Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 29. marraskuuta 2014

Jos talvisota olisi vältetty…

Talvisota lienee Suomen historian mystifioiduin tapahtuma, johon liittyy poikkeuksellisen paljon tabuja, asioita joista ei puhuta. Ei uskalleta, ei haluta, ei osata puhua. Suurin tabu on kysymys siitä, oliko tuo hirvittävä sota väistämätön ja välttämätön tapahtuma, jolla Suomi lunasti paikkansa itsenäisten kansakuntien joukossa. Vai oliko se sittenkin taitamattoman ulkopolitiikan ja vääristyneen kansallistunteen onneton ja tarpeeton hedelmä.

Olen koko ikäni kuullut ja lukenut talvisodasta siinä muodossa, joka on käytännössä ollut ainoa sallittu ja hyväksytty Suomessa. Jopa 1970-luvulla, kun useimmat poliittisen historiamme tapahtumat joutuivat aiempaa monipuolisempaan ristivalotukseen, talvisota jätettiin pääosin rauhaan. Se oli tabu jopa meille nuorille ja radikaaleille.

Talvisodan myyttiä en ole kuitenkaan sitten nuoruusvuosien hellinyt. Se oli kuitenkin sota, jossa kymmenet tuhannet ihmiset menettivät henkensä ja Suomi laajat alueet, siinä mukana äidin puolen isovanhempieni kesähuvilan Vuoksen rannalla. Minun on ollut aina vaikea eläytyä siihen uhriajatteluun, joka niin tiiviisti liittyy kaikkeen talvisotakeskusteluun. Poliittisen historian opiskelijana ja harrastajana en ole voinut hyväksyä kaikkein ”valkoisinta” tulkintaa talvisodan syistä. Tutkitut tosiasiat kun eivät kerta kaikkiaan tue käsitystä suuren Neuvostoliiton halusta hotkaista pieni Suomi rajattomassa pahuudessaan ja ikiaikaisessa laajentumispyrkimyksessään.

On silti vaikea ymmärtää kaikkia niitä osatekijöitä, joiden summana talvisotaa on perusteltua pitää. Siksi lainaan itseäni viisaampaa ja lukeneempaa. Juhani Suomi kiteytti jo vuonna 1973 julkaisemassaan kiihkottomassa ja informatiivisessa kirjassaan Talvisodan tausta (uusi painos 2014) Suomen vaihtoehdot syksyllä 1939 näin: ”Syksyn 1939 Moskovan neuvotteluissa Suomella oli Euroopan muuttuneissa asetelmissa jäljellä enää tinkimisen, taipumisen ja vaatimusten torjumisen vaihtoehdot. Tinkiminen ei onnistunut eikä myönnytysten tielle uskallettu lähteä – paljolti sisäpoliittisista syistä. Jäljelle jääneen vaihtoehdon valitseminen osoitti kiistatta rohkeutta, mutta tuskin erityistä ulkopoliittista taitavuutta.”(s. 428)

Siinä missä jatkosodan ympärille rakennettu ideologinen ja puoluepoliittinen vääristely on pääosin romahtanut uuden tutkimuksen myötä, talvisodan väistämättömyyden tai vältettävyyden tutkimus ei ole suuremmin edennyt. On kuin tutkijat olisivat todenneet, että vaikka osatekijät tunnetaan, johtopäätöksiä on mahdotonta tai epämielekästä tehdä. Jälkiviisaudella keikaroinnin osalta olen samaa mieltä. Kysymyksen ei tule kuulua, tekivätkö jotkut eettisesti tuomittavia ratkaisuja vaan mitkä osat talvisodan muisteluista auttavat välttämään uudet talvisodat, mitkä eivät.

* * *

Olen itse tutkinut Suomen itärajan vaiheita poliittisen maantieteen näkökulmasta. Nuorelle miehelle oli aikoinaan iso oivallus tajuta, miten loogisia Suomen näennäisesti sattumanvaraiset alueelliset menetykset olivat Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Kun mittailin graduani varten vanhan ja uuden itärajan etäisyyttä toisaalta Leningradista, toisaalta Muurmanskin radasta, harpin kertoma oli varsin yksinkertaista. Emme menettäneet enempää kuin mitä kenraalit pitivät turvallisuusminiminä, emme myöskään vähempää.

Myytti Neuvostoliiton/Venäjän halusta ahmaista Suomi nojautuu toisaalta yhteiseen historiaan ennen vuotta 1918, toisaalta propagandistiseen kuvaan maailmanvalloitukseen pyrkivästä kommunistisesta liikkeestä. Vaikka Suomi selvisi toisen maailmansodan kahdesta hävitystä sodasta myös läntisten kommentaattoreiden mielestä hämmästyttävän vähällä rangaistuksella, talvisodan myytin rakentelu on takertunut ns. Terijoen hallituksen kaltaisiin historiallisiin erikoisuuksiin pyrkiessään osoittamaan, että kyllä aikomus kuitenkin oli ahmaista koko Suomi.

Talvisodan syttyessä Suomi oli ollut itsenäinen pikkuvaltio Neuvostoliiton koillisnurkassa vaivaiset 22 vuotta. Stalinin näkökulmasta – se perustui myös henkilökohtaisiin kokemuksiin Suomessa, Suomesta ja suomalaisista – ajatus Suomesta Neuvostoliiton osana oli varmasti mieluisa ja luonnollinen. Mikään pakkomielle se ei kuitenkaan Stalinille ollut, sillä hän tunsi tämän uppiniskaisen kansan liian hyvin kuvitellakseen turhia suomalaisten halusta luopua vasta saavutetusta itsenäisyydestä. Isommilla sotatapahtumilla oli tietysti ratkaiseva rooli Stalinin päätöksissä, mutta ei ole hakemalla haettua ajatella, että Stalin jätti Suomen miehittämättä harkitusti ja laskelmoiden. Uppiniskainen, mutta sotilaallisesti vaaraton kansa oli helpompaa pitää naapurina kuin jatkuvasti kapinoivana rajamaakuntana.

Suomella oli talvisodassa myös hyvää onnea. Venäläisten yritys katkaista maa Oulun korkeudelta olisi voinut onnistuakin. Raatteen tie oli vain karmea jälkinäytös, ratkaisut tapahtuivat paljon aikaisemmin pimeissä ja lumisissa Suomussalmen metsissä. Vyötäröltä katkennut Suomi olisi voinut merkitä toisenlaista maailmanhistoriaa laajemminkin, koska se olisi mutkistanut Hitlerin suunnitelmia melkoisesti. Se olisi voinut myös lyhentää talvisodan kestoa muutamalla kuukaudella ja estää monen sankaritarinan syntymisen.

* * *

Perinteisen talvisotakertomuksen ytimessä ovat sankarillinen taistelu ylivoimaista hyökkääjää vastaan ja sen avulla säilytetty itsenäisyys. Ensimmäistä on turha kiistää, vaikka luultavasti useimmat kaatuneet ja heidän omaisensa olisivat mieluummin jättäneet juuri sen kohdalle osuneen sankarikuoleman väliin. Sen sijaan väite siitä, että talvisota ”kannatti” Suomelle, on minusta hyvin kiistanalainen. Kyllähän sodan lopputulos jälkikäteen näytti ”kannattavalta”, kun edes Saksan rinnalla käydyn ja hävityn jatkosodan seurauksena ei ollut Suomen miehittäminen ja itsenäisyyden menetys.

Tätä tulosta on kuitenkin verrattava myös siihen vaihtoehtoon, että Suomen neuvottelijat olisivat jo 1937-1938 tai viimeistään syksyllä 1939 myöntyneet Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisiin aluevaihtoehdotuksiin, jonka seurauksena olisimme menettäneet vähemmän alueita kuin sitten menetettiin ja saaneet menetysten kompensaationa Repolan ja Porajärven alueet. Ennen muuta olisimme menettäneet talvisodan ja noin 28.000 suomalaista ja 100.000 neuvostoliittolaista olisi ainakin tuossa vaiheessa säilyttänyt henkensä.

Syynä siihen, ettei tilannetta nähty Suomessa tällaisena syksyllä 1939, oli ennen muuta pari vuosikymmentä jatkunut mielipiteiden ja asenteiden muokkaaminen. Neuvostoliiton ehdotuksissa ei nähty kenraalien tarpeita (tai osa sotilaista kyllä näki) vaan ikiaikaisen vihollisen juoni Suomen tuhoamiseksi. Aivan kaikki Suomen poliittisessa johdossa eivät olleet venäjänvastaisen asenteen vankeja, mutta riittävän suuri enemmistö uskoi enemmän lietsottua viholliskuvaa kuin tosiasioita. Neuvostoliiton ehdotukset torjuttiin, koska toisaalta ei uskottu naapurin sanan pitävän ja toisaalta uskottiin, ettei suurvalta kuitenkaan uskalla hyökätä pienen Suomen kimppuun.

Menivätkö Suomen johtavat poliitikot ja upseerit talvisodan kohdalla itse rakentamansa mielikuvan ansaan? Oliko suurvallan uhmaaminen harkittua laskelmointia vai silkkaa itsepetosta? Lienee jokseenkin selvää, että syksyllä 1939 Suomen poliittinen johto ei suunnitellut sankarillista talvisotaa Neuvostoliittoa vastaan. Rajansiirtoja ei taatusti torjuttu, jotta olisi saatu sota aikaiseksi. Mutta on painavat syyt olettaa, että uhmakas asenne valittiin, koska Neuvostoliittoa ei pidetty sotilaallisesti niin vahvana kuin millaisena se ulkopoliittisesti esiintyi ja koska luotettiin ns. länsivaltojen ja erityisesti Saksan tukeen.

Tässä mielessä jatkosodan kohdalla täysin kestämättömäksi osoitettu ajopuuajattelu on paradoksaalisesti jossain määrin totta talvisodan kohdalla, vaikka tapahtumia ei koskaan ole sillä lailla haluttu nähdä ja selittää. Talvisotaan ajauduttiin molemmin puolin, koska diplomatia epäonnistui. Diplomatia epäonnistui, koska luottamusta ei ollut riittävästi kummallakaan puolella. Suomalaisten pokeribluffaus kohtalaisen huonolla kädellä epäonnistui, koska Stalin sattui tietämään Suomen kannalta ikäviä tosiasioita Saksan tulevasta suhtautumisesta. Kaksi diktaattoria pelasi keskenään aikaa, mutta sitä ei Suomessa tiedetty eikä sellaiseen kukaan olisi uskonutkaan.

* * *

Tarkoitukseni ei ole jossitella jälkiviisaasti, vaan sanoa ääneen, että talvisota olisi kyllä kannattanut mieluummin välttää kuin sotia. Talvisodan uhrit kummallakin puolella olivat toisen maailmansodan kokonaisuutta ajatellen jokseenkin turhia. Seitsemän vuosikymmentä jatkunut talvisotateollisuus ei mielestäni ole millään lailla hyvittänyt kaikkea sitä turhaa kuolemista ja kärsimystä. Olisimme tulleet mainiosti toimeen ilman Raatteen tietä ja muita ikäviä tapahtumia. Olen tavannut elämäni aikana sen verran monta talvisodankin kokenutta, että uskon useimpien heistä mielellään jättäneen talvisodan kokematta, jos niin olisivat voineet valita.

Talvisodan virallinen sankaritarina ei saisi peittää alleen sitä tosiasiaa, että jokainen sota on hirvittävä onnettomuus ja epäonnistuminen. Vaikka talvisota oli Suomen näkökulmasta puhdasta puolustautumista, ei se tarkoita, että se oli sen takia viisas ja järkevä valinta. Kun olemme saaneet elää jo seitsemän vuosikymmentä rauhan aikaa, korviani vihloo edelleen Ateenalaisten laulun eetos ”kaunis on kuolla” ja ” Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on”. Nämä ovat sotapäällikön yritystä peittää se kauhea totuus, että sota murskaa sukupolvien elämän, lupaa kysymättä, katumatta ja perääntymättä.

Ei talvisotaa haluttu, mutta kun se sitten jouduttiin kokemaan ja siitä vielä selvittiin kansakuntana hengissä, johtopäätös ei ollut helpottunut ”ei koskaan enää” vaan pikemminkin uhoileva ”kyllä yksi suomalainen aina kymmentä ryssää vastaa”. Kun Stalin armahti rakkaat suomalaisensa, myytti talvisodasta pääsi kukoistamaan, vaikka vieressä kytivät surkeasti sujuneen Suur-Suomi-jatkosodan jäännökset. Eikä tuosta myytinviljelystä ole sittemmin hellitetty, vaikka poliittiset voimasuhteetkin ovat jonkin verran vaihdelleet. Talvisota on ja pysyy tabuna.

* * *

Minusta hienoin ele talvisodassa henkensä tai terveytensä menettäneitä ja heidän omaisiaan kohtaan olisi ääneen myöntää, että sotaan joutuminen oli diplomaattinen ja ulkopoliittinen erehdys, vaikka itsenäisyyttä ei menetetty. Jatkosotaa ei ehkä olisi kyetty välttämään, vaikka talvisota olisi jäänyt sotimatta. Mutta kyllä Saksan rinnalla sotimaan lähteminen olisi ollut sisäpoliittisesti aivan toisella tavalla haastava tehtävä, jos taustalla ei olisi ollut talvisodan synnyttämiä traumoja ja katkeruutta. Ehkä jonkinlainen Ruotsin tie olisi silloin ollut parhaassa mahdollisessa tapauksessa valittavissa.

Historiaa ei voi muuttaa sitä ymmärtämällä, mutta jos jollakin tavalla voidaan välttää tehtyjen virheiden toistaminen, tuota ymmärrystä on syytä kaikin toimin lisätä. Kun lukee Helsingin Sanomien verkkokeskusteluihin osallistuvien nimimerkkien peittelemätöntä ryssävihaa ja sotaan yllyttäviä kirjoituksia, ei voi olla toivomatta, että ymmärrystalkoisiin osallistuisivat myös suomalaiset tiedotusvälineet. 1920- ja 1930-lukujen asennevammaa ei ole mitään syytä hankkia taas uudestaan.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Näkyykö ihmisen pahuus päällepäin?

Katselin jokin aika sitten brittiläisen dokumentaristin Louis Theroux'n BBC:lle tekemään sarjaan When Louis met... kuuluneen osan, jossa Theroux tapaa tuolloin 73-vuotiaan lapsuutensa sankarin, Jimmy Savilen. Osa näytettiin televisiossa 13.4.2000, jolloin Savilen kuolemaan (2011) ja sitä hyvin pian seuranneeseen skandaaliin, jonka keskiössä olivat Savilen ilmeisesti poikkeuksellisen laajamittainen lasten seksuaalinen riisto ja sen katsominen sormien läpi BBC:ssä, oli vielä useita vuosia.

Theroux'n dokumentissa esiintyy erittäin ylimielinen, itsekeskeinen ja samalla julkista kuvaan tarkasti varjeleva mies. Riippumatta siitä, miten paljon Theroux on lapsuudessaan tätä TV-esiintyjää ihaillut, dokumentissa hän on lähinnä hämmentynyt Savilen karkeasta ja pilkallisesta käytöksestä. Theroux osaa muutenkin olla avuttoman ja hämmentyneen näköinen, mutta tässä näyttää siltä, että hämmennys on täysin aitoa. Dokumentin perusteella ei voi kuin ihmetellä, miten näin epämiellyttävällä miehellä on voinut olla niin voimakas, karismaattinen valta-asema BBC:ssä.

* * *

En itse voinut katsoa Savilea neutraalisti, koska tiesin jo hänen mittavasta rikollisesta urastaan ja siitä vastenmielisestä vaikenemisesta, joka teki sen mahdolliseksi uudestaan ja uudestaan. Luultavasti olisin pitänyt Savilea vastenmielisenä öykkärinä ilman näitä paljastuksiakin, mutta rupesin vakavasti miettimään, olisiko torjunta ollut yhtä voimakas, jos olisi nähnyt dokumentin ennen vuotta 2012. (Rehellisesti puhuen en olisi varmaankaan vaivautunut tätä edes vilkaisemaan, koska meillä Suomessa Savilella ei ole ollut erityistä nimeä - tunsin sen kyllä - eikä mainetta.)

Näkyykö ihmisen pahuus päällepäin vai onko se jälkiviisautta ja aivoillemme tyypillistä tarinankutomista, jonka tehtävänä tällaisessa tapauksessa lienee korostaa omaa moraalista ryhdikkyyttä? En ole koskaan miettinyt tätä perusteellisesti, mutta Jimmy Savile antoi siihen vahvan tekosyyn.

Kun teen Googlen kuvahaun Jimmy Savilen nimellä, jokaisessa kuvassa katsojaa tuijottaa mies, joka esittää täydellä teholla TV-juontaja Jimmy Savilea. On varmaan makuasia, pitääkö tällaista habitusta luotaantyöntävänä vai "kivana". Mutta näenkö näissä kuvissa lasten seksuaalisen riistäjän? Näenkö systemaattisen rikollisen vaiko pelkästään häikäikemättömän katsojan manipuloijan ja korkeintaan "seksuaalisen hurjastelijan"?

Olisi moraalisesti helpottavaa ajatella, että pahuus näkyy päällepäin, mutta eihän se niin ole. Eivät psykopaattiset sadistit ole silmät kiiluen nurkissa pälyileviä hulluja, vaan aivan "tavallisen" näköisiä. Melkein jokaisen joukkomurhaajan naapurit tapaavat muistella, kuinka tämä oli "mukava naapuri, ehkä vähän syrjäänvetäytyvä". Eivät murhaajat ja kiduttajat paljastu siksi, että he siltä näyttäisivät, Siksi myös Jimmy Savile saattoi tehdä rikoksiaan vuosikymmenestä toiseen. Savilen olemus saattaa olla epämiellyttävä (minusta se on sitä), mutta enemmän hänestä tulee mieleen viihdepianisti Liberace kuin seksuaalirikollinen.

* * *

On hyvin todennäköistä, että samat ihmiset, jotka lumoutuivat Savilen julkisen persoonan edessä, ovat nyt valmiita vannomaan, että he kyllä aavistivat koko ajan jotain outoa, kun sillä oli niin kummalliset asusteet, tuo omituinen tukka ja aina se sikari käryämässä. Tällainen jälkiviisaus on lajiominaisuutemme, mutta se myös helposti johtaa kuvittelemaan, että voisimme jotenkin vaistota pahat ihmiset joukossamme. Valitettavasti se taitaa olla pääosin kaupunkilegendaa, perusteetonta toiveajattelua. Todellisuudessa yllätymme aina, kun joku tuntemamme ihminen onkin jotain ihan muuta kuin olemme kuvitelleet.

Kun katselee Theroux'n hämmennystä Savilen töykeyden keskellä (Savile ei selvästikään enää piitannut siitä, miten tylyltä hän dokumentissa voi vaikuttaa, sillä hän tähtää siinä koko ajan kohtausten hallintaan ja siihen, että käsikirjoitus menee Savilen tyyliin, mitään vaarallista paljastamatta.), miettii väkisinkin, kysyykö Theroux mielessään, onko Savile oikeasti se mitä hän esittää: yksin elävä, äidin muistoa vaaliva ja sikaria röyhyttelevä nukkemestari, jota kaikkien on joko ihailtava tai sitten vain toteltava ja alistuttava. En itse muista nähneeni kokenutta dokumentaristia yhtä hämmentyneenä missään muussa ohjelmassa.

Jos ihmisen pahuus ei näy naamasta, voimmeko reagoida vasta jo tapahtuneisiin pahoihin tekoihin? Niin se valitettavasti taitaa yleensä olla. Joskus pahojen tekojen sarja saadaan ehkä katkeamaan, mutta harvemmin luultavasti kokonaan estettyä. Osa meistä ihmisistä saa elämää varten kortit, jotka altistavat pahoille teoille, piittaamattomuudelle muista, täydelliselle itsekeskeisyydelle. Kaikista ei tule pahoja, osasta tulee vaikka minkä tekisi.

Jimmy Savilen pahat teot pysäytti vasta kuolema. Jälkiviisaasti tiedämme, että niihin olisi voitu puuttua ja niihin olisi pitänyt puuttua jo paljon aikaisemmin (varhaisimmat syytökset ovat 1960-luvulta). Jotkut Savilen suojelijat olivat ehkä tietoisia kanssarikollisia, jotka hyötyivät siitä, että pitivät suunsa kiinni. Mutta osa varmasti myös häikäistyi Savilen karismasta ja uskoi sitä enemmän kuin tietoja pahoista teoista. Tämän tietävät tai ainakin oppivat tietämään kaikki yksinvaltiaat.



perjantai 21. marraskuuta 2014

Uskalla kuolla hyvin – siis ajoissa

Elämä on monella tavalla yliarvostettu juttu. Kuoleminen ratkaisee monia ikäviä asioita ja ongelmia, vaikka ei kaikkia. Jokaisen eliön kuolema on varma, vain hetki ja tapa vaihtelevat. Jos tavoittelee hyvää elämää, miksi ei myös hyvää kuolemaa. Nehän ovat pohjimmiltaan sama asia.

Emme voi valita syntymistämme tai sen hetkeä, mutta kuoleman hetken ehkä voimmekin. Itselleni on tärkeää, että kuolema tulee ajoissa. En pelkää kuolemaa – kuten en pelkää auringon nousua tai laskua –, mutta kuolemiseen liittyy ikäviä asioita, joita tiedän pelkääväni. Haluaisin kuolla ajoissa, jotta pelkoni – pitkittynyt kärsimys, avuttomuus, toivottomuus, huono kuolema – eivät toteutuisi.

Kukaan ei halua kuolla tuskallisesti tai muuten kauhistuttavalla tavalla. Useimmat meistä haluaisivat mieluiten kuolla unen aikana. Oikeus hyvään kuolemaan tulisikin kirjata inhimillisten perusoikeuksien joukkoon. Luottamus mahdollisimman hyvään kuolemaan voisi parantaa monen ihmisen elämän laatua merkittävästi.

Mutta jos jää vain odottamaan, kuolemasta tuskin tulee hyvä siinä mielessä kuin itse tarkoittaa. Kuolema voi aina tulla ”liian aikaisin”, kun asiat ovat pahasti kesken ja sitä on vielä elin- ja toimintakuntoinen. Sitä voi harmitella etukäteen, mutta jos niin käy, harmittelu jää eloonjääneille. ”Liian myöhään” on useimpien huonojen kuolemien keskeinen määre. Kun ei kuole ajoissa, sitä ehtii menettää terveytensä ja toimintakykynsä, joutua henkisten ja fyysisten tuskien taipaleelle voimatta itse asiaan vaikuttaa.

Hyvä kuolema ei ole koskaan ”ennenaikainen”, tavoitteena ei yleensä ole ”kuolla pian”. Sekin voi silti olla tavoitteena, jos ei halua enää elää. Ihmisen halua elää ei voi kiistää, mutta ei myöskään halua kuolla. Subjektiivinen oikeus hyvään kuolemaan on minusta vahvempi perusoikeus kuin yhteiskunnan itsekkäistä syistä säätämät itsemurhakiellot.

Ei lääkärillä tai papilla ole oikeutta sanoa, että minä en saa haluta kuolemaa. ”Iankaikkinen elämä” on oikeasti kauhistuttava ajatus, tarkoitti se buddhalaista elämänkiertoa tai juutalais-kristillistä ikuista harppukonserttia ”taivaassa”. Joku sellaiseen voi uskoa ja saa siitä ehkä jotain lohtuakin. Mutta en usko, että pitkittyneen kuolinkamppailun kohtaava jaksaa riemuita mahdollisuudesta syntyä uudelleen tai päästä taivaallisille kedoille. Sitä haluaa vain kärsimyksen päättymistä.

* * *

En ole elämän ja kuoleman asioissa ketään muuta suurempi asiantuntija, mutta eivät ole nekään, jotka sellaisina esiintyvät tai jotka ovat kuolemisen kanssa työkseen tekemisissä. Kukaan kun ei ole oman kuolemansa asiantuntija, vaikka juuri siitä tässä puhumme. Kukaan ei ole oman kuolemisen asiantuntija, mutta siitä on silti pakko puhua.

Onko ihmisellä peruuttamaton, kiistämätön oikeus saada hyvä kuolema halutessaan? Onko ihmisellä oikeus saada apua hyvään kuolemaan? Minun mielestäni on, molempiin. Pyrkimys hyvään kuolemaan ei saa olla sidottu toisen arvioon toivottomasta tilanteesta tai ylipäänsä ulkopuolisen diagnoosiin. Ratkaisevaa on oma halu kuolla ajoissa.

Onko ihmisellä siis subjektiivinen oikeus päättää omasta kuolemastaan? Mielestäni on. Siksi en hyväksy enkä käytä asenteellista termiä ”itsemurha”. Itsensä surmaava ihminen toimii harkiten, mutta päättää – yleensä – vain omasta kuolemastaan. (Oikeus surmata itsensä ei tietenkään sisällä oikeutta surmata tai vahingoittaa ketään muuta.) Hyvä kuolema koskee vain yhtä ihmistä kerrallaan.

Siksi on tärkeää ymmärtää, ettei moderni puhe eutanasiasta liity mihinkään ideologisiin hankkeisiin, joiden tarkoituksena on surmata ihmisiä vastoin heidän omaa tahtoaan. ”Hyvä kuolema” ei myöskään pohjaudu yhteiskunnan taloudellisiin tai muihin laskelmiin. Se on aina yksilön toiveiden hyväksymistä ja toteuttamista.

* * *

Kuoleminen on paljon vähäisempi arvoitus kuin elämä. Kuolema toteuttaa luonnontieteellistä entropian lisääntymisen periaatetta eikä sisällä mitään sellaista ”mysteeriä”, joka ei olisi ihmisen uskomusjärjestelmien puitteissa kehitelty sepite. Kuoleminen on niin yleinen ilmiö eliömaailmassa, että sitä on tarpeetonta mystifioida.

Ihminen on kyllä haluton myöntämään kuolemisen yksinkertaista fysikaalista perustaa. Tämä haluttomuus ei silti oikeuta kiistämään selviä tosiasioita. Kun ihminen kuolee, hänen persoonansa katoaa fysikaalisten järjestelmien hajotessa. Persoonan elinaikana luomat asiat ja synnyttämät muistot voivat säilyä, persoona ei. Muusta ei ole uskottavia todisteita.

Miksi ihminen sitten on niin haluton hyväksymään kuolemisen sellaisena kuin se on, biologisen elämän päättymisenä (hiililäjän palauttamisena luonnon kiertokulkuun)? Onko kuolema meille sama asia kuin ei-elämä? Ei selvästikään ihmiselle, joka ei näe kuollutta ihmistä kiven tai lahon puun kaltaisena kohteena. Olisi kuitenkin järkevää myöntää, että kyseessä on tietoinen itsepetos, kulttuurinen illuusio, joka liittyy kuolleeseen yhdistettäviin tunteisiin ja muistoihin. Vieraat – esimerkiksi joukkomurhan uhrien ruumiit – ovat useimmille meistä kuin kiviä.

Uskonnolliset näkemykset kuolemasta ovat jokaisen yksityinen asia, eikä niitä pidä sekoittaa yleiseen hyvän kuoleman järjestelmään. Erilaisista uskonnoista ja muista uskomuksista kumpuavia kuolemaan liittyviä näkemyksiä on paljon, mutta ne eivät heijasta mitään todellisuudessa olemassa olevaa vaan lähinnä pelkoja tuntemattoman edessä. Yhdelläkään uskomuksella ei ole tarjota objektiivisesti hyvää kuolemista edistävää ajatusta. Itsesuggestioon perustuva kuolemanpelkoa tyynnyttävä vaikutus uskomuksilla on toki olemassa, mutta niitä tarvitaan lähinnä uskontojen synnyttämien pelkojen kompensoimiseksi. Valtava joukko ihmisiä pelkää ”helvettiä”, joka on kuitenkin vain teologinen pelote.


* * *

Voidaanko ”hyvä kuolema” sitten määritellä objektiivisesti? Mielestäni ei voida. Kuoleminen on tajunnan sammumiseen asti subjektiivinen tapahtuma, jonka keskipisteessä on tiedostava kuoleva itse. Yksikään ulkopuolinen ei voi tyhjentävästi määritellä, millainen kuolema on yksilölle hyvä.

Entä kun ihmisen mahdollisuus päättää itse hyvän kuoleman sisällöstä on mennyt jo ohi? Kun tietoisuus ei enää riitä asian pohtimiseen ja siitä päättämiseen, mitä silloin voidaan tehdä? Silloin yhteiskunnan tehtävänä on pyrkiä varmistamaan, että ihminen kuolee ”mahdollisimman hyvällä” tavalla. ”Mahdollisimman hyvä kuolema” on tarpeen, kun ihminen ei enää kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan ja kuolemiseen liittyviä odotuksiaan.

Elämisen tarpeeton pitkittäminen on samalla kuoleman tarpeetonta lykkäämistä, josta ei ole kuolevalle itselleen mitään hyötyä tai iloa. Pitkittäminen johtuu yleensä omaisten itsekkyydestä tai lääkäreiden haluttomuudesta ottaa vastuuta potilaan kuolemisesta. Tarpeeton pitkittäminen ei kuitenkaan koskaan voi olla osa ”hyvän kuoleman” käsitettä.


* * * 

Jos edellä kirjoittamani herättää lukijassa voimakkaita vastalauseita, suosittelen yksinkertaista testiä. Kirjoita tärkeysjärjestyksessä kolme asiaa, joiden haluaisit ensisijaisesti toteutuvan oman kuolemasi yhteydessä ja kolme sellaista asiaa, joiden et missään tapauksessa haluaisi tapahtuvan. Jos olet senkin jälkeen täysin eri mieltä kanssani, kirjoita tähän julkinen kommenttisi. Olen siitä hyvin kiinnostunut.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Voiko mamu olla rasisti?

Kysymys on tietysti typerä ja turha, ellei satu olemaan poliittisen korrektiuden syövän pahasti riuduttama ihminen. Totta kai mamu voi olla rasisti siinä missä kuka tahansa meistä. Muun uskominen olisi kovin rasistista.

Silti otsikko tuli mieleeni, kun luin Pajtim Statovcin kirjaa Kissani Jugoslavia (Otava 2014). Siinä aikuinen Kosovon albaani, pakolla Suomeen pakoon tullut, esittelee avoimesti syitä, joiden takia hän inhoaa ja halveksii suomalaisia. Siitä huolimatta, että hän on saanut täältä kaukaa turvapaikan, kun kotipuolessa olisi mennyt henki.

Statovcin kuvaaman maahanmuuttajan tuntemukset voi toki selittää pakolaisen ikuisella toiseuden tunteella tai jollain muulla hienolta kuulostavalta idealta, joka lauhduttaa mamun vihan joksikin helpommin hyväksyttäväksi. Minusta se ei vaan kuulostaa riittävältä selitykseltä sille pahoinvoinnille, josta niin moni maahanmuuttaja tuntuu kärsivän – ei siis vain Suomessa tai juuri Suomessa, vaan ihan missä tahansa. Eikä sille, että kaikki eivät täällä kärsi ja ole katkeria. Minäkin tunnen kosovolaisen. Hän on yksi hienoimmista koskaan tapaamistani miehistä.

En luultavasti ymmärtänyt Statovcin kehutun ja palkitun kirjan kaikkia hienouksia, vaan juutuin miettimään meitä ihmisiä lähtökohtaisesti herkästi rasistisiin yleistyksiin taipuvaisina olioina. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että meissä jokaisessa piilevän rasismin kiistäminen ja kieltäminen on paitsi typerää, myös lyhytnäköistä. Viisaampaa on kaivaa se asia näkösälle, käännellä ja väännellä, tutkia ja hutkia. Yritän siis olla hiukan viisaampi.

* * *

Useimmat meistä kasvatetaan epäilemään outoa ja vierasta. Minua on lapsena innostettu tottelemaan uhkauksella, että muuten ”ukkomustilainen tulee ja vie”. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä tai kuka tämä ukkomustilainen oli, mutta pelottavaa se oli ja minäkin ymmärsin, että tutun ulkopuolella olevaa on syytä epäillä. Eikä tämä tietysti ollut ainoa opetus lajissaan.

Geneettisesti niin samanlaiset ihmiset ovat maailmalle levittyään kehitelleet hyvin erilaisia tapoja ja käyttäytymismalleja. Niin erilaisia, etteivät ne mitenkään ole kaikkien mieleen, kun nokan alle tuodaan ja käsketään toimia sen mukaan. Siinä on jo mahtava rasismin lähde; kuinka kukaan voi tehdä mitään noin outoa ja typerää!

Tiedän kyllä, että sanalla rasismi voidaan nykyään leimata mikä tahansa ”vääräksi”, mutta minun kielenkäytössäni se tarkoittaa kanssaihmisen tuomitsemista itseä huonommaksi sillä perusteella, että tämä kanssaihminen on erilainen millä tavalla tahansa. Tuomitsemisessa on tietysti eroja, eikä finnjäveleiden ja svedupellejen keskinäisiä herjanheittoja voi mitenkään pitää samantasoisena ongelmana kuin kansanmurhaan johtavaa valehtelua ja kansankiihotusta.

Pohjimmiltaan rasismi kuitenkin on aina erilaisuuden tuomitsemista, omien tapojen ja ominaisuuksien näkemistä toisen tapoja ja ominaisuuksia parempina. Pienessä mittakaavassa sellaiseen syyllistymme varmasti kaikki uudestaan ja uudestaan, kun esimerkiksi piikittelemme jonkun kansakunnan edustajia kuluneitten stereotypioiden ja muiden kestämättömien yleistysten avulla. Asia muuttuu vakavaksi, kun tällaisesta tulee vallitseva ajattelutapa ja asenne. Kun jokaisessa meissä piilevä rasismi muuttuu rasistiksi.

* * *

Mikään omaksuttu rooli ei todellisuudessa pelasta meitä rasistisen reagoinnin uhalta. Ainoa keino on miettiä asia läpikotaisin ja todeta, että rasistiset perustelut eivät kerta kaikkiaan toimi, että rasisti on aina väärässä. Rasistinen käytös voi toki heijastaa jotain todellista ongelmaa, mutta keinona se pohjautuu tiedon ja ymmärryksen puutteeseen. Me olemme kaikki pohjimmiltaan samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä, olivat tapamme kuinka erilaisia tahansa.

Mutta ei kaikki erilaisten tapojen kritisoiminen ole rasismia. Lasten silpominen jonkin vanhan tavan vuoksi on julmaa lasten silpomista, jota täytyy jaksaa kritisoida ja vastustaa rasistileimaamisesta piittaamatta. Mikään perinnäistapa ei oikeuta ihmisten huonoon kohteluun, ei mikään. Vielä vähemmän sellaiseen oikeuttaa vetoaminen jonkun jumalan määräyksiin. Ne määräykset ovat kaikki pahojen ihmisten muille keksimiä kärsimyksiä ja sellaisina niitä tulee käsitellä.

Huonoa käytöstä ei myöskään tarvitse hyväksyä ja sietää vain siksi, ettei leimautuisi rasistiksi. Jos mamu käyttäytyy huonosti, se on yhtä vähän hyväksyttävää kuin kantasuomalaisen huono käytös. Joka ei tätä ymmärrä ja hyväksy, joutuu elämässään pettymään uudelleen ja uudelleen. Mikään ihonväri ei tee ihmistä hyväksi, eikä mikään ihonväri tee ihmistä pahaksi. Jokainen pelaa saamillaan korteilla.

* * *

Kerran töistä tullessa neljä 10-vuotiasta poikaa istui koulun pihan penkeillä reput selässä. Ohittaessani yksi sanoi provosoiden kovalla äänellä ”toi ja minä ollaan neekereitä”. Viesti oli minulle tarkoitettu, kaveri halusi nähdä, miten reagoin. Pysähdyin ja totesin, että minä näen edessäni neljä suomalaista koulupoikaa, en mitään muuta. Porukan ainoa vähän muita tummempi-ihoinen ilahtui silminnähden vastauksestani ja osoitteli sormella kaveriaan. Provosoija ei oikein keksinyt jatkosanoja. Hän oli ilmeisesti odottanut jotain ihan muuta. Oli ihan oikein, että hän ei saanut odottamaansa.


torstai 13. marraskuuta 2014

Valkoisen rahan suojelijat

Selén, Kari
Suojeluskuntien rahat : Suojeluskuntaomaisuuden mutkikkaat järjestelyt 1944-1958. – Docendo 2014. – ISBN 978-952-291-079-0

Merkitykseensä nähden suomalaisesta suojeluskunta-ilmiöstä on kirjoitettu melko vähän ja asialla ovat yleensä olleet myötäsukaiset tutkijat. Niin nytkin. Suojeluskuntien rahat kertoo kyllä siitä mistä otsikko lupaa, mutta on suorastaan häkellyttävää, kuinka vähämerkityksiseksi asian voi oletettavasti harkituilla ratkaisuilla tehdä.

Selén tuntee varmasti aiheen, koska ei ole ensimmäistä kertaa suojeluskuntajärjestön vaiheiden kimpussa ja koska hänellä on selvästikin ollut pääsy vähän pengottuun aineistoon, myös tämä kirja dokumentoi suuren määrän oikeudellisia ja hallinnollisia tapahtumia tarkasti. Lukija on kuitenkin tyytymätön, koska nykypäivänä odottaa – tai toivoo – saavansa lukea yhteiskunnallis-historiallista analyysiä.

Sitä Kari Selén ei tarjoa juuri ollenkaan, jos sellaiseksi ei lasketa erittäin huonosti peiteltyä poliittista asenteellisuutta, jolla kirjoittaja määrittelee ”laitavasemmistolle” kaapin paikan sekä suhteessa suojeluskuntiin että yhteiskunnassa yleisemminkin. Selén onnistuu jotenkin kirjoittamaan niin, että vain vasemmiston pyrkimykset näyttäytyvät poliittisina tai ideologisina, kun taas oikeiston pyrkimykset ja aikomukset jäävät erittelemättä tai ne kuitataan ilmaisuilla tyyliin ”luotettava mies”. Tämähän ei sinänsä ole uutta, oikeistolaiset ovat historiallisesti määritelleet oman ideologiansa "oikeaksi", muut poliittisiksi.

Lakkautettujen järjestöjen omaisuuden siirtoprosessi ei ole vailla mielenkiintoa, koska se tarjoaa yhden ikkunan sodanjälkeiseen välienselvittelyyn hegemoniansa menettäneen porvariston ja laillistetun aseman saavuttaneen vasemmiston välillä. Koska Selén ei ole kuitenkaan ollut halukas pohtimaan tarkemmin porvarillisen aatemaailman pidemmän tähtäimen suunnitelmia, lopputulos vaikuttaa enemmän tai vähemmän sattumanvaraiselta. Porvarillinen Suomi taipui siihen, mikä oli aivan pakko tehdä (lakkauttaa joukko järjestöjä), mutta kaikki sen yli menevä onnistuttiin kuitenkin joko selkein päätöksin tai vitkuttelemalla järjestelemään tavalla, joka jätti lakkautettujen järjestöjen omaisuuden käytännössä samojen tai ainakin samanhenkisten ihmisten hallintaan.

Kirjan ajallinen rajaus jättää ulkopuolelle mielenkiintoisen ja Selénin jäljiltä jokseenkin koskemattoman kysymyksen siitä, mitä näitten ”mutkikkaitten järjestelyjen” tuloksena olleilla omaisuuksilla loppujen lopuksi tehtiin ja tehdään edelleen. Kirjoittaja voi ajallisen rajauksensa takia perustella vastaamattomuuden, mutta kyllä juuri se olisi tehnyt kirjasta historian isoja kysymyksiä raottavan.

Koska ainakin joidenkin suojelukuntarahan perijöiden toiminta on ollut demokraattisen yhteiskunnan periaatteiden näkökulmasta vähintäänkin arveluttavaa (Urlus-säätiön* nimi on esiintynyt vuosikymmenten aikana usein tilanteissa, joissa on tarvittu rahallista tukea ”isänmaallisiin” eli oikeistolaisiin tarpeisiin), Selénin ratkaisu näyttää tarkoituksenmukaisuuden sanelemalta. Hallinnollis-juridinen selonteko ei vastaa arkoihin kysymyksiin, joihin laajempi analyysi olisi pakottanut.



* Urlus-Säätiön säännöissä on edelleen seuraava tarkoituspykälä: ”Säätiön tarkoituksena on käytettävissä olevilla varoilla tukea maan ja etenkin Helsingin kaupungin liikuntakasvatus- ja urheiluelämää, niin myös muulla laillisella tavalla edistää maanpuolustuksellista ja muuta maan itsenäisyyttä tukevaa toimintaa.”

Säätiön asioita hoitaa ja sen päätöksistä vastaa hallitus, johon kuuluu seitsemän jäsentä. Säätiön puheenjohtajana on Peter Fagernäs ja varapuheenjohtajana Mikko Koskimies. Muita jäseniä ovat Heikki Kapanen, Niklas Savander, Kari Tarkiainen, Eero Lavonen ja Arto Räty. Hallituksen jäsenistä kaksi viimeksi mainittua ovat Puolustusministeriön nimeämiä. Heidän toimikautensa on viisi vuotta. Hallituksen muiden jäsenten toimikausi on kolme vuotta. Hallitus kokoontuu vuosittain 5-6 kertaa.

Säätiön omaisuuden peruspääoma on säädekirjassa mainittu 50.000 markkaa. Tällä pääomalla ja pankkilainalla hankittiin Helsingin Suojeluskuntapiirin kiinteistö osoitteessa Pohjoinen Hesperiankatu 15. Helsinki (niin kutsuttu Motin talo). Tässä kiinteistössä toimivat nykyisin reserviläisjärjestöt ja maanpuolustuskoulutusyhdistys. Myös Helsingin Suojeluskuntapiirin perinnetila sijaitsee kiinteistössä. Muita vuokralaisia ovat esim. erilaiset järjestöt, asianajotoimistot, kuntosali ja ravintolat.

Papit pahanteossa

Tilli, Jouni
S
uomen pyhä sota : Papit jatkosodan julistajina. – Jyväskylä : Atena, 2014. – ISBN 978-952-300-084-1. 

Uskonnollinen retoriikka on jo lähtökohtaisesti hölynpölyä, koska keskeisenä argumenttina ja kaiken pohdiskelun kyselemättömänä lähtökohtana on usko satuolentoon. Uskonnolliseen puheeseen on yksinkertaisesti vaikea suhtautua vakavasti, ellei ole itsekin samaisen uskonnollisen taikauskon vallassa.

Silti tämä Jouni Tillin yhteenveto suomalaisten pappismiesten uhosta ja silmänkääntötempuista onnistuu olemaan raivostuttavaa, vihaa nostattavaa luettavaa. Olen kyllä ollut tietoinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säröttömästä tuesta Suomen hyökkäyssodalle Saksan rinnalla, mutta en ollut aiemmin tullut lukeneeksi, minkälaisin konkreettisin julistuksin niin rintamapapit kuin kotirintaman turvassa teologisia kiemuroitaan harjoittaneet uskonoppineet ja hallintomiehet suomalaisia ensin yllyttivät ja sitten syyllistivät.

On jokseenkin mahdotonta keksiä pöyristyttävämpää kokoelmaa kansalliskiihkoista, rasistista ja äärioikeistolaista uskonnollista uhoilua kuin mihin suomalaiset papit vuonna 1941 pystyivät. Hyökkäysvaiheessa eivät ylisanat meinanneet millään riittää kuvaamaan sitä loistokasta roolia, jonka Jumala suuressa armossaan oli Suomen kansalle sallinut idän hirviömäisten barbaarien tuhoamisessa ja Suur-Suomen luomisessa.

Vaan annas olla kun tuo ihana hyökkäys ”ikiaikaisille Karjalan laulumaille” pysähtyi asemasodaksi ja nuo Jumalan silmäterät alkoivat tympeissään ryypiskellä ja kiroilla, jo muuttui pappien ääni kellossa ja alkoi vastuun siirto Mannerheimilta ja muilta yliyllyttäjiltä tavallisen sotilaan niskoille. Siksi ei valloitus edennyt, kun ei sitten osattukaan olla Herran mieleen. Vaikka kaikki oli valmiiksi katettu ja varma voitto luvattu.

Kun sitten tuli pakko lähteä takaisin Suomen puolelle, pappien huuto suomalaisten synneistä käynnistyi kuin napin painalluksella. Mitä niistä todellisista sotatapahtumista, kun Herra olikin muuttanut mieltään suomalaisten irstauden ja riittämättömän hurskauden takia. Suur-Suomen luvanneesta Taivaan Isästä tuli pappien syytössaarnoissa käden käänteessä Suomen kansaa oikeutetusti kurittava rakastava, mutta ylen ankara opettaja.

Tällaisten verbaalisten taikatemppujen avulla papit varmistivat tärkeimmän eli sen, ettei kirkon ja heidän itsensä tarvinnut pyytää anteeksi puheitaan, myöntää nöyrästi virheitään saati poistua hiljaa toisiin tehtäviin. Ei, sellaista rohkeutta ja nöyryyttä ei tästä ammattikunnasta juuri löytynyt, vaan useimmat kääntelivät aikansa palttoota, syyllistivät jokseenkin kaikki muut paitsi itsensä ja Mannerheimin ja siirtyivät jatkamaan uraansa kuin sotaa ja sotapuheita ei olisi koskaan ollutkaan. Ilmeisesti kymmenet tuhannet kuolleet eivät heidän omaatuntoaan soimanneet. Nuo onnekkaat sankarikuoleman saaneet ja heidän vielä onnekkaammat omaisensa.

En minä luterilaisia pappeja ole ennenkään aidon nöyryyden edustajina osannut pitää. Tässä kirjassa äänessä olleet kuuluivat silti miltei poikkeuksetta porukkaan, jonka Uuden Testamentin kuvailema Jeesus olisi haukkunut pystyyn, jos moinen tilaisuus olisi tullut. Vaan ei tullut, eikä kukaan näytä pappeja edesvastuuseen pahoista puheistaan maallisella puolellakaan vaatineen. Siinä missä monet kulttuurielämän natsisympatisoijat joutuivat edes vähän syrjään, pappismiehet jatkoivat nähtävästi ilman merkittävää itsekritiikkiä ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä.

* * *

Miksi minä yli 70:n vuoden takaisista puheista ja paasauksista näin kiihdyn ja pillastun? Koska tätäkään asiaa ei ole itsekriittisesti selvitetty, vaan kansakunta on vaiennut syyllisten toiveen mukaisesti. Koska vaikka vuoden 1941 yllyttäjät ovat pääosin jo kuoleman kautta siirtyneen vastuukysymysten tuolle puolen, ne asenteet ja se ylimielisyys, joiden avulla ja takia Suomen kirkko niin mitättömin ongelmin ryhtyi ristiretkelle idän barbaarien tuhoamiseksi, eivät välttämättä ole kadonneet. Papit eivät tänä päivänä syyllisty rasistiseen ihmiskuvaan tai aseiden ja tuhoamisen ylistämiseen ja oikeuttamiseen – eiväthän? Mutta se tunkkainen synnin ja valheellisen tuonpuoleisen pelastajan viesti, jonka avulla papit kansalaisia yrittivät 1941 ohjailla, ei välttämättä ole kadonnut minnekään. Ehkä siksi tuoreissa seurakuntavaaleissa ääniharaviksi nousivat julkihomot ja muut kirkon kannalta kiusalliset tapaukset.

Kyllä, myös toisenlaisia pappeja oli. Oli vaatimattomia, tavallisen sotilaan tueksi itsensä mieltäneitä yksilöitä, jotka valitsivat toisen tien ja saavuttivatkin usein rintamamiesten arvostuksen. Kokonaiskuvaa hallitsivat silti tuolloin ja hallitsevat edelleen toisenlaiset kirkon edustajat, joille organisaation pitkän tähtäimen etu on aina tärkeintä. Pahat papit osaavat nykyään pitää suutaan soukemmalla, mutta se ei vielä takaa, että näkemykset olisivat edelleenkään ns. Jeesuksen mieleisiä. Nykyajan pahat papit osaavat liittoutua maallisen vallan kanssa, kun sitä tarvitaan. Siksi valtion ja kirkkojen ero tulisi myös Suomessa toteuttaa mahdollisimman nopeasti. Pahoille papeille ei saa antaa enää mahdollisuutta.