Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Tosielämän paratiisit (ja parasiitit)

Merkittävä osa ihmiskunnan varallisuutta on hyvin pienen superrikkaitten joukon hallussa. Vain pieni osa tästä varallisuudesta on sijoitettuna edes jollain lailla tuottavaan toimintaan, pääosin se osallistuu vain finanssikeinotteluun piilossa julkiselta katseelta ja ennen muuta verotukselta.

Piilotetun omaisuuden määrä ylittää tavallisen käsityskyvyn. Hyvin varovaisten ja todennäköisesti vanhentuneiden (2005) arvioiden mukaan yksityishenkilöiden salaisilla tileillä on ainakin Yhdysvaltain bruttokansantuotteen (16 biljoonaa dollaria) verran rahaa. Verotulojen menetys on todennäköisesti ainakin 250 miljardin dollarin luokkaa.

Kapitalismin keskeisiä rakennepiirteitä on pääomien eli varallisuuden kasautuminen. On vaikea arvioida, onko ihmiskunnan varallisuus nykyään keskittynyt suhteellisesti enemmän kuin aikaisemmin, mutta se on selvää, että varallisuuden kasat ovat ennen näkemättömän suuria. Varsinaisten superrikkaitten lisäksi kasaa ovat kasvattamassa monet pienemmät toimijat (ns. tavalliset rikkaat), joita ei myöskään kiinnosta palauttaa haalimaansa varallisuutta edes pieneltä osalta yhteiseksi hyväksi.

Sekä tavallisten että superrikkaiden rahaliikenne käyttää maksimaalisesti hyväksi niitä salattuja mahdollisuuksia, joita ns. veroparatiisit tarjoavat. Tällainen tosielämän paratiisi tarjoaa - tietenkin vain rikkaille - mahdollisuuden täydelliseen anonymiteettiin (ammattirikolliset kiittävät aivan erityisesti), erittäin matalaan tai olemattomaan verotukseen sekä ikäviltä kysymyksiltä suojaavaan lainsäädäntöön. Itse "paratiisi" saa tarjoamastaan suojasta oman siivunsa eli kaikki voittavat - paitsi ne 99,999% maailman ihmisistä, jotka eivät ole mukana kakkua jakamassa.

* * *

Veroparatiisit ovat mielenkiintoinen kapitalismin tuote, koska virallisesti niitä moititaan ja niille luetaan kovia uhkauksia, mutta todellisuudessa yksikään vastuussa oleva hallitus ei tee asialle yhtään mitään. Vaikka Cayman-saaret ja vastaavat maantieteelliset minikohteet hallitsevat yleensä mielikuviamme näistä salatun varallisuuden hoitopaikoista, todellisuudessa suurimmat veronkiertäjät toimivat Lontoon keskustassa ja New Yorkissa Manhattanilla, eivät missään kansainvälisen lain ulottumattomissa olevilla merirosvosaarilla.

Veroparatiisit ovatkin finanssikapitalismille välttämätön peliväline, vaikka ns. sosiaalisen kapitalismin edustajat aika ajoin vaativat kovin sanoin veronkierron lopettamista. Sillä vaatimuksella ei ole selvästikään ns. poliittista kannatusta edetäkseen puhkuvista puheista tehokkaaksi toiminnaksi. Lainsäätäjät ovat finanssikapitalistien talutettavana nöyriä käskyläisiä kuten ennenkin, joten vain kosmeettisia tekoja on tiedossa.

Finanssikapitalismi, joka hallitsee maailmasta hyvin suurta osaa, ei ole kiinnostunut mistään ihmisten todellisuudessa esiintyvästä. Se operoi pelkästään virtuaalisen omistamisen ja voitontavoittelun tasolla, joten oheisvahingot kuten taloudellinen lama ja miljoonien ihmisten kärsimys ei merkitse yhtään mitään. Yksittäisen finanssikeinottelijankaan kohtalo ei merkitse mitään. Jos yksi kärähtää, toinen voittaa. Se on pelin henki ja ainoa sisältö.

* * *

On jokseenkin kiistatonta, että juuri varallisuuden piilottaminen verottajalta on yksi pääsyyllinen nykyiseen taloudelliseen lamaan. Maailman hallituksilla olisi erittäin painavat syyt käydä täysillä veropakolaisten ja -huijareitten kimppuun. Jos edes osa nyt huijatuista verovaroista saataisiin palvelemaan sosiaali- ja terveydenhoitoa, hyvinvointivaltion purkaminen meillä ja sen rakentamisen torjuminen köyhemmissä maissa voitaisiin välttää.

Niin ei kuitenkaan tehdä. Venäjän valtiota voidaan kyllä suurella yksimielisyydellä painaa taloudellisesti polvilleen, mutta pienenkin veroparatiisin kuriin laittaminen on "lännen yhteiset arvot omaaville" yksinkertaisesti täysin mahdotonta. Sitä ei tapahdu, ei vaikka asioiden todellinen tila on erinäisten vuotojen ansiosta täysin kaikkien tiedossa.

Rikollisten joukko siis vain laajenee ja vahvistuu. Yhtäällä ovat ne alkuperäiset kriminaalit, jotka ovat joko muodollisen laillisesti tai suoraan lakeja rikkomalla haalineet suunnattomat omaisuudet hallintaansa. Sitten ovat ne välitoimijat, jotka auliisti ja varmasti hyvää korvausta vastaan tarjoavat rikolliselle omaisuudelle teknis-juridisesti turvallisen säilytyksen ja käyttöliittymän. Lopuksi tulevat ne usein ihan demokraattisesti valitut päättäjät, jotka osallistuvat tähän talousrikollisuuteen ainakin levittelemällä käsiään ja puhumalla pehmeitä sen sijaan että käynnistäisivät kansainvälisen operaation talousrikosten lopettamiseksi.

On vaikea sanoa, keiden moraalinen teko on ala-arvoisin. Mieluiten toteaa vain, että yksiä ja samoja konnia ovat kaikki.


(Kuvan lähteenä on ollut kansainvälinen ActionAid -liike, joka haluaa edistää ihmisoikeuksia ja vastustaa köyhyyttä globaalilla tasolla. www.actionaid.org).

PS. Sain ponnakkeen tämän tekstin kirjoittamiseen Tapio Kuosman omakustannekirjasta Veroparatiisit (2014). Kirja sisältää paljon hyödyllistä tietoa, mutta on koostettu ja toimitettu niin luokattoman epäonnistuneesti, ettei sitä parhaalla tahdollakaan voi varsinaisesti suositella. Jos kuitenkin olet valmis kahlaamaan järjestämättömän datan keskellä, kirjasta löytyy paljon arvokasta faktaa. Pääosan kirjan sisällöstä vievän "hakuteoksen" monia osia voi myös suositella hyvinä tietoiskuina kansainvälisen politiikan ja talouden monimutkaiseen maailmaan.
PS 2, 17.1.2015 Jos haluatte lukea huomattavasti analyyttisemmän kirjan samasta aiheesta, tarttukaa Jyri Hännisen teokseen Veroparatiisit ja Suomi.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kuluttajadata ja tekijänoikeus

On runsaasti esimerkkejä ja vihjeitä siitä, miten huonosti perinteinen (1800-luvulla syntynyt ja 1900-luvulla laajasti toimeen pantu) tekijänoikeusajattelu ja -järjestelmä toimivat verkkoympäristössä. Innokkaimmat ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, ettei tekijänoikeutta edes pitäisi ulottaa verkkoon vaan se pitäisi jättää fyysisten asioiden maailmaan. Erityisesti 2000-luvun alussa vauhdissa ollut vertaisverkkotoiminta (P2P) sovelsi tätä periaatetta varsin tehokkaasti saaden tekijänoikeusteollisuuden edustajat näkemään pelkkää punaista.

On liian varhaista sanoa, tuhosiko verkko tekijänoikeusbisneksellä elävät toimijat, koska näkyvissä oleva elinvoima voi olla päättömän kanan refleksinomaista juoksentelua tai muuten vain uhoa ilman todellista voimaa. Se näyttää kuitenkin vääjäämättömältä, että sisältöjen myymisen ja jakelun maailma on muuttunut peruuttamattomalla tavalla. Perinteinen tekijänoikeuskuvio tuskin voi jäädä koskemattomaksi, niin suurista muutoksista on kysymys.

Kehitys on vain ollut niin nopeata, että ilman hidastuskuvaa on mahdotonta nähdä, kuinka moni ”uusi” vaihe on jo ehtinyt jäädä historiaan. Oma muistini ulottuu hetkeen, jolloin iTunes nolasi maailman suurimmat levy-yhtiöt toteuttamalla musiikin kaupallisen jakelun tavalla, jota oli odotettu musiikkiteollisuudelta turhaan vuosikaupalla. Me kaikki kai uskoimme, että CD-kauppa nahistuu parissa vuodessa ja ihmiset alkavat ostaa haluamiaan musiikkifileitä, joita verkkokauppiaat meille tarjoavat. Tämän uskon osa oli näkemys siitä, etteivät levy-yhtiöt voi iTunesin jälkeen enää kehitystä estää, korkeintaan hidastaa sitä.

Vähänpä tuolloin arvasimme siitä, miten lyhyeksi tuo merkittävän filekaupan vaihe jäisi. Kyllähän sitä edelleen yritetään, mutta kun Spotify toi markkinoille suoratoistokuuntelun, maailma mullistui jälleen kokonaan. Tällä hetkellä mikä tahansa muu kuin suoratoisto tuntuu teknisesti vanhanaikaiselta ajattelulta, on kysymys musiikista, elokuvista tai peleistä – tai jopa kirjoista.

Suoratoisto on pakottanut sisältöteollisuuden hyväksymään sen, että perinteisestä niukkuuden keinotekoisesta ylläpidosta on siirrytty talouteen, jossa raha tulee määrällisestä louhinnasta, ei laadusta tai kohdennetusta myynnistä eli niukkuuden säätelystä. Tämä kaikki on kapitalismin viitekehyksessä täysin luonnollista. Kapitalistiselle tuotannolle ei ole väliä sillä, millä prosessilla ylijäämä eli voitto puserretaan. Tärkeää on vain se, että voittoa tulee ja että se pääsee kasautumaan.

Verkkoyrittäjät ovat sisäistäneet tämän asian niin hyvin, että voidaan perustellusti väittää, että verkkobisneksen päätuote on tänä päivänä kuluttaja ja hänen mieltymyksensä. Kuluttajadatalla on Googlen miljardit kerätty, samoin Facebookin. Amazon myy konkreettista tavaraa, mutta sille kelpaa myytäväksi toisaalta ihan mikä tahansa. Tärkeintä on saada kerätyksi kuluttajadataa, jota voi hyödyntää tai myydä paremmin tarjoavalle.

Onko siis käymässä niin, että luovan työn hedelmien arvo hupenee, kun taas kuluttajadatan arvo kasvaa? Jos tutkii YouTube-palvelun historiaa, on vaikea välttyä ajatukselta, että tekijänoikeusteollisuus on tosiasiallisesti luopunut valvontaroolistaan verkossa ja pyrkii käyttämään palvelua yhtenä mainoskanavana. Jos tekijänoikeuden toteutumista ei valvota, se luonnollisesti menettää markkina-arvonsa. Luultavasti näin on jo käynytkin, sitä ei vaan tohdita sanoa ääneen.

* * *

Milloin viimeksi uutisoitiin jostain järjettömästä suuryritys vastaan 15-vuotias teini tai mummo -oikeusjutusta? Juristien hallitsemalle kentälle on selvästikin marssinut uusia kykyjä, jotka ovat todenneet oikeussalin huonosti bisnestä edistäväksi keinoksi. Kuluttajadatalla kasvaneet ja rikastuneet Google & Facebook ovat eläviä todisteita siitä, että rangaistuksilla pelottelu on yhtä vanhentunutta kuin CD-levyjen kopionestojärjestelmät tai piratismista kouhkaaminen. Ne eivät kiinnosta bisnespuolella enää ketään.

Kapitalismi kuitenkin rakentuu yksityisomistuksen vahvan suojan varaan. Tästä syystä tekijänoikeus eli oikeus hallita käyttölupia, ei ole menettänyt merkitystään. Oikeuksilla voi edelleen tehdä kauppaa, vaikka monopolihinnoittelu on suoratoistomarkkinoilla äärimmäisen vaikeaa ja toimii vain harvojen supermegahaluttujen artistien ja tuotteiden kohdalla.

Tarpeeksi suuret massamarkkinat uhkaavat silti myös tekijänoikeusmonopolia. Spotify lienee jo kasvanut niin suureksi, että kieltäytyminen sen käyttämisestä yhtenä jakelukanavana vaatii talouspäällikön luvan lisäksi myös omistajan tinkimätöntä periaatteellisuutta. No show on vielä mahdollista kaikkein suurimmille (The Beatles) ja pienimmille (tuhannet pienyritykset), mutta sillä välillä tiukimmallakaan levy-yhtiön pomolla ei ole varaa kääntää suoratoistokanaville selkäänsä. Taylor Swift voi näyttävästi luopua Spotify-läsnäolostaan, useimmat muut eivät voi tai ei enää kannata.

Jos haluaa omat artistit esille ja klikkausten piiriin, hinnoittelumonopolista on luovuttava. Yksilöllinen musiikki muuttuu sekin kuluttajadataksi, jonka avulla yritetään nuuskia ja ennustaa seuraavaa hittimyyjää. Klik, klik ja klik, vain se on verkkoyrityksille tärkeää. Filekauppa oli verkkaista ja volyymeiltä mitätöntä verrattuna suoratoiston kiihkeälle maailmalle, jossa rahan käyttö ei muodosta enää minkäänlaista kynnystä. Siksi iTunes tulee katoamaan, kun Spotify ja sen mahdolliset seuraajat porskuttavat.

Sekin on mahdollista, että suoratoisto korvautuu jollain sellaisella, jota emme pysty edes kuvittelemaan. En itse kuitenkaan usko, että senkään bisneslogiikkaa perustuu entisiin niukkuudensäätelymalleihin. Ne ovat pysyvästi historiaa.


Herkät ja sähköllekin herkät

Käsite ”sähköyliherkkyys” on juurtunut suomen kieleen 2000-luvun aikana. Ei vähiten siksi, että monet hyvällä bisnesvainulla varustetut kauppiaat ovat kiirehtineet tarjoamaan reilusti hinnoiteltuja tuotteitaan hoitamaan näitäkin vaivoja. Pahimmissa tapauksissa myyntiä on edistetty aktiivisella ”mielipidekirjoittelulla”, joiden yhteydessä jotenkin on unohtunut kertoa, että huolestunut kirjoittaja myy muina aikoina tuotteita ”sähköyliherkille”.

Miksi käytän termiä lainausmerkeissä? Tähänastisen tieteellisen tutkimuksen perusteella ei ole näyttöä siitä, että olisi olemassa ”sähköyliherkkyydeksi” kutsuttu sairaus, jonka aiheuttaisi sähkömagneettinen säteily. Monenlaisia oireita on todistetusti esiintynyt, mutta niiden yhteys väitettyyn ongelmien lähteeseen on vähintäänkin kiistanalainen. Useimmissa sokkotesteissä itsensä ”sähköyliherkiksi” ilmoittaneet eivät ole pystyneet kertomaan, milloin heidän lähellään on säteilyn lähde, milloin ei.

Koska joidenkin yksittäisten ihmisten reagointi sähkömagneettiseen säteilyyn on kuitenkin osoittautunut lantinheittoa todennäköisemmäksi, ei ole syytä sulkea pois sellaista mahdollisuutta, että ihmiselimistöllä voisi olla yksilöllisenä ominaisuutena kyky aistia myös sellaista säteilyä, joka on valtaosalle ihmisistä täysin huomaamatonta. Tätä mahdollisuutta on syytä tutkia siinä missä mitä tahansa muutakin fysiologista ominaisuutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole syytä tulkita asiaa niin, että nämä muutamat poikkeusyksilöt todistaisivat ”sähköyliherkkyyden” todelliseksi ilmiöksi.

Äkkiseltään koko puhe ”sähköyliherkkyydestä” voi tuntua turhalta, koska se ei kuitenkaan ole suurten ihmisjoukkojen kokema vaiva (alan toimijat tosin väittävät, että EU:n alueella olisi 13 miljoonaa oireista kärsivää). Jos kuitenkin ajatellaan asiaa luonnontieteen valossa, on väite ”sähkön” terveyshaitoista yhteiskunnallisesti niin raju, ettei sitä voi jättää huomiotta. Pelkästään matkapuhelimien ja niiden lähetystekniikan vaikutuksista ihmiseen on tehty paljon tutkimuksia, joissa on panoksena jättimäisten taloudellisten sijoitusten tuleva arvo. ”Sähköyliherkkyydellä” rahaa tekevien onkin ollut helppo ratsastaa väitteellä, että kännykkäfirmat ovat vääristelleet tutkimuksia tai että uskottavaa tutkimusta ei ole mahdollista tehdä kännykänvalmistajien vaikutusvallan takia.

Vaikka ilmiö lienee todellinen, sen syistä vallitsee siis täydellinen erimielisyys. Pääosa tutkijoista ja tiedemiehistä ei pidä tutkimustulosten valossa uskottavana väitteitä oireiden aiheuttajista, eikä ilmeisesti edes teoreettista mallia siitä, mistä voisi olla kysymys, ole olemassa. Yksilöitten kertomukset omista reaktioistaan ovat niin kirjavia, että on täysin epäselvää, puhutaanko edes pelkästä sähkömagneettisesta säteilystä, vaan myös kaikesta muusta ”allergiasta”.

Suomen Sähköherkät ry (entinen Suomen Sähköyliherkät eli tuo ”yli” on jätetty nimestä pois, ilmeisesti PR-syistä) pyrkii ennen muuta saamaan viranomaiset hyväksymään heidän edustamansa herkkyyden sairaudeksi ja sairastuneet sosiaalietuihin oikeutetuiksi. ”Sähköyliherkkyyden” virallinen määrittely sairaudeksi lienee järjestölle samalla lailla tärkeää kuin esimerkiksi skientologeille on saada oma ohjelmansa hyväksytyksi ”uskontona”. Siksi järjestö ei ollut tyytyväinen tuoreeseen ”ympäristöherkkyyden” saamaan tautiluokitukseen, koska se tunnustaa vain oireet, ei itse sairautta.

* * *

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella sellaisen, jonka maailmankatsomus nojautuu rationaaliseen skeptisyyteen ja tieteellisen tiedon arvostamiseen? Jyrkin tulkinta lienee ”sähköyliherkkyyden” tulkitseminen ihmisen mielikuvituksen ja itsesuggestion tuottamaksi harhaksi tai suoraan "hysteeriseksi" reaktioksi. Tällä kannalla on ollut mm. radiotekniikan professori Martti Tiuri, vaikka ilmaisikin asian värikkäämmin. Hiukan lievempi tulkinta on se, että ihminen vain selittää todelliset vaivat yhdellä kaikenkattavalla tavalla saadakseen huonolle ololleen selityksen. Tämä on alan kauppiaille ihannetilanne, koska erittelemättömän pahan olon torjumiseen voida myydä melkein mitä tahansa ja jos se ei ”toimi”, voidaan aina todeta, että potilaan yliherkkyys vaatii vielä rankemmat laitteet suojaksi.

Itse pidän todennäköisenä, että pääosa ”sähköyliherkkien” oireista kuuluu ns. psykosomaattisten ilmiöiden piiriin. Yhden oireen ”selittäminen” tavattomalla herkkyydellä sähkökentille tms. johtaa helposti siihen, että oireita tulee jatkossa lisää aina kun potilas keksii olevansa jonkin säteilyn piirissä. Tämä ei tarkoita, että ihmisellä ei voisi olla aivan oikea vaiva, sairaus tms., mutta syyn vierittäminen ”sähköyliherkkyydelle” on sepitettä. Sellaiseen on ihmisellä voimakas taipumus ja houkutus aina, kun vaivoille ei lääketiedekään löydä mitään selkeää syytä. Onhan helpompaa, jos kaikkeen onkin syyllisenä ”sähkö” tai jokin muu vastaava.

Arkikokemuksen mukaan erilaiset selittämättömät vaivat tuntuvat kasautuvat yksille ja samoille ihmisille. Ei olisikaan kovin kummallista, jos voitaisiin tieteellisestikin osoittaa, että joidenkin yksilöiden elimistö reagoi poikkeuksellinen herkästi vähän kaikkeen, myös sellaiseen, jolla ei oikeasti voi olla vaikutusta, mutta jonka mieli voi kokea uhkaavaksi. On silti kokonaan eri asia väittää tai todistaa, että kyseessä olisi jokin sairaus siinä mielessä kuin lääketiede asian näkee. Esimerkiksi pölyinen ilma vaikuttaa useimpiin ihmisiin epämiellyttävästi. Sitä rupeaa yskittämään ja aivastuttamaan, vaikka olisi kuinka terve muuten. Jotkut kuitenkin reagoivat ilman pölyyn hyvin voimakkaasti, kuten ns. homeongelman kohdalla on voitu todeta. Ilmassa leijuvat homeitiöt voivat tehdä jotkut meistä työkyvyttömiksi. Asiayhteys on tässä tapauksessa kuitenkin selkeästi havaittavissa, tutkittavissa ja osoitettavissa.

En itse pidä uskottavana Suomen Sähköherkät ry:n edustamaa näkemystä, jonka mukaan kyseessä on sairaus nimeltä ”sähköherkkyys” tms. Ihmisten raportoimien vaivojen yleistymistä ei ole voitu osoittaa (lääke)tieteellisesti minkään sähkö- tai muun tekniikan lisääntymisen seuraukseksi. Mitään tiedettä hipaisevaakaan teoriaa siitä, mikä erilaisia herkkyysreaktioita aiheuttaisi, ei ole olemassa. Alan toimijoiden ”teoriat” sähkökenttien vaarallisuudesta eivät perustu tutkimukseen tai edes teoriaan, niissä vain osoitetaan sormella oiretta ja jotain sellaista ilmiötä, jonka arkijärki voisi hyväksyä selitykseksi tai syylliseksi. Sellainen on silkkaa hölynpölyä.

Itsensä ”sähköyliherkiksi” ilmoittaneiden toistuva epäonnistuminen testeissä, joissa he eivät ole kognitiivisin keinoin voineet tietää, ovatko vaaralliseksi ilmoittamansa säteilyn kohteena vai eivät, on minusta painava näyttö sen puolesta, että kyseessä on korkeintaan psykosomaattinen oireyhtymä, jollaista kansankielellä myös luulotaudiksi kutsutaan. Ihminen voi voimakkaan suggestion seurauksena saada vaikka palorakkulan iholleen, joten raportoidut oireet eivät vaikuta mitenkään mahdottomilta psyykkisen (itse)suggestion seurauksina.

En silti pidä järkevänä saati kohtuullisena osoitella itsensä ”sähköherkiksi” kokevia ihmisiä sormella. Selkeitä huijareita joukossa tuskin on, koska ainakaan toistaiseksi ei yliherkkyyttä teeskentelemällä voi saavuttaa taloudellisia tai sosiaalisia etuja (laitteita ja aineita myyvät ovat asia erikseen). Elämän hankalaksi tekevistä reaktioista kärsivää ei välttämättä auta, vaikka hänen sanotaan kärsivän psykosomaattisesta oireilusta. Vaikka näin olisi, ihminen tarvitsee ihan oikeaa hoitoa. Mutta sen sijaan, että pyritään muuttamaan koti Faradayn häkiksi kalliilla rahalla, voisi olla tarpeen paneutua kokonaisvaltaisesti tällaisen ihmisen elämään ja sen osatekijöihin. Veikkaan, että itsensä ”sähköherkiksi” kokevilla on usein myös yhtä ja toista muutakin hankaluutta elämässään. Sellaisesta ei kuitenkaan pidä ihmistä rangaista, vaan häntä täytyy auttaa.


lauantai 20. joulukuuta 2014

Suomen ryöstöviljellyin kansallisaarre

Muutama heistä on vielä elossa ja varmasti siitä pirteimmästä päästä oleva Hannes Hynönen sai kunnian toimia Linnan tämänvuotisten juhlien miespuolisena tähtenä (hän kun ei voinut osallistua siihen tärkeimpään eli rouvasväen puvustojen varustelukilpaan). Hufvudstadsbladet julkaisi 101-vuotiaasta Hynösestä valokuvan, jossa kirjailija Sofi Oksanen tanssittaa veteraania kasvoillaan kovin mairea ilme, joka herätti ainakin minussa monenlaisia epämukavia ajatuksia.

Sotaveteraanien avullahan on tehty monenmoista kuluneiden vuosikymmenien aikana. Kun porvarillinen Suomi ei ole halunnut näitten onnekkaiden eloonjääneiden, mutta nuoruutensa sodalle uhraamaan joutuneiden mies asioita kerralla kuntoon laittaa, olemme saaneet todistaa vuodesta toiseen jatkuvaa veteraaniteollisuuden kukoistusta.

Kysymys ei ole siitä, ettei siinä sivussa olisi myös näiden veteraanien asioita hoidettu ja edistetty. Mutta vaikka joukko on pienentynyt vuosi vuodelta, heidän urotöillään ja eloonjäämisellään elävät järjestöt –ainakin osa niistä – ovat vain lihoneet lihomistaan. Merkittävä osa erilaisilla keräyksillä ja myyntikampanjoilla hankituista varoista menee organisaatioiden pyörittämiseen, sotaa kokemattomien työntekijöiden palkkoihin ja jatkuvaan aatteelliseen toimintaan, ei suoranaisesti veteraanien hyväksi.

Poliittisen historian harrastajalle on selvää, että juuri tuo aatteellinen työ on veteraaniteollisuuden tärkein tuote ja tarkoitus. Jos veteraanien asiat olisi hoidettu kuntoon heti kohta sotatoimien päätyttyä tai viimeistään siinä vaiheessa, kun Porkkala saatiin takaisin, olisi isänmaallisuustyöhön jäänyt veteraanin kokoinen aukko. Sitä olisi ollut paha millään korvikkeella täyttää, sillä mikään ei ole elävän veteraanin veroinen kansan isänmaallisuuden nostattaja, ei edes sotakuollut.

”Sotaveteraani” on oikeiston käyttämä termi, keskemmällä ja enemmän vasemmalla olevat järjestöt ovat puhuneet mieluummin ”rintamamiehistä”. Oikeiston terminologinen valinta on tietenkin ollut harkittua. Myös hävityllä ja historiaan painuneella sodalla voi myydä niin aatetta kuin tavaraa, kun asiat pelkistetään urheaan – ja henkiin jääneeseen – sotilaaseen. ”Rintamamies” on oikeistolaisen aatteellisuuden näkökulmasta turhaa nössöilyä, kyllä tässä bisneksessä tarvitaan sanaa ”sota”.

Veteraaniteollisuuden tärkein tuote on militaristinen, kansallishenkinen ja ryssävihainen tapa suhtautua historiaan ja Venäjään. Tuote on epäilemättä jo aika eltaantunut, mutta se kelpaa osalle kansasta edelleen oikein hyvin. Se taitaa kelvata myös kirjailijalle, joka on ponnistanut osin samanlaisesta mustavalkoisesta maailmankuvasta. Olen aika varma, ettei vuonna 1977 syntynyt Sofi Oksanen saarnannut Hannes Hynöselle tanssin lomassa suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta, mutta yhteisiä sotamuisteloita saattoi löytyä.


* * *

Olen elämässäni tavannut useita henkiin jääneitä, siis näitä ”sotaveteraaneja”. Isänikin oli sellainen, lievästi sirpaleista haavoittunut tykistön lapsiupseeri (täytti jatkosodan syttyessä 20 vuotta). Hänelle sota ei tosin erityisen pahana näyttäytynyt, perheettömälle nuorukaiselle, jota naiset hellästi hoitivat sotasairaalassa. Isäni kertoi tämän vähän nolona, kyllä hän everstinä tiesi, ettei oikea veteraani saa sillä lailla puhua. Täytyisi olla huolestunut puolustusvoimain resursseista, nuorison isänmaallisuuden vähäisyydestä ja viidennen kolonnan eli pasifistien ja kommunistien jatkuvasta myyräntyöstä.

Veteraaniteollisuuden standardituotetta eli jämerästi edelleen jatkosotaa puolustavaa ja idän pysyvään uhkaan ajattelunsa perustavaa rintamasotilasta en ole koskaan tavannut, mutta kyllä heitäkin on järjestöjen tarpeisiin riittänyt. Hannes Hynönen on kyllä selvästi toista maata, huumorintajuinen ja leppoisa savolainen. Mutta vasta vuonna 2014 oli hänen kaltaiselleen hurmurille tilaa kansakunnan kaapin päällä – ainakin vähäksi aikaa.

* * *

Kaikki veteraaniteollisuus ei ole porvarillisen valtiovallan laiminlyöntejä paikkaavaa sosiaalityötä. Kaatuneiden muistosäätiö – alkuperäiseltä nimeltään Sankarivainajain Muistosäätiö – perustettiin 11.11.1944 eli 70 vuotta sitten pelastamaan Suomen Aseveljien Liiton (SAL) varallisuutta uhanneelta takavarikolta. SAL oli perustettu heti talvisodan jälkeen vastavoimaksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle. Se ehti kasvaa noin 250000 jäsenen järjestöksi. Avointa antikommunistista propagandaa ei enää harjoiteta, mutta SAL:n omaisuuden perineen säätiön tarkoituspykälä (http://www.muistosaatio.fi/saatio/tarkoitus/) kertoo hellittämättömästä aatteellisesta työstä. Se ei ole edes hankalaa, kun omaisuutta on kertynyt 16 miljoonan euron verran.

Jatkosodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta, mutta kymmenet järjestöt, sadat ihmiset ja miljoonat eurot pyörivät edelleen noitten sotien ympärillä. Noista kaukaisista sodista kirjoitetaan, julkaistaan ja ostetaan joka joulu ja isänpäivä kirjoja, joista melkein kaikki noudattavat alan teollisuuden standardivaatimuksia ja joita sellaisina myös halutaan. Suomalaisen sotilaan täytyy pysyä karskina sankarina, joka vastaa vähintään kymmentä ryssää, oli tilanne mikä tahansa. Sota oli kovaa, mutta suomalainen sotilas vielä kovempi. Paitsi tietenkin ne kymmenet tuhannet, jotka sota jauhoi kuoliaaksi. Mutta sellainen ei palvele alan teollisuutta.

* * *

Voiko tämä jatkua ikuisesti? Hannes Hynönen on harvinainen poikkeus. Useimmat vielä elossa olevat entiset sotilaat ovat huonokuntoisia sänkypotilaita, joiden hautajaisiin ei tahdo enää löytyä kävelemään pystyviä ikätovereita. Hynönenkään ei elä ikuisesti, vaikka kuvien perusteella voisi toisinkin luulla. Tulee päivä, jolloin jokainen entinen sotilas on kuollut, samoin heidän puolisonsa. Ajetaanko veteraaniteollisuus silloin alas?

Enpä usko. Sen työllistävä vaikutus ei ehkä ole suuri, mutta on se silti olemassa. Oikeistolaisen isänmaallisuuspropagandan tarve tuskin katoaa sekään, vaikka aktiivinen ja aatteellinen ryssäviha näyttää nyky-Suomessa voivan erittäin paksusti. Uuden uhkan hellitylle historiantulkinnalle muodostavat ennen muuta ne uudemman polven tutkijat, joille perinteinen propaganda on vain perinteistä propagandaa, ei mitään totuusarvoja sisältävää informaatiota.

Erään merkittävän sodan vaietun puolen paljastaneen kirjan toimittaja totesi minulle sähköpostitse, kuinka heidän työryhmänsä oli vaikeata saada rahoitusta kirjalleen vanhoillisilta säätiöiltä, koska se kuvasi sotaa ”väärin” eli ei ihannoiden, vaan realistisesti. Sotaveteraaniteollisuus ei kaipaa historiallista totuutta, se elää ja voi parhaiten fantasiamaailmassa, jonka se on itse saanut sepittää ja suomalaisille tarjoilla.

Vuonna 1984 vankilaan aseistakieltäytyjänä tuomittu tohtori Pertti Haaparanta totesi äskettäin Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Samaten sotaveteraanien hyötykäyttö, siis heillä ratsastaminen monenlaisissa poliittisissa hankkeissa saisi jo loppua, he ovat yksilöitä.” Niin ovat, eikä heiltä kysytty lupaa, kun tämä hyödyntäminen alkoi ja kun se vaan jatkui ja jatkui.

Sodasta hengissä selvinneet olivat onnekkaita, jotkut heistä varmasti myös henkilökohtaisesti rohkeita ihmisiä, jotka tekivät parhaansa kuoleman kentillä. Hengissä kahdesta sodasta kuin ihmeen kaupalla selvinnyt Suomi ei kuitenkaan kohdellut heitä hyvin. Sen todistaa joka vuosi toistuva sotaveteraanikeräys, jollaista ei tietenkään tarvittaisi, jos valtio olisi vastuunsa kantanut. Mutta ei ole kantanut, ei ehkä ole halunnutkaan. Elävällä, vaikeuksissa olevalla sotiemme veteraanilla on aina ollut suuri mainosarvo, joka on osattu muuttaa erilaisiksi tuotteiksi. Kaatuneiden Muistosäätiöiden miljoonilla varmasti jokainen vielä elävä veteraani saisi kaiken tarvitsemansa hoidon. Mutta nuo miljoonat onkin varattu kuolleilla veteraaneilla tehtävän ideologisen työn tarpeisiin. Se ei ole selvästikään sama asia kuin elävän sotaveteraaninen etu. Joskus mietin, häpeääkö kukaan veteraanien asialla ratsastava tekemisiään. Ehkä olisi syytä.



[Alkuperäinen kuva Lehtikuva/Heikki Saukkomaa. Pientä otetta kuvasta on käytetty tämän tekstin havainnollistajana tekijänoikeuslain sitaattipykälän (§ 22) nojalla.]

PS. Juuri tulleen tiedon mukaan myös Elastinen on ottanut osansa Hynösen loisteesta julkaisemalla Instagram-palvelussa pönötyskuvan itsestään ja Hynösestä lounaan jälkeen. Sillä lailla.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Viimeinen napinpainallus

Seuraavat ajatukset eivät johdu viime aikojen suomalaisesta militaristisesta kiihkoilusta, mutta liittyvät tietysti siihenkin.

Onko ihmiskunnan olemassaolo tärkempää kuin miljoonien ihmisten kärsimys? Melkein koko elämäni olen pohtinut eettistä valintatilannetta, jossa sormeni alle tarjoutuisi nappi, jota painamalla koko ihmiskunta (ehkä myös muu eliökunta) häviäisi olemasta saman tien. Mikä estäisi painamasta ja päästämästä kärsimyksistään niitä miljoonia ihmisiä, joiden elämä ei ole eikä koskaan tule olemaan muuta kuin kärsimystä?

Kysymyksenasettelu ei taatusti ole omaperäinen, eikä kukaan liene tarjonnut siihen yksinkertaista vastausta. Silti se piinaa minua aina, kun näen uutisia nälänhätäalueilta tai vaikkapa juuri nyt IS-järjestön hyväksymät ohjeet ei-musliminaisten ja lasten orjuuttamisessa ja seksuaalisessa riistosta.

Jos me kaikki häviämme, kukaan tai mikään ei jää harmittelemaan. Ympärillämme levittäytyvät maailmankaikkeus ei tähänkään asti ole kiinnittänyt meihin mitään huomiota, mitättömään entropia-anomaliaan yhden tavallisen galaksin yhden tavallisen aurinkokunnan keskivaiheilla. Mitä haittaa siis olisi siitä, jos ihmiskunta häviäisi?

Järki vastaa lyhyesti, ei mitään haittaa. "Haittaa" ei voi olla ilman huomioijaa, kriitikkoa. Uskonnollisuuteen taipuvaisilla ihmisillä vastaus voi olla "jumala ei pitäisi siitä". Mutta miten me voisimme mitään tietää tällaisen jumalolennon harminaiheista. Ehkä jumalakaan ei piittaisi siitä, mitä meille tapahtuu.

Tunne etsii perusteluja kaikesta siitä kauniista, hyvästä ja mielenkiintoisesta, mitä ihminen on kaiken hirveytensä lisäksi saanut aikaan. Nehän ovat totta ja oikeutettuja tulemaan pohdintaan mukaan. Ihmiskunnan mukana katoaisivat myös Mozartin musiikki, Tove Janssonin maailmat ja Miyazakin elokuvat. Lopullisesti, kokonaan.

Mutta kaipasiko niitä kukaan niinä miljardeina vuosina, joiden aikana yksinkertaisista alkueliöstä kehittyi ajatteluun kykeneviä eliöitä? Milloin itse asiassa on ihmiselle kehittynyt kyky murehtia jo etukäteen jonkin katoamista? Murehtivatko Altamiran tai Lascaux'n luolamaalarit kättensä töitten mahdollista tuhoutumista? Oliko jo Mozartilla itsellään jo huoli sävellystensä säilymisestä jälkipolville (hän osasi kyllä olla huolissaan varastelevista kollegoista ja kustantajista, mutta se lienee eri asia)?

* * *

Ajatus ihmisyyden tai ihmisen luoman taiteen minkäänlaisesta itseisarvosta taitaa olla suhteellisen uusi ilmiö, vaikka en todellakaan osaa sen syntyä ajoittaa kysymyksiä tarkemmin. Osa ihmisistä ei ole koskaan pitänyt muitten henkisiä tai aineellisia aikaansaannoksia minkään arvoisina. Milloin mistäkin syystä on tuhottu valtavasti sellaista, minkä säästämistä tänä päivänä pidämme itsestään selvänä. Tuhotaan myös tänä päivänä.

Vielä piittaamattomammin suhtaudumme toisten ihmisten elämään, hyvinvointiin, kärsimyksiin. Emme kaikki, mutta liian moni meistä. Hyvinvointi on vain joidenkin ihmisten etuoikeus, ei kaikkien. Jos esitän nappikysymyksen Guantánamossa kidutettavalle terroristiepäillylle tai jihadistien leirillä raiskattavalle ei-muslimitytölle, onko heillä mitään syytä olla pyytämättä pikaista painallusta?

Tuollaista nappia ei ole kenellekään tarjolla (maailmanlaajuinenkaan ydinsota ei välttämättä tuhoaisi kaikkea elämää), mutta kärsimys näyttää olevan loppumatonta. Kaikki siitä ei ole ihmisen omaa tekoa, luontohan suhtautuu meihin yhtä piittaamattomasti kuin avaruus. Maa järisee, tsunamit ja pyörremyrskyt kiitävät täysin meistä riippumatta ja ajattelematta. Mutta ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttama kärsimys ei ole väistämätöntä, vaikka siltä joskus näyttääkin.

* * *

Oma kärsimyksensietokykyni on vanhemmiten laskenut erittäin alas. Fiktiivinenkin kärsimys on yleensä vaikeaa seurattavaa, oikeasta puhumattakaan. Tietoisuus joka hetki kärsivistä ihmisistä, ei pelkästään mutta erityisesti lapsista, saa minut toivomaan aurinkomme äkillistä räjähdystä tai jotain muuta kosmista tapahtumaa, joka puolestani hoitaisi tuon viimeisen napinpainalluksen tehtävän.


Sitä odotellessa on tehtävä kaikki mahdollinen kärsimysten minimoimiseksi. Tapoja on lukemattomia, järjestöjäkin on mistä valita, kunhan ei valitse piittaamattomuutta. Älä ole tyytyväinen siihen, ettet itse juuri nyt kärsi. Kaikilla ei todellakaan ole yhtä hyvä tilanne, etkä sinäkään voi olla varma tulevaisuudesta. Siksi vastusta väkivaltaa, sotaa, vihaa ja vihanlietsontaa. Siksi puolusta koulutusta kaikille, hyvän tekemistä aina kun mahdollista, rauhantyötä, oikeudenmukaisuutta, jokaisen oikeutta elää ilman toisen ihmisen aiheuttamaa kärsimystä. Älä ainakaan lisää kärsimysten määrää omilla toimillasi. Sen voi jokainen meistä tehdä.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Vitjat ja valat

Sattui paikallislehdestä silmiin aukeamalla levitetty juttu ”Odd Fellows -temppeli avaa salaisuuksiaan” (Helsingin Uutiset 6.-7.12.2014, s. 6-7). Suomessa toimivista salaseuroista tämä OF ei liene tunnetuimpia, mutta kuvista ja teksteistä päätellen polkan kuviot ovat samat kuin Vapaamuurareilla ja hiukan vähemmän salaisilla Leijonilla tai Rotareilla. Keski-iän ylittäneitä herroja vitjat kaulassa ylevien päämäärien hyväksi, mutta pikku salaisuuksilla puuhaa maustaen. Odd Fellow tosin sietää naisiakin, mutta pääosin nämä ovat herraseuroja.

Ulkopuolisen on helppo naureskella näille itsensä tärkeiksi tunteville herroille ja heidän koomisen puolelle helposti lipsuvien riittiensä yksityiskohdille, jotka tuovat väistämättä mieleen oman nuoruuden poikakirjat. Salaseuralaiset ovat itse lietsoneet sekä epäluuloja että naureskelua kielloilla, jotka kuulostavat ulkopuolisen korvissa joko lapsellisilta tai – jos ne ottaa ihan todesta – suorastaan huolestuttavilta.

Kuulun itse niihin suomalaisiin miehiin, joille osallisuus jossain tällaisessa salaseurassa ei tulisi mieleenkään. Mutta niinpä en kuulukaan niihin, jotka tämän maan asioista päättävät hyvä veli -verkostojensa kautta, vaan saan tyytyä ihmettelemään sivusta, kun silloin tällöin joku salaseuroihin asti ulottuva epävirallinen sidos paljastuu.

Olen kerran osallistunut pyydettynä vierailevana puhujana Lions-osaston tilaisuuteen, mutta vaikka se lienee lajissaan poikkeuksellinen ”tavallinen” ja avoin, oli minulla vaikeuksia pysytellä vakavana paikallisten leijonajohtajien käätyjen ja sisäisten arvonimien edessä. Kun tunsin eräitä jäsenistä myös siviilielämästä, en voinut kuin ihmetellä sitä, kuinka vakavasti läsnäolijat ottivat itsensä ja järjestönsä.

Olen siis aiheeni kannalta äärimmäisen ulkopuolinen, kriittinen ja osittain jopa pilkallinen. Tällaiset salaseurat ovat mielestäni naurettavia ja niihin osallistuvien itsekritiikki huolestuttavan vähäistä. Mutta naurattavia nämä järjestöt eivät ole, koska on perusteltua syytä olettaa, että niiden suojissa tehdään asioita, jotka eivät ole sen paremmin lain kuin demokraattisen yhteiskunnan toiminnan kannalta yhdentekeviä.

* * *

Valkoisten miesten salaseuroilla on pitkä historia, josta on kirjoitettu paljon, enimmäkseen kuitenkin kuvitelmien eikä vankan tiedon pohjalta. Salainen järjestö ei halua edistää salaisuuksiensa paljastumista, olivat ne miten viattomia tahansa. Salaseuran vetovoima katoaa, kun se ei enää ole salaseura. Esimerkiksi Vapaamuurarit, jotka ovat varmaan tunnetuin ja ehkä vaikutusvaltaisinkin suuren yleisön tuntemista salaseuroista, on onnistunut satunnaisista keltaisen lehdistön ”paljastuksista” huolimatta pitämään salaisuutensa varsin hyvin. Esimerkiksi monet julkaisut on rajattu jäsenkunnan ulkopuolelle, eikä niitä edes Kansalliskirjastossa pääse ulkopuolinen tutkimaan, vaikka ne on sinne talletettu.

Minulla ei siis ole mitään salaista tietoa salaseuroista, pelkästään kriittisiä kysymyksiä, joita olen itse pohtinut ja joita on mielestäni syytä jokaisen sellaisen pohtia, joka ei usko yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallankäytön kaikkien kerrosten olevan tavalliselle kansalaiselle näkyvissä.

On tärkeä muistaa koko ajan, että nämä kymmenien tuhansien jäsenten järjestöt eivät todennäköisesti pääsääntöisesti tee mitään sellaista, minkä laki kieltää tai joka herättäisi suurta pahennusta julkiseksi tultuaan. Itse uskon, että salaisuudella operoiminen on pääasiassa psykologinen tapa sitoa jäsenet kyselemättömään yksituumaisuuteen ja lojaaliin vaikenemiseen. Salaisuuteen vihkiminenhän nostaa ihmisen itsetuntoa kummasti, ja jos tuo vihkiminen vielä suoritetaan salaisin menoin, sidoksesta voi tulla varsin vahva.

Sekin on sanottava ääneen, että ainakin kaikki julkisuuteen tuodut salaseurojen toimet ovat pääasiassa perinteistä porvarillista hyväntekeväisyyttä, joka ei puutu ongelmien syihin, mutta helpottaa valikoitujen autettavien elämää. Siitä on paha sanoa mitään kriittistä, ainahan sosiaalista hyväntekeväisyyttä tarvitaan. Salaseurojen hyväntekeväisyystoiminta on usein kristillisesti tai ainakin jollain lailla uskonnollisesti ryyditettyä, mikä heikentänee potentiaalista kritiikkiä, oli se salaseurojen puolelta harkittua tai ei.

On kuitenkin todennäköistä, että kun puhutaan salaseuroista, kaikki niiden toimet eivät ole julkisia ja siihen, mikä ei ole julkista, sisältyy aina mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Tässä puheena olevien salaseurojen historiaan sisältyy myös vaiheita, jolloin ne ovat olleet esimerkiksi valtiovallan ankarien säätely- ja suoranaisten lakkauttamistoimien kohteena. Erityisesti vapaamuurariuden ovat monet hallintojärjestelmät kokeneet uhkana keskitetyn vallan haltijoille. Hitler tai Stalin eivät kaivanneet valtakuntiinsa harppiporukkaa.

Nykypäivänä tilanne on sikäli muuttunut, että hajanaistenkin julkisuuteen vuotaneiden jäsenyystietojen perusteella on ilmeistä, että salaseuroista on tullut valtaeliitin miehittämiä organisaatioita, jotka eivät kilpaile muuten kuin korkeintaan keskenään (ainakin sutkausten tasolla kerrotaan usein tarinoita pikkupaikkakuntien leijonien ja rotarien keskinäisistä kähinöistä). Juuri tässä kiteytyy demokraattisen yhteiskunnan kokema uhka: voimmeko luottaa demokraattisesti valittujen päättäjien olevan ehdottoman lojaaleja julkiselle vallalle, jos he toimivat salaisessa organisaatiossa, jonka sidoksia on mahdoton tietää saati valvoa.

Pääosa salaseurojen jäsenistä todennäköisesti närkästyy, jos heidän lojaaliuttaan tai motiivejaan edes epäilee. Hehän ovat mukana hyvää tarkoittavassa ja edistävässä porukassa, ei missään rikollisjoukossa. Närkästyksen oikeutusta ei ole painavaa syytä epäillä. Jos salaseuran piirissä harrastetaan jotain ”epädemokraattista”, ei siihen tietenkään kaikkia jäseniä oteta mukaan, vaan pääjoukon tehtävänä on toimia uskottavana kulissina.

* * *

Julkista valtaa käyttävän ihmisen lojaaliutta demokraattiselle järjestelmälle ei Suomessa ole ollut tapana lähtökohtaisesti epäillä, toisin kuin yksityisen liike-elämän piirissä toimivan yrittäjän, jolla ei yhteisen lain ulkopuolella ole velvoitteita toimia ”lojaalisti” keitään muita kuin osakkeenomistajia kohtaan. Aika ajoin herää epäilyjä siitä, kestääkö yksittäisen päättäjän moraali, jos hän joutuu valitsemaan demokraattisen järjestelmän ja oman salaseuran johtajien edellyttämien tavoitteiden välillä. Jos salaseuraan pääsee vain hyväksymällä sen säännöt, voiko niitä vastaan toimia julkisessa virassakaan? Sama kysymys on noussut esiin mm. sisäministeri Räsäsen lausunnoista, joista on oltu kuulevinaan Raamatun käskyjen asettamista Suomen lain edelle.

Kun kyse on salaseuroista ja niiden pimeydessä syntyneistä sidonnaisuuksista, näyttöä on äärimmäisen vaikea saada yhtään mistään. Toisin kuin avoimesti uskonnollisissa yhteisöissä, salaseuroissa ei näyttäisi olevan ”pettureiden” ongelmaa. Oli syy mikä tahansa (pelko seurauksista, sosiaalinen häpeä jne.), mahdollisten entisten salaseuralaisten kielenkannat eivät ole juuri laulaneet, eivät ainakaan niin, että kertomukset olisivat olleet hyvin dokumentoituja.

Erityisen araksi salaseuran jäsenyys on koettu sellaisten julkisten virkojen yhteydessä, joihin liittyy mahdollisuus soveltaa paljon tulkinnanvaraisuutta, kuten esimerkiksi oikeudessa istuvilla tuomareilla. Aika ajoin on näkynyt julkisuudessakin kysyttävän, pitäisikö tuomarin X jäävätä itsensä, koska hän hoitaa vapaamuurariveli Y:n juttua. Normaalisti tuomarit kiistävät jyrkästi ajatuksenkin siitä, että he voisivat olla puolueellisia. Ulkopuolinen jää silti epäluuloiseksi. Mistä me voimme tietää, ketkä kaikki ovat keskenään salaseuraveljiä ja milloin ratkaisut ovat olleet tällaisista sidoksista vapaita? Emme tietenkään mistään.

* * *

Pohjimmiltaan ei ole kyse siitä, että salaseurojen jäsenet olisivat automaattisesti epäilyksenalaisia kansalaisia vaan siitä, ettei suurella yleisöllä voi olla varmuutta siitä, kumpi vala viime kädessä on vahvempi, tuomarina tai lääkärinä annettu vai salaisissa rituaaleissa vannottu. Eivät tietysti vain salaseuralaiset ole tässä suhteessa epäilyttäviä, kyllähän niitä ei-julkisia koplauksia ja hyväveliratkaisuja tehdään varmasti paljon myös salaseurajäsenyyksistä riippumatta ja jopa tietämättä. Vapaamuurari ei välttämättä koe olevansa Odd Fellow -jäseneen päin missään riippuvuussuhteessa, vaikka järjestöjen aatemaailma ulkopuolisesta kovin samanlaiselta vaikuttaakin. Valat vannotaan yhdelle salaseuralle, ei salaseuralaisuudelle yleensä.

Tavallisilla kansalaisilla on erittäin vahva usko siihen, että ainakin poliittiset päättäjät hyödyntävät koko ajan hyvä veli -verkostoaan. Monet poliitikot ovat myös pyrkineet kääntämään tämän näkemyksen edukseen korostamalla, että he tosiaan ovat hyvin verkostoituneita, mutta mitään salaista ei tietenkään ole. Tottahan se onkin, ettei mikään laki kiellä verkostoitumasta, eikä myöskään kuulumasta lailliseen salaseuraan.

Vallattomalla kansalaisella on silti aina oikeus ja jossain määrin ehkä myös yhteiskunnallinen velvollisuus suhtautua eliitin näkymättömiin sidonnaisuuksiin epäluuloisesti. Salaseuralaisen kultavitjat ja pramea esiliina voivat naurattaa, mutta jos sitä asuntolainaa ei saanutkaan sen takia, että vihamielinen naapuri kävi kuiskuttelemassa muurarivelipankinjohtajan korvaan, hymy kyllä hyytyy. Ikävintä on, että asioiden todellista laitaa ei kovin helposti saa selville. Jos kaikki eliitin jäsenet ovat mukana salaseuroissa – eivät todennäköisesti kyllä ole –, onko kansalaisella mitään puolustautumisen mahdollisuutta?

Tunnettu esimerkki julkisen ja yksityisen vallan eliitin salaseuroista on ns. Bilderberg-ryhmä. Sen kokoukset on tarkoitettu vain kutsutuille ja ei-julkisuudesta pidetään tarvittaessa huolta mittavin sotilas- ja poliisioperaatioin. Ei siis ihme, että ryhmää pidetään kansainvälisen eliitin salajuonena. Kun keskustelut ovat salaisia, ne voivat käsitellä mitä tahansa, yhtä hyvin toimia valtio Z:taa vastaan kuin vaikka homeopaattisten valmisteiden hyväksymistä lääkevalmisteiden rinnalle. Kun kokous on ohi, kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mikä seuraavien aikojen ratkaisuista mahdollisesti syntyi Bilderberg-ryhmässä.


* * *

 Edellä olevan kaltainen pohdiskelu vaietaan normaalisti kuoliaaksi tai tehdään naurunalaiseksi leimaamalla se ”salaliittoteoretisoinniksi”. Kannattaa kuitenkin aina kysyä, tarvittaessa useamman kerran peräkkäin, mihin muuhun sitä ei-julkisuutta tarvitaan kuin hupaisia rituaaleja suojelemaan? Miksi eliitin jäsenet eivät käyttäisi salaseurojen tarjoamaa ei-julkisuutta valmistellakseen ja sopiakseen asioista, joista ei julkisesti oikein voi puhua?

En halua ylikorostaa salaseurapuuhailun ilmeisiä lapsekkaita piirteitä. Eivät salaseurat pelkästään vitjoja ja hassuja esiliinoja harrasta, siellä on aina mukana myös se vala - ja rutkasti valtaa.