Ulkopuolisen on helppo naureskella näille itsensä tärkeiksi tunteville herroille ja heidän koomisen puolelle helposti lipsuvien riittiensä yksityiskohdille, jotka tuovat väistämättä mieleen oman nuoruuden poikakirjat. Salaseuralaiset ovat itse lietsoneet sekä epäluuloja että naureskelua kielloilla, jotka kuulostavat ulkopuolisen korvissa joko lapsellisilta tai – jos ne ottaa ihan todesta – suorastaan huolestuttavilta.
Kuulun itse niihin suomalaisiin miehiin, joille osallisuus jossain tällaisessa salaseurassa ei tulisi mieleenkään. Mutta niinpä en kuulukaan niihin, jotka tämän maan asioista päättävät hyvä veli -verkostojensa kautta, vaan saan tyytyä ihmettelemään sivusta, kun silloin tällöin joku salaseuroihin asti ulottuva epävirallinen sidos paljastuu.
Olen kerran osallistunut pyydettynä vierailevana puhujana Lions-osaston tilaisuuteen, mutta vaikka se lienee lajissaan poikkeuksellinen ”tavallinen” ja avoin, oli minulla vaikeuksia pysytellä vakavana paikallisten leijonajohtajien käätyjen ja sisäisten arvonimien edessä. Kun tunsin eräitä jäsenistä myös siviilielämästä, en voinut kuin ihmetellä sitä, kuinka vakavasti läsnäolijat ottivat itsensä ja järjestönsä.
Olen siis aiheeni kannalta äärimmäisen ulkopuolinen, kriittinen ja osittain jopa pilkallinen. Tällaiset salaseurat ovat mielestäni naurettavia ja niihin osallistuvien itsekritiikki huolestuttavan vähäistä. Mutta naurattavia nämä järjestöt eivät ole, koska on perusteltua syytä olettaa, että niiden suojissa tehdään asioita, jotka eivät ole sen paremmin lain kuin demokraattisen yhteiskunnan toiminnan kannalta yhdentekeviä.
* * *
Valkoisten miesten salaseuroilla on pitkä historia, josta on kirjoitettu paljon, enimmäkseen kuitenkin kuvitelmien eikä vankan tiedon pohjalta. Salainen järjestö ei halua edistää salaisuuksiensa paljastumista, olivat ne miten viattomia tahansa. Salaseuran vetovoima katoaa, kun se ei enää ole salaseura. Esimerkiksi Vapaamuurarit, jotka ovat varmaan tunnetuin ja ehkä vaikutusvaltaisinkin suuren yleisön tuntemista salaseuroista, on onnistunut satunnaisista keltaisen lehdistön ”paljastuksista” huolimatta pitämään salaisuutensa varsin hyvin. Esimerkiksi monet julkaisut on rajattu jäsenkunnan ulkopuolelle, eikä niitä edes Kansalliskirjastossa pääse ulkopuolinen tutkimaan, vaikka ne on sinne talletettu.
Minulla ei siis ole mitään salaista tietoa salaseuroista, pelkästään kriittisiä kysymyksiä, joita olen itse pohtinut ja joita on mielestäni syytä jokaisen sellaisen pohtia, joka ei usko yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallankäytön kaikkien kerrosten olevan tavalliselle kansalaiselle näkyvissä.
On tärkeä muistaa koko ajan, että nämä kymmenien tuhansien jäsenten järjestöt eivät todennäköisesti pääsääntöisesti tee mitään sellaista, minkä laki kieltää tai joka herättäisi suurta pahennusta julkiseksi tultuaan. Itse uskon, että salaisuudella operoiminen on pääasiassa psykologinen tapa sitoa jäsenet kyselemättömään yksituumaisuuteen ja lojaaliin vaikenemiseen. Salaisuuteen vihkiminenhän nostaa ihmisen itsetuntoa kummasti, ja jos tuo vihkiminen vielä suoritetaan salaisin menoin, sidoksesta voi tulla varsin vahva.
Sekin on sanottava ääneen, että ainakin kaikki julkisuuteen tuodut salaseurojen toimet ovat pääasiassa perinteistä porvarillista hyväntekeväisyyttä, joka ei puutu ongelmien syihin, mutta helpottaa valikoitujen autettavien elämää. Siitä on paha sanoa mitään kriittistä, ainahan sosiaalista hyväntekeväisyyttä tarvitaan. Salaseurojen hyväntekeväisyystoiminta on usein kristillisesti tai ainakin jollain lailla uskonnollisesti ryyditettyä, mikä heikentänee potentiaalista kritiikkiä, oli se salaseurojen puolelta harkittua tai ei.
On kuitenkin todennäköistä, että kun puhutaan salaseuroista, kaikki niiden toimet eivät ole julkisia ja siihen, mikä ei ole julkista, sisältyy aina mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Tässä puheena olevien salaseurojen historiaan sisältyy myös vaiheita, jolloin ne ovat olleet esimerkiksi valtiovallan ankarien säätely- ja suoranaisten lakkauttamistoimien kohteena. Erityisesti vapaamuurariuden ovat monet hallintojärjestelmät kokeneet uhkana keskitetyn vallan haltijoille. Hitler tai Stalin eivät kaivanneet valtakuntiinsa harppiporukkaa.
Nykypäivänä tilanne on sikäli muuttunut, että hajanaistenkin julkisuuteen vuotaneiden jäsenyystietojen perusteella on ilmeistä, että salaseuroista on tullut valtaeliitin miehittämiä organisaatioita, jotka eivät kilpaile muuten kuin korkeintaan keskenään (ainakin sutkausten tasolla kerrotaan usein tarinoita pikkupaikkakuntien leijonien ja rotarien keskinäisistä kähinöistä). Juuri tässä kiteytyy demokraattisen yhteiskunnan kokema uhka: voimmeko luottaa demokraattisesti valittujen päättäjien olevan ehdottoman lojaaleja julkiselle vallalle, jos he toimivat salaisessa organisaatiossa, jonka sidoksia on mahdoton tietää saati valvoa.
Pääosa salaseurojen jäsenistä todennäköisesti närkästyy, jos heidän lojaaliuttaan tai motiivejaan edes epäilee. Hehän ovat mukana hyvää tarkoittavassa ja edistävässä porukassa, ei missään rikollisjoukossa. Närkästyksen oikeutusta ei ole painavaa syytä epäillä. Jos salaseuran piirissä harrastetaan jotain ”epädemokraattista”, ei siihen tietenkään kaikkia jäseniä oteta mukaan, vaan pääjoukon tehtävänä on toimia uskottavana kulissina.
* * *
Julkista valtaa käyttävän ihmisen lojaaliutta demokraattiselle järjestelmälle ei Suomessa ole ollut tapana lähtökohtaisesti epäillä, toisin kuin yksityisen liike-elämän piirissä toimivan yrittäjän, jolla ei yhteisen lain ulkopuolella ole velvoitteita toimia ”lojaalisti” keitään muita kuin osakkeenomistajia kohtaan. Aika ajoin herää epäilyjä siitä, kestääkö yksittäisen päättäjän moraali, jos hän joutuu valitsemaan demokraattisen järjestelmän ja oman salaseuran johtajien edellyttämien tavoitteiden välillä. Jos salaseuraan pääsee vain hyväksymällä sen säännöt, voiko niitä vastaan toimia julkisessa virassakaan? Sama kysymys on noussut esiin mm. sisäministeri Räsäsen lausunnoista, joista on oltu kuulevinaan Raamatun käskyjen asettamista Suomen lain edelle.
Kun kyse on salaseuroista ja niiden pimeydessä syntyneistä sidonnaisuuksista, näyttöä on äärimmäisen vaikea saada yhtään mistään. Toisin kuin avoimesti uskonnollisissa yhteisöissä, salaseuroissa ei näyttäisi olevan ”pettureiden” ongelmaa. Oli syy mikä tahansa (pelko seurauksista, sosiaalinen häpeä jne.), mahdollisten entisten salaseuralaisten kielenkannat eivät ole juuri laulaneet, eivät ainakaan niin, että kertomukset olisivat olleet hyvin dokumentoituja.
Erityisen araksi salaseuran jäsenyys on koettu sellaisten julkisten virkojen yhteydessä, joihin liittyy mahdollisuus soveltaa paljon tulkinnanvaraisuutta, kuten esimerkiksi oikeudessa istuvilla tuomareilla. Aika ajoin on näkynyt julkisuudessakin kysyttävän, pitäisikö tuomarin X jäävätä itsensä, koska hän hoitaa vapaamuurariveli Y:n juttua. Normaalisti tuomarit kiistävät jyrkästi ajatuksenkin siitä, että he voisivat olla puolueellisia. Ulkopuolinen jää silti epäluuloiseksi. Mistä me voimme tietää, ketkä kaikki ovat keskenään salaseuraveljiä ja milloin ratkaisut ovat olleet tällaisista sidoksista vapaita? Emme tietenkään mistään.
* * *
Pohjimmiltaan ei ole kyse siitä, että salaseurojen jäsenet olisivat automaattisesti epäilyksenalaisia kansalaisia vaan siitä, ettei suurella yleisöllä voi olla varmuutta siitä, kumpi vala viime kädessä on vahvempi, tuomarina tai lääkärinä annettu vai salaisissa rituaaleissa vannottu. Eivät tietysti vain salaseuralaiset ole tässä suhteessa epäilyttäviä, kyllähän niitä ei-julkisia koplauksia ja hyväveliratkaisuja tehdään varmasti paljon myös salaseurajäsenyyksistä riippumatta ja jopa tietämättä. Vapaamuurari ei välttämättä koe olevansa Odd Fellow -jäseneen päin missään riippuvuussuhteessa, vaikka järjestöjen aatemaailma ulkopuolisesta kovin samanlaiselta vaikuttaakin. Valat vannotaan yhdelle salaseuralle, ei salaseuralaisuudelle yleensä.
Tavallisilla kansalaisilla on erittäin vahva usko siihen, että ainakin poliittiset päättäjät hyödyntävät koko ajan hyvä veli -verkostoaan. Monet poliitikot ovat myös pyrkineet kääntämään tämän näkemyksen edukseen korostamalla, että he tosiaan ovat hyvin verkostoituneita, mutta mitään salaista ei tietenkään ole. Tottahan se onkin, ettei mikään laki kiellä verkostoitumasta, eikä myöskään kuulumasta lailliseen salaseuraan.
Vallattomalla kansalaisella on silti aina oikeus ja jossain määrin ehkä myös yhteiskunnallinen velvollisuus suhtautua eliitin näkymättömiin sidonnaisuuksiin epäluuloisesti. Salaseuralaisen kultavitjat ja pramea esiliina voivat naurattaa, mutta jos sitä asuntolainaa ei saanutkaan sen takia, että vihamielinen naapuri kävi kuiskuttelemassa muurarivelipankinjohtajan korvaan, hymy kyllä hyytyy. Ikävintä on, että asioiden todellista laitaa ei kovin helposti saa selville. Jos kaikki eliitin jäsenet ovat mukana salaseuroissa – eivät todennäköisesti kyllä ole –, onko kansalaisella mitään puolustautumisen mahdollisuutta?
Tunnettu esimerkki julkisen ja yksityisen vallan eliitin salaseuroista on ns. Bilderberg-ryhmä. Sen kokoukset on tarkoitettu vain kutsutuille ja ei-julkisuudesta pidetään tarvittaessa huolta mittavin sotilas- ja poliisioperaatioin. Ei siis ihme, että ryhmää pidetään kansainvälisen eliitin salajuonena. Kun keskustelut ovat salaisia, ne voivat käsitellä mitä tahansa, yhtä hyvin toimia valtio Z:taa vastaan kuin vaikka homeopaattisten valmisteiden hyväksymistä lääkevalmisteiden rinnalle. Kun kokous on ohi, kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mikä seuraavien aikojen ratkaisuista mahdollisesti syntyi Bilderberg-ryhmässä.
* * *
Edellä olevan kaltainen pohdiskelu vaietaan normaalisti kuoliaaksi tai tehdään naurunalaiseksi leimaamalla se ”salaliittoteoretisoinniksi”. Kannattaa kuitenkin aina kysyä, tarvittaessa useamman kerran peräkkäin, mihin muuhun sitä ei-julkisuutta tarvitaan kuin hupaisia rituaaleja suojelemaan? Miksi eliitin jäsenet eivät käyttäisi salaseurojen tarjoamaa ei-julkisuutta valmistellakseen ja sopiakseen asioista, joista ei julkisesti oikein voi puhua?
En halua ylikorostaa salaseurapuuhailun ilmeisiä lapsekkaita piirteitä. Eivät salaseurat pelkästään vitjoja ja hassuja esiliinoja harrasta, siellä on aina mukana myös se vala - ja rutkasti valtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.