Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vapaaksi sankareista

Helsingin Sanomat yllätti myönteisesti jutullaan sananvapaudesta EU-maa Liettuan malliin. Antti Majanderin artikkeli kertoo kirjailija Rūta Vanagaitėn kokemuksista sen jälkeen, kun hän erehtyi kertomaan julkisesti tutkineensa arkistossa metsäveli Adolfas Ramanauskasin papereita ja törmänneensä dokumentteihin, jotka viittaavat yhteistyöhön KGB:n kanssa (pakotettuun vai vapaaehtoiseen, tätä ei vielä tiedetä). Tämän lausunnon jälkeen maan entinen presidentti, jyrkkä antikommunisti Vytautas Landsbergis haukkui kirjailijan erittäin alatyylisesti ja kehotti "Juudasta" hoitamaan itsensä hengiltä. Vielä yllättävämmin reagoi Vanagaitėn kustantaja, HS:n tietojen mukaan Liettuan suurin, Alma littera. Se ilmoitti vetävänsä markkinoilta ja tuhoavansa kaikki Vanagaitėn kirjojen loput painokset, yhteensä 27000 nidettä. Tähän ilmeisesti sisältyi myös aivan tuore omaelämäkerrallinen teos, josta oli otettu 15000 kappaleen painos, Liettuan oloissa poikkeuksellisen suuri. Alma littera oli siis valmis uhraamaan tärkeimmän eli taloudellisen voittonsa Ramanauskasin myytin turvaamiseksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kirjailijaan kohdistui julkisuudessa niin voimakas reaktio, että hänelle kävi mahdottomaksi liikkua ulkona. "Patrioottien" järjestö vaati kirjailijaa käräjille Ramanauskasin kunnian loukkaamisesta ja Vanagaitė katsoi turvallisimmaksi poistua maasta. Arvostettu ja luettu kirjailija joutui siis väkivallan pelossa pakenemaan EU-maasta vain siksi, että oli julkisesti kertonut arkistolöydöistään, jotka olivat ainakin potentiaalisesti kiusallisia kiihkokansallismielisen oikeiston hellimän sankarimyytin kanssa.

Joku voi tähän tuhahtaa, että mitä muuta voi odottaa entiseltä neuvostotasavallalta, jossa katolisella kirkolla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli kuten naapurimaa Puolassa. En minäkään ole pitänyt Liettuaa minään vapaamielisyyden loistavana soihtuna, mutta se on kuitenkin ollut itsenäinen valtio jo 27 vuotta ja EU:n täysivaltainen jäsen 13 vuotta. Mistä kertoo Majanderin kuvaama raivoisa reaktio? Kirjailija Vanagaitė ei esittänyt mielipidettä vaan kertoi arkistolöydöstään. Häntä ei siis haluttu tuomita mielipiteen takia, vaan koska hän oli löytänyt dokumentteja, joita ei olisi saanut olla olemassa tai joitten olemassaolosta olisi pitänyt ymmärtää vaieta.

* * *

Halua uskoa sankareihin, halu vaalia sankareiden muistoa ja puolustaa raivoisasti heidän väitettyä kunniaansa löytyy kaikkialta maailmasta. Thaimaassa kuninkaan vähäinenkin kritisointi johtaa syytteisiin ja absurdeihin vankilatuomioihin. Suomessa Mannerheimiin kohdistuva pilkka oli aiemmin käytännössä mahdotonta ja herättää edelleen tuohtuneen vastareaktion. Leninin nimeä ei Neuvostoliitossa voinut rangaistuksetta pilkata. Adolfas Ramanauskas ei siis ole mikään poikkeus, onpahan vain liettualainen versio hyvin kansainvälisestä ilmiöstä.

Millä pääsee valtiolliseksi sankariksi, jonka kunniaa varjellaan tarvittaessa vaikka väkisin? Oman, todistamattoman näkemykseni mukaan tällaiseksi sankariksi tullaan lähinnä sattumalta, olemalla sopivaan aikaan sopivassa paikassa ja ennen muuta sopimalla vallanpitäjien tarpeeseen löytää symbolisia edustajia ideologialle, jota halutaan pönkittää. Harvemmin nämä sankarit ovat sankareita kaikille, kyllä aito valtiollinen sankari on aina puolensa selkeästi valinnut eikä hoipertele. Eikä edes puolueellisesti katsoen merkittäviä urotekojakaan tarvitse oikeasti olla, kunhan tyyppinä soveltuu niitä edustamaan kuolemansa jälkeen.

Sankarin kuolema onkin olennainen osa myytin rakentamista. Kun symboli paketoidaan ikuisuutta varten, ei haluta, että se sankari osoittautuukin ihmiseksi vikoineen päivineen. Elävät sankarit ovat siitä kiusallisia, että saattavat sortua inhimillisiin heikkouksiin. Kuollut ei sorru eikä väitä vastaan niille, jotka hänet myytin mukaiseen asuun pukevat. Juuri tästähän Liettuassakin on kyse: Ramanauskas on itse turvallisesti kuollut, mutta jos jossain on dokumentteja, jotka voisivat sankaruutta jälkikäteen nakertaa, niistä täytyy ainakin ymmärtää vaieta. Sankarimyytti on ylläpitäjilleen aina tärkeämpi kuin historiallinen totuus. Aina.

* * *

Sankarit ja sankarimyytit ovat vaarallinen tapa. Ne liittyvät järjestään ahdasmielisyyteen, vanhoillisuuteen, kiihkoilevaan kansallismielisyyteen ja autoritaariseen mielenlaatuun. Sankarimyyttejä on rakennettu poliittisen janan molemmissa päissä yhtä innokkaasti, aina yhtä kyseenalaisin perusteluin. Monet virallisesti nimetyt sankarit ovat olleet pahimman luokan tuholaisia, ideologian sokaisemia väkivallan apostoleja, kuten monen edelleen ihailema Lauri Törni. Poliittiset sankarit ovat sitä yleensä vain voittajan silmissä, kuten meillä Mannerheim, Svinhufvud tai itsensä poliittisesti pettyneenä surmannut Bobi Sivén. Oliko Ramanauskas toiminnallisesti jotenkin oleellisesti erilainen kuin Ernesto Che Guevara Boliviassa 1966-1967?

Todelliset sankarit eivät koskaan pääse patsaisiin, heitä ei muistella juhlapuheissa eikä heidän kunniaansa kukaan raivoisasti puolusta. Todelliset sankarit eivät edes itse ajattele olevansa tai olleensa mitään sankareita, tehtiin se mikä piti tehdä, siinä kaikki. Kuka tahansa yksinhuoltaja on tässä suhteessa eettisesti paljon sankarillisempi kuin komppania ramanauskaseja. Kuka tahansa palomies ansaitsee sankarin tittelin paremmin kuin yksikään poliittinen johtaja. Opettajat, lastenhoitajat, lääkärit ja muut ihmiskunnalle hyödylliset tekevät sankaritekoja joka päivä. Mutta he eivät päädy patsaisiin eivätkä juhlapuheisiin.

Eikö sankarimyyteissä siis ole mitään myönteistä? Ei ole, ei mitään myönteistä. Sankarimyytti on konservatiivisen, vallan säilyttämiseen tähtäävän maailmankuvan symboli. Edes aito sankariteko tällaisen symbolin takana ei muuta sitä myönteiseksi asiaksi. Sankarimyytit sokeuttavat ja kuurouttavat, ne estävät näkemästä ja kuulemasta totuutta. Vaikka liettualaiset näyttävät nyt typerehtivän oikein urakalla, ei se tee meistä yhtään parempia. Myös Suomi on täynnä pöhöttynyttä ja sisäisesti tyhjää sankarimyyttien ylläpitoa. Sellaiseen ei ole tarvetta henkisesti tolkussa kansalaisyhteiskunnassa. Sankarimyyttejä tarvitsevat vain vallankahvaa nahka valkoisena puristavat tyypit. Heissä itsessään ei sitä sankaruutta ole ollenkaan, ei ole ollut eikä tule olemaan. Vain sankarimyyteistä vapaa kansalainen voi olla aidosti vapaa.


torstai 4. tammikuuta 2018

Sanaa sanaa vastassa

Ei tietenkään pitäisi olla yllätys, että moni suomalainen on enemmän kuin valmis käymään kevään 1918 sotatoimet läpi uudelleen - ainakin sanallisella tasolla. Kansallinen sovintotyö on jäänyt puolitiehen, jos siihenkään asti on päästy sadassa vuodessa. Nuoremman polven historiantutkijat ovat tehneet paljon hyvää työtä ilman jyrkkiä ennakkoehtoja ja pakollisia tulosvaatimuksia, mutta lukijoiden puolella tätä ei ole suinkaan aina otettu vastaan myönteisenä asiana. Toisten mielestä vanhoja asioita ei pitäisi enää kaivella. Yleensä näin ajattelevat ja ääneen sanovat voittajapuoleen itsensä asemoivat, joita huolestuttaa pitkään vaalitun valkoisen voiton jatkuva tuhraantuminen milloin punaisten vereen, milloin saksalaisten hännystelyyn tai kuningasmielisyyteen.

Punaisten puolella ei välttämättä pidetä siitä, että nuoremmat tutkijat eivät jätä ääneen toteamatta myöskään työväestön edustajien hölmöilyjä, väkivaltaisuuksia ja osaamattomuutta. Tuntuu silti siltä, että useimmat huonosti selvitetyt asiat liittyvät valkoisten puolen poliittisiin manöövereihin ennen sotatoimien alkamista tai sitten siihen jokaisen vuoden 1918 asioihin perehtyneen tuntemaan huutavaan vääryyteen, jolla valkoisten puolella hirmutöihin syyllistyneet joko tuomittiin erittäin lievästi ja armahdettiin pian tai Svinhufvudin uran häpeällisimmällä päätöksellä vapautettiin 12.12.1918 kokonaan rikosoikeudellisesta vastuusta.

Tämä viimeksi mainittu asia ei ole salaisuus, mutta se kuuluu niihin vuoden 1918 ilmiöihin, joista voittaja on halunnut visusti vaieta ja vastaavasti hävinnyt osapuoli on halunnut jatkuvasti muistuttaa. Vaikka tuon kurjan vuoden tapahtumista on jo vuosisata, viisi sukupolvea, ja elossa on enää toimijoiden jälkeläisiä, häpeän ja vihan tunteet, haavat ja traumat eivät ole lakanneet jomottamasta. Myös tämän päivän poliitikoista osa hyppää mielellään sadan vuoden takaisiin poteroihin, kuten sotaministeri Jussi Niinistö, joka heti presidentti Sauli Niinistön valtiomiesmäisen, rakentavan uudenvuodenpuheen jälkeen kiiruhti heiluttamaan vapaussodan lippua.

* * *

Kuulun itse niihin poliittisen historian harrastajiin, joita kiinnostaa ennen kaikkea muuta tietää, mitä todellisuudessa tapahtui. Näin siitä huolimatta, että olen ilman muuta ja ehdoitta kurmootetun, köyhän kansanosan puolella. Kansalla oli eettisesti kestävä syy nousta puolustamaan omia etujaan, omien lastensa tulevaisuutta. Ilman tuota puolustustaistelua ei Suomessa olisi saavutettu kahdeksantuntista työpäivää tai modernia hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa. Porvariston vaalima laillisen hallinnon perustelu on monin tavoin ontuva, omavaltaisuuksien ja löyhien tulkintojen täyttämä suo, jota nykytutkijat pyrkivät kuivattamaan jotenkin kuljettavaksi. Täyttä kuvaa emme vielä tunne.

Kansan oikeus nousta puolustamaan itseään synnyttää aina kysymyksen keinojen hyväksyttävyydestä, eivätkä vastaukset ole helppoja. Pelkistetysti sanottuna tammikuun 1918 kapina pääsi valloilleen, koska työväestö näki nälkää ja uskoi porvariston mieluummin antavan työläisen nälkään kuollakin kuin jakavan omastaan hädänalaisille. Tähän uskoon oli myös painavia perusteita, vaikka se ei koko kuva olekaan. Esimerkiksi Turussa porvariston jääräpäisyys antoi ratkaisun avaimet väkivaltaan taipuvaisille äärimmäisyysvoimille, vaikka ei sitä tarkoittanut tai tahtonut.

Ei ole pelkkää jälkiviisastelua todeta, että molemmilla puolilla tehtiin karmaisevia arviointivirheitä, jotka kirittivät joulukuun 1917 suhteellisen väkivallattoman, vaikka kiihtyneen ja kiristyneen tunnelman aseelliseksi kansalaissodaksi, sisällissodaksi, luokkasodaksi, vapaussodaksi, joka tapauksessa väkivaltaiseksi verilöylyksi, joka päästi pahimmat irti kummallakin puolella. Ei kysymys silti ollut pelkistä arviointivirheistä, kyllä molemmilla puolilla oli voimia, joilla oli viimeistään syksystä 1917 lähtien vahva pyrkimys nujertaa vastapuoli, päästä valtaan yksin. Me tiedämme, kumpi puoli sai tahtonsa toteutettua, mutta ei sitä lopputulosta kukaan tammikuussa 1918 vielä tiennyt. Riskejä otettiin molemmin puolin, hyvin isoja riskejä.

* * *

Olen itse sitä mieltä, että sisällissota ja kansalaissota ovat vuoden 1918 tapahtumista neutraaleimmat ja eniten todellisuutta vastaavia ilmaisuja. Luokkasota on ollut lähinnä punaisten puolella käytössä, mutta kyllä moni suurtilallinenkin koki taistelut samalla tavalla eli oman yhteiskuntaluokan tulevaisuutta koskeviksi. Punaiset kuitenkin omivat termin, aivan kuten valkoisten puoli omi termin vapaussota. Siitä tuli niin nopeasti niin valkoiseksi värittynyt termi, ettei edes moderni tutkimus ole liikaa pohtinut sitä tosiasiaa, että taistelut olivat molemmille osapuolille vapaussotaa, vaikkakin aivan eri asioista. Kun sotaministeri Jussi Niinistö puhuu vapaussodasta, hän tarkoittaa virallisesti Suomen vapautumista Venäjän vallasta, vaikka Neuvosto-Venäjä oli jo 1917 tunnustanut Suomen itsenäisyyden, eikä osallistunut millään lailla sotatoimiin (yksittäiset sotilaat osallistuivat, mutta eivät armeijana). Jussi Niinistö tarkoittaa myös suurtilallisten vapautumista pelosta joutua työläisten johtaman valtion armoille. Tätä hän ei kuitenkaan sano ääneen, koska se ei kuulu valkoisten viralliseen totuuteen.

Työväestölle kevään 1918 sota oli yritys vapautua riistetyn ja kaltoin kohdellun väestönosan asemasta. Historian ironiaa on, että vaikka voittaja jälkikäteen leimasi punaiset myös isänmaanpettureiksi, todellisuudessa he olivat paljon yhtenäisemmin itsenäisen Suomen tasavallan puolella kuin valkoisten puoli, jolla vallasta taisteli monta eri ryhmää (saksalais- ja kuningasmieliset kuten Svinhufvud, tsaarin valtaan takaisin kaihonneet kuten Mannerheim, tasavaltalaiset ja ehkä vielä ruotsinkielinen yläluokka, joka olisi varmaan mieluiten palannut Ruotsin yhteyteen). Kun punaisten vapaussota päättyi surkeasti, sana siirtyi yksipuolisesti valkoisten käyttöön. Siinä tilanteessa ollaan edelleen, eikä sanasodassa taatusti anneta periksi, kun ei ole hengenmenosta pelkoa (katso esimerkiksi vapaussota.com).

Itse asiassa vielä tänä päivänä voi keskustelijan poliittisen profiilin piirtää sillä perusteella, minkä sanan hän mieluiten valitsee vuoden 1918 sotimiselle julkisessa puheessa. Siinä missä vain kaikkein jyrkimmät punaisten puolella puhuvat aktiivisesti luokkasodasta, valkoisella puolella "vapaussota" on tavallaan tunnussana, jonka perusteella ihminen luokitellaan omaksi, luotettavaksi. Sanan valinta ei perustu historialliseen osuvuuteen vaan poliittiseen kannan valintaan. Juuri se tekee asiasta vakavan ja valitettavan. Vaikka tarjolla olisi kaksi neutraalia, kokonaisuutta hyvin kuvaavaa käsitettä, luokkakantaisimmat molemmin puolin hylkäävät ne ja pysyvät sadan vuoden takaisissa asemissaan. Ainoa edistysaskel on kai ollut siinä, että nyt on vain sana sanaa vastassa, ei suoraan tappava ase.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kun viha sumentaa ajattelun

Myönnän yllättyneeni siitä vihan määrästä, jonka Turussa sattunut Henry Laasasen kirjan oma- ja ilkivaltainen poistaminen kirjaston kokoelmasta on nostanut esiin. En tarkoita vihaa tätä omavaltaista kirjastonhoitajaa kohtaan, lähinnä häntä on moitittu ja ehdotettu eriasteisia seuraamuksia. Häkellyttävää on ollut lukea Helsingin Sanomien keskustelussa kymmeniä puheenvuoroja, joiden ainoa tarkoitus on "ilmoittaa" muille, että Laasasen kirja on arvotonta paskaa tai että omavaltainen kirjastonhoitaja teki aivan oikein ja virhe oli lähinnä se, ettei hän deletoinut saman tien Laasasen kaikkia kirjoja.

Joku nuorempi voi tässä kohdin kysyä, "kuka ihmeen Henry Laasanen?" Siitä on tosiaan jo melkein 10 vuotta, kun tutkija Henry Laasasen kirja Naisten seksuaalinen valta ilmestyi. Laineet löivät tuolloinkin aika korkeina, koska oli uutta ja tavatonta, että joku haastoi ns. feministisen liikkeen aloitehegemonian väittämällä, että ihmisen biologinen parinmuodostusjärjestelmä antaa naisille valtaa, josta ei yleensä puhuta ääneen, jos sen olemassaolo edes myönnetään. Väite osui ilmeisesti todella kipeään pisteeseen, koska jo 2008 Laasaseen kohdistui poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista vihapuhetta, vaikka kyseessä ei ollut kärjistetty pamfletti, vaan kuivahko tieteellinen raportti.

Turun tapahtumien nostattama mekkala osoittaa, että Laasanen on monelle edelleen painava syy antaa vihan sumentaa selkeä ajattelu. Voin jotenkin ymmärtää Laasas-vihan ideologisen feminismin näkökulmasta (väitettä naisen seksuaalisesta ylivallasta on aika vaikea sovittaa yhteen perinteisten miehisen hegemonian ylivaltaa korostavan ajattelun kanssa), mutta murheelliselta tuntuu tajuta, että tuo sumentava viha nousee esiin myös tilanteessa, jossa Laasasen kirja on joutunut yksiselitteisen sensurointitoimen kohteeksi kirjastossa. Sehän tarkoittaa, että näille ihmisille Henry Laasasen ja hänen esittämiensä näkemysten vastustaminen on tärkeämpää kuin sananvapaus ja sen puolustaminen.

* * *

En usko, että monikaan nettipalstoilla vihapuhetta sormistaan päästävä on oikeasti vaivautunut lukemaan Laasasen kirjaa. On paljon helpompi yhtyä kuoroon ja huutaa "pelkkää paskaa, jättäkää se omaan arvoonsa!" kuin käydä ajatuksella läpi Laasasen havainnot ja arvioida sitten niiden suhdetta esimerkiksi omiin kokemuksiin. Itse asiassa kaikki kirjaroviot syttyvät samalla periaatteella, yllytyksestä, kollektiivisen päähänpinttymän ja sumean ajattelemattomuuden yhdistelmästä. Samalla kun yksittäinen vihattavaksi ilmoitettu näkemys palaa poroksi, alenee kynnys polttaa myös ärsyttäviä ajatuksia esittävä ihminen. Sananvapauden hyväksyminen on ennen muuta erilaisuuden sietämistä.

Kun nimimerkin suojasta kirjoittavat kansalaiset taputtavat käsiään Turun omatoimiselle kirjastosensorille, he taputtavat käsiään kaikille tämän maailman Joseph Goebbelseille. Hirmuvalta tarvitsee aina ihmisiä, jotka ovat valmiit antamaan sumentuneen mielensä kannatuksen milloin minkin asian vihaamiselle ja tuhoamiselle. Yleinen kirjasto on olemassa myös siksi, etteivät goebbelsit ja heidän lakeijansa koskaan pääsisi määräämään siitä, mikä on totuus ja mistä kirjoista se totuus pelkästään löytyy. 

Tietenkään "feministinen Laasas-kiukku" ei automaattisesti tarkoita goebbelsien tukemista, useimmat kiukusta kiehuvat tuskin ajattelevat, että kysymys on muusta kuin ärsyttävistä naisia ja miehiä koskevista väittämistä. Mutta juuri siinä piilee vaara, kun viha sumentaa selkeän ajattelukyvyn. Vihapuhe ei leiju yleensä sfääreissä, vaan likaisissa yksityiskohdissa. Jos on valmis kannattamaan "antifeminististä" puhdistusta kirjaston kokoelmassa, on vaara että sitä lähtee tulitikut kädessä torille myös silloin, kun joku väittää, että tuo tai tuo "on sitä samaa porukkaa kuin se Laasanen". Mitäs siinä silloin enää miettimään, tuikataan vaan tuleen!

* * *

Oikein rauhallinen persoona tietysti katsoo pää kallellaan tätä kaikkea, huokaisee kerran tai pari ja sulkee sitten silmänsä. No, yritetään. Yksittäisen kirjan pahantahtoinen tuhoaminen yhteisestä kokoelmasta ei ole mikään jättimäinen rikos, ei missään tapauksessa potkujen arvoinen. Sitkeäkestoinen Laasas-vihakaan ei sinänsä niin vaarallista ole, tietääkseni hän ei ole poliisin 24/7/365-turvaama kuten jotkut piirtäjät ja kaunokirjailijat joutuvat olemaan. Periaatteen tasolla vihapuheeseen pitää mielestäni silti suhtautua huolestuneen torjuvasti, ja jos yleistä kirjastoa uhkaa asiakkaiden luottamuksen menetys, ollaan jo vakavan ongelman äärellä.

Kirjasto ei ole tuomari, ei edes luvunlaskija. Kirjasto on jakelija, joka ei ota kantaa jakamiensa sisältöjen näkemyksiin vaan pelkästään siihen, miten laadukkaasti nuo näkemykset on esitetty ja julki laitettu. Kirjasto ottaa hienovaraisesti kantaa laatukysymyksiin kappalemäärillä ja esillepanolla, mutta ei ole kirjaston tehtävä sanoa, lue tämä, älä lue tuota. Kiihkeimmät kysyvät tässä vaiheessa, ettei kai kirjaston kuitenkaan pidä jaella sitä tai tätä inhaa ideologiaa. Kyllä pitää ja täytyy. Sieltä täytyy löytyä vaikka vierekkäin Mein Kampf, Das Kapital, Raamattu ja Koraani. Kirjaston on oltava neutraali suhteessa yhteiskunnallisiin, uskonnollisiin ja muihin aatteellisiin kysymyksiin. Kirjaston arvo katoaa, jos se voidaan perustellusti nimetä tämän tai tuon suosijaksi ja tuon tai tämän vastustajaksi.

Kirjaston kohdalla kyse ei ole "suvaitsevaisuudesta", joka on ihmisyksilön ominaisuus. Kirjaston kokoelmapolitiikan ytimenä on kyky tarjota kiinnostuneille mahdollisimman edustava otos näkemyksistä, väittämistä ja tulkinnoista. Tällä laadukkaalla monipuolisuudella ei pyritä mihinkään täsmälliseen lopputulokseen vaan pelkästään varmistamaan, että kansalaisilla on varallisuuteen, yhteiskunnalliseen asemaan ja asuinpaikkaan nähden riippumaton mahdollisuus oppia ja tehdä omat johtopäätökset. Se on myös sananvapauden ydinasia. Hyvin toimiva kirjasto = sananvapaus.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Keinotekoista vastakkainasettelua

Suhtauduin tähän kirjaan valmiiksi vähän epäillen. Arvostan Kari Enqvistin kykyä popularisoida ihmisjärjelle ylivoimaisia kosmologian kysymyksiä, mutta Janne Saarikivi on tuttu vain nimeltä. Epäilys syntyi kustantajan ennakkomainonnasta, että vastakkain ovat "uskonnoton kosmologi ja uskonnollinen kielitieteilijä". Kokemukseni mukaan tällaiset kohtaamiset eivät ole hedelmällisiä, koska keskustelijoita ei pahemmin kiinnosta liikkua toisen suuntaan. WSOY on joka tapauksessa saanut herrat yhteisen kirjan tekoon ja tuloksena on Ainoa, mikä jää (WSOY 2017). Kannessa puolikas Enqvist virnistelee, Saarikiven puolikas tuijottaa katsojaa melko yrmeänä.

Valitettavasti tätä kirjaa on lukemisen jälkeenkin pakko pitää epäonnistuneena. Kirjaan valikoitu keskustelu on jatkunut puolitoista vuotta, mutta se koostuu vain viidestä pitkästä kirjeestä ja loppupuheenvuoroista. Rakenne ei toimi. Kummankin kirjeet ovat niin pitkiä, etteivät ne kannattele dialogia. Lukijan on jokseenkin mahdotonta muistaa, mitä kymmeniä teemoja edellisessä kirjeessä oli tai mihin niistä seuraavassa on kommentteja, mihin ei. Monasti tuntuu siltä, etteivät keskustelijat itsekään jaksa pitää jännitettä ja keskustelua yllä.

Sääli sinänsä, koska kummankin teksteissä on mielenkiintoisia ajatuksia, myös Saarikivellä sen jälkeen, kun pääsee pahimman saarnausvaiheen yli ja alkaa seurata Enqvistin nöyrää "en tiedä kaikkea", "en ymmärrä tätäkään" -tietä. Molemmat kirjoittajat tietävät olevansa suhteellisen kapea-alaisia besserwissereitä, mutta ehkä hitusen yllättäen Enqvist sanoo sen ääneen ja kiertelemättä paljon aikaisemmin. Enqvist on myös sisäistänyt tällaisten kirjojen perusidean (kustantajan näkökulmasta) ja pyrkii koko ajan löytämään keskustelijoita yhdistäviä ajatuksia, ei pelkästään väittelemään. Molemmat harrastavat aika rankkaa sarkasmia.

* * *

Rakenteen lisäksi tämän kirjan ongelmana on se, että kustantaja on halunnut korostaa vastakkainasettelua luonnontieteet vs. humanismi. Kun toinen on uskonnoton ja toinen uskonnollinen, koko aihe on tylsääkin tylsempi, jollei löydy aivan uusia näkökulmia. Minusta ei oikein löydy. Enqvist on sovinnollinen, mutta Saarikivi jaksaa veivat ikivanhaa väitettä siitä, etteivät luonnontieteet pysty selittämään kaikkea. Ihan kuin kukaan sellaista tosissaan väittäisikään. Olkiukkojen pistely ei ole lukijaa palkitsevaa.

Mielenkiintoisempi kysymys liittyy Saarikiven uskonsodan kaltaisena näyttäytyvä tarve todistaa, että humanismi on tärkeämpää kuin luonnontieteet. Lukija lähinnä ihmettelee, mistä tällainen vastakkainasettelu on ylipäätään peräisin. Itselleni ei tulisi mieleenkään laittaa niitä tärkeysjärjestykseen, koska tutkimuskohteet ovat aivan erilaiset, samoin menetelmät. Kun osoittautuu, että Saarikiveä harmittaa ennen muuta määrärahojen kohdentuminen, lukija kohottelee kulmiaan: jos kysymys ei ole muusta kuin rahasta, miksi tuhlata siihen tällaisen pohdiskelevan kirjan sivuja? Rahoitusta saa yleensä sellainen tutkimus, jonka tuloksilla on tai voi olla taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuus. Ei liene varsinaisesti luonnontieteiden syytä, jos humanististen tutkimusalojen tulokset eivät kiinnosta rahoittajia.

Kuten Enqvist terävästi huomauttaa, keskustelijat ovat vain näennäisesti kuin eri puusta tehtyjä. Todellisuudessa he kuuluvat molemmat hyvin pienen ja maapallon mitassa harvinaisen kuplan asukkaisiin. Siinä missä Saarikivi ihailee katolisen kirkon perinteitä ja kulttuuria, Enqvist luettelee kirkon syntilistaa kuin paholaisen asianajaja, mutta toisaalta myöntelee auliisti kristinuskon kulttuurisen merkityksen myös luonnontieteiden kehityksessä. Keskustelijat ovat kulttuurisesti niin lähellä toisiaan, ettei jonkun aivan vieraan kulttuurin edustajan välttämättä olisi helppoa huomata, mistä he ovat pysyvästi eri mieltä.

* * *

Kun kirjan nimeksi valitaan "Ainoa, mikä jää", voisi kuvitella sen olevan jonkinlainen punainen lanka, koko kirjan läpi kulkeva johtoajatus. Ehkä tulkitsen ilmaisua semanttisesti "väärin", mutta minusta tämä kirja ei käsittele niinkään "olennaisista olennaisimpia asioita" vaan enemmän sitä, miten erilaisiin maailmantulkintoihin suomalaisen korkeakoulutuksen saaneet sivistyneistön aidosti sivistyneet ja paljon tietävät edustajat voivat ajautua. Toki niitä olennaisia asioita sivutaan, mutta mistään keskiöstä niitä on mielestäni turha etsiä. Tämä ei sinänsä ole iso ongelma, "Ainoa, mikä jää" on joka tapauksessa aika abstrakti ja monitulkintainen ilmaisu.

En itse pystynyt löytämään selitystä Saarikiven halulle pitää kiinni Jumalastaan ja uskonnollisuudesta. Pinnallisesti hän näyttää kytkevän sen ihmisluontoon ja kulttuuriin, kieleen ja yhteisöön. Enqvist ei lähde kiusaamaan perinteisillä "miksi jumala sallii viattomien lasten kärsimyksen" -kysymyksillä, vaan antaa Saarikiven rauhassa olla uskonnollinen - kuten toki itsekin teen. Harmillista kuitenkin on, ettei Saarikiven monin paikoin ihailtavan rehelliseltä kuulostava puhe paljasta perimmäistä motiivia uskoa todisteista riippumatta todellisuuden yläpuolella toimivaan jumalolentoon. Se olisi ollut mielenkiintoista kuulla.

Veikkaan, että Kari Enqvist vetää useammankin kerran maton alta niiltä, jotka ovat etukäteen lokeroineet kosmologi-luonnontieteilijän tiettyjen oletusten mukaan. Lainaan tähän lopuksi pätkän tekstiä (s. 172-173), jossa Enqvist pohdiskelee omaa suhdettaan "edistykseen" (tämä on eräänlainen anti-Valtaoja-julistus). Tässä ollaan mielestäni jo sen olennaisesta olennaisimman äärellä. Kysymys jumalan olemassaolosta ei sellainen ole.

Elättelen hentoa toivetta edistyksestä, mutta en ole yltiöoptimisti. (...) En usko, että ihmissuku levittäytyy tähtiin, sillä avaruuden olosuhteet ovat äärimmäisen vihamieliset ja etäisyydet käsittämättömät. Tulevaisuus huolestuttaa minua, sillä pelkään, että se kuuluu keinoälylle. Robotit tulevat ja tuovat muassaan uuden luokkajaon. / Rulevaisuudessa ne, jotka eivät osaa mitään hyödyllistä, elävät perustulon varassa. Ihmisten ylivoimainen enemmistö tulee kuulumaan tähän uusplebeijien luokkaan. (...) Sitten ovat ne, joilla on robottien kannalta aivan erityisiä taitoja. (...) Nämä superasiantuntijat ovat kuin entisajan renessanssiruhtinaita, sillä heille maksetaan osaamisestaan ruhtinaallista palkkaa. He johtavat robottiarmeijoita ja suunnittelevat kaupunkeja. / Heidän yläpuolellaan on vielä häviävän pieni mutta liki jumalallinen luokka. He ovat niitä, jotka omistavat robotit ja saavat niistä kuninkaiden lailla kymmenyksensä. Heillä ei ole kotia eikä isänmaata."


lauantai 23. joulukuuta 2017

On teksti Harman varmaa, vaan oisko turhan harmaa?

Heikki Harma on minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi, joten olemme eläneet samat aikakaudet lähes samanikäisinä, vaikka kulkeneet sinänsä täysin eri reittejä. Ei siis ihme, että tartuin uteliaana muistelmien ensimmäiseen osaan Hector : Asfalttihippi (Otava 2017), jonka Harma on kirjoittanut yhdessä Tuula Kousan kanssa. Kirja ulottuu vuoteen 1979 päättyen tunnelmallisesti Lapinlahden sairaalan puistoon, Tommy Tabermaniin ja Dan Anderssonin lauluista koottuun albumiin Ruusuportti.

Kun Hector tuplasi pari luokkaa, hän tuli koulumaailmasta samaan aikaan kuin itsekin, 1968. Siinä vaiheessa Hector oli kuitenkin jo täysillä mukana musiikin maailmassa esiintyvänä taiteilijana, vaikka 1965 julkaistu Palkkasoturi (Buffy Sainte-Marien The Universal Soldier Hectorin omana käännöksenä) ei vielä ollutkaan avannut menestyksen portteja kuin hetkeksi. Kuvaukset 1960-luvun musiikillisista kuvioista, Helsingin folk-piireistä ja esiintymismatkoista Ankin kanssa ovat herkullista luettavaa samoista asioista aikoinaan innostuneelle.

Ehkä hiukan yllättäen itseäni liikutti vielä enemmän Hectorin sinänsä aika suppea, mutta myös mielenkiintoisia yksityiskohtia esiin nostava kuvaus Taka-Töölön suurten ikäluokkien lapsuusvuosista (itse vartuin Etu-Töölössä, joka oli aivan toinen maailma). Hector kuvaa lapsen näkökulmasta hyvin sitä, millaista elämä sodanjälkeisessä Helsingissä oli jatkuvan puutteen ja suurten odotusten välillä. Kirjan luettuani tuli mieleen, että aivan hyvin olisi tämä ensimmäinen osa ulottua vain jonnekin vuoteen 1965 ja mennä syvemmälle lapsuusvuosiin.

* * *

Hector on ollut suomalaisen pop-rock-maailman keskeinen toimija melkein viisi vuosikymmentä. Ei siis ihme, että jo tämä ensimmäinen osa tulvii kollegoita, joihin Hector oli tutustunut jo siinä vaiheessa, kun kaikki olivat uransa alussa. Hetkittäin menossa on melkein name droppingin tuntua,  mutta loppujen lopuksi kaikilla mainituilla on kyllä roolinsa ja maininnat ovat perusteltuja. Sen sijaan hyväksyttävää ei ole se, että tästäkin kirjasta puuttuu henkilöhakemisto. Sen on jättänyt pois perinteinen Otava, joten teko lienee harkittu moka, jolla on säästetty muutama satanen Reenpäitten rahaa. Noloa, noloa, noloa.

Hectorin kirjoitustapa (oletan tässä, että luemme kuitenkin lähinnä Heikki Harman, emme Tuula Kousan tekstiä) on rento, mutta samalla yllättävän varovainen, etten sanoisi suorastaan "harmaa". Hector ei sano kenestäkään mitään pahaa, ei edes yhteiset rahat varastaneista promoottoreista ja soittokavereista. Toisaalta Hector ei myöskään käytä kehuvia ylisanoja, vaikka arvostus monia kollegoita kohtaan käy selvästi ilmi. On kuin Hectorilla olisi ollut jonkinlainen sordino päällä koko ajan, vaikka rivien välistä voi aistia syvän kunnioituksen esimerkiksi Antero Jakoilan kaltaista elämänmittaista kanssakulkijaa tai Henrik Otto Donnerin kaltaista perille ohjaavaa tuottajaa kohtaan.

Tällainen valinta on aina kirjoittajan oikeus, mutta Hectorin uran pituuteen ja monimuotoisuuteen nähden ehkä vähän tylsä ratkaisu; värikkäämpikin ilmaisutapa olisi varmasti toiminut. Myös huumoria Hector annostelee yllättävän niukasti, selvästi vähemmän kuin levyillään. Oman elämänsä suhteen Hector on myös varsin pidättyväinen (tosin Dave Lindholmiin verrattuna varsinainen lörppö), vaikka kertoo sinänsä avoimesti esimerkiksi kannabiksen käytöstä ja ylenpalttisesta ryyppäämisestä. Olennaista on, ettei Hector juuri mene käytännön yksityiskohtiin, ellei toinen osapuoli ole jo poissa kuvioista kuten Juice Leskinen. Varovainen sordiino on päällä näissäkin kuvauksissa.

* * *

Hector erittelee sanoittajan rooliaan ja sen kehitystä laveasti ja kiinnostavasti, mutta säveltämisestä emme saa tietää käytännössä yhtään mitään. Erilaiset musiikilliset vaikuttimet kyllä on kirjattu muistelmien sivuille, mutta siihen se sitten jääkin. Monen tekstin syntyvaiheet ja taustat Hector avaa, mutta valitettavasti musiikin synty jää arvoitukseksi. Oma veikkaukseni on, ettei sen avaaminen kuulu myöskään jatko-osan sisältöön. Tähänkin kirjoittajalla on tietenkin täysi oikeus, mutta ainakin itse olin vähän pettynyt. Edes sitä Hector ei saa sanotuksi, onko omien tekstien säveltäminen ollut helppoa tai vaikeata.

Hector on ollut aitona hippinä yhteiskunnallisesti valveutunut, mutta samalla täysin lokeroimaton. Tämän prosessin hän kuvaa selkeästi ja paikoitellen varsin herkullisesti. Politiikasta täysin kiinnostumaton teini joutui jo Palkkasoturin myötä rooliin, jota ei todellakaan halunnut eli valitsemaan puoltaan. Muistelmien alkuosan perusteella pasifismi on jokseenkin ainoa "ideologia", jonka hän edelleenkin allekirjoittaa. On Hector silti jollain lailla "vasemmalle kallellaan", kuten on koko uran ollut. Se ei vaan näy suoraan, vaan vihjaillen, suodatettuna. Hector ei halua valita puoltaan niin, että siitä voisi joutua vastuuseen.

Vaikka olen edellä ilmaissut vähän pettymystäkin, on Asfalttihipin valmiiksi saaminen ilman muuta kulttuurisesti tärkeä teko ihan siitä riippumatta, seuraako jatkoa ja milloin. Hectorhan on edelleen esiintyvä ja luova artisti, joten kaikki on avoinna. Oma suhteeni Hectoriin on kovin kaksijakoinen. Olen toisaalta hengittänyt täsmälleen samaa ilmaa pitkiä aikoja, soitellut ja laulanut Hectorin varhaisten albumeitten lauluja täydestä sydämestä ja löytänyt myös uudemmasta tuotannosta helmiä (minulle albumi Yhtenä iltana vuodelta 1990 on yksi Hectorin parhaista). Toisaalta alkoi joskus 1980-luvulla tuntua, että Hector polkee paikallaan, niitä erottuvia helmiä oli kovin vähän ja riimityksen ajoittainen pakonomaisuus etäännyttivät. Mutta sellainen Hector on, lokeroimaton oman tiensä kulkija. Sellaisiakin tarvitaan.


PS: Kyllä tällaisista muistelmista aina oppii jotain uutta. En ollut tiennyt, että Pekka Pohjolan albumin Keesojen lehto kaikki kappaleiden nimet ovat Hectorin keksimiä. Oletettavasti siinä ei Hectorilla montaa minuuttia tai kaljatuoppia ehtinyt kulua.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kun Hesarista maanpetturia väännettiin...

Tiedän hyvin, etteivät tätä tekstiä lue ne ihmiset, jotka ehkä eniten tarvitsisivat jonkinlaista sinisten silmien huuhtelua. Mutta kirjoitan, koska asia on vakava ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Puhun nyt Helsingin Sanomien 16.12.2017 julkaisemasta laajasta jutusta Salainen yksikkö saisi siepata sähköpostejasi, joka käsittelee Suomen armeijan salaisistakin salaisinta vakoiluyksikköä eli Tikkakoskella sijaitsevaa Viestikoekeskusta. Yksikkö syntyi, kun vuonna 2014 yhdistettiin vuonna 1960 perustettu "Viestikoelaitos" ja "Puolustusvoimien Tiedustelulaitos".

Toimittajien Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen nimissä julkaistu juttu on hiukan lapsekkaan tekojännittävä tarina siitä, että Viestikoekeskuksen toiminta on keskittynyt Venäjän toimien seurantaan ja että keskus vaihtaa informaatiota muiden vastaavien laitosten kanssa. Jutun perusteella keskus toimii kuten mikä tahansa tiedustelualan pienoistavaratalo. Dramaattisinta jutussa eivät ole sen mitään kertomattomat valokuvat tai ERITTÄIN SALAINEN -kyltit,  vaan lehden ilmoitus siitä, että jutun tekemisessä on käytetty julkisten lähteiden lisäksi noin 10 vuoden ikäistä salaiseksi julistettua aineistoa, jonka lehti on saanut haltuunsa lähdesuojan piirissä olevalta vuotajalta.

Jutusta on ehtinyt syntyä suuremman luokan rähinä, kun pelihousunsa ja kaikki muutkin mahdolliset tarvikkeensa repineet kiihtyneet patriootit ovat tuominneet lehden toiminnan maanpetturuudeksi ja - mikä on varmaan vielä pelottavampaa - uhanneet lopettavansa vuosikymmenten tilaussuhteensa. Keskusteluun ovat osallistuneet myös presidentti Sauli Niinistö, jonka vaalivankkureilta lausutut jämerät sanat varmasti lämmittävät hermonsa menettäneitä patriootteja sekä tietysti sotaministerimme Jussi Niinistö,  jonka vähemmän kiitolliseksi tehtäväksi jäänee vuotajan selvittäminen ja julkinen rankaiseminen, mieluiten tietysti ennen seuraavia vaaleja, ettei jää homma kesken. Niin kova on ollut paine lehteä kohtaan, että päätoimittaja Kaius Niemi on joutunut sekä selittämään että vielä anteeksipyytämään aiempia riittämättömiä selityksiään. Se on Helsingin Sanomien historiassa erittäin harvinaista.

* * *

Siihen nähden, miten vähäisiä "salaisuuksia" juttu todellisuudessa paljastaa, mekkala tuntuu aivan tolkuttomalta. Vaikka lehti kytkee artikkelin julkaisemisen otsikkoa myöten valmisteilla olevaan Viestintäkoekeskuksen laillisten valtuuksien roimaan lisäämiseen, useimmat raivosta karjuvat patriootit eivät kuuntele, koska heidän mielestään Suomen armeija on sataprosenttisen luotettava ja sen vakoiluosasto tietysti ainakin kaksisataaprosenttisen luotettava. Millä perusteella? No tietysti koska se on! Miten kukaan julkeaa edes epäillä!

Itse asiassa Hesarin jutussa on varsin vähän informaatiota, jota ei kuka tahansa voisi lukea suomenkielisen Wikipedian artikkelista, joka on napannut HS:n jutusta lähinnä tiedot Casa C-295 -lentokoneesta. Wikipedian mukaan korkein hallinto-oikeus on vuonna 2007 vahvistanut, etteivät keskuksen organisaatio, vahvuus, seurattavat kohteet ja toimintatavat ole julkista tietoa. Salailulle on hankittu oikeudesta vahvistus, pelkästä omankädenoikeudesta ei siis ole kyse. On kuitenkin selvää, että tämän tason salaamisesta seuraa, ettei mitään organisaatiosta esitettyjä väitteitä voida vahvistaa tai kiistää. Armeija on vakuuttanut, ettei se vakoile Suomen maaperällä olevia kohteita, mutta niinhän vakoilulaitokset aina vakuuttavat. Vakoileeko vai ei, sitähän ei voi kukaan ulkopuolinen tarkastaa.

On selvää, että nimimerkkipatriootit ja lehden tilauksen lopettajat ovat kiihdyksissä aivan eri asiasta kuin Niinistöt ja armeijan johto. Jälkimmäiset ymmärtävät, että Hesarin juttu ei paljasta mitään, mitä pääkohteen eli Venäjän omat tiedustelujärjestöt eivät jo hyvin tietäisi. Mutta heitä huolestuttaa se, että Viestikoelaitoksen salassapitovelvollisuutta on rikottu, olkoonkin että tavara on ikivanhaa (vakoiluaineisto tunnetusti happanee nopeasti). Niinistöt eivät uhkaile Helsingin Sanomia vaan sitä joka on vuotanut lehdelle dokumentteja, joita ei olisi saanut vuotaa. Reaktioiden nopeudesta päätellen Kaius Niemi oli varoittanut heitä etukäteen tulevasta jutusta.


* * *

Samalla kun oikeistolaiset patriootit meinaavat tikahtua raivoonsa, me muut voimme pohtia rationaalisesti kahta olennaisen tärkeää kysymystä: (1) onko järkevää ja vastuullista sallia nykyistä laajemmat vakoiluoikeudet laitokselle, joka ei ole millään lailla demokraattisen valvonnan piirissä (tämä on vallassaolevian vakaa aikomus samalla kun Supon valtuuksia lisätään) ja (2) onko tikahtumassa olevien patrioottien kaksisataaprosenttista luottamusta nauttiva Viestikoekeskus kyvykäs pitämään salaisuutensa turvassa? Jälkimmäinen kysymys nousee siitä tosiseikasta, että joku on vuotanut Hesarille salaiseksi leimattuja dokumentteja, eikä luovuttaja Kaius Niemen lausuntojen perusteella ole Venäjän sotilastiedustelupalvelu.

Itseäni kiinnostaa lähinnä kysymys yksi, joten jätän Niinistöt murehtimaan Viestikoelaitoksen sisäisen turvallisuuden ongelmia. En ole innostunut ajatuksesta, että poliittisen poliisin eli Supon urkintavaltuuksia merkittävästi lisätään. Supo on kuitenkin suhteellisen hyvin demokraattisen valvonnan piirissä, vaikka tietysti sielläkin on paljon toimintaa ja dokumentteja, jotka pidetään visusti salassa. Viestikoekeskus on aivan eri luokan tapaus. Vaikka Wikipedia ja Hesari kertovat, että kyseessä on 200-300 hengen yksikkö, joka vakoilee lähinnä Venäjää ja vaihtaa tietoja muiden vastaavien laitosten kanssa, laitoksen valvonta on kokonaan sen ylläpitäjän eli pääesikunnan näpeissä. Pääesikunta taas ei ole minkään demokraattisen valvonnan piirissä, vaikka teoriassa presidentti Sauli Niinistö on koko puljun eli Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö. Olisi mielenkiintoista nähdä pääesikunnan herrojen ilmeet, jos presidentti ilmoittaisi haluavansa vierailla Tikkakosken laitoksella.

Wikipedia nimeää kuusi viimeisintä Viestikoelaitoksen tai -keskuksen johtajaa: Yrjö Viitasaari, Keijo Kepsu, Hannu Hansen-Haug, Jari Kähärä, Juha Wihersaari ja Martti J. Kari. Nykyistä pomoa ei tiedetä, se lienee jo strateginen salaisuus. Kaikki mainitut taitavat olla suomalaisia everstejä tai kenraalimajureita. Heidän tuntemisensakaan ei silti vastaisi kysymyksistä tärkeimpään: millä perusteella meidän täytyisi luottaa tämän laitoksen toimintaan niin paljon, että (a) emme esitä kiusallisia kysymyksiä (kuten sitä, miksi armeija vakoilee vain Venäjää, vaikka Suomi on virallisesti liittoutumaton) ja (b) antaisimme laitokselle käytännössä vapaat kädet valvoa viestintäliikennettä, myös siviilien, meidän kaikkien.

* * *

Minusta Helsingin Sanomat perustelee aivan oikein sen, että juttu pyrkii edes hiukan hälventämään kestämättömän tiukkaa salailua, jolla Viestikoekeskuksen toiminta on ympäröity. Jos maan suurin lehti ei uskalla inahtaakaan asiasta lainmuutoksen valmistelun aikana, kuka sitten? Eduskunnan jäsenten on vaikea kuvitella lyövän nyrkkiä pöytään pääesikunnan kenraalien edessä, luultavasti kansanedustajat nyökyttelevät suu tiukkana viivana kaikelle, mitä kenraalit heille sanovat. Ja kuitenkin se, että sotilaat sanelevat siviileille, mitä oikeuksia heillä pitää olla, on diktatuurin, ei demokratian käytäntö.

Sotilaat eivät perinteisesti ole hallinneet hyvin siviileille suunnattua PR-toimintaa, koska sellaiseen ei ole yleensä tarvetta. Jos hallitsisivat, Tikkakosken yksiköstä ei kerrottaisi mitään toimintaa haittaavaa, mutta kaikki ei-salainen kerrottaisiin vapaaehtoisesti. Kukaan ei vaadi, että vakoilua täytyy harjoittaa niin, että kansanedustaja XPY voi milloin tahansa tulla selän taakse seuraamaan viestienpurkua. Vaihtoehtoina eivät ole täydellinen salailu (nykytilanne) tai täydellinen avoimuus (raivoonsa tikahtuvien patrioottien tulkinta siitä, mihin tilaan Hesarin juttu Tikkakosken salaisuudet on raastanut).

Todellinen vaihtoehto on riittävä määrä informaatiota, jonka perusteella eduskunta voi edes jotenkin harkiten päättää, tarvitseeko Viestikoekeskus sille vaaditut lisävaltuudet vai ei. Itse en usko, että vakoilua koskaan harjoitetaan tiukasti lakipykälien mukaan, sellainen olisi varmasti naurettavaa täydellisen salailun suojelemassa organisaatiossa (miten syyttää lakipykälien rikkomisesta, kun ei toiminnasta voi ja saa mitään tietää?). Mutta kun kansanedustajat päättävät vakoiluelinten valtuuksien lisäämisestä, ei se demokraattisessa yhteiskunnassa voi perustua vaatimukseen täydellisestä luottamuksesta täysin salaista toimintayksikköä kohtaan. Niin toimitaan vain diktatuureissa.


* * *

En odota useimpien kanssasuomalaisten jakavan omaa kriittistä perusasennettani. Ymmärrän hyvin, miksi ihminen haluaa luottaa edes johonkin. Ymmärrän kuitenkin myös, ettei ihmisten luja luottamus Suomen puolustusvoimiin perustu tietoon tai näyttöihin, vaan toivoon. Toivotaan nyt sitten yhdessä, että kaikki menee hyvin eikä Tikkakoskella tapahdu mitään sellaista, mitä eduskuntakaan ei haluaisi tapahtuvan. Tarkistamaanhan asiaa ei pääse, estämisestä puhumattakaan.



perjantai 15. joulukuuta 2017

Amatöörit asialla

Janne Könösen tuore kirja Punaisen leijonan maa (Otava 2017) on tietenkin ajankohtainen jo aiheensa ajallisen rajauksen (joulukuu 1917) takia. Toisaalta se on ajankohtainen pohtiessaan erityisesti sitä, miten sattumanvaraista ja epäammattimaista - siis lyhyesti sanoen amatöörimäistä suomalaisten ulkopoliittinen osaaminen oli jo sata vuotta sitten. Kun on seurannut 2010-luvun hallintojen ulkopoliittista kompurointia EU:n, Yhdysvaltain ja Venäjän muodostamassa kolmiossa, voi vain kysyä, onko siitä amatöörimäisyydestä päästy eroon sadan vuoden harjoittelullakaan.

Punaisen leijonan maa on rattoisaa lukemista sille, joka tuntee aikakauden poliittisen historian yleiset kuviot. Aloittelijalle sen hiukan näsäviisauden puolelle välillä menevä jälkiviisaus voi tuottaa hankaluuksia, koska Könönen olettaa lukijan olevan asianharrastaja. Varmasti myös hänen kirjoitustyylinsä jakaa lukijat ainakin kahteen ryhmään. Könönen on markkukuismansa ja teemukeskisarjansa lukenut ja se näkyy hyvässä ja ehkä hiukan pahassa. Itse viihdyn rennon ja ironis-sarkastisen jälkiviisastelun parissa hyvin, mutta kyllä Könösen jotkut sanavalinnat - kuten "Suurlähetystön kaara vilisti pitkin Berliinin vilkkaita katuja..." tai "Hjeltin viestimies rimputti summeria senaatintalon alaovella" - tuntuvat yksinkertaisesti tyylirikoilta.

Könösen tyylin keveys ei onneksi tarkoita, että asiat eivät olisi isoja ja tärkeitä. Kirjan kantavana ideana on käydä läpi sekä johtavien että toimenpanevien toimijoiden ratkaisuja jouluun 1917 aikana läpi siinä tarkoituksessa, että toimien vaikutus vuoden 1918 tapahtumiin saavat kunnolla valotusta. Ehkä suurin kysymys, jonka perusteellisen ristiinvalottamisen Könönen on itselleen tehtäväksi antanut, on Svinhufvudin senaatin itsenäisyysratkaisuiden kiireisen aikataulun tausta. Asia on merkityksellinen, koska voittaja on jo sata vuotta tuntenut tarvetta vähätellä Saksan osuutta suuressa isänmaallisessa urotyössä.

* * *

Könönen on tehnyt mielestäni fiksun ratkaisun kuljettamalla tarinaa sekä ylätasolla (Svinhufvudin porukka) että aseita venäläisten sotavoimien ohi muiluttamaan pyrkineiden aktivistien ja itsekin yllättävää paikallista valtaansa testailleiden punakaartien pikkupomojen näkökulmasta. Jälkimmäisillä ei varsinaisesti ollut suuriin ratkaisuihin vaikutusta, mutta kuvaukset nykypäivän ihmiselle oudoista olosuhteista ilman liikenne- ja viestiliikennepalveluita ovat opettavaisia ja pakottavat myös hiukan ymmärtämään joitakin hätiköityjä, olemattoman tiedon varassa tehtyjä typeriä päätöksiä.

Itsenäistymisjulistus ei kuitenkaan näihin päätöksiin kuulunut. Könönen kronikoi huolellisesti tapahtumia, joiden seurauksena Svinhufvudin senaatti - kyyninen nykyhetken ulkopuolinen voisi puhua myös epäparlamentaarisesta juntasta - kiirehti antamaan joulukuun alussa itsenäisyysjulistuksen yllätyksenä sekä useimmille eduskunnan porvareille että varsinkin sosialisteille, jotka olivat lähes yhtä suuri ryhmä kuin porvarit. Itse asiasta - itsenäisyydestä - ei paradoksaalista kyllä vallinnut juuri minkäänlaista erimielisyyttä, sitä kannatettiin varsin yksimielisesti. Aikataulu ja menettelytavat olivat sitten kokonaan eri asia ja yllätetty edustakunta joutui lopulta vähin puhein äänestämään asiasta, josta oltiin molemmilla laidoilla periaatteessa yhtä mieltä.

Aivan erityisen tarkkaan Könönen on tutkinut ja kirjassaan raportoinut kysymystä siitä, vaikuttivatko ja missä määrin Svinhufvudin toimiin Saksan voimamiehen Erich Ludendorffin lupaukset Saksan tuesta tai suoranainen kehoitus antaa itsenäisyysjulistus pikaisesti. Könönen pyrkii kirjassaan kaikin keinoin korostamaan omaa ulkopuolisuuttaan pilkkaamalla tasapuolisesti niin valkoisten kuin punaistenkin amatöörimäisiä liikkeitä. Sen hän tulee kuitenkin osoittaneeksi, että vaikka tietyt ratkaisevan tärkeät sähkeet ovat kadonneet, näyttää selvältä, että Svinhufvudin jääräpäinen haluttomuus varmistaa itsenäisyysjulistus kyselemällä etukäteen johtavien valtioiden kantaa johtui siitä, että Svinhufvud toimi Saksan määrittämien nuottien mukaan. Svinhufvud itse kuten hänen myöhemmät hovikirjurinsakin ovat tämän halunneet unohtaa, mutta Könösen rekonstruktio tekee kyllä rimpuilun turhaksi.

* * *

Kuten edellä totean, Janne Könönen suhtautuu sadan vuoden takaisiin toimijoihin tasapuolisella sarkasmilla. Hänen arvionsa mukaan Suomessa oli äärimmäisen vähän ulkopolitiikan ja diplomatian osaajia - eräänä harvoista saa Carl Enckell myös Könöseltä puhtaat paperit -, eikä varsinaisten vallankäyttäjien joukossa ainuttakaan, kummallakaan puolella. Könönen kyllä muistuttaa siitä, että esimerkiksi Santeri Alkio, Karl Harald Wiik ja Kaarlo Juho Ståhlberg vastustivat Svinhufvudin jyrkkää epäparlamentarismia ja Saksaan tukeutumista. Porvariston halu pysytellä yhdessä kuitenkin johti siihen, että Svinhufvud pystyi sanelemaan toteutuneen linjan. Vastentahtoinen tunnustuksen hakeminen Leniniltä ei johtunut siitä, että Svinhufvud olisi kuunnellut maltillisempia suomalaisia, vaan Ludendorffin käskystä.

Janne Könönen ei tietenkään ole ensimmäinen tai ainoa, joka korostaa joulukuun merkitystä sisällissodan puhkeamisessa. Molemmilla puolilla tehtiin ratkaisevia virheitä, joiden ansiosta saksalaismielinen jyrkkä linja voitti porvariston puolella ja Leninin yllyttämät radikaalit saivat sosialistien joukossa yliotteen, mutta eivät tarttuneet valtaan marraskuussa, jolloin vallan valtaaminen olisi voinut onnistuakin. Kaikki olisi voinut mennä toisin, jos eduskunta olisi tehnyt itsenäisyydestä yksimielisen päätöksen ja elintarvikepula olisi ajoissa ratkaistu. Toisaalta erityisesti oikeiston aktivistien ja radikaaleimpien punakaartilaisten näkökulmasta joulukuun tapahtumat olivat pelkästään isojen kysymysten viivyttelyä. Heille poliittista sopua tärkeämpää oli saada oma iso asia ratkaistuksi, tunnetuin seurauksin.

Kun totean, että Suomessa olivat joulukuussa 1917 amatöörit asialla, ilmaisen mielestäni tosiasian, en arvoarvostelmaa. Eihän edes Svinhufvud, jonka kuvaa on jälkikäteen kaunisteltu vielä enemmän kuin Mannerheimin, tietenkään halunnut aiheuttaa veristä sisällissotaa, vaikka muuten jyrkästi ja tylysti työväenluokkaan ja sen edustajiin suhtautuikin. Joulukuu 1917 ei vielä ollut laajan väkivallan aikaa, mutta tärkeimpien toimijoiden kyvyttömyys pohjusti sen. Saksalaismieliset itsenäisyyden puuhailijat eivät kuitenkaan välty historian tuomiolta yhtään sen enempää kuin radikaaleimmat punaisetkaan: kyllä se itsenäisyys olisi jäänyt tulematta, jos Saksa ei olisi hävinnyt maailmansotaa tai jos Leninin hallinto olisi kaatunut nopeasti. Saksalle ja Venäjälle Suomen kaltaisen pienen rajamaan itsenäisyydellä on aina ollut vain välinearvoa. Tämä ei ole sadassa vuodessakaan muuttunut.