Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Tosielämän paratiisit (ja parasiitit)

Merkittävä osa ihmiskunnan varallisuutta on hyvin pienen superrikkaitten joukon hallussa. Vain pieni osa tästä varallisuudesta on sijoitettuna edes jollain lailla tuottavaan toimintaan, pääosin se osallistuu vain finanssikeinotteluun piilossa julkiselta katseelta ja ennen muuta verotukselta.

Piilotetun omaisuuden määrä ylittää tavallisen käsityskyvyn. Hyvin varovaisten ja todennäköisesti vanhentuneiden (2005) arvioiden mukaan yksityishenkilöiden salaisilla tileillä on ainakin Yhdysvaltain bruttokansantuotteen (16 biljoonaa dollaria) verran rahaa. Verotulojen menetys on todennäköisesti ainakin 250 miljardin dollarin luokkaa.

Kapitalismin keskeisiä rakennepiirteitä on pääomien eli varallisuuden kasautuminen. On vaikea arvioida, onko ihmiskunnan varallisuus nykyään keskittynyt suhteellisesti enemmän kuin aikaisemmin, mutta se on selvää, että varallisuuden kasat ovat ennen näkemättömän suuria. Varsinaisten superrikkaitten lisäksi kasaa ovat kasvattamassa monet pienemmät toimijat (ns. tavalliset rikkaat), joita ei myöskään kiinnosta palauttaa haalimaansa varallisuutta edes pieneltä osalta yhteiseksi hyväksi.

Sekä tavallisten että superrikkaiden rahaliikenne käyttää maksimaalisesti hyväksi niitä salattuja mahdollisuuksia, joita ns. veroparatiisit tarjoavat. Tällainen tosielämän paratiisi tarjoaa - tietenkin vain rikkaille - mahdollisuuden täydelliseen anonymiteettiin (ammattirikolliset kiittävät aivan erityisesti), erittäin matalaan tai olemattomaan verotukseen sekä ikäviltä kysymyksiltä suojaavaan lainsäädäntöön. Itse "paratiisi" saa tarjoamastaan suojasta oman siivunsa eli kaikki voittavat - paitsi ne 99,999% maailman ihmisistä, jotka eivät ole mukana kakkua jakamassa.

* * *

Veroparatiisit ovat mielenkiintoinen kapitalismin tuote, koska virallisesti niitä moititaan ja niille luetaan kovia uhkauksia, mutta todellisuudessa yksikään vastuussa oleva hallitus ei tee asialle yhtään mitään. Vaikka Cayman-saaret ja vastaavat maantieteelliset minikohteet hallitsevat yleensä mielikuviamme näistä salatun varallisuuden hoitopaikoista, todellisuudessa suurimmat veronkiertäjät toimivat Lontoon keskustassa ja New Yorkissa Manhattanilla, eivät missään kansainvälisen lain ulottumattomissa olevilla merirosvosaarilla.

Veroparatiisit ovatkin finanssikapitalismille välttämätön peliväline, vaikka ns. sosiaalisen kapitalismin edustajat aika ajoin vaativat kovin sanoin veronkierron lopettamista. Sillä vaatimuksella ei ole selvästikään ns. poliittista kannatusta edetäkseen puhkuvista puheista tehokkaaksi toiminnaksi. Lainsäätäjät ovat finanssikapitalistien talutettavana nöyriä käskyläisiä kuten ennenkin, joten vain kosmeettisia tekoja on tiedossa.

Finanssikapitalismi, joka hallitsee maailmasta hyvin suurta osaa, ei ole kiinnostunut mistään ihmisten todellisuudessa esiintyvästä. Se operoi pelkästään virtuaalisen omistamisen ja voitontavoittelun tasolla, joten oheisvahingot kuten taloudellinen lama ja miljoonien ihmisten kärsimys ei merkitse yhtään mitään. Yksittäisen finanssikeinottelijankaan kohtalo ei merkitse mitään. Jos yksi kärähtää, toinen voittaa. Se on pelin henki ja ainoa sisältö.

* * *

On jokseenkin kiistatonta, että juuri varallisuuden piilottaminen verottajalta on yksi pääsyyllinen nykyiseen taloudelliseen lamaan. Maailman hallituksilla olisi erittäin painavat syyt käydä täysillä veropakolaisten ja -huijareitten kimppuun. Jos edes osa nyt huijatuista verovaroista saataisiin palvelemaan sosiaali- ja terveydenhoitoa, hyvinvointivaltion purkaminen meillä ja sen rakentamisen torjuminen köyhemmissä maissa voitaisiin välttää.

Niin ei kuitenkaan tehdä. Venäjän valtiota voidaan kyllä suurella yksimielisyydellä painaa taloudellisesti polvilleen, mutta pienenkin veroparatiisin kuriin laittaminen on "lännen yhteiset arvot omaaville" yksinkertaisesti täysin mahdotonta. Sitä ei tapahdu, ei vaikka asioiden todellinen tila on erinäisten vuotojen ansiosta täysin kaikkien tiedossa.

Rikollisten joukko siis vain laajenee ja vahvistuu. Yhtäällä ovat ne alkuperäiset kriminaalit, jotka ovat joko muodollisen laillisesti tai suoraan lakeja rikkomalla haalineet suunnattomat omaisuudet hallintaansa. Sitten ovat ne välitoimijat, jotka auliisti ja varmasti hyvää korvausta vastaan tarjoavat rikolliselle omaisuudelle teknis-juridisesti turvallisen säilytyksen ja käyttöliittymän. Lopuksi tulevat ne usein ihan demokraattisesti valitut päättäjät, jotka osallistuvat tähän talousrikollisuuteen ainakin levittelemällä käsiään ja puhumalla pehmeitä sen sijaan että käynnistäisivät kansainvälisen operaation talousrikosten lopettamiseksi.

On vaikea sanoa, keiden moraalinen teko on ala-arvoisin. Mieluiten toteaa vain, että yksiä ja samoja konnia ovat kaikki.


(Kuvan lähteenä on ollut kansainvälinen ActionAid -liike, joka haluaa edistää ihmisoikeuksia ja vastustaa köyhyyttä globaalilla tasolla. www.actionaid.org).

PS. Sain ponnakkeen tämän tekstin kirjoittamiseen Tapio Kuosman omakustannekirjasta Veroparatiisit (2014). Kirja sisältää paljon hyödyllistä tietoa, mutta on koostettu ja toimitettu niin luokattoman epäonnistuneesti, ettei sitä parhaalla tahdollakaan voi varsinaisesti suositella. Jos kuitenkin olet valmis kahlaamaan järjestämättömän datan keskellä, kirjasta löytyy paljon arvokasta faktaa. Pääosan kirjan sisällöstä vievän "hakuteoksen" monia osia voi myös suositella hyvinä tietoiskuina kansainvälisen politiikan ja talouden monimutkaiseen maailmaan.
PS 2, 17.1.2015 Jos haluatte lukea huomattavasti analyyttisemmän kirjan samasta aiheesta, tarttukaa Jyri Hännisen teokseen Veroparatiisit ja Suomi.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kuluttajadata ja tekijänoikeus

On runsaasti esimerkkejä ja vihjeitä siitä, miten huonosti perinteinen (1800-luvulla syntynyt ja 1900-luvulla laajasti toimeen pantu) tekijänoikeusajattelu ja -järjestelmä toimivat verkkoympäristössä. Innokkaimmat ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, ettei tekijänoikeutta edes pitäisi ulottaa verkkoon vaan se pitäisi jättää fyysisten asioiden maailmaan. Erityisesti 2000-luvun alussa vauhdissa ollut vertaisverkkotoiminta (P2P) sovelsi tätä periaatetta varsin tehokkaasti saaden tekijänoikeusteollisuuden edustajat näkemään pelkkää punaista.

On liian varhaista sanoa, tuhosiko verkko tekijänoikeusbisneksellä elävät toimijat, koska näkyvissä oleva elinvoima voi olla päättömän kanan refleksinomaista juoksentelua tai muuten vain uhoa ilman todellista voimaa. Se näyttää kuitenkin vääjäämättömältä, että sisältöjen myymisen ja jakelun maailma on muuttunut peruuttamattomalla tavalla. Perinteinen tekijänoikeuskuvio tuskin voi jäädä koskemattomaksi, niin suurista muutoksista on kysymys.

Kehitys on vain ollut niin nopeata, että ilman hidastuskuvaa on mahdotonta nähdä, kuinka moni ”uusi” vaihe on jo ehtinyt jäädä historiaan. Oma muistini ulottuu hetkeen, jolloin iTunes nolasi maailman suurimmat levy-yhtiöt toteuttamalla musiikin kaupallisen jakelun tavalla, jota oli odotettu musiikkiteollisuudelta turhaan vuosikaupalla. Me kaikki kai uskoimme, että CD-kauppa nahistuu parissa vuodessa ja ihmiset alkavat ostaa haluamiaan musiikkifileitä, joita verkkokauppiaat meille tarjoavat. Tämän uskon osa oli näkemys siitä, etteivät levy-yhtiöt voi iTunesin jälkeen enää kehitystä estää, korkeintaan hidastaa sitä.

Vähänpä tuolloin arvasimme siitä, miten lyhyeksi tuo merkittävän filekaupan vaihe jäisi. Kyllähän sitä edelleen yritetään, mutta kun Spotify toi markkinoille suoratoistokuuntelun, maailma mullistui jälleen kokonaan. Tällä hetkellä mikä tahansa muu kuin suoratoisto tuntuu teknisesti vanhanaikaiselta ajattelulta, on kysymys musiikista, elokuvista tai peleistä – tai jopa kirjoista.

Suoratoisto on pakottanut sisältöteollisuuden hyväksymään sen, että perinteisestä niukkuuden keinotekoisesta ylläpidosta on siirrytty talouteen, jossa raha tulee määrällisestä louhinnasta, ei laadusta tai kohdennetusta myynnistä eli niukkuuden säätelystä. Tämä kaikki on kapitalismin viitekehyksessä täysin luonnollista. Kapitalistiselle tuotannolle ei ole väliä sillä, millä prosessilla ylijäämä eli voitto puserretaan. Tärkeää on vain se, että voittoa tulee ja että se pääsee kasautumaan.

Verkkoyrittäjät ovat sisäistäneet tämän asian niin hyvin, että voidaan perustellusti väittää, että verkkobisneksen päätuote on tänä päivänä kuluttaja ja hänen mieltymyksensä. Kuluttajadatalla on Googlen miljardit kerätty, samoin Facebookin. Amazon myy konkreettista tavaraa, mutta sille kelpaa myytäväksi toisaalta ihan mikä tahansa. Tärkeintä on saada kerätyksi kuluttajadataa, jota voi hyödyntää tai myydä paremmin tarjoavalle.

Onko siis käymässä niin, että luovan työn hedelmien arvo hupenee, kun taas kuluttajadatan arvo kasvaa? Jos tutkii YouTube-palvelun historiaa, on vaikea välttyä ajatukselta, että tekijänoikeusteollisuus on tosiasiallisesti luopunut valvontaroolistaan verkossa ja pyrkii käyttämään palvelua yhtenä mainoskanavana. Jos tekijänoikeuden toteutumista ei valvota, se luonnollisesti menettää markkina-arvonsa. Luultavasti näin on jo käynytkin, sitä ei vaan tohdita sanoa ääneen.

* * *

Milloin viimeksi uutisoitiin jostain järjettömästä suuryritys vastaan 15-vuotias teini tai mummo -oikeusjutusta? Juristien hallitsemalle kentälle on selvästikin marssinut uusia kykyjä, jotka ovat todenneet oikeussalin huonosti bisnestä edistäväksi keinoksi. Kuluttajadatalla kasvaneet ja rikastuneet Google & Facebook ovat eläviä todisteita siitä, että rangaistuksilla pelottelu on yhtä vanhentunutta kuin CD-levyjen kopionestojärjestelmät tai piratismista kouhkaaminen. Ne eivät kiinnosta bisnespuolella enää ketään.

Kapitalismi kuitenkin rakentuu yksityisomistuksen vahvan suojan varaan. Tästä syystä tekijänoikeus eli oikeus hallita käyttölupia, ei ole menettänyt merkitystään. Oikeuksilla voi edelleen tehdä kauppaa, vaikka monopolihinnoittelu on suoratoistomarkkinoilla äärimmäisen vaikeaa ja toimii vain harvojen supermegahaluttujen artistien ja tuotteiden kohdalla.

Tarpeeksi suuret massamarkkinat uhkaavat silti myös tekijänoikeusmonopolia. Spotify lienee jo kasvanut niin suureksi, että kieltäytyminen sen käyttämisestä yhtenä jakelukanavana vaatii talouspäällikön luvan lisäksi myös omistajan tinkimätöntä periaatteellisuutta. No show on vielä mahdollista kaikkein suurimmille (The Beatles) ja pienimmille (tuhannet pienyritykset), mutta sillä välillä tiukimmallakaan levy-yhtiön pomolla ei ole varaa kääntää suoratoistokanaville selkäänsä. Taylor Swift voi näyttävästi luopua Spotify-läsnäolostaan, useimmat muut eivät voi tai ei enää kannata.

Jos haluaa omat artistit esille ja klikkausten piiriin, hinnoittelumonopolista on luovuttava. Yksilöllinen musiikki muuttuu sekin kuluttajadataksi, jonka avulla yritetään nuuskia ja ennustaa seuraavaa hittimyyjää. Klik, klik ja klik, vain se on verkkoyrityksille tärkeää. Filekauppa oli verkkaista ja volyymeiltä mitätöntä verrattuna suoratoiston kiihkeälle maailmalle, jossa rahan käyttö ei muodosta enää minkäänlaista kynnystä. Siksi iTunes tulee katoamaan, kun Spotify ja sen mahdolliset seuraajat porskuttavat.

Sekin on mahdollista, että suoratoisto korvautuu jollain sellaisella, jota emme pysty edes kuvittelemaan. En itse kuitenkaan usko, että senkään bisneslogiikkaa perustuu entisiin niukkuudensäätelymalleihin. Ne ovat pysyvästi historiaa.


Herkät ja sähköllekin herkät

Käsite ”sähköyliherkkyys” on juurtunut suomen kieleen 2000-luvun aikana. Ei vähiten siksi, että monet hyvällä bisnesvainulla varustetut kauppiaat ovat kiirehtineet tarjoamaan reilusti hinnoiteltuja tuotteitaan hoitamaan näitäkin vaivoja. Pahimmissa tapauksissa myyntiä on edistetty aktiivisella ”mielipidekirjoittelulla”, joiden yhteydessä jotenkin on unohtunut kertoa, että huolestunut kirjoittaja myy muina aikoina tuotteita ”sähköyliherkille”.

Miksi käytän termiä lainausmerkeissä? Tähänastisen tieteellisen tutkimuksen perusteella ei ole näyttöä siitä, että olisi olemassa ”sähköyliherkkyydeksi” kutsuttu sairaus, jonka aiheuttaisi sähkömagneettinen säteily. Monenlaisia oireita on todistetusti esiintynyt, mutta niiden yhteys väitettyyn ongelmien lähteeseen on vähintäänkin kiistanalainen. Useimmissa sokkotesteissä itsensä ”sähköyliherkiksi” ilmoittaneet eivät ole pystyneet kertomaan, milloin heidän lähellään on säteilyn lähde, milloin ei.

Koska joidenkin yksittäisten ihmisten reagointi sähkömagneettiseen säteilyyn on kuitenkin osoittautunut lantinheittoa todennäköisemmäksi, ei ole syytä sulkea pois sellaista mahdollisuutta, että ihmiselimistöllä voisi olla yksilöllisenä ominaisuutena kyky aistia myös sellaista säteilyä, joka on valtaosalle ihmisistä täysin huomaamatonta. Tätä mahdollisuutta on syytä tutkia siinä missä mitä tahansa muutakin fysiologista ominaisuutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole syytä tulkita asiaa niin, että nämä muutamat poikkeusyksilöt todistaisivat ”sähköyliherkkyyden” todelliseksi ilmiöksi.

Äkkiseltään koko puhe ”sähköyliherkkyydestä” voi tuntua turhalta, koska se ei kuitenkaan ole suurten ihmisjoukkojen kokema vaiva (alan toimijat tosin väittävät, että EU:n alueella olisi 13 miljoonaa oireista kärsivää). Jos kuitenkin ajatellaan asiaa luonnontieteen valossa, on väite ”sähkön” terveyshaitoista yhteiskunnallisesti niin raju, ettei sitä voi jättää huomiotta. Pelkästään matkapuhelimien ja niiden lähetystekniikan vaikutuksista ihmiseen on tehty paljon tutkimuksia, joissa on panoksena jättimäisten taloudellisten sijoitusten tuleva arvo. ”Sähköyliherkkyydellä” rahaa tekevien onkin ollut helppo ratsastaa väitteellä, että kännykkäfirmat ovat vääristelleet tutkimuksia tai että uskottavaa tutkimusta ei ole mahdollista tehdä kännykänvalmistajien vaikutusvallan takia.

Vaikka ilmiö lienee todellinen, sen syistä vallitsee siis täydellinen erimielisyys. Pääosa tutkijoista ja tiedemiehistä ei pidä tutkimustulosten valossa uskottavana väitteitä oireiden aiheuttajista, eikä ilmeisesti edes teoreettista mallia siitä, mistä voisi olla kysymys, ole olemassa. Yksilöitten kertomukset omista reaktioistaan ovat niin kirjavia, että on täysin epäselvää, puhutaanko edes pelkästä sähkömagneettisesta säteilystä, vaan myös kaikesta muusta ”allergiasta”.

Suomen Sähköherkät ry (entinen Suomen Sähköyliherkät eli tuo ”yli” on jätetty nimestä pois, ilmeisesti PR-syistä) pyrkii ennen muuta saamaan viranomaiset hyväksymään heidän edustamansa herkkyyden sairaudeksi ja sairastuneet sosiaalietuihin oikeutetuiksi. ”Sähköyliherkkyyden” virallinen määrittely sairaudeksi lienee järjestölle samalla lailla tärkeää kuin esimerkiksi skientologeille on saada oma ohjelmansa hyväksytyksi ”uskontona”. Siksi järjestö ei ollut tyytyväinen tuoreeseen ”ympäristöherkkyyden” saamaan tautiluokitukseen, koska se tunnustaa vain oireet, ei itse sairautta.

* * *

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella sellaisen, jonka maailmankatsomus nojautuu rationaaliseen skeptisyyteen ja tieteellisen tiedon arvostamiseen? Jyrkin tulkinta lienee ”sähköyliherkkyyden” tulkitseminen ihmisen mielikuvituksen ja itsesuggestion tuottamaksi harhaksi tai suoraan "hysteeriseksi" reaktioksi. Tällä kannalla on ollut mm. radiotekniikan professori Martti Tiuri, vaikka ilmaisikin asian värikkäämmin. Hiukan lievempi tulkinta on se, että ihminen vain selittää todelliset vaivat yhdellä kaikenkattavalla tavalla saadakseen huonolle ololleen selityksen. Tämä on alan kauppiaille ihannetilanne, koska erittelemättömän pahan olon torjumiseen voida myydä melkein mitä tahansa ja jos se ei ”toimi”, voidaan aina todeta, että potilaan yliherkkyys vaatii vielä rankemmat laitteet suojaksi.

Itse pidän todennäköisenä, että pääosa ”sähköyliherkkien” oireista kuuluu ns. psykosomaattisten ilmiöiden piiriin. Yhden oireen ”selittäminen” tavattomalla herkkyydellä sähkökentille tms. johtaa helposti siihen, että oireita tulee jatkossa lisää aina kun potilas keksii olevansa jonkin säteilyn piirissä. Tämä ei tarkoita, että ihmisellä ei voisi olla aivan oikea vaiva, sairaus tms., mutta syyn vierittäminen ”sähköyliherkkyydelle” on sepitettä. Sellaiseen on ihmisellä voimakas taipumus ja houkutus aina, kun vaivoille ei lääketiedekään löydä mitään selkeää syytä. Onhan helpompaa, jos kaikkeen onkin syyllisenä ”sähkö” tai jokin muu vastaava.

Arkikokemuksen mukaan erilaiset selittämättömät vaivat tuntuvat kasautuvat yksille ja samoille ihmisille. Ei olisikaan kovin kummallista, jos voitaisiin tieteellisestikin osoittaa, että joidenkin yksilöiden elimistö reagoi poikkeuksellinen herkästi vähän kaikkeen, myös sellaiseen, jolla ei oikeasti voi olla vaikutusta, mutta jonka mieli voi kokea uhkaavaksi. On silti kokonaan eri asia väittää tai todistaa, että kyseessä olisi jokin sairaus siinä mielessä kuin lääketiede asian näkee. Esimerkiksi pölyinen ilma vaikuttaa useimpiin ihmisiin epämiellyttävästi. Sitä rupeaa yskittämään ja aivastuttamaan, vaikka olisi kuinka terve muuten. Jotkut kuitenkin reagoivat ilman pölyyn hyvin voimakkaasti, kuten ns. homeongelman kohdalla on voitu todeta. Ilmassa leijuvat homeitiöt voivat tehdä jotkut meistä työkyvyttömiksi. Asiayhteys on tässä tapauksessa kuitenkin selkeästi havaittavissa, tutkittavissa ja osoitettavissa.

En itse pidä uskottavana Suomen Sähköherkät ry:n edustamaa näkemystä, jonka mukaan kyseessä on sairaus nimeltä ”sähköherkkyys” tms. Ihmisten raportoimien vaivojen yleistymistä ei ole voitu osoittaa (lääke)tieteellisesti minkään sähkö- tai muun tekniikan lisääntymisen seuraukseksi. Mitään tiedettä hipaisevaakaan teoriaa siitä, mikä erilaisia herkkyysreaktioita aiheuttaisi, ei ole olemassa. Alan toimijoiden ”teoriat” sähkökenttien vaarallisuudesta eivät perustu tutkimukseen tai edes teoriaan, niissä vain osoitetaan sormella oiretta ja jotain sellaista ilmiötä, jonka arkijärki voisi hyväksyä selitykseksi tai syylliseksi. Sellainen on silkkaa hölynpölyä.

Itsensä ”sähköyliherkiksi” ilmoittaneiden toistuva epäonnistuminen testeissä, joissa he eivät ole kognitiivisin keinoin voineet tietää, ovatko vaaralliseksi ilmoittamansa säteilyn kohteena vai eivät, on minusta painava näyttö sen puolesta, että kyseessä on korkeintaan psykosomaattinen oireyhtymä, jollaista kansankielellä myös luulotaudiksi kutsutaan. Ihminen voi voimakkaan suggestion seurauksena saada vaikka palorakkulan iholleen, joten raportoidut oireet eivät vaikuta mitenkään mahdottomilta psyykkisen (itse)suggestion seurauksina.

En silti pidä järkevänä saati kohtuullisena osoitella itsensä ”sähköherkiksi” kokevia ihmisiä sormella. Selkeitä huijareita joukossa tuskin on, koska ainakaan toistaiseksi ei yliherkkyyttä teeskentelemällä voi saavuttaa taloudellisia tai sosiaalisia etuja (laitteita ja aineita myyvät ovat asia erikseen). Elämän hankalaksi tekevistä reaktioista kärsivää ei välttämättä auta, vaikka hänen sanotaan kärsivän psykosomaattisesta oireilusta. Vaikka näin olisi, ihminen tarvitsee ihan oikeaa hoitoa. Mutta sen sijaan, että pyritään muuttamaan koti Faradayn häkiksi kalliilla rahalla, voisi olla tarpeen paneutua kokonaisvaltaisesti tällaisen ihmisen elämään ja sen osatekijöihin. Veikkaan, että itsensä ”sähköherkiksi” kokevilla on usein myös yhtä ja toista muutakin hankaluutta elämässään. Sellaisesta ei kuitenkaan pidä ihmistä rangaista, vaan häntä täytyy auttaa.


lauantai 20. joulukuuta 2014

Suomen ryöstöviljellyin kansallisaarre

Muutama heistä on vielä elossa ja varmasti siitä pirteimmästä päästä oleva Hannes Hynönen sai kunnian toimia Linnan tämänvuotisten juhlien miespuolisena tähtenä (hän kun ei voinut osallistua siihen tärkeimpään eli rouvasväen puvustojen varustelukilpaan). Hufvudstadsbladet julkaisi 101-vuotiaasta Hynösestä valokuvan, jossa kirjailija Sofi Oksanen tanssittaa veteraania kasvoillaan kovin mairea ilme, joka herätti ainakin minussa monenlaisia epämukavia ajatuksia.

Sotaveteraanien avullahan on tehty monenmoista kuluneiden vuosikymmenien aikana. Kun porvarillinen Suomi ei ole halunnut näitten onnekkaiden eloonjääneiden, mutta nuoruutensa sodalle uhraamaan joutuneiden mies asioita kerralla kuntoon laittaa, olemme saaneet todistaa vuodesta toiseen jatkuvaa veteraaniteollisuuden kukoistusta.

Kysymys ei ole siitä, ettei siinä sivussa olisi myös näiden veteraanien asioita hoidettu ja edistetty. Mutta vaikka joukko on pienentynyt vuosi vuodelta, heidän urotöillään ja eloonjäämisellään elävät järjestöt –ainakin osa niistä – ovat vain lihoneet lihomistaan. Merkittävä osa erilaisilla keräyksillä ja myyntikampanjoilla hankituista varoista menee organisaatioiden pyörittämiseen, sotaa kokemattomien työntekijöiden palkkoihin ja jatkuvaan aatteelliseen toimintaan, ei suoranaisesti veteraanien hyväksi.

Poliittisen historian harrastajalle on selvää, että juuri tuo aatteellinen työ on veteraaniteollisuuden tärkein tuote ja tarkoitus. Jos veteraanien asiat olisi hoidettu kuntoon heti kohta sotatoimien päätyttyä tai viimeistään siinä vaiheessa, kun Porkkala saatiin takaisin, olisi isänmaallisuustyöhön jäänyt veteraanin kokoinen aukko. Sitä olisi ollut paha millään korvikkeella täyttää, sillä mikään ei ole elävän veteraanin veroinen kansan isänmaallisuuden nostattaja, ei edes sotakuollut.

”Sotaveteraani” on oikeiston käyttämä termi, keskemmällä ja enemmän vasemmalla olevat järjestöt ovat puhuneet mieluummin ”rintamamiehistä”. Oikeiston terminologinen valinta on tietenkin ollut harkittua. Myös hävityllä ja historiaan painuneella sodalla voi myydä niin aatetta kuin tavaraa, kun asiat pelkistetään urheaan – ja henkiin jääneeseen – sotilaaseen. ”Rintamamies” on oikeistolaisen aatteellisuuden näkökulmasta turhaa nössöilyä, kyllä tässä bisneksessä tarvitaan sanaa ”sota”.

Veteraaniteollisuuden tärkein tuote on militaristinen, kansallishenkinen ja ryssävihainen tapa suhtautua historiaan ja Venäjään. Tuote on epäilemättä jo aika eltaantunut, mutta se kelpaa osalle kansasta edelleen oikein hyvin. Se taitaa kelvata myös kirjailijalle, joka on ponnistanut osin samanlaisesta mustavalkoisesta maailmankuvasta. Olen aika varma, ettei vuonna 1977 syntynyt Sofi Oksanen saarnannut Hannes Hynöselle tanssin lomassa suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta, mutta yhteisiä sotamuisteloita saattoi löytyä.


* * *

Olen elämässäni tavannut useita henkiin jääneitä, siis näitä ”sotaveteraaneja”. Isänikin oli sellainen, lievästi sirpaleista haavoittunut tykistön lapsiupseeri (täytti jatkosodan syttyessä 20 vuotta). Hänelle sota ei tosin erityisen pahana näyttäytynyt, perheettömälle nuorukaiselle, jota naiset hellästi hoitivat sotasairaalassa. Isäni kertoi tämän vähän nolona, kyllä hän everstinä tiesi, ettei oikea veteraani saa sillä lailla puhua. Täytyisi olla huolestunut puolustusvoimain resursseista, nuorison isänmaallisuuden vähäisyydestä ja viidennen kolonnan eli pasifistien ja kommunistien jatkuvasta myyräntyöstä.

Veteraaniteollisuuden standardituotetta eli jämerästi edelleen jatkosotaa puolustavaa ja idän pysyvään uhkaan ajattelunsa perustavaa rintamasotilasta en ole koskaan tavannut, mutta kyllä heitäkin on järjestöjen tarpeisiin riittänyt. Hannes Hynönen on kyllä selvästi toista maata, huumorintajuinen ja leppoisa savolainen. Mutta vasta vuonna 2014 oli hänen kaltaiselleen hurmurille tilaa kansakunnan kaapin päällä – ainakin vähäksi aikaa.

* * *

Kaikki veteraaniteollisuus ei ole porvarillisen valtiovallan laiminlyöntejä paikkaavaa sosiaalityötä. Kaatuneiden muistosäätiö – alkuperäiseltä nimeltään Sankarivainajain Muistosäätiö – perustettiin 11.11.1944 eli 70 vuotta sitten pelastamaan Suomen Aseveljien Liiton (SAL) varallisuutta uhanneelta takavarikolta. SAL oli perustettu heti talvisodan jälkeen vastavoimaksi Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle. Se ehti kasvaa noin 250000 jäsenen järjestöksi. Avointa antikommunistista propagandaa ei enää harjoiteta, mutta SAL:n omaisuuden perineen säätiön tarkoituspykälä (http://www.muistosaatio.fi/saatio/tarkoitus/) kertoo hellittämättömästä aatteellisesta työstä. Se ei ole edes hankalaa, kun omaisuutta on kertynyt 16 miljoonan euron verran.

Jatkosodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta, mutta kymmenet järjestöt, sadat ihmiset ja miljoonat eurot pyörivät edelleen noitten sotien ympärillä. Noista kaukaisista sodista kirjoitetaan, julkaistaan ja ostetaan joka joulu ja isänpäivä kirjoja, joista melkein kaikki noudattavat alan teollisuuden standardivaatimuksia ja joita sellaisina myös halutaan. Suomalaisen sotilaan täytyy pysyä karskina sankarina, joka vastaa vähintään kymmentä ryssää, oli tilanne mikä tahansa. Sota oli kovaa, mutta suomalainen sotilas vielä kovempi. Paitsi tietenkin ne kymmenet tuhannet, jotka sota jauhoi kuoliaaksi. Mutta sellainen ei palvele alan teollisuutta.

* * *

Voiko tämä jatkua ikuisesti? Hannes Hynönen on harvinainen poikkeus. Useimmat vielä elossa olevat entiset sotilaat ovat huonokuntoisia sänkypotilaita, joiden hautajaisiin ei tahdo enää löytyä kävelemään pystyviä ikätovereita. Hynönenkään ei elä ikuisesti, vaikka kuvien perusteella voisi toisinkin luulla. Tulee päivä, jolloin jokainen entinen sotilas on kuollut, samoin heidän puolisonsa. Ajetaanko veteraaniteollisuus silloin alas?

Enpä usko. Sen työllistävä vaikutus ei ehkä ole suuri, mutta on se silti olemassa. Oikeistolaisen isänmaallisuuspropagandan tarve tuskin katoaa sekään, vaikka aktiivinen ja aatteellinen ryssäviha näyttää nyky-Suomessa voivan erittäin paksusti. Uuden uhkan hellitylle historiantulkinnalle muodostavat ennen muuta ne uudemman polven tutkijat, joille perinteinen propaganda on vain perinteistä propagandaa, ei mitään totuusarvoja sisältävää informaatiota.

Erään merkittävän sodan vaietun puolen paljastaneen kirjan toimittaja totesi minulle sähköpostitse, kuinka heidän työryhmänsä oli vaikeata saada rahoitusta kirjalleen vanhoillisilta säätiöiltä, koska se kuvasi sotaa ”väärin” eli ei ihannoiden, vaan realistisesti. Sotaveteraaniteollisuus ei kaipaa historiallista totuutta, se elää ja voi parhaiten fantasiamaailmassa, jonka se on itse saanut sepittää ja suomalaisille tarjoilla.

Vuonna 1984 vankilaan aseistakieltäytyjänä tuomittu tohtori Pertti Haaparanta totesi äskettäin Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Samaten sotaveteraanien hyötykäyttö, siis heillä ratsastaminen monenlaisissa poliittisissa hankkeissa saisi jo loppua, he ovat yksilöitä.” Niin ovat, eikä heiltä kysytty lupaa, kun tämä hyödyntäminen alkoi ja kun se vaan jatkui ja jatkui.

Sodasta hengissä selvinneet olivat onnekkaita, jotkut heistä varmasti myös henkilökohtaisesti rohkeita ihmisiä, jotka tekivät parhaansa kuoleman kentillä. Hengissä kahdesta sodasta kuin ihmeen kaupalla selvinnyt Suomi ei kuitenkaan kohdellut heitä hyvin. Sen todistaa joka vuosi toistuva sotaveteraanikeräys, jollaista ei tietenkään tarvittaisi, jos valtio olisi vastuunsa kantanut. Mutta ei ole kantanut, ei ehkä ole halunnutkaan. Elävällä, vaikeuksissa olevalla sotiemme veteraanilla on aina ollut suuri mainosarvo, joka on osattu muuttaa erilaisiksi tuotteiksi. Kaatuneiden Muistosäätiöiden miljoonilla varmasti jokainen vielä elävä veteraani saisi kaiken tarvitsemansa hoidon. Mutta nuo miljoonat onkin varattu kuolleilla veteraaneilla tehtävän ideologisen työn tarpeisiin. Se ei ole selvästikään sama asia kuin elävän sotaveteraaninen etu. Joskus mietin, häpeääkö kukaan veteraanien asialla ratsastava tekemisiään. Ehkä olisi syytä.



[Alkuperäinen kuva Lehtikuva/Heikki Saukkomaa. Pientä otetta kuvasta on käytetty tämän tekstin havainnollistajana tekijänoikeuslain sitaattipykälän (§ 22) nojalla.]

PS. Juuri tulleen tiedon mukaan myös Elastinen on ottanut osansa Hynösen loisteesta julkaisemalla Instagram-palvelussa pönötyskuvan itsestään ja Hynösestä lounaan jälkeen. Sillä lailla.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Viimeinen napinpainallus

Seuraavat ajatukset eivät johdu viime aikojen suomalaisesta militaristisesta kiihkoilusta, mutta liittyvät tietysti siihenkin.

Onko ihmiskunnan olemassaolo tärkempää kuin miljoonien ihmisten kärsimys? Melkein koko elämäni olen pohtinut eettistä valintatilannetta, jossa sormeni alle tarjoutuisi nappi, jota painamalla koko ihmiskunta (ehkä myös muu eliökunta) häviäisi olemasta saman tien. Mikä estäisi painamasta ja päästämästä kärsimyksistään niitä miljoonia ihmisiä, joiden elämä ei ole eikä koskaan tule olemaan muuta kuin kärsimystä?

Kysymyksenasettelu ei taatusti ole omaperäinen, eikä kukaan liene tarjonnut siihen yksinkertaista vastausta. Silti se piinaa minua aina, kun näen uutisia nälänhätäalueilta tai vaikkapa juuri nyt IS-järjestön hyväksymät ohjeet ei-musliminaisten ja lasten orjuuttamisessa ja seksuaalisessa riistosta.

Jos me kaikki häviämme, kukaan tai mikään ei jää harmittelemaan. Ympärillämme levittäytyvät maailmankaikkeus ei tähänkään asti ole kiinnittänyt meihin mitään huomiota, mitättömään entropia-anomaliaan yhden tavallisen galaksin yhden tavallisen aurinkokunnan keskivaiheilla. Mitä haittaa siis olisi siitä, jos ihmiskunta häviäisi?

Järki vastaa lyhyesti, ei mitään haittaa. "Haittaa" ei voi olla ilman huomioijaa, kriitikkoa. Uskonnollisuuteen taipuvaisilla ihmisillä vastaus voi olla "jumala ei pitäisi siitä". Mutta miten me voisimme mitään tietää tällaisen jumalolennon harminaiheista. Ehkä jumalakaan ei piittaisi siitä, mitä meille tapahtuu.

Tunne etsii perusteluja kaikesta siitä kauniista, hyvästä ja mielenkiintoisesta, mitä ihminen on kaiken hirveytensä lisäksi saanut aikaan. Nehän ovat totta ja oikeutettuja tulemaan pohdintaan mukaan. Ihmiskunnan mukana katoaisivat myös Mozartin musiikki, Tove Janssonin maailmat ja Miyazakin elokuvat. Lopullisesti, kokonaan.

Mutta kaipasiko niitä kukaan niinä miljardeina vuosina, joiden aikana yksinkertaisista alkueliöstä kehittyi ajatteluun kykeneviä eliöitä? Milloin itse asiassa on ihmiselle kehittynyt kyky murehtia jo etukäteen jonkin katoamista? Murehtivatko Altamiran tai Lascaux'n luolamaalarit kättensä töitten mahdollista tuhoutumista? Oliko jo Mozartilla itsellään jo huoli sävellystensä säilymisestä jälkipolville (hän osasi kyllä olla huolissaan varastelevista kollegoista ja kustantajista, mutta se lienee eri asia)?

* * *

Ajatus ihmisyyden tai ihmisen luoman taiteen minkäänlaisesta itseisarvosta taitaa olla suhteellisen uusi ilmiö, vaikka en todellakaan osaa sen syntyä ajoittaa kysymyksiä tarkemmin. Osa ihmisistä ei ole koskaan pitänyt muitten henkisiä tai aineellisia aikaansaannoksia minkään arvoisina. Milloin mistäkin syystä on tuhottu valtavasti sellaista, minkä säästämistä tänä päivänä pidämme itsestään selvänä. Tuhotaan myös tänä päivänä.

Vielä piittaamattomammin suhtaudumme toisten ihmisten elämään, hyvinvointiin, kärsimyksiin. Emme kaikki, mutta liian moni meistä. Hyvinvointi on vain joidenkin ihmisten etuoikeus, ei kaikkien. Jos esitän nappikysymyksen Guantánamossa kidutettavalle terroristiepäillylle tai jihadistien leirillä raiskattavalle ei-muslimitytölle, onko heillä mitään syytä olla pyytämättä pikaista painallusta?

Tuollaista nappia ei ole kenellekään tarjolla (maailmanlaajuinenkaan ydinsota ei välttämättä tuhoaisi kaikkea elämää), mutta kärsimys näyttää olevan loppumatonta. Kaikki siitä ei ole ihmisen omaa tekoa, luontohan suhtautuu meihin yhtä piittaamattomasti kuin avaruus. Maa järisee, tsunamit ja pyörremyrskyt kiitävät täysin meistä riippumatta ja ajattelematta. Mutta ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttama kärsimys ei ole väistämätöntä, vaikka siltä joskus näyttääkin.

* * *

Oma kärsimyksensietokykyni on vanhemmiten laskenut erittäin alas. Fiktiivinenkin kärsimys on yleensä vaikeaa seurattavaa, oikeasta puhumattakaan. Tietoisuus joka hetki kärsivistä ihmisistä, ei pelkästään mutta erityisesti lapsista, saa minut toivomaan aurinkomme äkillistä räjähdystä tai jotain muuta kosmista tapahtumaa, joka puolestani hoitaisi tuon viimeisen napinpainalluksen tehtävän.


Sitä odotellessa on tehtävä kaikki mahdollinen kärsimysten minimoimiseksi. Tapoja on lukemattomia, järjestöjäkin on mistä valita, kunhan ei valitse piittaamattomuutta. Älä ole tyytyväinen siihen, ettet itse juuri nyt kärsi. Kaikilla ei todellakaan ole yhtä hyvä tilanne, etkä sinäkään voi olla varma tulevaisuudesta. Siksi vastusta väkivaltaa, sotaa, vihaa ja vihanlietsontaa. Siksi puolusta koulutusta kaikille, hyvän tekemistä aina kun mahdollista, rauhantyötä, oikeudenmukaisuutta, jokaisen oikeutta elää ilman toisen ihmisen aiheuttamaa kärsimystä. Älä ainakaan lisää kärsimysten määrää omilla toimillasi. Sen voi jokainen meistä tehdä.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Vitjat ja valat

Sattui paikallislehdestä silmiin aukeamalla levitetty juttu ”Odd Fellows -temppeli avaa salaisuuksiaan” (Helsingin Uutiset 6.-7.12.2014, s. 6-7). Suomessa toimivista salaseuroista tämä OF ei liene tunnetuimpia, mutta kuvista ja teksteistä päätellen polkan kuviot ovat samat kuin Vapaamuurareilla ja hiukan vähemmän salaisilla Leijonilla tai Rotareilla. Keski-iän ylittäneitä herroja vitjat kaulassa ylevien päämäärien hyväksi, mutta pikku salaisuuksilla puuhaa maustaen. Odd Fellow tosin sietää naisiakin, mutta pääosin nämä ovat herraseuroja.

Ulkopuolisen on helppo naureskella näille itsensä tärkeiksi tunteville herroille ja heidän koomisen puolelle helposti lipsuvien riittiensä yksityiskohdille, jotka tuovat väistämättä mieleen oman nuoruuden poikakirjat. Salaseuralaiset ovat itse lietsoneet sekä epäluuloja että naureskelua kielloilla, jotka kuulostavat ulkopuolisen korvissa joko lapsellisilta tai – jos ne ottaa ihan todesta – suorastaan huolestuttavilta.

Kuulun itse niihin suomalaisiin miehiin, joille osallisuus jossain tällaisessa salaseurassa ei tulisi mieleenkään. Mutta niinpä en kuulukaan niihin, jotka tämän maan asioista päättävät hyvä veli -verkostojensa kautta, vaan saan tyytyä ihmettelemään sivusta, kun silloin tällöin joku salaseuroihin asti ulottuva epävirallinen sidos paljastuu.

Olen kerran osallistunut pyydettynä vierailevana puhujana Lions-osaston tilaisuuteen, mutta vaikka se lienee lajissaan poikkeuksellinen ”tavallinen” ja avoin, oli minulla vaikeuksia pysytellä vakavana paikallisten leijonajohtajien käätyjen ja sisäisten arvonimien edessä. Kun tunsin eräitä jäsenistä myös siviilielämästä, en voinut kuin ihmetellä sitä, kuinka vakavasti läsnäolijat ottivat itsensä ja järjestönsä.

Olen siis aiheeni kannalta äärimmäisen ulkopuolinen, kriittinen ja osittain jopa pilkallinen. Tällaiset salaseurat ovat mielestäni naurettavia ja niihin osallistuvien itsekritiikki huolestuttavan vähäistä. Mutta naurattavia nämä järjestöt eivät ole, koska on perusteltua syytä olettaa, että niiden suojissa tehdään asioita, jotka eivät ole sen paremmin lain kuin demokraattisen yhteiskunnan toiminnan kannalta yhdentekeviä.

* * *

Valkoisten miesten salaseuroilla on pitkä historia, josta on kirjoitettu paljon, enimmäkseen kuitenkin kuvitelmien eikä vankan tiedon pohjalta. Salainen järjestö ei halua edistää salaisuuksiensa paljastumista, olivat ne miten viattomia tahansa. Salaseuran vetovoima katoaa, kun se ei enää ole salaseura. Esimerkiksi Vapaamuurarit, jotka ovat varmaan tunnetuin ja ehkä vaikutusvaltaisinkin suuren yleisön tuntemista salaseuroista, on onnistunut satunnaisista keltaisen lehdistön ”paljastuksista” huolimatta pitämään salaisuutensa varsin hyvin. Esimerkiksi monet julkaisut on rajattu jäsenkunnan ulkopuolelle, eikä niitä edes Kansalliskirjastossa pääse ulkopuolinen tutkimaan, vaikka ne on sinne talletettu.

Minulla ei siis ole mitään salaista tietoa salaseuroista, pelkästään kriittisiä kysymyksiä, joita olen itse pohtinut ja joita on mielestäni syytä jokaisen sellaisen pohtia, joka ei usko yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallankäytön kaikkien kerrosten olevan tavalliselle kansalaiselle näkyvissä.

On tärkeä muistaa koko ajan, että nämä kymmenien tuhansien jäsenten järjestöt eivät todennäköisesti pääsääntöisesti tee mitään sellaista, minkä laki kieltää tai joka herättäisi suurta pahennusta julkiseksi tultuaan. Itse uskon, että salaisuudella operoiminen on pääasiassa psykologinen tapa sitoa jäsenet kyselemättömään yksituumaisuuteen ja lojaaliin vaikenemiseen. Salaisuuteen vihkiminenhän nostaa ihmisen itsetuntoa kummasti, ja jos tuo vihkiminen vielä suoritetaan salaisin menoin, sidoksesta voi tulla varsin vahva.

Sekin on sanottava ääneen, että ainakin kaikki julkisuuteen tuodut salaseurojen toimet ovat pääasiassa perinteistä porvarillista hyväntekeväisyyttä, joka ei puutu ongelmien syihin, mutta helpottaa valikoitujen autettavien elämää. Siitä on paha sanoa mitään kriittistä, ainahan sosiaalista hyväntekeväisyyttä tarvitaan. Salaseurojen hyväntekeväisyystoiminta on usein kristillisesti tai ainakin jollain lailla uskonnollisesti ryyditettyä, mikä heikentänee potentiaalista kritiikkiä, oli se salaseurojen puolelta harkittua tai ei.

On kuitenkin todennäköistä, että kun puhutaan salaseuroista, kaikki niiden toimet eivät ole julkisia ja siihen, mikä ei ole julkista, sisältyy aina mahdollisuus päivänvaloa kestämättömiin toimiin. Tässä puheena olevien salaseurojen historiaan sisältyy myös vaiheita, jolloin ne ovat olleet esimerkiksi valtiovallan ankarien säätely- ja suoranaisten lakkauttamistoimien kohteena. Erityisesti vapaamuurariuden ovat monet hallintojärjestelmät kokeneet uhkana keskitetyn vallan haltijoille. Hitler tai Stalin eivät kaivanneet valtakuntiinsa harppiporukkaa.

Nykypäivänä tilanne on sikäli muuttunut, että hajanaistenkin julkisuuteen vuotaneiden jäsenyystietojen perusteella on ilmeistä, että salaseuroista on tullut valtaeliitin miehittämiä organisaatioita, jotka eivät kilpaile muuten kuin korkeintaan keskenään (ainakin sutkausten tasolla kerrotaan usein tarinoita pikkupaikkakuntien leijonien ja rotarien keskinäisistä kähinöistä). Juuri tässä kiteytyy demokraattisen yhteiskunnan kokema uhka: voimmeko luottaa demokraattisesti valittujen päättäjien olevan ehdottoman lojaaleja julkiselle vallalle, jos he toimivat salaisessa organisaatiossa, jonka sidoksia on mahdoton tietää saati valvoa.

Pääosa salaseurojen jäsenistä todennäköisesti närkästyy, jos heidän lojaaliuttaan tai motiivejaan edes epäilee. Hehän ovat mukana hyvää tarkoittavassa ja edistävässä porukassa, ei missään rikollisjoukossa. Närkästyksen oikeutusta ei ole painavaa syytä epäillä. Jos salaseuran piirissä harrastetaan jotain ”epädemokraattista”, ei siihen tietenkään kaikkia jäseniä oteta mukaan, vaan pääjoukon tehtävänä on toimia uskottavana kulissina.

* * *

Julkista valtaa käyttävän ihmisen lojaaliutta demokraattiselle järjestelmälle ei Suomessa ole ollut tapana lähtökohtaisesti epäillä, toisin kuin yksityisen liike-elämän piirissä toimivan yrittäjän, jolla ei yhteisen lain ulkopuolella ole velvoitteita toimia ”lojaalisti” keitään muita kuin osakkeenomistajia kohtaan. Aika ajoin herää epäilyjä siitä, kestääkö yksittäisen päättäjän moraali, jos hän joutuu valitsemaan demokraattisen järjestelmän ja oman salaseuran johtajien edellyttämien tavoitteiden välillä. Jos salaseuraan pääsee vain hyväksymällä sen säännöt, voiko niitä vastaan toimia julkisessa virassakaan? Sama kysymys on noussut esiin mm. sisäministeri Räsäsen lausunnoista, joista on oltu kuulevinaan Raamatun käskyjen asettamista Suomen lain edelle.

Kun kyse on salaseuroista ja niiden pimeydessä syntyneistä sidonnaisuuksista, näyttöä on äärimmäisen vaikea saada yhtään mistään. Toisin kuin avoimesti uskonnollisissa yhteisöissä, salaseuroissa ei näyttäisi olevan ”pettureiden” ongelmaa. Oli syy mikä tahansa (pelko seurauksista, sosiaalinen häpeä jne.), mahdollisten entisten salaseuralaisten kielenkannat eivät ole juuri laulaneet, eivät ainakaan niin, että kertomukset olisivat olleet hyvin dokumentoituja.

Erityisen araksi salaseuran jäsenyys on koettu sellaisten julkisten virkojen yhteydessä, joihin liittyy mahdollisuus soveltaa paljon tulkinnanvaraisuutta, kuten esimerkiksi oikeudessa istuvilla tuomareilla. Aika ajoin on näkynyt julkisuudessakin kysyttävän, pitäisikö tuomarin X jäävätä itsensä, koska hän hoitaa vapaamuurariveli Y:n juttua. Normaalisti tuomarit kiistävät jyrkästi ajatuksenkin siitä, että he voisivat olla puolueellisia. Ulkopuolinen jää silti epäluuloiseksi. Mistä me voimme tietää, ketkä kaikki ovat keskenään salaseuraveljiä ja milloin ratkaisut ovat olleet tällaisista sidoksista vapaita? Emme tietenkään mistään.

* * *

Pohjimmiltaan ei ole kyse siitä, että salaseurojen jäsenet olisivat automaattisesti epäilyksenalaisia kansalaisia vaan siitä, ettei suurella yleisöllä voi olla varmuutta siitä, kumpi vala viime kädessä on vahvempi, tuomarina tai lääkärinä annettu vai salaisissa rituaaleissa vannottu. Eivät tietysti vain salaseuralaiset ole tässä suhteessa epäilyttäviä, kyllähän niitä ei-julkisia koplauksia ja hyväveliratkaisuja tehdään varmasti paljon myös salaseurajäsenyyksistä riippumatta ja jopa tietämättä. Vapaamuurari ei välttämättä koe olevansa Odd Fellow -jäseneen päin missään riippuvuussuhteessa, vaikka järjestöjen aatemaailma ulkopuolisesta kovin samanlaiselta vaikuttaakin. Valat vannotaan yhdelle salaseuralle, ei salaseuralaisuudelle yleensä.

Tavallisilla kansalaisilla on erittäin vahva usko siihen, että ainakin poliittiset päättäjät hyödyntävät koko ajan hyvä veli -verkostoaan. Monet poliitikot ovat myös pyrkineet kääntämään tämän näkemyksen edukseen korostamalla, että he tosiaan ovat hyvin verkostoituneita, mutta mitään salaista ei tietenkään ole. Tottahan se onkin, ettei mikään laki kiellä verkostoitumasta, eikä myöskään kuulumasta lailliseen salaseuraan.

Vallattomalla kansalaisella on silti aina oikeus ja jossain määrin ehkä myös yhteiskunnallinen velvollisuus suhtautua eliitin näkymättömiin sidonnaisuuksiin epäluuloisesti. Salaseuralaisen kultavitjat ja pramea esiliina voivat naurattaa, mutta jos sitä asuntolainaa ei saanutkaan sen takia, että vihamielinen naapuri kävi kuiskuttelemassa muurarivelipankinjohtajan korvaan, hymy kyllä hyytyy. Ikävintä on, että asioiden todellista laitaa ei kovin helposti saa selville. Jos kaikki eliitin jäsenet ovat mukana salaseuroissa – eivät todennäköisesti kyllä ole –, onko kansalaisella mitään puolustautumisen mahdollisuutta?

Tunnettu esimerkki julkisen ja yksityisen vallan eliitin salaseuroista on ns. Bilderberg-ryhmä. Sen kokoukset on tarkoitettu vain kutsutuille ja ei-julkisuudesta pidetään tarvittaessa huolta mittavin sotilas- ja poliisioperaatioin. Ei siis ihme, että ryhmää pidetään kansainvälisen eliitin salajuonena. Kun keskustelut ovat salaisia, ne voivat käsitellä mitä tahansa, yhtä hyvin toimia valtio Z:taa vastaan kuin vaikka homeopaattisten valmisteiden hyväksymistä lääkevalmisteiden rinnalle. Kun kokous on ohi, kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mikä seuraavien aikojen ratkaisuista mahdollisesti syntyi Bilderberg-ryhmässä.


* * *

 Edellä olevan kaltainen pohdiskelu vaietaan normaalisti kuoliaaksi tai tehdään naurunalaiseksi leimaamalla se ”salaliittoteoretisoinniksi”. Kannattaa kuitenkin aina kysyä, tarvittaessa useamman kerran peräkkäin, mihin muuhun sitä ei-julkisuutta tarvitaan kuin hupaisia rituaaleja suojelemaan? Miksi eliitin jäsenet eivät käyttäisi salaseurojen tarjoamaa ei-julkisuutta valmistellakseen ja sopiakseen asioista, joista ei julkisesti oikein voi puhua?

En halua ylikorostaa salaseurapuuhailun ilmeisiä lapsekkaita piirteitä. Eivät salaseurat pelkästään vitjoja ja hassuja esiliinoja harrasta, siellä on aina mukana myös se vala - ja rutkasti valtaa.


lauantai 29. marraskuuta 2014

Jos talvisota olisi vältetty…

Talvisota lienee Suomen historian mystifioiduin tapahtuma, johon liittyy poikkeuksellisen paljon tabuja, asioita joista ei puhuta. Ei uskalleta, ei haluta, ei osata puhua. Suurin tabu on kysymys siitä, oliko tuo hirvittävä sota väistämätön ja välttämätön tapahtuma, jolla Suomi lunasti paikkansa itsenäisten kansakuntien joukossa. Vai oliko se sittenkin taitamattoman ulkopolitiikan ja vääristyneen kansallistunteen onneton ja tarpeeton hedelmä.

Olen koko ikäni kuullut ja lukenut talvisodasta siinä muodossa, joka on käytännössä ollut ainoa sallittu ja hyväksytty Suomessa. Jopa 1970-luvulla, kun useimmat poliittisen historiamme tapahtumat joutuivat aiempaa monipuolisempaan ristivalotukseen, talvisota jätettiin pääosin rauhaan. Se oli tabu jopa meille nuorille ja radikaaleille.

Talvisodan myyttiä en ole kuitenkaan sitten nuoruusvuosien hellinyt. Se oli kuitenkin sota, jossa kymmenet tuhannet ihmiset menettivät henkensä ja Suomi laajat alueet, siinä mukana äidin puolen isovanhempieni kesähuvilan Vuoksen rannalla. Minun on ollut aina vaikea eläytyä siihen uhriajatteluun, joka niin tiiviisti liittyy kaikkeen talvisotakeskusteluun. Poliittisen historian opiskelijana ja harrastajana en ole voinut hyväksyä kaikkein ”valkoisinta” tulkintaa talvisodan syistä. Tutkitut tosiasiat kun eivät kerta kaikkiaan tue käsitystä suuren Neuvostoliiton halusta hotkaista pieni Suomi rajattomassa pahuudessaan ja ikiaikaisessa laajentumispyrkimyksessään.

On silti vaikea ymmärtää kaikkia niitä osatekijöitä, joiden summana talvisotaa on perusteltua pitää. Siksi lainaan itseäni viisaampaa ja lukeneempaa. Juhani Suomi kiteytti jo vuonna 1973 julkaisemassaan kiihkottomassa ja informatiivisessa kirjassaan Talvisodan tausta (uusi painos 2014) Suomen vaihtoehdot syksyllä 1939 näin: ”Syksyn 1939 Moskovan neuvotteluissa Suomella oli Euroopan muuttuneissa asetelmissa jäljellä enää tinkimisen, taipumisen ja vaatimusten torjumisen vaihtoehdot. Tinkiminen ei onnistunut eikä myönnytysten tielle uskallettu lähteä – paljolti sisäpoliittisista syistä. Jäljelle jääneen vaihtoehdon valitseminen osoitti kiistatta rohkeutta, mutta tuskin erityistä ulkopoliittista taitavuutta.”(s. 428)

Siinä missä jatkosodan ympärille rakennettu ideologinen ja puoluepoliittinen vääristely on pääosin romahtanut uuden tutkimuksen myötä, talvisodan väistämättömyyden tai vältettävyyden tutkimus ei ole suuremmin edennyt. On kuin tutkijat olisivat todenneet, että vaikka osatekijät tunnetaan, johtopäätöksiä on mahdotonta tai epämielekästä tehdä. Jälkiviisaudella keikaroinnin osalta olen samaa mieltä. Kysymyksen ei tule kuulua, tekivätkö jotkut eettisesti tuomittavia ratkaisuja vaan mitkä osat talvisodan muisteluista auttavat välttämään uudet talvisodat, mitkä eivät.

* * *

Olen itse tutkinut Suomen itärajan vaiheita poliittisen maantieteen näkökulmasta. Nuorelle miehelle oli aikoinaan iso oivallus tajuta, miten loogisia Suomen näennäisesti sattumanvaraiset alueelliset menetykset olivat Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Kun mittailin graduani varten vanhan ja uuden itärajan etäisyyttä toisaalta Leningradista, toisaalta Muurmanskin radasta, harpin kertoma oli varsin yksinkertaista. Emme menettäneet enempää kuin mitä kenraalit pitivät turvallisuusminiminä, emme myöskään vähempää.

Myytti Neuvostoliiton/Venäjän halusta ahmaista Suomi nojautuu toisaalta yhteiseen historiaan ennen vuotta 1918, toisaalta propagandistiseen kuvaan maailmanvalloitukseen pyrkivästä kommunistisesta liikkeestä. Vaikka Suomi selvisi toisen maailmansodan kahdesta hävitystä sodasta myös läntisten kommentaattoreiden mielestä hämmästyttävän vähällä rangaistuksella, talvisodan myytin rakentelu on takertunut ns. Terijoen hallituksen kaltaisiin historiallisiin erikoisuuksiin pyrkiessään osoittamaan, että kyllä aikomus kuitenkin oli ahmaista koko Suomi.

Talvisodan syttyessä Suomi oli ollut itsenäinen pikkuvaltio Neuvostoliiton koillisnurkassa vaivaiset 22 vuotta. Stalinin näkökulmasta – se perustui myös henkilökohtaisiin kokemuksiin Suomessa, Suomesta ja suomalaisista – ajatus Suomesta Neuvostoliiton osana oli varmasti mieluisa ja luonnollinen. Mikään pakkomielle se ei kuitenkaan Stalinille ollut, sillä hän tunsi tämän uppiniskaisen kansan liian hyvin kuvitellakseen turhia suomalaisten halusta luopua vasta saavutetusta itsenäisyydestä. Isommilla sotatapahtumilla oli tietysti ratkaiseva rooli Stalinin päätöksissä, mutta ei ole hakemalla haettua ajatella, että Stalin jätti Suomen miehittämättä harkitusti ja laskelmoiden. Uppiniskainen, mutta sotilaallisesti vaaraton kansa oli helpompaa pitää naapurina kuin jatkuvasti kapinoivana rajamaakuntana.

Suomella oli talvisodassa myös hyvää onnea. Venäläisten yritys katkaista maa Oulun korkeudelta olisi voinut onnistuakin. Raatteen tie oli vain karmea jälkinäytös, ratkaisut tapahtuivat paljon aikaisemmin pimeissä ja lumisissa Suomussalmen metsissä. Vyötäröltä katkennut Suomi olisi voinut merkitä toisenlaista maailmanhistoriaa laajemminkin, koska se olisi mutkistanut Hitlerin suunnitelmia melkoisesti. Se olisi voinut myös lyhentää talvisodan kestoa muutamalla kuukaudella ja estää monen sankaritarinan syntymisen.

* * *

Perinteisen talvisotakertomuksen ytimessä ovat sankarillinen taistelu ylivoimaista hyökkääjää vastaan ja sen avulla säilytetty itsenäisyys. Ensimmäistä on turha kiistää, vaikka luultavasti useimmat kaatuneet ja heidän omaisensa olisivat mieluummin jättäneet juuri sen kohdalle osuneen sankarikuoleman väliin. Sen sijaan väite siitä, että talvisota ”kannatti” Suomelle, on minusta hyvin kiistanalainen. Kyllähän sodan lopputulos jälkikäteen näytti ”kannattavalta”, kun edes Saksan rinnalla käydyn ja hävityn jatkosodan seurauksena ei ollut Suomen miehittäminen ja itsenäisyyden menetys.

Tätä tulosta on kuitenkin verrattava myös siihen vaihtoehtoon, että Suomen neuvottelijat olisivat jo 1937-1938 tai viimeistään syksyllä 1939 myöntyneet Neuvostoliiton turvallisuuspoliittisiin aluevaihtoehdotuksiin, jonka seurauksena olisimme menettäneet vähemmän alueita kuin sitten menetettiin ja saaneet menetysten kompensaationa Repolan ja Porajärven alueet. Ennen muuta olisimme menettäneet talvisodan ja noin 28.000 suomalaista ja 100.000 neuvostoliittolaista olisi ainakin tuossa vaiheessa säilyttänyt henkensä.

Syynä siihen, ettei tilannetta nähty Suomessa tällaisena syksyllä 1939, oli ennen muuta pari vuosikymmentä jatkunut mielipiteiden ja asenteiden muokkaaminen. Neuvostoliiton ehdotuksissa ei nähty kenraalien tarpeita (tai osa sotilaista kyllä näki) vaan ikiaikaisen vihollisen juoni Suomen tuhoamiseksi. Aivan kaikki Suomen poliittisessa johdossa eivät olleet venäjänvastaisen asenteen vankeja, mutta riittävän suuri enemmistö uskoi enemmän lietsottua viholliskuvaa kuin tosiasioita. Neuvostoliiton ehdotukset torjuttiin, koska toisaalta ei uskottu naapurin sanan pitävän ja toisaalta uskottiin, ettei suurvalta kuitenkaan uskalla hyökätä pienen Suomen kimppuun.

Menivätkö Suomen johtavat poliitikot ja upseerit talvisodan kohdalla itse rakentamansa mielikuvan ansaan? Oliko suurvallan uhmaaminen harkittua laskelmointia vai silkkaa itsepetosta? Lienee jokseenkin selvää, että syksyllä 1939 Suomen poliittinen johto ei suunnitellut sankarillista talvisotaa Neuvostoliittoa vastaan. Rajansiirtoja ei taatusti torjuttu, jotta olisi saatu sota aikaiseksi. Mutta on painavat syyt olettaa, että uhmakas asenne valittiin, koska Neuvostoliittoa ei pidetty sotilaallisesti niin vahvana kuin millaisena se ulkopoliittisesti esiintyi ja koska luotettiin ns. länsivaltojen ja erityisesti Saksan tukeen.

Tässä mielessä jatkosodan kohdalla täysin kestämättömäksi osoitettu ajopuuajattelu on paradoksaalisesti jossain määrin totta talvisodan kohdalla, vaikka tapahtumia ei koskaan ole sillä lailla haluttu nähdä ja selittää. Talvisotaan ajauduttiin molemmin puolin, koska diplomatia epäonnistui. Diplomatia epäonnistui, koska luottamusta ei ollut riittävästi kummallakaan puolella. Suomalaisten pokeribluffaus kohtalaisen huonolla kädellä epäonnistui, koska Stalin sattui tietämään Suomen kannalta ikäviä tosiasioita Saksan tulevasta suhtautumisesta. Kaksi diktaattoria pelasi keskenään aikaa, mutta sitä ei Suomessa tiedetty eikä sellaiseen kukaan olisi uskonutkaan.

* * *

Tarkoitukseni ei ole jossitella jälkiviisaasti, vaan sanoa ääneen, että talvisota olisi kyllä kannattanut mieluummin välttää kuin sotia. Talvisodan uhrit kummallakin puolella olivat toisen maailmansodan kokonaisuutta ajatellen jokseenkin turhia. Seitsemän vuosikymmentä jatkunut talvisotateollisuus ei mielestäni ole millään lailla hyvittänyt kaikkea sitä turhaa kuolemista ja kärsimystä. Olisimme tulleet mainiosti toimeen ilman Raatteen tietä ja muita ikäviä tapahtumia. Olen tavannut elämäni aikana sen verran monta talvisodankin kokenutta, että uskon useimpien heistä mielellään jättäneen talvisodan kokematta, jos niin olisivat voineet valita.

Talvisodan virallinen sankaritarina ei saisi peittää alleen sitä tosiasiaa, että jokainen sota on hirvittävä onnettomuus ja epäonnistuminen. Vaikka talvisota oli Suomen näkökulmasta puhdasta puolustautumista, ei se tarkoita, että se oli sen takia viisas ja järkevä valinta. Kun olemme saaneet elää jo seitsemän vuosikymmentä rauhan aikaa, korviani vihloo edelleen Ateenalaisten laulun eetos ”kaunis on kuolla” ja ” Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on”. Nämä ovat sotapäällikön yritystä peittää se kauhea totuus, että sota murskaa sukupolvien elämän, lupaa kysymättä, katumatta ja perääntymättä.

Ei talvisotaa haluttu, mutta kun se sitten jouduttiin kokemaan ja siitä vielä selvittiin kansakuntana hengissä, johtopäätös ei ollut helpottunut ”ei koskaan enää” vaan pikemminkin uhoileva ”kyllä yksi suomalainen aina kymmentä ryssää vastaa”. Kun Stalin armahti rakkaat suomalaisensa, myytti talvisodasta pääsi kukoistamaan, vaikka vieressä kytivät surkeasti sujuneen Suur-Suomi-jatkosodan jäännökset. Eikä tuosta myytinviljelystä ole sittemmin hellitetty, vaikka poliittiset voimasuhteetkin ovat jonkin verran vaihdelleet. Talvisota on ja pysyy tabuna.

* * *

Minusta hienoin ele talvisodassa henkensä tai terveytensä menettäneitä ja heidän omaisiaan kohtaan olisi ääneen myöntää, että sotaan joutuminen oli diplomaattinen ja ulkopoliittinen erehdys, vaikka itsenäisyyttä ei menetetty. Jatkosotaa ei ehkä olisi kyetty välttämään, vaikka talvisota olisi jäänyt sotimatta. Mutta kyllä Saksan rinnalla sotimaan lähteminen olisi ollut sisäpoliittisesti aivan toisella tavalla haastava tehtävä, jos taustalla ei olisi ollut talvisodan synnyttämiä traumoja ja katkeruutta. Ehkä jonkinlainen Ruotsin tie olisi silloin ollut parhaassa mahdollisessa tapauksessa valittavissa.

Historiaa ei voi muuttaa sitä ymmärtämällä, mutta jos jollakin tavalla voidaan välttää tehtyjen virheiden toistaminen, tuota ymmärrystä on syytä kaikin toimin lisätä. Kun lukee Helsingin Sanomien verkkokeskusteluihin osallistuvien nimimerkkien peittelemätöntä ryssävihaa ja sotaan yllyttäviä kirjoituksia, ei voi olla toivomatta, että ymmärrystalkoisiin osallistuisivat myös suomalaiset tiedotusvälineet. 1920- ja 1930-lukujen asennevammaa ei ole mitään syytä hankkia taas uudestaan.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Näkyykö ihmisen pahuus päällepäin?

Katselin jokin aika sitten brittiläisen dokumentaristin Louis Theroux'n BBC:lle tekemään sarjaan When Louis met... kuuluneen osan, jossa Theroux tapaa tuolloin 73-vuotiaan lapsuutensa sankarin, Jimmy Savilen. Osa näytettiin televisiossa 13.4.2000, jolloin Savilen kuolemaan (2011) ja sitä hyvin pian seuranneeseen skandaaliin, jonka keskiössä olivat Savilen ilmeisesti poikkeuksellisen laajamittainen lasten seksuaalinen riisto ja sen katsominen sormien läpi BBC:ssä, oli vielä useita vuosia.

Theroux'n dokumentissa esiintyy erittäin ylimielinen, itsekeskeinen ja samalla julkista kuvaan tarkasti varjeleva mies. Riippumatta siitä, miten paljon Theroux on lapsuudessaan tätä TV-esiintyjää ihaillut, dokumentissa hän on lähinnä hämmentynyt Savilen karkeasta ja pilkallisesta käytöksestä. Theroux osaa muutenkin olla avuttoman ja hämmentyneen näköinen, mutta tässä näyttää siltä, että hämmennys on täysin aitoa. Dokumentin perusteella ei voi kuin ihmetellä, miten näin epämiellyttävällä miehellä on voinut olla niin voimakas, karismaattinen valta-asema BBC:ssä.

* * *

En itse voinut katsoa Savilea neutraalisti, koska tiesin jo hänen mittavasta rikollisesta urastaan ja siitä vastenmielisestä vaikenemisesta, joka teki sen mahdolliseksi uudestaan ja uudestaan. Luultavasti olisin pitänyt Savilea vastenmielisenä öykkärinä ilman näitä paljastuksiakin, mutta rupesin vakavasti miettimään, olisiko torjunta ollut yhtä voimakas, jos olisi nähnyt dokumentin ennen vuotta 2012. (Rehellisesti puhuen en olisi varmaankaan vaivautunut tätä edes vilkaisemaan, koska meillä Suomessa Savilella ei ole ollut erityistä nimeä - tunsin sen kyllä - eikä mainetta.)

Näkyykö ihmisen pahuus päällepäin vai onko se jälkiviisautta ja aivoillemme tyypillistä tarinankutomista, jonka tehtävänä tällaisessa tapauksessa lienee korostaa omaa moraalista ryhdikkyyttä? En ole koskaan miettinyt tätä perusteellisesti, mutta Jimmy Savile antoi siihen vahvan tekosyyn.

Kun teen Googlen kuvahaun Jimmy Savilen nimellä, jokaisessa kuvassa katsojaa tuijottaa mies, joka esittää täydellä teholla TV-juontaja Jimmy Savilea. On varmaan makuasia, pitääkö tällaista habitusta luotaantyöntävänä vai "kivana". Mutta näenkö näissä kuvissa lasten seksuaalisen riistäjän? Näenkö systemaattisen rikollisen vaiko pelkästään häikäikemättömän katsojan manipuloijan ja korkeintaan "seksuaalisen hurjastelijan"?

Olisi moraalisesti helpottavaa ajatella, että pahuus näkyy päällepäin, mutta eihän se niin ole. Eivät psykopaattiset sadistit ole silmät kiiluen nurkissa pälyileviä hulluja, vaan aivan "tavallisen" näköisiä. Melkein jokaisen joukkomurhaajan naapurit tapaavat muistella, kuinka tämä oli "mukava naapuri, ehkä vähän syrjäänvetäytyvä". Eivät murhaajat ja kiduttajat paljastu siksi, että he siltä näyttäisivät, Siksi myös Jimmy Savile saattoi tehdä rikoksiaan vuosikymmenestä toiseen. Savilen olemus saattaa olla epämiellyttävä (minusta se on sitä), mutta enemmän hänestä tulee mieleen viihdepianisti Liberace kuin seksuaalirikollinen.

* * *

On hyvin todennäköistä, että samat ihmiset, jotka lumoutuivat Savilen julkisen persoonan edessä, ovat nyt valmiita vannomaan, että he kyllä aavistivat koko ajan jotain outoa, kun sillä oli niin kummalliset asusteet, tuo omituinen tukka ja aina se sikari käryämässä. Tällainen jälkiviisaus on lajiominaisuutemme, mutta se myös helposti johtaa kuvittelemaan, että voisimme jotenkin vaistota pahat ihmiset joukossamme. Valitettavasti se taitaa olla pääosin kaupunkilegendaa, perusteetonta toiveajattelua. Todellisuudessa yllätymme aina, kun joku tuntemamme ihminen onkin jotain ihan muuta kuin olemme kuvitelleet.

Kun katselee Theroux'n hämmennystä Savilen töykeyden keskellä (Savile ei selvästikään enää piitannut siitä, miten tylyltä hän dokumentissa voi vaikuttaa, sillä hän tähtää siinä koko ajan kohtausten hallintaan ja siihen, että käsikirjoitus menee Savilen tyyliin, mitään vaarallista paljastamatta.), miettii väkisinkin, kysyykö Theroux mielessään, onko Savile oikeasti se mitä hän esittää: yksin elävä, äidin muistoa vaaliva ja sikaria röyhyttelevä nukkemestari, jota kaikkien on joko ihailtava tai sitten vain toteltava ja alistuttava. En itse muista nähneeni kokenutta dokumentaristia yhtä hämmentyneenä missään muussa ohjelmassa.

Jos ihmisen pahuus ei näy naamasta, voimmeko reagoida vasta jo tapahtuneisiin pahoihin tekoihin? Niin se valitettavasti taitaa yleensä olla. Joskus pahojen tekojen sarja saadaan ehkä katkeamaan, mutta harvemmin luultavasti kokonaan estettyä. Osa meistä ihmisistä saa elämää varten kortit, jotka altistavat pahoille teoille, piittaamattomuudelle muista, täydelliselle itsekeskeisyydelle. Kaikista ei tule pahoja, osasta tulee vaikka minkä tekisi.

Jimmy Savilen pahat teot pysäytti vasta kuolema. Jälkiviisaasti tiedämme, että niihin olisi voitu puuttua ja niihin olisi pitänyt puuttua jo paljon aikaisemmin (varhaisimmat syytökset ovat 1960-luvulta). Jotkut Savilen suojelijat olivat ehkä tietoisia kanssarikollisia, jotka hyötyivät siitä, että pitivät suunsa kiinni. Mutta osa varmasti myös häikäistyi Savilen karismasta ja uskoi sitä enemmän kuin tietoja pahoista teoista. Tämän tietävät tai ainakin oppivat tietämään kaikki yksinvaltiaat.



perjantai 21. marraskuuta 2014

Uskalla kuolla hyvin – siis ajoissa

Elämä on monella tavalla yliarvostettu juttu. Kuoleminen ratkaisee monia ikäviä asioita ja ongelmia, vaikka ei kaikkia. Jokaisen eliön kuolema on varma, vain hetki ja tapa vaihtelevat. Jos tavoittelee hyvää elämää, miksi ei myös hyvää kuolemaa. Nehän ovat pohjimmiltaan sama asia.

Emme voi valita syntymistämme tai sen hetkeä, mutta kuoleman hetken ehkä voimmekin. Itselleni on tärkeää, että kuolema tulee ajoissa. En pelkää kuolemaa – kuten en pelkää auringon nousua tai laskua –, mutta kuolemiseen liittyy ikäviä asioita, joita tiedän pelkääväni. Haluaisin kuolla ajoissa, jotta pelkoni – pitkittynyt kärsimys, avuttomuus, toivottomuus, huono kuolema – eivät toteutuisi.

Kukaan ei halua kuolla tuskallisesti tai muuten kauhistuttavalla tavalla. Useimmat meistä haluaisivat mieluiten kuolla unen aikana. Oikeus hyvään kuolemaan tulisikin kirjata inhimillisten perusoikeuksien joukkoon. Luottamus mahdollisimman hyvään kuolemaan voisi parantaa monen ihmisen elämän laatua merkittävästi.

Mutta jos jää vain odottamaan, kuolemasta tuskin tulee hyvä siinä mielessä kuin itse tarkoittaa. Kuolema voi aina tulla ”liian aikaisin”, kun asiat ovat pahasti kesken ja sitä on vielä elin- ja toimintakuntoinen. Sitä voi harmitella etukäteen, mutta jos niin käy, harmittelu jää eloonjääneille. ”Liian myöhään” on useimpien huonojen kuolemien keskeinen määre. Kun ei kuole ajoissa, sitä ehtii menettää terveytensä ja toimintakykynsä, joutua henkisten ja fyysisten tuskien taipaleelle voimatta itse asiaan vaikuttaa.

Hyvä kuolema ei ole koskaan ”ennenaikainen”, tavoitteena ei yleensä ole ”kuolla pian”. Sekin voi silti olla tavoitteena, jos ei halua enää elää. Ihmisen halua elää ei voi kiistää, mutta ei myöskään halua kuolla. Subjektiivinen oikeus hyvään kuolemaan on minusta vahvempi perusoikeus kuin yhteiskunnan itsekkäistä syistä säätämät itsemurhakiellot.

Ei lääkärillä tai papilla ole oikeutta sanoa, että minä en saa haluta kuolemaa. ”Iankaikkinen elämä” on oikeasti kauhistuttava ajatus, tarkoitti se buddhalaista elämänkiertoa tai juutalais-kristillistä ikuista harppukonserttia ”taivaassa”. Joku sellaiseen voi uskoa ja saa siitä ehkä jotain lohtuakin. Mutta en usko, että pitkittyneen kuolinkamppailun kohtaava jaksaa riemuita mahdollisuudesta syntyä uudelleen tai päästä taivaallisille kedoille. Sitä haluaa vain kärsimyksen päättymistä.

* * *

En ole elämän ja kuoleman asioissa ketään muuta suurempi asiantuntija, mutta eivät ole nekään, jotka sellaisina esiintyvät tai jotka ovat kuolemisen kanssa työkseen tekemisissä. Kukaan kun ei ole oman kuolemansa asiantuntija, vaikka juuri siitä tässä puhumme. Kukaan ei ole oman kuolemisen asiantuntija, mutta siitä on silti pakko puhua.

Onko ihmisellä peruuttamaton, kiistämätön oikeus saada hyvä kuolema halutessaan? Onko ihmisellä oikeus saada apua hyvään kuolemaan? Minun mielestäni on, molempiin. Pyrkimys hyvään kuolemaan ei saa olla sidottu toisen arvioon toivottomasta tilanteesta tai ylipäänsä ulkopuolisen diagnoosiin. Ratkaisevaa on oma halu kuolla ajoissa.

Onko ihmisellä siis subjektiivinen oikeus päättää omasta kuolemastaan? Mielestäni on. Siksi en hyväksy enkä käytä asenteellista termiä ”itsemurha”. Itsensä surmaava ihminen toimii harkiten, mutta päättää – yleensä – vain omasta kuolemastaan. (Oikeus surmata itsensä ei tietenkään sisällä oikeutta surmata tai vahingoittaa ketään muuta.) Hyvä kuolema koskee vain yhtä ihmistä kerrallaan.

Siksi on tärkeää ymmärtää, ettei moderni puhe eutanasiasta liity mihinkään ideologisiin hankkeisiin, joiden tarkoituksena on surmata ihmisiä vastoin heidän omaa tahtoaan. ”Hyvä kuolema” ei myöskään pohjaudu yhteiskunnan taloudellisiin tai muihin laskelmiin. Se on aina yksilön toiveiden hyväksymistä ja toteuttamista.

* * *

Kuoleminen on paljon vähäisempi arvoitus kuin elämä. Kuolema toteuttaa luonnontieteellistä entropian lisääntymisen periaatetta eikä sisällä mitään sellaista ”mysteeriä”, joka ei olisi ihmisen uskomusjärjestelmien puitteissa kehitelty sepite. Kuoleminen on niin yleinen ilmiö eliömaailmassa, että sitä on tarpeetonta mystifioida.

Ihminen on kyllä haluton myöntämään kuolemisen yksinkertaista fysikaalista perustaa. Tämä haluttomuus ei silti oikeuta kiistämään selviä tosiasioita. Kun ihminen kuolee, hänen persoonansa katoaa fysikaalisten järjestelmien hajotessa. Persoonan elinaikana luomat asiat ja synnyttämät muistot voivat säilyä, persoona ei. Muusta ei ole uskottavia todisteita.

Miksi ihminen sitten on niin haluton hyväksymään kuolemisen sellaisena kuin se on, biologisen elämän päättymisenä (hiililäjän palauttamisena luonnon kiertokulkuun)? Onko kuolema meille sama asia kuin ei-elämä? Ei selvästikään ihmiselle, joka ei näe kuollutta ihmistä kiven tai lahon puun kaltaisena kohteena. Olisi kuitenkin järkevää myöntää, että kyseessä on tietoinen itsepetos, kulttuurinen illuusio, joka liittyy kuolleeseen yhdistettäviin tunteisiin ja muistoihin. Vieraat – esimerkiksi joukkomurhan uhrien ruumiit – ovat useimmille meistä kuin kiviä.

Uskonnolliset näkemykset kuolemasta ovat jokaisen yksityinen asia, eikä niitä pidä sekoittaa yleiseen hyvän kuoleman järjestelmään. Erilaisista uskonnoista ja muista uskomuksista kumpuavia kuolemaan liittyviä näkemyksiä on paljon, mutta ne eivät heijasta mitään todellisuudessa olemassa olevaa vaan lähinnä pelkoja tuntemattoman edessä. Yhdelläkään uskomuksella ei ole tarjota objektiivisesti hyvää kuolemista edistävää ajatusta. Itsesuggestioon perustuva kuolemanpelkoa tyynnyttävä vaikutus uskomuksilla on toki olemassa, mutta niitä tarvitaan lähinnä uskontojen synnyttämien pelkojen kompensoimiseksi. Valtava joukko ihmisiä pelkää ”helvettiä”, joka on kuitenkin vain teologinen pelote.


* * *

Voidaanko ”hyvä kuolema” sitten määritellä objektiivisesti? Mielestäni ei voida. Kuoleminen on tajunnan sammumiseen asti subjektiivinen tapahtuma, jonka keskipisteessä on tiedostava kuoleva itse. Yksikään ulkopuolinen ei voi tyhjentävästi määritellä, millainen kuolema on yksilölle hyvä.

Entä kun ihmisen mahdollisuus päättää itse hyvän kuoleman sisällöstä on mennyt jo ohi? Kun tietoisuus ei enää riitä asian pohtimiseen ja siitä päättämiseen, mitä silloin voidaan tehdä? Silloin yhteiskunnan tehtävänä on pyrkiä varmistamaan, että ihminen kuolee ”mahdollisimman hyvällä” tavalla. ”Mahdollisimman hyvä kuolema” on tarpeen, kun ihminen ei enää kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan ja kuolemiseen liittyviä odotuksiaan.

Elämisen tarpeeton pitkittäminen on samalla kuoleman tarpeetonta lykkäämistä, josta ei ole kuolevalle itselleen mitään hyötyä tai iloa. Pitkittäminen johtuu yleensä omaisten itsekkyydestä tai lääkäreiden haluttomuudesta ottaa vastuuta potilaan kuolemisesta. Tarpeeton pitkittäminen ei kuitenkaan koskaan voi olla osa ”hyvän kuoleman” käsitettä.


* * * 

Jos edellä kirjoittamani herättää lukijassa voimakkaita vastalauseita, suosittelen yksinkertaista testiä. Kirjoita tärkeysjärjestyksessä kolme asiaa, joiden haluaisit ensisijaisesti toteutuvan oman kuolemasi yhteydessä ja kolme sellaista asiaa, joiden et missään tapauksessa haluaisi tapahtuvan. Jos olet senkin jälkeen täysin eri mieltä kanssani, kirjoita tähän julkinen kommenttisi. Olen siitä hyvin kiinnostunut.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Voiko mamu olla rasisti?

Kysymys on tietysti typerä ja turha, ellei satu olemaan poliittisen korrektiuden syövän pahasti riuduttama ihminen. Totta kai mamu voi olla rasisti siinä missä kuka tahansa meistä. Muun uskominen olisi kovin rasistista.

Silti otsikko tuli mieleeni, kun luin Pajtim Statovcin kirjaa Kissani Jugoslavia (Otava 2014). Siinä aikuinen Kosovon albaani, pakolla Suomeen pakoon tullut, esittelee avoimesti syitä, joiden takia hän inhoaa ja halveksii suomalaisia. Siitä huolimatta, että hän on saanut täältä kaukaa turvapaikan, kun kotipuolessa olisi mennyt henki.

Statovcin kuvaaman maahanmuuttajan tuntemukset voi toki selittää pakolaisen ikuisella toiseuden tunteella tai jollain muulla hienolta kuulostavalta idealta, joka lauhduttaa mamun vihan joksikin helpommin hyväksyttäväksi. Minusta se ei vaan kuulostaa riittävältä selitykseltä sille pahoinvoinnille, josta niin moni maahanmuuttaja tuntuu kärsivän – ei siis vain Suomessa tai juuri Suomessa, vaan ihan missä tahansa. Eikä sille, että kaikki eivät täällä kärsi ja ole katkeria. Minäkin tunnen kosovolaisen. Hän on yksi hienoimmista koskaan tapaamistani miehistä.

En luultavasti ymmärtänyt Statovcin kehutun ja palkitun kirjan kaikkia hienouksia, vaan juutuin miettimään meitä ihmisiä lähtökohtaisesti herkästi rasistisiin yleistyksiin taipuvaisina olioina. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että meissä jokaisessa piilevän rasismin kiistäminen ja kieltäminen on paitsi typerää, myös lyhytnäköistä. Viisaampaa on kaivaa se asia näkösälle, käännellä ja väännellä, tutkia ja hutkia. Yritän siis olla hiukan viisaampi.

* * *

Useimmat meistä kasvatetaan epäilemään outoa ja vierasta. Minua on lapsena innostettu tottelemaan uhkauksella, että muuten ”ukkomustilainen tulee ja vie”. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä tai kuka tämä ukkomustilainen oli, mutta pelottavaa se oli ja minäkin ymmärsin, että tutun ulkopuolella olevaa on syytä epäillä. Eikä tämä tietysti ollut ainoa opetus lajissaan.

Geneettisesti niin samanlaiset ihmiset ovat maailmalle levittyään kehitelleet hyvin erilaisia tapoja ja käyttäytymismalleja. Niin erilaisia, etteivät ne mitenkään ole kaikkien mieleen, kun nokan alle tuodaan ja käsketään toimia sen mukaan. Siinä on jo mahtava rasismin lähde; kuinka kukaan voi tehdä mitään noin outoa ja typerää!

Tiedän kyllä, että sanalla rasismi voidaan nykyään leimata mikä tahansa ”vääräksi”, mutta minun kielenkäytössäni se tarkoittaa kanssaihmisen tuomitsemista itseä huonommaksi sillä perusteella, että tämä kanssaihminen on erilainen millä tavalla tahansa. Tuomitsemisessa on tietysti eroja, eikä finnjäveleiden ja svedupellejen keskinäisiä herjanheittoja voi mitenkään pitää samantasoisena ongelmana kuin kansanmurhaan johtavaa valehtelua ja kansankiihotusta.

Pohjimmiltaan rasismi kuitenkin on aina erilaisuuden tuomitsemista, omien tapojen ja ominaisuuksien näkemistä toisen tapoja ja ominaisuuksia parempina. Pienessä mittakaavassa sellaiseen syyllistymme varmasti kaikki uudestaan ja uudestaan, kun esimerkiksi piikittelemme jonkun kansakunnan edustajia kuluneitten stereotypioiden ja muiden kestämättömien yleistysten avulla. Asia muuttuu vakavaksi, kun tällaisesta tulee vallitseva ajattelutapa ja asenne. Kun jokaisessa meissä piilevä rasismi muuttuu rasistiksi.

* * *

Mikään omaksuttu rooli ei todellisuudessa pelasta meitä rasistisen reagoinnin uhalta. Ainoa keino on miettiä asia läpikotaisin ja todeta, että rasistiset perustelut eivät kerta kaikkiaan toimi, että rasisti on aina väärässä. Rasistinen käytös voi toki heijastaa jotain todellista ongelmaa, mutta keinona se pohjautuu tiedon ja ymmärryksen puutteeseen. Me olemme kaikki pohjimmiltaan samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä, olivat tapamme kuinka erilaisia tahansa.

Mutta ei kaikki erilaisten tapojen kritisoiminen ole rasismia. Lasten silpominen jonkin vanhan tavan vuoksi on julmaa lasten silpomista, jota täytyy jaksaa kritisoida ja vastustaa rasistileimaamisesta piittaamatta. Mikään perinnäistapa ei oikeuta ihmisten huonoon kohteluun, ei mikään. Vielä vähemmän sellaiseen oikeuttaa vetoaminen jonkun jumalan määräyksiin. Ne määräykset ovat kaikki pahojen ihmisten muille keksimiä kärsimyksiä ja sellaisina niitä tulee käsitellä.

Huonoa käytöstä ei myöskään tarvitse hyväksyä ja sietää vain siksi, ettei leimautuisi rasistiksi. Jos mamu käyttäytyy huonosti, se on yhtä vähän hyväksyttävää kuin kantasuomalaisen huono käytös. Joka ei tätä ymmärrä ja hyväksy, joutuu elämässään pettymään uudelleen ja uudelleen. Mikään ihonväri ei tee ihmistä hyväksi, eikä mikään ihonväri tee ihmistä pahaksi. Jokainen pelaa saamillaan korteilla.

* * *

Kerran töistä tullessa neljä 10-vuotiasta poikaa istui koulun pihan penkeillä reput selässä. Ohittaessani yksi sanoi provosoiden kovalla äänellä ”toi ja minä ollaan neekereitä”. Viesti oli minulle tarkoitettu, kaveri halusi nähdä, miten reagoin. Pysähdyin ja totesin, että minä näen edessäni neljä suomalaista koulupoikaa, en mitään muuta. Porukan ainoa vähän muita tummempi-ihoinen ilahtui silminnähden vastauksestani ja osoitteli sormella kaveriaan. Provosoija ei oikein keksinyt jatkosanoja. Hän oli ilmeisesti odottanut jotain ihan muuta. Oli ihan oikein, että hän ei saanut odottamaansa.


torstai 13. marraskuuta 2014

Valkoisen rahan suojelijat

Selén, Kari
Suojeluskuntien rahat : Suojeluskuntaomaisuuden mutkikkaat järjestelyt 1944-1958. – Docendo 2014. – ISBN 978-952-291-079-0

Merkitykseensä nähden suomalaisesta suojeluskunta-ilmiöstä on kirjoitettu melko vähän ja asialla ovat yleensä olleet myötäsukaiset tutkijat. Niin nytkin. Suojeluskuntien rahat kertoo kyllä siitä mistä otsikko lupaa, mutta on suorastaan häkellyttävää, kuinka vähämerkityksiseksi asian voi oletettavasti harkituilla ratkaisuilla tehdä.

Selén tuntee varmasti aiheen, koska ei ole ensimmäistä kertaa suojeluskuntajärjestön vaiheiden kimpussa ja koska hänellä on selvästikin ollut pääsy vähän pengottuun aineistoon, myös tämä kirja dokumentoi suuren määrän oikeudellisia ja hallinnollisia tapahtumia tarkasti. Lukija on kuitenkin tyytymätön, koska nykypäivänä odottaa – tai toivoo – saavansa lukea yhteiskunnallis-historiallista analyysiä.

Sitä Kari Selén ei tarjoa juuri ollenkaan, jos sellaiseksi ei lasketa erittäin huonosti peiteltyä poliittista asenteellisuutta, jolla kirjoittaja määrittelee ”laitavasemmistolle” kaapin paikan sekä suhteessa suojeluskuntiin että yhteiskunnassa yleisemminkin. Selén onnistuu jotenkin kirjoittamaan niin, että vain vasemmiston pyrkimykset näyttäytyvät poliittisina tai ideologisina, kun taas oikeiston pyrkimykset ja aikomukset jäävät erittelemättä tai ne kuitataan ilmaisuilla tyyliin ”luotettava mies”. Tämähän ei sinänsä ole uutta, oikeistolaiset ovat historiallisesti määritelleet oman ideologiansa "oikeaksi", muut poliittisiksi.

Lakkautettujen järjestöjen omaisuuden siirtoprosessi ei ole vailla mielenkiintoa, koska se tarjoaa yhden ikkunan sodanjälkeiseen välienselvittelyyn hegemoniansa menettäneen porvariston ja laillistetun aseman saavuttaneen vasemmiston välillä. Koska Selén ei ole kuitenkaan ollut halukas pohtimaan tarkemmin porvarillisen aatemaailman pidemmän tähtäimen suunnitelmia, lopputulos vaikuttaa enemmän tai vähemmän sattumanvaraiselta. Porvarillinen Suomi taipui siihen, mikä oli aivan pakko tehdä (lakkauttaa joukko järjestöjä), mutta kaikki sen yli menevä onnistuttiin kuitenkin joko selkein päätöksin tai vitkuttelemalla järjestelemään tavalla, joka jätti lakkautettujen järjestöjen omaisuuden käytännössä samojen tai ainakin samanhenkisten ihmisten hallintaan.

Kirjan ajallinen rajaus jättää ulkopuolelle mielenkiintoisen ja Selénin jäljiltä jokseenkin koskemattoman kysymyksen siitä, mitä näitten ”mutkikkaitten järjestelyjen” tuloksena olleilla omaisuuksilla loppujen lopuksi tehtiin ja tehdään edelleen. Kirjoittaja voi ajallisen rajauksensa takia perustella vastaamattomuuden, mutta kyllä juuri se olisi tehnyt kirjasta historian isoja kysymyksiä raottavan.

Koska ainakin joidenkin suojelukuntarahan perijöiden toiminta on ollut demokraattisen yhteiskunnan periaatteiden näkökulmasta vähintäänkin arveluttavaa (Urlus-säätiön* nimi on esiintynyt vuosikymmenten aikana usein tilanteissa, joissa on tarvittu rahallista tukea ”isänmaallisiin” eli oikeistolaisiin tarpeisiin), Selénin ratkaisu näyttää tarkoituksenmukaisuuden sanelemalta. Hallinnollis-juridinen selonteko ei vastaa arkoihin kysymyksiin, joihin laajempi analyysi olisi pakottanut.



* Urlus-Säätiön säännöissä on edelleen seuraava tarkoituspykälä: ”Säätiön tarkoituksena on käytettävissä olevilla varoilla tukea maan ja etenkin Helsingin kaupungin liikuntakasvatus- ja urheiluelämää, niin myös muulla laillisella tavalla edistää maanpuolustuksellista ja muuta maan itsenäisyyttä tukevaa toimintaa.”

Säätiön asioita hoitaa ja sen päätöksistä vastaa hallitus, johon kuuluu seitsemän jäsentä. Säätiön puheenjohtajana on Peter Fagernäs ja varapuheenjohtajana Mikko Koskimies. Muita jäseniä ovat Heikki Kapanen, Niklas Savander, Kari Tarkiainen, Eero Lavonen ja Arto Räty. Hallituksen jäsenistä kaksi viimeksi mainittua ovat Puolustusministeriön nimeämiä. Heidän toimikautensa on viisi vuotta. Hallituksen muiden jäsenten toimikausi on kolme vuotta. Hallitus kokoontuu vuosittain 5-6 kertaa.

Säätiön omaisuuden peruspääoma on säädekirjassa mainittu 50.000 markkaa. Tällä pääomalla ja pankkilainalla hankittiin Helsingin Suojeluskuntapiirin kiinteistö osoitteessa Pohjoinen Hesperiankatu 15. Helsinki (niin kutsuttu Motin talo). Tässä kiinteistössä toimivat nykyisin reserviläisjärjestöt ja maanpuolustuskoulutusyhdistys. Myös Helsingin Suojeluskuntapiirin perinnetila sijaitsee kiinteistössä. Muita vuokralaisia ovat esim. erilaiset järjestöt, asianajotoimistot, kuntosali ja ravintolat.

Papit pahanteossa

Tilli, Jouni
S
uomen pyhä sota : Papit jatkosodan julistajina. – Jyväskylä : Atena, 2014. – ISBN 978-952-300-084-1. 

Uskonnollinen retoriikka on jo lähtökohtaisesti hölynpölyä, koska keskeisenä argumenttina ja kaiken pohdiskelun kyselemättömänä lähtökohtana on usko satuolentoon. Uskonnolliseen puheeseen on yksinkertaisesti vaikea suhtautua vakavasti, ellei ole itsekin samaisen uskonnollisen taikauskon vallassa.

Silti tämä Jouni Tillin yhteenveto suomalaisten pappismiesten uhosta ja silmänkääntötempuista onnistuu olemaan raivostuttavaa, vihaa nostattavaa luettavaa. Olen kyllä ollut tietoinen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon säröttömästä tuesta Suomen hyökkäyssodalle Saksan rinnalla, mutta en ollut aiemmin tullut lukeneeksi, minkälaisin konkreettisin julistuksin niin rintamapapit kuin kotirintaman turvassa teologisia kiemuroitaan harjoittaneet uskonoppineet ja hallintomiehet suomalaisia ensin yllyttivät ja sitten syyllistivät.

On jokseenkin mahdotonta keksiä pöyristyttävämpää kokoelmaa kansalliskiihkoista, rasistista ja äärioikeistolaista uskonnollista uhoilua kuin mihin suomalaiset papit vuonna 1941 pystyivät. Hyökkäysvaiheessa eivät ylisanat meinanneet millään riittää kuvaamaan sitä loistokasta roolia, jonka Jumala suuressa armossaan oli Suomen kansalle sallinut idän hirviömäisten barbaarien tuhoamisessa ja Suur-Suomen luomisessa.

Vaan annas olla kun tuo ihana hyökkäys ”ikiaikaisille Karjalan laulumaille” pysähtyi asemasodaksi ja nuo Jumalan silmäterät alkoivat tympeissään ryypiskellä ja kiroilla, jo muuttui pappien ääni kellossa ja alkoi vastuun siirto Mannerheimilta ja muilta yliyllyttäjiltä tavallisen sotilaan niskoille. Siksi ei valloitus edennyt, kun ei sitten osattukaan olla Herran mieleen. Vaikka kaikki oli valmiiksi katettu ja varma voitto luvattu.

Kun sitten tuli pakko lähteä takaisin Suomen puolelle, pappien huuto suomalaisten synneistä käynnistyi kuin napin painalluksella. Mitä niistä todellisista sotatapahtumista, kun Herra olikin muuttanut mieltään suomalaisten irstauden ja riittämättömän hurskauden takia. Suur-Suomen luvanneesta Taivaan Isästä tuli pappien syytössaarnoissa käden käänteessä Suomen kansaa oikeutetusti kurittava rakastava, mutta ylen ankara opettaja.

Tällaisten verbaalisten taikatemppujen avulla papit varmistivat tärkeimmän eli sen, ettei kirkon ja heidän itsensä tarvinnut pyytää anteeksi puheitaan, myöntää nöyrästi virheitään saati poistua hiljaa toisiin tehtäviin. Ei, sellaista rohkeutta ja nöyryyttä ei tästä ammattikunnasta juuri löytynyt, vaan useimmat kääntelivät aikansa palttoota, syyllistivät jokseenkin kaikki muut paitsi itsensä ja Mannerheimin ja siirtyivät jatkamaan uraansa kuin sotaa ja sotapuheita ei olisi koskaan ollutkaan. Ilmeisesti kymmenet tuhannet kuolleet eivät heidän omaatuntoaan soimanneet. Nuo onnekkaat sankarikuoleman saaneet ja heidän vielä onnekkaammat omaisensa.

En minä luterilaisia pappeja ole ennenkään aidon nöyryyden edustajina osannut pitää. Tässä kirjassa äänessä olleet kuuluivat silti miltei poikkeuksetta porukkaan, jonka Uuden Testamentin kuvailema Jeesus olisi haukkunut pystyyn, jos moinen tilaisuus olisi tullut. Vaan ei tullut, eikä kukaan näytä pappeja edesvastuuseen pahoista puheistaan maallisella puolellakaan vaatineen. Siinä missä monet kulttuurielämän natsisympatisoijat joutuivat edes vähän syrjään, pappismiehet jatkoivat nähtävästi ilman merkittävää itsekritiikkiä ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä.

* * *

Miksi minä yli 70:n vuoden takaisista puheista ja paasauksista näin kiihdyn ja pillastun? Koska tätäkään asiaa ei ole itsekriittisesti selvitetty, vaan kansakunta on vaiennut syyllisten toiveen mukaisesti. Koska vaikka vuoden 1941 yllyttäjät ovat pääosin jo kuoleman kautta siirtyneen vastuukysymysten tuolle puolen, ne asenteet ja se ylimielisyys, joiden avulla ja takia Suomen kirkko niin mitättömin ongelmin ryhtyi ristiretkelle idän barbaarien tuhoamiseksi, eivät välttämättä ole kadonneet. Papit eivät tänä päivänä syyllisty rasistiseen ihmiskuvaan tai aseiden ja tuhoamisen ylistämiseen ja oikeuttamiseen – eiväthän? Mutta se tunkkainen synnin ja valheellisen tuonpuoleisen pelastajan viesti, jonka avulla papit kansalaisia yrittivät 1941 ohjailla, ei välttämättä ole kadonnut minnekään. Ehkä siksi tuoreissa seurakuntavaaleissa ääniharaviksi nousivat julkihomot ja muut kirkon kannalta kiusalliset tapaukset.

Kyllä, myös toisenlaisia pappeja oli. Oli vaatimattomia, tavallisen sotilaan tueksi itsensä mieltäneitä yksilöitä, jotka valitsivat toisen tien ja saavuttivatkin usein rintamamiesten arvostuksen. Kokonaiskuvaa hallitsivat silti tuolloin ja hallitsevat edelleen toisenlaiset kirkon edustajat, joille organisaation pitkän tähtäimen etu on aina tärkeintä. Pahat papit osaavat nykyään pitää suutaan soukemmalla, mutta se ei vielä takaa, että näkemykset olisivat edelleenkään ns. Jeesuksen mieleisiä. Nykyajan pahat papit osaavat liittoutua maallisen vallan kanssa, kun sitä tarvitaan. Siksi valtion ja kirkkojen ero tulisi myös Suomessa toteuttaa mahdollisimman nopeasti. Pahoille papeille ei saa antaa enää mahdollisuutta.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Piikki-Riku

Vanhaa työväenliikkeen sanontaa "jos porvari kehuu sinua, tarkista kantasi" kääntäen soveltaen on ilmeistä, että maailmanmatkailija, toimittaja Riku Rantala on ärsyttänyt porvaria ja oikein kunnolla. Elinkeinoelämän palkkapappi Matti Apunen ei kenen tahansa puhumisiin tartu.

Millä Rantala on näitä nimellään julkisesti oikeiston asiaa ajavia ja anonyymisti nettikeskusteluissa kommunisteille luun kurkkuun iskeviä urhoja onnistunut ärsyttämään? Helsingin Sanomien kiintiövasemmistolaisena kolumnistina Rantala on härnännyt aito-oikeistolaisten ja pintavasemmistolaisten tuntoja jo jonkin aikaa, mutta ilmeisesti tämä kassillinen rahaa verotoimistoon hyvinvointivaltion pelastamiseksi sai jonkun Etelärannassa raivoihinsa.

Miksi ihmeessä? Mitä pahaa on siinä, että joku edes symbolisesti haluaa pitää kiinni siitä tasa-arvon ja kaikista huolehtimisen illuusiosta, jota myös hyvinvointivaltioksi ehdittiin kutsua?

Ei sitä saa julkisesti kaivata ja kehua, kun Etelärannan pojat ja tytöt ovat jo vuosikymmeniä pyrkineet juurruttamaan tähän sosialismilta lemahtaneeseen kansakuntaan aitoja lännen arvoja, sellaisia kuten "jokainen on oman onnensa seppä". On ärsyttävää, kun joku saa julkisuutta tempaukselle, joka vihjailee, etteivät nämä Etelärannan opit olisikaan onnen lähde ihan kaikille suomalaisille, siis niille noin 99%:lle, jotka eivät kuulu suurituloisiin eli varakkaisiin.

Minä en tunne Riku Rantalaa, joten olen jäävi sanomaan, onko hän hyvä tyyppi. Senhän ovat monet kirkeräpuheiset oikeistolaiset kiirehtimään älähtämään, että Rantala on meren rannalla saunan rappusilla maailman epäoikeudenmukaisuuksia taivasteleva yrittäjä, eihän sellaisella ole oikeutta puhua yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

En siis tiedä, onko Riku Rantala oikeasti hyvä tyyppi, joka elää kuten saarnaa etc. Mutta sen voin sanoa, että kaikki mitä hän on julkisesti näistä yhteiskunnallisista asioista sanonut, on ollut perusteltua, mietittyä ja eettisesti erittäin kestävää lajia. Luultavasti juuri sen takia hän on saanut oikeistopaarmat iholleen.

Sillä aitoa, luokkakantaista oikeistolaista, kapitalismin nimeen vannovaa rahaporvaria ei mikään niin ärsytä, kuin jatkuva piikki siihen kohtaan, jossa tavallisilla ihmisillä on omatunto, välittäminen myös muista ihmisistä. Se piikki ei satu, koska paikka on tunnoton, mutta se ärsyttää, koska rahan maailmassa elävä on tottunut siihen, että rahan valta on rajaton.

Siksi myös Riku Rantalan suu haluttaisiin suppuun. Kirjoittakoon mitä lystää arkisista epäkohdista, mutta siihen kaikkein pyhimpään eli luonnollisiin, suorastaan jumalanluomiin varallisuuseroihin, niihin ei saa koskea. Ei varsinkaan, jos ei ole kommarin leima otsassa valmiina.

Itse luotan siihen, ettei Rantala vähästä hätkähdä. Onhan hänelle maailmalla katettu yksi jos toinenkin yllätyksellinen ateria. Niiden rinnalla mattiapusten ja kaltaistensa rumat puheet ovat toivottavasti vain päivän töitä piristävää surinaa. Verkkokeskusteluista voi lukea, että useimmat lukijat asettuvat luonnostaan Rantalan puolelle. Etelärantaa äänestää edelleenkin korkeintaan neljännes kansalaisista (Kok + RKP).

Eli jatka vaan rohkeasti valitsemallasi linjalla, Piikki-Riku. Jos se ärsyttää Etelärantaa, se on hyväksi meille muille.


lauantai 20. syyskuuta 2014

Väistä, minä en näe sinua!

Kuljen kodin ja työpaikan välillä paljon sekä bussissa, lähijunassa että näiden välisillä osuuksilla. Sehän on tylsää samojen reittien tahkoamista, joten ei ihme, jos ihmiset yrittävät keksiä jotain muuta tekemistä.

Silti en osaa olla hiukan kauhistelematta ilmiötä, joka tuntuu yleistyvän myös muualla kuin auton ratissa. Tarkoitan ihmisiä, joiden katse ja huomio ovat kokonaan kädessä näprättävässä kännykässä. Jo melkoinen osa ihmiskunnasta tuntuu vaeltavan paikasta toiseen katse alaspäin kohti ruutua luotuna, aivan poissa, jossain muualla.

Näitä ihmisiä on pakko varoa, koska he eivät huomaa minua. Heidän viestinsä on: Väistä, minä en näe sinua! Olen opetellut pysähtymään, kun minua kohti tulee tällainen sokea ja kuuro ruutuunkeskittyjä. Silti läheltä piti -törmäilyjä on tuon tuostakin. Jokin vaisto vielä varoittaa uhkaavasta törmäyksestä, mutta kuinka kauan?

Pidän itse vääjäämättömänä, että ihmisiä alkaa kuolla liikenteessä sen takia, että sekä jalankulkijat että autoilijat kiinnittävät huomiotaan ympäristön sijasta näyttöruutuun. Yhdistelmä on tappava, koska auto ei pysähdy yhtä helposti kuin kävelijä. Pelottavan näköisiä toikkarointeja näkee varsinkin vilkasliikenteissä keskustassa koko ajan.

Ilmiölle tuskin voi mitään. En itse tunne pakonomaisen kännykäntuijottelun psykologiaa, koska käytän kännykkää vähän, enkä silloinkaan muuhun kuin viestintään. En tiedä, mikä houkuttaa ihmisen ottamaan liikenteessäkin sellaisia riskejä, joita poissaoleva ruuduntuijotus mielestäni sisältää. Jokin kuitenkin tuntuu sammuttavan huomattavan osan miljoonien vuosien aikana kehittyneestä itsesuojeluvaistosta. Se on jotenkin pelottavaa.

Evoluutio ei ehdi vaikuttaa kännykänräplääjiin, joten ilmiö joko laajenee laajenemistaan tai sitten pakonomainen vimma laantuu ja riskit alkavat taas pienentyä. En osaa arvata, kumpi suunta toteutuu. Harvat asiasta jututtamani innokkaat räplääjät eivät itse pidä asiaa ongelmana. He kuulema kyllä näkevät ja kuulevat, mitä ympärillä tapahtuu. Rohkenen epäillä tätä väitettä. Ihmisen kyky jakaa huomiotaan moneen eri asiaan samanaikaisesti on erittäin rajallinen. Jotkut eivät tätä kuitenkaan usko, ennen kuin törmäävät.

Ehkä insinöörit - tai nykyään täytyy tietysti sanoa koodarit - vastaavat haasteeseen ja rakentavat kännyköihin ladattavaksi ohjelman, joka tutkailee koko ajan ympäristöä ja hälyttää, jos räplääjä kulkee kohden jotain, joka ei näytä väistävän. Ehkä tällainen on jo olemassa, mistä minä sen tiedän. Tarpeeseen sellainen ainakin olisi, enemmän kuin moni muu "appsi".

Mutta minun roolikseni taitaa silti jäädä se väisteleminen. Ehkä ehdin vielä nähdä päivän, jolloin nätit tytöt eivät pelkästään tuijota alas (merkittävä ympäristövahinko sekin), vaan kulkevat 3D-virtuaalikypärät ja -lasit päässään kuin jossain 1970-luvun tieteiselokuvassa. Siinä vaiheessa saattaa olla parasta mennä istuskelemaan puiston penkille. Ellei sitten niistäkin ole ehtinyt jo tulla virtuaalisia.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Paha ei kieltämällä katoa

Perussuomalaisten menestys suomalaisessa politiikassa on synnyttänyt normaalin puoluepoliittisen polemiikin lisäksi syrjintätyyppistä kirjoittelua, jonka tarkoituksena lienee ollut sekä tehdä puolue, ohjelma ja kannattajakunta naurunalaiseksi että osoittaa se vaaralliseksi eli rasistisesti, natsihenkiseksi tai ainakin kiihkokansalliseksi. Jotkut puolueen edustajiksi valikoituneet yksilöt ovat tehneet myös parhaansa tarjotakseen vastustajilleen koko ajan tuoretta aineistoa.

Perussuomalaisten yleisluonteinen mollaaminen on kuitenkin pientä verrattuna siihen, miten naapurimaassa Ruotsissa asioita hoidetaan. Sverigedemokrater-puolueen kannatus nousi vasta käydyissä vaaleissa samalle tasolla kuin Perussuomalaisten Suomessa. Jimmie Åkesson ei ole päässyt paistattelemaan Timo Soinin tavoin värikkäänä poliittisena toimijana, vaan hänet ja koko puolue on yksiselitteisesti julistettu pannaan.

Ruotsalaiseen puoluekulttuuriin kuuluu monia meille vieraita elementtejä. Siellä käytetään puoluebyrokratian valtaa korostavaa listavaalia ja käytössä on varsin korkea äänikynnys (4%), jonka tavoitteena on keskittää poliittinen valta niille, joilla se jo on. Ruotsalaiseen valtakunnanpolitiikkaan kuuluu myös häkellyttävä arroganssi, jolla erityisesti demarit, mutta sittemmin myös valtaan päässeet oikeistopuolueet ovat operoineet. Demareille ei tuota vaikeuksia heti hallitusneuvotteluiden alkajaisiksi ilmoittaa, ketkä eivät ainakaan pääse hallitukseen.

Sverigedemokrater-puolueen kohdalla muiden puolueiden käyttäytyminen alkaakin jo muistuttaa koulu- tai työpaikkakiusaamista. Muuten niin mielellään asioita loputtomasti puivat ruotsalaiset ovat puoluetasolla yhteistuumin kieltäytyneet kaikenlaisesta yhteistyöstä Åkessonin porukoiden kanssa. On kuin parlamenttiin olisi päässyt joukko tarttuvaa tautia sairastavia, joita muut karttavat.

Puolueen vaalimenestyksestä päätellen tämä työpaikkakiusaaminen ei ole johtanut puolueen näivettymiseen tai katoamiseen, vaan vahvistumiseen. Jos täydellisesti päätöksenteosta syrjäytetty puolue kaksinkertaistaa kannatuksensa, on painavia perusteita kysyä, onko tämä poliittinen panna ollut ollenkaan järkevää toimintaa.

* * *
Ruotsalaisten toiminnan taustalla lienee ollut oletus, että eristämällä Åkessonin puolue sen edustamat tympeät linjaukset ja näkemykset jotenkin haihtuvat olemattomiin. Itse en ole tällaista ajattelua koskaan ymmärtänyt. Eristäminen ja syrjiminen synnyttävät katkeruutta ja katkeruus synnyttää entistä suurempaa vihaa. Ruotsissa vaalitulos kertoo minusta yksiselitteisesti siitä, että Sverigedemokrater on hyötynyt muiden puolueiden käytöstavoista eli ase on kääntynyt käyttäjäänsä vastaan.

Taustalla on kuitenkin myös suurempi kysymys siitä, onko demokraattisesti toimivassa yhteiskunnassa oikeutettua sulkea epämieluisat näkemykset järjestelmän ulkopuolelle eli harjoittaa aktiivista enemmistötyranniaa. Perinteisesti on vasemmistossa ollut vallalla ajattelu, jonka mukaan äärioikeiston toiminnan voi vaikka kieltää ja vastaavasti oikealla on suhtauduttu suopeasti ajatukseen siitä, että kielletään kommunistien toiminta ja nakataan aktivistit linnaan.

Omien näkemysten kanssa vastakkaisten näkemysten sietäminen on aina ollut vaikeaa puolueille, joten historia on täynnä esimerkkejä enemmistöpäätöksillä toteutetuista näkemysten syrjimisistä. Samainen historia on toisaalta täynnä esimerkkejä siitä, kuinka nämä kielletyt näkemykset tultuaan taas sallituiksi suorastaan ryöpsähtävät julkisuuteen. Näkemykset eivät katoa kieltämällä.

Poliittisten toimijoiden näkökulmasta parin prosentin kannatusta nauttiva ideologia tai liike on niin mitätön, että sen voi antaa olla tai se voidaan murskata ilman sen suurempia murheita. Mutta miten voidaan toimia sellaisen liikkeen kanssa, jolla on suunnilleen kansan viidesosan tuki takanaan? Siitähän Ruotsissa ja Suomessa on nyt kysymys.

* * *
Minusta ruotsalaiset puolueet ja tiedotusvälineet ovat toimineet typerästi Sverigedemokrater-puolueen kanssa. Suomessa on tehty Perussuomalaisten osalta ihan samoja virheitä, mutta niin paljon lievemmin äänenpainoin, ettei tilanne ole yhtä paha. Pohjimmainen ongelma - väärä oletus siitä että paha katoaa se kieltämällä - on silti yhteinen.

Eikö rasistisen ja kansallissosialistisia aatteita ihannoivan puolueen jatkuva kasvu täydellisen pannan aikana sytytä mitään lamppuja? Eikö muissa puolueissa ymmärretä, että ainoa keino hillitä äärinäkemyksiä on ottaa nämä ihmiset mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun? Miksi antaa heille ansaitsematon marttyyrin asema ja kiusatun uhrin roolin mahdollisuus? Miksi pitää tehdä käytännöllisesti katsoen kaikki mahdollinen, jotta puolueen kannattajat sisuuntuisivat?

Urho Kekkonen ymmärsi aikoinaan, että tehokkain tapa padota kommunistien edustamien näkemysten leviäminen Suomessa oli ottaa heidät mukaan yhteisten asioiden hoitoon. Kekkonen ymmärsi, että ideologinen puhdasoppineisuus johtaa vain äärimmäisten tulkintojen vahvistumiseen. Hän valitsi yhteiskunnallisen dialogin ja vastuuseen sitomisen tien. Kekkonen myös onnistui tässä pyrkimyksessään. SKP ja SKDL eivät sodanjälkeisen ryöpsähdyksen jälkeen pystyneet enää haastamaan porvarillista valtajärjestelmää.

Kekkosen poliittinen taitavuus on hylätty nyky-Suomessa, eikä Ruotsissa toisaalta ole minkäänlaista kokemusta muusta kuin yhden puolueen tai koalition yksinvallasta. Tässä mielessä ruotsalaisten demokratia on kovin lapsenomaista kuin hiekkalaatikon pikku häiriköllä. 17,3%:n kannatusta nauttiva puolue ei katoa sillä, että käännetään selät ja kieltäydytään leikkimästä.

* * *
Perussuomalaisten ja Sverigedemokrater-puolueen käytännössä kokema syrjintä merkitsee samalla suuren kansanjoukon tuomitsemista kakkosluokkaan, jos siihenkään. Oltiin näkyvien johtajien toikkaroinneista mitä mieltä tahansa, siellä takana on suuri joukko tyytymättömiä ihmisiä. Heidän tyytymättömyytensä ei katoa ilmoittamalla, että "te olette väärässä" tai "teillä on vääriä mielipiteitä". Myös poliittisesti aktiiviset ihmiset haluavat tulla huomioon otetuiksi. Syrjiminen lisää aina epäsopua, ei rakenna sitä.

Todennäköisesti moni toimija luottaa siihen, että kun tarpeeksi nöyryytetään, ihmisten puhti ja usko loppuu. Minusta se on vaarallinen ja vastuuton tapa toimia. Demokratiasta oikeasti piittaava on kiinnostunut kuulemaan myös niitä kansalaisia, joitten näkemykset poikkeavat omista. En minäkään halua Timo Soinia Suomen tai Jimmie Åkessonia Ruotsin pääministeriksi. Mutta heidän edustamiensa puolueitten epämiellyttäviä näkemyksiä vastaan voi tehokkaasti toimia vain yhteiskunnallisella keskustelulla, argumentoinnilla.

Jos luottaa oman näkemyksensä voimaan, sen uskaltaa asettaa kansalaisten vertailtavaksi muiden näkemysten kanssa. Jos tätä ei ymmärrä, on poliittisesti sokea tai piittaamaton hiekkalaatikkohäirikkö.