Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 20. joulukuuta 2014

Suomen ryöstöviljellyin kansallisaarre

Muutama heistä on vielä elossa ja varmasti siitä pirteimmästä päästä oleva Hannes Hynönen sai kunnian toimia Linnan tämänvuotisten juhlien miespuolisena tähtenä (hän kun ei voinut osallistua siihen tärkeimpään eli rouvasväen puvustojen varustelukilpaan). Hufvudstadsbladet julkaisi 101-vuotiaasta Hynösestä valokuvan, jossa kirjailija Sofi Oksanen tanssittaa veteraania kasvoillaan kovin mairea ilme, joka herätti ainakin minussa monenlaisia epämukavia ajatuksia.

Sotaveteraanien avullahan on tehty monenmoista kuluneiden vuosikymmenien aikana. Kun porvarillinen Suomi ei ole halunnut näitten onnekkaiden eloonjääneiden, mutta nuoruutensa sodalle uhraamaan joutuneiden mies asioita kerralla kuntoon laittaa, olemme saaneet todistaa vuodesta toiseen jatkuvaa veteraaniteollisuuden kukoistusta.

Kysymys ei ole siitä, ettei siinä sivussa olisi myös näiden veteraanien asioita hoidettu ja edistetty. Mutta vaikka joukko on pienentynyt vuosi vuodelta, heidän urotöillään ja eloonjäämisellään elävät järjestöt –ainakin osa niistä – ovat vain lihoneet lihomistaan. Merkittävä osa erilaisilla keräyksillä ja myyntikampanjoilla hankituista varoista menee organisaatioiden pyörittämiseen, sotaa kokemattomien työntekijöiden palkkoihin ja jatkuvaan aatteelliseen toimintaan, ei suoranaisesti veteraanien hyväksi.

Poliittisen historian harrastajalle on selvää, että juuri tuo aatteellinen työ on veteraaniteollisuuden tärkein tuote ja tarkoitus. Jos veteraanien asiat olisi hoidettu kuntoon heti kohta sotatoimien päätyttyä tai viimeistään siinä vaiheessa, kun Porkkala saatiin takaisin, olisi isänmaallisuustyöhön jäänyt veteraanin kokoinen aukko. Sitä olisi ollut paha millään korvikkeella täyttää, sillä mikään ei ole elävän veteraanin veroinen kansan isänmaallisuuden nostattaja, ei edes sotakuollut.

”Sotaveteraani” on oikeiston käyttämä termi, keskemmällä ja enemmän vasemmalla olevat järjestöt ovat puhuneet mieluummin ”rintamamiehistä”. Oikeiston terminologinen valinta on tietenkin ollut harkittua. Myös hävityllä ja historiaan painuneella sodalla voi myydä niin aatetta kuin tavaraa, kun asiat pelkistetään urheaan – ja henkiin jääneeseen – sotilaaseen. ”Rintamamies” on oikeistolaisen aatteellisuuden näkökulmasta turhaa nössöilyä, kyllä tässä bisneksessä tarvitaan sanaa ”sota”.

Veteraaniteollisuuden tärkein tuote on militaristinen, kansallishenkinen ja ryssävihainen tapa suhtautua historiaan ja Venäjään. Tuote on epäilemättä jo aika eltaantunut, mutta se kelpaa osalle kansasta edelleen oikein hyvin. Se taitaa kelvata myös kirjailijalle, joka on ponnistanut osin samanlaisesta mustavalkoisesta maailmankuvasta. Olen aika varma, ettei vuonna 1977 syntynyt Sofi Oksanen saarnannut Hannes Hynöselle tanssin lomassa suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta, mutta yhteisiä sotamuisteloita saattoi löytyä.


* * *

Olen elämässäni tavannut useita henkiin jääneitä, siis näitä ”sotaveteraaneja”. Isänikin oli sellainen, lievästi sirpaleista haavoittunut tykistön lapsiupseeri (täytti jatkosodan syttyessä 20 vuotta). Hänelle sota ei tosin erityisen pahana näyttäytynyt, perheettömälle nuorukaiselle, jota naiset hellästi hoitivat sotasairaalassa. Isäni kertoi tämän vähän nolona, kyllä hän everstinä tiesi, ettei oikea veteraani saa sillä lailla puhua. Täytyisi olla huolestunut puolustusvoimain resursseista, nuorison isänmaallisuuden vähäisyydestä ja viidennen kolonnan eli pasifistien ja kommunistien jatkuvasta myyräntyöstä.

Veteraaniteollisuuden standardituotetta eli jämerästi edelleen jatkosotaa puolustavaa ja idän pysyvään uhkaan ajattelunsa perustavaa rintamasotilasta en ole koskaan tavannut, mutta kyllä heitäkin on järjestöjen tarpeisiin riittänyt. Hannes Hynönen on kyllä selvästi toista maata, huumorintajuinen ja leppoisa savolainen. Mutta vasta vuonna 2014 oli hänen kaltaiselleen hurmurille tilaa kansakunnan kaapin päällä – ainakin vähäksi aikaa.

* * *

Kaikki veteraaniteollisuus ei ole porvarillisen valtiovallan laiminlyöntejä paikkaavaa sosiaalityötä. Kaatuneiden muistosäätiö – alkuperäiseltä nimeltään Sankarivainajain Muistosäätiö – perustettiin 11.11.1944 eli 70 vuotta sitten pelastamaan Suomen Aseveljien Liiton (SAL) varallisuutta uhanneelta takavarikolta. SAL oli perustettu heti talvisodan jälkeen vastavoimaksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle. Se ehti kasvaa noin 250000 jäsenen järjestöksi. Avointa antikommunistista propagandaa ei enää harjoiteta, mutta SAL:n omaisuuden perineen säätiön tarkoituspykälä (http://www.muistosaatio.fi/saatio/tarkoitus/) kertoo hellittämättömästä aatteellisesta työstä. Se ei ole edes hankalaa, kun omaisuutta on kertynyt 16 miljoonan euron verran.

Jatkosodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta, mutta kymmenet järjestöt, sadat ihmiset ja miljoonat eurot pyörivät edelleen noitten sotien ympärillä. Noista kaukaisista sodista kirjoitetaan, julkaistaan ja ostetaan joka joulu ja isänpäivä kirjoja, joista melkein kaikki noudattavat alan teollisuuden standardivaatimuksia ja joita sellaisina myös halutaan. Suomalaisen sotilaan täytyy pysyä karskina sankarina, joka vastaa vähintään kymmentä ryssää, oli tilanne mikä tahansa. Sota oli kovaa, mutta suomalainen sotilas vielä kovempi. Paitsi tietenkin ne kymmenet tuhannet, jotka sota jauhoi kuoliaaksi. Mutta sellainen ei palvele alan teollisuutta.

* * *

Voiko tämä jatkua ikuisesti? Hannes Hynönen on harvinainen poikkeus. Useimmat vielä elossa olevat entiset sotilaat ovat huonokuntoisia sänkypotilaita, joiden hautajaisiin ei tahdo enää löytyä kävelemään pystyviä ikätovereita. Hynönenkään ei elä ikuisesti, vaikka kuvien perusteella voisi toisinkin luulla. Tulee päivä, jolloin jokainen entinen sotilas on kuollut, samoin heidän puolisonsa. Ajetaanko veteraaniteollisuus silloin alas?

Enpä usko. Sen työllistävä vaikutus ei ehkä ole suuri, mutta on se silti olemassa. Oikeistolaisen isänmaallisuuspropagandan tarve tuskin katoaa sekään, vaikka aktiivinen ja aatteellinen ryssäviha näyttää nyky-Suomessa voivan erittäin paksusti. Uuden uhkan hellitylle historiantulkinnalle muodostavat ennen muuta ne uudemman polven tutkijat, joille perinteinen propaganda on vain perinteistä propagandaa, ei mitään totuusarvoja sisältävää informaatiota.

Erään merkittävän sodan vaietun puolen paljastaneen kirjan toimittaja totesi minulle sähköpostitse, kuinka heidän työryhmänsä oli vaikeata saada rahoitusta kirjalleen vanhoillisilta säätiöiltä, koska se kuvasi sotaa ”väärin” eli ei ihannoiden, vaan realistisesti. Sotaveteraaniteollisuus ei kaipaa historiallista totuutta, se elää ja voi parhaiten fantasiamaailmassa, jonka se on itse saanut sepittää ja suomalaisille tarjoilla.

Vuonna 1984 vankilaan aseistakieltäytyjänä tuomittu tohtori Pertti Haaparanta totesi äskettäin Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Samaten sotaveteraanien hyötykäyttö, siis heillä ratsastaminen monenlaisissa poliittisissa hankkeissa saisi jo loppua, he ovat yksilöitä.” Niin ovat, eikä heiltä kysytty lupaa, kun tämä hyödyntäminen alkoi ja kun se vaan jatkui ja jatkui.

Sodasta hengissä selvinneet olivat onnekkaita, jotkut heistä varmasti myös henkilökohtaisesti rohkeita ihmisiä, jotka tekivät parhaansa kuoleman kentillä. Hengissä kahdesta sodasta kuin ihmeen kaupalla selvinnyt Suomi ei kuitenkaan kohdellut heitä hyvin. Sen todistaa joka vuosi toistuva sotaveteraanikeräys, jollaista ei tietenkään tarvittaisi, jos valtio olisi vastuunsa kantanut. Mutta ei ole kantanut, ei ehkä ole halunnutkaan. Elävällä, vaikeuksissa olevalla sotiemme veteraanilla on aina ollut suuri mainosarvo, joka on osattu muuttaa erilaisiksi tuotteiksi. Kaatuneiden Muistosäätiöiden miljoonilla varmasti jokainen vielä elävä veteraani saisi kaiken tarvitsemansa hoidon. Mutta nuo miljoonat onkin varattu kuolleilla veteraaneilla tehtävän ideologisen työn tarpeisiin. Se ei ole selvästikään sama asia kuin elävän sotaveteraaninen etu. Joskus mietin, häpeääkö kukaan veteraanien asialla ratsastava tekemisiään. Ehkä olisi syytä.



[Alkuperäinen kuva Lehtikuva/Heikki Saukkomaa. Pientä otetta kuvasta on käytetty tämän tekstin havainnollistajana tekijänoikeuslain sitaattipykälän (§ 22) nojalla.]

PS. Juuri tulleen tiedon mukaan myös Elastinen on ottanut osansa Hynösen loisteesta julkaisemalla Instagram-palvelussa pönötyskuvan itsestään ja Hynösestä lounaan jälkeen. Sillä lailla.

2 kommenttia:

  1. Tässä blogissa on organisaatioista paljon ajattelemisen arvoisia näkökohtia (termi veteraaniteollisuus iskee hyvin ytimeen), mutta Sofi Oksasen hymyn olisi voinut jättää sotkematta politiikkaan.

    Uskollisten ja kaiken anteeksiantavien Venäjän ystävien maailmankatsomukseen eivät Sofi Oksasen räväkät Venäjä-kannanotot tietenkään istu, mutta on tarpeetonta tulkita kaikkia hänen ilmeitään tätä kautta. Olisiko hänen pitänyt pitää normaali pahantuulinen miininsä? Miltäs SE nyt sitten olisi näyttänyt - ja tuntunut tanssipartnerista?

    Eikä rintamamies ollut Hannu vaan Hannes Hynönen.

    VastaaPoista
  2. Kas kas, onko meillä koskemattomia julkisuuden toimijoita, joita ei sovi kommentoida? Sofi Oksanen on jatkuvasti poliittisessa julkisuudessa ottamassa hyvinkin voimakkaasti kantaa asioihin. Eikö hän jo sillä ole vastakommenttien suhteen itsensä altistanut yhtä julkisille kommenteille?

    Sofi Oksasen Venäjä-kommentit kertovat hyvin mustavalkoisesta näkemyksestä, jossa venäläisyys edustaa kaikkea pahaa. Vaikka hän taannoin suostui hyväksymään "venäläisen kirjallisuuden", on hänen näkemyksensä muuten niin jyrkkä, ettei sitä voi pitää ihan normaalina sellainenkaan, joka pyrkii suhtautumaan Venäjään asiallisesti (piikki "uskollisista ja kaiken anteeksiantavista Venäjän ystävistä ei osu, se on itse rakennettu olkiukko).

    Kirjoitan, että Sofi Oksasen hymy herätti minussa epämukavia ajatuksia eli ajatuksia veteraanien hyväksikäytöstä. Arvelin myös, ettei Oksanen Hynöselle puhunut yhdestä mieliaiheestaan eli suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta, vaan todennäköisemmin Hynösen rintamakokemuksista. Jokainen saa tällaisen kuvan luonnollisesti tulkita mieleisellään tavalla. Minusta se on mairea.

    VastaaPoista

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.