Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Villit aivot

Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Jeena Ranckenin väitöskirjasta Yliluonnollinen kokemus - tulkinta, merkitys ja vaikutus. Kun en ole päässyt tutkimusta vielä lukemaan (työn on julkaissut Vastapaino syyskuussa 2017 ja jonotan pienituloisena kirjaston kappaletta), en tässä paneudu sen yksityiskohtiin sen enempää kuin että ihmettelen ääneen, miksi tohtorin tittelin saanut ihminen ei halua - ainakaan uutisen mukaan - ottaa kantaa siihen, ovatko ihmisten kokemukset totta. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että Rancken pitää mahdollisena, että ihmisten kertomat harha-aistimukset ovat todellisten tapahtumien raportteja. Rancken vahvistaa tämän tulkinnan toteamalla haastattelunsa lopussa, että ”Luonnossa ja ihmismielessä on ulottuvuuksia, joista meillä ei ole vielä mitään käsitystä.”

Rancken on tehnyt työnsä Tampereen yliopiston yhteiskuntatiedeiden tiedekunnan sosiaalipsykologian laitokselle, joten lähtökohtana on, että kyseessä on sosiaalipsykologian alaan kuuluva tieteellinen tutkimus. Rancken haastatteli työtään varten 84 henkilöä, jotka löytyivät lehti-ilmoitusten avulla vuosina 2003-2009. Vastanneista naisia oli 57 ja miehiä 27 prosenttia - oletettavasti loput eivät halunneet määritellä sukupuoltaan. Koska väitöskirja on hyväksytty ja Vastapaino sen julkaisee, metodologia lienee siltä osin kunnossa. 

Mutta onko käsitteen "yliluonnollinen" käyttö ilman lainausmerkkejä tieteellisessä tutkimuksessa koskaan mielekästä? Rancken on liittänyt työhönsä seuraavat asiasanat: sosiaalipsykologia; kokemuskerronta; uskomukset; yliluonnolliset ilmiöt; selittämättömät ilmiöt; sosiaalinen konstruktionismi; narratiivinen tutkimus; new age; uususkonnollisuus. En tunne sosiaalipsykologian tutkimustraditiota (Suomessa) enkä edes sen vakiintuneita tutkimusmenetelmiä, mutta jollain tavalla tämä asiasanojen valikoima herättää minussa epämukavuutta. On suoraan sanoen huolestuttavaa, ettei asiasanojen joukossa ole sellaisia kuten neurologia, skitsofrenia tai aivotutkimus. Näyttää siltä, että Rancken on ottanut ihmisten kertomukset vastaan sillä oletuksella, ettei niillä ole mitään yhteyttä aivojen toimintaan tai häiriöihin. Toivottavasti olen väärässä.

* * *

Tiedän, että "yliluonnollinen" on perinteinen arkitermi asioille, joita tiede ei niin sanotusti osaa selittää. Käytännössä "yliluonnollisten" asioiden ryhmä koostuu pääosin ilmiöistä, joita ei tieteellisin menetelmin voi edes tutkia, koska kyse on subjektiivisista kokemuksista ja sitä kautta ns. uskon asioista (usko tässä laajassa merkityksessä ilman uskonnollisuuden kahletta). Joihinkin "yliluonnollisiin" kokemuksiin on onnistuttu saamaan lisävalaistusta aivotutkimuksen keinoin. Se ei yllätä ketään, joka suhtautuu kriittisesti ihmisten subjektiivisiin kertomuksiin. Aivotutkimuksen tarjoamat selitykset oudoille kokemuksille eivät kuitenkaan tunnu johtavan siihen, että "yliluonnolliset" kokemukset vähenisivät radikaalisti. Ilmeisesti moni ihminen uskoo mieluummin "yliluonnolliseen" kuin siihen, että outo aistimus tai kokemus selittyy tylsällä aivokemiallisella faktalla. "Enkeli" on jotenkin mukavampi selitys kuin katkos ja tukos aivokemiallisessa viestinnässä.

Tässä tullaankin asian ytimeen. On yksi asia tutkia "yliluonnollisia" ilmiöitä ja toinen asia tutkia sitä, miksi ihminen haluaa uskoa "yliluonnollisiin" selityksiin mieluummin kuin edes harkitsee tieteen tarjoamia tai mahdollisesti tulevaisuudessa löytyviä ratkaisuja. Oletan, että Jeena Ranckenin sosiaalipsykologinen näkökulma liittyy juuri jälkimmäiseen, mutta Hesarin haastattelun loppukaneetti herättää myös muita ajatuksia. Jos tutkija pitää ovea edes raollaan sille, että todellisuuteen voisi sisältyä "luonnollisen" eli tutkittavissa olevan lisäksi myös ei-tutkittava "yliluonnollinen", epäilyn siemen on istutettu ja se siemen myös itää.

Edellä sanomastani ei pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että pilkkaisin humanistisia tutkimusperinteitä esimerkiksi antropologian tyyliin sinänsä. En ehkä pidä niitä aitoina tieteinä, mutta kyllähän niitten avulla saadaan esiin aineistoa, joka parhaimmillaan lisää ymmärrystämme ihmisen toiminnasta. Onhan aivotutkijankin kannalta tärkeää, että tarjolla on aivokudoksen lisäksi myös kuvauksia siitä, mitä kaikkea noista kudoksista on erilaisissa tilanteissa syntynyt. Pidän siis humanistisia tutkimuksia parhaassa tapauksessa hyödyllisinä apuvälineinä, mutta kyllä se todellinen tiede toteutuu vain aivotutkimuksen puitteissa.

* * *

Itse olen vakuuttunut siitä, että ihmisten ns. "yliluonnolliset" kokemukset ja havainnot ovat kaikki aivojen tuottamia harha-aistimuksia, vaikka tunnemme vasta joitakin aivokemiallisia prosesseja, jotka näitä aistimuksia tuottavat. Koemme päivittäin niin paljon vähäisiä harhoja (kuulemme, näemme, maistamme, tunnemme), ettei pitäisi olla psykologisesti ylivoimaista hyväksyä ajatusta, että ne isommatkin ovat aivojen tuotetta, eivät seurausta tieteelle tuntemattomien voimien tai peräti erilaisten luonnonlaeista piittaamattomien olioiden kuten aaveiden, jumalien tai menninkäisten tekemisistä. Tiedämme jo varsin hyvin, kuinka naurettavan helppoa ihmisen perusaisteja on huijata. Ilman tätä helppoutta ei olisi taikureiden ammattikuntaa (kaunopuheiset tyhjää myyvät huijarit ovat vielä vähän eri asia, hehän eivät myönnä taikureiden tapaan reilusti olevansa huijareita).

On kovin yllättävää, kuinka sitkeässä meissä ihmisissä on luottamus siihen, että aistiemme tarjoama informaatio on jotenkin totta ja luotettavaa. Todellisuudessa esimerkiksi se mitä näemme, on sataprosenttisesti omien aivojemme subjektiivista tulkintaa niistä signaaleista, joita silmien mekanismin kautta tulvii. Itse ajattelen, että aistimme huijaavat meitä koko ajan, mutta käytännön testit kertovat meille, milloin huijauksella on merkitystä, milloin ei. Kun silmien ja aivojen yhteispeli kertoo, että edessä on portaat, jalkojen lihasten ja hermopäätteiden avulla voimme arvioida ja todeta, että "portaat" eivät ole huijausta vaan nyt todellakin on nostettava jalkaa, jotta voidaan liikkua eteenpäin (mikä sekin on tietysti vain aivojen tulkintaa lihasten suorittamasta työstä ja silmien ympäristöstä tarjoamasta informaatiosta).

Olisiko niin, että kokonaiset tieteenalat toimivat siltä pohjalta, ettei ihmiselle hennota kertoa biologian ja aivotutkimuksen yhteistä tarinaa siitä, miten heppoinen faktantarkistusjärjestelmä aistimustemme kokonaisuus loppujen lopuksi on? Biologisen evoluution näkökulmasta (joka on tietysti vain ihmisaivojen keksimä näkökulma sekin) ei liene tärkeää, että elimistön aivot tuottavat pelkästään varmasti luotettavaa informaatiota. Osa eläimistä on luopunut kokonaan epäluotettavasta ja kovin vaateliaasta näkökyvystä (aina pitäisi olla niitä fotoneja apuna), kun muillakin pärjää riittävän hyvin tai paremminkin. Ihmispolon ongelma on se, että aivomme villiintyvät kovin herkästi tulkitsemaan aistimuksiamme "epäbiologisesti" eli vastaamaan kulttuurisia kehitelmiämme ja sosiaalisia tarpeita. Tulkitsemme myös herkästi monet aivojen sairaudet "yliluonnollisesti",  vaikka ne ovat mitä luonnollisimpia, vaikkakin epätoivottuja. Harha-aistimukset voivat olla taiteissa kiinnostava asia, eivät juuri muuten. Meitä ei suojele aivojen villiintymiseltä lopulta muu kuin tukeutuminen kovaan tieteeseen ja sen tarjoamaan tulkinta-apuun.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Entä sitten, jos Yrjö Kilpinen oli myös pedofiili?

Viime keskiviikon (13.9.2017) Hufvudstadsbladet repäisi kulttuurisivuillaan näyttävästi kysymällä, "Vad har Yrjö Kilpinens släkt att dölja?" (artikkelin laajemmassa verkkoversiossa kysymys on jo selvempi "Var Yrjö Kilpinen nazist? Innan släkten lyfter på förlåten lär vi inte få veta"). Wilhelm Kwist on jutussa paneutunut pohtimaan, mitä kaikkea muuta säveltäjä Yrjö Kilpinen (4.2.1892 - 2.3.1959) ehti elinaikaan olla paitsi tunnettu säveltäjä ja natsisympatioistaan epäilty, mutta käytännössä vain lyhyellä nurkassaseisomisella selvinnyt kulttuurin toimija. Kwistillä on ollut kaksi syytä pohdintoihinsa, säveltäjän syntymän 125-vuotisjuhlinta ja Kilpisen jälkeläisten haluttomuus avata tutkijoille välttämättömiä henkilökohtaisia arkistoja. Kwist on saanut tuekseen professori Gustav Djupsjöbackan, joka toimi Yrjö Kilpinen-seuran puheenjohtajana vuosina 2002-2007 ja sotahistorioitsija Martti Turtolan, jolla oli yhdessä Djupsjöbackan kanssa ajatus kirjoittaa 1990-luvulla moderni elämäkerta Yrjö Kilpisestä. Hanke kilpistyi heidän mukaan säveltäjän tyttären, Siipi Saaren haluttomuuteen antaa lupaa tutkia alkuperäisaineistoja.

Myös Siipi Saaren tytär Suvi Åkerblom on ollut haluton auttamaan tutkijoita, vaikka vakuuttaa suhtautuvansa vanhoihin asioihin neutraalisti. Kun Kwist pyysi kahden muun sisaren yhteystietoja, vastauksena oli "Om du lyckades gräva fram mitt nummer, kan du säkert också gräva fram deras." Yrjö Kilpisen arkisto on talletettu Kansallisarkistoon, mutta sen käyttö edellyttää oikeudenhaltijoiden eli kolmen tyttärentyttären lupaa. Nähtäväksi jää, rupeaako joku tutkija tosissaan lupaa pyytämään - edes 125-vuotisjuhlavuonna - ja kykenevätkö kolmannen polven jälkeläiset suhtautumaan tosiasioihin sietävämmin kuin edelliset. Aineistoa ainakin on, sillä Kilpinen kuului kaikki kuititkin säästäneisiin; Kansallisarkiston hyllyillä on tallessa aineistoa neljä ja puoli hyllymetriä.

Yrjö Kilpisen tapauksessa jälkeläisten yhteistyöhaluttomuus ei Turtolan mukaan johdu pelkästään tai edes välttämättä pääasiassa säveltäjän väitetyistä sympatioista natsiaatetta ja Adolf Hitleriä kohtaan (synninpäästö tuli varsin nopeasti: Kilpinen valittiin jo 1948 Suomen Akatemiaan ensimmäisenä säveltaiteen edustajana oikeusministeri Urho Kekkosen pontevista vastalauseista huolimatta), vaan todennäköisesti Kilpisen seksuaalisesta toimeliaisuudesta. Turtola antaa ymmärtää - korostaen puhuvansa toisen käden tietojen pohjalta, kun arkistoaineisto on ulottumattomissa -, että Yrjö Kilpinen oli erotomaani, joka alituiseen jahtasi kaikenikäisiä naisia, myös lapsia. Monet säveltäjät ovat olleet tunnettuja naistenmiehiä, mutta pedofilia - jos siitä on ollut kysymys eikä vain kyltymättömästä kaikkiruokaisuudesta - on varsinkin nykypäivänä eri asia. Se yksinään riittäisi ymmärrettäväksi perusteeksi jälkeläisille pitää arkistot lukossa.

* * *

Yrjö Kilpisen tapaus sisältää tietysti myös yleisemmänkin kysymyksen siitä, missä määrin julkisuudessa tunnettujen luovien taiteilijoiden yksityiselämä kuuluu ulkopuolisille. Tiukimmin yksityisyyden ikuista suojaa kannattavat perustelevat kantansa useimmiten sillä, ettei taiteilijan korvinkuultavan elämäntaiteen kannalta ole mitään merkitystä sillä, mitä taiteilija yksityiselämässään teki. Jos törkeä vaimonsa pahoinpitelijä loi hienoa taidetta, tyytykäämme siihen ja nauttikaamme siitä ilman ulkotaiteellisia syitä suhtautua luovaan henkeen kriittisesti. 

Toisessa ääripäässä ovat elämänkerturit, jotka penkovat vaikka kohdehenkilönsä roskapussit löytääkseen meheviä yksityiskohtia lukijoita kuohuttavista hurjasteluista seksin, huumaavien aineiden ja muiden "paheellisten" aiheiden parissa. Sellainen herättää myös voimakasta kritiikkiä. Kun Albert Goldman julkaisi kirjansa Elvis Presleyn elämästä, häntä syytettiin paitsi yleisestä vihamielisyydestä kohdehenkilöään kohtaan, myös liian intiimeihin yksityiskohtiin menevistä paljastuksista. Kun Goldman kuvaili yksityiskohtaisesti Elviksen pyjamabileitä nuorten teinityttöjen kanssa, se oli monille kerta kaikkiaan liikaa. Totuus tai ei, ainakaan siitä ei olisi pitänyt voida lukea julkaistun kirjan sivuilta.

Lienee aika yleisesti hyväksytty ajatus, että myös jo kuolleilla julkisuuden henkilöillä on ja täytyy olla jonkinlainen yksityisyyden suoja, eikä kuolleista muutenkaan pitäisi puhua pahaa (Yhdysvalloissa tosin kuolleella ei ole suojaa esimerkiksi siltä, että tulee sekoitetuksi fiktiivisen kertomuksen henkilöksi - tästä on maininnut mm. Yhdysvaltain lähihistoriasta kirjoittanut James Ellroy). Mutta mikä on "pahan puhumista"? Onko yhteiskunnallisesti perusteltua, että tiedämme yksityiskohtaisesti Yrjö Kilpisen tai Elvis Presleyn seksuaalisista mieltymyksistä, vaikka ne olisivat kuinka noloja tai rikollisia tahansa? Tuskin ainakaan erityisen tärkeää verrattuna tietoon kohdehenkilöiden yhteiskunnallisista näkemyksistä ja toimista. Toisaalta lienee selvää, että myös seksuaalisuudella on voinut olla merkittävä vaikutus sekä taiteelliseen luomistyöhön että yhteiskunnallisiin toimiin. Seksuaalisuuttaan piilottelemaan joutuva on eri tilanteessa kuin ns. valtavirran enemmistöön kuuluva. On vaikea uskoa, että "rikollisesti seksuaalinen" voisi elää täysin normaalisti.

* * *

Nyt 2010-luvulla on varmaan vaikea eläytyä siihen maailmaan, jossa vain muutamia vuosikymmeniä sitten homoseksuaalisuus oli lakiin kirjattu rikos, josta myös tuomittiin. Myös lapsiin ja eläimiin sekaantuminen oli kiellettyä, mutta vähemmän puhuttua, koska lasten ja eläinten perusoikeudet olivat vasta kehkeytymässä. Monesta tunnetusta säveltäjästä toki "on aina tiedetty" heidän homoutensa, mutta ongelma ratkesi sillä, ettei asiasta puhuttu ja jatkettiin Pjotr Tšaikovskin, Benjamin Brittenin ja Cole Porterin kuuntelemista muina miehinä ja naisina. Luettelo tunnetuista LGTB-säveltäjistä saattaakin yllättää viattoman musiikinharrastajan, koska käytännössä ennen 1990-lukua ei kenenkään kannattanut tulla kaapista, vaikka sitten käytännön elämässä asiaa ei suuremmin piilotellutkaan, kuten Leonard Bernsteinin elämäntavoista aika hyvin tiedetään.

En ole löytänyt esimerkkejä siitä, että jonkun säveltäjän ura olisi tuhoutunut siksi, että häntä on epäilty, syytetty tai tuomittu pedofiliasta (poptähdet ovat eri juttu, Gary Glitterin ura ei oikein sujunut toistuneiden tuomioiden takia, eikä edes Pete Townshend ole pystynyt poistamaan kokonaan kuvaansa tulleita tahroja, vaikka melko uskottavasti väittikin hankkineensa netin kautta aineistoa elämäkertahankkeeseensa, koska joutui itse lapsena seksuaalisen riiston kohteeksi). Benjamin Britten oli mieltynyt erityisesti alaikäisiin poikiin, mutta se ei estänyt häntä nousemasta brittiläisen musiikin suureksi nimeksi. Camille Saint-Saëns vieraili usein Algeriassa, mitä on pidetty vahvana todisteena hänen pedofiilisuudestaan, mutta eipä näillä huhuilla mitään vaikutusta ole ollut säveltäjän suosioon. Olisiko Yrjö Kilpisen tilanne tässä suhteessa poikkeus? Ovatko ajat muuttuneet siten, että pelkkä epäilys pedofiilisesta taipumuksesta löisi Kilpiseen vielä pahemman leiman kun fasismin kanssa flirttailu löi? Myös Erkki Melartin oli viehättynyt nuoremmista miehistä ja pojista, mutta tekeekö se hänestä moraalisesti epäilyttävän tai peräti huonomman säveltäjän?

Olen itse sitä mieltä, että Kilpisen perillisten harrastama arkistojen salailu on turhaa ja tarpeetonta ainakin säveltäjän julkisen kuvan varjelun nimissä. Turtolan ääneen esittämä riittää kyllä useimmille niistä, joille asialla on väliä. Toisaalta on täysin ymmärrettävää, etteivät Kilpisen tyttärentyttäret halua isoisäänsä ristiinnaulittavan julkisuudessa. Onneksi välimuotokin on keksitty, nimittäin arkistotutkimukseen nojautuva kiihkoton elämäkerta. Eivät kaikki ole asialla Goldmanin asenteella ja nykyään osataan kirjoittaa myös sortumatta kohteen asiattomaan kaunisteluun ja totuuden kiertelyyn. Vaikka Yrjö Kilpisen vaikutus suomalaiseen kulttuurielämään oli ajallisesti melko rajoittunut, kyllä meillä on oikeus saada luettavaksi laadukas elämäkerta säveltäjästä, jonka elämä ja tuotanto tuntuvat jakavan mielipiteitä niin voimakkaasti edelleen. Vähäisemmistäkin persoonista on elämäkertoja tehty, joten toivotaan, että tyttärentyttäret eivät jää piilottelemaan ikuisesti sellaista, mitä ei oikesti piilotella tarvitse. Totuus paljastuu aina jossain vaiheessa - ja se on hyvä se.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Myyräntyötä koulussa

Helsingin yliopiston uskonnonopetuksen professori Arto Kallioniemi on rohjennut arvostella suomalaista mallia, joka sallii eri uskontokuntien apartheid-tyylisen opetuksen peruskoulussa. Tai ei siis salli, vaan suorastaan pakottaa siihen. Kallioniemi korostaa sitä, että Suomi on tässä asiassa eurooppalaisittainkin poikkeuksellisen vanhoillinen ja eroaa pohjoismaisista naapureistaan jyrkästi. Kallioniemen mielestä malli on järjetön, eikä se palvele kenenkään etua. Uskonnon asema oppiaineena on hänen mielestään masentava.

Näin valoisa tilanne ei valitettavasti kuitenkaan ole. Nykyinen tilanne palvelee jokaisen oman uskontonsa erinomaisuuteen uskovan tyrkyttäjän rajoittunutta etua oikein hyvin. Muille kuin valtauskonnolle (evankelisluterilaisuus) sopii aivan mainiosti, että heidän kohtuuttomilla vaatimuksillaan on sekä lain että perinteen tuki. En usko, että niillä suunnilla kukaan on huolissaan siitä, etteivät lapsukaiset saa monipuolista kuvaa uskonnoista. Miksi olisivatkaan, kun jokainen valehtelee työkseen olevansa se ainoa oikea?

Valtakirkon tilanne on tietysti hiukan toinen. Se ei varsinaisesti tarvitse lisätukea ylivaltansa harjoittamiseen. Mutta toki sielläkin ymmärretään, että kaikille yhteinen katsomustieto romuttaisi vuosisatojen aikana rakennetun ovelan järjestelmän, joka takaa sen, että uskonnon kaltaista uskomusjärjestelmää ylipäätään tyrkytetään verovaroin ylläpidetyn kansansivistysjärjestelmän kautta. Valtakirkkokaan ei halua muistutettavan siitä, että uskonnollisuuden opettaminen itse asiassa vaikeuttaa koko ajan sitä opetusta, jonka avulla nuorista kansalaisista pyritään kasvattamaan itsenäiseen ajatteluun ja ongelmanratkaisuun kykeneviä aikuisia.

* * *

On selvää, etteivät ns. vähemmistöuskontojen edustajat tule koskaan vapaaehtoisesti suostumaan saavuttamansa kohtuuttoman suuren vaikutusmahdollisuuden vähentämiseen, joten neuvottelut ja keskustelut asiassa ovat aivan turhanaikaisia. Uskomusjärjestelmien muodollisilla edustajilla ei ylipäätään pitäisi olla mitään sananvaltaa sen suhteen, mitä peruskoulun opetussisällöt ovat. He ovat lähtökohtaisesti itsekkäitä ja haluttomia kompromisseihin, koska mikä tahansa muutos nykyiseen herkkutilanteeseen on vaarallinen.

En osaa arvioida, onko valtakirkonkaan joustavuus tässä asiassa todennäköinen edes siinä tilanteessa, jossa poliittista tahtoa asian kuntoonlaittamiseen löytyisi. Vaikka evankelisluterilaisella kirkolla on suuruutensa takia vähiten hävittävää lyhyellä aikavälillä, myyräntyön loppuminen kouluopetuksessa voisi olla symbolisella tasolla kova isku verotulojen pienentymisen aiheuttamassa kriisissä muhivalle organisaatiolle. Joku moderni julkkispappi voi toki Kallioniemen tueksi ilmaantua, mutta eiköhän se siihen jää.

Kaikki riippuu tietysti viime kädessä kansanedustajista ja poliittisista puolueista. Niiden tuki uudistuksille on valitettavasti tässä asiassa yhtä todennäköinen kuin Timo Soinin nimi aborttioikeutta parantavassa addressissa. Suomen tasavallan eduskunta on vuosikymmenestä toiseen ollut käsittämättömän vanhoillinen ja uskonnolliselle myyräntyölle suopea ihan siitä riippumatta, millaiset ns. poliittiset voimasuhteet ovat. Sehän ei ketään yllätä, että eduskunnan oikealla laidalla pappi on poliisin kaltainen luonnollinen liittolainen, mutta usein unohtuu, että myös "maltillinen vasemmisto" eli demaripuolue on kautta historiansa suhtautunut uskontoon enemmän kuin myönteisesti. SDP on käytännössä ollut porvaripuolen takalautana, kun on yhdessä torjuttu pyrkimyksiä purkaa uskonnollisten yhteisöjen historialliset erivapaudet.

* * *

Kyllä koulussa täytyy kertoa, että uskontoja ja niiden ympärille rakennettuja organisaatioita on olemassa. Pahoin kuitenkin pelkään, että oma näkemykseni siitä, mistä kaikesta lapsukaisille olisi ensiarvoisen tärkeää kertoa, ei mene ihan yksiin uskonnollisten yhteisöjen edustajien toiveiden kanssa. Luultavimmin Arto Kallioniemikin nikottelisi seuraavalle ehdotukselle, jos sen jostain oikusta sattuisi kohtaamaan ja vaivautuisi ajatuksella lukemaan. Siitä huolimatta tarjoan seuraavassa vapaasti hyödynnettäväksi lyhyen ja yleisluontoisen ohjelman, jonka avulla koulut voivat jatkossa tarjota olennaisen tiedon uskonnoista jokaiselle koululaiselle.

1. Kerrotaan erilaisten uskomusjärjestelmien neuropsykologisesta taustasta eli yritetään vastata kysymykseen, "miksi ihminen uskoo ilman todisteitakin".

2. Kuvaillaan uskontojen ja niihin rinnastettavissa olevien uskomusjärjestelmien (kuten buddhalaisuuden) historiaa ilman puolueellisia painotuksia eli kerrotaan, mihin kaikkeen ihminen on uskonut ja uskoo.

3. Vertaillaan eri uskontojen suhtautumista keskeisiin eettisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin eli rakennetaan kuvaa siitä, miten uskonnot ratkovat ei-teologisia haasteita.

4. Kuvaillaan eri uskontojen teologiset periaatteet mutta ns. uskontotieteen näkökulmasta vertaillen ja perustellen, ei "tunnustuksellisesti".

5. Selitetään kiihkottomasti uskontokriittisyyden eri muodot (agnostisismi, ateismi, uskonnottomuus) sekä teoriassa että historiallisina ilmiöinä. Tässä yhteydessä on myös selitettävä, miksi ei-uskominen ei ole "oma uskontonsa".

Jos edellä unohtui jokin tärkeä näkökohta, sen saa mieluusti lisätä ohjelmaan. Tärkeintä on lopettaa uskonnollisille yhteisöille annettu perusteeton oikeus harjoittaa kukin omanlaistaan myyräntyötä yhteisin varoin katetun perusopetuksen yhteydessä. Omalla kustannuksella järjestettyyn vapaaehtoiseen uskonnolliseen opetukseen en puutu. Pakkosyöttö alle 18-vuotiaille pitäisi silläkin tavalla kieltää lailla.

(Jokainen voi mielessään piirtää kuvaan mieleisensä imaamin ja
uskonnollisen symbolin, perusasia pysyy samana).

maanantai 11. syyskuuta 2017

Suuri Manipulaattori

Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio (HS-kirjat 2017) on erinomainen tietokirja. Se tarjoaa lukijalle kiihkottoman ja silti aiheeseen kunnolla eläytyvän kronikan aiheesta, josta on kirjoitettu paljon pahasti vinoutunutta tekstiä (mm. Suomen Kuvalehti oli pitkään täysin Jari Aarnion johdateltavissa eikä kirjoittajien todistuksen perusteella vieläkään myönnä tulleensa Suuren Manipulaattorin huijaamaksi). Kirjoittajien itsehillintää voi vain ihailla, hehän ovat kuitenkin olleet vuosikausia tapahtumien ytimessä ja osaltaan vaikuttamassa tapahtumien kulkuun. On sinne muutama huutomerkki sentään eksynyt, mutta muuten on Aarnion kannattajien turha yrittää etsiä mitään jess!!!!-huutoja.

Vaikka kirjan päähenkilönä on kiistatta Jari Aarnio, lukijalle tarjotaan ennen muuta perusteellinen, osittain liki uskomaton kuvaus prosessista, jonka hetkelliseksi päätteeksi (prosessihan jatkuu hovioikeudessa ja Jari Aarnio on siellä taatusti kaikkea muuta kuin hanskat tiskiin lyönyt ja katuva ex-poliisi) ylistetty ja ihailtu poliisiviranomainen osoittautuu häikäilemättä kaikkea ympärillään manipuloivaksi peluriksi, joka jo varsin varhain päättää ruveta tekemään bisnestä rikollisin keinoin. Passin ja Reinbothin kuvaus valaisee asioita, jotka poliisi normaalisti kykenee piilottamaan kokonaan tavalliselta kansalaiselta. 

Tämä lieneekin kirjan suurin ansio. Kirjoittajat osoittavat kuin jännityselokuvan käsikirjoituksen analysoiden, miten heiveröisellä pohjalla tavallisen kansalaisen sinisilmäinen usko suomalaisen poliisin nuhteettomuuteen ja lahjomattomuuteen todellisuudessa on. Passi ja Reinboth eivät silti demonisoi poliisia ja muistuttavat tavan takaa, ettei Jari Aarnion tapaus - onneksi - tarkoita, että kaikki poliisin yksiköt olisivat täynnä mätiä omenia. Sen kirjoittajat kuitenkin osoittavat, että myös poliisi tarvitsee kaikilla toimintansa tasoilla ulkopuolisen, lahjomattoman ja laillisuuteen vahvasti sitoutuneen valvojan. 

* * *

Jari Aarnio ei minusta ole kirjan perusteella yksilönä ollenkaan mielenkiintoinen, ei myöskään pahana poliisina. Aarnion aidot puheet ja puuhat (kun hän ei esiinny julkisuudelle) tuntuvat varsin tylsiltä ja arkipäiväisiltä. Tällaisia äijiähän maailma on pullollaan. Sen sijaan hänen edustamansa häikäilemättömien ja taitavien manipulaattoreiden ihmislaji on kaiken sen huomion arvoinen, minkä Keisari Aarnio sille antaa. Jari Aarnion kyky rakentaa ympärilleen kilpimiesten verkko on ollut huikea ja muistuttaa siitä, kuinka hyödyllinen sinänsä erittäin epämiellyttävä luonnevika voi olla poliisin kaltaisessa organisaatiossa.

Erityisen ansiokkaasti Passi & Reinboth pohtivat sitä, mikä on saanut niin monen poliisin, toimittajan ja jopa kansanedustajan pysymään Aarniolle uskollisena tilanteessa, jossa jokainen ulkopuolinen näkee pelkästään rajatonta hyväksikäyttöä ja huijausta. On tietenkin mahdollista, että joku kansanedustaja Kari Tolvasen kaltainen kollega on kiinni Aarniossa aidon ja rikoksenkin kestävän ystävyyden sitein. Silti on häkellyttävää se, kuinka avoimesti Tolvanen kansanedustajanakin haluaa profiloitua rikollisen poliisin ystävänä. Martti Kainulaisen tunnettu kuva (ks. alareunaa) Tolvasesta tsemppaamassa todella raskaat syytökset saanutta Aarniota Helsingin käräjäoikeudessa 15.2.2016 kertoo selkeästä riippuvuussuhteesta. Emme vain tiedä, mitä Tolvanen tästä suhteesta on saanut tai saa. Se on todella huolestuttavaa.

Lienee selvää, että Aarnion alaisiksi on valikoitunut sekä nöyriä palvelijoita että luotettavia apureita - monet ovat varmasti Aarnon itsensä noukkimia. Se ei tarkoita, että he kaikki olisivat rikollisuuteen taipuvaisia esimiehensä tavoin, vaikka heidän lojaaliutensa ja omertànsa onkin ulkopuoliselle vaikea ymmärtää. Todennäköisesti selittävä tekijä on juuri Jari Aarnion ylivertainen kyky manipuloida vaikutuspiirissään olevia ihmisiä. Paradoksaalisesti Aarnio on ollut ilmeisesti kaikkea muuta kuin hyvä esimies, koska tällainen narsistinen manipulointi edellyttää aina joidenkin sulkemista piirin ulkopuolelle. Tämä ulkopiirikään ei silti ole ollut valmis pettämään pomoaan, ei ilmeisesti edes sen jälkeen, kun hänet tuomittiin 13 vuodeksi linnaan törkeästä huumausainerikoksesta.

* * *

Iso kysymys, joka jää Passin & Reinbothin käsittelyssä selkeästi keskeneräiseksi, on poliisin organisaatiossa Aarnion yläpuolella olleiden johtajien vastuu. Aarnion itsenäisen touhuilun hyväksynyt Jukka Riikonen tulee kyllä ristivalaistuksi aika ikävällä tavalla, mutta ilmeisesti myös toistuvasti muualle katsellut ja toimettomana ollut Mikko Paatero pääsee aika vähällä (molemmat myös pääsivät viettämään eläkepäiviä ilman syytettä virkavirheistä Aarnion tapauksessa). Minusta poliisin hierarkisen toimintamallin syvällisempi erittely olisi ollut paikallaan. Tavallisen kansalaisen on vaikea hahmottaa, mikä ero on "Helsingin poliisin" ja keskusrikospoliisin välillä. Kaikki kun ei ole ihan kuten USA:ssa, jonka poliisitoimen varmaan tunnemme paremmin kuin omamme.

Poliisijohdon vastuu Aarnion tapauksessa on minusta suurempi kuin vain muutaman riikosen tai paateron alistuminen Aarnion hääräilyn edessä. Kuten Passi & Reinboth suoraan sanovat, Aarnio ei olisi koskaan joutunut käräjille, ellei kansalainen "Saara" olisi katsonut kansalaisvelvollisuudekseen kertoa tietämäänsä totuutta. Saara yhdessä varsin tiukoiksi ja johdattelemattomiksi osoittautuneiden oikeuslaitoksen edustajien (kirjan perusteella melkein kaikki muuten naisia) kanssa piti viime kädessä kiinni siitä, ettei poliisi kyennyt lakaisemaan tapaus Aarniotakin piiloon (Hesarin rikostoimituksella oli tässä myös ansiokas osa, jota tekijät eivät vaatimattomina kovasti hehkuta). Kansalainen tietenkin kysyy tässä tilanteessa, onko Aarnion kaltaisia manipulaattoreita ja poliisina esiintyviä rikollisia enemmänkin. Poliisin edustajien mukaan ei tietenkään ole, mutta epäluulo jää kytemään. Keisari Aarnio antaa poliisin sisäisestä kulttuurista niin vastenmielisen kuvan, ettei oikeastaan mikään enää yllättäisi. Johdon edustajilla on tekemistä luottamuksen uudelleen rakentamisessa.

Jari Aarnion kaltaiset personaallisuudet hakeutuvat sinne, missä on mahdollisuus rakentaa pelurin oma maailma hierarkkisen rakennelman sisälle. Kuinka tällaisen voisi jatkossa välttää? Jariaarniot eivät linnatuomioilla mihinkään katoa, mutta onko edes teoriassa keinoa estää heidänlaistensa soluttautuminen poliisin kaltaiseen organisaatioon? Pitäisikö jo poliisikoulussa kyetä tunnistamaan narsistiset persoonallisuushäiriöt ja suoranaiset sosio- ja psykopaatit? Vai karsisiko se poliisin joukoista kaikki tehokkaan häikäilemättömät toimijat? Onko lopulta niin, että poliisi tarvitsee omat jariaarnionsa ja ongelma on lähinnä heidän pitämisensä sen verran kurissa ja lieassa, etteivät rötökset pääse kasvamaan organisaation omasta näkökulmasta liian isoiksi?



maanantai 4. syyskuuta 2017

Skeptistä perusapetta

Tiina Raevaara on profiloitunut sekä kaunokirjallisuuden kirjoittajana että tieteen ja tieteellisen ajattelutavan puolustajana. Jälkimmäiseen rooliin on kuulut Skepsis-järjestön varapuheenjohtajuuden lisäksi myös tietokirjojen toimittaminen. Vuonna 2016 ilmestyi opas Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino), tänä vuonna 2017 Raevaaran toimittama Voiko se olla totta? : Skeptisiä näkökulmia nykymenoon (Ursa). Uutuuskirjaseen, joka ei ole pamfletti vaan kirjoitusten kokoelma, antologia, on saatu mukaan valtakunnallisesti tunnettuja skeptikkoja kuten Kari Enqvist, Arno Kotro ja Hannu Lauerma. Mukana on kuitenkin myös kirjoittajia, jotka eivät ehkä Skeptikko-lehden lukijakunnan ulkopuolella ole erityisen tunnettuja.

Tällaiselle "skeptiselle ajankohtaisantologialle" on epäilemättä tarvetta ja kysyntääkin esimerkiksi siitä päätellen, että esimerkiksi Helmet-kirjastossa kirjaa jonottaa tätä kirjoittaessani 410 innokasta lukijaa.  Siksi on kurjaa joutua sanomaan, että Voiko se olla totta? oli itselleni pieni pettymys. Ongelma ei ole itse teksteissä, joiden aihepiirit ovat kaikki kommentin arvoisia. Saattaa olla, että itselläni oli liian kovat tai muulla tavalla väärät odotukset. Kun olen lukenut vuosikausia Skeptikko-lehteä, en voinut välttää tunnetta, että luin nytkin lehden erikoisnumeroa, johon oli koottu tavanomaista pidempiä tekstejä kuvaamaan skeptikkojen toimintakenttää ja sillä esiintyviä ilmiöitä.

Jo kirjan alaotsikko "Skeptisiä näkökulmia nykymenoon" on sen verran löysä, että olisin voinut kuulla hälytyskellojen vaimeaa kilinää. "Nykymeno" on sana, jota ei tarvita, jos aihepiirin voi ilmaista selkeästi ja täsmällisesti. Tästä myös kumpuaa se, mitä pidän kirjan selkeänä ongelmana. Sen punaisena lankana on skeptisyys elämänasenteena, mutta itse tekstit ovat enemmän yksittäisten aihepiirien asiantuntijoiden kommentteja näkökulmista, joita toimittaja Raevaara ei ehkä ole kovinkaan tiukasti määritellyt. Hän on antanut tuntemilleen kirjoittajille liean, jonka toisesta päästä ei ole taidettu paljon nykiä.

* * *

Kirjassa on erinomaisia tekstejä, joita voi suositella kenelle tahansa, joka on kiinnostunut kriittisestä ja rationaalisesta maailman tarkastelusta. Tiina Raevaara erittelee ansiokkaasti modernin tietämättömyyden nousua, Kari Enqvist puolestaan luennoi napakasti tieteellisen tiedon piirteistä. Tämän luennon voisi jakaa ensimmäiseksi Suomen eduskunnan jokaiselle jäsenelle ja istuntosaliin saisi tulla vasta, kun on tenttinyt tuon tekstin. Voisi lainsäädännön taso kummasti nousta. Minusta Enqvistin kiteytykset "tiede ei ole demokraattista" ja "tiede ei perustu kompromisseihin" ovat terveellistä toistettavaa vaikka joka päivä.

Pidin myös kovasti Arno Kotron palopuheesta kriittisen ajattelun asemasta kouluopetuksessa ja luin uteliaana Risto K. Järvisen katsauksen siihen, miten vähäistä ja heppoista on Skepsiksen 20 000 euron haasteen ottaminen vastaan ns. yliluonnollisissa piireissä. On hyvä lukea selkeästi kerrottu totuus: kukaan ei ole läpäissyt edes alustavia testejä ja kaikki ovat olleet kovin yllättyneitä huonosta menestymisestään. No, suomalaiset voivat lohduttautua sillä, ettei myöskään James Randin tunnettu miljoonan dollarin haaste ole saanut vipinää aikaan. Nyttemmin tarjouksesta on luovuttukin, kun vakavasti otettavia haastajia ei ole ilmaantunut.

Kirjassa käsitellään myös runsaasti suosittuihin "vaihtoehtoisiin" hoitoihin liittyviä aiheita (Raimo Puustinen, Markku Myllykangas, Anja Nystén, Vesa Linja-aho ja Hannu Lauerma). Tekstit ovat kuin suoraan Skeptikon sivuilta, enkä ainakaan minä juuri uutta näistä löytänyt, vaikka täyttä asiaa ovatkin. Heikki Nevalan, Jukka Häkkisen ja Marjaana Lindemanin tekstit puolestaan käsittelevät vähän tuoreemmin sitä, miksi ihmiset haluavat niin herkästi uskoa taikureihin ja yliluonnollisen selityksen tarjoajiin. Siltoja näitten juttujen väleihin ei kuitenkaan ole löytynyt, vaan ne lilluvat kirjan kansien välissä vähän yksinäisinä ja erillään, vaikka toisiinsa temaattisesti liittyvätkin.

* * *

Kirjan artikkeleiden välissä on tietoiskuja, joiden olemassaolo ja sisältö herättävät kysymyksen siitä, onko tätä kirjaa ollenkaan ajateltu niille, jotka jo ovat skeptikkoja tai soveltavat muuten kriittistä ajattelua. Tietoiskuissa ei ole sinänsä yhtään mitään vikaa, mutta ne tuntuvat aktiiviskeptikosta vähän turhilta. Mutta ehkä kirja tosiaan on ajateltu ihan eri yleisölle kuin sille, johon itse ilmeisesti kuulun. Edellä mainittujen kansanedustajien lisäksi tämän antologian soisi kuuluvan lukiolaisten oppimateriaaleihin jonkinlaisena läpäisevänä yleiskurssina. Sen olisi hyvä löytyä myös niitten kansalaisopistojen tarjonnasta, jotka niin herkästi tarttuvat milloin mihinkin huuhaa-pohjaiseen antiin.

Tiedän olevani edelle kirjoitetun kritiikin osalta tavallaan kohtuuton, mutta halusin olla rehellinen ja kertoa, miltä tämä paketti tällaisesta arkkiskeptikosta tuntui. Siitä riippumatta olen tietysti sitä mieltä, että näistä asioista täytyy kirjoittaa ja niistä täytyy herättää keskustelua. Kun yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut yhä useammin kaikkea älyllistä erittelyä karttavaksi vihavuoropuheluksi (kiitti vaan, Yhdysvaltain presidentti Donald Trump siitä, että olette huonolla esimerkillänne nostanut myös Suomessa ennennäkemättömän pahantapaisen julkisen puheen jotenkin oudosti hovikelpoiseksi), on väsymättä puolustettava kriittistä ajattelua ja osoitettava sen arvo niillekin, jotka eivät sitä itse ymmärrä arvostaa.

Yksilöltä ei saa riistää tai kiistää oikeutta valita järjen ja intuition välillä, mutta yhteiskuntaa ja sen palveluita ei pidä rakentaa muun kuin rationaalisin menetelmin koottujen johtopäätösten pohjalta. Se ei haittaa, jos yksittäinen ihminen uskoo enkeleihin, mutta jos laeista on päättämässä ihminen, joka ei tunnusta evoluutiota todelliseksi, ollaan todella huojuvalla perustalla. Tosiasiat eivät riipu mielipiteistä, eikä niitä varsinkaan saa korvata mielipiteillä, vaikka tarkoitus olisi kuinka vilpitön. Suomi on maailman mittarilla mitaten onnistunut varsin hyvin ratkaisemaan monia hyvinvointiin ja yhteiskunnalliseen vakauteen liittyviä haasteita. Siitä ei voi kuitenkaan kiittää uskontoja, vaihtoehtohoitoja tai kreationismia. Se kaikki on ollut mahdollista, koska kaiken poliittisen hölmöilyn rinnalla on kulkenut rationaaliseen maailmankuvaan nojaava, lopulta aina jaloilleen tömähtävä tiede. Sen hedelmien varaan rakentuu kaikki ns. hyvinvointimme.


torstai 31. elokuuta 2017

Lainauskorvaustiedon on oltava julkista

Seuraava teksti on poikkeuksellisesti kommentti, jonka lähetin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 7/2017 olleeseen toimittaja Ilkka Kariston juttuun, mutta jota lehti ei ole havaintojeni mukaan jostain syystä julkaissut. Koska asialla on mielestäni yleistä merkitystä, julkaisen kommentin tässä. Olen itse Sanasto ry:n jäsen ja saan vuosittain joitakin kymppejä puheena olevaa lainauskorvausta.

* * *

Ilkka Karisto ihmettelee jutussaan ”Kestämätön tilanne” (Kuukausiliite 7/2017, s. 10) sitä, etteivät Sanasto ry ja OKM piittaa oikeuskanslerin näkemyksestä, jonka mukaan lainauskorvausten* saajien nimet ja summat ovat julkisuuslain perusteella julkista tietoa, vaikka sitä nyt pantataan.

Sillä, paljonko kirjailija X sai vuonna 2016 korvauksia, ei sinänsä ole yhteiskunnallisesti suurta merkitystä ja on ymmärrettävää, etteivät varsinkaan erittäin hyvin tai huonosti pärjänneet kirjailijat halua omaa talouttaan julkisesti reposteltavan. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun asiaa tarkastellaan laajemmasta näkökulmasta.


Kustantajat raottavat sen verran liikesalaisuuksiaan, että tiedämme karkealla tasolla, minkälaisia painoksia suosituimpien tekijöiden teoksista otetaan. Näiltä osin voidaan tehdä joitakin arvioita siitä, minkälainen tulotaso menestyvimmillä kirjailijoilla on. Nämä luvut eivät silti kerro mitään kirjoittamisella elävien yleisestä taloustilanteesta. Siitä eivät kerro mitään myöskään kirjastojen lainausluvut, jotka sinänsä saadaan hyvin tarkasti vuosittaisista tilastoista. Tilastot eivät kerro mitään yksittäisen kirjoittajan tai julkaisun tasolla, tarjolla on vain absoluuttisia kokonaislukuja, joissa on mieltä lähinnä eri vuosien tietoja vertailtaessa.

* * *

Sanaston korvausrekisterissä oleva tieto on yhteiskunnallisesti tärkeätä, koska sen avulla voidaan tehdä arvioita siitä, mikä merkitys lainauskorvauksilla on kirjoittajien taloudessa. Musiikista tiedetään, että tulot keskittyvät aika pienelle suosituimpien tekijöiden joukolle. Oletettavasti tilanne on sama kirjallisuudessa, mutta oletuksen sijaan olisi hyvä saada tietoa. Itseäni kiinnostaisi myös tietää, noudattaako kirjastoista tapahtuva lainaus määrällisesti kirjojen myynnin linjauksia, vai onko se sittenkin erilainen, kun ostokyky ei ratkaise kiinnostuksen kohdetta.

Minusta lakiin perustuvan lainauskorvausjärjestelmän täytyy olla niin avoin, että sen tarjoamaa yhteiskunnallisesti merkittävää dataa voidaan käyttää kulttuurintutkimuksessa ja ajankohtaisen keskustelun aineistona. Jos myös ministeriö kannattaa salaamista, täytynee pyytää hallitusta ja eduskuntaa säätämään lakiin pykälä, joka edellyttää korvausta haluavalta julkisuuteen suostumista. Pikkutekijän kympit eivät tietenkään ketään kiinnosta, mutta toisen pään tapahtumat sitäkin enemmän.

Salailu kääntyy vääjäämättä kirjoittajien ja Sanaston toimikentän tappioksi. Siksi siitä kannattaisi luopua vapaaehtoisesti ja viivyttelemättä. 


* Lainauskorvaus on EU:n direktiiviin pohjautuva hyvitysmaksu siitä, että tekijän teoksen voi maksutta lainata kirjastosta. Maksut perustuvat kirjastojen lainaustilastoihin ja ovat siten "todellisia", vaikka eivät otantamenetelmien takia kuitenkaan täysin realistisia. Korvausraha tulee valtion budjetista eikä se siten vaikuta suoraan esimerkiksi kirjaston talouteen. Lisätietoja löytyy mm. täältä.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kun Yle Sipilän kädestä söi

Jonotin aivan liian pitkään kirjaa Ylegate (Barrikadi 2017). Vaikka kirjan kuvaamista tapahtumista ei sinänsä ole kulunut pitkää aikaa, kirja tuntuu jo nyt vanhentuneelta. Se ilmestyi toukokuussa, mutta ei ehtinyt päivittyä päähenkilönsä, päätoimittaja Atte Jääskeläisen samassa kuussa toteutuneilla potkuilla. Tarina tuntuu jäävän kesken, vaikka se ei tietysti koskaan valmiiksi tulekaan. 

Ajankohtaisia tapahtumia analysoivan kirjan ikääntyminen ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski ovat  kirjoittaneet brechtiläisittäin etäännytetyn tarinan, jossa heitä itseään kuvataan kolmannessa persoonassa. Ymmärrettävä ratkaisu, mutta välillä tunnelma on hiukan outo, kuin ruumiistapoistumiskertomuksessa.

Yhteiskunnallisen vallankäytön ja viestinnän asioista kiinnostunut lukee Ylegaten  tietenkin uteliaana ja kiitollisena. Julkisuuteen aiemmin siivilöitynyt kuva oli kiusaantunut ja sana sanaa vastaan -hengen läpitunkema. Kirjallaan Yleisradion palveluksesta irtisanoutuneet tapahtumien keskipisteessä olleet toimijat ovat voineet kertoa asioista vapaammin kuin aikaisemmin. Täysin pidäkkeetöntä teksti ei kuitenkaan ole, pikemminkin päin vastoin.

* * *

Ylegate on suorastaan häkellyttävän asiallinen ja kuivakka. Vaikka aihetta hyvinkin voimakkaisiin mielenilmauksiin olisi tarjolla, kirjoittajat ovat valinneet journalistisesti neutraalin linjan. He eivät selvästikään ole halunneet poltella mitään siltoja, vaikka sisäisesti miten olisi poltellut. Tässä suhteessa ero esimerkiksi MTV:n Jorma Sairaseen ja hänen eläkeläisen suorasukaisiin muistelmiinsa on huikea. Pakko onkin todeta, että Ylegate on vähän tylsää luettavaa. Kuvausten kohteena on varsin dramaattisia tapahtumia, mutta tyylilaji ei horjahtele.

Voi tietenkin myöntää, että tällaisesta tapahtumien kronikastakin valistunut lukija pystyy lukemaan - ainakin rivien välistä - vahvaa kritiikkiä sekä Yleisradion pomoporrasta että poliittisia toimijoita kohtaan. Itse olisin kuitenkin toivonut räväkämpää otetta. Enemmän pamflettia, vähemmän kohteliasta kirjakieltä. Ehkä sellainen ei kuulu Yleisradion sisäiseen kulttuuriin, en tiedä. Ulkopuolinen joka tapauksessa jää ihmettelemään näytelmän henkilöiden hyvää itsehillintää. Kirjassa ei taida olla yhtään kirosanaa.

Edellä olevalla en tahdo sanoa, että Ylegate olisi huono kirja, kyllä se paikkansa ansaitsee ja jossain määrin uteliaan lukijankin. Kirjoittajat eivät silti tunnu edes yrittävän yleisempien johtopäätösten tekemistä, vaikka Yleisradion ja poliitikkojen suhde juuri sellaista kaipaa. Olen itse elänyt koko elämäni poliittisin perustein hallitun Yleisradion aikaa. Ehkä siksi olisin mielelläni kuullut, mitä mieltä Eronen, Liski ja Vuorikoski ovat tästä sidoksesta. Kirjan luettuaan kyllä tietää, että kirjoittajat haluavat vaalia journalistisia periaatteita eivätkä alistua poliittisten johtajien miellyttämiseen. Valitettavasti tätä pidemmälle ei sitten päästäkään.

* * *

Kirjoittajat antavat aika suoraan ymmärtää, että Atte Jääskeläinen kahmi itselleen valtaa, mutta eivät avaa juuri lainkaan sitä, miksi tämän sallittiin tapahtua siellä, missä Yleisradion linjauksista oikeasti päätetään. Minusta on vähän lapsellista esittää, että pääministeri Sipilän painostukseen alistuminen oli jonkinlainen anomalia muuten kunnossa olleessa journalistisessa linjassa. Yleisradio on aina ollut "parlamentaarisessa valvonnassa", eikä yksikään pääjohtaja ennen Lauri Kivistä ole voinut olla piittaamatta vallassa olevien puoluepamppujen näkemyksistä. Kivisen pesti ei ole määräaikainen, mutta ei hänkään voi pitää itseään koskemattomana. Kivisen muotokuva jääkin kovin vaisuksi ja pinnalliseksi.

Vaikka Atte Jääskeläinen on Ylegaten näennäinen konna, lienee selvää, että hänkin noudatti ajoittain varsin kiusallisissa tilanteissa itseään vaikutusvaltaisempien käskyjä. Mutta keistä kaikista käskyttäjissä on kysymys, sitä ei kosketa edes pitkällä tikulla. Tuntuu, etteivät kirjoittajat ole tohtineet lähteä sille tielle ollenkaan. Lukijana ilmaisen tästä ratkaisusta syvän pettymykseni. Yleisradion yhtenä rahoittajana haluaisin tietää, ketkä kaikki niitä naruja todellisuudessa vetelevät. Siitä ei Ylegate valitettavasti kerro yhtään mitään. Keskustapuolue on väkisinkin valokeilassa, Kokoomus ja SDP eivät ollenkaan. Outo ratkaisu kaiken kaikkiaan.

Pahoin pelkään, että ainakaan tällä kirjoittajakolmikolla ei ole aikomusta tehdä jatko-osaa, jossa Yleisradion vallankäyttö (sekä sisäinen että ulkoinen) otettaisiin kokonaisuudessaan ja yleisemmällä tasolla tutkivan journalismin pihteihin. Voi olla, ettei kykeneviä, halukkaita ja päteviä tuohon tehtävään edes ole. Jonkun leipää kun pitää journalistinkin aina vuorollaan syödä. Yleisradiolla on paljon vihollisia erityisesti kaupallisen viestintäteollisuuden puolella, mutta myös vahvoja tukijoita poliittisissa piireissä. Ruumiinavaukseen ei toivottavasti ole tarvetta. Mutta kyllä Yleisradio niin voimakkaasti ja monella eri tavalla on kipuillut, että syitä olisi syytä kunnolla eritellä. Jos joku vain uskaltaa, kykenee ja haluaa.