöntä puhetta), pääteesi suuruuden tuhoisasta vaikutuksesta on esimerkkien valossa uskottava ja myös loogisesti johdonmukainen. Korhonen ehkä yksinkertaistaa ja pelkistää kovalla kädellä, mutta perusajatus on aika kantava. Pienempi on kauniimpaa kuin isompi, puhuttiin valtioista tai taloudesta.

Kun tällaista suorapuheista tekstiä ei saa ns. suurten kustantajien kautta julki, on aina riski jäädä sivuun julkisuudesta ja tulla vaiennetuksi kuoliaaksi. Itse toivon, että kirja löytää lukijoita erityisesti niistä kansalaispiireistä, jotka vannovat kritiikittä EU:n, Yhdysvaltain ja Nato:n nimeen. Korhosen vyörytyksen jälkeen näkemykset saattavat muuttua. Silläkin riskillä tähän kirjaan kannattaa tarttua.



Emme tiedä

Tämän päivän Hesarissa Vanttilan koulun 1B-luokka kysyy tiedesivuilla, "Miksi alkuräjähdys tapahtui?". Onneksi vastaajaksi valikoitui Syksy Räsänen, joka monen muun osaamisen ohella on niitä harvoja tutkijoitamme, joka ei pelkää vastata "en tiedä" tai tässä tapauksessa vielä kollektiivisesti "emme tiedä".

Arvostan suuresti, että kotimaisella huipulla oleva kosmologi vastaa "Tämä kysymys huimaa päätä, emme tiedä vastausta siihen" (kysymys Räsäsen itsensä muotoilemana: "Miksi mitään on olemassa"). Senkin Räsänen toteaa koululaisille suoraan, etteivät fyysikot tiedä, miksi inflatoni oli "alun perin" olemassa.

"Emme tiedä" tarkoittaa nöyryyttä sen edessä, että ihminen ei vielä tunne riittävästi kaikkia niitä mekanismeja ja järjestelmiä, joita kuitenkin vakavasti tutkitaan. Tämän nöyryyden pitäisi olla kaiken tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana, sillä vain nöyrä voi välttää vauhtisokeuden. Se myös varmistaa, että tutkimus jatkuu senkin jälkeen, kun ymmärrys ja tietämys näyttävät jossain asiassa vallitsevan.

* * *

"Emme tiedä" -toteamusta on myös ihan toista sorttia, kun se jatkuu toteamuksella "eikä meidän tarvitsekaan tietää". Tämä tietämättömyyden laji on yhteinen kaikille uskonnoille ja ei-tieteellisille uskomuksille, joita hellitään siitä huolimatta, että mitkään tosiasiat eivät anna uskomukselle tukea.

Muistan jo melko nuorena ärsyyntyneeni luterilaiseen maailmanselitykseen kuuluneesta lauseesta "Jumalan tiet ovat tutkimattomat". Sitähän tarjoilivat ja tarjoilevat edelleen leipäpapit vastauksena sellaisiin kiusallisiin kysymyksiin kuten "Miksi Jumala sallii lasten kärsimykset?" tai "Miksi Jumala ei estä ihmisiä sotimasta?". Minusta vastaus oli sekä pettymys (se ei selitä mitään) että moraaliton (se kadottaa eettisen ongelman ihmisen ulottumattomiin).

Uskonnollinen, vapaaehtoinen tietämättömyys ei ole nöyryyttä vaan ylimielistä typeryyttä. Vaikka sen jumalan tiet olisivat kuinka tutkimattomat, eihän se voi poistaa kaikkivaltiaaksi luonnehditun toimijan vastuuta kaikesta siitä paskasta, jota ihmis- ja eläinparkojen selkään koko ajan sataa. Jos tämä ihmisten ja eläinten kärsimysten ja epäoikeudenmukaisuuden maailma on Allahin/Buddhan/Jehovan/Jumalan tutkimattomien teiden tulosta, kannattaako tuollaisia teitä astella?

* * *

Tieteellinen nöyryys on pysyvästi uskonnollisen, omahyväisen ääliömäisyyden antiteesi. Tiede ei ole kaikki eikä se auta kaikessa, mutta kyllä se silti on mahtava runsaudensarvi uskonnollisen saivartelun ja käsienlevittelyn rinnalla.

Kysymykseen, "miksi mitään on olemassa sen sijaan ettei mitään olisi olemassa" ei välttämättä koskaan löydetä vastausta. Sen sijaan inflatoni täytyy saada kestävästi taustoitetuksi, muuten sen asema maailmankuvaamme selittävänä teoriana heikkenee.Jos samaa tieteellistä asennetta sovellettaisiin uskonnoissa, ne olisivat kaikki kadonneet aikoja sitten olemattoman selityskykynsä takia.

Tietäminen ja ymmärtäminen edellyttävat uskallusta sanoa myös "en tiedä, mutta yritän ottaa selvää".


lauantai 21. marraskuuta 2015

Lajirasismia

Tähän aikaan vuodesta harva jaksaa kiihkoilla edes lupiinista, jolla on kyseenalainen kunnia symboloida pysyvän tuntuista kiistaa siitä, mitä "haitta" luonnossa oikeastaan tarkoittaa. Kun ulkona ei kukoista mikään muu kuin räntäinen pimeys, on siten ehkä hyvä hetki pysähtyä kysymään, miksi olemme näkemyksinemme niin kaukana toisistamme.

Toisessa ääressä ovat ne ihmiset - usein, mutta eivät suinkaan aina biologeja -, jotka ovat olleet aktiivisesti laatimassa kansallista haitallisten vieraslajien torjumisen strategiaa (ks. esimerkiksi http://www.sll.fi/mita-me-teemme/lajit/vieraslajit). Nämä ihmiset osallistuvat jättipalsamin ja lupiinin tuhoamistalkoisiin ja seuraavat huolestuneina uutisia ennen näkemättömien lajien ilmaantumisesta Suomen tasavallan luontoon.

Taidan olla itse siinä toisessa ääressä, jonka mielestä tämä vieraslajien vastustaminen on pääosin eräänlaista lajirasismia, ihmisen itsekkäistä näkemyksistä kumpuavaa pyrkimystä päättää, mistä lajeista koostuu "Suomen luonto". Tai ehkä en ole ihan äärilaidassa, koska minäkin hyväksyn käsitteen "ihmiselle haitallinen laji" ja hyväksyn sen kurissa pitämisen toimet. Esimerkiksi kaukasianjättiputki (Heracleum mantegazzianum) on niin hankala tapaus, että nostan käteni. Mutta lupiini ei ole mikään Heracleum mantegazzianum.

* * *

En kiistä sinänsä niitä kuvauksia, joiden perusteella joidenkin lajien haitallisuutta perustellaan. Sen sijaan kysyn toistuvasti, millä oikeudella ihminen puuttuu tällä lailla luonnon järjestelmiin eli viime kädessä evoluution toimintaan (sitähän vieraslajien hävittäminen käytännössä tarkoittaa). Tiedän toki sen löytöretkeilijäfilosofisen ajatuksen, jonka mukaan luonto on olemassa ihmistä varten ja sillä on arvoja vain ihmisen näkemyksen kautta. Minusta tuo filosofia on kuitenkin korskea.

Tunnen myös sen perustelun, jonka mukaan ihmisen on toimittava, koska nämä vieraslajit ovat määritelmänomaisesti ihmisen toiminnan seurausta, tahallista tai tahatonta. Tässä olisi jotain tolkkua, jos toiminta olisi johdonmukaista eli ihminen torjuisi kaikenlaisen lajien siirtämisen. Mutta olisiko sellaisessa mitään "luonnollista"? Ihminen on aina tuonut tullessaan uusia lajeja ja tuhonnut tulollaan entisiä. Eivät eliölajit siirtoa tai tuhoamistaan pyytäneet.

Kaikkein onnettomin on minusta perustelu, joka jakaa eliölajit "alkuperäisiin" ja "tulokaslajeihin". Tähän jaotteluun sisältyy ajatus, että luonnosta olisi löydettävissä jokin staattinen "nykyisyys", joka jollain tuntemattomalla oikeutuksella on parempi kuin jokin muu. Suomessa on keksitty soveltaa parin sadan vuoden mielivaltaista rajaa. Lajit, jotka älysivät levitä Suomeen "äskettäin" eli siis noin ennen vuonna 1815 (siis ennen kuin Venäjän keisarikunta nappasi Suomen Ruotsista), saavat tämän mukaan luontaisen kansalaisoikeuden, nuoremmat saavat "tulokaslajin" leiman otsaansa.

Miksi juuri parisataa vuotta? Todennäköisesti siksi, että rajan määrittelijätkin ymmärtävät, että kaikki rajat olisivat mielivaltaisia ja 200 v on yhtä hyvä tai huono kuin jokin muu ja kuulostaa "pitkältä ajalta". Minusta ainoa jollain tavalla biologisesti kestävä määritelmä olisi se, että kaikki jääkauden jälkeen tänne levinneet ovat tulokkaita ja "alkuperäisiksi" julistettaisiin vain ne, jotka todistetusti oleskelivat nykyisen Suomen valtion alueella (veden korkeudesta tietysti riippuen) jo ennen viimeisiä jääkausia. Passin virkaa voisi hoitaa siitepölynäyte tai DNA-analyysi.

* * *

Itseäni eivät kiusaa tappotalkoot ja hysteriaa lähentelevä eliölajien julkinen leimaaminen sinänsä. Ihminen tekee niin paljon kaikenlaista höpsöä, ettei tämä liene edes pahimmasta päästä, vaikka häikäilemätöntä surmaamista usein edustaakin. Minua huolestuttaa sellaisen ajattelun levittäminen ja yleistyminen, että jonkin lajin olemassaolon hyväksyminen on oikeutetusti pienen ihmisryhmän käsissä. Tästä syystä käytän harkiten ja provosoiden ilmaisua "lajirasismi".

Virallisesti erotetaan neljä haitan lajia, joiden takia vieras laji saatellaan takaisin rajan toiselle puolelle tai deletoidaan saman tien. Terveydellinen haitta on näistä selkein ja ymmärrettävin. Palovammoja aiheuttava kasvi ei ole tervetullut. Taloudellinen haitta on sitten puhdasta tuubaa, täysin mielivaltainen ja näkökulmasta riippuva asia, kuten myös sosiaalinen haitta eli ympäristön estetiikkaan ja vastaavaan liittyvät asiat kuten lupiini. Monimutkaisin on käsite ekologinen haitta, joka edellyttää suhteellisen voimakkaita ennakko-oletuksia ja parametrejä ollakseen mitattavissa.

Minusta ihmisen ei pitäisi ruveta mestaroimaan luonnon monimuotoisuuden puolesta. Evoluutio on joka tapauksessa lyhytikäistä ja -pinnaista ihmistä vahvempi voima, jonka myllyä ei mikään laji voi välttää. Evoluutio sisältää aina myös jatkuvan muutoksen, jota vieraslajibiologi tuntuu karttelevan. Aiheesta kirjankin kirjoittanut Seppo Turunen on evoluution edessä nöyrä ja muistuttaa siitä, että ajan kanssa vahvinkin rynnistäjä yleensä talttuu ja siirtyy suureen keskijoukkoon - tai tuhoutuu. Subjektiiviset haitatkin ovat tilapäisiä.

* * *

Biologinen lajirasismi ei ole ihan sama asia kuin ihmisen toiseen ihmiseen kohdistama rasismi. Mutta ei se minusta aivan eri asiakaan ole. Siksi oma linjani on antaa kaikkien lajien kukoistaa, yritetään etsiä kauneus ja hyöty eri lajeista ja ennen muuta yritetään ymmärtää kunkin lajin rooli kokonaisuudessa. Jos tutkijat yhtäkkiä löytäisivät lupiinista kemiallisen ainesosan, joka tuhoaa syöpäkasvaimia, laji kokisi välittömästi sosiaalisen arvonnousun ja pääsisi pois haitallisten vieraslajien listalta, vaikka kaikki muu pysyisi ennallaan.

Evoluutio ei tuota lajirunsautta ja monimuotoisuutta mistään erityisestä syystä, kaikkein vähiten siksi, että ihmisen olisi hyvä olla. Minusta monimuotoisuuden salliminen ja tukeminen (mitä lajirasismi ei välttämättä ja viimekädessä edusta) ovat ihmisen puolelta järkevää laskelmointia. Muut eliöthän eivät piittaa motiiveistamme tai laskelmistamme, vaikka joutuvatkin niiden kohteiksi. Lajirasismi on uskoakseni pitkällä tähtäimellä vaarallinen asenne. Torjuvan suhtautumisen luonnon monimuotoisuuden tuottamaan lajikirjoon pitäisi olla minimissään, ei maksimissa. Eihän se erityisen tehokasta kuitenkaan koskaan ole. Mutta ihmisten asenteita se voi kasvattaa vinoon omaksi tappioksemme.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Epäsome

En osaa todeta tähän kärkeen napakasti, kuinka monta vuotta vauras länsimaalainen yhteiskuntamme on jo elänyt ns. somen aikakautta. En tunne aihepiiriä erityisen hyvin, koska itse harrastan vain näitä vanhanaikaisen yksisuuntaisia median muotoja kuten bloggaamista ja tviittausta. Wikipedian mukaan joka tapauksessa somen maailmanlaajuinen symboli Facebook on nyt 11-vuotias, siis tulossa teiniksi.

Erilaisten some-ohjelmistojen ja -palveluiden suosio yllätti varmaan monet nuoremmatkin, itse olen edelleenkin ihmeissäni. Tunnistan toki ne koukuttavuuden elementit, joiden avulla ihminen ensin houkutellaan ja sitten liimataan "sosiaalisuuden" pikaliimalla kiinni. Nerokasta, ei voi kiistää. Nerokasta ja samalla tavattoman ärsyttävää bisneksentekoa: Zuckerberg nauraa röhöttää eikä edes pankkiin tarvitse sitä varten lähteä.

Somen yleistä suosiota jaksan ihmetellä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En niinkään nuorten ja nuorten aikuisten maailmassa, hehän ovat syntyneet sen keskelle. Mutta vanhemman väen, meidän ei-diginatiivien suuren joukon käyttäytymisessä kyllä riittää pohtimista. Erityisesti sen takia, että monet someen pahasti hurahtaneet tuntuvat lopettaneen senkin vähän sosiaalisuuden, mikä heissä ehkä joskus on ollut.

* * *

Olen vastikään oivaltanut, ettei somen suosiossa ole kyse aidosta sosiaalisuudesta vaan siitä, että sen avulla on niin tavattoman helppoa teeskennellä olevansa "sosiaalinen", "suosittu" ja "ajan hermolla". Kun ei ole aikaa oikein millekään muulle kuin päivityksille, ihmisen täytyy olla tavattoman tärkeä osa sitä sosiaalista maailmaa, johon hän mieltää kuuluvansa. Illuusio on helppo luoda ja jos kaikki muutkin tekevät niin, ongelmia ja kiusallisia kysymyksiä ei synny. Kaikilla on mahtavaa, ehkä suorastaan fantastista.

Muistan huvittavan näyn 1990-luvulta, jolloin some oli yhtä kuin chattailu eli tosiaikainen jutustelu kavereitten kanssa. Meillä oli Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla kaksi yleisölle tarkoitettua internet-päätettä, toki ensi sijassa tiedonetsintään, mutta näille kahdelle romanipojalle jotain aivan muuta. He istuivat tuntitolkulla siinä vierekkäin ja chattailivat - toisilleen. Kun ihmettelin asiaa ääneen, toinen totesi vain, että se on kato nykyaikainen tapa.

2010-luvulle tultua näky on muuttunut vain sen verran, että tuo jutustelu on siirtynyt hoidettavaksi kännyköillä, joita täysin perusteetta ja aiheetta kutsutaan "älylaitteiksi", kun tarkoitetaan teknistä monipuolisuutta ja korkeaa hintaa. Olen lukuisia kertoja junassa ja bussissa seurannut sivusta, kuinka kaverukset viettävät koko ajan näpyttelemällä kännykkää. Tuskin siinä toisilleen viestittelevät, mutta ehkä molemmat jonkun kolmannen kanssa. Outoa.

* * *

Väline - tai pitää varmaan puhua käyttäytymiskulttuurista -, joka tekee ihmisistä laitteeseen keskittyneitä zombeja, ei mielestäni ansaitse sosiaalisen vaan epäsosiaalisen median nimen. Epäsome on ilmiön todellinen olemus, kun fyysisyys, silmiin katsominen vähenee, vaikka puheen ja visuaalisten viestien määrä onkin kasvanut tähtitieteellisiin lukuihin. Minusta ilman toisen ihmisen silmiin katsomista ei voi olla sosiaalisuutta.

Aidon, suoran ja välittömän kontaktin saaminen nuoreen edellyttää nykyään määrätietoista komentelua ja kännykkäkieltoa, eikä siltikään puhuta erityisen pitkäaikaisista ilmiöistä. Mutta voiko ruveta komentelemaan > 60-vuotiasta, jonka pitää tuon tuostakin tarkistaa "viestejä" ja varmistaa, ettei vaan jotain tärkeää ole tapahtunut jossain jollekulle?

En kuvittele, että tälle kukaan enää mahtaa yhtään mitään. Epäsome koukuttaa ja osa ihmisistä jää pysyvästi siihen koukkuun. Mutta jaksan toivoa, että edes osa näpyttelijöistä jossain vaiheessa tajuaa, että kyseessä on melkein aina sijaistoiminto, johon parasta lääkettä on aito keskustelu, yhdessä tekeminen tai vain oleminen yhdessä. Katso toista ihmistä silmiin!

torstai 12. marraskuuta 2015

Miksi en ole vegaani, vaikka voisin ihan hyvin ollakin

Lähimmäisissäni on useita kasvissyöjiä eli vegetaristeja ja muutamia vegaaneja eli kaiken eläinperäisen aineksen torjujia. Kun itsekin suhtaudun eläinten hyvinvointiin vakavasti, olen joutunut useita kertoja elämässäni pohtimaan suhtautumistani tähän asiaan.

Eläinperäisen ravinnon torjumiseen on tarjolla monenlaisia perusteluja, joista osa on rationaalisia, osa ei. Uskon laskelmiin, joiden mukaan ihmiskunnan siirtyminen pääosin kasvispohjaiseen ruokavalioon olisi ekologisesti viisasta, myös ihmisen itsensä tulevaisuuden kannalta. Luotan myös niihin tutkimustuloksiin, joiden mukaan monet ns. elintasosairaudet ovat kytköksissä lihan syöntiin, varsinkin paistetun. Ja varsinkin nitraattipitoisen makkaran.

Ymmärrän myös monia ei-rationaalisia eli eettisiä perusteluita. En minäkään pistäisi suuhuni koiran lihaa ja tuskin saisin nieltyä vasikan tai karitsan lihaa. Teollinen eläinten kasvattaminen ja teurastaminen ovat täynnä jättimäisiä eettisiä ongelmia, vaikka hypättäisiin yli sen peruskysymyksen, onko ylipäätään moraalisesti oikein syödä viattoman eläimen lihaa.

Vähiten näkemykseeni vaikuttavat uskonnolliset ja vastaavat normit, joiden monimutkaisuus ja usein naurettavaksi äityvä epäjohdonmukaisuus eivät yksinkertaisesti vakuuta. Täysin vegaania uskonnollista näkemystä ei taida olla olemassakaan. Sitä paitsi uskonnollisilla ruokakielloilla ei tähdätä eläimen hyvään vaan maallisen vallan vahvistamiseen. Ei kiinnosta.

* * *

Omaa ajatteluani rajaa voimakkaasti se, että näen sekä ihmisen että eläimet ja muut eliöt suuren biologisen kokonaisuuden osina. Biologisen järjestelmän moralisointi ei onnistu millään konstilla, koska se ei piittaa siitä, mitä me ihmiset ajattelemme tai teemme. Tai emme tee. Elollinen luonto rakentuu toisten eliöiden syömisen ja muun hyväksikäytön varaan. Se on fakta, joka ei filosofoinneilla miksikään muutu. Luonto ei ole huomaavainen.

Mutta vaikka luonnossa esiintyy vain evoluution tuottamaa kasvissyöntiä, ymmärrän ihmisen kykenevän ainakin johonkin rajaan saakka irrottautumaan biologisesta väistämättömyydestä. Teoriassa kaikki maailman ihmiset voitaisiin pakottaa kasvissyöjiksi ilman että siitä seuraisi mitään muuta kuin pahaa mieltä lihasta pitävien joukossa ja ehkä hiukan maltillisempia urheilutuloksia voimalajeissa. Suuri osa Intiaa elää koko ajan tällaisessa maailmassa.

Koska arvelen rationaalisesti kasvissyönnin olevan ekologisesti eli globaalisti lihansyöntiä parempi vaihtoehto, arvostan ja kunnioitan lähimmäisteni ratkaisuja ryhtyä kasvissyöjäksi. Omassa taloudessanikin syödään enemmän kasvis- kuin lihapohjaisia aterioita. Se on terveellistäkin. En silti itse aio ryhtyä vegaaniksi, en edes oikeaksi vegetaristiksi.

* * *

Olen kohtuuteen pyrkivä sekasyöjä, koska se on näkemykseni mukaan biologisesti ja ekologisesti mielekäs ratkaisu siinä maailmassa, jossa ihminen nyt elää (se ei ole ihanteellinen). Vältän käytännössä naudanlihaa, jonka ekologinen jalanjälki on kaikkein raskain, enkä missään tapauksessa suostu syömään vasikkaa tai karitsaa. Mutta en pysty perustelemaan itselleni, miksi elämänsä jo elänyttä eläintä ja sen biomassaa ei kuoleman jälkeen käytettäisi elävien hyväksi. Hyvän elämän elänyt sika sopii elämänsä ehtoolla valmistaa halukkaille ravinnoksi oikein mainiosti kuten myös kutemaan ehtinyt vapaa kala.

Olen sekasyöjä myös sen takia, etten pysty tekemään aatteellisten vegaanien lailla tiukkaa eroa eläinten ja muiden eliöiden välillä. Vegaaninkin jokainen suupala sisältää hyvin pienikokoisia eläimiä, niitä ei voi noukkia erilleen pinseteilläkään. Vielä vaikeampaa minun olisi torjua eläinperäisiä, mutta tappamatta saatavia hyödykkeitä kuten hunajaa tai juustoa. Haluaisin toki, että jokainen vasikka saisi lutkuttaa äitinsä maidon, mutta kun näin ei kuitenkaan tapahdu vain siksi, että jätän juustoni ostamatta, en pysty kokemaan lypsetystä maidosta valmistettua ruokaa eettisenä ongelmana.

Sitäkin jaksan pohtia, miksi eläin- ja kasvikunnan rajan eri puolilla vallitsee ihmisen näkökulmasta eri etiikka. Nyt on jo todistettu, että taskuravut kokevat kipua. Entä jos myös kasvit kuitenkin kokevat kipua tai ainakin stressiä, kun ihminen nostaa ne maasta juurineen tai silpaisee terävällä veitsellä halki. Kasveilla ei ole surullista ilmettä senkään vertaa kuin taskuravuilla, mutta mitä me loppujen lopuksi tiedämme kasvien tuntemuksista. Ne kuitenkin kykenevät aistimaan monia asioita. Entä jos se porkkana kuitenkin stressaantuu, kun tyytyväinen vegaani pureskelee sen mahaansa?



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Con Air Koivunen

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat vuosikymmenien ajan rakentaneet vähemmän mairittelevaa kuvan Yhdysvaltain vankiloista. Osa kuvauksista on toki olevinaan jostain dystooppisesta tulevaisuudesta, joka muistuttaa kovasti sitä kauhukuvaa, joka ns. länsimaissa on voimassa, kun puhutaan venäläisestä tai turkkilaisesta vankilasta.

Luin juuri suomalais-yhdysvaltalaisen Tapani Koivusen raportin Amerikkalainen painajainen : Vuoteni USA:n vankiloissa (Atena 2015). Nimi on tahattomasti vähättelevä, niitä vuosia kertyi lopulta kaikkiaan kolme. Koivusen todistus on aika painava, koska Yhdysvallat on ollut hänelle ihanne ja toinen kotimaa. Kyseessä ei siis ole jonkun kiukkuisen hipin purkaus.

Tässä ei ole tarkoitus pohtia Koivusen mahdollista syyllisyyttä,  hänen oma näkemyksensä puhuu puolestaan. Sen sijaan mieli tekee ääneen pohtia sitä suunnatonta ristiriitaa, joka julkisen propagandan ja todellisuuden välillä vallitsee demokratian mallimaana itseään pitävässä maassa. Vaikka Koivusen karu kertomus ei sisällä välttämättä mitään yksittäistä uutista, tuntuu suomalaisen yrittäjän tarina jostain syystä erityisen kafkamaiselta.

* * *

Yhdysvalloissa ei juuri peitellä sitä, että oikeusjärjestelmän tavoitteena on rankaiseminen ja kostaminen. Sen sijaan sitä ei mielellään sanota ääneen, että sikäläinen oikeusjärjestelmä palvelee ensi sijassa rankaisuteollisuutta, ei oikeutta. Kaupallisen vankilajärjestelmän ongelmista sentään silloin tällöin on uutisia, vaikka sen pääuutisen pitäisi olla, että oikeusjärjestelmän tehtävänä on tuottaa vankilateollisuudelle raaka-ainetta eli ihmisiä, joiden vapauden riistämällä voidaan tehdä rahaa.

Koivusen kuvaama järjestelmä on läpimätä kaikilta osiltaan, eikä sen kynsiin joutunutta välttämättä auta edes valkoinen nahka ja yrittäjätausta. Kun joku riittävän korkealla hierakkiassa kääntää peukalonsa alas, ihminen kadottaa kaikki oikeutensa. Koivusen tarinaa on vaikea uskoa todeksi, ja silti hänellä oli paljon useimmilta muilta vangeilta puuttuvia tekijöitä puolellaan.

Kysymys ei ole vain asenteellisista tuomareista, kelvottomista asianajajista tai sadistisista vartijoista. Kysymys on siitä, että tällaiseksi järjestelmä on tietoisesti rakennettu. Sen tarkoitus ei ole etsiä totuutta vaan tehdä rahaa mahdollisimman monelle tiskin väärällä puolelle joutuneiden kustannuksella. Vapautensa menettäneitä kuppaavat kaikki, kaikilla tasoilla, koko ajan. Kysymys ei ole huonosta onnesta, kysymys on hyödyntämisjärjestelmästä.

* * *

Vankilateollisuuden ongelmat eivät saa kaipaamaansa huomiota, koska yleisen ajattelutavan mukaan on vain hyvä, ettei rikollisilla ole liian lokoisat oltavat. Suomessakin tuntuu koko ajan yleistyvän ajattelu, että oikeusjärjestelmän täytyy tähdätä rikoksesta tuomitulle kostamiseen. Vapauden riisto ei riitä, täytyy riistää myös ihmisoikeudet. Suomessa se ei ole ihan helppoa, Yhdysvalloissa se näyttää olevan vakiotilanne.

Vankilajärjestelmään joutuu tietysti ihan oikeitakin rikollisia, joiden pitäminen poissa muitten ihmisten elämästä on mitä toivottavinta. Yhdysvalloissa istuu kaikista maailman vangeista neljäsosa, vaikka maailman asukkaista siellä on vain 4%. Tämä ei johdu siitä, että jenkit olisivat keskimääräistä taipuvaisempia rikollisuuteen vaan siitä, että rikollisuuden määritelmät on kirjoitettu vankilateollisuutta suosiviksi. Bisnes edellyttää, että häkkiin heitetään tietty määrä ihmisiä koko ajan. Viime kädessä asia hoidetaan tiukentamalla määritelmiä. Tuomioiden pituudet ovat suomalaisittain täysin käsittämättömiä ja epäinhimillisiä.

Yhdysvalloissa kehuskellaan mielellään demokraattisilla perusoikeuksilla ja "vapaudella". Sikäläisessä oikeus- ja vankilajärjestelmässä ei oikeuksia tai vapauksia ilmaannu ilman rahaa. Köyhällä vangilla ei ole yhtään mitään, hän on vain raaka-ainetta. Tapani Koivusen kokema ei ollut edes pahimmasta päästä, vaikka se painajaisen nimensä hyvin ansaitsee.

* * *

Mitä se meille kuuluu, miten Yhdysvallat on järjestänyt oikeus- ja vankilaolonsa? Pitikö mennä suhmuroimaan sikäläisten sutkien veikkojen kanssa? Koivusen "rikos" oli luottaa muiden rehellisyyteen. Järjestelmä sai tekosyyn (sille on sama, kuka tuomitaan, kunhan tuomitaan), eikä päästänyt otettaan vapaaehtoisesti.

Koivusen kuvaama oikeus- ja vankilajärjestelmä on todellisuutta edelleen. Se toimii ja voi hyvin maassa, joka on koko ajan sormi ojossa kertomassa muille, miten ihmisoikeuksia pitäisi toteuttaa. Guantánamon keskitysleiri on edelleen purkamatta. Se ei muodollisesti ole osa Koivusen kokemaa järjestelmää, mutta se kumpuaa samasta sairaasta koston ja taloudellisen hyödyntämisen ajattelutavasta.

Yhdysvallat on niin iso toimija, että sen sairaasta mielestä kärsivät myös ulkopuoliset. Syyttömistä puhumattakaan.


lauantai 7. marraskuuta 2015

Närkästynyt, ei kateellinen

Hesarin nykyään paras kolumnisti (kun Jani Kaaro poistui tai poistettiin kuvioista) Riku Rantala kirjoitti terävästi ja osuvasti kateuden globaalista yleisyydestä ja siitä, kuinka kateuskortti nousee heti, kun kansalaiset ilmaisevat närkästyksensä tuloerojen kasvusta eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Rantalan kiteytys on niin hyvä, että oikein kadehdittaa, etten ole siihen itse kyennyt. Olen siis avoimesti kateellinen. Mutta olenko kateellinen maailman rikkaalle 1%:lle tai edes sille kaikkein rikkaimmalle promillelle? Haluaisinko itse olla rikas?

Tämähän on perinteisesti niitä kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa vastausta. Jos vastaa myöntävästi, astuu ahneitten ja kateellisten joukkoon. Jos vastaa kieltävästi, syytetään valehtelijaksi, koska muka "kaikkihan todellisuudessa haluavat olla rikkaita". Näin meille ainakin uskotellaan Yhdysvalloissa kaikkien ajattelevan. Ja nykyään myös Suomessa, Euroopan yhdysvaltalaisimmassa yhteiskunnassa.

Ei, en haluaisi olla rikas. Kirjoitan tämän tekstin perusteluksi omalle näkemykselleni. En väitä, että se on kaikkien ei-rikkaiden näkemys. Mutta uskon vakaasti, etten ole ainoa näin ajatteleva.

* * *

En ole koskaan ollut ns. rutiköyhä, mutta olen vuonna 1949 syntyneenä tuntenut myös aineellisen niukkuuden. Kun olin pieni lapsi, vanhempani puhuivat aina rahasta, siis sen puutteesta. Alemman keskiluokan töölöläisperheessä ei nähty nälkää, mutta ei kauhean paljon mitään muutakaan. Joulukuusi oli komea, mutta sen alla oli vain muutamia paketteja.

Vähävaraisuus ei ole ei-rikkautta vaan sitä, että raha ei riitä perustarpeisiin. Suurin osa maailman ihmisistä ei ole rikkaita eikä heistä koskaan sellaisia tulekaan. Rikas ihminen on aina ollut anomalia, poikkeus. 1970-luvun Suomessa kellään tuntemallani ihmisellä ei ollut paljon rahaa. Kaikki tulivat juuri ja juuri toimeen. Välittivät ehkä sen takia toisistaan. Se oli järkevääkin.

Rikkaita on aina ollut, sekä absoluuttisesti että varsinkin suhteellisesti. Varallisuudella on taipumus kasautua, koska se kytkeytyy yleensä valtaan. Jokainen yritys rikkoa tuo yhteys on epäonnistunut. Valta on edelleen varallisuutta ja varallisuus valtaa.

* * *

En halua olla rikas, minulle riittää kohtuullinen toimeentulo. Jos yllättäen rikastuisin, pyrkimykseni olisi ripeästi jakaa tuo ylimäärä pois itseltäni erilaisiin rahaa kaipaaviin kohteisiin (niistähän ei maailmalla ole pulaa). Kun ihmisellä on enemmän kuin hän tarvitsee, ihminen muuttuu. Todelliset arvot, rakkaus, terveys, hyvän olon tunne korvautuvat huolella siitä, miten varmistaa tuon tarpeettoman ylimäärän säilyminen. Se on kuolettava huoli.

Kyllä varallisuudella voi ratkaista yksinkertaisia ongelmia. Ihmisen onnellisuuteen rikkauden suhde on kuitenkin ristiriitainen. Tutkimusten mukaan raja tulee nopeasti vastaan, lisärikkaus ei lisää onnellisuutta vaan murheita. Puhumattakaan siitä, mitä hirveyksiä rikastumisen himo saa ihmiset tekemään muille ja itselleen.

En ole kateellinen rikkaille, vaikka voisin ilahtuakin pienestä lisätulosta. Mutta olen närkästynyt, pysyvästi närkästynyt siitä, että varallisuus on jakautunut niin epätasa-arvoisesti ja että osa ihmisistä aktiivisesti toimii niin, ettei tuo epäsuhta pienenisi vaan kuilu sen kun kasvaisi. Se on raivostuttavaa ilmenemismuodostaan riippumatta. Miljardööri ei ole tuhat kertaa närkästyttävämpi kuin Kokoomusta äänestävä ja rikkaiden ideologiaa edistävä palkkarenki.

Joten ei kannata sitä kateuskorttia ainakaan minulle nostella.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kaiken takana on virus

Matti Jalasvuori: Virus - Elämän synnyttäjä, kuoleman kylväjä, ajatusten tartuttaja. - Docendo 2015.

Kirjan kansi tuo - valitettavasti - mieleen lukion oppikirjat. Mutta ei sisältö. Virologi Matti Jalasvuori on ilahduttavan omalla tavallaan tiedettä popularisoiva tutkija, jonka poikamainen huumori muistuttaa jollain tavalla Kari Enqvististä, vaikka puhummekin eri sukupolvien kirjoittajista.

Virus on toki kirja myös viruksista, mutta ei millään muotoa pelkästään niistä. Jalasvuori on hylännyt rohkeasti perinteisen mallin ja kuljettaa pohdintojaan suomatta ajatustakaan sille, joka odotti systemaattista virusten ruumiinavausta. Kyllä hän sitäkin tekee, mutta vain kuin on sopiva hetki ja paikka.

Varsinaisesti Jalasvuorta askarruttavat elämän arvoitus ja maailmankaikkeuden rakenne. Molempiin hän kytkee virukset sekä mielenkiintoisella että ajattelemaan haastavalla tavalla. En kuitenkaan paljasta miten, jotta pakotan jotkut tämän tekstin mahdollisista lukijoista tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen itse.

* * *

Jalasvuori käyttää merkittävän osan kirjasta etsimällä ja löytämällä virusten toimintamalleja myös muissa mittakaavoissa. Maailmankaikkeuden lisäksi paljon huomiota saavat meemit eli kulttuuriset virukset, joiden elämäntapoja Jalasvuori onnistuu pohtimaan varsin tuoreella tavalla.

Uskonnot ja jumalat ovat Jalasvuoren maailmanselityksessä menestyksekkäitä meemejä, jotka eivät ole vuosituhansienkaan vieriessä menettäneet kykyään levitä ja infektoida yhä uusia ihmisjoukkoja. Voi tietysti olla, etteivät paavi ja uskonnollinen poliisi oikein innostu tästä mielikuvasta. Hyvin perusteltu se kuitenkin on.

Minusta vielä rankempi väite on, että evoluutiotakin ohjaisi jonkinlainen viruksilta lainattu taktiikka. Jalasvuori tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että ilman viruksia ja niiden esimerkkiä ei olisi elämää eikä evoluutiota. Ajatus on mielenkiintoinen, vaikka monella tavalla lisätodisteita kaipaava.

* * *

Kuten arvata saattaa, virusten tutkijalta kysytään toistuvasti, ovatko ne virukset eläviä vai eivät. Jalasvuori onnistuu yllättämään lukijan tekemällä vastakysymyksen, "Onko sillä loppujen lopuksi väliä?" Mikään ei muutu, vaikka virus todettaisiin eliöksi (useimmat virologit eivät näytä niitä eliöinä pitävän). Virusten keskeinen rooli miltei kaikessa ei riipu määritelmistä. Emmehän me osaa yksiselitteisesti määritellä edes elämää. Jos nyt silläkään on erityistä merkitystä.

Jalasvuoren vapaa mieli pohdiskelee kosmologian filosofisia ulottuvuuksia varsin asiantuntevasti, vaikka tutkija kertookin jättäneensä tähtitieteen opinnot loputtomiin integraalilaskentoihin. Toisaalta näitä pohdintoja voi lukea myös ääneenajatteluna, jonka tarkoitus ei ole ehdottaa, vaan kieputtaa ajatuksia. Mittakaavat ja aikaskaalat ovatkin sellaisia, ettei liika realismi tuo lisäarvoa.

Jalasvuoren kirjan olisin suonut näkeväni tieto-Finlandian ehdokkaiden joukossa, mutta kai tuo kansi jo pilasi mahdollisuudet. Tai ehkä raatilaiset ihmettelivät laillani, miksi Jalasvuori puhuu kautta kirjan "kristalleista", kun hän kuitenkin tarkoittaa arkisia kiteitä.Muuten Jalasvuori kirjoittaa sujuvasti ja oikoluvun jäljiltä on jäänyt erittäin vähän kirjoitusvirheitä. Se on nykyään harvinaista.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Tuleeko Hitler-aho?

Perussuomalaisten laaja kannatus - tätä kirjoitettaessa se on ollut gallup-alamäessä, mutta PS on edelleen hallituksessa - on saanut herkimmät painamaan fasismi-hälytintä. Jyrkimmät eivät kaihda kutsumasta puoluetta suoraan päin naamaa fasistiseksi, vähän harkitsevammat taas sanovat, että puolueessa on fasistinen elementti.

Jos "fasistisella" tarkoitetaan kansallishenkistä äärioikeistoa, joka on valmis väkivaltaan ja demokraattisten kansalaisvapauksien kumoamiseen, Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue. Silti on ilmeistä, että puolueessa on toiminut ja toimii edelleen yksilöitä, joiden ajattelua voidaan kuvata myös adjektiivilla fasistinen.

Onko kysymys hajanaisesta joukosta yksilöitä puolueessa ja sen liepeillä, vai toimiiko Perussuomalaisten sisällä ja puheenjohtaja Timo Soinin tieten vaikkei välttämättä siunauksella fasistista vallankäyttöä suosiva ryhmä? Saattaa hyvinkin toimia.

* * *

Bobrikovin murhaajan haudalla paistatellut ja sittemmin lähinnä selitellyt kansanedustaja Olli Immonen on Suomen Sisu -nimisen järjestön puheenjohtaja. Suomen Sisuun ovat kuuluneet tai kuuluvat edelleen myös europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sekä kansanedustajat Juho Eerola ja James Hirvisaari, joka tosin sai potkut Perussuomalaisista, kun oli kutsunut avoimesti natsistisen Seppo Lehdon Eduskuntaan kättään nostelemaan. No, hölmöilystä voi joutua maksamaan.

Ulkopuoliset lähinnä arvuuttelevat, onko Suomen Sisu se työkalu, jonka avulla Suomen hajanainen äärioikeisto kokoaa voimansa singahtaakseen yhtenä päivänä alienin tavoin Perussuomalaisten kuolemaantuomitusta ruhosta. Kun on seurannut Olli Immosen viimeaikaisia esiintymisiä, on kyllä ollut aika vaikea nähdä Suomen tulevaa valtakunnankansleria lavalla. Noin mitättömällä karismalla ei taida kansanedustajaa isommaksi edetä.

Yleisin arvelu taitaa olla, että naruja vetelee taustalla Jussi Halla-aho, vaikka näyttääkin viettävän leppoisia varhaiseläkepäiviä Brysselissä. Timo Soini suhtautuu Halla-ahoon niin varovaisesti, että joko miehillä on keskinäinen yya-sopimus tai sitten Soini on äärioikeistolaisempi kuin haluaa näyttää. Itse uskon, että yya-sopimus on olemassa. Soini on äärikonservatiivi, mutta ei natsi.

* * *

Onko Jussi Halla-aho ideologisesti fasisti? Sen perusteella, mitä hän on julkisesti puhunut ja kirjoittanut, tällaista johtopäätöstä on hankala tehdä. Halla-aho on keskittynyt lähinnä kolmen asian vastustamiseen: maahanmuuton, islamin ja ruotsin kielen. Hän on jyrkästi torjunut syytökset rasismista, mutta moni pitää hänen jyrkkiä näkemyksiään selvästi rasistisina ja aateperinnöllisesti lähinnä 1930-lukulaisen äärikansallismielisyyden työn jatkajana.

Jussi Halla-ahon muutamaan asiaan keskittynyt ohjelma on saanut laajaa kannatusta Suomessa, eurovaaleissa häntä äänesti yli 80000 ihmistä. Nuo äänet ovat tulleet hyvin nuivalla ja epäseksikkäällä ulkoisella esiintymisellä. Voi vain kuvitella suosion määrän, jos Halla-ahossa olisi edes hitusen esiintyjää ja lava-karismaa. Matka Suomen Hitleriksi tuntuu uskomattoman pitkältä.

Epäluuloisimmat ajattelevat, että Halla-aho peittelee todellista agendaansa ja että maahanmuutto- ja islam-vastaisuus on vain julkisuuteen tarkoitettu huippu, jolla kerätään protestiääniä. Jos Halla-aho pääsee käsiksi isompaan valtaan, ei-toivottujen kansalaisten kirjo kasvaa nopeasti, näin pelkäävät jyrkimmät antifasistit meillä ja varsinkin Ruotsissa. Näinkin voi toki olla.

* * *

Pidän Suomen Sisua ja Halla-ahoa uhkana kansalaisvapauksille, mutta en kovin suurena. Vaikka sitä ei yleisestä kielenkäytöstä aina arvaisi, 2010-luvun Suomi ja maailma eivät ole samassa jamassa kuin 1930-luvulla. Fasistisille ajatuksille ja toimille on aina jonkin verran kysyntää, mutta kokonaan toinen asia on, riittääkö pontta muistomerkeillä seisoskelua enemmän. Näyttö on ollut aika mitätöntä.

Suoraan sanoen pidän Björn Wahlroosin henkilöimän ideologian edustamaa vaaraa suurempana kuin Jussi Halla-ahon. Jälkimmäisen suosio talttuu sillä, että maahanmuuttopuheet muutetaan realistisiksi ja islamin kulttuurinen liehittely (tahallinen ja tahaton) lopetetaan. Sen sijaan wahlroosilaisuus on tunkeutunut niin syvälle suomalaisen yhteiskunnan eliittiin, että sen juurimiseen ei riitä sukupolvenkaan työ. Jos niitä juurijoita edes löytyy, kun koko eliitti ryhtyy puolustustoimiin.

Ei meillä avoimella fasismilla kansansuosiota saa. Schaumanin haudalla seisoi aika vähäverinen joukko. Mutta jos sen taitavasti käärii mieliä kiihdyttäviin aiheisiin, joita eliitti ei halua kunnolla käsitellä, mitä tahansa voi tapahtua. Jos fasistiset argumentit törmäävät ylimieliseen selänkääntöön, käy kuten Ruotsissa. Sitä virhettä ei saa päästää tapahtumaan.


(Kuvassa on Halla-ahon oma vaalimainos vuodelta 2011.)

torstai 29. lokakuuta 2015

Kun oikeistokonservatiivia oikein kiukuttaa...

... hän voi esimerkiksi kirjoittaa pamfletin, jossa kukaan ei ärsyttävästi väitä vastaan tai oio löysiä puheita. Niinpä meillä sitten onkin joukossamme kirja Mitä mieltä Suomessa saa olla : Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva 2015). Päävastuun tästä esseekokoelmasta kantavat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig.

Kirja jakautuu näennäisesti moneen osaan, mutta käytännössä kahteen. Aluksi kirjoittajat pyrkivät määrittelemään edustamansa konservatismin ja sen jälkeen he kiukuttelevat systemaattisesti kaikista niistä asioista, joissa konservatismin pääviholliset eli marxilainen vasemmistolaisuus ja 1960-lukulaisuus ovat kirjoittajien väittämän mukaan vallassa. Tämän kirjan mukaan nämä "auringonlaskun aatteet" ovat jotenkin onnistuneet pääsemään valtaan jokseenkin kaikilla elämänaloilla eli tiukasti porvarillinen Suomi onkin vasemmistolaisen ns. suvaitsevaiston tihutöiden kenttä.

Seuraavat ajatukset eivät pyri esittelemään tätä kirjaa, jota on vaikea suositella muille kuin asioista valmiiksi hyvin perillä oleville ja hyvin kriittiseen lukutaitoon kykeneville. Tunnen kuitenkin suurta vetoa ns. kiukuttelukirjallisuutta kohtaan, koska itseänikin kiukuttaa tuon tuostakin ja milloin mikäkin. Edustanen melkein kaikkea sitä, mitä Vihavainen, Hamilo ja Konstig inhoavat, joten lähtöasetelma houkuttaa ainakin minua itseäni.

* * *

On itse asiassa yllättävän kiinnostavaa lukea sitä, miten miellyttävästi oikeistokonservatiivimme itsensä näkevät ja määrittelevät. Allekirjoitan ilman muuta kirjan avaavan Kantin huudahduksen supere aude! eli uskalla käyttää järkeäsi. Huomaan arvostavani monia samoja asioita kuin arvoisat oikeistokonservatiivimmekin, kuten vapautta, vastuuta ja järkeä. Tulkitsen silti tätä yhteistä todellisuuttamme täysin toisella tavalla, ja sellainenhan on kiinnostava ilmiö.

Kukaan ei odota, että pamfletistit keskittyisivät itsekriittiseen konservatisminsa erittelyyn. Silti on häkellyttävää lukea tekstiä, jonka perusteella ainakin näillä konservatiiveilla on vain hyvin periaatteita ja näkemyksiä, kun taas "kulttuurimarxilaisilla" on vain niitä huonoja, loppumattomiin. Tämä itseriittoinen mustavalkoisuus on kirjassa hyvin leimallinen piirre, eikä se tietenkään innosta skeptistä lukijaa. Olisi helpompi ottaa vakavasti kirjoittaja, joka näkee peilissä edes jotain säröä.

Kukaan ei myöskään odota, että pamfletistit perustelevat väitteensä esimerkeillä tai kirjallisuusviitteillä. Oikeistokonservatiivisten kirjoittajien totaalituomioita jakava oikeusistuin on kuitenkin niin itsevarma, että edes pieni määrä väitteitä havainnollistavia tosiasioita olisi tehnyt luettavuudelle hyvää. Valmiiksi samanmielinen tietysti nautiskelee silmittömästä hutkimisesta, mutta meille muille tulee kovin usein tunne, että aidossa väittelyssä tätä tai tuota yleistystä voisi olla aika vaikea todistaa.

* * *

Kirjoittajat edustavat selkeästi ns. uhriutunutta oikeistolaisuutta (eli niitä, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota, asemaa ja taloudellista kiitosta). Tälle porukalle on ominaista syyttää havaitsemistaan ongelmista vasemmistoa (kaikissa sen muodoissaan, vihreät ja feministit kuuluvat tarvittaessa samaan joukkoon), ei vallassa todellisuudessa tiukasti ollutta ja edelleen olevaa porvarillista enemmistöä. Jollain selittämättömällä logiikalla porukka, jonka aatteet edustavat "auringonlaskua", ovat kuitenkin kaikkialla vallassa ja säätelevät asioita aitojen konservatiivien harmiksi ns. suvaitsevaiston mielen mukaan.

1960-lukulaisten salaliitto, joka Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin näkemyksen mukaan hallitsee epämääräisenä "suvaitsevaistona" Suomea ja aiheuttaa kaikki ikävät asiat, voisi olla hauska vitsi, mutta ei taida sitä olla. Kirjan kiukutteluosasta nimittäin ei jää käteen juuri muuta kuin loputon lista asioita, joita aito konservatiivi ei voi hyväksyä: marxismi, feminismi, ateismi, homosaatio, ryssät, muslimit, monikulttuurisuus, you name it.

Vaikka kirjoittajat julistautuvat peräti vapaan älymystön edustajiksi (ilman itseironiaa), heidän konservatiivisuutensa ei loppujen lopuksi ole mitenkään poikkeuksellista Suomen historiassa. On inhimillistä, että kirjoittajat näkevät itsensä parempina kuin edeltäjänsä, mutta ulkopuolinen lukija ei ole erityisen vakuuttunut. Eihän kiukuttelu painavammaksi tule sillä, että se toistaa itseään. Keskittyminen ja konkretisoiminen olisi ehkä auttanut. Ehkä ei.

* * *

Olisi ollut kiinnostavaa lukea antivasemmistolaisen kaikelle kiukuttelun sijasta tai edes lisäksi vapaan konservatiivisen älymystön näkemyksiä asioista, joita on tunnetusti vaikea redusoida puoluepoliittiselle arvojanalle. Olisivatko kirjoittajat löytäneet yhteisen linjan esimerkiksi näistä: eutanasia, pedofilia, pasifismi, uskonnollinen aseistakieltäytyminen, rokotevastaisuus, sähköyliherkkyys, Edward Snowden, paavin valta, pornografia, jalokiviterapia, veroparatiisit?

Näitä odotellessa lupaan itse jatkaa peiliin tuijottamista. Ettei vaan mistään pilkistäisi suvaitsevaistoon kuulumisesta kertova karva. Apus minäkin haluan kuulua vapaaseen älymystöön!


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Terveys bisneksenä

En ole asiantuntija. Olen elämäni aikana käyttänyt terveyspalveluita melko vähän ja sairauspalveluita vielä vähemmän. Ei niin, ettei kremppoja olisi ollut ja vielä enemmän nyt parasta ennen -päivän aikoja sitten mentyä. Mutta en voi pitää itseäni varsinaisesti medikalisaation uhrina, mitä nyt napsin sydänkohtausta ennalta ehkäiseviä, ei erityisen kalliita pillereitä. Silti olen huolissani.

Ajatus siitä, että ihmisiä hoidetaan turhaan tai liikaa, on arkisen intuition vastainen. Sitä kuvittelee, ettei kukaan tarjoa tai halua hoitoa, joka ei ole välttämätöntä. Ilmeisesti kuvittelee väärin, sillä olemme lajina taipuvaisia nauttimaan siitä, että meitä hoidetaan ja että meitä täytyy hoitaa. Sen lisäksi tietenkin tämä ruljanssi tuottaa valtavia rikastumisen mahdollisuuksia.

Olen juuri lukenut kahden selvästi älykkään ihmisen kritiikkiä ylenpalttista hoitamista ja diagnosointia vastaan. Filosofi Ilkka Niiniluoto ja ortopedi Teppo Järvinen kirjoittavat molemmat järkeenkäyvästi siitä, että terveyttä voidaan hoitaa myös liikaa. Silti kumpikaan ei nosta pöydälle sitä ilmeisintä syytä, joka globaalin medikalisaatiokierteen aiheuttaa eli terveiden hoitamisen bisnestä.

* * *

En hiukan kyynisenä ja epäluuloisena ihmisenä usko, että kaikki lääkärit ovat pelkästään hyviä ihmisiä. Osa on vähäisen kokemukseni perusteella todella töykeätä ja potikastaan huonosti ymmärtävää porukkaa, osa lukemani perusteella todella ahneita. Kumpaakaan ei kielletä lääkärin valassa, mutta kumpikin piirre on minusta ristiriidassa ainakin sen kanssa, millaista henkilökohtaista moraalia itse odottaisin lääkäriltä.

Minusta on käsittämätöntä, että lääkäri voi olla mukana lääkebisneksessä tuntematta ylivoimaisia moraalisia paineita. Miten voi työtään rauhassa tehdä, jos oman lompakon edun mukaista on määrätä mahdollisimman paljon lääkkeitä, mahdollisimman paljon ja kalliita hoitoja ja ennen kaikkea pitää kansalainen koko elämänsä riippuvaisena terveyspalveluista?

Tietenkään kaikki lääkärit eivät anna osakkuuden lääketehtaassa tai terveysbisneksessä vaikuttaa käytännön ratkaisuihinsa. En missään tapauksessa usko, että kaikki lääkärit ovat korruptoituneita. Mutta osa epäilemättä on ja sekin riittää perusteeksi esittää kysymys siitä, miksi bisnes ihmisten terveyden kustannuksella ylipäätään sallitaan. Kysymys on luonnollisesti retorinen tässä finanssikeinottelun hallitsemassa maailmassamme.

* * *

Ihmisen suhtautuminen sairauksiin tai terveyden ylläpitämiseen ei varmaan ole pääosin järkiperäistä. Terveys ja siihen liittyvä toimintakyky ovat meille niin tärkeitä, että uhan ilmestyminen - tai pelkkä uhasta mainitseminen - saa arviointikykymme heikkenemään ja pehmenemme uskomaan melkein mihin tahansa. Sairaushan on usein määrittelykysymys, ei fakta. Jos valkotakkinen lääkäri sanoo minua sairaaksi, kuka minä olen väittämään vastaan.

Globaali medikalisaatio sisältää varmaan monia ja osin monimutkaisiakin elementtejä (kuten vaurastuneen ja ylipitkään elävän ihmisen harhakuvitelman ikuisesta terveydestä), mutta ennen muuta se johtuu siitä, että kiitos leväperäisen lainsäädännön on äärimmäisen kannattavaa tehdä rahaa ihmisten sairauksilla ja ennen muuta sairauksien pelolla. Niin kannattavaa, että sairauksia kannattaa vaikka tehtailla lisää. Mieluiten sellaisia, joihin ei lääkehoitoa ole vielä tarjolla ja jonka oireisto on oikein monimutkainen ja voi vaatia lukuisia eri lääkkeitä.

Aivan erityisen kannattavaa taloudellisesti on päästä asemaan, jossa absurdien patenttisuojien takia voi määritellä ainutlaatuisen lääkkeen hinnan niin, että se sisältää todellisten kustannusten lisäksi myös mittavat osingot osakkeenomistajille, myös niille lääkäreille, jotka tuota kallista lääkettä määräävät käytettäväksi. Lääkepatentit pitäisi kieltää ja rakentaa lääketehtaiden voitoilla vaikka UNICEFin alainen tutkimusosasto, joka keskittyy kehittämään lääkkeitä maailman kansalaisia eniten kurittaviin sairauksiin hinnoilla, joihin myös köyhillä valtioilla ja kansalaisilla on varaa.

* * *

Terveysbisnes lepää vahvasti sen kuvitelman varassa, että meillä varakkailla Maan asukkailla on oikeus elää niin pitkään kuin mahdollista. Jokainen viisikymppiseksi jaksanut tietää, että biologinen rakennelmamme on kehittynyt suunnilleen niin pitkää elämää varten. Kaikki sen yli on poikkeusta, evoluution keinotekoista ohitusta.

Miksi ihmisen pitäisi elää mahdollisimman pitkään? En tiedä prosentteja, mutta olen aika varma siitä, että terveysbisnes saa pääosan voitoistaan vanhentuvien ja yliaikaisten ihmisten hengissä ja toimintakunnossa pitämisestä. Bisnes kärsisi, jos ihmiset tyytyisivät biologiseen kohtaloonsa ja kuolisivat ennen kaikkia niitä satoja uusia tauteja, jotka ihmistä voivat uhata. Siksi meihin kohdistuu jatkuva aivopesu, jonka ydinsanoma on, että hoidoilla (= rahalla) voimme elää jos ei ihan ikuisesti, niin vuosikymmeniä lisää nautiskellen ja vielä kerran nautiskellen. Luonnollisesti korvausta vastaan.

Kukaan ei halua kokea elämää rajoittavaa kipua. Mutta onko meitä pidettävä väkisin hengissä vain sen takia, että medikalisaatiobisnes voi hyvin? Ihminen kykenee lisääntymään niin tehokkaasti, ettei ole mitään syytä keinotekoisesti pidentää ihmisten elinaikaa toisesta päästä. Yksi keino rajoittaa väestönkasvua ja yhä kestämättömämmäksi käyvää ikääntymisen taloudellista taakkaa on vähentää medikalisaation valtaa ja antaa meidän vanhojen kuolla, kun se biologisesti on ajankohtaista.



tiistai 20. lokakuuta 2015

Asiasta, mutta huonolla kalustolla ja hutiloiden

Raunioista nousee Donbass (2015)

Tässäpä kirjanen, joka nostattaa verenpainetta suunnalla jos toisellakin. Russofobit saavat todennäköisesti orgastisen amok-kohtauksen, kuten jo heinäkuussa Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen, joka olisi todennäköisesti voinut vaieta kirjan kuoliaaksi, mutta ei joko malttanut tai jolle annettiin käsky kirjoittaa alentuvasti ja alentavasti.

Mutta on tässä nielemistä silläkin, joka kaipaa yksipuolisen Nato-propagandan vastapainoksi edes jonkinlaista Ukrainan tapahtumien ja motiivien neutraalia erittelyä. Matti Rossin nimissä julkaistu kirja on nimittäin todella huonosti tehty painotuote ja jota sen takia Halmisen kaltaisten päinvastaiseen suuntaan juoksevien on helppo pilkata.

Kirjoitan ”Matti Rossin nimissä” julkaistu kirja, koska tämä julkaisu ei vastaa Rossin tekstien normaalia korkeaa tasoa. En nyt tarkoita viimeistelemättömyyttä, joka näkyy kirjoitusvirheiden lisäksi asioiden tahattomana toistelemisena ja yleisenä sisällön vaeltelemisena asiasta toiseen. Tarkoitan itse lauseita, jotka eivät kauttaaltaan nouse Rossin tasolle. Mukana on kappaleita, joiden en usko olevan edes Rossin omaa käsialaa. Ei hän jättäisi teonsanaa pois lauseesta, vaikka se on venäjänkielelle luontevaa.

En tunne julkaisun taustaa, mutta minusta tuntuu, että Matti Rossin nimeä on tässä käytetty hyväksi tavalla, joka ei ole kunniaksi kenellekään. Kirjaan on koottu paljon materiaalia, joka suomalaisissa viestimissä on joko systemaattisesti jätetty huomiotta tai käsitelty hyvin propagandistisesti. Mutta tapa, jolla tämä informaatio tarjoillaan lukijalle, ei ainakaan paranna viestin ymmärrettävyyttä. Tämä on valitettavaa, sillä ns. virallista EU:n ja USA:n totuutta kriittisesti tarkastelevaa aineistoa on todella vaikea mistään löytää suomen kielellä.

***

Kaiken huipuksi kirjalle on annettu täysin harhaanjohtava nimi ja kansikuva tavoittelee tökeryydessään suomenkielisen kustannushistorian ennätystä. Donbass on sivuosassa, eikä otsikosta mieleen tulevaa itäisen Ukrainan tulevaisuutta pohdita käytännössä ollenkaan. On vaikea välttää vaikutelmaa, että tässä on kylmästi lätkäisty kansien väliin kourallinen kansalliskiihkoista Venäjä-propagandaa ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan jo puoli vuosisataa kriittisen asiantuntevasti asennoituneen Matti Rossin sekalaisia muistiinpanoja parin vuoden ajalta.

Miksi on tehty tällainen karhunpalvelus kaikille niille suomalaisille, jotka näkevät Suomen ja Venäjän naapuruuden hienoja mahdollisuuksia luovana asiana? Kriittinen suhtautuminen EUSA:n aggressiiviseen Ukraina-politiikkaan kun ei tarkoita, että olisi automaattisesti Vladimir Putinin kansallismielisen oikeistohallinnon kannattaja. Yhdysvaltain intressejä lähinnä ajaneen Ukraina-tragedian jalkoihin uhkaa jäädä kaikki se myönteinen kehitys, jota toisen maailmansodan jälkeen on suomalais-venäläisissä suhteissa saatu aikaan. Jos ei tänä päivänä yhdy Nato-kiihkoilijoiden kuoroon, huomaa nopeasti olevansa samassa tilanteessa kuin vasemmisto 1930-luvulla oli. Venäjästä ei saa löytää mitään myönteistä. Jos on jotain löytävinään, sen pahempi löytäjälle.

Matti Rossin käsistä olisi voinut syntyä hyvä katsaus Ukrainan tapahtumien taustoista. Mutta Raunioista nousee Donbass on huono pamfletti, jonka arvokkaan sisällön siivilöinti on työlästä, liian työlästä useimmille hiukankin ennakkoluuloisille tai edes peruskriittisille lukijoille. Yhdysvaltalaisen propagandan rinnalle tarvittaisiin kipeästi laadukasta journalismia ja tietokirjoittamista. Kansallis-oikeistolaisen Venäjän propagandatyyli ei tähän tehtävään kelpaa alkuunkaan.

***

Ukrainalaisen fasismin asiantuntevaa ja samalla kriittistä esittelyä kaivattaisiin Suomessa kipeästi, koska lehdistö Hesari etunenässä vaikenee siitä jokseenkin täydellisesti eli ei ole näkevinäänkään, kun sokeudelle on poliittinen tilaus. Kun Kiovan nykyinen hallinto on nostanut taas kunniaan mm. toisen maailmansodan aikaisen Stepan Banderan, jonkun pitäisi vastuullisesti muistuttaa suomalaisia sitä, että Bandera oli kansalliskiihkoinen joukkomurhaaja, joka halusi hävittää mm. juutalaiset ja roomalaiskatoliset puolalaiset Ukrainasta (Bandera itse oli ortodoksi). Ukrainan nykyinen johto on fasismin perillisten käsissä, vaikka totteleekin pääsääntöisesti Yhdysvalloista tulevia ohjeita. Tähän olisi Rossi voinut keskittyä, sellainen kirja olisi ollut todella tarpeen.

Emme tiedä, mitä sieltä Donbassin raunioista lopultakin nousee. Yksisilmäistä propagandaa harrastaville suurvaltajohtajille ja heidän käskyläisilleen se lienee yhdentekevää. Mutta jos sieltä nousee EU:n rahalla operoiva äärioikeistolainen valtakeskus, aika monen olisi syytä hävetä tähänastista vaikenemistaan ja meidän kaikkien pelätä.