Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Antidigi

Ei, en vastusta digitaalista koodausta tai digitaaliseen koodaukseen pohjautuvia toimintoja tai tuotteita. Itse asiassa olen viihtynyt hyvin digitaalisten äänilevyjen ja tietokoneiden parissa. Silti olen kurkkuani myöten täynnä ”digitaalista sitä” ja ”digitaalista tätä”, kun kysymys on ennen muuta uudesta jakelutavasta, toimimisesta tietoverkon kautta.

Osa digihösöttämisestä menee mainosbobien loputtomalle syntilistalle. Kun tarjolla on ollut lyhyt ja ”uudelta” kajahtava etuliite, sen työntäminen kiinni mihin tahansa tulee tältä porukalta luonnostaan. Odotan jännityksellä, milloin markkinoille tulevat digileipä ja -limu. En niistä nauttiakseni, mutta muuten.

Mutta on myös astetta vakavampaa väärinkäyttöä, joka on valitettavan yleistä omassa työympäristössäni eli kirjastojen maailmassa. Tässä on tavallisimmin kysymys siitä, että ”digitaalinen” on tarttunut käsitteen tuntevan puheesta sellaisen käyttöön, joka kuvittelee tuon maagisen sanan paitsi avaavan oven tulevaisuuden ymmärtämiseen, myös takaavan muiden arvostuksen.

Kun kuulen sanaparin ”digitaalinen kirjasto”, voin olla jokseenkin varma siitä, ettei seuraavaksi puhuta CD- tai DVD-levyistä, peleistä tai ohjelmistotuotteista kirjaston kokoelmassa. Kuitenkin noita digitaalisia tallenteita on ollut tarjolla jo 1980-luvun alkupuolelta asti, joten ainakin sen ikäinen tämä ”digitaalinen kirjasto” varmuudella on.

Osa puhujista kuuluu siihen ei-teknisesti suuntautuneeseen ihmisten joukkoon, joka ei edes halua tietää, miten asiat toimivat, vaan joille riittää ohje siitä, miten päin ”se jokin” laitetaan laitteeseen. Mutta on vaikea uskoa, että digipöpinässä olisi kysymys vain käsien nostamisesta tekniikan ihmeiden edessä. Sen verran aktiivisesti digitaalisuutta mainostetaan ja siitä puhutaan tulevaisuuden avaimena.

Kun kuka tahansa ihminen katsoo vauraassa teollistuneessa maassa ympärilleen 2010-luvulla, hän joutuu useammin pohtimaan, minkä teknisen laitteen toiminta ei perustu digitaaliseen koodaukseen kuin etsimään digijalanjälkeä. Kyllä sellaisiakin laitteita kotoa löytyy, kuten vasara, vanha leivänpaahdin ja käsisuihku.

Mutta jos rajoitutaan varsinaiseen viestintä- ja viihdytystekniikkaan, analogisen laitteen omistaja on tänä päivänä todennäköisesti suurten ikäluokkien edustaja tai ainakin tekninen nostalgikko. Melkein kaikki tekniikka perustuu erikokoisiin tietokoneisiin, joille digitaalinen koodi on samassa asemassa kuin happi meille ihmisille.

Siksi olisi täysin perusteltua lopettaa digi-etuliitteen käyttäminen muuten kuin niissä pakottavissa tapauksissa, joissa se aivan oikeasti on yllättävä ja odottamaton tekninen piirre. Siis kuten voileivässä tai aamuteessä.

* * *

Kun 99,9% ihmisistä ei ole oikeasti kiinnostunut digitaalisesta koodaustekniikasta sinänsä – en minäkään –, mistä tämä kaikki hössötys oikein kumpuaa?

Uskoakseni taustalla on eräänlainen terminsiirto. Meitä ympäröi nyt ja tulevaisuudessa yhä suuremmassa määrin verkkomaailma kaikkine palveluineen ja viettelyksineen. Siitä on kyse melkein aina, kun digitaalisuudesta puhutaan. Mutta ”verkko” on meille yhtä arkinen sana kuin ”net” englanninkielisille. Siinä ei ole mitään kiehtovaa, pikemminkin päinvastoin.

Digi-etuliitteen väärinkäyttö alkoi englanninkielisessä maailmassa jo 1990-luvulla (muistan itse tekijänoikeusmaailman vakavalla naamalla lausutun sloganin ”digital future” – se markkeerasi alan ihmisille yhtä aikaa vihattavaa piratismia ja ennenäkemättömiä tulovirtoja), joten ei ole ihme, että 2010-luvun Suomessa ollaan täysillä perässä. Logiikka kai menee jotenkin sillä lailla, että jos britit ja jenkit pitävät käsitettä ”digital” aikaamme sopivana yleiskäsitteenä, keitä me suomalaiset olemme sitä kritisoimaan saati vastustamaan.

Tänä päivänä voi yleensä huoletta vaihtaa sanan ”digitaalinen” tilalle käsitteen ”verkko-”, ja yhtäkkiä puhujan sekavaan viestintään syntyy jotain järkeä (ei tietenkään välttämättä). ”Digitaalinen kirjasto” on todellisuudessa ”verkkokirjasto”, ”digitaalinen media” vastaavasti ”verkon kautta käytettävä media” jne.

Hälytyskellojen voi antaa soittaa lähinnä silloin, kun digitaalisen yhteydessä esiintyy sana koodaus jollain kielellä. Silloin asialla saattaa olla sen yhden promillen edustaja, joka käyttää sanaa ”digitaalinen” juuri siinä merkityksessä kuin pitääkin eli kertomaan, että informaatio on koodattu nollilla ja ykkösillä eikä jollain analogisella eksotiikalla.

* * *

Tiedän tämän taisteluni turhaksi. Mainosbobien ja asiantuntemattomien johtajien turhamaiset tarpeet painavat tässä maailmassa paljon enemmän kuin selkeyden ja yleisen ymmärryksen vaatimus.

Silti kannustan jokaista edes kerran kokeilemaan, kuinka usein käsite ”digitaalinen” oikeasti tarjoaa semanttista lisäarvoa, varsinkin verrattuna tilanteeseen, jossa käytettäisiin käsitettä ”verkko-”. Itse olen huomannut, että IT-teknisen keskustelun ulkopuolella vaihdon voi tehdä lähes automaattisesti ilman mitään ongelmia, mutta asian ymmärtämisen hyötyessä vaihdosta.

Tarjoan tämän idean vapaasti ja korvauksetta hyödynnettäväksi globaalissa verkkomaailmassa. Olkaa hyvä.



lauantai 30. elokuuta 2014

Miksi olla antikommunisti?

Ihminen on kehitellyt lukemattomia maallisia ja uskonnollisia ideologioita, mutta niitä vastustamaan tarkoitettuja anti-ideologioita on vain yksi, antikommunismi. Voisiko se olla ihan sattumaa?

Kaikki radikaalit liikkeet keräävät tietysti runsaasti vastustajia ja vastustusta, siitä ei ole kysymys. Mutta ei kukaan ole silti määritelmällisesti antianarkisti, antiperussuomalainen tai antinatsi, puhumattakaan nyt sellaisista hupaisista ajatuksista kuin antidemari tai antikepulainen.

Miksi juuri kommunismi ja vain se on synnyttänyt erittäin voimakkaan, ajallisesti kestävän ja monen yksilön henkilökohtaisen elämän tasolla suorastaan pakkomielteen omaisen anti-ideologisuuden, josta on runsaasti esimerkkejä henkilöhistoriallisissa tutkimuksissa?

Kommunismin nimeen vannovat voivat todeta yksinkertaiseksi syyksi ja selitykseksi sen, että kommunismi on maailmaa hallitsevan ideologian eli kapitalismin vaarallisin ja johdonmukaisin vihollinen. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ääneen lausuma työn ja pääoman ristiriita on edelleen väkevä yhteiskunnallisen aktiivisuuden lähde.

Mutta antikommunisteiksi julistautuvat usein myös monet vasemmistolaisena itseään pitävät ja toisaalta kapitalismiin kriittisesti suhtautuvat äärioikeistolaiset. Antikommunisteja ei näyttäisi äkkiseltään yhdistävän mikään muu kuin tuo antikommunistisuus. Jokin siinä houkuttelee ihmisiä, joiden ajattelu muuten kulkee aivan eri reittejä.

* * *

Yksi selitys tällaiseen aika outoon liittoon lienee siinä, että ”kommunismi” on monille pelkkä vastustettava sana ilman sen kummempaa sisältöä saati ymmärrystä. Stalinin & Maon mielettömyyksien ansiosta sanaa ”kommunismi” voidaan käyttää puhtaan kauhupropagandan välineenä. Neuvostoliiton ympärille rakennetun sosialistisen järjestelmän romahtaminen puolestaan on tarjonnut mahdollisuuden lopulliseen käsitesotkuun. Yhdysvalloissahan ”kommunismi” on ollut perinteisesti yleisnimitys kaikille Kokoomuksesta vasemmalle oleville aatteille.

Kommunistit ovat itsekin antaneet käsitesotkuille aihetta loputtomilla ideologisilla kiistoillaan. Käytännössä onkin vaikea löytää kommunismille sellaista määritelmää, jonka voisivat allekirjoittaa kaikki itseään kommunistina tai antikommunistina pitävät. Erityisen suuria ongelmia on tuottanut suhtautuminen Marxin & Engelsin jälkeen tulleiden ideologianrakentajien, erityisesti Leninin rooliin. Maailmalla on tunnetusti paljon marxilaisina itseään pitäviä, jotka kuitenkin vastustavat jyrkästi Leninin nimeen yhdistettyjä kommunismin elementtejä kuten proletariaatin diktatuuria ja kommunistisen puolueen yksinvaltaisuutta.

Kirkkojen antikommunismi on oma ja tavallaan helpoimmin selitettävissä oleva erityiskysymys. Marxin toteamus uskonnosta oopiumin kaltaisena kansan taltuttajana on ärsyttänyt erityisesti isoja valtionkirkkoja, joiden nilkka on räikeimmin kalahtanut oopiumpuheista. Erityisesti roomalaiskatolinen kirkko on koko 1900-luvun ajan ollut jyrkän antikommunistinen sekä ideologisesti että poliittisesti. Esimerkiksi Italiassa kirkko on ohjaillut ihmisten äänestyskäyttäytymistä aktiivisen antikommunistisen sanoman avulla,

Jyrkkien antikommunistien joukkoon mahtuvat myös rikollisjärjestöt ja kansallissosialistit, joiden kansanmurhasuunnitelmiin sisältyivät juutalaisten lisäksi myös homot, kehitysvammaiset, romanit ja kommunistit. Yhdysvalloissa tiedetään valtiovallan käyttäneen mm. Kuuban vastaisissa toimissaan hyväksi rikollisjärjestöjen raivoisaa antikommunismia. Castron hallinnon ensimmäisiä toimiahan oli ollut mafian hallitsemien kasinoiden ja muiden rahanpesuorganisaatioiden kansallistaminen.

* * *

Antikommunistisuuden elinvoimaisuus on elävä paradoksi ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kiihkeät puheet kommunismin lopullisesta hävittämisestä ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet ainakin pahasti ennenaikaisilta, kapitalismi näyttää olevan selkeästi niskan päällä kaikkialla maailmassa muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi Kiina, jossa valtaa pitää tiukasti itseään kommunistiseksi nimittävä puolue, on tällä hetkellä yksi maailman kapitalistisimmista valtioista.

Vaikuttaakin siltä, että antikommunismin suosio ei voi selittyä kommunismin laajalla suosiolla (kannatusluvut kaikissa ns. läntisissä demokratioissa on suhteellisen vähäinen), vaan syytä on etsittävä jostain muusta. Miksi kukaan vaivautuu olemaan antikommunisti nykypäivän maailmassa, jota ohjailee täydellisesti rahan valta, jonka Marx & Engels ennustivat joutuvan antamaan tilaa sosialismille, joka sitten jossain vaiheessa kehittyisi kommunismiksi (”jokaiselle tarpeiden mukaan, jokaiselta kykyjen mukaan”).

Onko antikommunismi loppujen lopuksi vain kätevä yleistyökalu, ideologinen Sveitsin armeijan linkkari siinä loputtomassa taistelussa, joka työn ja pääoman välillä on käynnissä, tykkäsi siitä tai ei? Kun ei kommunismista ole yleispätevää määritelmää, voiko sellaista olla myöskään antikommunismista?

Osa antikommunisteista on luokkakantaisempia kuin kommunistit itse. Heidän vihansa selittyy suoraan sillä uhalla, jonka juuri kommunistiset aatteet kohdistavat heidän yhteiskunnalliseen valta-asemaansa ja kykyyn hallita suuria rikkauksia. Tällainen kapitalistin antikommunismi kumpuaa suoraan inhosta, jota etuoikeutetussa asemassa oleva tuntee niitä kohtaan, jotka haluavat tuon aseman lopettaa. Tässä suhteessa kapitalisti ja mafioso eivät poikkea toisistaan.

* * *

Mutta osa antikommunistisuudesta nousee kiistatta myös eräistä kiistanalaisista piirteistä, jotka kommunismiin on perinteisesti liitetty, oikeutetusti tai ei. Moni vasemmistolainen on antikommunisti, koska ei voi hyväksyä erityisesti leniniläistä väkivaltaisen vallankumouksen ajattelua. Joillekuille toisille taas kommunististen puolueitten taipumus yksinvaltaisuuteen ja sananvapauden tukahduttamiseen on ylitsepääsemätön este. Antikommunismin ilmiö on näissä tapauksissa siis kommunistien tai sellaisiksi itseään nimittävien omaa syytä.

Olen kuullut monen suusta ajatuksen, että kommunismin tavoitteet ja ihanteet ovat kyllä kannatettavia, mutta menetelmät eivät. Tämä on helppo ymmärtää ja olla aivan samaa mieltä. Ideologisesti jyrkimmät antikommunistit eivät kuitenkaan hyväksy ajatusta yhteiskunnasta, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja joissa työtä tehdään oman kiinnostuksen perusteella. Tässä mielessä antikommunistitkin jakautuvat kahteen pitkällä tähtäimellä yhteen sovittamattomaan ryhmään. Aidot antikommunistit nimittäin vihaavat kommunistisia ihanteita, eivätkä suvaitse niihin pyrkimistä edes demokraattisin keinoin.


Vastuussa aina Putin

Miten Putinin Venäjä olisi voinut välttää sen kaikesta syyllisyyden, josta se nyt saa nauttia? Paitsi  alistumalla kokonaan EUSA:n johtajien tärkeimpiin tavoitteisiin eli Ukrainan liittämiseen EU:n talousalueeseen ja Natoon, Krimin luovuttamiseen Natolle ja mielellään vielä oikein nöyrään EUSA:n valitseman Ukrainan johdon kehuskeluun? Täytyykö olla kauhean yllättynyt siitä, että Putinin Venäjä ei tehnyt tätä kaikkea?

EUSA:n johtajat ovat ns. länsimaisten tiedotusvälineiden pontevalla avustuksella onnistuneet rakentamaan tilanteen, jossa vastuu kaikkien maailman ongelmien ratkaisemisesta on aina Venäjällä. Tapahtui mitä tahansa, syyttävä sormi osoittaa Venäjälle ja vastuussa on aina Putin.
Jos tämä propagandarakennelma olisi totta, Putinin Venäjä olisi maailman kiistaton valtias, kaikkialla läsnä oleva suvereeni suurvalta. Mutta eihän se tietenkään ole totta, sillä kuten tuo syyttävää sormea sojottava lehdistö jaksaa muistuttaa: Venäjällä on Italian – tai Hollannin – kokoinen kansantalous.

Ukraina on ollut Yhdysvalloille käsittämättömän menestyksekäs operaatio. Sotateollisuus hykertelee käsiään, kun aseellinen sisällissota vain pitkittyy. Vaikka jenkkien oma teollisuus ei ihan kaikkia sotimisen hyötyjä lyhyellä tähtäimellä korjaakaan (ulkoministeri Kerryn sukulaiset ovat kyllä valmiina sopimuksia kärkkymässä), on millä tahansa rähinällä aina myönteinen vaikutus sotateollisuuden talouteen. Myös Pentagonissa voidaan hykerrellä, Ukraina on Naton näkökulmasta viittä vaille valmis tapaus ja sitä myöten Venäjää ympäröivä Nato-rengas saa merkittävän ja syvälle tunkeutuvan lisäpalasen. Jos siinä imussa joku Suomen kaltainen ”toivoton tapaus” saadaan sekin huijattua Natoon, voitonriemuun on aihetta.

Parasta kaikessa on kuitenkin ollut se, kuinka taka-alalle ovat jääneet ne kiusalliset kuvat, joissa CIA:n johtaja matkustaa rahakassi kädessä Ukrainaan ”antamaan neuvoja” tai äärioikeistolainen ”parlamentaarikko” pieksee hengiltä ukrainalaisen toisinajattelijan. Läntinen tiedotuskoneisto on ostanut nämä operaatiot sellaisenaan ja jättänyt kriitikon tehtävänsä EUSA:n osalta täysin hoitamatta. Lännessä on vain viattomia sivustaseuraajia ja humanitaarisen avun tarjoajia.

Kaikki on selvästi rakennettu sen varaan, että Putinin hallinnosta pystytään – osittain sen omien älyttömien toimien ansiosta – rakentamaan kuva mielettömyytenä, jota voidaan syyttää mistä tahansa ja jonka tuhoutumista kaikki muut kannattavat. Putinin hallinto on hävinnyt propagandasodan, eikä ns. läntinen lehdistö ole kiinnostunut totuudesta, kun tarjolla on kätevä syyllinen kaikkeen.

* * *

Venäjällä on Ukrainan ja Krimin suunnalla merkittävät taloudelliset ja sotilaalliset edut valvottavana. Aivan kuten Yhdysvalloilla on Meksikossa, latinalaisessa Amerikassa, Lähi-Idässä, Kauko-Idässä, Euroopassa ja kaikkialla muuallakin. Jonkin älyllisen ajattelun kuoleman seurauksena läntinen lehdistö kuitenkin hyväksyy vain Yhdysvaltain etujenvalvonnan legitiimiksi toiminnaksi, mutta Venäjän kohdalla ei. Selitys on aina sama, se kamala Putin.

Putinin kylmä oligarkkihallinto on vastuussa monesta ikävästä teosta ja päätöksestä Venäjällä. On kuitenkin propagandistista liioittelua puhua Venäjän vaikutusvallasta sen rajojen ulkopuolella. Vaikka Ukrainaan varmasti virtaakin venäläisiä aseita, ei ole mitään näyttöä siitä, että Putin pystyisi komentamaan itäisessä Ukrainassa toimivia ”separatisteja”. Silti jokainen heidän tekonsa on propagandan tasolla myös Putinin teko. Samalla logiikalla jokainen Saudi-Arabian monarkkien mielivaltainen teko on Barack Obaman teko.

Malesialainen lentokone ammuttiin alas sen takia, että Ukrainassa päästettiin valloilleen sisällissota. Vastuu tästä on jossain määrin Venäjällä, mutta ennen muuta EU:n ja Yhdysvaltain johtajilla, jotka rahoittivat ja yllyttivät Kiovan juntan marionetteja välttämään kansallisen sovinnon tietä. EU on pysyvästi tahrinut itsensä ukrainalaisten ja nyt myös lentokoneen matkustajien vereen siitä yksinkertaisesta syystä, että se avusti ja kannusti Ukrainassa valtaan ihmisiä, joiden pitäisi pikemminkin istua vankilassa kuin maan johdossa.

EUSA:n vastuu ei vähene sen takia, että myös Putinin hallinto on toiminut tyhmästi (Krimillä tosin luultavasti ainakin CIA tiesi tasan tarkkaan, mitä tulee tapahtumaan, kun Kiovassa on valta vaihtunut). Ilman EUSA:n rahaa ja muuta tukea Ukrainassa ei olisi tapahtunut vallankaappausta, ei olisi syttynyt sisällissotaa eikä loppujen lopuksi olisi myöskään malesialaista matkustajakonetta ammuttu alan (tämä lista voi vielä pidentyäkin, sotahan jatkuu).

Ukrainan väkivaltaisuudet olisi kaikki voitu välttää, jos ulkopuoliset eivät olisi päättäneet sotkeutua maan asioihin. Koko prosessihan käynnistyi siitä, että Janukovitš hylkäsi EU:n himoitseman yhteistyösopimuksen. Sen jälkeen käynnistettiin laillisen hallinnon horjutus, joka kulminoitui Janukovitšin pakoon ja vallankaappaukseen. Asia ei siitä miksikään muutu, vaikka tyytymättömyys Janukovitšin hallintoon oli varmasti aitoa, kuten se oli ollut edellistenkin oligarkkien aikana. 

* * *
Maidan-aukion tapahtumat edustavat klassista lietsomistilannetta, jossa aitoon tuleen heitetään palkattuja rähinöitsijöitä (ainakin Oikean Sektorin tappajissa oli tätä porukkaa, vaikka jotkut varmaan riehuivat ihan vapaaehtoisesti) varmistamaan, ettei tuli pääse sammumaan, ennen kuin tavoite eli vallankaappaus on toteutunut. Kiovan juntan onnettomat puheet ja toimet ovat selvääkin selvemmin marionettihallinnon puheita ja toimia, kun valtaan on nostettu sekä ostettuja että luonnostaan typeriä uhoajia. Tyypillistä on myös se, että demokraattisia vaaleja ei ole kiirehditty järjestämään, ennen kuin vallan vaihdos on saatu toteutettua riittävän laajasti. Presidentinvaali oli demokratian irvikuva, kun ehdokasasettelu oli täysin EUSA:n näpeissä ja äänestysprosentti jäi jonnekin EU-vaalien tasolle. Porošenko voi olla vauras suklaaoligarkki, jolla on noin neljännes väestöstä takanaan, mutta silti hän on vain EUSA:n johtoon nostama marionetti, joka tietää sen itsekin.

Umpikuja on ilmeinen, sillä EUSA:n johtajat eivät ole osoittaneet merkkiäkään siitä, että sallisivat Venäjälle kasvot säilyttävää kokonaisratkaisua. Siksi onkin oletettava, että Putinin hallinnon kaataminen on otettu päätavoitteiden rinnalle asiaksi, jota ainakin yritetään jatkuvasti. On silti vaikea uskoa, että Venäjällä voisi nousta valtaan ryhmittymä, joka olisi valmis alistumaan EUSA:n vaatimuksiin. Pahimmillaan Venäjän ahdistelu nostaa siellä valtaan Putinia vielä paljon kansallishenkisemmän johtajan, jolle kolmas maailmansotakaan ei ehkä ole poissuljettu mahdollisuus.

Sen sijaan, että ”lännen” johtajat kokoontuvat säännöllisin väliajoin pohtimaan Venäjän vastaisten pakotteiden kiristämistä, niiden tulisi katsoa peiliin ja tunnustaa, että se oma rooli kriisin pitkittämisessä on ollut aika olennainen. Tällaista itsekritiikkiä ei ole kuultu, vaan kaikki kököttävät yhteisessä rintamassa, josta ei ole koskaan yhdessä päätetty. Siellä on myös Erkki ”Rauhanmerkki” Tuomioja, jonka valmius alistua EUSA:n sotapolitiikan myötäilijäksi on suomalaisen poliittisen historian räikeimpiä takinkääntöjä. Sen ovat huomanneet myös suomalaiset äärioikeistolaiset kommentaattorit, jotka ovat nostaneet Tuomiojan uudeksi sankarikseen.

* * *

Iso vastuu on myös tiedotusvälineillä, joiden kritiikittömyys EUSA:n toimien edessä on ollut ennen näkemättömän laajaa. On vaikea löytää historiasta tilannetta, jossa lehdistö lähes yksimielisesti tukee EU:n ja Yhdysvaltain sotapolitiikkaa. Kritiikki vaietaan kuoliaaksi, jos se koskaan pääsee edes julki. Skandaaleja ei tutkija, ne vaietaan. Siksi myös tiedotusvälineet ovat osavastuussa siitä, että malesialainen matkustajakone tuhottiin Ukrainan ilmatilassa.

Putinia ei kukaan jää kaipaamaan, mutta Venäjän ajaminen nurkkaan tällä lailla on äärimmäisen vaarallista ulkopolitiikkaa (diplomatian kanssa sillä ei ole enää mitään tekemistä). Yhdysvallat on voinut raakalaismaisesti saartaa Kuubaa yli puoli vuosisataa, koska Kuuba on pieni ja köyhä kolmannen maailman valtio. Venäjä ei ehkä ole voimiensa huipulla, mutta se on silti suurvalta siinä missä Intia, Kiina, Japani, Brasilia tai Etelä-Korea. Ei sitä ole mahdollista sulloa kokoaan pienenpään rooliin, oli johdossa ihan kuka tahansa. Räjähdysalttius Venäjällä kasvaa jokaisen ruuvinkierteen jälkeen, haluttiin tai ei. Vastuu tuosta räjähdyksestä tulee olemaan kokonaan Venäjän ulkopuolella.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Rehellisesti ja kiertelemättä, Unkarista

En ole koskaan ymmärtänyt suomalaisen isänmaallisen oikeiston intoa Unkaria ja unkarilaisuutta kohtaan. Kansalliskiihkoinen ”sukulaisuus” on tuntunut vieraalta, vaikka tiedänkin kieltemme yhteisistä taustoista. Olen 1960-luvun alussa lomaillut Balaton-järven rannalla ja herkutellut unkarilaisella salamilla, mutta en koskaan ole erityisemmin pitänyt unkarilaisuudesta. Syytä en ole edes arvaillut, ennen kuin nyt.

Luin kesälomalla Attila Csernokin kirjan Katkennut silta : Unkarin unohdettu historia (Into Kustannus). Sen jälkeen palaset ovat loksahtaneet paikalleen, olen ymmärtänyt 1930-luvun tympeät heimokiihkoilut, vuoden 1956 tapahtumat ja lopulta myös senkin, miksi unkarilaisuus ei ole minuun vedonnut, olivat kielisukulaisia tai ei.

Csernok ei ole kirjailija, vaan tilastotieteilijä ja yritysjohtaja. Hän on elänyt viimeiset 30 vuotta Rio de Janeirossa, mutta pitänyt tiiviitä yhteyksiä Unkariin. Ennen muuta Csernok on rohkea ihminen, joka on uskaltanut käydä läpi Unkarin onnettoman historian keskeisiä vaiheita kansallisen itsekritiikin voimalla ja ei-ammattimaisen historioitsijan ennakkoluulottomuudella. Lopputulos on kiehtovan uusi näkemys tapahtumista, joista Suomessakin on kirjoitettu ja paasattu paljon.

* * *

Attila Csernok ei ole kommunisti, mutta ei myöskään patologinen antikommunisti. Hän on aina tavallisten unkarilaisten vähäosaisten puolella, puhuttiin mistä vuosisadasta tahansa. Hänen ideologiansa on lähinnä pragmaattista realismia, ei mitään perinteistä puolue-ismiä. Csernok inhoaa oman kansansa huonoja puolia: taipumusta kansalliskiihkoiluun, juhlapuheisiin, vihaan muita kansoja kohtaan, luonteen äkkipikaisuutta ja ennen muuta loputonta vanhoillisuutta, halua pitää kiinni jostain tuhatvuotisista muistoista mieluummin kuin tämän päivän realiteeteista.

En muista koskaan lukeneeni yhtä mehevää ja suoraan iskevää kansallista itsekritiikkiä. Csernokin unkarilaisia ei ole helppo rakastaa, hyvä jos heitä voivat naapurikansat edes sietää, niin suurella ja loppumattomalla valheellisella itsetunnolla unkarilaiset on varustettu. Csernok kääntää unkarilaisten niin rakastaman uhrimarttyyrin historian ja roolin loputtomaksi tarinaksi omista eduistaan kiinni pitävän aateliston ja maaseutuporvariston typeryydestä, ahneudesta ja lyhytnäköisyydestä. Sen minkä unkarilaiset ovat historian kuluessa menettäneet, he ovat menettäneet Csernokin todistuksen mukaan silkkaa omaa typeryyttään.

Csernok hallitsee historialliset lähteensä niin hyvin, että kirja on kuulemma ollut myös Viktor Orbánin oikeistohenkisessä Unkarissa suuri myyntimenestys. Kirjan viestin voi sielläkin toki helposti torjua, mutta silloin ei ole kiinnostunut ymmärtämään, mitä Unkarissa on tapahtunut ja miksi siellä nyt 2010-luvulla on tilanne, joka muistuttaa lähinnä Saksaa 1930-luvun alussa.

* * *

Kirja on erittäin opettavaista luettavaa myös meille suomalaisille, vaikka poliittinen historiamme ei aivan samanlainen ole ollutkaan kuin Unkarissa. Monet Csernokin madonluvut voi silti soveltaa myös Suomen historian vaiheisiin, vaikka ulkopuolinen voi sanoa, että olemme päässeet unkarilaisiin verrattuna vähällä.

Csernok purkaa vastaansanomattomalla tavalla suuren joukon myyttejä. Hän todistaa, että kansallissankari Lajos Kossuth on todellisuudessa kaikkea muuta kuin maineensa ansainnut. Uudelleenarvion saavat myös Imre Nagy, Mátyás Rákosi ja Miklós Horthy, vähemmän mairittelevan hekin. Joidenkin kohdalla Csernok haluaa korjata propagandan tuottamaa vääristymää. Erityisesti hän pyrkii rehabilitoimaan János Kádárin, joka luotsasi Unkaria vuoden 1956 lokakuun aallonpohjasta aina Neuvostoliiton poliittisen leirin hajoamiseen saakka. Csernokin mielestä Kádár on ainoa 1900-luvun poliitikko, jota hän haluaa kutsua valtiomieheksi.

Suomalaisille lienee vähemmän tuttu Trianonin rauhansopimus, jolla Saksan kanssa liittoutunut ja sodan hävinnyt Unkari menetti 60% alueestaan ja joka synnytti myöhemmän ”ulkounkarilaisten” ongelman – ja suuren kansallisen trauman. Csernok sanoo suoraan, että Trianon oli pitkän ja johdonmukaisen typerän politiikan tulosta, siitä on turha syyttää niitä, jotka Unkarin alueen silppusivat. Csernok myös muistuttaa siitä, etteivät Unkarin feodaaliset vallanpitäjät oppineet tuosta rauhansopimuksesta mitään, vaan Horthýn diktatuuri perustui ajatukseen menetettyjen alueiden valtaamiseen takaisin. Toisen maailmansodan katastrofi – miljoonia kuolleita unkarilaisia ja joutuminen Neuvostoliiton miehittämäksi – oli Csernokin mukaan vääjäämätön seuraus tuhoon johtavasta politiikasta, ei mikään onneton sattuma.

Suomessa laajalti vallassa ollutta myönteisen propagandistista kuvaa Unkarista Csernok ravistelee tuon tuostakin. Itselleni oli ainakin yllätys, että maa oli käytännössä feodaaliylimystön vallassa vielä pitkälle 1900-luvulla. Maailmansotien välisenä aikana – jolloin suomalaiset kansalliskiihkoilijat pitivät unkarilaisia tärkeimpinä sielunveljinään – Unkari oli erittäin vanhoillinen ja teollisesta jälkeenjäänyt maa. Vaikka Csernok pitkin kirjaansa haukkuu unkarilaisia stalinisteja ja Moskovasta tulleita älyttömiä määräyksiä, hän myös muistuttaa siitä, että ilman Neuvostoliiton pakottamaa järjestelmänmuutosta Unkari olisi jäänyt vanhoilliseksi ja takapajuiseksi maatalousmaaksi myös sodan jälkeen.

* * *

Lokakuun 1956 tapahtumiin Csernok luo valoa, jollaista en itse ole aikaisemmin nähnyt. Csernok käy tapahtumia läpi armottoman kriittisesti ja osoittaa pääsyylliseksi verenvuodatukseen – joka ei ollut mitenkään välttämätöntä – toisaalta unkarilaisten kiihkomielisyyden, toisaalta Radio Free Europen eli paikallisen CIA:n toimiston säälimättömän propagandan, joka yllytti epätoivoisiin tekoihin tuhansia nuoria ja toisaalta brutaaleihin lynkkausretkiin niitä, jotka uskoivat vastoin faktoja siihen, että Neuvostoliitto olisi valmis luopumaan Unkarista. Länsimaisessa propagandakirjoittelussahan on mieluusti vaiettu niistä raaoista lynkkausmurhista, joiden kohteeksi joutuivat monet paikalliset viranomaiset ja muut siviilit. Ne olivat mahdollisia, koska Radio Free Europe vastuuttomasti yllytti ja lupaili ”lännen” tukea.

Kuten Trianonin rauhansopimuksen kohdalla, myös vuoden 1956 tapahtumista Csernok toteaa suoraan, että ne olivat unkarilaisten oman typeryyden seurausta. Kuten ennenkin, unkarilaiset eivät halunneet edetä realistisesti, vaan katteeton usko omaan historialliseen rooliin ja ”kohtaloon” sokaisi tuhannet kansalaiset yrittämään mahdotonta. Csernok suree uhreja molemmilla puolilla, mutta ei armahda. Syyllisiä eivät olleet ulkopuoliset vaan unkarilaiset itse.

* * *

Csernok ei käsittele 2010-luvun oikeistohallituksen politiikkaa, mutta kaikesta käy ilmi, että hän näkee vain huonoja ennusmerkkejä. Vaikka Unkarin natsipuolue Nuoliristi ei ole – ainakaan vielä vallassa jollain uudella nimellä, sellaistakaan kehitystä ei voi pitää Unkarissa mahdottomana. Asukkaiden enemmistö kun toimii edelleen samalla itseriittoisella typeryydellä kuin aiemminkin, uskoen samoihin hengenvaarallisiin myytteihin ja harjoittaen samaa muukalaisvihamielistä politiikkaa kuin aikaisemmin.

Tämä isänmaallisuuden kääntöpuolena esiintyvä jyrkkä muitten etnisten ryhmien torjunta oli itselleni jossain määrin uusi asia. Csernok kuvaa kylmän rauhallisesti, kuinka systemaattisen vihamielisesti unkarilaiset ovat suhtautuneet naapureihinsa (nuoliristiläiset toteuttivat Unkarin juutalaisten joukkomurhan nopeasti ja tehokkaasti) ja kuinka tolkutonta puheet unkarilaisvähemmistöjen huonosta kohtelusta naapurimaissa sen valossa ovat. Nyky-Unkarin rasistisuus ei ole historiallisesti uusi asia, pikemminkin päinvastoin.

Suosittelen, lämpimästi. Varsinkin niille, jotka luulevat jo tietävänsä Unkarista ja sen historiasta kaiken tarpeellisen.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Soini on Soini on Soini

En juuri lue poliitikkojen itsestään kirjoittamia kirjoja. Jos poliitikolla on motivaatio ja aikaa kirjoittaa itsestään, ura on joko ohi tai ei etene kirjoittajan haluamalla tavalla. Rehellistä itseanalyysiä on jokseenkin turha odottaa, korkeintaan itsensä ylentämistä pahimpia kilpailijoita piikittelemällä. Ei sellaiseen aikaansa mielellään käytä.

Olen kuitenkin lukenut Timo Soinin tuoreen kirjan Peruspomo. Olin kiinnostunut näkemään, miten itsensä ja maailman ympärillään hahmottaa 2000-luvun Veikko Vennamo, Suomen tunnetuin katolilainen ja luultavasti ainoa Millwall FC:n intohimoinen kannattaja. Soinin julkinen imago nojautuu suorapuheiseen rehellisyyteen, joten päätin yrittää.

Peruspomo ei olekaan huono omassa lajissaan. Soinilla on kyky puhua päälauseilla, minkä hän itsekin toteaa monissa tilanteissa ainoaksi järkeväksi reagointitavaksi. Kun tähänastinen pääprojekti eli Perussuomalaiset on myös edennyt kirjoittamisen aikaan hyvin, Soinilla on ollut varaa olla muutakin kuin varovainen sanoissaan. Ei niin, että kirjaa kannattaisi juorumielessä koluta, Soini ei henkilökohtaisia antipatioitaan kovin jyrkästi ilmaise ja korostaa tuon tuostakin pitkää pinnaansa.

Mutta kyllä Soini on suhteellisen avomielinen, hetkittäin ehkä myös enemmän kuin pohjimmiltaan on ollut tarkoitus. Tai sitten Soini on harkitusti halunnut antaa itsestään rosoisen ja ”inhimillisen epäjohdonmukaisen” kokovartalokuvan, joka koostuu sekä itsekehuista että -ironiasta. Jälkimmäinen on politiikassa niin harvinaista, että Soinin kohdalla sen myös haluaa uskoa olevan täysin vilpitöntä.

* * *

Vaalikoneen perusteella minun tulisi inhota Timo Soinia ja hänen poliittista agendaansa. Se ei ole kovin vaikeaakaan, niin armottoman vanhoillisena, konservatiivisena ja antivasemmistolaisena hän mielihyvin ja ylpeänä esiintyy. Olen silti ollut jo ennen Perussuomalaisten nousua Suomen suurimpien puolueiden joukkoon ollut sitä mieltä, että kritiikki puoluetta ja samalla Soinia kohtaan on ollut suurelta osin heppoista ja ennakkoluuloista, ei analyyttistä. Tällaiseen älylliseen epärehellisyyteen ovat syyllistyneet oikeastaan kaikki Soinin kriitikot oikealta vasemmalle.

Timo Soini ei mielestäni myöskään ole populisti, vaikka hän osaa hyödyntää populistisyytökset sataprosenttisesti. Soini ei nimittäin aidon populistin tavoin ole yhden asian liikemies vaikka en itsekään osaa Peruspomon luettuani sanoa, mitä asioita Soini oikeastaan haluaisi ajaa. Soini leimataan populistiksi, koska hänen tavalleen tehdä politiikkaa ja rakentaa puoluetta ei ole varsinaisesti vertailukohtia – paitsi Veikko Vennamon SMP, joka nykyihmisille on kuitenkin kovin kaukaista historiaa.

Vaikka Soini kertoo monisanaisesti ja osin kertaustyylisestikin asioista, jotka ovat hänelle tärkeitä, on niistä tavattoman vaikeata hahmottaa mitään poliittista linjaa. Paitsi sellaista, joka haluaa välttää leimautumisen niin oikeistoon, keskustaan kuin vasemmistoonkin. Tähän teemaan Soini palaa monta kertaa ja koska hän uskaltaa kirjoittaa ”Minä olen aina rehellinen” (s. 186), otan väitteen todesta. Sehän ei tarkoita, etteivätkö RKP:n ja Kokoomuksen äärioikeistolaiset voisi pitää Soinia piilososialistina ja puna-vihreät äärioikeistolaisena. Mutta Soinilla ei selvästikään ole omalle linjalleen ideologista kiteytystä, vaikka juuri tuon linjan avulla Perussuomalaiset on nykyisen asemansa puolueena saavuttanut.

* * *

Timo Soini on menestynyt suomalainen poliitikko, vaikka se perinteinen kruunu, ministerintitteli vielä puuttuu ja saattaa jäädä puuttumaan, jos hinta olisi liian kova. Soini ei nimittäin halua jäädä historiaan miehenä, joka myi periaatteensa upottavan ministerintakapenkin takia. Varmuuden vuoksi hän myös julistaa näitä periaatteellisia kysymyksiä pitkin kronikkaansa. Yhdistelmä on sen verran outo, ettei Soinin ura selity hänen arvoillaan, vaan pikemminkin niistä huolimatta. Kyllä Soini senkin salaisuuden sanoo ääneen: suorat kontaktit ihmisiin, läsnä oleminen ja piittaaminen. Niillä ja vain niillä Perussuomalaiset on kasvanut niihin mittoihin, joihin on kasvanut. Itse asiakysymykset ovat sittenkin olleet sivuosassa, kun ei oppositiosta käsin pääse mitään tekemään paitsi kritisoimaan.

Kovin ristiriitainen ihminen Soini kaikessa avomielisessä rehellisyydessään ja tinkimättömyydessään on. Hän korostaa toistuvasti suvaitsevaisuuttaan (pakkokin Halla-ahon & Co puoluetoverina) ja ongelmatonta kanssakäymistä kansainvälisillä foorumeilla kenen tahansa kanssa. Toisaalta hän osoittaa voimakasta antipatiaa ja inhoa monia ilmiöitä kohtaan, joista voisi mainita esimerkiksi kommunistit, ateistit ja ”suvaitsevaiston”. Soini pitää omia omantunnonkysymyksiään loukkaamattomina, mutta ei tunne estoja puhua ”vettyneistä länsimaisista lurjuksista, jotka eivät usko mihinkään”. Tässä Soini on samalla äärimmäisen ahdasmielisellä kannalla kuin presidentti Mauno Koivisto, joka ilmoitti halveksivansa ateisteja, jotka kuvittelevat olevansa suurempia kuin Jumala. Kummaltakaan ei heru ymmärrystä toisen maailmankatsomukselle, kun se on vastakkainen oman kanssa, siis ”selittämätön”. Tässä suhteessa Soini, Koivisto ja fundamentalistiset muslimit ovat täysin samoilla linjoilla.

Soini tosin toisaalla vakuuttaa, ettei ” ole minulle ongelma, jos joku ei usko mihinkään.” (s. 197). Tämän selvän hätävalheen on kuitenkin kirvoittanut oman sanomisen vapauden puolustaminen, ei tarve puolustaa uskonnottoman oikeuksia. Syyllistyypä Soini myös lapselliseen uskonnottomien puolesta julistamiseen: ”On tietysti niitäkin, joille uskonasiat voivat olla yhdentekeviä, mutta en minä ole vielä sellaista äitiä tai isää nähnyt, joka ei yläkerrankin hätäapua käyttäisi, jos omalle lapselle on sattunut jotain vakavaa.” (S. 197) Soini on omassa uskossaan sekä luja että täyssokea.

Vaikka Soini haukkuu toistuvasti perinteistä oikeistoa ja ahnetta kapitalismia, hän on ideologisella asteikolla puhdasverinen antivasemmistolainen ja uskonnollisen vakaumuksensa takia vanhoillisempi kuin ehkä muuten olisi. Edes Soinin EU-kritiikki ei pohjimmiltaan kumpua taloudellis-ideologisesta analyysistä, vaan sinänsä perustellusta ja oikeutetusta hirvittävän byrokratian ja tuhlaavaisuuden kritiikistä. Soinille kapitalismi ja kommunismi eivät ole ideologioita vaan elämänarvoja, joiden kohdalla harras katolilainen tietenkin valitsee aina ennustettavalla tavalla. Hänelle vain oikeistodemari on siedettävä vasemmistolainen, demarit ovat ”sosialisteja”, vasemmistoliittolaiset ”kommunisteja” ja kommunistit ”stalinisteja”. Piste.

* * *

Timo Soini tietää, että hänen uskonnollinen maailmankatsomuksensa ei edistä hänen suomalaista poliittista uraansa. Mutta hän on myös huomannut, että Suomessa voi olla äärikonservatiivinen katolilainen ilman suurempia ongelmia, joita voisi seurata, jos Soini kuuluisi johonkin protestanttiseen lahkoon. Tällainen lahkolainen Soini ehkä olisikin, ellei hän olisi kohdannut Veikko Vennamon vastustamatonta kutsua ja kokenut uskonnollista elämystä juuri irlantilaisessa kirkossa.

Soinin lapsenomainen uskonnollisuus tulee Peruspomossa toistuvasti esiin. Soini tuntuu ihan oikeasti uskovan, että inhimillistä hyvyyttä voi olla vain uskonnon pohjalta: ”Ilman kristinuskoelementtiä olisin aika karsea tapaus. Silloin voisin olla vaarallinen. Kristinusko suojaa minua ja yhteiskuntaa. Minulla on sen verran lahjoja, että jos olisin pahan palveluksessa, niin kyllä minä aika perkele olisin.” (s. 183) Itsekritiikki on tässä varmaan paikallaan, mutta miksi täytyy olettaa, että kaikki muutkin tarvitsevat uskonnon tarjoamia hillikkeitä?

Mutta ei Soinin suhtautuminen omaan kirkkoonsa ole pelkästään lapsenomaista. Täysin käsittämättömällä tavalla hän sivuuttaa katolisen kirkon ihanuutta kuvatessaan kokonaan 2000-luvun skandaalit ja kirkon harjoittaman rikollisten suojelun. Hän kuvaannollisesti pesee kätensä, katolisen kirkon teot eivät ole hänen tekojaan, hän vain uskoo. Ehkä tämäkin on sitä Soinin rehellisyyttä, mutta näin sokeasta uskosta jää ulkopuoliselle kitkerä jälkimaku.

* * *

Lienee Soinin julkisen imagon kannalta paradoksi, että Perussuomalaisten puheenjohtaja kokee itse olevansa hyvin kansainvälinen ja viihtyvänsä parhaiten maailmalla. On ehkä puolittain huumoria, kun Soini pohdiskelee tulevaisuuttaan Yhdysvaltain republikaanisen puolueen kampanjatiimissä, mutta tuskin kokonaan. Yhdysvalloissa Soinilla olisi taatusti ollut mahdollisuudet vaikka mihin, siellähän kiihkeä uskonnollisuus ja politiikka eivät ole mikään kummajainen, pikemminkin päinvastoin. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä vähemmän Timo Soini itse vaikuttaa perussuomalaiselta (mitä se sitten onkin) ja sitä enemmän aidolta jenkkipoliitikolta. Tämä tuskin on ollut tarkoitus, mutta jos listaa Soinille tärkeät asiat, lopputulos näyttää kyllä lähinnä perinteisen republikaanipoliitikon listalta.

Mutta uskon kyllä, että Timo Soini ei suhtaudu maahanmuuttajiin tai maahanmuuttoon rasistisesti. Aidosti suvaitsevainen ihminen hän ei kuitenkaan ole, siihen hänellä on liian voimakkaat ja tinkimättömät uskonnolliset arvot, joiden kääntöpuolena on mahdottomuus hyväksyä monia sellaisia asioita, joiden hyväksymistä suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään jonkin sortin suvaitsevaisuuden mittarina. Kun ihminen niputtaa kompromissien ulkopuolelle abortin, homoavioliitot ja eutanasian, äänessä on hyvin lyhyessä lieassa toimiva ihminen tiukat silmälaput silmillään.

Euroopan arvoista kirjoittaessaan Timo Soini sanookin suoraan, että ”Liika suvaitsevaisuus hajottaa Euroopan arvopohjan”. Tuo liika suvaitsevaisuus on valjennut Soinille Vatikaanissa, josta käsin hän määrittelee arvopohjaksi antiikin filosofian, roomalaisen oikeuden ja kristillisen humanismin. Näistä kolmesta on Soinin mielestä vaarassa tuo lähinnä tuo ”kristillinen humanismi”. Ei suinkaan siksi, että Soinin kirkko kieltää ehkäisyn, pakottaa papiston selibaattiin, suojelee lastenraiskaajia ja tukee äärioikeistolaisia kommunistiateistien murhaajia ympäri maailmaa. Ei, ongelmana on se, että homot – joita Soinin mielestä ”kukaan ei halua vainota tai sulkea mistään pois” – haluavat perinteisen avioliiton piiriin.

* * *

Timo Soini on älykäs ja osaava poliitikko, jonka suurin uskottavuusongelma eivät ole löysiä puhuvat puoluetoverit vaan Soinin oma ideologia, josta on sinänsä helppo noukkia hyviä ja kannatettavia ajatuksia, realistista suhtautumista maailman moniin ongelmiin ja tervettä epäluuloa perinteisiä poliittisia toimijoita kohtaan. Ongelma syntyy siitä, että nuo noukitut palat eivät kerro koko Soinista vaan lähinnä siitä puoluejohtajasta, joka haluaa voittaa myös seuraavat valtakunnalliset vaalit.

Soini on terveellä tavalla itserakas. Hän ymmärtää omat kykynsä ja ylivertaisuutensa omassa porukassaan, ehkä koko suomalaisessa poliittisessa toimijajoukossa. Soini on osannut hyödyntää oman ristiriitaisen viestinsä olemalla yhtä aikaa turvallisen konservatiivinen ihmisiä lähellä olevissa asioissa ja sopivan radikaali asioissa, jotka ärsyttävät suomalaisia kaukaa. Hän osaa myös taitavasti miellyttää ihmisiä riittävällä, mutta ei ylitsevuotavalla tyylillä. Soinilla on erinomainen poliittisen tilanteen taju. Osallistuminen Kataisen sixpack-hallitukseen olisi tuhonnut Perussuomalaisten kannatuksen vuodessa.

On helppo ymmärtää äänestäjää, joka tympiintyneenä ”vanhojen puolueiden” loputtomaan sortteeraukseen näkee Soinissa ja Perussuomalaisissa vaihtoehdon, joka ei välttämättä johda mihinkään, mutta on ainakin periaatteessa olemassa vaalinukkumiselle. Soinin menestys ei ole missään tapauksessa huijausta, mutta onko se koko totuus, onkin toinen asia.

* * *

Luultavasti Soini on saanut Suomessa jo kaiken, mitä hän on tavoitellut. Ei hän mikään perinteinen elitisti ole, mutta jos tavoitteita vielä on – sitä Soini vähän kiertelee – ne taitavat olla kansainvälisillä areenoilla. Siellä Timo Soini ei ole ”vain” Perussuomalaisten värikäs puheenjohtaja vaan EU-kriittinen, hyvin verkostoitunut toimija, jonka uskonnollinen vakaumus ei olekaan mikään anomalia vaan pikemminkin ovia avaava hyve.

Timo Soini on suomalaisessa politiikassa outo tapaus, häntä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. Soinia ja perussuomalaisia onkin kohdeltu julkisuudessa usein hyvin epäreilusti, mikä on toisaalta satanut laariin, toisaalta synnyttänyt oikeutettua katkeruutta. Monet Soiniin kohdistetut syytökset ovat mielestäni kohtuuttomia, aiheettomia ja asenteellisia.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Timo Soini edistää tässä maailmassa monia asioita ja asenteita, joita itse pidän huonoina, osittain jopa pahoina. Hänen vanhoillisuutensa on tunkkaista lajia, kuten yleensäkin taikauskoisista uskomuksista kumpuava konservatiivisuus. Railakas EU-kriittisyys ei pysty peittämään sitä tosiasiaa, ettei Timo Soini ole ideologisesti eri mieltä, EU vain toimii ja sammuttaa väärin.

Jos Timo Soinista tulee joskus suomalainen ministeri, hänen on pakko ruveta toteuttamaan päätöksiä, joista suomalaiset ovat montaa eri mieltä. Vasta siinä tilanteessa nähdään, mistä perussuomalaiset on tehty vai ovatko mistään. Jos Timo Soini purjehtii kansainvälisiin tehtäviin kotoisten sijasta, tämäkin jää näkemättä. Oma veikkaukseni on, että taitaa jäädä näkemättä. Perussuomalaiset on Timo Soini. Ja Soini on Soini on Soini.



Pahat hyvät veljet

Urheiluviihdebisnes ei sinänsä voisi juuri vähempää kiinnostaa. Hjallis Harkimon tai Kalervo Kummolan naamataulun näkeminen riittää normaalisti refleksinomaiseen kanavan vaihtamiseen tai sivun kääntämiseen.

Tilanne muuttuu, kun tuon bisneksen pönkittämiseen käytetään moraalittomin perustein yleishyödyllisten toimijoiden varallisuutta tai suoraan verotuloja. Tilanne muuttuu myös silloin, kun näitä yhteisiä varoja ohjataan koijareille luottamuksellisesta asemasta käsin aitosuomalaisen HV-verkoston avulla (siinä myös naiset lasketaan veljiksi).

Pentti Sainion kirja Kummolan kääntöpiiri on huonosti kirjoitettu, mutta tärkeä kirja. Tärkeä siksi, että se edes vilauttaa julkisen valheen takana olevaa häikäilemätöntä saalistusta. Kirja tosin vain vilauttaa, koska kirjan päähenkilöiden keskeisiin periaatteisiin kuuluvat niin salailu kuin lain määräämien yrittäjän velvollisuuksien systemaattinen laiminlyönti. Faktaa on niukasti, ratkaisevat tiedot ovat Sainion maalaaman kuvan mukaan vain Kalervo Kummolan muistissa. Siellä ne myös pysyvät, siitä ei jää epäilystä.

Sainion teksti jankuttaa, toistelee ja kustannustoimittajan puute huutaa joka sivulla. Tästä huolimatta Kummolan kääntöpiirin kuvailema maailma naulitsee lukijan kirjan äärelle. Koijariporukan edesottamukset kun ovat kuin jostain B-luokan veijarielokuvasta: mahtailua, öykkäröivää käytöstä, kaikkialle ulottuvaa vastuuttomuutta ja häikäilemätöntä pelailua muiden rahoilla (joskus satunnaisesti omillakin).

* * *

Kautta kirjan huomaa miettivänsä, miten tällainen tragikomedia on ylipäätään mahdollinen. Millaiseen kiitollisuudenvelkaan kymmenet poliitikot ovat Kummolan suuntaan joutuneet, kun kukaan ei uskalla puuttua asioihin? Pääosin on kysymys Kokoomuksen jäsentenvälisestä, mutta on siellä jokunen demarikin liemissä mukana. Kokoomuslaisten bisneskytkennät eivät sinänsä yllätä ketään, mutta noiden kytkentöjen härskiys sentään. Ei taida presidentti Sauli Niinistökään olla ilahtunut läsnäolostaan kirjan kuvaamissa seikkailuissa.

Pelkkä kokoomuslaisuus ei kirjan kuvailemaa kaiken kattavaa HV-järjestelmää selitä. Tärkein yhteinen tekijä on urheilumyönteisyys. Vanhan sanonnan mukaan jokaisessa demokraattisesti valitussa elimessä suurin puolue on aina urheilupuolue. Sainion kirja antaa tälle sanonnalle ikävän näköistä taustatukea. Urheilun kautta syntyneet suhteet ovat kuin vapaamuurariutta, ulkopuolisille näkymätöntä, mutta kaikkialla läsnä olevaa ja kaikkeen vaikuttavaa.

En itse osaa arvioida, onko tämä urheilumuurariveljeskunta vain kuorta vai ovatko aikuiset miehet todella niin vimmaisesti jonkin urheilulajin kannattajia, että ovat valmiit halveksimaan sekä oikeusjärjestelmää että ns. yleistä kohtuutta, kun asioita perustellaan urheilulla. Sainio antaa kyllä monta kertaa ymmärtää, että ainakin urheilua käytetään härskisti hyväksi tilanteissa, joissa pitää ruinata ulkopuolisten tai yhteiskunnan rahaa. Myös sairaat lapset kiedotaan näihin bisneksiin, jos siltä tuntuu.

Sitäkään en osaa arvioida, ovatko kirjan sivuilla esiintyvät ”liikemiehet” edustava otos ammattikunnastaan vain harvinaisen holtiton joukko ihmisiä, joita ei mikään moraali paina ja pakota. Kun lain edellyttämät kirjanpidolliset toimet ovat järjestään hoitamatta, viranomaisille annetaan lain vaatimaa tietoa vain pakon edessä, murusittain ja vuosikausien viiveellä, on mahdoton nähdä näitä toimijoita ”rehellisinä yrittäjinä”. Kun olennaista tietoa myös systemaattisesti salataan sekä viranomaisilta että julkisuudelta, ulkopuolinen ei voi olla pitämättä kuvattua porukkaa muuna kuin jostain syystä vapaalla jalalla operoivana rikollisjoukkona. 

* * *

Tämä yleiskuva ehkä enemmän kuin mikään yksityiskohta sai Kalervo Kummolan ryhtymään etukäteen sekä naurettavaan ja ennalta epäonnistumaan tuomittuun ennakkosensuurin yritykseen että julkisiin kommentteihin, jotka vain saivat hänet näyttämään entistä selvemmin syylliseltä ihan mihin tahansa, mitä Sainion kirjassa väitetään. Naurettava uhoilu oikeustoimilla oli erityisen epäuskottavaa, kun Kummola on muuten kaikin keinoin pyrkinyt välttämään oikeudellisia prosesseja, joissa asioita joutuu vakuuttamaan oikeiksi seuraamusten uhalla.

Sainion tekstissä on hienoinen pessimistinen alavire. Vaikka hän on osoittaa varsinkin Hjallis Harkimon julkisen kuvan katteettomuuden ja jenkki- & venäläisten miljardöörien rinnalla pikkupojilta vaikuttavien suomalaisten vähäpätöisyyden, Kalervo Kummolan osalta hän joutuu toteamaan, että tämän suhdeverkosto on niin taitavasti rakennettu, ettei Kummola koskaan tule joutumaan vastuuseen tekemisistään.

Tämä onkin kirjan epämiellyttävintä luettavaa. On vaikea sietää ajatusta, että joku Kummolan kaltainen peluri on käytännössä koskematon, koska hänellä on niin paljon HV-kytköksiä joka suuntaan. On surullinen ajatus, että tarpeeksi häikäilemätön peluri voi käyttää miljoonittain verovaroja hankkeisiin, joista kaiken hyödyn korjaavat koijarit, laskun maksavat aina tavalliset kansalaiset, myös urheiluun torjuvasti suhtautuvat. Kaikki tämä maassa, joka kansainvälisissä korruptiotilastoissa on aina loistanut parhaassa päässä. Urheiluviihdebisnes ei selvästikään ole ollut näissä mittauksissa mukana.

Valitettavasti vaikuttaa siltä, että Sainio on oikeassa arvellessaan Kummolan olevan lakien ulottumattomissa. Epäselvyyksien lista on niin loputon, että kenen tahansa tavallisemman koijarin kohdalla pilli olisi jossain vaiheessa soinut ja peli loppunut. Ei Kummolan. Hän voi luottaa siihen, että kirjoitti Sainio tai joku mitä tahansa, hänen verkostonsa pitää huolen siitä, että Kummola voi jatkaa puuhiaan julkisuuden ulkopuolella, ilman lakiin tai moraaliin liittyviä pakotteita.

Sainion kirjan julkistamisesta ei paljon ole seurannutkaan. Muutaman lehtijutun jälkeen mädän haju on tuuletettu pois ja kaikki kirjassa syytettyjen penkille vastoin tahtoaan istutetut ovat kuin mitään ei olisi ääneen väitetty. Myöskään oikeuslaitos ei näytä reagoivan Sainion väitteisiin millään tavalla. Ilmeisesti "yleinen etu" ei ole näissä peleissä uhattuna.

Harkimo-kupla voi puhjeta, mutta Kummola-kupla ei. Toivottavasti näin ei ole ikuisesti.


Kun vähemmän on enemmän

Ehdin Ville Suhosen kehutun luontoelokuvan Metsän tarina äärelle vasta nyt, kesälomalla ja kuulokkeet korvilla. Elokuva herätti monenlaisia tuntemuksia. Pääosin myönteisiä, mutta ei pelkästään niitä.

Elokuvan materiaali on upeaa suomalaista luontokuvausta, joka osaa tehdä oikeutta pohjoisen taigan metsäluonnolle. Vaikka en nähnyt elokuvaa isolta valkokankaalta, kuten varmasti parasta olisi, olin erittäin vaikuttunut. Kuten hyvissä luontoelokuvissa aina, myös Metsän tarinassa tunsi pääsevänsä etuoikeutettuna näkemään sellaista, mikä normaalisti välttelee ihmissilmää.

Minun makuuni elokuvan rytmi ja kuvakerronnan nopeatahtisuus eivät aivan olleet. Olisin monia tilanteita seurannut mielellään paljon pidempään, verkkaisemmin. Mutta ohjaajan näkemyksen mukaan silmiemme edessä oli nopeasti ohikiitävien näkymien virta, jossa pohjoisen luonnon näennäisen yksinkertaisuuden takana oleva monimuotoisuus pitää ehtiä esitellä eri vuodenaikoina. Kuvat ovat kauniita, mutta välillä katsoja hengästyy.

Elokuvan ääniraita on vielä hämmentävämpi tapaus ja tämän pienen kirjoituksen varsinainen syypää. Ohjaaja on päättänyt yhdistää elokuvaan kolme erilaista äänimaisemaa: luonnon omaa ääntä, elokuvaa varten sävellettyä orkesterimusiikkia ja kahdella ihmisäänellä toteutetun tarinankerronnan. Isän ja pojan dialogi on kohtalaisen onnistunut, vaikka jossain määrin ylidramaattinen minun makuuni. Pohjolan kansojen monivärinen suhde metsäluontoon tulee siinä kuitenkin kauniisti esiteltyä.

Luonnon oma soundtrack on hetkittäin henkeäsalpaavan vaikuttavaa, mutta vain hetkittäin. Sen nimittäin peittää enimmäkseen alleen Panu Aaltion säveltämä orkesterimusiikki tavalla, joka herättää minussa sekä ihmetystä että ärtymystä. En ymmärrä ohjaajan ratkaisua ollenkaan. Paitsi jos kyseessä on ollut epätoivoinen yritys myydä elokuvaa yhdysvaltalaisille katsojille, jotka on totutettu siihen, että kaikki kuvallinen kerronta on emotionaalisella tasolla alleviivaten selitetty ääniraidan avulla.

Panu Aaltion musiikki on sinänsä taitavasti ja ammattitaitoisesti tehtyä orkesteriviihdettä, joka on myös soitettu hyvin. On kuitenkin mahdoton pitää sitä onnistuneena ratkaisuna tällaisessa elokuvassa. Yhdysvaltalaiseen elokuvaestetiikkaan kuuluu tunnekylläisen musiikin työntäminen kaikkialle, mutta onko niin tehtävä myös suomalaisessa luontoelokuvassa?

Itselleni tulee jakomielinen olo, kun keskellä luonnon pakahduttavaa näytelmää soundtrack pakottaa ajatukseni jonnekin Tähtien sodan tai Sormusten herran tunnelmiin. En ylipäätään pidä siitä, kuinka musiikilla häikäilemättä manipuloidaan elokuvan katsojaa. Erityisen vastenmielistä se on, kun tarjolla olisi luonnon oma, täydellisen riittävä äänimaailma tämän elokuvan tarpeisiin.

Olisin valmis maksamaan elokuvasta tuplahinnan, jos voisin katsoa sen pelkästään luonnonäänien varassa. Olisin valmis maksamaan elokuvasta vaikka kolminkertaisen hinnan, jos voisin nähdä siitä kahden ja puolen tunnin pituisen hitaamman version ilman ihmisten ääniä ja orkesterimusiikkia. Joskus vähemmän on kerta kaikkiaan paljon enemmän.